Yksi merkittävä tekijä omassa pahassa olossani ja masennuksessani on ollut – ja on – ympäristöahdistus. Lapsesta asti sisälläni on kuohahtanut ahdistuksen, surun ja vihan sekainen aalto, kun olen todistanut välinpitämättömyyttä ympäristöä kohtaan. Nyt, aikuisena, tunteesta on tullut lähes arkipäiväinen seuralainen. Riesa, joka on paisunut jo vahingollisiin mittoihin.

Enkä ole asian kanssa yksin. Aikamme katastrofin keskellä istuminen on saanut monen muunkin otsasuonen nykimään.

Miten ympäristöahdistuksesta voi päästä eroon… vai voiko ollenkaan?

Lopulta jokainen elävä on yhtä tärkeä. Kun löydämme paikkamme eliöyhteisössä, löydämme harmonian. Kuva: Riku Malminiemi

Olen aina ollut luontoihminen – ammentanut voimaa ja rakkautta metsistä ja järvistä, eläimistä ja kasveista. Luonnon kokonaisuus on ollut minulle aina itsestään selvästi pyhä. Vaikka lapsena olin hieman poikkeava siinä mielessä, ettei kukaan muu luokassani jakanut tunnettani, en koskaan luopunut siitä. Ja vaikka tiiviin luontosuhteen kääntöpuolena olikin jatkuva huoli luonnon tilasta, toi se mukanaan jotain korvaamatonta.

Luonto on auttanut minut yli läheisen kuolemasta ja suhteen päättymisestä sekä auttanut kestämään yksinäisyyttä. Suhde luontoon on ollut kuin pelastusliivit tai kelluke. Se on ollut kiintopisteeni elämässä. Jos muut asiat eivät olekaan olleet täysin varmoja, tämä suhde on ollut. Luonto on ollut aina siellä, minua varten. Sillä ei koskaan ole ollut ylisuuria odotuksia minua kohtaan. Minun ei ole koskaan tarvinnut todistaa sille mitään vaan olen ollut tervetullut juuri sellaisena kuin olen.

Lapsena ympäristön ongelmat olivat yksinomaan paikallisia. Silloin metsurin näkeminen kotimetsässä sai 10-vuotiaan pelkäämään lempimetsänsä yhtäkkistä katoamista. Roskaaminen, autojen tyhjäkäyttäminen, biojätteen laittaminen sekajätteisiin… Kaikki jokapäiväisiä havaintoja lähiympäristöstä.

Nyt, aikuisena, näkökulma on tietysti laajentunut. Vaikka näen edelleen päivittäin roskaamista, moottorin tyhjäkäyttämistä ja kierrätysvirheitä, huomio on laajentunut maanlaajuisiin ja globaaleihin asioihin. Kaivokset, myrkkyvuodot, tehtaat, ilmansaasteet, yksityisautoilu, lentäminen, tehotuotanto, padot, salametsästys, kidutus, heitteillejättö, elinympäristöjen katoaminen, luonnon monimuotoisuuden väheneminen, sukupuutot, ylikulutus, mikromuovi, ilmastodenialismi… Tällä hetkellä tuntuu, etten pysty vastaanottamaan enää lisää.

Ja tällä viikolla kuitenkin täytyi.

Kukaan ei luultavasti onnistunut välttymään IPCC:n tiistaina julkaisemalta ilmastoraportilta. Global Warming of 1.5 °C -raportti herätti kalabaliikkia ja toivottavasti joitakin ihmisiäkin. Sen seurauksena viikon aikana on saanut lukea niin kauhuskenaarioita ihmiskunnan tulevaisuudesta kuin ilmastotoimien vastustajienkin kirjoituksia.

Oli tulevaisuus sitten mikä tahansa, ilmastoahdistus on todellista. Jos lapsena olinkin yksin huolieni kanssa, tänä päivänä ympäristöahdistus on yleistynyt. Siitäkin huolimatta asiasta puhutaan aivan liian vähän. Moni ei välttämättä edes luokittele häiritsevää tunnetta ympäristöahdistukseksi vaikka se sitä olisikin. Tunne pitää oppia nimeämään ja käsittelemään. Myös Panu Pihkala, ympäristöahdistuksen yhteydessä usein mainittu teologi ja tutkijatohtori, neuvoo puhumaan tunteista avoimesti.

Ahdistus on voimattomuutta ikävän asian edessä. Kuva on rannasta, jossa veteen oli joutunut styrox-hippuja. Pian kalaparvi kiinnostui niistä ja yksitellen ne katosivat kalojen vatsoihin.

