Tag

Metsähallitus

Browsing

Ympäristöahdistusta luontopolulla? – Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus käsittelee mieltä vaivaavia asioita

Pääkaupunkiseudulla on erityinen luontopolku, jonka aikana irtaudutaan meille itsestään selvistä tavoista elää ja noustaan (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti) arjen yläpuolelle. Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on matka ympäristöahdistukseen ja sen käsittelyyn. Parin kilometrin mittaisella polulla ehtii tutkailemaan maailmanaikaa, suomalaista metsäsuhdetta, omaa suhdetta ympäristöasioihin sekä omaa ympäristöjalan- ja -kädenjälkeä. Reitti on lyhyt, mutta sen käsittelemät teemat ovat ikuisia.

 

On helteinen kesäpäivä, kun saavumme Nuuksioon. Aurinko tuntuu porautuvan läpi ihon ja silmät sulavat aurinkolasien takana. Kaikkialla on kuumaa ja nihkeää.

Ajatus liikkuu hitaasti. Siitäkin huolimatta tietoisuuteni perukoilla häilyy häiritsevä sana. Sana, joka on löytänyt tiensä kahvipöytäkeskusteluihin ja vallitsevaksi todellisuudeksi ihmisten alitajuntaan. Sieltä se kurottelee esiin yllättäen, tilanteesta ja ajankohdasta piittaamatta, kaapaten mielen hetkeksi omaan pyöritykseensä.

Ilmastonmuutos.

En voi olla ajattelematta kuumuutta ja ilmastonmuutosta. Kuluneen kesän aikana on mitattu lämpöennätyksiä ympäri Eurooppaa. Suomessakin kesä on ollut varsin lämmin ja ennen kaikkea kuiva. Kuivuus näkyy jo katukuvassa keltaisina nurmikkoina ja lehdettöminä puina.

Ympäristön (ja sivilisaation) tulevaisuus on ollut viimeisen vuoden ajan median puheenaiheena – aina siitä lähtien, kun IPCC julkaisi erikoisraporttinsa. Myös säännöllisesti otsikoihin pääsevä ympäristöahdistus on herättänyt paljon ajatuksia.

Ympäristön nykytila ahdistaa ja tulevaisuus pelottaa. Tätä kautta ympäristöahdistus vaikuttaa suuresti ainakin omaan hyvinvointiini. Joten kun kuulin Nuuksion kansallispuistossa olevasta aihetta käsittelevästä luontopolusta, sehän oli pakko päästä kiertämään!

Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus alkaa luontokeskus Haltian pihasta. Vaelluksen reitti ja tehtäväpisteiden tekstit löytyvät Citynomadi-sovelluksen kautta.

Espoosta Nuuksion kansallispuiston kupeesta löytyy Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus, joka käsittelee luontosuhdetta ja ympäristöahdistusta. Polun on suunnitellut ympäristöahdistuksesta paljon kirjoittanut Panu Pihkala, joka työskentelee Helsingin yliopistossa ympäristö- ja ekoteologian tutkijatohtorina.

Ympäristöahdistuksesta ilmiönä hän kiinnostui ympäristökasvatuksen kautta. Ympäristöasioita käsitellessä kävi selväksi, että ihmisillä on ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tuntemuksia, jotka usein heijastelevat koko muuhun elämään. Idean aiheeseen liittyvästä luontopolusta hän sai eräällä retkellä – missäs muualla kuin Nuuksiossa!

Polku on toteutettu yhteistyössä Espoon seurakuntayhtymänMetsähallituksen ja luontokeskus Haltian kanssa. Polun nimi on “luontopyhiinvaellus”, koska metsässä kulkevan polun tausta-ajatus on kristillinen. “2000-luvulla pitkien pyhiinvaellusreittien suosio on ollut nousussa ja mikä oikeastaan on tavallisen vaelluksen ja pyhiinvaelluksen välinen raja?”, Pihkala miettii. Hän toteaa, että parinkin kilometrin matkalla voi tulla samansuuntaisia henkisiä kokemuksia kuin pitkällä pyhiinvaelluksella. Tärkeintä on asenne.

Polun kohderyhmiä ovat kaikki pyhiinvaeltamisesta ja luonnossa henkistymisestä kiinnostuneet henkilöt. Pihkalan mukaan tavoitteena on mahdollistaa syvempi hiljentyminen luonnossa ja ympäristötunteiden kohtaaminen turvallisessa ympäristössä, missä tunteiden käsittelyä kehystetään pohdintatehtävin. “Pohdintatehtävissä esitellyillä asioilla ja esimerkeillä on myös aito yhteys ympäröivään maastoon”, Pihkala kertoo.

Uskontojen suhdetta ympäristöasioihin tutkinut Pihkala kertoo, että polun keskeisimpänä sanomana on ihmisen yhteenkuuluvuus luonnon kanssa. “Ihminen kuuluu olennaisesti yhteen muun luonnon kanssa ja tämän yhteyden tiedostaminen on tärkeää muun muassa hyvinvoinnin kannalta.”

Polku avattiin virallisesti Suomen luonnon päivänä 2018. Pihkala paljastaa, että nyt suunnitteilla on myös pidempi luontopyhiinvaellus Haltialta Velskolan kurssikeskukseen, jonka avajaiset ovat tämän vuoden Suomen luonnon päivänä.

Arastelen hieman uskonnollissävytteistä luontopolkua, mutta Pihkalan mukaan on parempi, että erilaisille maailmankatsomuksille raivataan tilaa kuin että ne kaikki visusti piilotettaisiin. Lopulta kristillisyys on kuitenkin selkeästi eroteltu polun infopisteiden teksteissä, jolloin uskonnolliset lainaukset pystyy tahtoessaan ohittamaan. Näin polun uskonnollinen tausta ei pistä liikaa silmään ja kokemuspisteet ja pohdintatehtävät antavat paljon myös uskontokuntiin kuulumattomalle.

Tuska tulevaisuudesta on universaali.

Pohdintapisteet on merkitty maastoon numerolla ja näkinkengällä. Pisteiden tekstit voi lukea esimerkiksi kännykällä.

Reitti on 2,13 km pitkä ja lähtee luontokeskus Haltian pihasta noudatellen läheistä Maahisenkierrosta. Reitti on suurimmaksi osaksi esteetön, paitsi aivan alussa, jossa polku on kapeampi ja kivisempi ja nousut ovat jyrkempiä.

