Archive

May 2018

Browsing

Kuinka hukkasin mustat silmänaluset yhdessä viikonlopussa – Luonnon lumosta apua stressinhallintaan

Viime viikonloppu todisti jälleen luonnon elvyttävän voiman, kun vaelsin pohjoisen Keski-Suomen metsissä. Kolmen päivän jälkeen olin kuin uudestisyntynyt.

Retkeä edelsi monen viikon kärvistely ja lopulta pysähtyminen havainnoimaan omia stressitasojani. Pitkät päivät ja epävarman mielen luomat paineet ja kauhukuvat olivat piirtäneet synkät aluset kuluneen ihmisrievun silmien alle. Olin jälleen, pitkän ja tuloksekkaan toipumisen jälkeen, uupunut uudessa työpaikassani.

Niinpä näiden kolmen lähes erämaisessa luonnossa vietetyn päivän jälkeen järkytyin katsoessani peiliin. Näytin nuorentuneen ainakin viisi vuotta. Mitä oli tapahtunut?

Kuva: Pixabay

Sydän jyskyttää ja verenpaine on selkeästi koholla. Jos oikein keskityn havainnoimaan, tunnen paineen pääkopassa, heti ohimojen takana. Kuin siitä kohtaa pään ympäri olisi kiertynyt pieni vanne ja se puristuisi koko ajan kasaan. Hengitys on pinnallista ja nopeaa. Kun yritän tarkoituksella hengittää syvään, saan taistella sen eteen, koska pallean kohdalla on kipeä ja kova este.

Muun muassa tältä tuntuu stressi. Näihin tunnelmiin myös heräsin vaellusta edeltävällä viikolla. Mitä jos tämä tunne ei koskaan menisi pois?

Toisinaan mietin, puhuisinko mieluummin stressinhallinnan vai kokonaan stressittömän maailman puolesta.

On ihmisiä, jotka ovat pyöräyttäneet koko elämäntapansa ympäri ja paenneet stressiä downshiftaamiseen tai luonnonläheisempään elämään.

Pitäisikö tässä sitten muuttaa kauaksi asutuskeskuksista harjoittamaan omavaraisuutta? Ajatus on käynyt mielessäni, koska kuvaamani kaltainen elämä ei voi olla terveellistä pidemmän päälle!

Mutta aionko tehdä niin? Todennäköisesti en ainakaan lähitulevaisuudessa. Omat taidotkaan eivät vielä mahdollistaisi sellaista nykäisyä irti totutusta.

Kuva: Pixabay

Lisäksi olen sitä mieltä, että stressi ja ajoittaiset paineet kuuluvat elämään. Itselläni ne vain ovat menneet kerta kaikkiaan liiallisuuksiin. Stressaan jo tavan vuoksi.

Kun olen töissä, stressaan tekemättömiä työtehtäviä. Kun töitä ei ole, stressaan sitä. Tilanne alkaa olla absurdi ja jatkuvan, pitkäkestoisen stressitilan seurauksena voidaan puhua kroonistuneesta stressistä.

Aina stressille ei ole löydettävissä yhtä selkeää syytä. Epäilenkin, että stressaamisesta on vain tullut minulle tapa reagoida.

Niin kuin on varmasti monelle muullekin…

Kuva: Pixabay

Välillä tuntuu, että elämäntyylimme ja koko maailma vain ajautuu hurjaa vauhtia kauemmas sellaisesta elämästä ja ympäristöstä, joka olisi meille hyväksi. Samoin tuntuu, etten pysty vaikuttamaan kehitykseen mitenkään.

Jos nyt hyppään pois stressin ja suorittamisen oravanpyörästä, jään aika yksin sillä kukaan muu tuntemani ihminen ei ole sellaista uskonloikkaa tekemässä. Pääsisin siis leppoistelemaan ja kohtuullistamaan elämääni ihan yksikseni. Se ei ihan toimisi niin.

