Olen Sini ja olen loppuun palanut.

Jokin aika sitten sain opinnot päätökseen. Kova urakka oli takana ja uusi luku elämässä alkamassa. Kaiken piti olla hyvin. Olin varsin optimistinen tulevaisuudesta, mutta jokin kaihersi taustalla nykyisyydessä. Tunsin itseni tavallista väsyneemmäksi ja rasittuneemmaksi ja lopulta hakeuduin lääkärille. Pian sen jälkeen minulla diagnosoitiin masennus.

Miten tähän oikein päädyttiin?

Ensin pitää tehdä pieni tunnustus: olen aina ollut aikamoinen suorittaja. Olen jo peruskoulusta lähtien opiskellut tunnollisesti ja tavoitteenikin ovat olleet kunnianhimoisia. Osittain painostus tähän on tullut ulkopuolelta. Työelämäkentällä alkoi jo silloin olla ahdasta ja siitä varoiteltiin. Paremmilla arvosanoilla pääsisi helpommin jatko-opiskelemaan ja paremmalla koulutuksella helpommin töihin. Yliopistossa imeydyin suoraan ainejärjestöjen hallituspesteihin ja olin aktiivinen harrastuspiireissä. Tähänkin kannustettiin, koska tätä kautta sai solmittua arvokkaita verkostoja. Sosiaalinen elämä kukoisti, mutta kursseistakin piti selvitä. Ja selvittiinhän niistä. Opiskelin ihanneaikataulussa, kunnes toisen vuoden jälkeen päätin pitää välivuoden yliopisto-opinnoista. Tämän välivuoden päätteeksi olin opiskellut itselleni ammatin.

Loputon innostuminen ja uteliaisuus, elämänahneus sekä laajat kiinnostuksen kohteet ovat antaneet minulle paljon iloa ja kokemusta, korkeakoulututkinnon, kaksi ammattia ja kasallisen pätevyyksiä – ja olen lopen uupunut.

Valmistumisen jälkeen päätin pysähtyä hetkeksi ja pitää taukoa. Lääkärit sanoivat, että uupumus poistuisi kahden kuukauden sisällä. Näin ei käynyt. Kun sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, säikähdin. Oliko tilanteeni todellakin niin paha? Moninaisten kysymysten piinaamina aloin selvittää eriasteisten uupumustilojen taustoja ja päädyin lukemaan artikkeleita niin burn outista, työuupumuksesta kuin masennuksestakin ja huomasin, etten ollut yksin. Hälyttävän moni muukin on selittämättömästi uupunut.

Maailma tuntuu pyörivän yhä nopeampaa. Tehtävää ei välttämättä ole enemmän kuin aiemmin, mutta tunnit vuorokaudessa eivät vain tunnu riittävän. Ikään kuin olisit itse hidastunut. Jo muiden touhottamisen sivusta katseleminen hengästyttää ja yritys pysyä samassa tahdissa näyttää mahdottomalta. Kuin itse uisit vastavirtaan ja muut kroolailisivat sinusta ohi. Oma hidastelu ja aikaansaamattomuus turhauttaa. Pitää yrittää kovemmin, olla vielä enemmän, jaksaa entistä pidemmälle. Taustalla häilyy jatkuva väsymyksen tunne, joka ei lähde nukkumalla. Parempinakin päivinä tuntuu siltä kuin olisit jollakin tapaa tyhjempi. Ikään kuin sinusta puuttuisi jotakin. Elämän henki olisi hauraampi.

Kuulostaako tutulta?

Niille, jotka eivät ole jatkuvasti uupuneita, tilaa on vaikea kuvailla. Mielestäni osuvin vertaus löytyy J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjasta, jossa Bilbo Reppuli kuvaa oloaan Gandalfille näin: “I feel thin, sort of stretched, like butter scraped over too much bread.” Olo on kuin liian pitkälle venytetyllä. Lyhyesti sanottuna, aivan kuin tietäisin, miltä tuntuu elää yli satavuotiaaksi (tokikaan kaikki edes niin vanhat ihmiset eivät välttämättä ole yhtä väsyneitä).

Vastaavaan tilanteeseen ei päädytä kuin flunssavuoteeseen – uupumus ei ala yllättäen vaan kehittyy pitkänkin ajan kuluessa. Itse olin venyttänyt jaksamistani useamman vuoden ajan. Niin pitkään, että uupumus oli hiipinyt huomaamatta luokseni enkä siksi edes tunnistanut sitä aluksi. Minulla oli monta tilaisuutta huomata lähestyvä uupumus, mutten kiinnittänyt siihen huomiota. Minulla ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiota. Kasvamme lapsista saakka suoritusyhteiskuntaan ja pidämme kiirettä ja suorittamista normaalina, välillä suorastaan tavoiteltavina asioina! Koemme itsemme yhteisölle hyödyllisiksi ja tärkeiksi henkilöiksi, jos meillä on paljon tekemistä. Tähän tärkeyden tunteeseen jää koukkuun.

