Tag

luonnonsuojelu

Browsing

Luontosuhde vai luontoyhteys? – Miksi meistä jokainen on lopulta luontoihminen

Vähän aika sitten sain häkellyttävän kunnian osallistua Yle Puheen Mahadura & Özberkan -ohjelmaan. Keskustelimme juontajien ja luontokuvaaja, toimittaja ja kirjailija Kimmo Ohtosen kanssa suomalaisten luontosuhteesta. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin Retkipaikan puolella.

Siitä, miten sujuvasti haastattelu meni, voi olla montaa mieltä, mutta tuon vajaan tunnin aikana ehdimme kahlata läpi monia syitä, miksi emme saisi unohtaa luontosuhdettamme. Tai – kuten itsekin keskustelun aikana sanoin – emme pysty unohtamaan.

Kun arkipäivän keskustelussa puhutaan siitä, että nykyajan ihmisillä, ja erityisesti nuorisolla, luontosuhde olisi katoamassa, tarkoitetaan hyvin eri asioita. Monet esimerkiksi tuntuvat tarkoittavan luontoon liittyvän tiedon katoamista. Kuten sitä, mistä ruoka tulee, miten se tehdään ja miten luonnossa liikutaan. Käsitys näistä on luonnollisesti konkreettisempi heillä, ketkä kasvavat lähellä alkutuotantoa tai liikkuvat luonnossa työkseen tai harrastuksena.

Kun ihmisiltä itseltään sitten kysytään, millainen heidän luontosuhteensa on, he vastaavat, että käyvät kesäisin poimimassa mustikoita.

No hyvä on.

Marjanpoiminta on ravinnon hankintaa luonnosta ja paluu varhaisimpiin ruuanhankintamenetelmiin. Luontosuhde on kuitenkin paljon enemmän kuin se, mitä itse saat metsistä.

Luontosuhde on kaksisuuntaista vuorovaikutusta ympäristön ja ihmisen välillä. Aloitetaan nyt kuitenkin siitä, kuinka riippuvaisia me olemme luonnosta.

Kaikki, mitä ihminen on ikinä keksinyt tai rakentanut, on saanut materiaalinsa ja myös innoituksensa luonnosta. Perustarpeisiimme kuuluvat syöminen, juominen ja suojautuminen. Ilman mahdollisuutta kasvattaa ja hyödyntää luonnon osasia, koko ihmiselämä olisi mahdotonta.

Luontosuhde ei siis ole mitään, minkä voisi tuosta noin vain unohtaa tai kadottaa. Tällöinhän unohtaisit syödä tai juoda tai pukea edes päälle! Olet kiinteässä, katkeamattomassa yhteydessä luontoon, halusit tai et. Kuten P. Wesley Schultz kirjoittaa: “Me olemme kaikki osa luontoa, me synnymme luonnossa, kehomme ovat osa luontoa ja luonnonlait koskevat meitäkin.”

Myös ihmisessä itsessään on luontoa. Olemme yksi laji muiden joukossa ja yksistään kehomme tarjoaa elinympäristön lukuisille muille lajeille. Ihomme asuttaa mikrobeja lähes kahden neliömetrin alalla ja suurin metropoli pikkuväelle on suolisto. Ei olla varmoja, kuinka paljon ihmisessä asustaa bakteereja, mutta niiden arvioitu kokonaismassa on lähes 1,5 kg.

Miten siis voisitkaan väittää, ettei sinulla olisi ikiomaa luontosuhdetta. Suhteen muodostumiselta kun ei ole voinut välttyä. Olemme lajina myös tiiviissä vuorovaikutuksessa muiden lajien kanssa. Välillä niinkin tiiviissä, että joidenkin lajien evoluutiokehitys on kulkenut käsi kädessä ihmisen evoluutiokehityksen kanssa. Tästä yhtenä esimerkkinä kihomato (Enterobius vermicularis), loinen, joka on erikoistunut ainoastaan ihmiseen.

