Tag

Retkipaikka

Browsing

Messujen jälkilämmöissä 2: Ehkä merkittävin oivallus, jonka olen tehnyt toipumiseni aikana

Viikonlopun Retkelle-messut antoivat minulle korvaamattoman tunnekokemuksen, jota tuskin olisin pystynyt kokemaan missään muualla. Tämä kokemus avasi silmäni ja vei minut jälleen askelen lähemmäs henkisesti kestävää elämäntapaa.

21.-22.4.2018 Jyväskylän Paviljongissa pidettyjä Retkelle-messuja oli järjestämässä Retkipaikka-blogiyhteisö. Retkipaikka on kotimainen, vuonna 2012 perustettu blogisivusto, joka kokoaa yhteen kotimaiset retkeily- ja vaelluskohteet vaeltajien itsensä kuvaamina. Tähän päivään mennessä Retkipaikasta on tullut Suomen suosituin luontomatkailumedia.

Itse aloin kirjoittaa Retkipaikkaan noin puoli vuotta sitten. Koska kirjoittajat asuvat ympäri Suomea, Retkelle-messut olivat oikeastaan ensimmäinen tilaisuus tavata muita Retkipaikan kirjoittajia.

Monet heistä olivat minulle tuttuja nimeltä ja monella on omakin blogi – toisilla ihan ammattitarkoituksessa. Olen aina ollut huono seuraamaan blogeja – enhän lukenut Retkipaikkaakaan ennen kuin aloin itse kirjoittaa sinne!

En ole kuitenkaan voinut välttyä törmäämästä Terhi Jaakkolan Endorfiininmetsästäjään, Anne ja Heikki Sulanderin Rinkkaputkeen, Upe Nykäsen pitämään Jalkaisin-blogiin tai Minna Jakosuon kirjoittamaan Kuukausi yksin erämaassa -blogiin.

Olikin hurjan hauskaa päästä tapaamaan henkilöt monien tunnettujen ulkoilublogien takaa! Vaikka teen vaellusreissuni mieluummin perheen kesken, tuovat alan tuttavuudet uudenlaista väriä elämäntapaharrastukseen. Lopulta, ulkoilu- ja vaellusblogit ovat osa outdoor-kuplaa, jossa minäkin elän.

Piirit ovat pienet ja suurin osa taisi tuntea toisensa jo entuudestaan. Vaikken itse ollut tavannut porukkaa, koin silti olevani osa tiimiä. Minulle, joka olen aikaisemmin kärsinyt yksinäisyydestä ja laumattomuudesta, tämä oli sanoinkuvaamattoman tärkeää.

Vastaavaa yhteisöllisyyden tunnetta en ole päässyt kokemaan ties kuinka pitkään aikaan. Tunne oli voimaannuttava, minkä lisäksi se antoi oivalluksen.

Järjestäjäporukka Harjun metsähotellilla. Kuva: Heikki Sulander / Rinkkaputki.com

Minulla on aina ollut tarve näyttää, olla hyvä ja saada tunnustusta. Vanhin unelma, mikä minulla on ollut, on kirjoittaa kirja. Myöhemmin olen muun muassa haaveillut vaihtavani ammattia ja kouluttautuvani näyttelijäksi. Esillä olemisessa on aina ollut jotain minua syvästi kiehtovaa.

Tämä parrasvalojen kaipuu on ollut kuin sitkeä kutina. Se on alati läsnä takaraivossa. Jos joskus sitten olenkin saavuttanut jotain ihailemisen arvoista, raapimisen tarve ei ole suinkaan helpottanut. En olekaan saanut tyydytystä niistä suorituksista, joita olen tehnyt.

Nykyään ymmärrän kaiken tämän kumpuavan pohjimmiltaan hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Koska ihailu on edellä mainituissa tapauksissa kuitenkin saavutuspohjaista, asettaa se vaatimuksia suorittamiselle eikä vahvista pyyteetöntä itsensä hyväksymistä.

Tämän takia yksittäinen suoritus, kuten maratonin juokseminen, kirjan julkaiseminen tai super seuratun blogin kirjoittaminen eivät vastaa tarpeeseen. (En tosin ole tehnyt juuri noista mitään…)

Osaltaan hyväksytyksi tulemisen tarve on ajanut minut haalimaan itselleni hurjan määrän niin pieniä kuin isojakin suoritteita, keikkahommia ja esiintymisiä. Suoritteita, jotka ovat tuottaneet kiirettä, aikapulaa ja stressiä. Välillä ihan liikaa.