Pitää yrittää kovemmin, olla vielä enemmän, jaksaa entistä pidemmälle.

Totumme myös suorittamaan. Siksi kohtuullista puuhaamista ja pakonomaista suorittamista voi olla vaikea erottaa toisistaan. Toiset ovat alttiimpia epäterveelliselle suorittamiselle kuin toiset. Koskaan en myöskään asettanut itselleni rajoja, mikä on tarpeeksi. Enkä tunnistanut tai osannut arvioida tekemääni työmäärää. Tämän vuoksi koin olostani pitkään huonoa omaatuntoa: enhän ole tehnyt mitään uupuakseni! Kyllä pitää jaksaa, niin kuin kaikki muutkin. Miksi en sitten jaksa?

Uupuminen on noussut viime aikoina yhä useammin otsikoihin ja siitä on tullut uusi trendisana. Sen tiedetään altistavan myös muille ongelmille, kuten masennukselle. Näinkö minullekin on käynyt? Burn out ei itsessään ole sairaus, vaan päästäkseen sairaslomalle tai esimerkiksi Kelan tukemaan kuntouttavaan psykoterapiaan, lääkärin diagnoosin pitää olla jotain muuta. Uupuminen saattaa tuoda ensimmäisenä mieleen työuupumuksen, mutta loppuun palaminen ei kuitenkaan ole työllistettyjen etuoikeus, vaan myös työttömät ja opiskelijat voivat uupua. Siinä, missä joka neljäs työntekijä on kokenut työuupumusta, Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön mukaan joka kolmannella korkeakouluopiskelijalla on psyykkisiä ongelmia ja masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosit ovat lisääntyneet 2000-luvulla. Kuinka suuri osuus johtuu uupumisesta ja tämän seurauksena opinnoissa jälkeen jäämisestä? Syitä opiskelijoiden uupumiseen on varmasti monia: opintoaikojen rajauksista syntynyt kiire, tiukka toimeentulo, paineet elämässä onnistumisesta ja pelko tulevaisuudesta noin muutamia mainitakseni. Uuvuttaa voi itsensä myös pelkästään stressaamalla.

Meistä jokainen on altis uupumiselle. Nykyään se on vieläpä yhä helpompaa: tarjolla on paljon ulkopuolisia oletuksia ja odotuksia, tavoitteita, aikatauluja, vaihtoehtoja, valintoja ja vertailukohtia. Yhteisön kovat arvot ja tehokkuusajattelu ajavat helposti ylisuorittamaan oman terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella. Koska jokaisen taustat ovat omanlaisensa, myös syyt uupua vaihtelevat. Hoito on kuitenkin kaikille sama: uupumisen iskiessä ei auta muu kuin lepo. Lepo niin tekemisestä kuin murehtimisesta. Lääkärien määräämät masennus- ja mielialalääkkeet voivat auttaa pahaan oloon ja jaksamaan, mutteivät lopulta poista ongelmaa, joka on saattanut kasautua jo pidemmän aikaa. Itselläni kesti varsin pitkään ennen kuin maltoin hyväksyä, että lepo on nyt se, mitä tarvitsen. Tunnolliselle ihmiselle se saattaa olla aluksi kauhea uutinen, mutta et voi huolehtia muista ennen kuin olet huolehtinut itsestäsi. Elämäänsä suorittavat ihmiset saattavat ajatella myös toipumista suorituksena. Sitä kannattaa vältellä, sillä se ei välttämättä palvele paranemista. Kukaan meistä ei ole robotti, kukaan meistä ei jaksa loputtomiin. Pitää antaa itselleen lupa olla väsynyt ja lupa levätä. Luottaa siihen, että lopulta vain itse tietää oman vointinsa parhaiten. Eikä siihen tarvitse kenenkään muun hyväksyntää.

Entäpä toipumisen jälkeen? Varmasti houkuttaisi palata samanlaiseen elämänrytmiin, mutta entä jos se oli syy, joka ajoi uupumuksen partaalle? Ehkä elämässä pitää silloin ottaa uudenlainen ote. Itselleni pysähtyminen tarjoaa tilan arvojen tarkastelulle: mitä haluan elämältäni ja ohjaako valintojani oma motivaationi vai muiden mielipiteet. Voisi sanoa, että olen aloittanut elämää mullistavan matkan kohti itseäni.