Laumakäyttäytyminen ajaa meidät yhteen ja toteuttamaan samoja asioita kuin lauman muut jäsenet. Välillä tuntuu, että olen loukussa oravanpyörää ihannoivassa suoritusyhteiskunnassa ja, mikäli päätän hypätä oravanpyörästä, yhteisöni hylkää minut kuin jostain uskonlahkosta.

Ainoa jäljelle jäävä ja varteenotettava vaihtoehto onkin vain yrittää selviytyä elinpaineidensa kanssa. Mutta millä keinoin?

Olen huomannut, että ajattelutavan ja tekemisen lisäksi myös ympäristöllä on vaikutusta siihen, kuinka stressaantunut ja ahdistunut olen. On olemassa ympäristöjä, joissa stressaaminen on lähes mahdotonta.

Itselleni näitä ovat luonnontilaiset metsät ja järvet.

Tälläkään vaelluksella en osannut stressata. En, vaikka retki liittyi osaltaan työhöni. Olen kokenut vastaavanlaisen elämyksen aikaisemminkin. Olin tilanteessa, jolla olisi ollut potentiaalia olla erittäin stressaava.

Ohjasin vilkasta yläkoululuokkaa kaupunkimetsässä. Sää oli viileä ja nuoret osin tämän vuoksi vastahakoisia, minkä lisäksi nahinaa syntyi eri luokkalaisten välille.

Olin itse hyvin väsynyt jo valmiiksi, mutta siirryttyämme kaikuvista kivihuoneista puiden keskelle, oloni rentoutui kuin itsestään. Ohjasin viisi tuntia kestäneen koulupäivän kokonaan metsässä – enkä tiedä, olisinko pystynyt samaan koulussa.

Ohjaaminen saattoi olla metsässä vaativampaa, mutta siellä minulla oli myös enemmän voimia.

Kuva: Riku Malminiemi

Ulkona touhutessa mieli käsittelee aivan muita asioita kuin huolia ja stressinaiheita. Liikkeellä on tärkeä osansa stressaavan mielen rauhoittelussa, mutta myös pysähdyksissä on helpompaa keskittyä johonkin muuhun.

Luonnossa aistimuksemme suuntautuvat kuin itsestään ulospäin, huomio saattaa kiinnittyä johonkin tiettyyn yksityiskohtaan tai tapahtumaan ja ajantaju (ja ajan merkitys) katoaa hetkellisesti. Tämä johtaa yhdenlaiseen flow-tilaan ja tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä lumoutumiseksi.

Ympäristön terveysvaikutuksia tutkineet Kaplan ja Korpela toteavat tutkimuksissaan, että lumoutuminen on tärkeä osa ympäristön elvyttävyyttä.

Juuri sitä elvyttävyyttä, jonka avulla kykenen hallitsemaan stressitilaani.

Itselleni lumoutuminen tarkoittaa ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.

En tiedä tarkalleen, mitä aivoissa tapahtuu lumoutumisen hetkellä, mutta sillä on vahva kontrasti stressitilaan. Siinä missä stressaantuneena olen varma, ettei mistään tule mitään, lumoutuneena koen, että kaikki on mahdollista.

En muista saaneeni lumoutumisen kokemusta missään muualla kuin luonnossa.

Kun kaikki tarkemmat ajan mittarit poistetaan, poistuu hämmentävästi kaikki hoppukin. Metsässä luonnon oma aika ottaa vallan ja vaikka kuinka omilla ajatuksilla olisi kiire, jalat rullaavat neulasten verhoamalla polulla omaa tahtiaan. Sitä tahtia, mikä siihen ympäristöön sopii.

Kehon mukautuessa ympäristön rytmiin ensin, taipuu siihen lopulta pääkin. Tämän jälkeen liikettään pystyy hidastamaan tietoisesti vaikka pysähdyksiin asti.

Lumoutumisen kokemusta voi yrittää hakea tietoisesti, mutta parhaimmillaan se iskee yllättäen. Usein hetkeen liittyy kauneuden ja esteettisyyden kokemus.

Juuri tällä hetkellä keväisessä luonnossa voi jäädä ihastelemaan esimerkiksi kangasperhosen (Callophrys rubi) auringossa ihmeellisesti hohtavia siipiä, rupikonnien kevätriehaa lammen tai järven rannassa tai koivunlehtien herkullista vaaleanvihreää sävyä.

