Tag

vaellus

Browsing

Suurijärven retkeilyreitistö – Ripaus erämaata etelässä

Kansikuva: Heikki Sulander

Haluaisitko vaeltaa luonnonrauhassa, mutta hiljaisuutta on vaikea löytää? Kutsuisivatko erämaat, mutta Lappi on liian kaukana? Kiinnostaako retkeily metsäisessä Keski-Suomessa?

Suurijärven retkeilyreitistö on pohjoisessa Keski-Suomessa piilotteleva luontohelmi. Merkittyä polkua löytyy yli 30 km ja taukopaikkoja jopa seitsemän. Alue on syrjässä asutuksesta ja osa Keski-Suomen laajinta hiljaista aluetta. Unohdettu reitistö on harvojen tiedossa ja se tarjoaakin oivallisen tilaisuuden yksinäiseen vaellukseen täydellisessä luonnon äänimaisemassa.

Luonto ja nähtävyydet

Alue sijaitsee Pihtiputaan ja Reisjärven, Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan rajalla. Maasto on tasaista, mutta kivikkoista Suomenselän maisemaa. Reitin varrella vuorottelevat mäntykankaat, aapasuot, paljaat kivirakkalaikut ja pienet, erämaiset järvet, joiden lämpötila kohoaa keväisin nopeasti uimakelpoiseksi.

Lajistollisesti Suomenselän vedenjakaja-alue on etelän ja pohjoisen vaihettumisvyöhykettä. Alueelta löytyy niin eteläiselle Suomelle tyypillisiä kasvi- ja eläinlajeja kuin pohjoisia, Lapissakin viihtyviä lajeja. Alueella liikkuu poroa muistuttava metsäpeura, joka siirtoistutettiin takaisin Suomenselälle 80-luvulla sen ensin täysin kadottua metsästyksen takia koko maasta. Reitistön läheisyydestä on tavattu myös kuukkeli, riekko ja kapustarinta ja alue on eteläisintä seutua, jossa voi tavata pesivän maakotkan. Lappimaisen lajiston ja tunnelman ansiosta aluetta on joskus kuvattu – ehkä hieman vähättelevästi – “Köyhän miehen Lapiksi” ja “Vara-Lapiksi”. Reitistö on kuitenkin erityinen aivan omilla ansioillaan. Tähän etelä loppuu ja pohjoinen alkaa!

Kulttuurihistoriallisesti alue on ollut eränkäynti- ja metsätalousaluetta. Pysyvän asutuksen keskityttyä nykyisten suurten järvien rannoille alue on säilynyt etäisenä ja erämaisena. Edelleenkin Harjuntakasella saa kuvan siitä, millainen maisema oli satoja vuosia sitten, kun asutus oli harvassa ja kylien välillä vallitsi laaja erämaa.

Merkkinä eränkäynnistä ovat Suurijärven saaresta löydetty viikinkiaikainen nuolenkärki 900-luvulta ja muinaiset jumalten palvonta- ja uhripaikat. Yksi niistä on saattanut olla Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella seisova Imarrekivi jättimäisine ihmiskasvoineen. Muita nähtävyyksiä alueella ovat satoja vuosia vanha, edelleen kolmen kunnan rajakivenä toimiva Jääkolun rajapyykki, sekä Löytö-Heikin kivi, johon paikalliset kyläläiset ovat liittäneet tarinoita jo ainakin kolmessa sukupolvessa.

Reitistön läheisyydestä on löydetty myös muinainen hautapaikka, kalamaja ja vanha erämajoite. Tämä Reisjärven puolella, Iso-Kotajärven rannalla sijainnut erämajoite, “Patalan talo”, kuului Anderss Jonssonille vuonna 1552. Paikkaa ei ole merkitty maastoon, mutta talon kiviportaat ovat yhä paikoillaan ja sijaitsevat aivan polun vieressä. Patalan talon lähellä voi tutustua myös käsivoimin kaivettuun Kirves-Heikin kanavaan. Koskemattomat alueet kätkevät vielä kosolti mysteerejä, joten alue onkin oikea arkeologin aarreaitta!

