Tag

ahdistus

Browsing

Tunteiden puudutuksesta takaisin elämään – Metsäterapiapäivien satoa, osa 1.

Kuinka yksi viikko voi tarjota olemusta mullistavan kokemuksen ja mahdollisesti muuttaa koko elämän suunnan? 6.-12.8. Karjalohjalla pidetyt kansainväliset metsäterapiapäivät paljastivat stressaamisen karmeimman seurauksen, mutta myös sen, miten siitä voi parantua.

 

Nämä kaikkien aikojen ensimmäiset kansainväliset metsäterapiapäivät sisälsivät täyttä asiaa pursuavan seminaaripäivän ja neljä retriittipäivää, joiden aikana eri metsäterapiamenetelmiä kokeiltiin käytännössä.

Tapahtuma oli uinut vastaan alkukeväästä ja luettuani sisällön minulle oli selvää, että tänne olisi päästävä! Elokuun sitten viimein koittaessa lähdin avoimin mielin hakemaan uusia kokemuksia ja tietoa metsäterapiasta.

Viikon päättyessä olin saanut paljon enemmän.

Viikon järjestäneet tahot ja seminaarin luennoitsijat tekevät ruohonjuuritason työtä metsäterapian kentällä.

Olen oikeastaan jo vuosia tarkkaillut omaa selviytymistäni elämän eri osa-alueilla – opinnoista ja itseni kehittämisestä palkkatöihin ja kodinpidosta juhlien järjestämiseen. Hieman vastahankaisesti olen todennut (ja lähes myös ääneen myöntänyt) suorittavani omaa elämääni.

Nekin pienet asiat, joita en suorita, kuten suhteeni harvoihin ystäviini, saavat minut tuntemaan huonoa omaatuntoa. Olenko nyt ollut huono ystävä, jos en ole ollut tarpeeksi usein yhteydessä tai tarjonnut tarpeeksi tukea? Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain tai vähintäänkin varpaillaan, valmiina suorittamaan, jotta voisi välttyä vanhempien sukupolvien paheksunnalta.

Jotta olisi oikeus olla olemassa.

Kuulostaa kornilta. Ja sitä se onkin! En tarkoita, että (aikaan)saamattomuudesta joutuisi häpeäpaaluun tai muuta vastaavaa… Vaikka toisaalta, eikö esimerkiksi työttömyyden ympärillä vellova paheksuminen ja syyttely ole vähän sama asia? Osittain ymmärrän ja annan anteeksi. Vanhempamme ja isovanhempamme ovat kasvaneet kuitenkin hyvin erilaisessa maailmassa.

Se ei poista sitä, että aivan liian monta kertaa olen lapsuudessani kuullut itseäni kutsuttavan työnvieroksujaksi, koska olen malttanut hetken aikaa olla paikallani. Tai kun en heti innosta hyppien ole lähtenyt talkootöihin rakentamaan kattoa.

Aivan hirvittävä työnvieroksuja.

Olen kuullut jopa hekumoitavan työn määrällä: “Meillä tehdään töitä sunnuntainakin!” Ei kuulosta kovin leppoiselta elämältä.

Kopioimme ajatus- ja toimintamalleja toisiltamme, lähipiirin kiire tarttuu helposti ja vanhempien suorittaminen ja levottomuus kasvaa kiinni lapsiinkin. Sairaanloisesta suorittamisesta ja ihmisiä syövästä tehokkuusajattelusta puhutaan, mutta harvemmin mainitaan, mitä siitä voi seurata.

Metsäterapiapäivien ensimmäisenä päivänä teimme lyhyen läsnäolo- ja aistiharjoituksen. Päivä oli kaunein mahdollinen. Aavistus syksyn raikkautta leijui ilmassa, mutta lämmin etelätuuli silitti yhä poskea pehmeästi.

Seisoimme ringissä kuivuuden kestäneellä vihreällä nurmella. Harjoituksen ohjaaja, koulutettu metsäterapia-opas ohjeisti meitä sulkemaan silmät ja hakemaan mukavimman mahdollisen asennon. Keskityimme vastaanottamaan aistimuksia ja niiden edelleen herättämiä tuntemuksia. Tuuli pyöri hetken aikaa ympärillämme ja kirkkaalta taivaalta paistava aurinko lämmitti selkiämme. Lopuksi päätimme harjoituksen kävelemällä vapaasti nurmialueella.