Olemme siis erottamaton osa ympäristöämme. Siitä seuraa se, että omalla toiminnallamme on vaikutusta myös ympäristöön. Kaikella ihmisen tekemisellä on seurauksensa. Mitä syömme, minne menemme, miten sinne kuljemme, miten ja missä asumme, miten käsittelemme jätteemme, millä rakennamme, mitä puemme päälle ja millä lämmitämme kotimme, mitä teemme työksemme… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kuten Kimmo Ohtonen radio-ohjelmassa sanoi, ihminen on varsin aggressiivinen laji – sekä levittäytymään että hyödyntämään luontoa. Mutta nyt ei pidä kuitenkaan olla ylimielinen! Myös muilla ekosysteemin osasilla on vaikutusta ekosysteemin toimintaan. Minua erityisesti kiehtonut esimerkki on Yhdysvaltojen Yellowstonen kansallispuistosta.

Olemme kivuliaan tietoisia siitä, että juuri ihminen on muun muassa kuudennen sukupuuttoaallon ja ilmaston lämpenemisen pääasiallinen aiheuttaja. Positiivinen asia kuitenkin on, että koska olemme merkittävässä vaikuttajan asemassa, voimme tehdä myös kaikkea hyvää!

Vieläkö olet sitä mieltä, ettei sinulla ole luontosuhdetta? Puhuttaessa luontosuhteesta (tai sen katoamisesta), tarkoitetaankin mielestäni varsin usein luontoyhteyttä. Mutta mitä se on? Yritän muotoilla sitä auki.

Luontoyhteys on yksilön henkilökohtaisen tunnesiteen muodostumista luonnonympäristöön sekä ne kaikkien merkitysten kokonaisuudet, joita yksilö antaa ympäristölle. Se on henkinen tai hengellinen yhteys, josta yksilö hakee muuta kuin ruokaa tai fyysistä suojaa.

Tutkijat määrittelevät luontoyhteyden luontorakkaudeksi ja välittämiseksi tai fyysiseksi tai psyykkiseksi ykseyden kokemukseksi. Britannian luontojärjestö The Royal Society for the Protection of Birds (lyhyemmin RSPB) on määritellyt luontoyhteyden empatian, ykseyden ja vastuun tuntemiseksi luontoa kohtaan – hyvin pitkälti samoin kuin Schultz.

Järjestö on ollut huolissaan brittinuorten luontoyhteyden heikkenemisestä. Huoli johtaa ajatuksesta, että ilman lapsena muodostettua luontoyhteyttä nuoret eivät välitä luonnosta tai ole kiinnostuneita sen suojelemisesta aikuisena.

Tieto luonnosta ja sen ahdingosta ei siis yksistään riittäisi motivoimaan ympäristöystävällistä käyttäytymistä. Samaan viittaa tänä vuonna julkaistu Home to Us All -raportti, joka toteaa, että suurimmat ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät ovat lapsena saadut myönteiset luontokokemukset sekä lapselle läheiset luonnonsuojelun roolimallit.

Myös suomalaiset luontojärjestöt ja ympäristöpedagogit tietävät tämän. Ehkä käytetyin ympäristökasvatuksen pedagoginen malli on Palmerin puumalli. Malli korostaa, että, ollakseen tehokasta, ympäristökasvatuksen tulisi tapahtua yhtä aikaa kolmella tasolla. Yksi näistä tasoista on henkilökohtaisten kokemusten saaminen luonnossa toimimisen kautta, merkitysten antaminen ja tunneyhteyden kokeminen. Siis luontoyhteyden muodostaminen.

Palmerin puumalli (Palmer 1998)

Siinä missä luontosuhde on meissä kiinni yhtä tiukasti kuin ihomme, on luontoyhteys hiipuvaa sorttia. Mikäli kukaan ei tajua viedä lapsia luontoon, on hyvin todennäköistä, että kynnys hakeutua sinne myöhemmin itse on korkeampi. Tällöin positiivisia kokemuksia luonnossa ei pääse syntymään.

Onneksi monet vievät lapsia luontoon. Jopa koulussa. Tätä kannustamaan julkaistiin tällä viikolla #Ulkoluokka-hankkeessa Loikkaa ulkoluokkaan – opas ulkona opettamiseen, joka löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kirjan julkistustilaisuudessa esiintynyt Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Arja Kaasinen mainitsi luontosuhteen ohella termit “luontosokeus” ja “luonnonlukutaito”.

Ensimmäinen vältetään, kun opetetaan jälkimmäistä. Ulkona.

