Tag

Metsähallitus

Browsing

Mitä? Kelle? Ja miten? Päätösseminaarin tavoitteena on tuoda valoa hämärään

Lokakuu lähenee ja samoin tekee retkeilyreittihankkeen päätösseminaari. 1.10. Pihtiputaalla pidettävä Erilaiset retkeilijät ja retkeilyreittien monikäyttö -seminaari kokoaa yhteen esiselvityshankkeen tulokset sekä huikean kattauksen puhujia! Seminaarin aikana kysytään, minne Pihtiputaan reittien suhteen ollaan menossa ja miten moninaisin tavoin reittejä pystytään hyödyntämään. Seminaarin ohjelma löytyy täältä.

Hankkeidentäyteinen aamupäivä

Kun aloitin hankkeessa keväällä, niin reitit kuin esiselvityshankkeen vetäminenkin oli minulle uutta. Kesä on opettanut paljon ja nykyisin tunnen Pihtiputaan reitit jo paremmin kuin omat taskuni.

Suurin kysymys hankkeen aikana on ollut, kenelle reitistöä tehdään. Olen kulkenut koko kesän korva höröllä siitä, miten paikalliset reittinsä mieltävät, millaisessa käytössä ne ovat nyt ja millaiseen käyttöön ne haluttaisiin.

Hyvin pian suunnittelutyöpajan ja kohderyhmätapaamisten jälkeen minulle hahmottui kolme tasoa, joilla reittejä kehitetään: paikallinen, kansallinen ja kansainvälinen. Suurin osa paikallisista, jotka liikkuvat alueen reiteillä, tuntevat maastot maanomistajia myöten. Paikallisille on myös mahdollista kiertää jokin reitti päiväseltään ja palata takaisin kotiin nukkumaan.

Kauempaa tuleva retkeilijä sen sijaan tarvitsee kunnollisen opastuksen sekä alueelle että alueella, minkä lisäksi hän tarvitsee yöpymismahdollisuuden joko maastossa tai yrittäjän tarjoaman majoituspalvelun muodossa. Kansainvälinen luontomatkailija taas saattaa haluta ostaa majapaikan rinnalla opastuksen tai ohjatun luontoelämyksen. Kaukaa matkustaminen luonnollisesti rajoittaa tavaran määrää, joten yrittäjän tulisi pystyä tarjoamaan myös maastossa tarvittavat varusteet.

Sen lisäksi, että nämä kolme kohderyhmää matkailevat eri tavoin, he saattavat myös etsiä reitiltä eri asioita. Paikalliselle riittävä syy reitille lähtemiselle on, että pääsee metsään. Jyväskyläläiselle saati helsinkiläiselle metsää on tarjolla paljon lähempänäkin. Mitä juuri meidän reittimme voisivat tarjota heille? Myös kansainvälisten matkailijoiden kesken motiivit vaihtelevat. Pystymmekö vastaamaan tarpeeseen? Samalla nousee esiin kysymys mitkä ovat koko Pihtiputaan mahdollisuudet ja potentiaali toimia kansainvälisenä matkailukohteena.

Sekä paikallisten että ulkopaikkakuntalaisten kuin myös ulkomaisten retkeilijäryhmien sisällä on vaihtelua. Yksi kulkee pitkän matkan ja on maastossa täysin omavarainen, toinen kävelee sen kolme kilometriä ja istuu ehkä hetken nuotiolla ennen kotiin tai mökkimajoitukseen paluuta, kolmas pyöräilee sata kilometriä ja ehtii vielä illaksi suppailemaan kylän vierusjärvelle.

Ketä reitit siis pitäisi rakentaa palvelemaan? Kenen huutoon vastaamaan?

Erityisesti tätä selvittääkseni julkaisin hankkeessa luontoreittien käyttäjäkyselyn, johon otti osaa 199 vastaajaa, joka on noin viisi prosenttia kunnan väkiluvusta. Kyselylomakkeita oli tosin tarjolla myös yhdessä retkeilykohteessa sekä nelostien suositulla pysähdyspaikalla, minkä lisäksi se on ollut vapaasti vastattavana netissä, joten kyselyyn on todennäköisesti vastannut myös ulkopaikkakuntalaisia.