Tämänkaltainen aistiharjoitus ei ole minulle ensimmäinen eikä edes toinen. Se oli kuitenkin ensimmäinen harjoitus pitkään aikaan, jota en ollut itse vetämässä vaan olin pelkästään osallistujana. Harjoituksen purussa käsittelimme hetken aikana heränneitä tuntemuksia ja tällöin koin luita ja ytimiä kylmäävän oivalluksen. Se tärähti päähäni kirkkaana ja selkeänä.

Ian Banyard johtaa Natural Mindfulness -harjoitusta retriittipäivänä.

Tajusin minulla olevan vaikeuksia tuntea positiivisia tuntemuksia, kuten kiitollisuutta tai ihailua. Vaikka hakemalla hain ja yritin keskittyä läsnäolohetkessä tapahtuneisiin iloisiin asioihin, en kyennyt sytyttämään mitään sisälläni. Osasin nimetä lämmön tunteen ihollani ja tuulen hiuksissani ja vaatteissani ja pellolta kantautuvan lannan hajun. Mutta mitä tuntemuksia…?

Kuunnellessani muiden (pääasiassa positiivisia) kokemuksia koin myös suuria vaikeuksia samaistua heihin. Oma sisimpäni tuntui ja kuulosti aivan erilaiselta.

Koin olevani eteenpäin elämässä posottava ihmisjuna, jonka sisus on kylmä ja eloton. Unohduin tarkastelemaan itseäni ja elämääni ja ymmärsin yleisimpien tunteideni nykyisin olevan kärsimättömyys, levottomuus, ahdistus tai pelko.

Tajusin myös, ettei sen tarvitsisi tai kuuluisi olla niin ja että tilanne vaikuttaa hyvinvointini lisäksi myös kommunikaatiooni muiden ihmisten kanssa. Tästä tuli minulle välittömästi surullinen ja syyllinen olo. Tunne siitä, kuinka inhottava ihminen olen. Sain onneksi itseni kiinni syyttelystä ja palautin itseni takaisin “järjen” äärelle. Kukaan reilu ihminen ei syyttäisi minua siitä, että olen masentunut ja hetkellisesti hukannut taidon kokea ihmisiä yhteen sitovia tunteita.

En kuitenkaan päässyt ajatuksesta eroon.

Olen juuri täyttänyt 30. Pyöreä ikä, jonka saavuttaessa ei voi olla katsomatta taakseen ja tarkastelematta, mitä polkua pitkin on tallustellut. Minulla ei ole ollut kolmenkympin kriisiä, sillä olen ollut liian väsynyt edes muistamaan, kuinka vanha olen. Suorittaminen on vienyt kaiken huomioni.

Se on jatkunut jo niin pitkään, että jos lakkaan suorittamasta, jäljelle ei jää mitään. En vain yksinkertaisesti osaa olla.

Kun olen työtön, pelkään ja häpeän ihmisten kommentteja ja ahdistun toimettomuuden ajatuksesta. Kun olen töissä, en osaa tai malta pitää tarpeeksi taukoja ja lomia. Olen siis väsynyt, kiireinen ja ahdistunut riippumatta tilanteestani. Muun muassa tämän kesän olen painanut hommia lähes viikonlopuista välittämättä. (“painanut hommia”… Kuunnelkaa nyt, miten hekumoiva kielikuva!)

Silloinkin, kun olisi ollut aikaa viettää viikonloppua, en ole pystynyt lopettamaan töiden ajattelua. Niinpä työtehtävät ja to do -listat ovat seuranneet minua minne ikinä olen mennytkin, viikonpäivään ja vuorokaudenaikaan katsomatta. Olen lipsahtanut vauhdilla samoille urille, joita pitkin yliopistossa rymistelin.

Ennen kuin romahdin.