Reitin varrella on kaikkiaan viisi infopistettä ja pohdintatehtävää. Niitä ei kuitenkaan löydy maastosta vaan ne saa mukaansa paperisena luontokeskus Haltiasta tai luettua kännykällä Citynomadi -sovelluksesta. Tekstit löytyvät myös ruotsiksi ja englanniksi.

Olen ladannut sovelluksen kännykkääni ja seuraan samalla reittiä kartalta. Tulemme ensimmäiselle varsinaiselle tehtävärastille, joka sijaitsee muinaisrannan kupeessa.

Tehtävänä on ajatella maailmanajassa. Suomessa jääkausi loppui noin 10 000 vuotta sitten. Verrattuna siihen yhden ihmiselämän aika ei ole mitään.

“Tuo kivikasa on ollut tuossa kauan ja niin se tulee todennäköisesti myös olemaan”, toteaa retkikumppanini. Ajatus pysyvyydestä maailmassa, jossa muutos on alati läsnä, on ihanan rauhoittava.

Jatkamme eteenpäin pysähdellen aina välillä lukemaan pohdintatehtävät puhelimen näytöltä. Oikean paikan maastossa osoittaa näkinkengällä kuvioitu keppi. Kunkin tehtävän sijainnin näkee myös Citynomadin kartasta.

Kolmas rasti käyttää jyrkkää mäkeä vertauskuvana elämän haasteista: “Aivan kuten nyt jaksoin lähteä ja nousta, samalla tavalla jaksan selviytyä elämäni haasteista.”

Reitti noudattelee pääosin esteetöntä Maahisenkierrosta, paitsi alussa, missä polku on mäkisempää ja kivisempää.

Maahisenkierroksen leveällä tiellä kulkiessani mieleeni tulee retkeilyn ja luontoelämyksen erilaisuus pääkaupunkiseudulla ja muualla harvaan asutussa Suomessa. Täällä vastaamme talsii ihmisiä parin minuutin välein. Muualla Suomessa saattaisin kokea sen häiritsevänä. Luontoelämys on minulle yksityinen. On aina ollut. Täällä kuitenkin hyväksyn muiden ihmisten läsnäolon ja yritän löytää yhteyden sisimpääni.

Tulemme aistipisteelle. Kaikista aisteista voimakkaimmin aivojani herättelee hajuaisti. Metsän tuoksut muuttuvat kasvuston myötä kuivasta ja paahteisen tuoksuisesta mäntykankaasta kosteaan ja multaiseen kuusimetsään.

Tämän vuoden kansainvälisillä metsäterapiapäivillä Evolla kuulimme eteläkorealaista professori Bum-Jin Parkia, joka on tutkinut metsän tuoksujen vaikutusta ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen. Päivillä saimme kuulla hyvinvointivaikutuksen liittyvän muun muassa tuoksujen herättämiin muistoihin.

Muistatko vielä, miltä ensimmäisellä metsäretkelläsi tuoksui? Muistatko, millaisia tuntemuksia sinulla oli sillä retkellä? Entä muistatko, miltä esimerkiksi mummolassa on tuoksunut? Mitä tuoksumuisto herättää sinussa?

Hajuaistilla on suora yhteys aivojen muistikeskukseen. Erityisesti muistoihin, joihin liittyy voimakas tunnekokemus, usein liittyy myös hajukokemus. Ja toisin päin. Hajut herättävät meissä tunteita.

Metsän tuoksut tuovat mukavat muistot pintaan ja tulemme iloisemmiksi ja rennommiksi. Tällä puolestaan on positiivinen vaikutus henkiseen hyvinvointiimme. Hajuaistimuksella on tajuttoman voimakas, ei-tahdonalainen vaikutus (ethän voi päättää olla haistamatta jotain, ellet pidä sormilla nenästäsi kiinni).

Reitin varrella olevat tehtäväpisteet ohjaavat muun muassa aistimaan luontoa ympärillä. Kuva: Riku Malminiemi

Entä jos ihmisellä ei ole hyviä muistoja metsästä? Tai ei muistoja ollenkaan.

Jään miettimään lapsuuden murrosta ja sisällä sähkölaitteiden kanssa leikkiviä lapsia. Osa luonnon hyvinvointivaikutuksista perustuu siihen, että ihmisellä on ollut hyviä kokemuksia luonnosta aikaisemmin, esimerkiksi lapsuudessa. Ja kaikki vaikutukset perustuvat siihen, että ihminen menee metsään!

Tämänkin vuoksi ympäristökasvatus on niin tärkeää. Lapsemme hyötyvät lapsuudessaan saamistaan positiivisista luontokokemuksista aikuisena.

Polun varrelta löytyy myös kiipeilypuisto, jossa käymme kiikkumassa. Kuva: Riku Malminiemi

Tuoksut huumaavat meidät niin täysin, että kävelemme vahingossa yhdestä rastista ohi. Päätämme etsiä sen paluumatkalla.

Pienen luontopyhiinvaelluksen reitti kääntyy näköalapaikalla ympäri. Näköalapaikka on rakennettu puutasanne korkealla kalliolla. Näkymät ovat odottamattoman huikeat pitkälle yli Pitkäjärven ja kauas horisonttiin asti.

Kalliot tasanteen ympärillä ovat täysin paljaat. Kasvillisuus, kuten sammalet, jäkälät ja kanervat ovat kuluneet pois. Kävijöiden on epäilemättä pitänyt päästä kauemmas, ehkä kurkkaamaan reunalta alas, ehkä ottamaan hieno kuva kaiteiden ulkopuolelta…

Vai liekö kallio ollut paljaaksi kulunut jo ennen näköalatasanteen rakentamista?

Pieni luontopyhiinvaellus päättyy näköalatasanteelle, jossa on viimeisen pohdintatehtävän aika.

Tutkiessani kansallispuistojen polkusuunnittelua graduani varten törmäsin usein reittirakentamisen tasapaino-ongelmaan.

Reittirakenteilla (esimerkiksi pitkoksilla, sorastamisella ja näköalapaikoille rakennetuilla tasanteilla) pyritään ehkäisemään polkujen ja alueen maapohjan liiallista kulumista. Tämän lisäksi rakenteet mahdollistavat yhä monimuotoisemman liikkumisen reiteillä tehden luontokohteesta saavutettavamman.

Jos reittejä ei rakenneta, alueen luonto ennen pitkää kuluu – mahdollisesti hyvin törkeän näköiseksi. Polkujen leveneminen ja syveneminen riippuu kävijämääristä, kasvupaikkatyypistä, maapohjasta ja maanpinnan kaltevuudesta.

