mielenterveys Archives - Page 2 of 2 - Tunturihullun päiväkirjat

Tunturihullu April 25, 2018

Messujen jälkilämmöissä 1: Luonto-ohjaajan vastuu

Retkelle-messut ovat ohi ja yhteen viikonloppuun käytetty kuukausien valmistelu on jättänyt jälkeensä tyhjiön.

Tunne on hyvin tuttu monista isoista projekteista, joihin on käyttänyt hurjasti aikaa ja energiaa. Hetken aikaa se tilanne on päällä ja sitten kaikki on ohi. Veikkaan, että muutama muukin järjestäjä on saattanut potea alkuviikosta messukrapulaa!

Ajattelin kirjoitella omista tunnelmistani messuviikonlopulta. Lisäksi minulta pyydettiin messuilla pitämäni esityksen lähdeluetteloa, joka on listattuna tämän päivityksen lopussa.

Retkelle-messuilla pidin puolen tunnin mittaisen puheenvuoron luonnon tutkituista terveysvaikutuksista. Kuva: Heikki Sulander / Rinkkaputki.com

Kumpanakin messupäivänä pidin puheenvuoron otsikolla “Luonnon tutkitut terveysvaikutukset – Kuinka luonto voi parantaa”.

Teema on kiinnostanut minua jo ainakin neljän vuoden ajan – siitä lähtien, kun rajummat uupumuksen merkit hiipivät omaan elämääni. Messujen nuotiopiirissäkin taisin todeta biologin katsomiskannan silloin kääntyneen päälaelleen: kun aikaisemmin huomion alla oli se, miten ihminen vaikuttaa luontoon, nyt on se, miten luonto vaikuttaa ihmiseen.

Kuten esityksenkin aikana sanoin, en ole itse tutkinut luonnon elvyttäviä tai parantavia vaikutuksia kuin korkeintaan omakohtaisesti. En myöskään ole opiskellut alaa, vain lukenut käsiini saamiani teoksia ja tutkimusta aiheesta. Tämä tekeekin minusta lähinnä kokemusasiantuntijan.

Tilanne on kirvoittanut itsessäni kovaa pohdintaa. Kuinka paljon voin väittää tietäväni koko aiheesta?

Itse tiedän, etten läheskään kaikkea. Messuesityksessäni siteerasin uusimpia kirjallisia teoksia ja tutkimuksia sekä muutamaa ekopsykologia. Punaisena lankana toimi kuitenkin oma motivaationi opiskella asiaa.

Motivaationi, joka pohjaa perimmiltään arvoihini ja filosofiaani, jonka mukaan ihmisyhteisöt tarvitsevat monimuotoista, alkuperäistä elinympäristöään, ei pelkästään selviytyäkseen, vaan myös pysyäkseen terveinä.

Kun luonto voi hyvin, ihminen voi hyvin.

Yhteiskuntamme ongelmat ovat moninaisia eikä niitä tokikaan voi selittää yhdellä yksittäisellä syyllä. Sen sijaan niitä voisi ehkä kuvata isoksi verkoksi, jonka solmukohdat ovat elämää ja terveyttä kannattelevia teemoja. Tai pahoinvoinnin palapeliksi, jonka liikkuvat palaset ovat kaikki yhteydessä toisiinsa.

Ympäristöongelmat ovat kuitenkin tämän palapelin kokoamisalusta.

Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki.

Itselläni muutaman “lenkin” pettäminen aiheutti dominoefektin. Muun muassa haitallisen ajattelutavan myötä haalin itselleni aina vain lisää tekemistä. Tekemisen lisääntyessä kiire ja paineet kasvoivat. Kiireen ja paineiden kasvaessa stressi kasvoi. Stressin kasvaessa omasta hyvinvoinnista huolehtiminen jäi. Hyvinvoinnin jäädessä retuperälle kunto laski, paino nousi ja itsetunto aleni.

Silti koko pahoinvointini ajan elämäni näytti ulospäin eheältä ja hyvältä. Oli koti, parisuhde, kavereita ja omaisuutta – mitä näitä klassikkoja nyt on. Nämä muut lenkit olivatkin kunnossa… Vielä.

Kun pahoinvointi iskee, täytyy pureutua sen ytimeen ja selvittää, mistä se johtuu, jotta osataan hoitaa oikeaa syytä. Hoitovaiheessa luontoyhteyden hyödyntämisestä voi olla apua, sillä kyselytutkimuksissa ihmiset ovat kertoneet rentoutuvansa ja olevansa avoimempia luonnonympäristössä. (Salonen 2010)

Samaten luonnosta on löydettävissä paljon vertauskuvia ja metaforia, joita käytetään esimerkiksi hyväksymis- ja omistautumisterapiassa (HOT).

Luonto voi siis auttaa, mutta tietenkään joka kerta luonto (tai luonnon puute) ei ole sairauden syy eikä se siinä tapauksessa voi olla ainoa lääkekään.

Retkelle-messuilla ohjasin lisäksi ohjelmakodassa vartin mittaisia luontoteemaisia tietoisen hyväksyvän läsnäolon harjoituksia.

Harjoituksia varten olin kerännyt metsästä käpyjä ja keppejä ja muita luonnon elementtejä. “Metsämeditaation” aikana aistimme näitä elementtejä tietoisesti havainnoiden näkö-, tunto- ja hajuaistin kautta.

Totesin minua messuilla haastatelleelle Keskisuomalaisen toimittajalle tietoisen hyväksyvän läsnäolon todellakin tuoneen helpotusta omaan olooni. Mikä ehkä vielä tärkeämpää, se on opettanut havainnoimaan oman jaksamiseni rajoja.

Mutta, kuten Keskisuomalainenkin kirjoitti, on mahdotonta sanoa, mikä toipumisessani on ollut tietoisen läsnäolon harjoittamisen, mikä psykoterapian ja mikä yksinkertaisesti lepäämisen ansiota. (KSML 23.4.2018)

En voi ottaa vastuuta henkilöstä, joka ajattelisi vaikka korvaavansa lääkkeet ja psykoterapian luontomeditaatiolla. En myöskään kehota niin tekemään.