Uupuuhan siinä nyt Erkkikin, jos tekee hulluna duunia vähän siellä sun täällä saamatta kuitenkaan sitä palkintoa, mitä tarvitsisi!

Kuva: Heikki Sulander / Rinkkaputki.com

Kun vihdoin sain tilaisuuden tavata lukuisia, omissa kirjoissani “kuuluisia” tai ainakin hyvin tunnettuja ihmisiä, tajusin, että olin kadehtinut heistä monia.

Heidän kirjoituksensa ovat kivunneet blogitaivaan tähdiksi ja kirvoittaneet työkeikkoja ja kuuluisuutta myös muissa medioissa. He ovat uskottavia toimijoita “outdoor-skenessä”. Heidän sanansa painaa.

Heikko itsearvostus oli päästänyt ihailun tunteista pintaan vain kateuden. Kateus oli osaltaan pitänyt minut poissa heidän sivuiltaan – aiheuttanut jopa jonkinlaisia halveksunnan ja katkeruuden tunteita.

En halua olla kateellinen ihminen, mutten voi sille mitään. Virheellinen ajattelutapa sai minut näkemään heillä olevan jotain, mitä minäkin epätoivoisesti halusin. Kuuluisuutta, nimeä, uskottavuutta…

Kun sitten puristin heidän kättään, halasin, istuin nuotion äärellä, kilistin, juttelin, nauroin, lähes itkin ja nauroin vielä vähän kovempaa, näin nämä bloggaajat aivan uudessa valossa. Ihmisinä. Persoonina, vahvoina ja haavoittuvaisina.

Vielä suurempi ihmetys oli se, että nämä ihmiset ottivat minut joukkoonsa kuin olisin yksi heistä. Tasavertainen. Minä – Tunturihullun päiväkirjamerkintöjä itsekseni tuherteleva nobody. Olin tästä äärettömän otettu.

Viikonlopun aikana kaikki puhalsivat yhteen hiileen messujen eteen. Olimme omien elämiemme ja blogiemme edustajia, mutta yhdessä olimme jotain enemmän. Sitten tapahtui jotain merkittävää.

Yhtäkkiä sillä, mitä tein, ei ollutkaan merkitystä. Sillä, mitä se antoi kokonaisuudelle, oli merkitystä. Oma osuuteni Retkelle-messuilla tuskin olisi ollut kovin ihmeellinen ilman sitä mielettömän mahtavaa ohjelmarunkoa, jonka osa se oli.

Ymmärsin, ettei minun tarvitse olla kuuluisa tai suosittu. Minun ei myöskään tarvitse haalia itselleni suorituksia kelvatakseni ihmisille. Kunhan tiedän, mihin laumaan kuulun.

Täytyy ehkä harkita vaeltavansa taas joskus vähän suuremmassakin porukassa. Jatkossa saatan vierailla myös laumani blogeissa hieman useammin.

Monet ovat sen jo ääneen sanoneet, mutta sanottakoon se vielä: retkeilevät ihmiset ovat vaan parhaita!

Messujen jälkilämmöissä 1: Luonto-ohjaajan vastuu

Retkelle-messut ovat ohi ja yhteen viikonloppuun käytetty kuukausien valmistelu on jättänyt jälkeensä tyhjiön.

Tunne on hyvin tuttu monista isoista projekteista, joihin on käyttänyt hurjasti aikaa ja energiaa. Hetken aikaa se tilanne on päällä ja sitten kaikki on ohi. Veikkaan, että muutama muukin järjestäjä on saattanut potea alkuviikosta messukrapulaa!

Ajattelin kirjoitella omista tunnelmistani messuviikonlopulta. Lisäksi minulta pyydettiin messuilla pitämäni esityksen lähdeluetteloa, joka on listattuna tämän päivityksen lopussa.

Retkelle-messuilla pidin puolen tunnin mittaisen puheenvuoron luonnon tutkituista terveysvaikutuksista. Kuva: Heikki Sulander / Rinkkaputki.com

Kumpanakin messupäivänä pidin puheenvuoron otsikolla “Luonnon tutkitut terveysvaikutukset – Kuinka luonto voi parantaa”.

Teema on kiinnostanut minua jo ainakin neljän vuoden ajan – siitä lähtien, kun rajummat uupumuksen merkit hiipivät omaan elämääni. Messujen nuotiopiirissäkin taisin todeta biologin katsomiskannan silloin kääntyneen päälaelleen: kun aikaisemmin huomion alla oli se, miten ihminen vaikuttaa luontoon, nyt on se, miten luonto vaikuttaa ihmiseen.