Jos taas retkeilyalueen poluille rakennetaan liikaa, alueen luonnollisuus retkeilijöiden silmissä kärsii. Lisäksi esimerkiksi puurakentaminen (joka on kaikista luonnonmukaisin materiaali niin valmistustapansa kuin ulkonäkönsäkin puolesta) lisää helposti huoltokustannuksia eikä ole edes halvimmasta päästä.

Ovatko Maahisenkierroksen näköalapaikalla maisemia kuvanneet nähneet puukaiteet kuvan luonnollisuuden pilaajina ja kiivenneet parempaan paikkaan? Toisaalta myös luontopyhiinvaelluksen tehtävärasti ohjeistaa menemään kalliolle, mikäli näköalatasanne on täynnä.

Paljaaksi kulunut kalliopinta todennäköisesti myös jää paljaaksi. Jäkälällä kestää pitkään uusiutua eikä se käytännössä pysty siihen, jos käynti kasvupaikalla on aktiivista.

Ajattelen sitä kävijäpainetta, jota Nuuksion kansallispuisto kohtaa. Rakenteet ovat täällä aivan välttämättömiä. Vaikka ne sitten romuttaisivat paikan erämaisuuden. Vaikka nekään eivät onnistuisi suojaamaan kaikkea.

Sorastettu polku suojaa maastoa kulumiselta polun ympärillä. Esteetöntä polkua pitkin voi kulkea vaikka lastenrattaiden kanssa.

Viimeinen rasti näköalapaikalla pureutuu juurikin ihmisen ympäristövaikutuksiin ja ympäristöahdistuksen kokemukseen. Kaukana horisontissa kohoaa Ämmässuon kaatopaikka, joka symboloi ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tunteita.

Rasti ohjeistaa kädestä pitäen kohtaamaan ja työstämään omaa asennetta ympäristötuhoja kohtaan. Huomaan, että itselläni maailman ympäristötuhoihin liittyvät tuntemukset ja ajatukset ovat yhtä muodotonta mössöä. En osaa nimetä niihin liittyviä tunteitani.

Koska median kautta ongelmista kuulee vain päällisin puolin – ja yleensä sen katastrofaalisen puolen – on luonnollista lukittautua siihen kauhun kokemukseen, että koko maailma on menossa päin prinkkalaa.

Vähäisen informaation herättämiä ensiajatuksia ja vaikeita tunteita yrittää tietoisesti olla ajattelematta ja tuntematta. Ne sysää mieluummin aivojensa perukoille ja lukittautuu “ei koske minua” -asenteeseen.

Ei koske minua ennen kuin merenpinta omalla etupihallani nousee tai kuumuus vie oman satoni.

Tämän ansiosta pystymme toimimaan päivästä toiseen kuten ennenkin ja ilmastonmuutoskin on vain se vaikea ajatus mielen taustalla. Toruva ja panikoiva omatunto alitajunnan kuorella.

Haluan toimia ympäristön puolesta ja tietoakin meillä on jo saatavilla. Suurin tarpeeni onkin opetella käsittelemään näitä tuntemuksia, jotta ne eivät lamauttaisi minua.

Näkymiä näköalatasanteelta yli Pitkäjärven

Tehtävärasti muistuttaa, miten vaikeaa on nähdä, että myös hyvää tapahtuu koko ajan. Pihkala on kirjoittanut kirjassaan Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo kahden tason näkökyvystä ja samaan viitataan myös pyhiinvaellusreitin viimeisellä tehtävärastilla.

Kahden tason näkökyky tarkoittaa käytännössä taitoa havaita yhtä aikaa sekä hyvät että pahat ympärillämme tapahtuvat asiat. Maailmassa ei tapahdu pelkästään pahaa. Eikä maailmassa tapahdu pelkästään hyvää.

Tämä on tärkeä taito myös muissa teemoissa kuin ympäristöahdistuksessa.

Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on ollut sukellus luontoyhteyteen ja vaikeisiin tuntemuksiin. Metsäympäristö lämpimänä kesäpäivänä on mielelle turvallinen paikka käydä läpi näitä epämiellyttäviä ajatuksia, mutta olen onnellinen, että matkassani on toinen, jolle voin puhua ääneen huolistani ja joka voi heijastella tehtäväpisteiden aiheuttamaa pohdintaa.

Palaamme takaisin samaa reittiä. Ilma on jo viilennyt kohti iltaa. Metsän siimeksessä päivän kuumuus ei ole missään kohtaa tuntunut liian tukahduttavalta. On aivan uskomatonta, miten hyvä paikka metsä on olla! Ympäristöongelmiin ja -katastrofeihin liittyvät huolet tuntuvat siellä kaukaisilta.

Vaikka juuri metsiämme suurin osa ympäristöongelmista koskettaakin.

Nuuksion latvusto huokaa hiljaa tuulessa.

Suomen kansallispuistot ovat suojelualueita, joiden yhtenä tehtävänä on säilyttää suomalaisen luonnon monimuotoisuutta.

Helle haastaa luonnon, nuotiontekijät ymmärryksen

Nuotio on klassinen osa eräilyä ja kuuluu monen mielestä onnistuneeseen retkeen, mutta aina leiritulia ei voi tehdä. Missä ja milloin tulenteko on kiellettyä ja missä olosuhteissa tulistelu onnistuu? Nämä tiedot näyttävät olevan huolestuttavan monella kateissa. Ymmärtävätköhän ihmiset, että jopa huolella sammutetuissa maatulissa voi piillä metsäpalon riski.

On kesän kuumin aika ja luonto kärvistelee kuivuudessa. Monet kotikatumme koivut ovat jo alkaneet kellastua, kun puut ottavat hädissään talteen arvokasta lehtivihreää ja tiputtavat lehtiään vähentääkseen haihtumista.

Olen huolissani luonnon kestämisen puolesta, niin pystyyn kuivumisen kuin myös metsäpalojen puolesta. Keväällä uutisoitiin, etteivät retkeilijät paljoa piittaa metsäpalovaroituksista vaan tulistelevat nuotioilla kuten ennenkin.

Osa ei välttämättä tiedä vallitsevasta metsäpalovaroituksesta, osa ei tiedä sen merkitystä ja osa ei varmasti vain välitä. Sosiaalisen median ryhmissä ja keskustelupalstoilla välillä kuulee muidenkin ihmisten taivastelevan tätä, mutta kohdalle osuessa kukaan ei tavallisesti uskalla ottaa asiaa puheeksi tulitikkuja raapivien kanssa.