Metsäterapiapäivillä myönsin itselleni, että olen pala kerrallaan syönyt omaa ihmisyyttäni. Sen olen tosin jollain tasolla tiedostanut jo aikaisemminkin. Jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, etten osaa enää rakastaa. En siis yksinkertaisesti kykene tuntemaan sitä tunnetta. Ja olen sisimmässäni taistellut kokemuksesta nousevaa kriisiä vastaan.

Yksittäisen ihmisen kohdalla tunteiden hukkuminen uupumuksen suohon on surullinen ja traaginen asia. Omalla kohdallani se on ehkä karmeinta, mitä uupumuksesta voi seurata. Mutta miettikääs, mitä seuraa, kun muidenkin positiiviset ja yhteisöjä kasassa pitävät tunteet alkavat näivettyä…

Epidemia ja vitsaus.

Niillä sanoilla metsäterapiapäivillä kutsuttiin muun muassa stressiä, joka on noussut maailmanlaajuiseksi ongelmaksi. Se minullakin on. Olen kroonisesti stressaantunut.

Yhteyttä etsimässä

Metsäterapiaviikon aikana tapahtui kuitenkin jotain ennenkokematonta.

Päivien kuluessa harjoitusten täyttäminä aivoni siirtyivät kuin jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. En tiedä, johtuiko ilmiö harjoituksista, metsästä vai ihmisistä, mutta päivä päivältä ajatukseni lipsuivat yhä vähemmän ahdistusta aiheuttaviin asioihin ja lopulta elin täydellisessä läsnäolon tilassa.

Pystyin viimeinkin hengittämään vapaasti. Pystyin lepäämään ilman pelkoa siitä, minkä ahdistavan muistutuksen mieleni syöttää seuraavaksi, jos rentoudun. Se oli kuin liian hyvää ollakseen totta, mutta totta se oli.

Levon myötä myös inspiraatio ja luovuus palautuivat. Olin aamuisin pirteämpi ja aloin nauttia elossa olemisesta itsessään – ilman suoritusta. Hymyilin aidosti ja paljon!

Metsäterapiaviikolla monen eri toimijan polut ristesivät yhdessä paikassa. Minullekin viikko tarjosi monta uutta polkua. Päästäkseen eteenpäin on vain valittava yksi.

Metsäterapiaviikko tarjosi minulle paljon uutta tietoa ja käytännön harjoituksia, minkä lisäksi noilta seitsemältä päivältä jäi ihania muistoja ja uusia, varmasti pitkäkestoisia ihmiskontakteja. Kaikista suurin anti oli kuitenkin oma kokemukseni.

En ehkä saavuttanut syvempää yhteyttä puihin tai kokenut syvän uskonnollista elämystä. Sen sijaan lepäsin ensimmäistä kertaa vuosiin.

“Voi ei, olen yhä elossa!” – Tarvitsemme lisää tietoa ja tietoisuutta masennuksesta

Tällä viikolla Suomen Mielenterveysseura ilmoitti tuovansa vihreän tietoisuusnauhan eli Green Ribbonin Suomeen. Mielinauhan myynnillä kerätään varoja mielenterveystyöhön.

En ollut edes tiennyt, että sellainen on olemassa kuin mielinauha. Tähän mennessä kaikista awareness ribboneista (eli tietoisuusnauhoista) Suomessa yleisin näky on ollut Syöpäsäätiön vaaleanpunainen Roosa nauha, jonka tuotoilla tuetaan suomalaista rintasyöpätutkimusta.

Asiasta kiinnostuneena lähdin vähän selvittämään, millaisia tietoisuusnauhoja onkaan olemassa. Wikipedian listaus oli varsin lyhyt. Toinen, minkä löysin, listasi useampia merkityksiä samoille nauhoille. Listassa oli tauteja, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan.

Tietoisuuden tarve on siis loputon. Lisäksi on terveydentiloja, joita on vaikea ymmärtää ilman omakohtaista kokemusta. En esimerkiksi pysty kuvittelemaankaan, miltä syöpää sairastavasta tuntuu.