Jättimäinen Imarrekivi on jääkaudenaikainen siirtolohkare, jonka yksi sivu on lohjennut niin, että se muistuttaa kasvojen profiilia.

Saapuminen

Autolla liikkuva retkeilijä pääsee metsäautoteitä pitkin suoraan reittien ytimeen, mutta myös autotta matkaavilla on mahdollisuus päästä suoraan reitille. Jyväskylästä matkaa alueelle tulee 170 km.

Autolla reiteille saavuttaessa käännytään tieltä 760 ensin Karhukalliontielle ja Pyydysjärventielle, kunnes tullaan Yölammintielle. Yölammintien päästä löytyy kääntöpaikka ja useita pistoja, joihin voi parkkeerata auton pois tieltä. Esimerkiksi Googlen navigaattori löytää perille, kun päätepisteeksi kirjoittaa “Yölampi”. Yölammelta polku lähtee suoraan länteen suon laitaa pitkin. Alueella on myös yksityinen mökki, jonka piharauhaa tulee kunnioittaa.

Suurijärven reitistölle pääsee esimerkiksi Jyväskylästä ajamalla ensin nelostietä Pihtiputaalle ja kääntymällä sitten tielle 760 kohti Muurasjärveä ja Reisjärveä. Tieltä 760 käännytään ensin vasemmalle Karhukalliontielle ja sitten oikealle Pyydysjärventielle. Pyydysjärventieltä käännytään taas vasemmalle Yölammintielle, jonka päässä lähtöpiste reitille on. Karhukalliontie-Yölammintie-osuus on kapeaa hiekkatietä. Kuva: Google Maps

Kouluaikoina Pihtiputaan linja-autoasemalta kulkee koulubussi Muurasjärvelle (aikataulut P-pudas-Muurasjärvi ja toiseen suuntaan Muurasjärvi-P-pudas), jonka pysäkiltä hetken käveltyään pääsee Kelkkamäentietä pitkin Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle kulkevalle yhdysreitille.

Suurijärven retkeilyreitistöltä on yhdyspolku myös Reisjärven puolella kulkevaan Peuran polkuun. Reitistöä pitkin pystyykin vaeltamaan vaikka Reisjärvelle asti, josta taas pääsee bussilla pois. Yhteensä Pihtiputaan ja Reisjärven reiteissä on vaellettavaa jopa 60 km!

Palvelut

Alueella on eteläiseksi Suomeksi varsin tiheä autiotupaverkosto ja löytyypä Reisjärven puolelta myös useampi vuokratupa. Reisjärven reittien taukopaikat löytyvät Retkikartasta, mutta Pihtiputaan puolella, Suurijärven reitistöllä olevia taukopaikkoja ei karttaan ole merkitty. Ne on lueteltu täällä: “Viiden laverin hotelli” ja muut Suurijärven reitistön taukopaikat.

Yksi suosituimmista tauko- ja yöpymispaikoista on Suurijärven eräkämppä. Kyseessä on 30-luvulla rakennettu vanha savottakämppä, jossa mahtuu yöpymään kerrossängyissä kuusi retkeilijää. Pihapiirissä on myös viiden hengen aittarakennus ja sauna.

Pihtiputaan kunnan huoltama, autiotupana toimiva Suurijärven eräkämppä

Maasto on lähes kaikkialla erittäin kivikkoista, joten telttapaikkoja voi olla vaikeaa löytää. Retkeilijän kannattaakin tukeutua autiotupiin tai suosia riippumattoretkeilyä. Jokamiehenoikeudet ovat voimassa reitistöllä ja rajoitetusti Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella, jossa tilapäinenkin yöpyminen on luonnonsuojelulailla kielletty.

Reitistön kartan voi tulostaa esimerkiksi Retkikartasta tai napata Pihtiputaalta mukaansa Pihtiputaan palvelut 2018 -lehden, jonka keskiaukeamalta kartta löytyy. Pihtiputaan palvelut 2018 -lehteä löytyy huoltoasemilta, kunnanvirastolta sekä Putaanportin infopisteeltä.