Syytä ehkä kuitenkin olisi, sillä tulen tekeminen on aina riski. Se on riski siinä mielessä, ettei sen leviäminen ole silloinkaan mahdotonta, kun tulistelija on hoitanut kaiken oppikirjojen mukaan. Vaikka olisit vahtinut nuotiota koko sen palamisen ajan ja sammuttanut tulen lähtiessäsi, et voi koskaan olla täysin varma, ettei leviämisriskiä ole.

Sain tästä itse opetuksen elokuussa 2014, joka tämän (ja viime) kesän lailla oli kuuma ja kuiva. Osallistuin Suomen Survival Killan koulutukseen ja yövyimme koulutuksen aikana maastossa tulilla. Olimme saaneet Metsähallitukselta luvan tehdä tulet tietyillä alueilla suojelualueiden ulkopuolella eikä vielä koulutuksen alkaessa ollut metsäpalovaroitusta. (Varoitus tuli myöhemmin viikon aikana ja, koska ryhmämme ohjaajat tarkkailivat varoitusten kehittymistä, tiesimme jättää tulet loppuviikosta tekemättä.)

Jokaista nuotiota varten kaivoimme kunttarullan, missä aluskasvillisuudesta leikataan siis reippaasti nuotiota isompi pala irti ja rullataan kuin matto rullalle, jolloin alta paljastuu kivennäismaa. Sitä kaivetaan vielä niin, että tulet saadaan sytytettyä hiekkapohjalle.

Tulet sammutettiin aina antamalla hiilloksen kuolla ja kaatamalla vielä päälle litroittain vettä. Meillä oli kymmenen litran muoviämpärit, joilla haimme lähimmästä vesistöstä sammutusvettä. Kun olimme varmoja, että nuotio oli sammunut (usein nuotion paikalla oli tällöin lainehtiva lätäkkö), kieritimme kuntan takaisin paikalleen ja jatkoimme matkaa. Kouluttajamme kiersivät vielä ryhmien leiripaikat läpi ja tarkastivat myös tulipaikat.

Hyvä niin, sillä lätäköistäkin huolimatta nuotiopaikastamme löytyi kytevää maa-ainesta.

Käytännössä tuli voi levitä retkeilijän nuotiosta useampaa kautta. Poltettaessa pihkaista puuta, kuten kuusta tai mäntyä, syntyy kipinöitä. Isojen pihkapallojen poksahdellessa isompiakin palavia kappaleita voi singota nuotiosta. Hyvällä tuulella kipinät voivat lentää pitkiä matkoja ja myös ylös korkeuksiin, puiden latvoihin.

Maatulissa Aku Ankoista tuttu kivirinki ei paljoa palon leviämistä estä. Tuli nimittäin lämmittää maata allaan ja kytö saattaa lähteä leviämään sivuttaissuunnassa aluskasvillisuuden juuria pitkin. Ja poksahtaa pintaan jossain aivan muualla.

Kytö voi selviytyä pitkiäkin aikoja näkymättömissä ja sytyttää maastopalon vasta retkeilijän lähdettyä alueelta. Kuivissa olosuhteissa se voi kasvaa jopa metsäpaloksi.

Isotkaan kivet eivät estä palon leviämistä maan alla, mikäli nuotio on tehty suoraan maapohjalle.

Jokainen on vastuussa sytyttämästään nuotiosta ja siitä, ettei tuli leviä. Tätä ajatellen katselen kauhulla jo kaukaa tulipaikalta kohoavaa savua, someen päätyviä kuvia ja erityisesti lähellä asutusta tehtäviä laittomia Aku Ankka -nuotioita.

Tällä viikolla on myös kohistu Retki-lehden Facebookissa jakamasta artikkelista. Itse tuottamassaan jutussa Retki-lehti on haastatellut sisäministeriön pelastusosaston valmiusjohtaja Janne Koivukoskea siitä, onko retkeilijöiden käyttämä risukeitin luettavissa avotuleksi vai ei.

Haastattelussa päädytään tulokseen, että koska kyseessä on maapohjasta eristetty keitin, risukeitintä ei lasketa avotuleksi. Kuitenkin pelastuslain mukaan avotuleksi lasketaan tuli, joka voi päästä leviämään joko maapohjan tai kipinöinnin kautta.

Kuinka paljon risukeitin sitten kipinöi? Se korreloi epäilemättä suoraan sen kanssa, mitä risua siinä polttaa. Täytyy myöntää, etten ole koskaan itse käyttänyt risukeitintä eikä minulla siten ole kokemusta sen kipinäherkkyydestä. Ne, ketkä käyttävät, varmasti tietävät…

Jotain sanoo kuitenkin se, että aikaisemmin tänä kesänä Metsähallitus on kieltänyt risukeittimien käytön tietyillä alueillaan metsäpalovaroituksen ollessa voimassa.

Minusta olisi käsittämättömän leväperäistä, että alan huippulehdeksi pyrkivä julkaisu nojaisi semantiikkaan asiassa, joka voi potentiaalisesti vaarantaa paloturvallisuuden. Nimittäin sillä, luetaanko jokin keitin lopulta avotuleksi vai ei, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, voiko siitä oikeasti syttyä metsäpalo.

On olemassa ihmisiä, jotka harkintakyvyn tai tiedon ja kokemuksen puuttuessa oikeuttavat toimintansa yhteen lakipykälään vedoten. Heille itselleen ja luonnolle vastaavanlainen uutisointi on potentiaalisesti varsin kohtalokasta.

Sittemmin sisäministeriö on täsmentänyt lain tulkintaa ja listannut myös risukeittimet kiellettyjen tulisijojen listalle.

Myöskään kannettavia kertakäyttögrillejä ei saa käyttää metsäpalovaroituksen aikana, sillä maata vasten oleva grillin pohja kuumenee.

Itsekin olen törmännyt heihin, keitä ei tunnu ympäristön kuivuus pelottavan.

Juurikin tällä viikolla rantauduin pitämään taukoa autiolle, hormittomalle tulipaikalle. Koska oli kuuma ja voimassa oleva metsäpalovaroitus, olin varannut eväät sen mukaan, ettei tulia tarvinnut tehdä. Tehdessäni lähtöä paikalle tuli maateitse seurue, jonka kantamassa muovikassissa näin polttopuita. (Paikka on sellainen, jonne pitää tuoda omat puut mukanaan.)

