Tag

luontomatkailu

Browsing

Kansallispuistot ovat tulevaisuuden museoita, joista luonnonrauha on kaukana – Yksi skenaario, mihin retkeilybuumi voi johtaa

Tänä sunnuntaina Repoveden kansallispuistossa sattui harvinainen onnettomuus, kun puiston suosituimman reitin varrella olevan Lapinsalmen sillan kiinnitys irtosi. Kuultuani uutisen ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on seurausta siitä, että retkeilyn suosio kasvaa räjähdysmäisesti, luontoalueiden hallinnoijilla ei riitä resurssit huolehtia retkeilyalueista ja toisaalta kaikki retkeilijät eivät osaa soveltaa maalaisjärkeä uusissa ympyröissä.

Yhtälö on katastrofaalinen. Päiväretkeilyn suosio on nousussa ja Metsähallituksella on ruuhkaisimmissakin kansallispuistoissa korjausvelkaa. Kuka ottaa vastuun, jos reiteillä sattuu jotain? Entä kuka kantaa huolta ympäristön kestävyydestä?

Kansallispuistojen kävijämäärät ovat tasaisessa nousussa ja se on tietysti kansallispuistoalueiden kunnille hyvä juttu. Tuohan kansallispuisto alueelleen jokaisen siihen sijoitetun euron kymmenkertaisesti takaisin.

Samaan aikaan on kuitenkin nostettava keskusteluun puistojen kestävyys. Millaisille kävijämäärille ne on rakennettu? Kun noin viisi vuotta sitten keskustelin opinnäytetyöni tiimoilta Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa, heillä ei tuntunut olevan huolta kävijämäärien kasvun vaikutuksesta puiston luontoon. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin varsin erilainen.

Vuonna 2010 syysretkellä Lapinsalmen riippusillalla ei näkynyt kulkijoita.

Retkeilyn luonne on väkisinkin muuttumassa. Luontohuuma on tarttuvaa ja tartunta leviää ennen kaikkea somen kautta. Kun luontoon halutaan mennä heti ja välittömästi, ilman minkäänlaista kokemusta tai harjoittelua, on päivänselvää, että myös retkeilyalueiden palveluiden on muututtava ja mukauduttava tähän.

Lapinsalmen riippusillalla oli tapahtumahetkellä enemmän kulkijoita kuin sillan käyttöohjeissa on ohjeistettu. Sillan osittaiseen sortumiseen johtanut käytös ei myöskään ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta. Kokemattomuus ja ajattelemattomuus ovat luonnossa turvallisuusriski.

Kansallispuistojen yhtenä tehtävänä voidaan nähdä ihmisten luontosuhteen ylläpitäminen ja luontokokemusten tarjoaminen. On hyvä, että nekin, jotka eivät ole aikaisemmin retkeilystä välittäneet, kokevat nyt voivansa ja uskaltavansa lähteä metsään ja tuntureille.

Tässä “pystykaupungista” tulevassa porukassa piilee kasvunvara, jota ei haluta jättää käyttämättä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa sitä, että puistoja on kehitettävä yhä enemmän tietty kohderyhmä mielessä.

Metsähallitus käyttää puistosuunnittelussa vyöhykkeistämistä. Tämä toimii käytännössä niin, että puistoalue jaotellaan käyttötarkoituksen mukaan. Esimerkiksi aktiivisen virkistyskäytön alueeseen, erämaiseen alueeseen ja rajoitusalueeseen. Jokainen puisto pyrkii tarjoamaan vähän jokaiselle jotakin. Käyttöä ohjataan ja rajataan reittisuunnittelulla, rakenteilla ja ohjeistuksella.

Voiko kasvavien käyttäjämäärien seurauksena jatkossa olla niin, että jaottelussa siirrytään yhä enemmän palvelemaan päiväretkeilijöitä ja kokemattomia ensikertalaisia? Lisääntyvän maapohjan kulumisen seurauksena tiettyjä paikkoja pitää ainakin todennäköisesti pitkostaa tai sorastaa, jolloin maisemasta tulee yhä puistomaisempi…

Lisäksi erilaisten aktiviteettien lisääntyessä eri puistot saatetaan ainakin brändätä juuri tietylle aktiviteetille sopiviksi.

Esitän nyt yhdenlaisen tulevaisuuden skenaarion

Suomen kaunis luonto on maamme voimakkain vetonaula. Aktiivisella brändäyksellä ja mainonnalla matkailijoita saadaan toivottavasti kokemaan monipuolinen luonto ja maisemat muuallakin kuin ruuhkaisimmilla reiteillä. Tulevaisuudessa luontokohteiden arvo neukkareina ja kokouspaikkoina ymmärretään isoissa yrityksissä ja poluille lähdetään myös keskellä työviikkoa.