Kyselyn pohjalta pyrin muodostamaan kuvan tyypillisestä retkeilijästä Pihtiputaan alueella. Millainen hän on, millaista tietoa hän etsii ja mistä? Muun muassa nämä tulokset selviävät seminaarissa!

Aamupäivän aikana vierailemme esityksissä myös toisella hankkeiden kautta syntyneellä reitistöllä.

VedenjakajaReitistö on ollut esillä mediassa ja monen huulilla tänä vuonna. Viime vuonna avattu reitti aivan Pieksämäen kupeessa on loistava esimerkki onnistuneesta reitistösuunnittelusta! Monipuolisella reitistöllä Pieksämäen kaupunki tarjoaa tekemistä niin paikallisille, mökkiläisille kuin kansainvälisille matkailijoillekin. Miten reitistö tehtiin ja mitä kaupunki on saanut siitä jo irti? Tästä meille tulee kertomaan Pieksämäen liikuntapalvelupäällikkö Antti Nousiainen.

Olen itse päässyt kuulemaan Nousiaisen seminaariesityksen kesällä ja luvassa on taatusti mielenkiintoista tietoa ja oppia!

Luontomatkailu vs. metsätalous

Retkeilyreitit tuovat alueelle uusia mahdollisuuksia, mutta hankkeen aikana olen tavannut myös ihmisiä, jotka ovat olleet huolissaan niiden kääntöpuolista. Yksi esiin noussut kysymys on ollut, saako metsänomistaja enää hakata metsäänsä, jos sen läpi kulkee retkeilyreitti.

On totta, että erityisesti polun ja metsämaiseman täysin hävittävä avohakkuu on retkeilylle huono asia. Hakkuun seurauksena polku helposti katoaa metsäkoneen myllerrykseen ja reittimerkit sisältävät puut korjataan pinoihin ja rekan kyytiin. Sen lisäksi, että pitkälti fiilistelyyn ja puhtaaseen, koskemattomaan luontoon perustuvaa vaellusmatkailua ei voi ohjata hakkuuaukolla, polun hävittävä päätehakkuu on turvallisuuden kannalta riskitekijä. Kuinka monta retkeilijää eksyy polulta hakkuiden vuoksi?

Erotatko, missä retkeilypolku kulkee kuvassa?

Miten luontomatkailun ja metsätalouden sitten voisi sovittaa samalle alueelle? Onnistuuko retkeilyn ja metsänhoidon liitto? Vielä aamupäivän aikana tulemme kuulemaan sekä Metsähallituksen että yksityisen metsänomistajan näkökulman.

Metsähallitus ei kaada metsää kansallispuistoissa, mutta retkeilyreittejä on myös puistojen ulkopuolella valtion hoitamalla maalla. Metsähallituksen uusista ohjenuorista liittyen retkeilyreittien lähellä tehtävään metsänhoitoon tulee kertomaan ympäristöasiantuntija Arto Kammonen Metsätalous Oy:sta.

Entäpä sitten, kun retkeilyreitti kulkee omalla maalla? Mitä metsänomistajan on hyvä tietää tai onko jotain velvollisuus tietää? Yksityisen metsänomistajan oikeuksista ja mahdollisuuksista meille kertoo yksityisyrittäjä ja Suomen Ladun ulkoilun olosuhdeverkoston jäsen Mikko Lemmetti.

Yrittämisen iltapäivä

Seminaaripäivän toisella puoliskolla kuulemme vinkkejä ja esimerkkejä luontomatkailuyrittämiseen. Retkeilyn ja luontomatkailun uusista tuulista, suoraan benchmarking-matkaltaan meille rientää puhumaan varsinainen outdoor-guru, Visit Finland Akatemian jäsen Pirjo Räsänen. Räsänen on itsekin tehnyt liikuntareitistöjen kehittämissuunnitelmia ja tarjoaa valmennusta mm. kesämatkailualueen suunnittelussa, profiloinnissa ja tuotteistamisessa, reittimateriaalien digitalisoinnissa sekä yritysten ja yritysryhmien tuotteistamisessa kansainvälisille markkinoille.