En voinut olla kysäisemättä, aikooko seurue tehdä tulet ja että ovathan he tietoisia siitä, että on metsäpalovaroitus ja että silloin tulia ei saisi tehdä. Vastaus oli: “Ai eikö niitä saa silloin tehdä tällaiseenkaan paikkaan?”

Olin häkeltynyt. Minne muualle te normaalisti tulet sitten teette?

Suosituilla retkeilyalueilla näkee usein valmiiden tulipaikkojen ulkopuolelle tehtyjä “villejä tulipaikkoja” eli laittomia nuotioita. Monesti tulien tekijä on sentään katsonut, ettei rakenna notskiaan suoraan aluskasvillisuuden päälle, mutta ylimääräiset tulet eivät missään nimessä ole OK eivätkä sallittuja.

Onko syy siinä, etteivät ihmiset tiedä vai siinä, ettei heitä kiinnosta?

Monelta jäi tänä juhannuksena juhannuskokot polttamatta metsäpalovaroituksen vuoksi.

Siltä varalta, että vastaus on edellinen, kerrataanpa tulenteon säännöt:

Suomessa tulenteko ei kuulu jokamiehenoikeuksiin toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa. Tulta ei siis saa tehdä ilman maanomistajan lupaa.

Suosituilla, valtion omistamilla retkeilyalueilla, kuten kansallispuistoissa, reittejä huoltava Metsähallituksen Luontopalvelut on antanut luvan tehdä tulet huolletuille tulipaikoille, mikäli ei ole voimassa olevaa metsäpalovaroitusta. Nämä tulipaikat on myös selkeästi merkitty alueen karttoihin. Niiden ulkopuolelle ei ole lupa tehdä tulia.

Metsähallitus on myös antanut luvan tehdä maatulet pienistä maapuista Lapin erämaissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Pohjois-Karjalassa. Näilläkin alueilla tulisi kuitenkin ensisijaisesti käyttää huollettua tulentekopaikkaa, jos sellainen on alle puolen kilometrin etäisyydellä tarjolla. (Psst! Näillä paikoilla on myös fiksumpaa käyttää muiden jo käyttämiä nuotiopaikkoja!)

Myös maatulien teko riippuu luonnollisesti siitä, onko julistettu metsäpalovaroitus. Teko-oikeus riippuu myös siitä, missä retkeilet. Luonnonsuojelualueilla tulenteko riippuu alueen hoito- ja käyttösuunnitelmasta. Jos ei jaksa selvittää, onko alueella lupa tehdä avotulta, on turvallisempaa olettaa, ettei se ole sallittua.

Metsähallitus on antanut luvan tehdä tulet maillaan olevilla huolletuilla nuotiopaikoilla, milloin metsäpalovaroitus ei ole voimassa. Nuotiopaikat on merkitty selkeästi maastoon ja karttoihin. Tulentekoon tulee myös käyttää siihen osoitettuja polttopuita.

Metsä- ja ruohikkopalovaroituksen aikaan tulet saa tehdä vain hormillisiin (ja maasta irrallisiin) tulipesiin. Tällä pyritään ehkäisemään kuumien kipinöiden lentäminen maastoon. Matkalla hormissa kipinät ja muu tulesta leijumaan irtoava aines ehtii jäähtyä. Ainakin, jos hormi on tarpeeksi pitkä.

MUTTA. Maanomistajalla on aina oikeus rajata tulentekoa ja metsäpalovaroituksen aikana tulenteko voi olla kiellettyä myös hormillisissa tulisijoissa. Näin voi käydä myös silloin, kun maasto on erittäin kuivaa ja syttymisherkkää.

Maanomistajan linjaukset tulentekoon liittyen voi lukea retkikohteen säännöistä. Esimerkiksi kaikille kansallispuistoille ne löytyvät täältä.

Siispä yksinkertaistettuna: Minne tahansa ei saa tehdä tulia, vaan aina on oltava maanomistajan lupa. JA metsäpalovaroituksen aikana ei saa tehdä tulia.

Hormilliset tulipesät ovat turvallisimpia tulentekoon, sillä hormi jäähdyttää nuotiosta sinkoavat kipinät.

Mistä ihmeestä sitten tietää, onko metsäpalovaroitus?

Kaikki varoitukset saa tarkistettua Ilmatieteenlaitoksen sivuilta kohdasta Varoitukset/Kaikki varoitukset. Varoitusten listasta löytyvät niin hellevaroitus, tuulivaroitus kuin metsäpalovaroituskin. Kaikille varoituksille on myös väriasteikko vihreästä punaiseen, “ei vaaraa” -statuksesta “hyvin vaarallinen” -statukseen.

Viime kesänä väri muuttui punaiseksi ja silloin tulien teko kiellettiin yleisesti jopa hormillisissa tulisijoissa.

Pelastuslaki sanoo myös, ettei avotulta saa tehdä silloinkaan, kun “olosuhteet kuivuuden, tuulen tai muun syyn takia ovat sellaiset, että metsäpalon, ruohikkopalon tai muun tulipalon vaara on ilmeinen”. Tulistelukielto ei siis riipu yksin annetusta metsäpalovaroituksesta.

Paljon jää lopulta tulentekijän itsensä arvioitavaksi ja siksikin maalaisjärjen soisi kulkevan mukana.

Niin lehtijutuissa kuin maastossakin.

Mitä? Kelle? Ja miten? Päätösseminaarin tavoitteena on tuoda valoa hämärään

Lokakuu lähenee ja samoin tekee retkeilyreittihankkeen päätösseminaari. 1.10. Pihtiputaalla pidettävä Erilaiset retkeilijät ja retkeilyreittien monikäyttö -seminaari kokoaa yhteen esiselvityshankkeen tulokset sekä huikean kattauksen puhujia! Seminaarin aikana kysytään, minne Pihtiputaan reittien suhteen ollaan menossa ja miten moninaisin tavoin reittejä pystytään hyödyntämään. Seminaarin ohjelma löytyy täältä.

Hankkeidentäyteinen aamupäivä

Kun aloitin hankkeessa keväällä, niin reitit kuin esiselvityshankkeen vetäminenkin oli minulle uutta. Kesä on opettanut paljon ja nykyisin tunnen Pihtiputaan reitit jo paremmin kuin omat taskuni.