Minkälaista vastuuta luontomeditaation ohjaaja sitten voi ottaa ja minkälaista vastuuta hänen tulee ottaa? Ohjaaja on aina vastuussa ryhmänsä välittömästä turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Lisäksi ohjaaja on vastuussa omasta ohjauksestaan.

Tietoisen läsnäolon harjoituksia vetävä ohjaaja voi ammentaa ideoita ja lähestymistapoja omasta kokemustaustastaan, mutta harjoituksissa on huomioitava osallistujat yksilöinä.

Esimerkiksi Metsämieli-menetelmän ohjenuorissa todetaan jokaisen olevan oman hyvinvointinsa paras asiantuntija. Täten en voi mennä sanomaan, että juuri tämä harjoitus on sinulle parhaaksi! Menetelmän tarkoitus onkin opettaa ihmisiä havainnoimaan omia tarpeitaan itse. Kehittää heidän asiantuntijuuttaan omassa voinnissaan.

En myöskään ole terapeutti, vaikka ohjaamani harjoitukset voisivatkin olla tuttuja terapiasta. En voi ottaa vastuuta esimerkiksi masentuneen ihmisen hoidosta.

Keskisuomalainen kirjoitti minun sanoneen myös: “Läsnäoloharjoitusten avulla itsetuntemukseni on kasvanut. Esimerkiksi, jos on paska olo, pystyn tiedostamaan, mikä ärsyke on sen aiheuttanut ja minkälaisten kaavojen mukaan ajattelu lähtee etenemään itseään vähättelevään suuntaan. Hyväksyn tunteet niitä arvottamatta ja tiedän, että siinä tilanteessa mieli alkaa syöttää itselle ajatuksia, jotka eivät ole totuus.” (KSML 23.4.2018)

Jos tietoisen hyväksyvän läsnäolon harjoituksia ohjaamalla pystyn antamaan ihmisille samankaltaisia oivalluksia, mikä sen parempaa!

Esitykseni kirjallisuusluettelo:

Arvonen, S. 2014. Metsämieli – Luonnollinen menetelmä mielentaitoihin. Metsäkustannus.
Arvonen, S. 2015. Metsämieli – Kehon ja mielen kuntosali. Metsäkustannus.
Cantell, H. (toim.) 2004. Ympäristökasvatuksen käsikirja. PS-kustannus.
Kellert, S.R. & Wilson, E.O. (toim.) 1993. The Biophilia Hypothesis. Island Press.
Leppänen, M. & Pajunen, A. 2017. Terveysmetsä – Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus.
Salonen, K. 2010. Mielen luonto – Eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma. Green Spot.
Tyrväinen, L., Silvennoinen, H., Korpela, K. & Ylen, M. 2007. Luonnon merkitys kaupunkilaisille ja vaikutus psyykkiseen hyvinvointiin. Teoksessa: Luontomatkailu, metsät ja hyvinvointi. Metlan työraportteja 52.
Ulrich, R.S. 1984. View through a window may influence recovery from surgery. Science 224:420-423.
Williams, F. 2017. Metsän parantava voima. Minerva.

Tunturihullu April 6, 2018

Älä ainakaan tee näitä virheitä! – 5+1 huonoa tapaa kohdata masentunut

Terveen henkilön on hyvin vaikea ymmärtää masentuneen olotilaa ja siksi läheisen masentuessa oma olo voi olla hyvin avuton. Alla annan muutamia vinkkejä, jotka toivottavasti auttavat ja rohkaisevat kohtaamaan masentuneen.

Kirjoitin edellisessä blogitekstissäni huonosta aamusta masentuneen näkökulmasta. Voin kuvitella kuvaamani tilanteen ulkopuolisen näkökulmasta: toinen on täysin käpertynyt itseensä ja omaan todellisuuteensa – tai ainakin täysin eri todellisuuteen kuin missä sinä olet. “Järkipuheella” ei tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta.

Vaikka usein tuntuu siltä, että ulkopuoliset ovat masentuneelle kuin ilmaa, he todellisuudessa harvoin sitä kuitenkaan ovat. Olemme laumaeläimiä ja reagoimme toistemme käyttäytymiseen. Siksi on muutamia asenteita, joita ei kannata ottaa, jos haluaa auttaa synkkyyden syövereissä olevaa laumatoveria.

1. Puoskarointi

“Lähde lenkille, kyllä se olo siitä paranee!”

Tämä on klisee. Ja vaikka liikunnalla on todistettavasti myönteisiä vaikutuksia masennuspotilaisiin, se ei voi olla ainoa neuvosi. Tiedätkö, miksi läheisesi on aallon pohjalla? Oletko kysynyt, mitä hän käy mielessään läpi? Lenkille lähteminen siinä olotilassa ei välttämättä ole edes mahdollista.

Pelkästään lenkkeilemällä masennusta ei myöskään paranneta. Tutkijoiden mukaan masennus voi johtua useista syistä ja niiden perusteella saattaa olla eroteltavissa jopa 12 erilaista masennustyyppiä. Tämän pohjalta on itsestään selvää, etteivät samat neuvot toimi kaikille.

2. Syyllistäminen

“Mutta eihän sinulla oikeasti edes ole mitään syytä olla surullinen.”

Taas toinen klisee. Niin, asun länsimaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa olen saanut hyvän kasvatuksen ja ilmaisen koulutuksen kouluruokailuineen. Olen ihan fiksu, osaan lukea, olen korkeasti koulutettu ja hyvässä työnhakupositiossa. Minulla on koti ja perhe.

Kaikki on hyvin. Mitä muuta muka voisin enää toivoa?

Mutta kun ei selvästikään ole. Jopa masentuneen voi olla vaikea saada otetta masennuksesta, koska se ei ole yhtä konkreettista kuin murtunut raaja. Se on kuitenkin erittäin todellista.

Useimmiten masennukselle on olemassa syy, mutta aina nämä syyt eivät ole näkyvissä. Et voi siis varmaksi sanoa, etteikö syytä olisi. Lisäksi, huomauttamalla toiselle, ettei tällä ole syytä olla masentunut tulee samalla syyllistäneeksi tätä. Ei ole syytä on helposti tulkittavissa siten, ettei ole myöskään oikeutta.