HUOM! Suurijärven retkeilyreitistö on vielä kehittämisen alla eikä kaikkia reittejä ole merkitty uudestaan. Parhaiten merkittyjä ja opastettuja reittejä ovat Yölammelta alkava Harjuntakasen ympyrälenkki sekä Reisjärven puolella olevat Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros. Alueella liikkuvan retkeilijän tuleekin osata lukea maastokarttaa tai pitäytyä parhaiten merkityillä reiteillä.

Reitit

Suurijärven reitistöltä löytyvät tällä hetkellä yksi 5,5 km pitkä rengasreitti, pistot Jääkolun rajapyykille, Suurijärven eräkämpälle ja Löytö-Heikin kivelle sekä yhdysreitit Muurasjärvelle (10 km) ja Peuran polulle (3,5 km). Reisjärven puolella olevat Kotajärven kierros (3,5 km) ja Mäntyjärven rengasreitti (15 km) ovat hyvin merkittyjä rengasreittejä.

Yhdysreitti Muurasjärveltä Harjuntakasen alueelle on tällä hetkellä heikosti merkitty. Avuksi kannattaakin ladata GPS-sovellus esimerkiksi kännykkään ja aukaista se hyvissä ajoin, jotta puhelin ehtii ladata kartat näkyviin. Kyseessä on hyvin erämainen alue, joten netti- tai puhelinyhteyttäkään ei aina ole.

Muurasjärven yhdysreitin kartta:

Yhdysreitti Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle lähtee Muurasjärveltä ja kulkee yksityisten metsämaiden halki välillä metsäautoteitä sivuten. Reitti lähtee Perinnetalo Kaitalan pihasta Kelkkamäentietä pitkin ja kääntyy mutkassa vasemmalle. Ensimmäinen sinisellä maalattu reittimerkki löytyy matkan päästä reitin kääntyessä jälleen vasemmalle kapeaa kärrytietä pitkin. Pian reitti kulkee pienen peltoaukean halki ja jatkuu metsäistä polkua pitkin, kunnes ylittää tien. Tiellä on ensimmäinen kilometrikyltti, joka ohjaa Kiuasmäkeen ja Anthonyn lähteelle. Tieltä jatketaan leveää polkua pitkin, kunnes reitti siirtyy kulkemaan tielle. Tieltä reitti kääntyy vasemmalle kohti Suutarinlehtoa. Tässä kohtaa Pihtiputaan Palvelut 2018 -lehden kartassa reitti kääntyy metsään liian aikaisin. Tiellä ei ole viittaa reitille, polku on peittynyt metsäkoneen jälkiin eikä reittimerkkejäkään näy kuin pienet siniset kuitunauhat puiden oksissa. Nauhat ohjaavat lähteelle ja Patakiven puolikodalle, joka on yhdysreitin puolessa välissä. Puolikodalta löytyy nuotiopaikka, puukatos ja ulkohuussi. Puolikodalta löytyy jälleen polku, joka kuitenkin pian katoaa taimikon kohdalla ja jatkuu taas taimiaukean toisella puolella. Polku seuraa ojan viertä oikealla puolella siirtyen jossain välissä ojan toiselle puolelle. Hetken päästä ylitetään jälleen tie. Polku näkyy nyt selkeästi metsämaastossa ja johtaa Niitto-Karankan pitkospuille. Pitkospuiden jälkeen maasto vaikeutuu ja polkukin katoaa. Reitti siirtyy kulkemaan takaisin tielle. Tästä eteenpäin on mahdollista seurata tietä Yölammelle Yölammintien päähän asti tai seurata alkuperäistä reittiä Iso Susijärven vierestä Harjuntakasen rengasreitille. Huom! Susijärvenkankaalle kääntyessä polku päättyy hakkuuaukealle eikä ole enää sen jälkeen merkitty.
Suurijärven reitiltä löytyy keltaisia ja sinisiä maalimerkkejä ja Peuran polulta ja Kotajärven kierrokselta oransseja ja vihreitä maalimerkkejä.