Ulkoilukenttä on kokenut varsinaisen mullistuksen ja perinteisestä erävaeltamisesta on siirrytty outdoor-buumin myötä moderniin retkeilyyn. Mutta millainen on nykyajan retkeilijä ja mistä hänet tavoittaa? Entä mitkä ovat nousevia trendejä luontomatkailukentällä?

Esimerkiksi luonnon tervehdyttävistä vaikutuksista ovat varmaan tähän mennessä kuulleet jo kaikki. Se, miten luonto vaikuttaa ja miten hyvältä se tuntuu, on helppo kokea omakohtaisesti; jo tutkimustenkin mukaan se vaatii vain 10 minuuttia oleskelua luonnossa! Sen lisäksi, että tiedolla on käytäntöönkin siirrettävää arvoa sosiaali- ja terveyspuolella, se toimii myös matkailutuotteena.

Kansainvälisiä metsäterapiapäiviä viime elokuussa järjestämässä ollut Heidi Korhonen hyödyntää luonnon elvyttäviä vaikutuksia myös omassa ohjelmapalvelutyössään. Seminaariesityksessään Korhonen avaa hieman menneitä metsäterapiapäiviä ja niiden satoa. Itsekin päiville osallistuneena voin luvata, että tulossa on vähintäänkin mielenkiintoista settiä!

Vielä ennen iltapäivän kahvitaukoa saamme kuulla, mikä tekee reitistä esteettömän ja millainen prosessi esteettömän reitin rakentaminen on. Asiaa saapuu valaisemaan asiantuntija ja kokemusasiantuntija Jukka Parviainen Suomen vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry:stä.

Tulevan investointihankkeen kannalta kaikki käytännön oppi ja vinkit esteettömän reitin rakentamisesta ovat tervetulleita ja nyt meillä on kuultavanamme paras asiantuntija!

Seminaaripäivä päättyy puhujaan, joka ei esittelyä kaipaa. Inspiroivan päätöksen tiedontäyteiseen päivään heittää tv-kasvo, aktiivinen eräilijä ja retkeilijä Mikko “Peltsi” Peltola!

Jos meillä vielä tämän setin jälkeen jalat kantavat, siirrymme purkamaan seminaarin herättämiä ideoita (ja luultavasti myös sulattelemaan totaalista infoähkyä) noin 3 km pitkälle Heinäjoen luontoreitille. Reitti on lähes kokonaan pitkostettu ja kulkee Pihtiputaan kirkonkylän laidalla virtaavan Heinäjoen äärellä.

Kansallispuistot ovat tulevaisuuden museoita, joista luonnonrauha on kaukana – Yksi skenaario, mihin retkeilybuumi voi johtaa

Tänä sunnuntaina Repoveden kansallispuistossa sattui harvinainen onnettomuus, kun puiston suosituimman reitin varrella olevan Lapinsalmen sillan kiinnitys irtosi. Kuultuani uutisen ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on seurausta siitä, että retkeilyn suosio kasvaa räjähdysmäisesti, luontoalueiden hallinnoijilla ei riitä resurssit huolehtia retkeilyalueista ja toisaalta kaikki retkeilijät eivät osaa soveltaa maalaisjärkeä uusissa ympyröissä.

Yhtälö on katastrofaalinen. Päiväretkeilyn suosio on nousussa ja Metsähallituksella on ruuhkaisimmissakin kansallispuistoissa korjausvelkaa. Kuka ottaa vastuun, jos reiteillä sattuu jotain? Entä kuka kantaa huolta ympäristön kestävyydestä?

Kansallispuistojen kävijämäärät ovat tasaisessa nousussa ja se on tietysti kansallispuistoalueiden kunnille hyvä juttu. Tuohan kansallispuisto alueelleen jokaisen siihen sijoitetun euron kymmenkertaisesti takaisin.

Samaan aikaan on kuitenkin nostettava keskusteluun puistojen kestävyys. Millaisille kävijämäärille ne on rakennettu? Kun noin viisi vuotta sitten keskustelin opinnäytetyöni tiimoilta Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa, heillä ei tuntunut olevan huolta kävijämäärien kasvun vaikutuksesta puiston luontoon. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin varsin erilainen.