Ympäristöahdistus on ehdottomasti tulevaisuutemme terveyshaaste. Kun ongelmat pahenevat, oireilu lisääntyy. Ongelmia ja katastrofeja pukataan joka tuutista ja ihmiset jätetään selviytymään yksin tiedon kanssa. Toimintamalleja ja -esimerkkejä tarjotaan kyllä. Lopeta lihansyönti, vähennä lentämistä, laske kodin lämpötilaa, suosi joukkoliikennettä, kuluta vähemmän, lajittele jätteet. Ei varmaan ole ketään, joka ei osaisi luetella edes yhtä tapaa vähentää hiilijalanjälkeään.

Siinäkö kaikki?

Olen koko tietoisen elämäni pyrkinyt pyhästi noudattamaan annettuja ohjeita ympäristön säästämiseksi. Miksi sitten olen yhä ahdistunut?

Rinnassa puristaa ja huomaan unohtaneeni hengittää. Koko kehoni on jännittynyt ja päässäni surisee kuin se olisi räjähdyspisteeseen asti täynnä ulos pyrkiviä kärpäsiä. Suu on kuiva ja olo etova. Tekee mieli juosta päättömästi paniikissa karkuun.

Ahdistus voi johtua hallitsemattomuuden tunteesta. Siitä, ettei pysty vaikuttamaan asioihin tai että omalla toiminnalla ei ole merkitystä. Tästä seuraa luonnollisesti ulkopuolisuuden ja mitättömyyden kokemus. Pahimmillaan ahdistuneisuus voi johtaa mielenterveyden heikkenemiseen, vatvomisen seurauksena uupumiseen, unettomuuteen, katkeroitumiseen ja jopa fyysisiin oireisiin.

Tunnetta olisi siis hyvä oppia käsittelemään ennen kuin se käsittelee sinua. Kysyin tutuiltani Facebookissa, miten he kohtaavat oman ympäristöahdistuksensa.

Keinojen valikoima oli laaja. Toiset kertoivat välttelevänsä murehtimista kokonaan, kun taas toiset kirjoittivat rajoittavansa sitä tietyin kriteerein. Eräs esimerkiksi kirjoitti käyvänsä läpi kaiken, mitä itse voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Näin saa skaalan siitä, kuinka paljon on murehdittavaa. “Koska murehtia kannattaa vain sitä, mihin voi itse vaikuttaa.”

Moni kertoi lohduttautuvansa sillä, että yrittää tehdä parhaansa. Yksilön muutosvoima on rajallinen. Täytyy yrittää hyväksyä vallitseva tilanne, oma itsensä, tilanteensa ja mahdollisuutensa. Moni kirjoitti olevansa erittäin tietoinen ihmislajin todennäköisestä kohtalosta, mutta luottavansa siihen, että maapallo ja luonto jatkavat elämäänsä meidän jälkeemmekin. Arjesta saadaan voimaa ja kiitollisuus kaikkea kaunista ja hyvää kohtaan kuulsi monen tekstistä. Omien sanojensa mukaan ihmiset osaavat olla kiitollisia jokaisesta tavallisesta päivästä ja kaikesta siitä, josta voi vielä nauttia.

Osa kertoi hukuttavansa murheet viihteeseen ja jotkut välttelevät tietoisesti somea ja uutisia silloin, kun haluavat levätä, esimerkiksi viikonloppuisin. Eräät vaikuttamisen parissa ympäristöalalla työskentelevät ilmoittivat, että heillä on tietynlainen “psyykkinen virka-aika”, jolloin he antavat itselleen luvan märehtiä asioita. Työ antaa heille selkeän ajan, paikan ja kanavan murehtia ja velloa, mutta myös aitiopaikan vaikuttaa asioihin pitkällä aikavälillä. Kotiin lähtiessään he vetäytyvät omaan turvalliseen tilaan lataamaan voimia.

Nämä mainitut keinot ovat varmasti monelle tuttuja. Netin kautta hakemalla niitä löytyy lisää, muun muassa Pihkalan blogitekstistä: 10 suositusta ympäristöahdistuneelle.