“Viiden laverin hotelli” ja muut Suurijärven reitistön taukopaikat

Suurijärven erämaisilla retkeilyreiteillä ei tule pulaa taukopaikoista. Noin 30 km pitkän reitistön varrella on jopa seitsemän taukoiluun, eväiden syömiseen tai yöpymiseen soveltuvaa rakennusta. Sen lisäksi, että alueen tunnelma, hiljaisuus ja Harjuntakasen suojelualueen luonto ovat kuin suoraan Lapin erämaasta, löytyy alueelta Lapin tapaan useita(!) avoimia autiotupia.

Muun muassa nämä monimuotoiset taukopaikat tällä “etelän Lapilla” on kulkijalle tarjota:

Muurasjärveltä yhdysreittiä pitkin lähdettäessä ensimmäisenä vastaan tulee [1] Patakiven puolikota (tai erittäin pysty “laavu”). Siitä kohti Harjuntakasta jatkettaessa hieman sivummalla reitistä, Karankajärvien välisellä kankaalla sijaitsee [2] Karankajärvien päivätupa.

Itse Harjuntakasen ympyrälenkillä on kaksikin tulistelupaikkaa: Yölammen päässä [3] Yölammen autiokämpän tulipaikka ja Harjuntakasella [4] Harjuntakasen puolikota. Hieman sivussa kierrokselta sijaitsee yksinäinen [5] Nuorasen laavu. Vanha laavu palkitsee kulkijan hiljaisuudella, sillä Nuorasen rantaan päästäkseen, pitää poiketa Harjuntakasen ja Suurijärven välillä kulkevalta pääpolulta kilometrin verran.

Suurin ja myös suosituin taukorakennelma on Suurijärven rannalla oleva [6] Suurijärven eräkämppä. Kuusi ihmistä lavereillaan majoittava tupa on muinoin toiminut tukkimiesten tukikohtana uitettaessa tukkeja Suurijärven erämaan metsistä Alvajärveen asti. Nykyään pihasta löytyy myös viiden laverin aittarakennus.

Tänäkin päivänä vierailijoita tuvalla riittää sulan maan aikaan joka viikolle. Suosion taustalla saattaa olla kämpän yhteydessä oleva rantasauna, joka palvelee jokaista, kuka jaksaa saunanlämmityspuut pilkkoa. Saunattomiin autiotupiin tottuneelle vaeltajalle yllätys on mieluinen. Kun on vaeltanut koko reitistön läpi, voi palkita väsyneen kehonsa autenttisen hirsisaunan lempeissä löylyissä.

Mainitsin yllä kuusi taukopaikkaa, mutta mikä on seitsemäs? Se selviää alla olevalta videolta!

Retkeilijä ei tunne rajoja – Retkeilyalueiden kehittämisen tärkeys

Pihtiputaan kunnan ja Keski-Suomen maakunnan puolella sijaitsevalta Suurijärven retkeilyreitistöltä on suora yhdysreitti Keski-Suomen kuuluisimmalle pitkälle vaellusreitille: Peuran polulle. Välimatkaa Reisjärven kunnan ja Pohjois-Pohjanmaan maakunnan puolella sijaitsevalle Peuran polun pohjoiselle osuudelle on vain muutama kilometri.

Lisää kilometrejä retkeensä haluava voi siis helposti piipahtaa Suurijärven retkeilyreitiltä naapurikunnan puolelle ja kieppasta vaikka 3,4 km pitkän Kotajärven kierroksen. Vastaavasti Peuran polkua pitkin retkeilevä pääsee helposti parissa tunnissa ihailemaan Suurijärven reitistön mahtavaa Imarrekiveä.

Luonnossa vaeltava ei tunne kunta- tai maakuntarajoja. Metsäpolulla tai suon pitkospuilla kulkiessasi vastaan ei tule kylttiä, joka ilmoittaa sinun siirtyneen Keski-Suomen maakunnasta Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan. Samoin kuin tuntureilla ja Skandien vuoristossa pitää tarkistaa kartasta, että on ylittänyt Pohjoismaiden välisen valtioiden rajan, on kulku kuntien ja maakuntien välillä huoletonta, mutkatonta.