Keskustelussa voi toki jutella kaikesta siitä, mikä elämässä on sillä hetkellä ok. Kuitenkin, jotta tällä olisi positiivista vaikutusta, keskustelun tulisi lähteä masentuneesta itsestään.

3. Vähättely

“Karikot ja vastoinkäymiset ovat osa elämää.”

Tietyissä määrin kyllä, mutta jos huono olo on jatkuvaa tai usein toistuvaa ja häiritsee henkilön elämää, ei kyseessä enää ole elämään kuuluva normaali vastoinkäyminen.

Jatkuva masennustila tulisi tunnistaa ja siihen pitäisi hakea apua. Vähättelyn sijaan voit auttaa läheistäsi tunnistamaan oireet ja niiden säännöllisyyden ja pohtia yhdessä, mistä olisi suurin apu.

4. Sättiminen

“Lopettamalla tuon valituksen tulet heti paljon iloisemmaksi!”

Masennus ei ole kiinni päätöksestä. Se ei ole kiinni edes asenteesta. Ei flunssaakaan saa katoamaan sillä, että päättää olla terve. Iloisuuteen kehottaminen on siis vähän sama kuin ehdottaisi raajarikolle estejuoksua. Kehtaisitko tehdä näin?

On normaalia, että oma huoli saattaa ilmetä vihaisuutena. Tämä on hyvä tiedostaa ja ohjata viestintää rakentavampaan suuntaan. Masentunutta läheistäsi ei auta se, että olet vihainen hänelle. Pahimmassa tapauksessa hän ei näe sen takana olevaa huoltasi ja välittämistäsi, vaan syyllistää hiljaa itseään. Näin vuorovaikutuksenne syventää läheisesi tuskaa.

5. Elämän ihanuuden pakkosyöttäminen

“Ystäväni sukulainen kuoli äskettäin. Nyt otat itseäsi niskasta kiinni! Sinun pitäisi nauttia siitä, että olet vielä hengissä!”

On aika groteskia lähteä vertailemaan ihmisten elämiä tai subjektiivista kokemusta siitä keskenään. Samalla, kun puhut masentuneelle elämän iloista, tämä saattaa unelmoida kuolemisesta. Kokemuksenne ovat selkeästi täysin erilaisia. Antaako tämä sinulle oikeuden tuomita toisen näkökulmaa?

Voitte keskustella asiasta ja pyrkiä antamaan toistenne näkemyksille ja kokemuksille tilaa. Voit kertoa läheisellesi, kuinka hänen paha olonsa tekee sinut surulliseksi. Vältä kuitenkin vastuuttamasta häntä. Väsynyt ja tunnollinen ihminen ottaa herkästi vastuulleen myös muiden kokemat tunteet.

Lopuksi ehkä se kaikkein pahin virhe, minkä kukaan voi tehdä, eli…

6. Epäusko ja kieltäminen

“Ei sua mikään vaivaa! Kunhan laiskottelet vaan! Masennus on kuitenkin tekosyy, jotta voisit luistaa työnteosta.”

Harvemmalla on pokkaa sanoa tätä päin naamaa kellekään. Tätä kuitenkin kuulee yllättävän usein sivumennen sanottuna, kun puhutaan “niistä muista muka masentuneista”. Otathan huomioon, että puhuessasi muista ihmisryhmistä seurueeseesi saattaa kuulua kyseisen ihmisryhmän edustaja.

Olen kerran istunut läpi erittäin häiritsevän illallisen, jossa pöytäseurue haukkui mielenterveyspotilaita ja vähätteli heidän avuntarvettaan. Tunnen monta avuntarvitsijaa ja noin puolet tuttavapiiristäni on kohdannut jonkinlaisia mielenterveyden häiriöitä.

Koko illallisen vain istuin. En pystynyt osallistumaan keskusteluun ja puolustamaan näkökulmaani, koska minua yksinkertaisesti vain hävetti kanssaruokailijoiden käytös.

Mitä siis voi tehdä?

Voit:

– kysyä masentuneelta, miltä hänestä tuntuu ja mitä hän ajattelee juuri nyt.

– olla hiljaa ja kuunnella.

– antaa tilaa ja hyväksyntää toisen kokemuksille (vaikka osa niistä kauhistuttaisikin sinua, ne ovat kuitenkin todellisuutta hänelle).

– kertoa, ettet ihan täysin voi ymmärtää, mitä hän kokee, mutta haluaisit yrittää.

– kertoa, ettet syytä häntä mistään.

– kertoa, että haluat auttaa ja voit jatkaa kuuntelua niin kauan kuin masentunut haluaa puhua.

– kertoa, että haluaisit etsiä hänelle apua (tarjoudu vaikka soittamaan lääkäriin).

– kertoa, kuinka paljon välität hänestä ja kuinka rakas hän on.

Voit myös auttaa ihan tavallisissa päivittäisissä toimissa. Laita aallonpohjassa rypevälle läheisellesi ensiapuna välipalaa, käy hänen puolestaan kaupassa tai lähde kaveriksi ulos.

Tärkeintä on tunnistaa toisen ihmisen yksilöllinen oikeus omaan kokemusmaailmaansa. Torjumisen ja vähättelyn sijaan ole avoimesti ja empaattisesti läsnä ja tukena silloin, kun sitä tarvitaan.

Vielä lopuksi auttajan tärkein ohje:

Pidä huolta itsestäsi.

Tunturihullu March 30, 2018

“Voi ei, olen yhä elossa!” – Tarvitsemme lisää tietoa ja tietoisuutta masennuksesta

Tällä viikolla Suomen Mielenterveysseura ilmoitti tuovansa vihreän tietoisuusnauhan eli Green Ribbonin Suomeen. Mielinauhan myynnillä kerätään varoja mielenterveystyöhön.

En ollut edes tiennyt, että sellainen on olemassa kuin mielinauha. Tähän mennessä kaikista awareness ribboneista (eli tietoisuusnauhoista) Suomessa yleisin näky on ollut Syöpäsäätiön vaaleanpunainen Roosa nauha, jonka tuotoilla tuetaan suomalaista rintasyöpätutkimusta.

