Viimeisen vuoden aikana asennoitumisessani saunomiseen on tapahtunut järisyttävä muutos. Minua pelottaa mennä muiden kanssa saunaan. Miksi ennen niin rennosta sekasaunojasta on tullut saunaseuraa vierastava ujo piimä? Entä mitä yhteistä tällä on työssä uupumisen kanssa?

Juhannus on tulossa ja se hetki, kun pitää mennä saunaan sukulaisten kanssa. Tiedän, että he ovat pinnallisia ihmisiä, kuten lähes jokainen kulttuurini edustaja on. Viime vuosina pinnallisuus on nostanut päätään yhä enemmän myös minussa. Siksi odotankin kauhulla sitä hetkeä, kun pyyhe pitää laskea ja astua toisten eteen.

Aikaisemmin en ole oikeastaan välittänyt siitä, miltä näytän, mutta nyt välitän ja syykin on selvä: olen lihonut huomattavasti. Tämä hävettää, vaikka lihominen on yleinen ongelma. En ole yksin kamppailuni kanssa.

Painon kertyminen liittyy ratkaisevan lukuarvon ylittämiseen vuosissa, mutta myös henkiseen tilaani. Sama tila tekee minut sensitiiviseksi kehostani.

Sauna ei ole koskaan ollut seksuaalinen paikka. Eikä se myöskään ole paikka arvioida toisten kehoja. Se on siihen turhan haastava paikka hämärän valaistuksensa ja ihmiset kaksinkerroin painavan kuumuuden ansiosta.

Arviointi tapahtuukin vilvoittelutauoilla – polulla laiturille, kun kertalaakia reippaampi löylynheitto ajaa höyryävät ihmiset saunan suojista vesistön elvyttävään syleilyyn.

Arviointia ja katselua tehdään joko tietoisesti tai sitten huomaamatta ja osin alitajuisesti. Se liittyy luontaiseen kiinnostukseen, mutta on myös opittua ja kulttuurisidonnaista. Kun on omaksunut ulkoapäin tarjotut tietyt kauneusihanteet, syntyy omaa kroppaa kohtaan arvostelupainetta ja tätä kautta uteliaisuutta muita kohtaan. Onko joku muu onnistunut siinä, missä minä en?

Miksi tänä kehopositiivisuuden aikana sitten pitäisi tavoitella jotain muuta kehoa kuin mitä minulla jo on? Kerroin jo, että osa sukulaisistani on pinnallisia. Heille, ja olen varma, että monelle muullekin, hyväksyttävän, onnistuneen ja ihailtavan ihmisen tuntomerkit ovat lueteltavissa tiiviisti (ahtaasti) kolmella kohdalla.

Henkilö on 1. onnellinen, 2. menestynyt, 3. hyvässä kunnossa. Hyvä kunto voi tarkoittaa mitä vain länsimaisesta hoikkuusihanteesta atleettiseen ja kiillotettuun kroppaan. Se(kin) on ahdas lokero, sillä hyvän maun rajaa ei kuitenkaan saa ylittää.

Elämässään menestynyttä ihmistä on hankalampi määritellä. Epäilemättä kulttuurimme hyvyyskäsityksen ja työmoraalin pohjalta henkilöllä tulee olla (iästä riippuen) parisuhde sekä arvostettava ja hyvin palkattu työ. Sitä parempi, mitä vaikuttavammassa asemassa henkilö töissään on.

Samaisen työmoraalin mukaan kiire ei ole osoitus kehnosti organisoidusta työstä vaan työntekijän ahkeruudesta, tärkeydestä ja korvaamattomuudesta.

Kun kohdat 2 ja 3 täyttyvät, ihmisen oletetaan olevan onnellinen. Onnettomalta ihmiseltä kysytään “mitä muuta muka voisit toivoa?”.

