Tag

lumoutuminen

Browsing

Uskallatko vastaanottaa haasteen helmikuulle? – 10 vinkkiä luonnossa lumoutumiseen

Vuoden alkaessa aloitin uudenlaisen kuurin. Luontokuurin. Mukaan itseään haastamaan lähtivät myös muutamat Facebook-kaverini. Päätös on ollut ehdottomasti oikea. Se on tarjonnut uudenlaista näkökulmaa niin lähiympäristöön kuin itseenikin, innostanut ja kannustanut jatkamaan pidemmälle. Kerta kaikkiaan lumonnut. Siitä hullaantuneena heitän nyt haasteen teillekin! Miten sinä lumoudut keskellä kauneinta talvea?

 

Tammikuu on pian ohi ja sekä tipattomille että vegaanihaasteen vastaanottaneille että muille itsensä vuodenvaihteen jälkeen haastaneille koittaa armahdus. Itse olen kuitenkin päättänyt ottaa vastaan koko vuoden kestävän haasteen. Tein ehkä elämäni ensimmäisen uudenvuodenlupauksen, kun lupasin viettää tänä vuonna joka päivä vähintään 10 minuuttia ulkona metsässä, puistossa tai järvellä. Yhteensä tästä kertyisi kuukausittain noin 5 tuntia luontoilua. Miten uhkauksen on käynyt?

Ensimmäiset viikot olivat lupaavia ja pysyin säntillisesti päivittäisessä luontoannoksessani. Sittemmin – luonnollisesti – on ote alkanut lipsua. Tyypillistä! Enkö minä(kään) pysty pitämään edes yhtä lupausta yli kahta viikkoa?!

Luontoannosten vaikutus on ollut välitöntä. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta mitata sykettäni tai verenpainettani luontokuurin aikana, mutta olen kokenut sen käytännössä.  Hieman unisesta ja pöhnäisestä ihmisestä tulee jäisessä metsässä aivan toisenlainen. Mieleni virkistyy, kehoni piristyy ja ajatteluni kirkastuu. Usein löydän jotain itseäni viehättävää tai ihmetyttävää, kuten kauniin yksityiskohdan tai teen havainnon metsän asukista. Erityisesti luovuuskriisissä olen todennut päivittäisestä metsäannoksesta olevan hyötyä. Inspiraatio iskee metsässä nimittäin lähes joka kerta.

Kyse ei siis ole siitä, etteikö kuuri olisi toiminut ja ettenkö olisi nauttinut jokapäiväisestä luontoannoksestani. Tielle ovat tulleet ehkä ne tyypillisimmät syyt: kiire, väsymys, laiskuus ja päivän kosahtanut aikataulu. Nykyään kun tuntuu, että meidät on viritetty äärimmilleen ja päivämme menot aikataulutettu minuutilleen…

Ihminen ei kuitenkaan ole kone eikä meitä myöskään ole ohjelmoitu pysymään automaattisesti moisessa kieputuksessa. Elämän perässä juokseminen vaatii voimavaroja. Juuri noita voimavaroja voisimme saada metsästä.

Mutta olen aivan poikki eikä minulla riitä voimat taas yhteen ekstra juttuun!

Näin sinä sanot, ja näin minäkin sanoin itselleni kahden viikon jälkeen, kun erilaiset projektit, työt ja opiskelut elämässäni ottivat tuulta alleen. Jokaisella uuden kokeilijalla tulee aika, jolloin kokeilu ja koko aihe alkaa epäilyttää. “Ehkä olikin typerä idea alkaa tipattomalle – eihän ekstremismi kuitenkaan ole kovin järkevää…” “Tämä vegaanihaaste on ollut ihan kiva, mutta kuinka paljon yhdellä kuukaudella lopulta on merkitystä…”

Juuri tällaisina hetkinä tulee pysähtyä ja kaivaa jälleen esiin se oma motivaatio ja kokeilun tavoitteet, jotka olivat uudenvuodenyönä mielessä yhtä kirkkaina kuin martini lasissa. Mitä kokeilu on minulle tähän mennessä antanut ja mitä toivoisin sen vielä antavan? Onko realistista jatkaa kokeilua ja miten saisin sen toimimaan paremmin arjessa…

Päivittäisestä luontoilusta pystyy tekemään itselleen tavan, joka toistuu automaattisesti ja lähes huomaamatta. Se tarvitsee vain tarpeeksi toistoja. Aivan kuten toistot urheillessa syöpyvät lihasmuistiin.