Asiasta kiinnostuneena lähdin vähän selvittämään, millaisia tietoisuusnauhoja onkaan olemassa. Wikipedian listaus oli varsin lyhyt. Toinen, minkä löysin, listasi useampia merkityksiä samoille nauhoille. Listassa oli tauteja, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan.

Tietoisuuden tarve on siis loputon. Lisäksi on terveydentiloja, joita on vaikea ymmärtää ilman omakohtaista kokemusta. En esimerkiksi pysty kuvittelemaankaan, miltä syöpää sairastavasta tuntuu.

Samoin saattaa masennuksesta ajatella henkilö, joka ei ole koskaan elämässään ollut masentunut. Masennuksessa ja syövässä on tosin se ero, että jopa syöpää kokemattomat henkilöt ymmärtävät asian vakavuuden ja nykyisin syöpä otetaankin aina vakavasti. Masennusta taas ei suinkaan aina oteta. Vaikka kummallakin voi olla ihmiselämän kannalta kohtalokkaat seuraukset.

Miltä masennus sitten tuntuu?

Esimerkiksi tältä:

Sisältövaroitus: henkilökohtainen kuvaus syvän ahdistuksen kokemisesta. Blogi jatkuu seuraavan kuvan jälkeen.

. . .

On taas yksi niistä aamuista, kun herään pettyneenä siihen, että olen yhä elossa. En kuollutkaan yöllä. Jo ensimmäiset ajatukset saavat minut itkemään.

Vallinnutta tunnetta voisi kuvata päänsisäiseksi kivuksi. Se ei ole samanlaista kipua kuin päänsärky tai mikään muukaan särky. Se on kokonaisvaltainen tuntemus siitä, että kaikki on huonosti ja mitään ei ole tehtävissä.

Vaikka tunne ei ole fyysistä kipua, sen tuntee koko kropassa. Kuvittele se kerta, kun sinulla on ollut maailman tuskaisin päänsärky. Kun on tuntunut siltä, että pääsi on räjähtämäisillään sisällä olevasta paineesta. Tai, kun räkätaudissa korviisi on kertynyt niin paljon limaa, että pääsi tuntuu turpoavan. Nyt, laajenna se tunne koko kehoon.

Se on kuin ihon alla oleva paine, joka salpaa hengityksen ja syöttää mieleesi kuvia pahimmista skenaarioista. Jokaisella solullaan on tietoinen siitä, että kaikki on menetetty.

Ajatukset kimpoilevat pään sisässä ja pommittavat aivoja kuin superpallot ja tunteissa vuorottelevat pettymys, suru, pakokauhu, ahdistus, tuska ja pelko. Sillä hetkellä ei ole kykeneväinen ajattelemaan muita kuin itseään ja omaa tilannettaan. Mieli ja kehon hormonit ovat alkukantaisessa selviytymistilassa.

Et voi auttaa.

Masentuneen olo on kaikin tavoin kurja. Kun pään sisäiset “lopun ajat” iskevät, rationaalisella ajattelulla on hyvin vähän valtaa. Ei auta, vaikka muut kuinka sanoisivat, että “kyllä se ohi menee” ja “oot aikaisemminkin pärjännyt” tai “nyt vaan lepäät ja syöt jäätelöä”.

En tiedä, kumpi on pahempaa, se, ettei vointiasi haluta uskoa (“se on vaan laiska!”) vai se, että sitä vähätellään. Uskotellaan, että se on vain ohimenevä vaihe. Ja vaikka olisikin, silloin, kun paniikki kehossa on suurin, vain käsillä olevalla hetkellä on merkitystä.

. . .

Tuntuuko vieläkin vaikealta hahmottaa?

Vaikka toisen pahaa oloa tai sen syitä olisi mahdotonta käsittää, se ei silti tarkoita, etteivätkö ne olisi todellisia. Koska olemme niin usein itse kykenemättömiä auttamaan masentuneita läheisimpiämme, tarvitsemme lisää masennukseen liittyvää tutkimusta, tietoa ja käytännön mielenterveystyötä.

Muun muassa Suomen Mielenterveysseuran Mielinauha-keräyksellä kerätään varoja mielenterveyden edistämiseen ja vaikeassa elämäntilanteessa olevien kriisiauttamiseen. Mielinauha on kirkkaan vihreä ja siinä lukee valkoisella “olet tärkeä”.

Tunturihullu January 6, 2018

Elämäntapamuutos ja luontosuhteen hoitaminen – luonnollinen apu masennukseen?

Masennuksesta puhutaan sairautena, jonka oireita voivat olla muun muassa unettomuus, ruokahaluttomuus, apea mieliala tai heikentynyt omanarvontunto. Mutta mitä jos masennus ei olekaan sairaus vaan oire?

Masennus on kuin ansa, joka kahlitsee mielen ja halvaannuttaa elämän. Monille mielenterveysongelmien syövereissä pyöriskeleville ainoa toivon pilkahdus on lupaus siitä, että tilanteeseen voi tulla muutos. Mutta mitä jos sairaus onkin oireilua nykyisestä elämäntavastamme? Mikäli tätä ei oivalleta, löydämme itsemme pian uudestaan lääkärin vastaanotolta.

Terveysselvitysten mukaan raaka totuus on, että noin puolet masennuspotilaista sairastuu masennukseen toistamiseen. Maailman terveysjärjestö WHO:n arvion mukaan masennuksesta tulee toiseksi pahin terveyshaitta koko maailmassa kahden vuoden sisällä.

Yhteisöissämme kytee mielenterveyspommi. Onko meillä resursseja vastata siihen ja mitä siitä seuraa? Kliinisen psykologian professori Mark Williams ja toimittaja Danny Penman ovat esittäneet uudessa kirjassaan huolensa jopa masennuksen normalisoitumisesta.

Jos masennus on seurausta epäterveellisestä tai vääränlaisesta elämäntavasta, mikä siinä mättää?

Aiemmassa päivityksessäni kirjoitin, kuinka opimme suorittamaan pienestä pitäen. Aikuisinakin pidämme yllä tätä kulttuuria, vaikka sisimmässämme tiedämme, että alati kiihtyvän ja tavoitteellisen elämän tuottama stressi ennen pitkää sairastuttaa meidät. Kirjassaan Mielimatka Katja Liuksiala ja Anssi Orrenmaa esittävät lisäksi, että esimerkiksi luontodeprivaatiolla on yhteys masennusherkkyyteen.