Vuonna 2010 syysretkellä Lapinsalmen riippusillalla ei näkynyt kulkijoita.

Retkeilyn luonne on väkisinkin muuttumassa. Luontohuuma on tarttuvaa ja tartunta leviää ennen kaikkea somen kautta. Kun luontoon halutaan mennä heti ja välittömästi, ilman minkäänlaista kokemusta tai harjoittelua, on päivänselvää, että myös retkeilyalueiden palveluiden on muututtava ja mukauduttava tähän.

Lapinsalmen riippusillalla oli tapahtumahetkellä enemmän kulkijoita kuin sillan käyttöohjeissa on ohjeistettu. Sillan osittaiseen sortumiseen johtanut käytös ei myöskään ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta. Kokemattomuus ja ajattelemattomuus ovat luonnossa turvallisuusriski.

Kansallispuistojen yhtenä tehtävänä voidaan nähdä ihmisten luontosuhteen ylläpitäminen ja luontokokemusten tarjoaminen. On hyvä, että nekin, jotka eivät ole aikaisemmin retkeilystä välittäneet, kokevat nyt voivansa ja uskaltavansa lähteä metsään ja tuntureille.

Tässä “pystykaupungista” tulevassa porukassa piilee kasvunvara, jota ei haluta jättää käyttämättä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa sitä, että puistoja on kehitettävä yhä enemmän tietty kohderyhmä mielessä.

Metsähallitus käyttää puistosuunnittelussa vyöhykkeistämistä. Tämä toimii käytännössä niin, että puistoalue jaotellaan käyttötarkoituksen mukaan. Esimerkiksi aktiivisen virkistyskäytön alueeseen, erämaiseen alueeseen ja rajoitusalueeseen. Jokainen puisto pyrkii tarjoamaan vähän jokaiselle jotakin. Käyttöä ohjataan ja rajataan reittisuunnittelulla, rakenteilla ja ohjeistuksella.

Voiko kasvavien käyttäjämäärien seurauksena jatkossa olla niin, että jaottelussa siirrytään yhä enemmän palvelemaan päiväretkeilijöitä ja kokemattomia ensikertalaisia? Lisääntyvän maapohjan kulumisen seurauksena tiettyjä paikkoja pitää ainakin todennäköisesti pitkostaa tai sorastaa, jolloin maisemasta tulee yhä puistomaisempi…

Lisäksi erilaisten aktiviteettien lisääntyessä eri puistot saatetaan ainakin brändätä juuri tietylle aktiviteetille sopiviksi.

Esitän nyt yhdenlaisen tulevaisuuden skenaarion

Suomen kaunis luonto on maamme voimakkain vetonaula. Aktiivisella brändäyksellä ja mainonnalla matkailijoita saadaan toivottavasti kokemaan monipuolinen luonto ja maisemat muuallakin kuin ruuhkaisimmilla reiteillä. Tulevaisuudessa luontokohteiden arvo neukkareina ja kokouspaikkoina ymmärretään isoissa yrityksissä ja poluille lähdetään myös keskellä työviikkoa.

Tämä aiheuttaa rakennuspainetta luontokohteissa. Tulevaisuudessa luontoon pitää päästä yhä helpommin. Esimerkiksi ilman retkeilyvarusteita. Täysin katettua ja siloiteltua polkua pitkin pystyy kävelemään vaikka korkokengillä. Vapaata liikkumista rajoitetaan köysin ja aidoin, jotta luontoa säästyisi aivan siinä polun vieressäkin.

Koska liikkeellä on isoja massoja kerralla, turvallisuuteen on pakko panostaa aivan uudella tavalla. Mikäli rahaa riittäisi, voisi puistoihin palkata puistonvartijat, eräänlaiset park wardenit. Mallia haetaan yhä enemmän ulkomaisista, supersuosituista kansallispuistoista.

Tulevaisuudessa kansallispuistot alkavat muistuttaa yhä enemmän museoita. Kulttuurikeskuksia, joihin mennään tutustumaan alueen luonnonhistoriaan ja hakemaan elämyksiä. Perinteisemmän eräretkeilyn harjoittajat saavat väistyä erämaihin.