Paitsi, jos pitkokset ja polkumerkit loppuvat yhtäkkiä kesken…

Koska retkeilijää kiinnostaa kuntarajojen sijaan vaellusreittien kunto, tulisi useamman kunnan alueella sijaitsevien retkeilyreittien kehittämisessä ja kunnostamisessa tehdä kuntien välistä yhteistyötä.

Kansallispuistoissa tämä on helppoa, koska aluetta hallinnoi yksi taho: Metsähallitus. Oma-aloitteinen yli kunta- ja maakuntarajojen tapahtuva tiivis yhteistyö retkeilyalueiden ylläpitämiseksi olisikin ainutkertaista. Retkeilyalueiden tuotteistaminen ja brändäys kuitenkin kannattaa, sillä retkeilyalueet ja -palvelut ovat kysyttyjä matkailijoiden keskuudessa. Tämä on ymmärretty muun muassa Pieksämäellä, missä uudesta Vedenjakaja-reitistöstä on tullut jo maanlaajuinen hitti.

Pihtiputaan Suurijärven retkeilyreitistö ja Reisjärven Peuran polun osuus, Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros muodostavat herkullisen ja eteläiselle Suomelle ainutlaatuisen kokonaisuuden. Tällä hetkellä kolmen (ja tulevaisuudessa neljän) rengasreitin varrella on jopa viisi autiotupaa! Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros on kunnostettu ja selkeästi maastoon merkitty. Sama pyritään tekemään myös Suurijärven reitistön puolella.

Tulevaisuudessa näitä kahden kunnan alueella sijaitsevia reitistöjä kannattaisi markkinoida kokonaisuutena houkuttavuuden ja kävijöiden lisäämiseksi. Yhtenäinen retkeilyalue kaipaa ulkomuodoltaan yhtenevät opasteet ja reittimerkinnät – siis yhtenäisen ulkoasun. Yhtenäisyyttä viestii myös kartta, jossa näkyvät kaikki saapumispaikat, reitit ja reittien varrella olevat palvelut. Lisäksi kaikille reiteille kannattaa tehdä haastavuusluokittelu. Myös yhteiset nimi ja logo ovat osa onnistuneen retkeilyreitistön brändiä.

Yön yli vaellus Peuran polun yhdysreitille

Kävin kurkkaamassa, mitä Reisjärven puolelta löytyy. Alla olevalla videolla pääsee kesäisen retken tunnelmiin.

Kansallispuistot ovat tulevaisuuden museoita, joista luonnonrauha on kaukana – Yksi skenaario, mihin retkeilybuumi voi johtaa

Tänä sunnuntaina Repoveden kansallispuistossa sattui harvinainen onnettomuus, kun puiston suosituimman reitin varrella olevan Lapinsalmen sillan kiinnitys irtosi. Kuultuani uutisen ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on seurausta siitä, että retkeilyn suosio kasvaa räjähdysmäisesti, luontoalueiden hallinnoijilla ei riitä resurssit huolehtia retkeilyalueista ja toisaalta kaikki retkeilijät eivät osaa soveltaa maalaisjärkeä uusissa ympyröissä.

Yhtälö on katastrofaalinen. Päiväretkeilyn suosio on nousussa ja Metsähallituksella on ruuhkaisimmissakin kansallispuistoissa korjausvelkaa. Kuka ottaa vastuun, jos reiteillä sattuu jotain? Entä kuka kantaa huolta ympäristön kestävyydestä?

Kansallispuistojen kävijämäärät ovat tasaisessa nousussa ja se on tietysti kansallispuistoalueiden kunnille hyvä juttu. Tuohan kansallispuisto alueelleen jokaisen siihen sijoitetun euron kymmenkertaisesti takaisin.

Samaan aikaan on kuitenkin nostettava keskusteluun puistojen kestävyys. Millaisille kävijämäärille ne on rakennettu? Kun noin viisi vuotta sitten keskustelin opinnäytetyöni tiimoilta Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa, heillä ei tuntunut olevan huolta kävijämäärien kasvun vaikutuksesta puiston luontoon. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin varsin erilainen.