Itse koen luontoyhteyttä aina, kun pysähdyn arkistenkin asioiden äärellä pohtimaan omaa vaikutustani luontoon ja toisaalta luonnon vaikutusta minuun. Vaihtoehtoisesti saatan tehdä jotain luontoyhteyttä syventävää, kuten opetella uuden kädentaidon. Luontoon meneminen, luonnon aistiminen ja siitä nauttiminen sekä luonnonmateriaalien käsittely tietoisesti läsnäollen tuo konkreettisesti esille sen, miten olemme osa luontoa ja maisemaa juuri siinä hetkessä.

Luontosuhteen toteuttaminen tietoisesti vahvistaa siis positiivista luontoyhteyttä. Ehkäpä luontoyhteys onkin osa luontosuhdetta ja sen – henkisen yhteyden kattava – alakäsite.

Miksi sitten paasaan jatkuvasti luontoyhteydestä (ja postailen jotain pajunpunontaohjeita blogiini)? Voisi kuvitella, että sanoilla leikittely on lähinnä semantiikkaa. Olisi kuitenkin tärkeää käyttää oikeita termejä, sillä niin pitkään kuin ihmiset luulevat, ettei heillä ole suhdetta luontoon, niin pitkään voimme jatkaa harkitsematonta ja kestämätöntä elämäntapaa. Elää ajatuksissamme luonnon ulkopuolella – ei luonnossa.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että positiivisen luontoyhteyden ylläpitäminen kannustaa ja motivoi toimimaan ympäristön puolesta. Lisäksi luontoyhteyden buustaaminen ulkoilulla voi olla hyväksi myös yksilölle itselleen. Viheralueilla oleskelun nimittäin tiedetään edistävän ihmisen terveyttä monella eri tapaa. Kaikkiaan 143 tutkimuksen tulokset osoittavat viheralueiden laskevan verenpainetta, sydämen sykettä, kortisolihormoni-tasoja ja vähentävän diabeteksen riskiä ja sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta.

Luontosuhde sinulla siis on jo, luontoyhteyttä sinä tarvitset!

Luonnolle vaaralliset retkeilijät – Onko luonto sinulle itseisarvo?

Väittämän retkeilyn ympäristöystävällisyydestä kuulee usein. Onko se todella sitä? Ainakin, jos vaihtoehtona on maisemaa huomattavasti muuttava kaivos, kasvuympäristön kuihduttaminen monokulttuuriksi tai sen muuttaminen kokonaan rakennetuksi. Tai ilmaston kannalta, jos lomailija päätyykin matkailemaan lähiluontokohteissa kauas lentämisen sijaan. Luontoretkeily voi kuitenkin olla yllättävänkin haitallista, mikäli retkeilijä ei tiedosta valintojensa vaikutuksia.

Olin viikonloppuna Jukolan viestissä. Suomessa joka kesä järjestettävä maailman suurin viestisuunnistustapahtuma kokoaa yhteen luontoliikkujia huippusuunnistajista sunnuntairetkeilijöihin. Tapahtuma on kilpailu, mutta myös suunnistuksen ja luonnossa liikkumisen juhlaa. Monet joukkueet ottavat suunnistamisen varsin rennosti enkä itsekään totta puhuakseni käynyt kuin yksillä iltarasteilla ennen kisaa…

Venlojen kisan ja Jukolanyön aikana maastossa näkee siis kaikenkarvaisia suunnistajia. Tänäkin vuonna tapahtuma keräsi lähes 20 000 kilpailijaa ja oli historian suurin Jukola! Sanomattakin selvää on, että noin suuresta tapahtumasta koituu rasitetta kisakeskuksen ympäristölle.

Tänä(kin) vuonna järjestäjät olivat mielestäni onnistuneet ottamaan huomioon tapahtuman ympäristövaikutukset. Julkisten liikenneyhteyksien luota oli järjestetty bussikuljetuksia järjestäjän toimesta, kierrätys alueella pelasi ja tarjolla oli myös monipuolista kasvisruokaa. Ainoastaan roskiksia olisi saanut olla enemmän.

Tapahtumanjärjestäjä voi tehdä paljon ympäristön säästämiseksi, mutta loppuviimeksi päätöksen ympäristöystävällisestä käyttäytymisestä tekee tapahtuman osallistuja. Vienkö leirialueella syntyneet roskat roskikseen ja heitänkö tyhjän energiageelipussin maastoon kisan aikana vai en.