Suurin kysymys hankkeen aikana on ollut, kenelle reitistöä tehdään. Olen kulkenut koko kesän korva höröllä siitä, miten paikalliset reittinsä mieltävät, millaisessa käytössä ne ovat nyt ja millaiseen käyttöön ne haluttaisiin.

Hyvin pian suunnittelutyöpajan ja kohderyhmätapaamisten jälkeen minulle hahmottui kolme tasoa, joilla reittejä kehitetään: paikallinen, kansallinen ja kansainvälinen. Suurin osa paikallisista, jotka liikkuvat alueen reiteillä, tuntevat maastot maanomistajia myöten. Paikallisille on myös mahdollista kiertää jokin reitti päiväseltään ja palata takaisin kotiin nukkumaan.

Kauempaa tuleva retkeilijä sen sijaan tarvitsee kunnollisen opastuksen sekä alueelle että alueella, minkä lisäksi hän tarvitsee yöpymismahdollisuuden joko maastossa tai yrittäjän tarjoaman majoituspalvelun muodossa. Kansainvälinen luontomatkailija taas saattaa haluta ostaa majapaikan rinnalla opastuksen tai ohjatun luontoelämyksen. Kaukaa matkustaminen luonnollisesti rajoittaa tavaran määrää, joten yrittäjän tulisi pystyä tarjoamaan myös maastossa tarvittavat varusteet.

Sen lisäksi, että nämä kolme kohderyhmää matkailevat eri tavoin, he saattavat myös etsiä reitiltä eri asioita. Paikalliselle riittävä syy reitille lähtemiselle on, että pääsee metsään. Jyväskyläläiselle saati helsinkiläiselle metsää on tarjolla paljon lähempänäkin. Mitä juuri meidän reittimme voisivat tarjota heille? Myös kansainvälisten matkailijoiden kesken motiivit vaihtelevat. Pystymmekö vastaamaan tarpeeseen? Samalla nousee esiin kysymys mitkä ovat koko Pihtiputaan mahdollisuudet ja potentiaali toimia kansainvälisenä matkailukohteena.

Sekä paikallisten että ulkopaikkakuntalaisten kuin myös ulkomaisten retkeilijäryhmien sisällä on vaihtelua. Yksi kulkee pitkän matkan ja on maastossa täysin omavarainen, toinen kävelee sen kolme kilometriä ja istuu ehkä hetken nuotiolla ennen kotiin tai mökkimajoitukseen paluuta, kolmas pyöräilee sata kilometriä ja ehtii vielä illaksi suppailemaan kylän vierusjärvelle.

Ketä reitit siis pitäisi rakentaa palvelemaan? Kenen huutoon vastaamaan?

Erityisesti tätä selvittääkseni julkaisin hankkeessa luontoreittien käyttäjäkyselyn, johon otti osaa 199 vastaajaa, joka on noin viisi prosenttia kunnan väkiluvusta. Kyselylomakkeita oli tosin tarjolla myös yhdessä retkeilykohteessa sekä nelostien suositulla pysähdyspaikalla, minkä lisäksi se on ollut vapaasti vastattavana netissä, joten kyselyyn on todennäköisesti vastannut myös ulkopaikkakuntalaisia.

Kyselyn pohjalta pyrin muodostamaan kuvan tyypillisestä retkeilijästä Pihtiputaan alueella. Millainen hän on, millaista tietoa hän etsii ja mistä? Muun muassa nämä tulokset selviävät seminaarissa!

Aamupäivän aikana vierailemme esityksissä myös toisella hankkeiden kautta syntyneellä reitistöllä.

VedenjakajaReitistö on ollut esillä mediassa ja monen huulilla tänä vuonna. Viime vuonna avattu reitti aivan Pieksämäen kupeessa on loistava esimerkki onnistuneesta reitistösuunnittelusta! Monipuolisella reitistöllä Pieksämäen kaupunki tarjoaa tekemistä niin paikallisille, mökkiläisille kuin kansainvälisille matkailijoillekin. Miten reitistö tehtiin ja mitä kaupunki on saanut siitä jo irti? Tästä meille tulee kertomaan Pieksämäen liikuntapalvelupäällikkö Antti Nousiainen.

Olen itse päässyt kuulemaan Nousiaisen seminaariesityksen kesällä ja luvassa on taatusti mielenkiintoista tietoa ja oppia!

Luontomatkailu vs. metsätalous

Retkeilyreitit tuovat alueelle uusia mahdollisuuksia, mutta hankkeen aikana olen tavannut myös ihmisiä, jotka ovat olleet huolissaan niiden kääntöpuolista. Yksi esiin noussut kysymys on ollut, saako metsänomistaja enää hakata metsäänsä, jos sen läpi kulkee retkeilyreitti.

On totta, että erityisesti polun ja metsämaiseman täysin hävittävä avohakkuu on retkeilylle huono asia. Hakkuun seurauksena polku helposti katoaa metsäkoneen myllerrykseen ja reittimerkit sisältävät puut korjataan pinoihin ja rekan kyytiin. Sen lisäksi, että pitkälti fiilistelyyn ja puhtaaseen, koskemattomaan luontoon perustuvaa vaellusmatkailua ei voi ohjata hakkuuaukolla, polun hävittävä päätehakkuu on turvallisuuden kannalta riskitekijä. Kuinka monta retkeilijää eksyy polulta hakkuiden vuoksi?

Erotatko, missä retkeilypolku kulkee kuvassa?

Miten luontomatkailun ja metsätalouden sitten voisi sovittaa samalle alueelle? Onnistuuko retkeilyn ja metsänhoidon liitto? Vielä aamupäivän aikana tulemme kuulemaan sekä Metsähallituksen että yksityisen metsänomistajan näkökulman.

Metsähallitus ei kaada metsää kansallispuistoissa, mutta retkeilyreittejä on myös puistojen ulkopuolella valtion hoitamalla maalla. Metsähallituksen uusista ohjenuorista liittyen retkeilyreittien lähellä tehtävään metsänhoitoon tulee kertomaan ympäristöasiantuntija Arto Kammonen Metsätalous Oy:sta.

Entäpä sitten, kun retkeilyreitti kulkee omalla maalla? Mitä metsänomistajan on hyvä tietää tai onko jotain velvollisuus tietää? Yksityisen metsänomistajan oikeuksista ja mahdollisuuksista meille kertoo yksityisyrittäjä ja Suomen Ladun ulkoilun olosuhdeverkoston jäsen Mikko Lemmetti.