10 minuuttia ei ole paljon ja suurin kynnys onkin ollut itse lähteminen. Voisiko tavan upottaa niihin hetkiin, kun on jo valmiiksi menossa jonnekin? Töihin, kotiin, ulkoiluttamaan lemmikkiä, lounaalle, tapaamiseen, harrastukseen? Viime kesänä työskennellessäni toimistossa, soitin kaikki työpuhelut työpaikan pihasta. Kävelin usein saman puun luokse tai liikuin ympäriinsä koko puhelun ajan. Lounaalle ja kahvitauolle oikaisin aina ulkoa pihan poikki, en sisällä käytäviä pitkin.

On tärkeää hyödyntää juurikin oman elinalueen lähiluontokohteita. Kun luontoilet siellä, missä muutenkin liikkuisit, on päivittäinen 10 minuuttia helpompi saada mahtumaan aikatauluun kuin aikatauluun.

Lisäksi, lähimetsiä ja puistoja hyödyntämällä osoitamme niiden arvon ja turvaamme siten myös niiden olemassaoloa. Selvityksen mukaan puolet suomalaisista asuvat alle 200 metrin päässä metsästä eikä se toinenkaan puoli asu kovin kaukana. Silti erityisesti kasvavissa kaupungeissa viheralueet eivät ole itsestäänselvyys eikä niitä saa pitää sellaisina.

Pyöräilemällä tai kävelemällä lähimetsään päivittäisestä luontoilusta ei synny myöskään päästöjä.

Päästötöntä retkeilyä lähimetsässä

Voi olla, että päädyt menemään joka päivä samaan paikkaan. Onko tämä ongelmallista? Ei, ellet itse koe niin. Mielipaikkojen on osoitettu edistävän luonnossa elpymistä ja mikä olisikaan parempaa kuin mielipaikan löytyminen läheltä kotoa!

On tärkeää tehdä kymmenminuuttisesta sinun oma hetkesi. Jätä siis parhaimmillaan puhelin kokonaan pois ja keskity hetkeen juuri siinä paikassa. Nyt on nyt ja tässä on tässä. Tokihan voit säästää 10 minuuttia elämästäsi tähän?

Päivittäinen luontoilu on aikaa itselle, mutta myös aikaa lähiympäristölle. Pyöriessäni lähimetsässä, jonka piti olla minulle jo läpikotaisin tuttu, ihan nolostuin tajutessani, etten tunne siitä puoliakaan. Talvi hukuttaa kesäiset polut lumeen, mutta avaa samalla koko muun metsän kuljettavaksi. Parilla ensimmäisellä kävelyretkelläni löysin jo kolme uutta lähemmäs 200-vuotiasta puuvanhusta sekä piilopaikan polkujen välistä, jonne kesällä haluan ehdottomasti tulla retkelle lehvästöjen sekaan!

Florence Williams puhuu kirjassaan Metsän parantava voima (Minerva 2017) “maltillisesta lumoutumisesta” (soft fascination). Aivojemme ajattelusta ja päätöksenteosta vastaavat osat lepäävät parhaiten meitä kiinnostavissa luonnonympäristöissä ja lumoutuminen vahvistaa tätä vaikutusta.

Lumoutuminen on eräänlainen luonnossa saavutettu flow-tila, vau!-hetki. On vain tämä paikka ja tämä tekeminen, olen yhtä ympäristön kanssa ja sulaudun sen aikaan ja liikkeisiin. Olen aiemmin kirjoittanut lumoutumisen olevan itselleni “ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.”

Juuri näitä kokemuksia olen saanut tähän mennessä päivittäisillä luontoretkilläni. Mielipaikkojen tavoin luonnossa lumoutuminen tukee elpymistä ja lumoutua voi lähes missä tahansa! Jopa sillä tutulla koirankusetuspolulla.

Uudenvuodenlupaukseni pitää. Aion yhä jatkaa päivittäistä luontohetkien etsimistä, oli se sitten kuinka taistelua tahansa. Lisäksi heitän nyt haasteen ihan kaikille:

Pian alkavan helmikuun kunniaksi kannustan jokaista etsimään arjestaan ja lähiympäristöstään lumoutumisen kokemuksia. Kerro niistä sosiaalisessa mediassa sanoin tai kuvin ja levitä lumoutumisen sanomaa aihetunnisteilla #helmikuuhaaste ja #februaryfascination.

Vielä lopuksi 10 vinkkiä, miten voit tehdä hetkestäsi lähiluonnossa kiinnostavamman:

Kaikki kuvat ovat omiani.

Kuinka hukkasin mustat silmänaluset yhdessä viikonlopussa – Luonnon lumosta apua stressinhallintaan

Viime viikonloppu todisti jälleen luonnon elvyttävän voiman, kun vaelsin pohjoisen Keski-Suomen metsissä. Kolmen päivän jälkeen olin kuin uudestisyntynyt.