Tähän ainoa hyväksytty tapa vastata on voivotella, kuinka töissä ja elämässä on niin kiire, ettei ehdi suorittaa yhtään enempää. Tai pysähtyä viettämään aikaa perheen ja ystävien kesken. Tai että oma päihteiden käyttö on lisääntynyt kasvaneen stressin myötä.

Tämä on yleisesti tunnistettu vaiva ja valittaja saa osakseen hyväntahtoista sääliä, sympatiaa ja ymmärrystä. Työn sankaria saatetaan jopa ihailla.

Tämä on myrkkyä, koska se ajaa yhä syvemmälle suorittamisen kierteeseen. Kun ihmiset huomaavat, että omaa terveyttä uhkaavan väsymisen ja työn määrän valittelusta saa positiivista palautetta, siitä tulee tavoiteltava päämäärä.

Niinpä nämä hyvää tarkoittavat ymmärtäjät tekevät uupuneelle (ja itselleen) todellisen karhunpalveluksen.

Ymmärretään kovasti, että elämä on hektistä, kun on tärkeässä asemassa ja ettei sille aina voi itse mitään.

Ymmärretään, että ihmiset ajavat huomaamattaan alas jaksamisen jyrkänteeltä uupumuksen kuiluun ja unohdetaan täysin, että ainoa ajoneuvosta vastuussa oleva on kuski itse.

Sen ei todellakaan pitäisi mennä näin.

Työssä uupuminen EI ole ihailtavaa, tavoiteltavaa tai sankarillista. Uupuminen ei aina ole sataprosenttisesti omaa syytä, mutta omalla vastuulla se on. Yksikään pomo ei pysty sinun voimavarojasi ennustamaan vaan sinun täytyy ne itse tehdä tiettäväksi. On työpaikkapoliittinen (sekä usein henkilökohtainen) ongelma, jos niitä ei uskalla tuoda julki.

Omaan asenteeseen VOI vaikuttaa ja työn määrää VOI karsia. Aloittamalla esimerkiksi juurikin siitä, että opettelee sanomaan ei ja kertoo esimiehelle, missä omat jaksamisen rajat kulkevat. Sinulla on ihmisenä siihen oikeus. Sinulla on myös oikeus (ja velvollisuus) priorisoida oma hyvinvointisi ja jaksamisesi.

Jos esimiehesi tämän jälkeen ottaa töihin mieluummin väsymättömän robotin, työpaikka (tai esimies) ei ollut oikea sinulle alunperinkään.

Nämä asiat pitäisi opettaa meille lapsesta lähtien.

Tässä valossa valittaminen ja uupumisella kehuskelu vaikuttavat jopa nololta toiminnalta. Ne kertovat, ettei ihminen ole huolehtinut itsestään. Onkin hämmentävää, ettemme yleisesti suhtaudu asiaan näin. Hyvin moni nimittäin tuntuu esimerkiksi ajattelevan, etteivät ylipainoiset ihmiset ole huolehtineet itsestään.

En tarkoita, että burn outista pitäisi tehdä noloa. Mutta jos se olisi, auttaisiko se ihmisiä välttelemään uupumista kaikin tavoin?

Tahdon sanoa, että sankarileimasta ja uupumukseen asti suorittamisen ihannoimisesta pitää päästä eroon. En sääli työssä itseään uuvuttanutta ihmistä siksi, että tämä on yrittänyt kaikkensa. Säälin häntä siksi, koska hän ei osaa kantaa vastuuta itsestään.

Sen sijaan ylipainoon ja lihavuuteen on olemassa monia syitä eikä ihminen pysty niihin aina itse vaikuttamaan.

Miten tämä sitten liittyy tulevaan juhannukseen ja sauna-ongelmaani?

Ehkä samaan tapaan vastaus piilee ydinongelmaakin ruokkivassa haitallisessa asennoitumisessa. Suurin tuska ei ole se, että olen pintapuolisesti hieman lihonut, vaan se, että olen alkanut välittää siitä.