Yrittämisen iltapäivä

Seminaaripäivän toisella puoliskolla kuulemme vinkkejä ja esimerkkejä luontomatkailuyrittämiseen. Retkeilyn ja luontomatkailun uusista tuulista, suoraan benchmarking-matkaltaan meille rientää puhumaan varsinainen outdoor-guru, Visit Finland Akatemian jäsen Pirjo Räsänen. Räsänen on itsekin tehnyt liikuntareitistöjen kehittämissuunnitelmia ja tarjoaa valmennusta mm. kesämatkailualueen suunnittelussa, profiloinnissa ja tuotteistamisessa, reittimateriaalien digitalisoinnissa sekä yritysten ja yritysryhmien tuotteistamisessa kansainvälisille markkinoille.

Ulkoilukenttä on kokenut varsinaisen mullistuksen ja perinteisestä erävaeltamisesta on siirrytty outdoor-buumin myötä moderniin retkeilyyn. Mutta millainen on nykyajan retkeilijä ja mistä hänet tavoittaa? Entä mitkä ovat nousevia trendejä luontomatkailukentällä?

Esimerkiksi luonnon tervehdyttävistä vaikutuksista ovat varmaan tähän mennessä kuulleet jo kaikki. Se, miten luonto vaikuttaa ja miten hyvältä se tuntuu, on helppo kokea omakohtaisesti; jo tutkimustenkin mukaan se vaatii vain 10 minuuttia oleskelua luonnossa! Sen lisäksi, että tiedolla on käytäntöönkin siirrettävää arvoa sosiaali- ja terveyspuolella, se toimii myös matkailutuotteena.

Kansainvälisiä metsäterapiapäiviä viime elokuussa järjestämässä ollut Heidi Korhonen hyödyntää luonnon elvyttäviä vaikutuksia myös omassa ohjelmapalvelutyössään. Seminaariesityksessään Korhonen avaa hieman menneitä metsäterapiapäiviä ja niiden satoa. Itsekin päiville osallistuneena voin luvata, että tulossa on vähintäänkin mielenkiintoista settiä!

Vielä ennen iltapäivän kahvitaukoa saamme kuulla, mikä tekee reitistä esteettömän ja millainen prosessi esteettömän reitin rakentaminen on. Asiaa saapuu valaisemaan asiantuntija ja kokemusasiantuntija Jukka Parviainen Suomen vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry:stä.

Tulevan investointihankkeen kannalta kaikki käytännön oppi ja vinkit esteettömän reitin rakentamisesta ovat tervetulleita ja nyt meillä on kuultavanamme paras asiantuntija!

Seminaaripäivä päättyy puhujaan, joka ei esittelyä kaipaa. Inspiroivan päätöksen tiedontäyteiseen päivään heittää tv-kasvo, aktiivinen eräilijä ja retkeilijä Mikko “Peltsi” Peltola!

Jos meillä vielä tämän setin jälkeen jalat kantavat, siirrymme purkamaan seminaarin herättämiä ideoita (ja luultavasti myös sulattelemaan totaalista infoähkyä) noin 3 km pitkälle Heinäjoen luontoreitille. Reitti on lähes kokonaan pitkostettu ja kulkee Pihtiputaan kirkonkylän laidalla virtaavan Heinäjoen äärellä.

Kansallispuistot ovat tulevaisuuden museoita, joista luonnonrauha on kaukana – Yksi skenaario, mihin retkeilybuumi voi johtaa

Tänä sunnuntaina Repoveden kansallispuistossa sattui harvinainen onnettomuus, kun puiston suosituimman reitin varrella olevan Lapinsalmen sillan kiinnitys irtosi. Kuultuani uutisen ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on seurausta siitä, että retkeilyn suosio kasvaa räjähdysmäisesti, luontoalueiden hallinnoijilla ei riitä resurssit huolehtia retkeilyalueista ja toisaalta kaikki retkeilijät eivät osaa soveltaa maalaisjärkeä uusissa ympyröissä.

Yhtälö on katastrofaalinen. Päiväretkeilyn suosio on nousussa ja Metsähallituksella on ruuhkaisimmissakin kansallispuistoissa korjausvelkaa. Kuka ottaa vastuun, jos reiteillä sattuu jotain? Entä kuka kantaa huolta ympäristön kestävyydestä?

Kansallispuistojen kävijämäärät ovat tasaisessa nousussa ja se on tietysti kansallispuistoalueiden kunnille hyvä juttu. Tuohan kansallispuisto alueelleen jokaisen siihen sijoitetun euron kymmenkertaisesti takaisin.

Samaan aikaan on kuitenkin nostettava keskusteluun puistojen kestävyys. Millaisille kävijämäärille ne on rakennettu? Kun noin viisi vuotta sitten keskustelin opinnäytetyöni tiimoilta Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa, heillä ei tuntunut olevan huolta kävijämäärien kasvun vaikutuksesta puiston luontoon. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin varsin erilainen.

Vuonna 2010 syysretkellä Lapinsalmen riippusillalla ei näkynyt kulkijoita.

Retkeilyn luonne on väkisinkin muuttumassa. Luontohuuma on tarttuvaa ja tartunta leviää ennen kaikkea somen kautta. Kun luontoon halutaan mennä heti ja välittömästi, ilman minkäänlaista kokemusta tai harjoittelua, on päivänselvää, että myös retkeilyalueiden palveluiden on muututtava ja mukauduttava tähän.

Lapinsalmen riippusillalla oli tapahtumahetkellä enemmän kulkijoita kuin sillan käyttöohjeissa on ohjeistettu. Sillan osittaiseen sortumiseen johtanut käytös ei myöskään ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta. Kokemattomuus ja ajattelemattomuus ovat luonnossa turvallisuusriski.

Kansallispuistojen yhtenä tehtävänä voidaan nähdä ihmisten luontosuhteen ylläpitäminen ja luontokokemusten tarjoaminen. On hyvä, että nekin, jotka eivät ole aikaisemmin retkeilystä välittäneet, kokevat nyt voivansa ja uskaltavansa lähteä metsään ja tuntureille.

Tässä “pystykaupungista” tulevassa porukassa piilee kasvunvara, jota ei haluta jättää käyttämättä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa sitä, että puistoja on kehitettävä yhä enemmän tietty kohderyhmä mielessä.

Metsähallitus käyttää puistosuunnittelussa vyöhykkeistämistä. Tämä toimii käytännössä niin, että puistoalue jaotellaan käyttötarkoituksen mukaan. Esimerkiksi aktiivisen virkistyskäytön alueeseen, erämaiseen alueeseen ja rajoitusalueeseen. Jokainen puisto pyrkii tarjoamaan vähän jokaiselle jotakin. Käyttöä ohjataan ja rajataan reittisuunnittelulla, rakenteilla ja ohjeistuksella.