Samoin saattaa masennuksesta ajatella henkilö, joka ei ole koskaan elämässään ollut masentunut. Masennuksessa ja syövässä on tosin se ero, että jopa syöpää kokemattomat henkilöt ymmärtävät asian vakavuuden ja nykyisin syöpä otetaankin aina vakavasti. Masennusta taas ei suinkaan aina oteta. Vaikka kummallakin voi olla ihmiselämän kannalta kohtalokkaat seuraukset.

Kuva: Pixabay

Miltä masennus sitten tuntuu?

Esimerkiksi tältä:

Sisältövaroitus: henkilökohtainen kuvaus syvän ahdistuksen kokemisesta. Blogi jatkuu seuraavan kuvan jälkeen.

. . .

On taas yksi niistä aamuista, kun herään pettyneenä siihen, että olen yhä elossa. En kuollutkaan yöllä. Jo ensimmäiset ajatukset saavat minut itkemään.

Vallinnutta tunnetta voisi kuvata päänsisäiseksi kivuksi. Se ei ole samanlaista kipua kuin päänsärky tai mikään muukaan särky. Se on kokonaisvaltainen tuntemus siitä, että kaikki on huonosti ja mitään ei ole tehtävissä.

Vaikka tunne ei ole fyysistä kipua, sen tuntee koko kropassa. Kuvittele se kerta, kun sinulla on ollut maailman tuskaisin päänsärky. Kun on tuntunut siltä, että pääsi on räjähtämäisillään sisällä olevasta paineesta. Tai, kun räkätaudissa korviisi on kertynyt niin paljon limaa, että pääsi tuntuu turpoavan. Nyt, laajenna se tunne koko kehoon.

Se on kuin ihon alla oleva paine, joka salpaa hengityksen ja syöttää mieleesi kuvia pahimmista skenaarioista. Jokaisella solullaan on tietoinen siitä, että kaikki on menetetty.

Ajatukset kimpoilevat pään sisässä ja pommittavat aivoja kuin superpallot ja tunteissa vuorottelevat pettymys, suru, pakokauhu, ahdistus, tuska ja pelko. Sillä hetkellä ei ole kykeneväinen ajattelemaan muita kuin itseään ja omaa tilannettaan. Mieli ja kehon hormonit ovat alkukantaisessa selviytymistilassa.

Et voi auttaa.

Masentuneen olo on kaikin tavoin kurja. Kun pään sisäiset “lopun ajat” iskevät, rationaalisella ajattelulla on hyvin vähän valtaa. Ei auta, vaikka muut kuinka sanoisivat, että “kyllä se ohi menee” ja “oot aikaisemminkin pärjännyt” tai “nyt vaan lepäät ja syöt jäätelöä”.

En tiedä, kumpi on pahempaa, se, ettei vointiasi haluta uskoa (“se on vaan laiska!”) vai se, että sitä vähätellään. Uskotellaan, että se on vain ohimenevä vaihe. Ja vaikka olisikin, silloin, kun paniikki kehossa on suurin, vain käsillä olevalla hetkellä on merkitystä.

. . .

Kuva: Pixabay

Tuntuuko vieläkin vaikealta hahmottaa?

Vaikka toisen pahaa oloa tai sen syitä olisi mahdotonta käsittää, se ei silti tarkoita, etteivätkö ne olisi todellisia. Koska olemme niin usein itse kykenemättömiä auttamaan masentuneita läheisimpiämme, tarvitsemme lisää masennukseen liittyvää tutkimusta, tietoa ja käytännön mielenterveystyötä.

Muun muassa Suomen Mielenterveysseuran Mielinauha-keräyksellä kerätään varoja mielenterveyden edistämiseen ja vaikeassa elämäntilanteessa olevien kriisiauttamiseen. Mielinauha on kirkkaan vihreä ja siinä lukee valkoisella “olet tärkeä”.

10 muistilappua ahdistaviin aamuihin

Tapasin taannoin hyvän ystäväni. Hän kertoi potevansa usein aamuisin huonoa omaatuntoa. Tunnistan tämän tunteen paremmin kuin hyvin. Olen kirjoittanut aamuahdistuksesta aikaisemminkin.

Heräämisen jälkeen ensimmäiset ajatukset koskevat tekemättömiä asioita ja ensimmäinen tunne on epävarmuus. Heti havahtumisesta lähtien pelkäämme epäonnistuvamme. Huono olo voi johtua myös syyllisyydentunnosta. Ajattelemme: “En tee tarpeeksi, joten en ole tarpeeksi.”