Ei ole sattumaa, että Jukolan juoksun suosio kasvaa. Luonnossa liikkuminen kokee uutta tulemistaan. Retkeily on uusin trendi-ilmiö, joka sykkii kaikkialla katukuvasta populaarikulttuuriin ja someen. Juuri nyt on muodikasta olla retkeilijä!

Voiko se sitten olla ympäristön kannalta hyvä asia?

Retkeily on kokonaisvaltaisesti terveyttä ja hyvinvointia tukeva harrastus, minkä lisäksi se on omiaan syventämään henkilön luontoyhteyttä. Arvokkaille luonnonympäristöille suuren yleisön mielenkiinnosta saattaa olla hyötyä, mikäli se edistää suojelualueen, kuten kansallispuiston, perustamista alueelle.

Ivalojoki Hammastunturin erämaassa

Olen myös rakentanut mielikuvan, jonka mukaan retkeilevät ihmiset ovat usein luonnonläheisempiä ja ympäristötietoisempia. Mutta, retkibuumin kiihtyessä ja yhä useamman innostuessa retkeilystä, pitääkö mielikuva enää paikkansa?

Yle uutisoi äskettäin, että päiväretkeilyn suosio on kasvussa ja eritoten nuoret naiset lähtevät metsästämään somessa hehkutettuja luontokohteita. Luontoon lähdetään tuolloin katsomaan nimenomaan tätä kyseistä instassa tai jossain muussa palvelussa vastaan vierinyttä nähtävyyttä.

Tavoitteena voi olla esimerkiksi ottaa itse samanlainen tai vielä hienompi kuva kohteesta.

Samassa Ylen jutussa mainitaan luontokohteen suosiolla olevan myös kääntöpuolensa. Tuhansien instaseuraajien rynniessä kuvien lähteelle alueen (ja paikallisten) kantokyky (ja sietokyky) on koetuksella.

Kaukokaipuu-blogia pitävä Marinella Himari kirjoitti vuoden ensimmäisessä Latu & Polku-lehdessä samasta aiheesta. Tärkeintä tuntuisi olevan, että retkeltä ja luontokohteesta saa napattua hyviä kuvia omaan sometarinaansa, vaikka totuus retkeltä olisi aivan toinen. Ympäristön ongelmat saatetaan jopa rajata pois kuvasta, jolloin oma otos toistaa samaa illuusiota koskemattomasta luonnosta, johon itse upposi. Someen postattu kuva houkuttelee alueelle lisää kävijöitä.

Illuusion ylläpitäminen on tärkeintä? Ei varsinaisesti kuulosta ympäristöä kunnioittavalta matkailulta.

Monelle on tärkeää saada itsestään kuva klassisessa paikassa.

Toinen tapaus, mikä tulee mieleeni, ovat itseään ylittävät, suorittavat urheiluvaeltajat. Hieman ääripään esimerkkinä voisi esittää ääriolosuhde-turismin, jota harrastetaan esim. Mount Everestillä. Vaellus-Facebook-ryhmässä jaettiin taannoin linkki Iltalehden uutiseen, jossa kerrottiin Mount Everestillä kiipeilevien turistien jättävän jälkeensä hurjan määrän jätettä.

Kommentoin uutista, että kun tavoitteena on ainoastaan itsensä ylittäminen ja henkilökohtainen urheilusuoritus luonnon ihmettelemisen ja kunnioittamisen sijaan, voi tosiaan käydä näin – missä tahansa.

Tällöin luonto ei selkeästikään ole vaeltajalle itseisarvo vaan väline jonkun muun tavoitteen saavuttamiseen. Se tavoite voi olla itsensä tai vaikeiden olosuhteiden voittaminen tai se kuva huipulta Instagramiin.

Luonnosta voi nauttia niin monella tavalla, myös kuntoilumielessä (kuten vaikka Jukolan viestissä) ja omia rajojaan ja kestokykyään etsiessä. Ja näidenkin tyyppien tulee mahtua poluille muiden luontoharrastajien joukkoon.

Mieleeni juolahtaa kuitenkin pelottava kysymys: Ovatko moderni retkeilyharrastus ja luonnon kunnioittaminen auttamattoman kaukana toisistaan?

Pohjois-Italian vuorilla. Ylös löytyy monta eritasoista polkua.

Retkeilyn luonne on selkeästi muuttunut. “Retkeily ei ole pelkästään ‘eräjormien’ hommaa”, aiemmin mainitussa Ylen jutussa kirjoitetaan.

Ei niin.