Kuten esityksenkin aikana sanoin, en ole itse tutkinut luonnon elvyttäviä tai parantavia vaikutuksia kuin korkeintaan omakohtaisesti. En myöskään ole opiskellut alaa, vain lukenut käsiini saamiani teoksia ja tutkimusta aiheesta. Tämä tekeekin minusta lähinnä kokemusasiantuntijan.

Tilanne on kirvoittanut itsessäni kovaa pohdintaa. Kuinka paljon voin väittää tietäväni koko aiheesta?

Itse tiedän, etten läheskään kaikkea. Messuesityksessäni siteerasin uusimpia kirjallisia teoksia ja tutkimuksia sekä muutamaa ekopsykologia. Punaisena lankana toimi kuitenkin oma motivaationi opiskella asiaa.

Motivaationi, joka pohjaa perimmiltään arvoihini ja filosofiaani, jonka mukaan ihmisyhteisöt tarvitsevat monimuotoista, alkuperäistä elinympäristöään, ei pelkästään selviytyäkseen, vaan myös pysyäkseen terveinä.

Kun luonto voi hyvin, ihminen voi hyvin.

Yhteiskuntamme ongelmat ovat moninaisia eikä niitä tokikaan voi selittää yhdellä yksittäisellä syyllä. Sen sijaan niitä voisi ehkä kuvata isoksi verkoksi, jonka solmukohdat ovat elämää ja terveyttä kannattelevia teemoja. Tai pahoinvoinnin palapeliksi, jonka liikkuvat palaset ovat kaikki yhteydessä toisiinsa.

Ympäristöongelmat ovat kuitenkin tämän palapelin kokoamisalusta.

Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki.

Itselläni muutaman “lenkin” pettäminen aiheutti dominoefektin. Muun muassa haitallisen ajattelutavan myötä haalin itselleni aina vain lisää tekemistä. Tekemisen lisääntyessä kiire ja paineet kasvoivat. Kiireen ja paineiden kasvaessa stressi kasvoi. Stressin kasvaessa omasta hyvinvoinnista huolehtiminen jäi. Hyvinvoinnin jäädessä retuperälle kunto laski, paino nousi ja itsetunto aleni.

Silti koko pahoinvointini ajan elämäni näytti ulospäin eheältä ja hyvältä. Oli koti, parisuhde, kavereita ja omaisuutta – mitä näitä klassikkoja nyt on. Nämä muut lenkit olivatkin kunnossa… Vielä.

Kun pahoinvointi iskee, täytyy pureutua sen ytimeen ja selvittää, mistä se johtuu, jotta osataan hoitaa oikeaa syytä. Hoitovaiheessa luontoyhteyden hyödyntämisestä voi olla apua, sillä kyselytutkimuksissa ihmiset ovat kertoneet rentoutuvansa ja olevansa avoimempia luonnonympäristössä. (Salonen 2010)

Samaten luonnosta on löydettävissä paljon vertauskuvia ja metaforia, joita käytetään esimerkiksi hyväksymis- ja omistautumisterapiassa (HOT).

Luonto voi siis auttaa, mutta tietenkään joka kerta luonto (tai luonnon puute) ei ole sairauden syy eikä se siinä tapauksessa voi olla ainoa lääkekään.

Retkelle-messuilla ohjasin lisäksi ohjelmakodassa vartin mittaisia luontoteemaisia tietoisen hyväksyvän läsnäolon harjoituksia.

Harjoituksia varten olin kerännyt metsästä käpyjä ja keppejä ja muita luonnon elementtejä. “Metsämeditaation” aikana aistimme näitä elementtejä tietoisesti havainnoiden näkö-, tunto- ja hajuaistin kautta.

Totesin minua messuilla haastatelleelle Keskisuomalaisen toimittajalle tietoisen hyväksyvän läsnäolon todellakin tuoneen helpotusta omaan olooni. Mikä ehkä vielä tärkeämpää, se on opettanut havainnoimaan oman jaksamiseni rajoja.

Mutta, kuten Keskisuomalainenkin kirjoitti, on mahdotonta sanoa, mikä toipumisessani on ollut tietoisen läsnäolon harjoittamisen, mikä psykoterapian ja mikä yksinkertaisesti lepäämisen ansiota. (KSML 23.4.2018)

En voi ottaa vastuuta henkilöstä, joka ajattelisi vaikka korvaavansa lääkkeet ja psykoterapian luontomeditaatiolla. En myöskään kehota niin tekemään.

Kuva: Riku Malminiemi

Minkälaista vastuuta luontomeditaation ohjaaja sitten voi ottaa ja minkälaista vastuuta hänen tulee ottaa? Ohjaaja on aina vastuussa ryhmänsä välittömästä turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Lisäksi ohjaaja on vastuussa omasta ohjauksestaan.