Callophrys rubi paistattelemassa päivää männynoksalla.

Toisinaan myös ilmiön vaikuttavuus tai yllätyksellisyys saavat aikaan lumoutumisen kokemuksen. Esimerkiksi silloin, kun on jäänyt tarkkailemaan sammakoita ja yhtäkkiä näkeekin vedenalaista liikettä silmäkulmastaan:

Vesiperhosen toukan kasaamassa koteloa itselleen kaikesta ulottuvilla olevasta pienestä aineksesta tai komean hevosjuotikkaan liukuvan kiven pintaa pitkin syvyyksiin. Kuinka paljon niin pienellä alalla kuin omassa näkökentässä voikaan olla elämää!

Yhtäkkiä veden alta onkin paljastunut paljon monimuotoisempi ympäristö sekä asioita, joita ei ole aikaisemmin huomannut tai nähnyt.

Näitä asioita on tuttukin luonto pullollaan.

Rupikonna (Bufo bufo) järven pohjassa

Lähteitä:

Kaplan, S. 1995. The restorative benefits of nature: Toward an integrative framework. Journal of Environmental Psychology.

Korpela, K. 2008. Ympäristö ja positiiviset tunteet. Teoksessa Mieli ja Terveys: Ilon ja muutoksen psykologiaa. Juvenes Print.

Paras aloitus kesälle! – Hortoilu syventää luontosuhdetta

“Seisot ruuan päällä!”

Keväisillä kävelyillä kävelyseura saattaa päästä todistamaan äkillistä kiekausta, sukellustani pusikkoon tai sitä, että kävelylenkki jumahtaa paikoilleen sopivan horsmanversoesiintymän löydyttyä ja muuttuukin keruuretkeksi.

Tänään oli ensimmäinen kunnon kesäpäivä Keski-Suomessakin ja lähdimme hieman isommalla porukalla nauttimaan auringosta. Retki tyssäsi kuitenkin jo kahden kilometrin jälkeen, kun löysimme hurjan määrän nuorta vuohenputkea ja maitohorsmaa.

Pussin tai rasian unohtuessa kotiin, kerään kasvit hattuun tai huiviin tai mihin tahansa käsillä olevaan. Kuva: Viljami Halla

Ehdottomasti parhaimpia juttuja, mitä loppukeväästä voi tehdä, on hortoilu – villivihannesten kerääminen. Hortoilun harrastaminen lisää lajitietoutta, tuo uuden twistin ruuanlaittoon, tyydyttää sisäistä metsästäjä-keräilijäämme ja syventää yhteyttämme ympäröivään luontoon.

Voiko lähemmäksi ruuan alkutuotantoa enää päästä kuin keräämällä raaka-aineet itse? Luonto ruokkii ja hoivaa. Luonnonyrttien keräily tarjoaa lisäksi tietoisen läsnäolon nannaa aivoillemme. Kasveja keräillessä syventyy automaattisesti käsillä olevaan puuhaan ja kuin taikaiskusta kaikki vielä äsken mielessä olleet huolet ovat kadonneet. Huolehtivan mielialan saattaa sen sijaan korvata innostus ja inspiraatio.

Lempi villivihanneksiani ovat vuohenputki (Aegopodium podagraria), maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) ja nokkonen (Urtica dioica). Nämä ehkä erityisesti siksi, että ne ovat (ainakin minusta) erittäin helppo tunnistaa ja muistuttavat aloittelevan hortoilijan suussa muita tuttuja makuja: vuohenputkessa on hento porkkanamainen maku, maitohorsman nuoria versoja voi käyttää parsan tapaan ja nokkonen muistuttaa maultaan aivan pinaattia.

Maitohorsman nuoret versot puskevat maasta toukokuussa. Vielä punaisia versoja voi valmistaa parsan tavoin. Kuva: Viljami Halla.

