Tag

kansallispuisto

Browsing

Kansallispuistot ovat tulevaisuuden museoita, joista luonnonrauha on kaukana – Yksi skenaario, mihin retkeilybuumi voi johtaa

Tänä sunnuntaina Repoveden kansallispuistossa sattui harvinainen onnettomuus, kun puiston suosituimman reitin varrella olevan Lapinsalmen sillan kiinnitys irtosi. Kuultuani uutisen ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on seurausta siitä, että retkeilyn suosio kasvaa räjähdysmäisesti, luontoalueiden hallinnoijilla ei riitä resurssit huolehtia retkeilyalueista ja toisaalta kaikki retkeilijät eivät osaa soveltaa maalaisjärkeä uusissa ympyröissä.

Yhtälö on katastrofaalinen. Päiväretkeilyn suosio on nousussa ja Metsähallituksella on ruuhkaisimmissakin kansallispuistoissa korjausvelkaa. Kuka ottaa vastuun, jos reiteillä sattuu jotain? Entä kuka kantaa huolta ympäristön kestävyydestä?

Kansallispuistojen kävijämäärät ovat tasaisessa nousussa ja se on tietysti kansallispuistoalueiden kunnille hyvä juttu. Tuohan kansallispuisto alueelleen jokaisen siihen sijoitetun euron kymmenkertaisesti takaisin.

Samaan aikaan on kuitenkin nostettava keskusteluun puistojen kestävyys. Millaisille kävijämäärille ne on rakennettu? Kun noin viisi vuotta sitten keskustelin opinnäytetyöni tiimoilta Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa, heillä ei tuntunut olevan huolta kävijämäärien kasvun vaikutuksesta puiston luontoon. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin varsin erilainen.

Vuonna 2010 syysretkellä Lapinsalmen riippusillalla ei näkynyt kulkijoita.

Retkeilyn luonne on väkisinkin muuttumassa. Luontohuuma on tarttuvaa ja tartunta leviää ennen kaikkea somen kautta. Kun luontoon halutaan mennä heti ja välittömästi, ilman minkäänlaista kokemusta tai harjoittelua, on päivänselvää, että myös retkeilyalueiden palveluiden on muututtava ja mukauduttava tähän.

Lapinsalmen riippusillalla oli tapahtumahetkellä enemmän kulkijoita kuin sillan käyttöohjeissa on ohjeistettu. Sillan osittaiseen sortumiseen johtanut käytös ei myöskään ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta. Kokemattomuus ja ajattelemattomuus ovat luonnossa turvallisuusriski.

Kansallispuistojen yhtenä tehtävänä voidaan nähdä ihmisten luontosuhteen ylläpitäminen ja luontokokemusten tarjoaminen. On hyvä, että nekin, jotka eivät ole aikaisemmin retkeilystä välittäneet, kokevat nyt voivansa ja uskaltavansa lähteä metsään ja tuntureille.

Tässä “pystykaupungista” tulevassa porukassa piilee kasvunvara, jota ei haluta jättää käyttämättä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa sitä, että puistoja on kehitettävä yhä enemmän tietty kohderyhmä mielessä.

Metsähallitus käyttää puistosuunnittelussa vyöhykkeistämistä. Tämä toimii käytännössä niin, että puistoalue jaotellaan käyttötarkoituksen mukaan. Esimerkiksi aktiivisen virkistyskäytön alueeseen, erämaiseen alueeseen ja rajoitusalueeseen. Jokainen puisto pyrkii tarjoamaan vähän jokaiselle jotakin. Käyttöä ohjataan ja rajataan reittisuunnittelulla, rakenteilla ja ohjeistuksella.

Voiko kasvavien käyttäjämäärien seurauksena jatkossa olla niin, että jaottelussa siirrytään yhä enemmän palvelemaan päiväretkeilijöitä ja kokemattomia ensikertalaisia? Lisääntyvän maapohjan kulumisen seurauksena tiettyjä paikkoja pitää ainakin todennäköisesti pitkostaa tai sorastaa, jolloin maisemasta tulee yhä puistomaisempi…

Lisäksi erilaisten aktiviteettien lisääntyessä eri puistot saatetaan ainakin brändätä juuri tietylle aktiviteetille sopiviksi.

Esitän nyt yhdenlaisen tulevaisuuden skenaarion

Suomen kaunis luonto on maamme voimakkain vetonaula. Aktiivisella brändäyksellä ja mainonnalla matkailijoita saadaan toivottavasti kokemaan monipuolinen luonto ja maisemat muuallakin kuin ruuhkaisimmilla reiteillä. Tulevaisuudessa luontokohteiden arvo neukkareina ja kokouspaikkoina ymmärretään isoissa yrityksissä ja poluille lähdetään myös keskellä työviikkoa.