Tietoisen läsnäolon harjoituksia vetävä ohjaaja voi ammentaa ideoita ja lähestymistapoja omasta kokemustaustastaan, mutta harjoituksissa on huomioitava osallistujat yksilöinä.

Esimerkiksi Metsämieli-menetelmän ohjenuorissa todetaan jokaisen olevan oman hyvinvointinsa paras asiantuntija. Täten en voi mennä sanomaan, että juuri tämä harjoitus on sinulle parhaaksi! Menetelmän tarkoitus onkin opettaa ihmisiä havainnoimaan omia tarpeitaan itse. Kehittää heidän asiantuntijuuttaan omassa voinnissaan.

En myöskään ole terapeutti, vaikka ohjaamani harjoitukset voisivatkin olla tuttuja terapiasta. En voi ottaa vastuuta esimerkiksi masentuneen ihmisen hoidosta.

Keskisuomalainen kirjoitti minun sanoneen myös: “Läsnäoloharjoitusten avulla itsetuntemukseni on kasvanut. Esimerkiksi, jos on paska olo, pystyn tiedostamaan, mikä ärsyke on sen aiheuttanut ja minkälaisten kaavojen mukaan ajattelu lähtee etenemään itseään vähättelevään suuntaan. Hyväksyn tunteet niitä arvottamatta ja tiedän, että siinä tilanteessa mieli alkaa syöttää itselle ajatuksia, jotka eivät ole totuus.” (KSML 23.4.2018)

Jos tietoisen hyväksyvän läsnäolon harjoituksia ohjaamalla pystyn antamaan ihmisille samankaltaisia oivalluksia, mikä sen parempaa!

 

Esitykseni kirjallisuusluettelo:

Arvonen, S. 2014. Metsämieli – Luonnollinen menetelmä mielentaitoihin. Metsäkustannus.
Arvonen, S. 2015. Metsämieli – Kehon ja mielen kuntosali. Metsäkustannus.
Cantell, H. (toim.) 2004. Ympäristökasvatuksen käsikirja. PS-kustannus.
Kellert, S.R. & Wilson, E.O. (toim.) 1993. The Biophilia Hypothesis. Island Press.
Leppänen, M. & Pajunen, A. 2017. Terveysmetsä – Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus.
Salonen, K. 2010. Mielen luonto – Eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma. Green Spot.
Tyrväinen, L., Silvennoinen, H., Korpela, K. & Ylen, M. 2007. Luonnon merkitys kaupunkilaisille ja vaikutus psyykkiseen hyvinvointiin. Teoksessa: Luontomatkailu, metsät ja hyvinvointi. Metlan työraportteja 52.
Ulrich, R.S. 1984. View through a window may influence recovery from surgery. Science 224:420-423.
Williams, F. 2017. Metsän parantava voima. Minerva.

Mennään Retkelle! – Tai ainakin messuille!

Koko kevään olen odottanut oikeastaan vain yhtä asiaa. Ja se tapahtuu viikon päästä!

Silloin nimittäin on luvassa messuhulinaa Jyväskylän Paviljongissa, kun samaan aikaan pidetään Wemmi-kevätmarkkinat, Metsämme-messut ja Retkelle-messut. Minulla on ollut suuri kunnia tulla pyydetyksi mukaan jälkimmäiseen, joten esiinnyn Retkelle-messujen nuotiopiirissä kumpanakin messupäivänä.

Ja siitä onkin tulossa aikamoinen piiri… Mukana on jo paljon pidempään somemaailmassa ja retkeilyskenessä valtakunnallisella tasolla vaikuttaneita bloggaajia ja retkeilijöitä, kuten Minna “kuukausi yksin erämaassa” Jakosuo ja Jaska “fillaripäiväkirja” Halttunen!

Ohjelman Retkelle-messuille tuottaa Retkipaikka. Käytännössä siis kaikki esiintyjät, allekirjoittanut mukaan lukien, ovat Retkipaikan kirjoittajia. Kaikki esiintyjät ja messujen ohjelman löydät täältä.

Odotan messuja oikeastaan pelkästään innolla, mutta en kiellä, etteikö oma esiintyminen vähän jännittäisi. Ei niin, ettenkö olisi ennen esiintynyt isolle yleisölle – kuuluinhan aikanaan nuorten teatterikerhoon ja esiinnyin mm. Tampere-talon isolla lavalla täydelle salille!

Tällä(kin) kertaa kyse on uskottavuudesta. Tiedänkö tarpeeksi? Voinko sanoa olevani asiantuntija siinä asiassa, josta puhun?