Retkeä edelsi monen viikon kärvistely ja lopulta pysähtyminen havainnoimaan omia stressitasojani. Pitkät päivät ja epävarman mielen luomat paineet ja kauhukuvat olivat piirtäneet synkät aluset kuluneen ihmisrievun silmien alle. Olin jälleen, pitkän ja tuloksekkaan toipumisen jälkeen, uupunut uudessa työpaikassani.

Niinpä näiden kolmen lähes erämaisessa luonnossa vietetyn päivän jälkeen järkytyin katsoessani peiliin. Näytin nuorentuneen ainakin viisi vuotta. Mitä oli tapahtunut?

Kuva: Pixabay

Sydän jyskyttää ja verenpaine on selkeästi koholla. Jos oikein keskityn havainnoimaan, tunnen paineen pääkopassa, heti ohimojen takana. Kuin siitä kohtaa pään ympäri olisi kiertynyt pieni vanne ja se puristuisi koko ajan kasaan. Hengitys on pinnallista ja nopeaa. Kun yritän tarkoituksella hengittää syvään, saan taistella sen eteen, koska pallean kohdalla on kipeä ja kova este.

Muun muassa tältä tuntuu stressi. Näihin tunnelmiin myös heräsin vaellusta edeltävällä viikolla. Mitä jos tämä tunne ei koskaan menisi pois?

Toisinaan mietin, puhuisinko mieluummin stressinhallinnan vai kokonaan stressittömän maailman puolesta.

On ihmisiä, jotka ovat pyöräyttäneet koko elämäntapansa ympäri ja paenneet stressiä downshiftaamiseen tai luonnonläheisempään elämään.

Pitäisikö tässä sitten muuttaa kauaksi asutuskeskuksista harjoittamaan omavaraisuutta? Ajatus on käynyt mielessäni, koska kuvaamani kaltainen elämä ei voi olla terveellistä pidemmän päälle!

Mutta aionko tehdä niin? Todennäköisesti en ainakaan lähitulevaisuudessa. Omat taidotkaan eivät vielä mahdollistaisi sellaista nykäisyä irti totutusta.

Kuva: Pixabay

Lisäksi olen sitä mieltä, että stressi ja ajoittaiset paineet kuuluvat elämään. Itselläni ne vain ovat menneet kerta kaikkiaan liiallisuuksiin. Stressaan jo tavan vuoksi.

Kun olen töissä, stressaan tekemättömiä työtehtäviä. Kun töitä ei ole, stressaan sitä. Tilanne alkaa olla absurdi ja jatkuvan, pitkäkestoisen stressitilan seurauksena voidaan puhua kroonistuneesta stressistä.

Aina stressille ei ole löydettävissä yhtä selkeää syytä. Epäilenkin, että stressaamisesta on vain tullut minulle tapa reagoida.

Niin kuin on varmasti monelle muullekin…

Kuva: Pixabay

Välillä tuntuu, että elämäntyylimme ja koko maailma vain ajautuu hurjaa vauhtia kauemmas sellaisesta elämästä ja ympäristöstä, joka olisi meille hyväksi. Samoin tuntuu, etten pysty vaikuttamaan kehitykseen mitenkään.

Jos nyt hyppään pois stressin ja suorittamisen oravanpyörästä, jään aika yksin sillä kukaan muu tuntemani ihminen ei ole sellaista uskonloikkaa tekemässä. Pääsisin siis leppoistelemaan ja kohtuullistamaan elämääni ihan yksikseni. Se ei ihan toimisi niin.

Laumakäyttäytyminen ajaa meidät yhteen ja toteuttamaan samoja asioita kuin lauman muut jäsenet. Välillä tuntuu, että olen loukussa oravanpyörää ihannoivassa suoritusyhteiskunnassa ja, mikäli päätän hypätä oravanpyörästä, yhteisöni hylkää minut kuin jostain uskonlahkosta.

Ainoa jäljelle jäävä ja varteenotettava vaihtoehto onkin vain yrittää selviytyä elinpaineidensa kanssa. Mutta millä keinoin?

Olen huomannut, että ajattelutavan ja tekemisen lisäksi myös ympäristöllä on vaikutusta siihen, kuinka stressaantunut ja ahdistunut olen. On olemassa ympäristöjä, joissa stressaaminen on lähes mahdotonta.

Itselleni näitä ovat luonnontilaiset metsät ja järvet.

Tälläkään vaelluksella en osannut stressata. En, vaikka retki liittyi osaltaan työhöni. Olen kokenut vastaavanlaisen elämyksen aikaisemminkin. Olin tilanteessa, jolla olisi ollut potentiaalia olla erittäin stressaava.