Stressiä ja kiirettä pakoilemme väliaikaisiin ratkaisuihin tai hoidamme oiretta muuttamatta elämässämme oikeastaan yhtään mitään. Luonnollisesti saatavan liikunnan puuttuessa taas kehittelemme keinotekoisia, mahdollisimman tehokkaita ja optimoituja tapoja pitää kehomme kunnossa. Lisäksi kaikki tämä voi tapahtua neljän seinän sisällä – kaukana ihmisen luonnollisesta liikuntaympäristöstä.

Ihmiset liikkuvat luonnossa ja ovat kontaktissa luonnonympäristöön yhä vähemmän. Puhutaan luontosuhteen katoamisesta. Se ei kuitenkaan ole mikään väliaikainen suhde, jonka pystyy hukkaamaan, sillä luontosuhde on paljon muutakin kuin marjanpoimintaa tai puiden halailua.

Se on kumpaankin suuntaan kulkeva vuorovaikutus. Ihminen on osa luontoa siinä missä muutkin elolliset olennot ja täysin riippuvainen sen antimista. Ihminen vaikuttaa olemassaolollaan ja teoillaan luonnon kiertokulkuun, mutta myös luonto vaikuttaa ihmiseen.

Sanotaan, että ihmiset ovat etääntymässä luonnosta ja se voikin olla totta. Kuitenkin, niin kauan kuin ei selviä hengissä ilman ravintoa, vettä ja happea, omaa luontosuhdettaan ei pysty katkaisemaan.

Veden päällä liikkuminen tarjoaa uudenlaista näkökulmaa maalla retkeilevälle. Melontakuva Isojärven kansallispuistosta 2012.

Luontoa on myös meissä itsessämme: suolistossamme ja ihollamme asuu tutkimaton, rikas mikrobikasvusto, jota ilman emme tule toimeen. Luontosuhde on siis erottamaton ja pysyvä osa meitä. Tämän ymmärtäminen on avain tietoisen, kestävän luontosuhteen rakentamiseen.

Sillä, millaiseksi kokee oman luontosuhteensa tai miten sitä hoitaa, voi olla vaikutusta omaan hyvinvointiin. Jo pelkän luonnossa oleskelun on nimittäin useissa tutkimuksissa todettu vaikuttavan terveyteen positiivisesti.

Omaa luontosuhdettaan on siis hyvä hoitaa, helliä ja pitää hengissä. Voisiko luontoharrastamisen avulla taistella jopa masennusta vastaan?

Ennakkotapauksia löytyy jo. Yhtenä Tero Pylkkänen, joka käveli Suomen ympäri ja toipui samalla vakavasta masennuksesta.

Ajatus luonnosta lääkkeenä on kiehtova ja sen mahdollisuuksia on tutkittu ympäri maailmaa, mm. Japanissa, missä on jo sertifioituja terveysmetsiä ja “metsäkylpy”-hoidoille on oma termi: shinrin-yoku.

Euroopassa luonnonympäristöjen tervehdyttäviä vaikutuksia hyödyntää mm. Green Care -suuntaus, joka on rantautunut Suomeenkin. Sipoossa on viime vuosina kokeiltu metsäterapian vaikutusta stressiin, masennukseen ja 2-tyypin diabetekseen.

Tutkimusten mukaan luonnonympäristön terveysvaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pitempään luonnossa viettää aikaa. Kuitenkin jo ihan normaali säännöllinen ulkoilu luonnonympäristöissä riittää ylläpitämään terveyttä. Miten tämän saisi osaksi omaa elämäänsä?

Aloitin itse vaellusharrastuksen vuonna 2007, jolloin osallistuin yliopiston kautta vaelluskurssille. Elämys oli nuorelle fuksille jotain aivan uutta, joka vei nopeasti mennessään ja kahden vuoden päästä olinkin jo opiskelemassa eräoppaaksi.

Mikä vaeltamisessa iskee?

Kysyin kerran eräältä ystävältäni, miksi hän harrastaa vaeltamista. Hän vastasi, että se on yksinkertaisesti tehokkain tapa nollata aivot arjesta. Palautua kiireestä ja stressistä.

Maastoelämä on täysin eri maailma, jossa huolehdittavana on täysin erilaiset asiat. Siellä vallitsevat erilaiset rutiinit, aikataulut ja säännöt. Luonnossa olemme perusasioiden äärellä: mistä saan ruokaa, suojaa ja vettä? Miten pitkälle kehoni jaksaa vielä kävellä?

Ihanaa, yksinkertaista elämää, jossa on onnistunut silloin, kun itsellä on hyvä olo. Mitään muuta ei tarvita. Pinnallinen suorittaminen ja oman elämänsä arvottaminen ulkoisin perustein jäävät pois.

Kenellekään ei tarvitse todistaa tai näyttää mitään, ketään muuta ei tarvitse yrittää miellyttää. Luonnossa saan olla juuri se, kuka olen eikä kukaan tuomitse minua siellä.

Vaeltaminen ja luontoelämä voikin olla monelle lähempänä sitä oikeaa elämää kuin 8-16-työ viitenä päivänä viikossa. Itse ajattelen, että luonnossa liikkuminen palauttaa ihmisen tehdasasetuksiinsa. Ihminen palaa omille juurilleen ja saattaa saada yhteyden pohjimmaiseen itseensä. Tällöin kaikki ylimääräinen esittäminen jää pois.

Luonto tarjoaa yksinkertaisen keskittymisympäristön, jolloin levoton ja harhaileva mieli on helppo palauttaa käsillä olevaan tekemiseen ja olemiseen. Luonnonympäristössä toimiminen tarjoaa haasteita ja taas toisaalta onnistumisen elämyksiä, joiden perässä saattaisi arjessa joutua juoksemaan pitemmän aikaa.

Vaellukset tarjoavat isoja ja pieniä haasteita, joiden voittaminen tarjoaa ainutlaatuisia onnistumisen elämyksiä. Kuvassa ylittämässä Ivalojokea elokuussa 2015. Kuva: Riku Pulliainen.