Osan villivihanneksista kerrotaan sisältävän hurjat määrät ravintoaineita. Luontoäidin kotiapteekki kertoo esim. nokkosen sisältävän piitä 60-kertaisen määrän lehtisalaattiin verrattuna, kalsiumia kolminkertaisen määrän maitoon verrattuna, rautaa seitsenkertaisen määrän pinaattiin verrattuna ja C-vitamiinia viisinkertaisen määrän appelsiiniin verrattuna. Myös maitohorsma sisältää runsaasti C-vitamiinia.

Toivo Rautavaara kuvaa klassikkoteoksessaan Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta nokkosta kaikista luonnonvaraisista kasveistamme tärkeimmäksi ruokakasviksi. Rautavaaran mukaan se on “kaloriarvoltaan saman arvoinen kuin peruna, kaksi kertaa ravitsevampi kuin porkkana ja lähes kolme kertaa viljeltyä pinaattia parempi”.

Onko enää ihme, että koko hortoilu-harrastukseni on aikoinaan lähtenyt liikkeelle juuri nokkosesta!

Suomen luonnossa kasvaa toki muitakin hienoja villivihanneksia ja -yrttejä… ja myrkyllisiäkin kasveja löytyy. Siksi ei saa kerätä mitään, mitä ei varmasti tunnista syötäväksi. Lisäksi osalla syötävistä kasveista on myös lääkinnällisiä vaikutuksia. Näillä yrteillä kannattaa herkutella harvemmin ja vain pieninä annoksina.

Keväällä kerääminen on helpointa, kun nuoret kasvit erottuvat maasta eikä niitä tarvitse etsiä venähtäneen kasvillisuuden joukosta. Lisäksi nuoriin versoihin ei ole vielä ehtinyt kehittyä kitkerän makuisia yhdisteitä.

Kerääjälle ohjeet ovat simppelit:

  • Kerää vain niitä kasveja, jotka varmasti tunnet.
  • Älä mielellään kerää kaupungista tai isojen teiden vierestä. Varmista, että alue on puhdas.
  • Älä kerää tai tallo koko esiintymää – jätä kasvillekin mahdollisuus.
  • Älä kerää rauhoitettuja, uhanalaisia tai harvinaisia kasveja.
  • Luonnonsuojelualueilta ei saa kerätä kasveja.
Kotona kannattaa vielä varmuuden vuoksi huuhdella kasvit huolellisesti.

Kerätyt kasvit ovat parhaimmillaan saman tien syötyinä. Suurimman osan voikin nauttia sellaisenaan, vaikka suoraan maastossa. Tällä kertaa kokeilin valmistaa vuohenputkipestoa. Käytin peston tekoon ainoastaan nuorta vuohenputkea, mutta pestossa voi käyttää myös useampaa eri kasvia sekaisin. Itse ohje on super helppo: kaikki ainesosat samaan kulhoon ja sauvasekoittimella muusiksi.

Tarvitset vain:

5 dl tuoretta nuorta vuohenputkea

1 dl pinjansiemeniä

1 valkosipulinkynsi

50 g parmesaaniraastetta

loraus oliiviöljyä

suolaa maun mukaan

mustapippuria

Jos haluaa, parmesaaniraasteen voi jättää pois, jolloin pestosta saa vegaanisen. Uskon, että se toimii vallan hyvin ilmankin juustoa. Ainakin omasta pestostani tuli mielettömän hyvää! Sotkin sen pastaan, minkä lisäksi paistoin rinnalle nuoria maitohorsman versoja.

Olen pitkään haaveillut osallistuvani keruutuotepoimijan ja -neuvojan koulutukseen ja opiskelevani kotimaisia villiyrttejä vielä syvemmällä tasolla. Joku lähitulevaisuuden kevät sen vielä teen, sillä villivihannesten keräily on paras aloitus vuoden vehreälle kaudelle!

Lähteet:

Raipala-Cormier, V. 2009. Luontoäidin kotiapteekki – Kasvilääkintä ja luontaishoidot. WSOY. (ISBN: 978-951-0-20985-1)

Rautavaara, T. 1979. Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta. WSOY. (ISBN: 951-0-08204-X)