Voiko kasvavien käyttäjämäärien seurauksena jatkossa olla niin, että jaottelussa siirrytään yhä enemmän palvelemaan päiväretkeilijöitä ja kokemattomia ensikertalaisia? Lisääntyvän maapohjan kulumisen seurauksena tiettyjä paikkoja pitää ainakin todennäköisesti pitkostaa tai sorastaa, jolloin maisemasta tulee yhä puistomaisempi…

Lisäksi erilaisten aktiviteettien lisääntyessä eri puistot saatetaan ainakin brändätä juuri tietylle aktiviteetille sopiviksi.

Esitän nyt yhdenlaisen tulevaisuuden skenaarion

Suomen kaunis luonto on maamme voimakkain vetonaula. Aktiivisella brändäyksellä ja mainonnalla matkailijoita saadaan toivottavasti kokemaan monipuolinen luonto ja maisemat muuallakin kuin ruuhkaisimmilla reiteillä. Tulevaisuudessa luontokohteiden arvo neukkareina ja kokouspaikkoina ymmärretään isoissa yrityksissä ja poluille lähdetään myös keskellä työviikkoa.

Tämä aiheuttaa rakennuspainetta luontokohteissa. Tulevaisuudessa luontoon pitää päästä yhä helpommin. Esimerkiksi ilman retkeilyvarusteita. Täysin katettua ja siloiteltua polkua pitkin pystyy kävelemään vaikka korkokengillä. Vapaata liikkumista rajoitetaan köysin ja aidoin, jotta luontoa säästyisi aivan siinä polun vieressäkin.

Koska liikkeellä on isoja massoja kerralla, turvallisuuteen on pakko panostaa aivan uudella tavalla. Mikäli rahaa riittäisi, voisi puistoihin palkata puistonvartijat, eräänlaiset park wardenit. Mallia haetaan yhä enemmän ulkomaisista, supersuosituista kansallispuistoista.

Tulevaisuudessa kansallispuistot alkavat muistuttaa yhä enemmän museoita. Kulttuurikeskuksia, joihin mennään tutustumaan alueen luonnonhistoriaan ja hakemaan elämyksiä. Perinteisemmän eräretkeilyn harjoittajat saavat väistyä erämaihin.

Niissä erätaitoja tullaan tarvitsemaan jatkossakin.

Tämäkin itse asiassa kävi ilmi tänä viikonloppuna, kun puolisoni suunnitteli vaellustaan Lapin erämaahan. Hän oli tekemässä reittisuunnitelmaa huomatessaan, että 90 %:lta kyseisen alueen autiotuvista on lopetettu puuhuolto.

Kuinka ankeaa saapua mahdollisesti likomärkänä ja väsyneenä tuvalle ja huomata, ettei siellä ole halon halkoa!

Tuntureilla ei kasva puuta erämaan autiotupien tarpeisiin, minkä lisäksi tuvat ovat tiettömien taipaleiden päässä. Sinne puiden kuljettaminen maksaa euron halolta.

Metsähallituksen resurssipulassa ymmärrän valinnan jättää tupien puuhuolto, mutta näen sen myös turvallisuusriskinä.

Noh, erämaahan menijän on vain tiedettävä ja osattava.

Rakentaminen puistoissa karkottanee osan retkeilijöistä muualle, mutta uusi kohderyhmä on suurempi. Toisaalta rakentamalla ja säännöstelyllä turvataan myös alueen luonnon edustavuus. Puolensa ja puolensa siis tässäkin asiassa.

Rakentaminen ja ylläpito vaativat toki rahoitusta, joka tällä hetkellä on kiven alla. Vaikka kunnat ja matkailupalvelut tutkitusti hyötyvät kansallispuiston läheisyydestä ja turvallinen luonnossa liikkuminen edistää terveyttä vähentäen näin sote-kustannuksia, tämä ei näy kansallispuistojen budjetissa. Resurssit ovat pysyneet samoina, vaikka Metsähallituksen hoitoon on siirtynyt Museovirastolta useita kulttuuriperintökohteita.

Kun isompi määrä rakenteita vanhenee yhtä aikaa, tulee ymmärrettävästi kiire uusia niitä. Ja koska lisäresursseja ei ole, täytyy ylläpidettäviä kohteita karsia. Lapinsalmen sillan hajoaminen osuu epäilemättä kipeään paikkaan. Silta murtui kannatinankkuristaan. Ankkuri on osittain piilossa betonin sisällä. Koska vuosittaiset tarkastukset on tehty silmämääräisesti, rakennevikaa ei ole huomattu.

Niin kauan kuin politiikkaa ajetaan kokonaisuudessaan talouspaine edellä, myös retkeily- ja luontoalueista halutaan tuottavia. Vielä toistaiseksi on matkaa siihen, että kansallispuistoihin tarvitsisi maksaa päästäkseen sisään, mutta kuka tietää, mihin keinoihin tässä vielä päädytään?

Tänään mietin myös sitä, missä vaiheessa luontovillitys muuttuu hallitsemattomaksi ja miten siihen pitäisi vastata. En keksinyt yhtä pätevää ratkaisua.

Jos innoitusta retkeilyyn haetaan somesta, pitäisikö tietoa ja ohjeitakin saada sitten sieltä?

Olen aikaisemmin välillä hieman ihmetellyt ihmisten kysymyksiä Facebookin retkeily- ja vaellusryhmissä. Monet keskustelunaiheista ovat tuntuneet omaan korvaan ilmiselviltä oikeastaan riippumatta siitä, kuinka kokenut luonnossaliikkuja olen. Välillä on huolestuttanut, jos on tuntunut siltä, ettei henkilö osaa soveltaa maalaisjärkeä. Mitä jos eteen tulee ongelmia maastossa kentän kuulumattomissa?

Tänään olen kuitenkin iloisempi niistä, jotka kyselevät kuin niistä, jotka lähtevät soitellen sotaan. Facebook-ryhmissä kyselevät ihmiset sentään saavat ohjeistusta kokeneemmilta ja sitä kautta eräänlainen perimätieto ja käytössäännöt siirtyvät eteenpäin. Näin voidaan osaltaan, ainakin toivottavasti, ennaltaehkäistä suurimmat onnettomuudet.