Puhun messuilla luonnon tutkituista terveysvaikutuksista. Kerron mm. siitä, mitä tutkimuksissa on saatu selville, miten vaikutuksia on mitattu, miten tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi psykoterapiassa, toimiiko menetelmä itsehoitona sekä millaiseen ympäristöön kannattaisi hakeutua ja kuinka pitkäksi aikaa.

Messuesitykseni pohjaa vertaisarvioituun tieteelliseen tutkimustietoon. Lisäksi retkeilijöiden ja luonnossa liikkujien voisi sanoa olevan tässä asiassa kokemusasiantuntijoita. Itsekin voin allekirjoittaa kokemukset luonnon hyvinvointivaikutuksista.

Kuva: Riku Malminiemi

Miksi sitten minä? Miksei joku muu? Miksi juuri minun tulisi puhua luonnon terveysvaikutuksista?

Asiasta tuskaillessani kanssaretkipaikkalainen sanoi minulle: “Koska jonkun pitää.” Hän on totta kai oikeassa. Tarvitsemme aiheesta lisää tietoa! Tarvitsemme sitä niin pitkään, kunnes se vaikuttaa päätöksiimme ja muuttaa käyttäytymistämme!

Aihe on itselleni erityisen tärkeä arvomaailmani ja omakohtaisten kokemusteni vuoksi. Lisäksi näen, että heikentyneessä luontoyhteydessä kytee kansanterveydellinen pommi. Pelkään, että ellemme tee asialle mitään, erityisesti mielenterveyden ongelmat tulevat lisääntymään ennennäkemättömällä tavalla.

Kuva: Riku Malminiemi

Marko Leppänen ja Adela Pajunen kirjoittavat viime vuonna julkaistussa Terveysmetsä-kirjassaan luonnon monimuotoisuuden olevan vakavasti uhattuna maailmanlaajuisesti. Tätä ei tarvitse ekologille sen kummemmin kertoa.

Globaalien ongelmien lisäksi monimuotoisuuden väheneminen koskettaa myös lähiympäristöämme. Ehkä hälyttävintä omalla kohdallamme on se, että ympäristön monimuotoisuuden vähetessä laskee myös kehomme sisäinen monimuotoisuus aiheuttaen pitkäaikaisia sairauksia.

“Luonnon terveys on ihmisen terveyttä.” (Leppänen & Pajunen)

Emme pysty irrottamaan itseämme luonnosta. Näinpä vuorovaikutuskontakti lähiluontoon on ja pysyy jokaisella meistä.

Kunnes lähiluonto katoaa…

Mitä meille sitten tapahtuu? Se on mysteeri, johon tutkimukset ovat yrittäneet vastata.

Puuhun piiloutunut matkailija Azoreilla. Kuva: Riku Malminiemi

Sitä ja montaa muuta kysymystä tulemme epäilemättä pohtimaan myös messuilla. On varmaa, ettei kukaan meistä tiedä vielä tarpeeksi luonnon ja ihmisen välisistä monimutkaisista mekanismeista. Tässä kohtaa tärkeintä onkin tiedostaa ylipäätään niiden olemassaolo ja omat kokemukset luonnon vaikutuksista.

Kokemukset vaikuttavat tunteisiin, tunteet vaikuttavat toimintaan.

Mistä tietää, kärsiikö itse riittämättömästä luontokontaktista tai sen puutteesta? Miten asfalttiviidakossa voi ylläpitää luontokontaktia? Nämä kysymykset mielessäni lähden rakentamaan messupäivien esitystä.

Kuva: Riku Malminiemi

Puolen tunnin esityksen lisäksi ohjaan tapahtumakodassa kumpanakin päivänä noin vartin mittaisia metsämeditaatioharjoituksia. Harjoitukset soveltuvat kaiken ikäisille eivätkä vaadi aikaisempaa kokemusta tietoisen läsnäolon harjoituksista tai meditoinnista. Harjoitukset ovat helppoja toteuttaa eivätkä ne ole sidoksissa mihinkään elämänkatsomukseen. Pohjaan ne suomalaiseen Metsämieli-menetelmään.

Ai että mihin? No siitä kerron ensi viikolla!

 

Retkelle-messut järjestetään Jyväskylän Paviljongissa 21.-22.4.2018.

Tapahtuma on avoinna lauantaina klo 10-17 ja sunnuntaina klo 10-16.

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Retkelle-messujen Facebook-sivu.

Oma tapahtumasivuni.

Nähdään Retkelle-messuilla! Kuva: Riku Malminiemi