Kun ajatuksen sanoo ääneen, ymmärrämme itsekin, kuinka hupsu se on. Tästä seuraa lisää itsesyytöksiä. “Miksi minä ajattelen taas näin!” Tilanne ei helpotu.

Ahdistuksen iskiessä on tärkeää pysähtyä tiedostamaan tilanne. Omia ajatuksiaan ei tarvitse arvottaa, vaan niihin voi suhtautua kuin ajelehtiviin poutapilviin taivaalla…

…joista jotkut saattavat tuoda mukanaan sateen.

Tänäkin aamuna minulla oli mielessäni pitkä to do -lista. Tiedän, että illalla se tulee todennäköisesti olemaan yhtä pitkä. Se ei johdu siitä, etteikö se päivän mittaan lyhenisi. Se johtuu siitä, että iltaan mennessä olen keksinyt siihen yhtä monta juttua lisää.

Listojen pituudet eivät siis kerro tehottomuudestani. Ne kertovat mielikuvituksestani.

Näistä ajatuksista inspiroituneena kokosin 10 muistilappua ahdistaviin aamuihin. Kuvat ovat omiani, samoin tekstit, ja muistilappujen ulkoasu on editoitu canva.com-sivustolla. Muistilappuja saa käyttää ja jakaa, kunhan mainitsee tekijän!

Kun ahdistus iskee, ihan ensiksi…

Muistuta itseäsi siitä, että…

Voisiko olla niin, että…

Koska joka tapauksessa…

Muista, että…

Tiedät itsekin, että…

Mutta mitä muihin hyviin puoliisi tulee…

Siksi onkin tärkeää, että tiedostat, että…

Lopulta…

Siispä…

Kuvahaun tulos haulle heart Ihanaa loppuviikkoa kaikille! Kuvahaun tulos haulle heart

Aamusta epätoivoon – Todellinen syy siihen, miksi myöhään nukkumisesta tulee huono olo

Oletko koskaan miettinyt, miksi toiset päivät ovat onnistuneita ja toiset ovat tuhoon tuomittuja jo heti aamusta? Mitä tarkoittaa “väärällä jalalla nouseminen”?

Moni masennuksesta kärsivä on varmasti huomannut, että saattaa kokea niin sanottuja aallonpohjia herkemmin tiettyyn aikaan vuorokaudesta. Toisilla melankolinen mieliala iskee iltaisin, toisilla aamuisin. Itse kuulun jälkimmäiseen sakkiin.

Kun alakulo löytää sinut heti aamusta, se saattaa kestää pitkään ja viedä mukanaan koko päivän. Harvemmin sitä kuitenkaan tietää heti silmät avattuaan, että tästä päivästä ei tule mitään, vaan alakulo kehittyy vaihe vaiheelta aamutoimien ja -ajatusten ohessa. Tein havaintoja omasta aamustani ja löysin yhden selkeän ajatusketjun.

(aamumafia + some) x huono itsetunto = stressi ja ahdistus

Minulla on ollut tapana nukkua aamuisin pitkään, koska se on osa minulle luontaista päivärytmiä. Saan sopeutettua vuorokausirytmini millaiseksi vain, mutta vapaapäivinä se palautuu itsestään takaisin omaan uomaansa. Olen iltaihminen ja luovimmillani iltakymmenen jälkeen. Iltaisin saatan saada tarmonpuuskan, jota olisi sääli olla hyödyntämättä. Korvaan menetetyn yöunen nukkumalla aamulla pidempään.

Aamunukkumisesta seuraa syyllisyyden tunne. Silloinkin, kun päivälle ei ole aikataulutettua menoa, mieltäni vaivaa pakonomainen ajatus: pitäisi herätä aikaisemmin. Miksi? Siksi, koska yhteiskunnassamme pitkään nukkuminen on suoraan laiskuuden osoitus. Ajatus on toki absurdi ja virheellinen, mutta miettikäämme sitä hetki. Aikaisin aamulla herääminen ja töihin meneminen ovat agraariyhteiskunnan peruja ja normi tässä työtä palvovassa kulttuurissa.