Olen huomannut, että usein yritän järkeillen, asettamalla tavoitteita ja suorittamalla niitä tehdä itsestäni jotenkin merkityksellisen. Maastossa ymmärrän, etten lopulta ole merkityksellinen eikä minun tarvitsekaan olla. Se on huojentava tunne!

Olemassaolollani ei ole kosmista tarkoitusta eikä tarvitsekaan olla. En ole syntynyt tähän maailmaan jotain yksittäistä asiaa varten; en ole syntynyt nimenomaan tahkoamaan rahaa, tulemaan kuuluisaksi, tuottamaan jälkeläisiä tai maksamaan eläkkeitä. Minä vain olen. Yhdessä kaiken muun ympäröivän kanssa.

Kaikki valinnat oman elämäni merkityksistä tai merkityksettömyyksistä olen tehnyt itse. Se, jos mikä, on vapauttavaa.

Jyrävä Pienellä Karhunkierroksella 2011. Kuva: Riku Pulliainen

Elämme maassa, jossa henkilökohtaisen luontosuhteen ylläpitäminen on helppoa. Luonnon virkistyskäyttötutkimuksen mukaan suomalaisilla on omaan lähimetsään matkaa keskimäärin 700 metriä.

Suomen ainutlaatuinen luonto sekä jokamiehenoikeudet mahdollistavat liikkumisen tuntureilla, metsissä, soilla, rannoilla ja vesillä ja tarjoavat monia upeita retkikohteita, joiden virkistysarvo on mittaamaton. Samatkin kohteet näyttäytyvät eri puvussa eri vuodenaikoina tarjoten monipuolisuutta esimerkiksi lähiretkeilyyn.

Luonnon potentiaali kansanterveyden hoidossa ja ylläpitämisessä on oivallettu jo kauan sitten. Me tarvitsemme luontokontaktia pysyäksemme terveinä. Vaan kuinka saisimme ihmiset ja erityisesti päättäjät ymmärtämään tämän?

Luonnossa vaeltamisen ja retkeilyn lisäksi omaa luontosuhdettaan voi hoitaa ja syventää tarkkailemalla lähiympäristön eläimiä ja kasveja, valokuvaamalla luontoa, hoitamalla puutarhaa tai huonekasveja, palsta- ja parvekeviljelyllä, marjastamalla, sienestämällä, kalastamalla… Mahdollisuuksia on lukuisia eikä heti tarvitse sukeltaa syvään päätyyn.

Lisäksi luontoharrastus on joustava: se joustaa harrastajan taitojen, kunnon ja rahakukkaron mukaan. Vaan aika, se meidän täytyy sille itse varata.

Lähteitä:

Arvonen, S. 2017. Metsämieli – Mielen ja kehon taskukirja. Metsäkustannus. (ISBN: 978-952-338-022-6)

Cantell, H. (toim.) 2004. Ympäristökasvatuksen käsikirja. PS-kustannus. (ISBN: 952-451-089-8)

Liuksiala, K. & Orrenmaa, A. 2017. Mielimatka – Täsmäoloa poluilla, laduilla ja laineilla. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-622-8)

Williams, M. & Penman, D. 2017. Tietoinen läsnäolo – Löydä rauha kiireen keskellä. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-068-4)

Tunturihullu October 30, 2017

Nuo pienet äänet pääsi sisällä

Meillä kaikilla on niitä. Ne kuiskivat korviimme jatkuvasti ja usein niiden viesti on negatiivinen. “Et ole tässä hyvä”, “Olet tuottanut pettymyksen”, “Mitä sinä oikein ajattelit?”, “Olet nolo”, “Ei sinusta ole mihinkään”. Tervehdys, oma mieleni se siellä vain huutelee. Olemme itsemme parhaimpia asiantuntijoita ja usein pahimpia kriitikoita. Voimme antaa itsellemme myös positiivista palautetta, mutta osaammeko ja kuuntelemmeko sitä? Välillä tuntuu siltä, että ihmismieli pyörii ikävien asioiden märehtimisellä. Mielen varoitusten tarkoituksena on auttaa meitä oppimaan koetusta ja välttämään vahingollisia valintoja. Joskus mielen laulu on kuitenkin niin mollivoittoista, että iloisia ja hyviä asioita on vaikea löytää. Pian alamme epäillä, onko niitä edes olemassa.

Välillä tuntuu kuin olkapäälläni istuisi ilkeä pikku-ukko ilkkumassa tekemisiäni, huonon omantunnon Samu-sirkka. Hyväksymis- ja omistautumisterapiassa (HOT) hyödynnetään metaforia, joista yhdessä pään sisässä surisevia ääniä kuvataan linja-automatkustajiksi. Sinä olet linja-auton kuljettaja. Matkustajat yrittävät jatkuvasti saada kuljettajaa muuttamaan bussin ajosuuntaa, kuka minnekin päin. Kuunteleeko bussikuski matkustajia ja muuttaa bussin aiottua reittiä?

Tunteet synnyttävät ajatuksia ja ajatukset synnyttävät tunteita. Tästä syntyy ajatusten ja tunteiden dominoreaktio, joka etenee villisti ja vapaasti ellemme rajoita sitä. Missä kohti negatiiviset ajatukset syntyvät ensimmäisen kerran? Olen huomannut, että huono olo synnyttää huonoja ajatuksia, mikä synnyttää lisää, ehkä erilaista, huonoa oloa. Mieli voi huonosti, jos keho voi huonosti, kun on nälkä, kylmä, väsyttää tai jokin muu perustarve on täyttämättä. Jos siis huomaa olevansa mieleltään alavireinen, kannattaa käydä tämä tarkistuslista läpi, se yleensä auttaa. Masentuneella ihmisellä mielen viestintä on pysyvästi painottunut miinuksen puolelle eikä edes tarkistuslistan täyttäminen välttämättä poista pään sisällä polttavia syytöksiä. Itseen ei jaksa enää uskoa ja muiden silmissä pieni epäonnistuminen on taas vain yksi osoitus lisää omasta huonoudesta.