Vuonna 2010 syysretkellä Lapinsalmen riippusillalla ei näkynyt kulkijoita.

Retkeilyn luonne on väkisinkin muuttumassa. Luontohuuma on tarttuvaa ja tartunta leviää ennen kaikkea somen kautta. Kun luontoon halutaan mennä heti ja välittömästi, ilman minkäänlaista kokemusta tai harjoittelua, on päivänselvää, että myös retkeilyalueiden palveluiden on muututtava ja mukauduttava tähän.

Lapinsalmen riippusillalla oli tapahtumahetkellä enemmän kulkijoita kuin sillan käyttöohjeissa on ohjeistettu. Sillan osittaiseen sortumiseen johtanut käytös ei myöskään ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta. Kokemattomuus ja ajattelemattomuus ovat luonnossa turvallisuusriski.

Kansallispuistojen yhtenä tehtävänä voidaan nähdä ihmisten luontosuhteen ylläpitäminen ja luontokokemusten tarjoaminen. On hyvä, että nekin, jotka eivät ole aikaisemmin retkeilystä välittäneet, kokevat nyt voivansa ja uskaltavansa lähteä metsään ja tuntureille.

Tässä “pystykaupungista” tulevassa porukassa piilee kasvunvara, jota ei haluta jättää käyttämättä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa sitä, että puistoja on kehitettävä yhä enemmän tietty kohderyhmä mielessä.

Metsähallitus käyttää puistosuunnittelussa vyöhykkeistämistä. Tämä toimii käytännössä niin, että puistoalue jaotellaan käyttötarkoituksen mukaan. Esimerkiksi aktiivisen virkistyskäytön alueeseen, erämaiseen alueeseen ja rajoitusalueeseen. Jokainen puisto pyrkii tarjoamaan vähän jokaiselle jotakin. Käyttöä ohjataan ja rajataan reittisuunnittelulla, rakenteilla ja ohjeistuksella.

Voiko kasvavien käyttäjämäärien seurauksena jatkossa olla niin, että jaottelussa siirrytään yhä enemmän palvelemaan päiväretkeilijöitä ja kokemattomia ensikertalaisia? Lisääntyvän maapohjan kulumisen seurauksena tiettyjä paikkoja pitää ainakin todennäköisesti pitkostaa tai sorastaa, jolloin maisemasta tulee yhä puistomaisempi…

Lisäksi erilaisten aktiviteettien lisääntyessä eri puistot saatetaan ainakin brändätä juuri tietylle aktiviteetille sopiviksi.

Esitän nyt yhdenlaisen tulevaisuuden skenaarion

Suomen kaunis luonto on maamme voimakkain vetonaula. Aktiivisella brändäyksellä ja mainonnalla matkailijoita saadaan toivottavasti kokemaan monipuolinen luonto ja maisemat muuallakin kuin ruuhkaisimmilla reiteillä. Tulevaisuudessa luontokohteiden arvo neukkareina ja kokouspaikkoina ymmärretään isoissa yrityksissä ja poluille lähdetään myös keskellä työviikkoa.

Tämä aiheuttaa rakennuspainetta luontokohteissa. Tulevaisuudessa luontoon pitää päästä yhä helpommin. Esimerkiksi ilman retkeilyvarusteita. Täysin katettua ja siloiteltua polkua pitkin pystyy kävelemään vaikka korkokengillä. Vapaata liikkumista rajoitetaan köysin ja aidoin, jotta luontoa säästyisi aivan siinä polun vieressäkin.

Koska liikkeellä on isoja massoja kerralla, turvallisuuteen on pakko panostaa aivan uudella tavalla. Mikäli rahaa riittäisi, voisi puistoihin palkata puistonvartijat, eräänlaiset park wardenit. Mallia haetaan yhä enemmän ulkomaisista, supersuosituista kansallispuistoista.

Tulevaisuudessa kansallispuistot alkavat muistuttaa yhä enemmän museoita. Kulttuurikeskuksia, joihin mennään tutustumaan alueen luonnonhistoriaan ja hakemaan elämyksiä. Perinteisemmän eräretkeilyn harjoittajat saavat väistyä erämaihin.