Tämä aiheuttaa rakennuspainetta luontokohteissa. Tulevaisuudessa luontoon pitää päästä yhä helpommin. Esimerkiksi ilman retkeilyvarusteita. Täysin katettua ja siloiteltua polkua pitkin pystyy kävelemään vaikka korkokengillä. Vapaata liikkumista rajoitetaan köysin ja aidoin, jotta luontoa säästyisi aivan siinä polun vieressäkin.

Koska liikkeellä on isoja massoja kerralla, turvallisuuteen on pakko panostaa aivan uudella tavalla. Mikäli rahaa riittäisi, voisi puistoihin palkata puistonvartijat, eräänlaiset park wardenit. Mallia haetaan yhä enemmän ulkomaisista, supersuosituista kansallispuistoista.

Tulevaisuudessa kansallispuistot alkavat muistuttaa yhä enemmän museoita. Kulttuurikeskuksia, joihin mennään tutustumaan alueen luonnonhistoriaan ja hakemaan elämyksiä. Perinteisemmän eräretkeilyn harjoittajat saavat väistyä erämaihin.

Niissä erätaitoja tullaan tarvitsemaan jatkossakin.

Tämäkin itse asiassa kävi ilmi tänä viikonloppuna, kun puolisoni suunnitteli vaellustaan Lapin erämaahan. Hän oli tekemässä reittisuunnitelmaa huomatessaan, että 90 %:lta kyseisen alueen autiotuvista on lopetettu puuhuolto.

Kuinka ankeaa saapua mahdollisesti likomärkänä ja väsyneenä tuvalle ja huomata, ettei siellä ole halon halkoa!

Tuntureilla ei kasva puuta erämaan autiotupien tarpeisiin, minkä lisäksi tuvat ovat tiettömien taipaleiden päässä. Sinne puiden kuljettaminen maksaa euron halolta.

Metsähallituksen resurssipulassa ymmärrän valinnan jättää tupien puuhuolto, mutta näen sen myös turvallisuusriskinä.

Noh, erämaahan menijän on vain tiedettävä ja osattava.

Rakentaminen puistoissa karkottanee osan retkeilijöistä muualle, mutta uusi kohderyhmä on suurempi. Toisaalta rakentamalla ja säännöstelyllä turvataan myös alueen luonnon edustavuus. Puolensa ja puolensa siis tässäkin asiassa.

Rakentaminen ja ylläpito vaativat toki rahoitusta, joka tällä hetkellä on kiven alla. Vaikka kunnat ja matkailupalvelut tutkitusti hyötyvät kansallispuiston läheisyydestä ja turvallinen luonnossa liikkuminen edistää terveyttä vähentäen näin sote-kustannuksia, tämä ei näy kansallispuistojen budjetissa. Resurssit ovat pysyneet samoina, vaikka Metsähallituksen hoitoon on siirtynyt Museovirastolta useita kulttuuriperintökohteita.

Kun isompi määrä rakenteita vanhenee yhtä aikaa, tulee ymmärrettävästi kiire uusia niitä. Ja koska lisäresursseja ei ole, täytyy ylläpidettäviä kohteita karsia. Lapinsalmen sillan hajoaminen osuu epäilemättä kipeään paikkaan. Silta murtui kannatinankkuristaan. Ankkuri on osittain piilossa betonin sisällä. Koska vuosittaiset tarkastukset on tehty silmämääräisesti, rakennevikaa ei ole huomattu.

Niin kauan kuin politiikkaa ajetaan kokonaisuudessaan talouspaine edellä, myös retkeily- ja luontoalueista halutaan tuottavia. Vielä toistaiseksi on matkaa siihen, että kansallispuistoihin tarvitsisi maksaa päästäkseen sisään, mutta kuka tietää, mihin keinoihin tässä vielä päädytään?

Tänään mietin myös sitä, missä vaiheessa luontovillitys muuttuu hallitsemattomaksi ja miten siihen pitäisi vastata. En keksinyt yhtä pätevää ratkaisua.

Jos innoitusta retkeilyyn haetaan somesta, pitäisikö tietoa ja ohjeitakin saada sitten sieltä?

Olen aikaisemmin välillä hieman ihmetellyt ihmisten kysymyksiä Facebookin retkeily- ja vaellusryhmissä. Monet keskustelunaiheista ovat tuntuneet omaan korvaan ilmiselviltä oikeastaan riippumatta siitä, kuinka kokenut luonnossaliikkuja olen. Välillä on huolestuttanut, jos on tuntunut siltä, ettei henkilö osaa soveltaa maalaisjärkeä. Mitä jos eteen tulee ongelmia maastossa kentän kuulumattomissa?

Tänään olen kuitenkin iloisempi niistä, jotka kyselevät kuin niistä, jotka lähtevät soitellen sotaan. Facebook-ryhmissä kyselevät ihmiset sentään saavat ohjeistusta kokeneemmilta ja sitä kautta eräänlainen perimätieto ja käytössäännöt siirtyvät eteenpäin. Näin voidaan osaltaan, ainakin toivottavasti, ennaltaehkäistä suurimmat onnettomuudet.