Mille mielen maailma ja vaatimukset sitten perustuvat? Ne perustuvat elämän aikana saatuun kasvatukseen, muilta saatuihin palautteisiin, erilaisiin vaikutteisiin, yhteisön odotuksiin, normeihin ja käsityksiin. Se rakentuu persoonan ja kasvun myötä saaden mausteensa kokemuksista. Jokaisella mieli tuottaa joskus itseä mollaavia väitteitä. Olennaisin kysymys on, uskommeko niitä. Mielessämme saatamme vaatia kuuta taivaalta ja nostaa riman absurdin korkealle. Pitäisi pystyä heti nyt kaikkeen ja olla täydellinen. Mutta kun en ole. Enkä tule koskaan täydellisyyteen pääsemäänkään. Olisi pitänyt tehdä parempaa jälkeä, hymyillä enemmän, käyttäytyä paremmin jne. jne. Jotta itsensä kanssa tulisi toimeen ja pysyisi jokseenkin järjissään, on pakko käsitellä näitä mielen tuottamia väittämiä.

Ensimmäisenä varmasti tekisi mieli torjua ja jättää ne huomiotta. Sivuuttaa röyhkeästi kaikki kritiikki, mitä mielesi sinulle välittää ja keskittyä kuuntelemisen ja ajattelemisen sijaan esimerkiksi käsillä olevaan konkreettiseen tehtävään. Tämä voi olla helpoin tapa unohtaa itsekritiikki, mutta ei varsinaisesti tue terveen, realistisen itsetunnon rakentumista.

Torjumisen sijaan äänien kanssa voi väitellä. Voit kyseenalaistaa mielesi esittämät väitteet ja ajatukset. Vaadi niistä todisteita. Jos joku tuttusi toimisi samoin kuin sinä, ajattelisitko hänestä samoin kuin itsestäsi? Mikset? Yksi perätön väite kerrallaan mieli alkaa paljastua epäluotettavaksi kertojaksi.

Toisilla mielen kritiikki saattaa painottua menneeseen, toisilla se painottuu selkeästi tulevaan: “Pitäisi tiskata, siivota, lukea, viedä kissa ulos, hakea töitä, mennä töihin, tehdä ruokaa, olla parempi ihminen.” Pitää, täytyy, on pakko. Menneeseen keskittyvät äänet on helppo kuitata sillä, että mikä on tapahtunut, on nyt tapahtunut ja ensi kerralla paremmin. Mutta mitä sanomme sille pakottajalle päässämme? Jos pysähdymme jälleen miettimään, mitä vaadimme muilta, saatamme huomata arvottavamme itseämme eri kriteerein ja vaativamme itseltämme eri asioita. Joskus mielen vaatimukset ovat vieläpä hyvin epämääräisiä, laatua: “Minun pitäisi olla parempi ihminen.”

Terve itsetunto kattaa realistisen näkemyksen itsestä. Silloin tunnistaa, kun jokin meni mönkään ja muistaa myös kehua itseään, kun mielestään onnistui. On tärkeää opetella ajattelemaan itsestään myönteisesti, kannustamaan itseään ja antamaan positiivista palautetta itselleen. Itsetuntoa voi kehittää erilaisin harjoituksin ja harrastamalla tinkimätöntä lempeyttä itseään kohtaan.

Tunturihullu October 10, 2017

Elämässä uupunut

Olen Sini ja olen loppuun palanut.

Jokin aika sitten sain opinnot päätökseen. Kova urakka oli takana ja uusi luku elämässä alkamassa. Kaiken piti olla hyvin. Olin varsin optimistinen tulevaisuudesta, mutta jokin kaihersi taustalla nykyisyydessä. Tunsin itseni tavallista väsyneemmäksi ja rasittuneemmaksi ja lopulta hakeuduin lääkärille. Pian sen jälkeen minulla diagnosoitiin masennus.

Miten tähän oikein päädyttiin?

Ensin pitää tehdä pieni tunnustus: olen aina ollut aikamoinen suorittaja. Olen jo peruskoulusta lähtien opiskellut tunnollisesti ja tavoitteenikin ovat olleet kunnianhimoisia. Osittain painostus tähän on tullut ulkopuolelta. Työelämäkentällä alkoi jo silloin olla ahdasta ja siitä varoiteltiin. Paremmilla arvosanoilla pääsisi helpommin jatko-opiskelemaan ja paremmalla koulutuksella helpommin töihin. Yliopistossa imeydyin suoraan ainejärjestöjen hallituspesteihin ja olin aktiivinen harrastuspiireissä. Tähänkin kannustettiin, koska tätä kautta sai solmittua arvokkaita verkostoja. Sosiaalinen elämä kukoisti, mutta kursseistakin piti selvitä. Ja selvittiinhän niistä. Opiskelin ihanneaikataulussa, kunnes toisen vuoden jälkeen päätin pitää välivuoden yliopisto-opinnoista. Tämän välivuoden päätteeksi olin opiskellut itselleni ammatin.

Loputon innostuminen ja uteliaisuus, elämänahneus sekä laajat kiinnostuksen kohteet ovat antaneet minulle paljon iloa ja kokemusta, korkeakoulututkinnon, kaksi ammattia ja kasallisen pätevyyksiä – ja olen lopen uupunut.

Valmistumisen jälkeen päätin pysähtyä hetkeksi ja pitää taukoa. Lääkärit sanoivat, että uupumus poistuisi kahden kuukauden sisällä. Näin ei käynyt. Kun sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, säikähdin. Oliko tilanteeni todellakin niin paha? Moninaisten kysymysten piinaamina aloin selvittää eriasteisten uupumustilojen taustoja ja päädyin lukemaan artikkeleita niin burn outista, työuupumuksesta kuin masennuksestakin ja huomasin, etten ollut yksin. Hälyttävän moni muukin on selittämättömästi uupunut.

Maailma tuntuu pyörivän yhä nopeampaa. Tehtävää ei välttämättä ole enemmän kuin aiemmin, mutta tunnit vuorokaudessa eivät vain tunnu riittävän. Ikään kuin olisit itse hidastunut. Jo muiden touhottamisen sivusta katseleminen hengästyttää ja yritys pysyä samassa tahdissa näyttää mahdottomalta. Kuin itse uisit vastavirtaan ja muut kroolailisivat sinusta ohi. Oma hidastelu ja aikaansaamattomuus turhauttaa. Pitää yrittää kovemmin, olla vielä enemmän, jaksaa entistä pidemmälle. Taustalla häilyy jatkuva väsymyksen tunne, joka ei lähde nukkumalla. Parempinakin päivinä tuntuu siltä kuin olisit jollakin tapaa tyhjempi. Ikään kuin sinusta puuttuisi jotakin. Elämän henki olisi hauraampi.