Täällä asuessamme olemme kulttuurimme uhreja, mutta ei pidä uskotella itselleen, että suomalainen rytmi tehdä töitä ja elää elämäänsä on ainoa maailmassa. Esimerkiksi Espanjassa päivän työt tyypillisesti alkavat myöhemmin ja iltapäivällä vietetään siesta, jonka jälkeen palataan vielä töihin. Arkipäivänä ihmiset saattavat istua iltaa ulkona meidän näkökulmastamme myöhään yöhön.

“Meillä on tämä aamumafia”, myös aikaisista herätyksistä kärsivä ystäväni tapaa todeta. Pitää herätä kukonlaulun aikaan pirteänä ja tomerana ja saada paljon aikaiseksi jo ennen ensimmäistä ruokataukoa. Kaikki nämä hyveet iskostetaan mieliimme joka suunnasta tulevilla hienovaraisilla vihjeillä. Ja joskus vähemmän hienovaraisilla. Olen nimittäin saanut myöhään nukkumisesta vitsikkäitä kommentteja myös työpaikallani, jossa kävin iltavuorossa.

Koska koen syyllisyyttä myöhään heräämisestä, minulla on jo valmiiksi pieni stressi noustessani ylös. Mietin, kuinka pitkään muu maailma on jo ollut hereillä sekä minkälaisessa rytmissä lähimmäiseni, aamuvuorossa työtä tekevät ihmiset elävät ja missä vaiheessa päivärytmiä he nyt ovat. Yritän kiireessä saada kurottua tätä aikaeroa kiinni. Ensimmäiset ajatukseni aamuisin ovat “täytyy tehdä sitä” ja “pakko tehdä tätä”.

Seuraavaksi avaan Facebookin ja selaan aamun kuulumiset somessa, mikä pahentaa oloani entisestään. Ihmiset päivittelevät omasta työnteostaan tai tehokkaasta arjestaan ja on vaikea olla vertaamatta itseään muihin. “Voi kun väsytti tänään aamupalaverissa, kun piti nousta ennen seitsemää! Ajatuskin takkuaa koko ajan…”, päivittää yksi kaveri. Olenko kateellinen jo aamuväsymyksestäkin?!

Tämän seurauksena alan yleensä ajatella omia saavutuksiani elämässä ja stressin ja ahdistuksen kierre syvenee entisestään. Koen, etten ole saavuttanut mitään järkevää tai suorittanut tarpeeksi. Joka päivä pitäisi olla aktiivisesti tekemässä jotain hyödyllistä itsensä, muiden tai unelmiensa eteen ja minä vain nukkua pussutan – karkeasti ilmaistuna. Tällä tavalla en ainakaan edistä omien tavoitteiden täyttymistä.

Esitän havaintoni yhtälönä: (aamumafia + some) x huono itsetunto = stressi ja ahdistus. Tiedän, etten ole ainoa asian kanssa painiva. Mitä tilanteelle sitten pitäisi tehdä? Asiaa pohdiskeltuani laadin itselleni, ainakin näin aluksi, yksinkertaiset ohjenuorat aamuihin.

 

Sääntö numero 1:

Nuku niin pitkään kuin unta tarvitset ja, jos se sopii sinulle, ala pikkuhiljaa hivuttaa unirytmiä aikaisemmaksi. Mutta vain silloin, jos siihen on oikeaa tarvetta! Oikea tarve voi olla esimerkiksi se, että voit silloin terveemmin. Älä laita herätyskelloa soimaan muiden mielipiteiden takia. Tarkkaile myös unen määrää ja laatua (liian paljon unta on yhtä huono kuin liian vähän).

 

Sääntö numero 2:

Pidä some kiinni aamuisin. Ensimmäisenä tekonasi, älä mene Facebookiin, vaikka kuinka kiinnostaisi. Toistan: älä mene Facebookiin.

 

Sääntö numero 3:

Huolehdi omista tarpeistasi. Käy vessassa, pukeudu, syö aamiaista, juo tarpeeksi vettä. Hengitä.