Sen sijaan siitä on tullut miljoonien liikevaihdon lähde, jonka sisällä pyörii ja linkoaa kulutustavarat ja merkkivaatteet siinä missä muussakin muotibisneksessä. Esimerkiksi Partioaitan liikevaihto oli vuoden 2016 lopussa 25,2 miljoonaa euroa liikevaihdon muutoksen ollessa edellisvuodesta 4,5 %. Varustelekalla liikevaihdon muutos vuodesta 2016 vuoteen 2017 oli jopa yli 30 %.

Tämä ei vielä kerro yritysten ekologisesta kestävyydestä tai kestämättömyydestä, mutta se kertoo siitä, että myös luontoliikunnan ympärillä pyörii kasvava kulutuskulttuuri.

Ajammeko luontomatkailuakin raha edellä? Tulee mieleen tuttuni, joka kertoi olleensa kiinnostunut Green Care -toiminnasta ja hakeneensa siksi alan koulutukseen. Hän kuitenkin lopetti koulutuksen kesken pettyneenä näkemykseen, jossa luonto nähtiin vain välineenä.

Ratsastusuria Islannin erämaassa. Islannissa on jo huolestuttu luontoturismin aiheuttamista ympäristöongelmista.

No entä sitten se mielikuvani retkeilevien ihmisten ympäristöystävällisyydestä?

Minkälainen ihminen edes ylipäätään hurahtaa retkeilyyn? Ovatko kinttupolkujen houkuttamat jo valmiiksi luontoihmisiä, joille vaeltaminen ja retkeily on vain uusi aluevaltaus, vai voiko retkeilyyn rakastua myös luontoarvoja ymmärtämätön?

Luonto puhuu puolestaan. Se ei tarvitse tulkkia. Jokainen meistä löytää luonnon kanssa yhteisen kielen. Kielen, joka on koodattu sisällemme – alkuperäisen äidinkielemme. Meille kaikille yhteisen.

Pelkän Instagram-kuvan vuoksi hyttysiä uhmaamaan lähtenyt saattaa kokea uudenlaisen elämyksen, jos vain malttaa ottaa sen vastaan. Paatuneinkin betoniviidakon Tarzan tuntee liikahduksen sisimmässään kohdatessaan polulla eläinlapsia tai nähdessään itselleen aivan uutta kauneutta.

Parhaimmassa tapauksessa tie luontoretkelle on myös tie ympäristöystävällisempään elämäntapaan. Automaattisesti se ei kuitenkaan sitä ole. Olen alkanut ymmärtää, että retkeilijät tarvitsevat opetusta ja opastusta, jotta yhteiset pelisäännöt löytyvät.

Se, että henkilöllä on muodikas Fjellun reppu, tai edes täydellinen vaellussetti, ei tee hänestä vielä ekologisesti kestävää retkeilijää.

Osaavakin retkeilijä saattaa yhä pestä ruuantähteensä vesistöön tai sulattaa palamattomat jätteensä nuotiossa. Tulia tehdään metsäpalovaroituksen aikaan ja joskus aivan omatekoisiin tulipaikkoihin eikä aluskasvillisuutta ole kuorittu edes kunttarullaksi. Ajatellaan, että poissa silmistä on poissa mielestä ja siten tarpeeksi ja hups! roska sujahti kivenkoloon. Joskus myös järveen.

Kehotuksia polulla pysymiseksi ei noudateta, mistä syntyy lisää polkuja maastoon. Kaikkein hitaimmin kasvavat jäkälät tallotaan ja potkitaan kallioilta, nuotion sytykkeet revitään osaamattomina elävistä puunrungoista ja lemmikkejä pidetään vapaana maastossa.

Lista olisi loputon.

Tässä tapahtumanjärjestäjillä, luonto-oppailla ja -yrityksillä on iso ja tärkeä työ. Ei voi enää olettaa, että jokamiehenoikeuksien noudattaminen tai ympäristöä kunnioittava käyttäytyminen juolahtaisi kaikilla mieleen tai tulisi kaikilta retkeilijöiltä luonnostaan.

Niin monessa asiassa (kuten kestävissä retkeilyvarustevalinnoissa) tarvitsemme tietoa (ja Jukolassa niitä roskiksia!). Ja mielellään suoraan eteen tarjoiltuna.

Kännykällä napsaistu kuva ennen Jukolan lähtöä.