Niissä erätaitoja tullaan tarvitsemaan jatkossakin.

Tämäkin itse asiassa kävi ilmi tänä viikonloppuna, kun puolisoni suunnitteli vaellustaan Lapin erämaahan. Hän oli tekemässä reittisuunnitelmaa huomatessaan, että 90 %:lta kyseisen alueen autiotuvista on lopetettu puuhuolto.

Kuinka ankeaa saapua mahdollisesti likomärkänä ja väsyneenä tuvalle ja huomata, ettei siellä ole halon halkoa!

Tuntureilla ei kasva puuta erämaan autiotupien tarpeisiin, minkä lisäksi tuvat ovat tiettömien taipaleiden päässä. Sinne puiden kuljettaminen maksaa euron halolta.

Metsähallituksen resurssipulassa ymmärrän valinnan jättää tupien puuhuolto, mutta näen sen myös turvallisuusriskinä.

Noh, erämaahan menijän on vain tiedettävä ja osattava.

Rakentaminen puistoissa karkottanee osan retkeilijöistä muualle, mutta uusi kohderyhmä on suurempi. Toisaalta rakentamalla ja säännöstelyllä turvataan myös alueen luonnon edustavuus. Puolensa ja puolensa siis tässäkin asiassa.

Rakentaminen ja ylläpito vaativat toki rahoitusta, joka tällä hetkellä on kiven alla. Vaikka kunnat ja matkailupalvelut tutkitusti hyötyvät kansallispuiston läheisyydestä ja turvallinen luonnossa liikkuminen edistää terveyttä vähentäen näin sote-kustannuksia, tämä ei näy kansallispuistojen budjetissa. Resurssit ovat pysyneet samoina, vaikka Metsähallituksen hoitoon on siirtynyt Museovirastolta useita kulttuuriperintökohteita.

Kun isompi määrä rakenteita vanhenee yhtä aikaa, tulee ymmärrettävästi kiire uusia niitä. Ja koska lisäresursseja ei ole, täytyy ylläpidettäviä kohteita karsia. Lapinsalmen sillan hajoaminen osuu epäilemättä kipeään paikkaan. Silta murtui kannatinankkuristaan. Ankkuri on osittain piilossa betonin sisällä. Koska vuosittaiset tarkastukset on tehty silmämääräisesti, rakennevikaa ei ole huomattu.

Niin kauan kuin politiikkaa ajetaan kokonaisuudessaan talouspaine edellä, myös retkeily- ja luontoalueista halutaan tuottavia. Vielä toistaiseksi on matkaa siihen, että kansallispuistoihin tarvitsisi maksaa päästäkseen sisään, mutta kuka tietää, mihin keinoihin tässä vielä päädytään?

Tänään mietin myös sitä, missä vaiheessa luontovillitys muuttuu hallitsemattomaksi ja miten siihen pitäisi vastata. En keksinyt yhtä pätevää ratkaisua.

Jos innoitusta retkeilyyn haetaan somesta, pitäisikö tietoa ja ohjeitakin saada sitten sieltä?

Olen aikaisemmin välillä hieman ihmetellyt ihmisten kysymyksiä Facebookin retkeily- ja vaellusryhmissä. Monet keskustelunaiheista ovat tuntuneet omaan korvaan ilmiselviltä oikeastaan riippumatta siitä, kuinka kokenut luonnossaliikkuja olen. Välillä on huolestuttanut, jos on tuntunut siltä, ettei henkilö osaa soveltaa maalaisjärkeä. Mitä jos eteen tulee ongelmia maastossa kentän kuulumattomissa?

Tänään olen kuitenkin iloisempi niistä, jotka kyselevät kuin niistä, jotka lähtevät soitellen sotaan. Facebook-ryhmissä kyselevät ihmiset sentään saavat ohjeistusta kokeneemmilta ja sitä kautta eräänlainen perimätieto ja käytössäännöt siirtyvät eteenpäin. Näin voidaan osaltaan, ainakin toivottavasti, ennaltaehkäistä suurimmat onnettomuudet.