Niissä erätaitoja tullaan tarvitsemaan jatkossakin.

Tämäkin itse asiassa kävi ilmi tänä viikonloppuna, kun puolisoni suunnitteli vaellustaan Lapin erämaahan. Hän oli tekemässä reittisuunnitelmaa huomatessaan, että 90 %:lta kyseisen alueen autiotuvista on lopetettu puuhuolto.

Kuinka ankeaa saapua mahdollisesti likomärkänä ja väsyneenä tuvalle ja huomata, ettei siellä ole halon halkoa!

Tuntureilla ei kasva puuta erämaan autiotupien tarpeisiin, minkä lisäksi tuvat ovat tiettömien taipaleiden päässä. Sinne puiden kuljettaminen maksaa euron halolta.

Metsähallituksen resurssipulassa ymmärrän valinnan jättää tupien puuhuolto, mutta näen sen myös turvallisuusriskinä.

Noh, erämaahan menijän on vain tiedettävä ja osattava.

Rakentaminen puistoissa karkottanee osan retkeilijöistä muualle, mutta uusi kohderyhmä on suurempi. Toisaalta rakentamalla ja säännöstelyllä turvataan myös alueen luonnon edustavuus. Puolensa ja puolensa siis tässäkin asiassa.

Rakentaminen ja ylläpito vaativat toki rahoitusta, joka tällä hetkellä on kiven alla. Vaikka kunnat ja matkailupalvelut tutkitusti hyötyvät kansallispuiston läheisyydestä ja turvallinen luonnossa liikkuminen edistää terveyttä vähentäen näin sote-kustannuksia, tämä ei näy kansallispuistojen budjetissa. Resurssit ovat pysyneet samoina, vaikka Metsähallituksen hoitoon on siirtynyt Museovirastolta useita kulttuuriperintökohteita.

Kun isompi määrä rakenteita vanhenee yhtä aikaa, tulee ymmärrettävästi kiire uusia niitä. Ja koska lisäresursseja ei ole, täytyy ylläpidettäviä kohteita karsia. Lapinsalmen sillan hajoaminen osuu epäilemättä kipeään paikkaan. Silta murtui kannatinankkuristaan. Ankkuri on osittain piilossa betonin sisällä. Koska vuosittaiset tarkastukset on tehty silmämääräisesti, rakennevikaa ei ole huomattu.

Niin kauan kuin politiikkaa ajetaan kokonaisuudessaan talouspaine edellä, myös retkeily- ja luontoalueista halutaan tuottavia. Vielä toistaiseksi on matkaa siihen, että kansallispuistoihin tarvitsisi maksaa päästäkseen sisään, mutta kuka tietää, mihin keinoihin tässä vielä päädytään?

Tänään mietin myös sitä, missä vaiheessa luontovillitys muuttuu hallitsemattomaksi ja miten siihen pitäisi vastata. En keksinyt yhtä pätevää ratkaisua.

Jos innoitusta retkeilyyn haetaan somesta, pitäisikö tietoa ja ohjeitakin saada sitten sieltä?

Olen aikaisemmin välillä hieman ihmetellyt ihmisten kysymyksiä Facebookin retkeily- ja vaellusryhmissä. Monet keskustelunaiheista ovat tuntuneet omaan korvaan ilmiselviltä oikeastaan riippumatta siitä, kuinka kokenut luonnossaliikkuja olen. Välillä on huolestuttanut, jos on tuntunut siltä, ettei henkilö osaa soveltaa maalaisjärkeä. Mitä jos eteen tulee ongelmia maastossa kentän kuulumattomissa?

Tänään olen kuitenkin iloisempi niistä, jotka kyselevät kuin niistä, jotka lähtevät soitellen sotaan. Facebook-ryhmissä kyselevät ihmiset sentään saavat ohjeistusta kokeneemmilta ja sitä kautta eräänlainen perimätieto ja käytössäännöt siirtyvät eteenpäin. Näin voidaan osaltaan, ainakin toivottavasti, ennaltaehkäistä suurimmat onnettomuudet.