Ainakin itselläni paras paikka ympäristöahdistuksen hoitoon on metsä. Kuva: Riku Malminiemi

No entä sitten, kun se ahdistus on taas päällä sen yhden epähuomiossa luetun katastrofiuutisen seurauksena? Ilmastoraportin julkaisuviikolla olen joutunut kamppailemaan spontaaneja pakokauhureaktioita, hengenahdistusta ja itkukohtauksia vastaan. Olen selvinnyt tilanteista hyväksyvän tietoisen läsnäolon juurtumisharjoituksen avulla:

  1. Tunnista lähestyvä tai jo päällä oleva tunnetila. Päätä tehdä muutaman minuutin tietoisen läsnäolon harjoitus.
  2. Kiinnitä huomio hengitykseesi. Ahdistuneena hengitys on pinnallista ja väkinäistä tai saatat jopa pidätellä sitä. Anna itsellesi lupa hengittää ja, ilman että pakotat hengitystä mihinkään tiettyyn tahtiin, tarkkaile hengityksen kulkua sisään ja ulos, sisään ja ulos. Sisääään ja ulos…
  3. Hengityksesi on ankkurisi tähän hetkeen. Se on sinulla aina mukana.
  4. Kiinnitä huomiosi omaan kehoosi. Tunne oma kehosi tässä hetkessä. Olet kiinni tässä hetkessä ja juuri nyt on kaikki hyvin.
  5. Voit keskittyä havainnoimaan tunnetilaasi ja ajatuksiasi, mutta muista, että ne ovat eri asia kuin sinä tai sinun kehosi. Voit ajatella ajatuksia pilvinä taivaalla ja tunnetilaa hetkellisenä rajuilmana. Kuten rajuilmat, tunnetilatkin tyyntyvät ja menevät pois. Pilvet ja rajuilmat eivät ole yhtä kuin koko taivas, mutta ne ovat osa sitä.
  6. Kiinnitä huomio kaikkiin niihin kehonosiin, jotka tukevat alustaan, lattiaan, tuoliin tai pöytään. Tunne alustan järkähtämätön tuki. Voit luottaa siihen, että pysyt paikoillasi, vaikka myrsky raivoaisikin kehossasi. Jos haluat, voit kuvitella kehosi jatkoksi juuret, jotka kasvavat alustaan ja pitävät sinut vielä tiukemmin paikoillasi, kun ahdistuksen tuulet puhaltavat.
  7. Voit halutessasi keskittyä myös johonkin näkökentässäsi olevaan pysyvään yksityiskohtaan – mieluusti toki luonnon yksityiskohtaan. Anna katseesi levätä tuossa yksityiskohdassa ja mielesi tutkia sitä, jos se niin haluaa. Huomioi tämä hetki ja tuon yksityiskohdan olemassaolo tässä hetkessä. Tee siitä turvallinen kiintopiste tähän hetkeen.
  8. Harjoituksen päätyttyä muista kiittää itseäsi.

Koko ihmiskunnan kannalta tärkeää olisi, ettei ympäristöahdistus käsittelemättömänä aja epätoivoon, kyynisyyteen ja lamaannukseen. Tai koko asian kieltämiseen. Pihkalan kuin monen muun psykologinkin mielestä ahdistus voi toimia tekoja aktivoivana motivaattorina. Itse kuitenkin luulen, ettei ahdistus itsessään riitä, vaan meidän täytyy käynnistää myös positiivisia syklejä. Tiloja ja yhteisöjä, joissa luonnon puolesta toimimisen kautta ihmiset voimaantuvat ja saavat toivoa. Ja, kuten Pihkalakin toteaa, tarjota tukea ja työkaluja ympäristöahdistuksen käsittelyyn.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Sanonta on suoraan sanottuna perseestä. Tieto ei lisää muuta kuin tietoa itsessään. Ja monia ahdistaa juuri siksi, etteivät he tiedä. Olen yksi heistä. Tiedän aivan liian vähän ja osaan siksi arvioida tulevaisuuden eri skenaarioita huonosti.

Usein helpottaa jo se, että hankkii tietoa. Tieteellinen tieto on paketoitu ihanan raportoivaan, toteavaan muotoon. Se ei ota kantaa vaan antaa lukijan itse valita omat merkityksensä. Siksi suosittelen lukemaan ennen kaikkea tutkimustietoa.

Kaikesta lukemisesta huolimatta voi käydä niin, että ympäristöahdistus tulee olemaan pysyvä kumppanimme läpi elämän. Tuolle kumppanillekin pitää kuitenkin antaa anteeksi. Se on lopulta hyödyllinen siinä mielessä, että se kertoo meille, ettei kaikki ole hyvin. Että jotain kuitenkin tarvitsee tehdä.

Minun ei ole koskaan tarvinnut todistaa luonnolle mitään. Olisiko nyt sen aika?

Comments are closed.