Kuulostaako tutulta?

Niille, jotka eivät ole jatkuvasti uupuneita, tilaa on vaikea kuvailla. Mielestäni osuvin vertaus löytyy J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjasta, jossa Bilbo Reppuli kuvaa oloaan Gandalfille näin: “I feel thin, sort of stretched, like butter scraped over too much bread.” Olo on kuin liian pitkälle venytetyllä. Lyhyesti sanottuna, aivan kuin tietäisin, miltä tuntuu elää yli satavuotiaaksi (tokikaan kaikki edes niin vanhat ihmiset eivät välttämättä ole yhtä väsyneitä).

Vastaavaan tilanteeseen ei päädytä kuin flunssavuoteeseen – uupumus ei ala yllättäen vaan kehittyy pitkänkin ajan kuluessa. Itse olin venyttänyt jaksamistani useamman vuoden ajan. Niin pitkään, että uupumus oli hiipinyt huomaamatta luokseni enkä siksi edes tunnistanut sitä aluksi. Minulla oli monta tilaisuutta huomata lähestyvä uupumus, mutten kiinnittänyt siihen huomiota. Minulla ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiota. Kasvamme lapsista saakka suoritusyhteiskuntaan ja pidämme kiirettä ja suorittamista normaalina, välillä suorastaan tavoiteltavina asioina! Koemme itsemme yhteisölle hyödyllisiksi ja tärkeiksi henkilöiksi, jos meillä on paljon tekemistä. Tähän tärkeyden tunteeseen jää koukkuun.

Pitää yrittää kovemmin, olla vielä enemmän, jaksaa entistä pidemmälle.

Totumme myös suorittamaan. Siksi kohtuullista puuhaamista ja pakonomaista suorittamista voi olla vaikea erottaa toisistaan. Toiset ovat alttiimpia epäterveelliselle suorittamiselle kuin toiset. Koskaan en myöskään asettanut itselleni rajoja, mikä on tarpeeksi. Enkä tunnistanut tai osannut arvioida tekemääni työmäärää. Tämän vuoksi koin olostani pitkään huonoa omaatuntoa: enhän ole tehnyt mitään uupuakseni! Kyllä pitää jaksaa, niin kuin kaikki muutkin. Miksi en sitten jaksa?

Uupuminen on noussut viime aikoina yhä useammin otsikoihin ja siitä on tullut uusi trendisana. Sen tiedetään altistavan myös muille ongelmille, kuten masennukselle. Näinkö minullekin on käynyt? Burn out ei itsessään ole sairaus, vaan päästäkseen sairaslomalle tai esimerkiksi Kelan tukemaan kuntouttavaan psykoterapiaan, lääkärin diagnoosin pitää olla jotain muuta. Uupuminen saattaa tuoda ensimmäisenä mieleen työuupumuksen, mutta loppuun palaminen ei kuitenkaan ole työllistettyjen etuoikeus, vaan myös työttömät ja opiskelijat voivat uupua. Siinä, missä joka neljäs työntekijä on kokenut työuupumusta, Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön mukaan joka kolmannella korkeakouluopiskelijalla on psyykkisiä ongelmia ja masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosit ovat lisääntyneet 2000-luvulla. Kuinka suuri osuus johtuu uupumisesta ja tämän seurauksena opinnoissa jälkeen jäämisestä? Syitä opiskelijoiden uupumiseen on varmasti monia: opintoaikojen rajauksista syntynyt kiire, tiukka toimeentulo, paineet elämässä onnistumisesta ja pelko tulevaisuudesta noin muutamia mainitakseni. Uuvuttaa voi itsensä myös pelkästään stressaamalla.

Meistä jokainen on altis uupumiselle. Nykyään se on vieläpä yhä helpompaa: tarjolla on paljon ulkopuolisia oletuksia ja odotuksia, tavoitteita, aikatauluja, vaihtoehtoja, valintoja ja vertailukohtia. Yhteisön kovat arvot ja tehokkuusajattelu ajavat helposti ylisuorittamaan oman terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella. Koska jokaisen taustat ovat omanlaisensa, myös syyt uupua vaihtelevat. Hoito on kuitenkin kaikille sama: uupumisen iskiessä ei auta muu kuin lepo. Lepo niin tekemisestä kuin murehtimisesta. Lääkärien määräämät masennus- ja mielialalääkkeet voivat auttaa pahaan oloon ja jaksamaan, mutteivät lopulta poista ongelmaa, joka on saattanut kasautua jo pidemmän aikaa. Itselläni kesti varsin pitkään ennen kuin maltoin hyväksyä, että lepo on nyt se, mitä tarvitsen. Tunnolliselle ihmiselle se saattaa olla aluksi kauhea uutinen, mutta et voi huolehtia muista ennen kuin olet huolehtinut itsestäsi. Elämäänsä suorittavat ihmiset saattavat ajatella myös toipumista suorituksena. Sitä kannattaa vältellä, sillä se ei välttämättä palvele paranemista. Kukaan meistä ei ole robotti, kukaan meistä ei jaksa loputtomiin. Pitää antaa itselleen lupa olla väsynyt ja lupa levätä. Luottaa siihen, että lopulta vain itse tietää oman vointinsa parhaiten. Eikä siihen tarvitse kenenkään muun hyväksyntää.

Entäpä toipumisen jälkeen? Varmasti houkuttaisi palata samanlaiseen elämänrytmiin, mutta entä jos se oli syy, joka ajoi uupumuksen partaalle? Ehkä elämässä pitää silloin ottaa uudenlainen ote. Itselleni pysähtyminen tarjoaa tilan arvojen tarkastelulle: mitä haluan elämältäni ja ohjaako valintojani oma motivaationi vai muiden mielipiteet. Voisi sanoa, että olen aloittanut elämää mullistavan matkan kohti itseäni.