Ohjasin vilkasta yläkoululuokkaa kaupunkimetsässä. Sää oli viileä ja nuoret osin tämän vuoksi vastahakoisia, minkä lisäksi nahinaa syntyi eri luokkalaisten välille.

Olin itse hyvin väsynyt jo valmiiksi, mutta siirryttyämme kaikuvista kivihuoneista puiden keskelle, oloni rentoutui kuin itsestään. Ohjasin viisi tuntia kestäneen koulupäivän kokonaan metsässä – enkä tiedä, olisinko pystynyt samaan koulussa.

Ohjaaminen saattoi olla metsässä vaativampaa, mutta siellä minulla oli myös enemmän voimia.

Kuva: Riku Malminiemi

Ulkona touhutessa mieli käsittelee aivan muita asioita kuin huolia ja stressinaiheita. Liikkeellä on tärkeä osansa stressaavan mielen rauhoittelussa, mutta myös pysähdyksissä on helpompaa keskittyä johonkin muuhun.

Luonnossa aistimuksemme suuntautuvat kuin itsestään ulospäin, huomio saattaa kiinnittyä johonkin tiettyyn yksityiskohtaan tai tapahtumaan ja ajantaju (ja ajan merkitys) katoaa hetkellisesti. Tämä johtaa yhdenlaiseen flow-tilaan ja tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä lumoutumiseksi.

Ympäristön terveysvaikutuksia tutkineet Kaplan ja Korpela toteavat tutkimuksissaan, että lumoutuminen on tärkeä osa ympäristön elvyttävyyttä.

Juuri sitä elvyttävyyttä, jonka avulla kykenen hallitsemaan stressitilaani.

Itselleni lumoutuminen tarkoittaa ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.

En tiedä tarkalleen, mitä aivoissa tapahtuu lumoutumisen hetkellä, mutta sillä on vahva kontrasti stressitilaan. Siinä missä stressaantuneena olen varma, ettei mistään tule mitään, lumoutuneena koen, että kaikki on mahdollista.

En muista saaneeni lumoutumisen kokemusta missään muualla kuin luonnossa.

Kun kaikki tarkemmat ajan mittarit poistetaan, poistuu hämmentävästi kaikki hoppukin. Metsässä luonnon oma aika ottaa vallan ja vaikka kuinka omilla ajatuksilla olisi kiire, jalat rullaavat neulasten verhoamalla polulla omaa tahtiaan. Sitä tahtia, mikä siihen ympäristöön sopii.

Kehon mukautuessa ympäristön rytmiin ensin, taipuu siihen lopulta pääkin. Tämän jälkeen liikettään pystyy hidastamaan tietoisesti vaikka pysähdyksiin asti.

Lumoutumisen kokemusta voi yrittää hakea tietoisesti, mutta parhaimmillaan se iskee yllättäen. Usein hetkeen liittyy kauneuden ja esteettisyyden kokemus.

Juuri tällä hetkellä keväisessä luonnossa voi jäädä ihastelemaan esimerkiksi kangasperhosen (Callophrys rubi) auringossa ihmeellisesti hohtavia siipiä, rupikonnien kevätriehaa lammen tai järven rannassa tai koivunlehtien herkullista vaaleanvihreää sävyä.

Callophrys rubi paistattelemassa päivää männynoksalla.

Toisinaan myös ilmiön vaikuttavuus tai yllätyksellisyys saavat aikaan lumoutumisen kokemuksen. Esimerkiksi silloin, kun on jäänyt tarkkailemaan sammakoita ja yhtäkkiä näkeekin vedenalaista liikettä silmäkulmastaan:

Vesiperhosen toukan kasaamassa koteloa itselleen kaikesta ulottuvilla olevasta pienestä aineksesta tai komean hevosjuotikkaan liukuvan kiven pintaa pitkin syvyyksiin. Kuinka paljon niin pienellä alalla kuin omassa näkökentässä voikaan olla elämää!

Yhtäkkiä veden alta onkin paljastunut paljon monimuotoisempi ympäristö sekä asioita, joita ei ole aikaisemmin huomannut tai nähnyt.

Näitä asioita on tuttukin luonto pullollaan.

Rupikonna (Bufo bufo) järven pohjassa

Lähteitä:

Kaplan, S. 1995. The restorative benefits of nature: Toward an integrative framework. Journal of Environmental Psychology.

Korpela, K. 2008. Ympäristö ja positiiviset tunteet. Teoksessa Mieli ja Terveys: Ilon ja muutoksen psykologiaa. Juvenes Print.