Tämä aiheuttaa rakennuspainetta luontokohteissa. Tulevaisuudessa luontoon pitää päästä yhä helpommin. Esimerkiksi ilman retkeilyvarusteita. Täysin katettua ja siloiteltua polkua pitkin pystyy kävelemään vaikka korkokengillä. Vapaata liikkumista rajoitetaan köysin ja aidoin, jotta luontoa säästyisi aivan siinä polun vieressäkin.

Koska liikkeellä on isoja massoja kerralla, turvallisuuteen on pakko panostaa aivan uudella tavalla. Mikäli rahaa riittäisi, voisi puistoihin palkata puistonvartijat, eräänlaiset park wardenit. Mallia haetaan yhä enemmän ulkomaisista, supersuosituista kansallispuistoista.

Tulevaisuudessa kansallispuistot alkavat muistuttaa yhä enemmän museoita. Kulttuurikeskuksia, joihin mennään tutustumaan alueen luonnonhistoriaan ja hakemaan elämyksiä. Perinteisemmän eräretkeilyn harjoittajat saavat väistyä erämaihin.

Niissä erätaitoja tullaan tarvitsemaan jatkossakin.

Tämäkin itse asiassa kävi ilmi tänä viikonloppuna, kun puolisoni suunnitteli vaellustaan Lapin erämaahan. Hän oli tekemässä reittisuunnitelmaa huomatessaan, että 90 %:lta kyseisen alueen autiotuvista on lopetettu puuhuolto.

Kuinka ankeaa saapua mahdollisesti likomärkänä ja väsyneenä tuvalle ja huomata, ettei siellä ole halon halkoa!

Tuntureilla ei kasva puuta erämaan autiotupien tarpeisiin, minkä lisäksi tuvat ovat tiettömien taipaleiden päässä. Sinne puiden kuljettaminen maksaa euron halolta.

Metsähallituksen resurssipulassa ymmärrän valinnan jättää tupien puuhuolto, mutta näen sen myös turvallisuusriskinä.

Noh, erämaahan menijän on vain tiedettävä ja osattava.

Rakentaminen puistoissa karkottanee osan retkeilijöistä muualle, mutta uusi kohderyhmä on suurempi. Toisaalta rakentamalla ja säännöstelyllä turvataan myös alueen luonnon edustavuus. Puolensa ja puolensa siis tässäkin asiassa.

Rakentaminen ja ylläpito vaativat toki rahoitusta, joka tällä hetkellä on kiven alla. Vaikka kunnat ja matkailupalvelut tutkitusti hyötyvät kansallispuiston läheisyydestä ja turvallinen luonnossa liikkuminen edistää terveyttä vähentäen näin sote-kustannuksia, tämä ei näy kansallispuistojen budjetissa. Resurssit ovat pysyneet samoina, vaikka Metsähallituksen hoitoon on siirtynyt Museovirastolta useita kulttuuriperintökohteita.

Kun isompi määrä rakenteita vanhenee yhtä aikaa, tulee ymmärrettävästi kiire uusia niitä. Ja koska lisäresursseja ei ole, täytyy ylläpidettäviä kohteita karsia. Lapinsalmen sillan hajoaminen osuu epäilemättä kipeään paikkaan. Silta murtui kannatinankkuristaan. Ankkuri on osittain piilossa betonin sisällä. Koska vuosittaiset tarkastukset on tehty silmämääräisesti, rakennevikaa ei ole huomattu.

Niin kauan kuin politiikkaa ajetaan kokonaisuudessaan talouspaine edellä, myös retkeily- ja luontoalueista halutaan tuottavia. Vielä toistaiseksi on matkaa siihen, että kansallispuistoihin tarvitsisi maksaa päästäkseen sisään, mutta kuka tietää, mihin keinoihin tässä vielä päädytään?

Tänään mietin myös sitä, missä vaiheessa luontovillitys muuttuu hallitsemattomaksi ja miten siihen pitäisi vastata. En keksinyt yhtä pätevää ratkaisua.

Jos innoitusta retkeilyyn haetaan somesta, pitäisikö tietoa ja ohjeitakin saada sitten sieltä?

Olen aikaisemmin välillä hieman ihmetellyt ihmisten kysymyksiä Facebookin retkeily- ja vaellusryhmissä. Monet keskustelunaiheista ovat tuntuneet omaan korvaan ilmiselviltä oikeastaan riippumatta siitä, kuinka kokenut luonnossaliikkuja olen. Välillä on huolestuttanut, jos on tuntunut siltä, ettei henkilö osaa soveltaa maalaisjärkeä. Mitä jos eteen tulee ongelmia maastossa kentän kuulumattomissa?

Tänään olen kuitenkin iloisempi niistä, jotka kyselevät kuin niistä, jotka lähtevät soitellen sotaan. Facebook-ryhmissä kyselevät ihmiset sentään saavat ohjeistusta kokeneemmilta ja sitä kautta eräänlainen perimätieto ja käytössäännöt siirtyvät eteenpäin. Näin voidaan osaltaan, ainakin toivottavasti, ennaltaehkäistä suurimmat onnettomuudet.

Luonnolle vaaralliset retkeilijät – Onko luonto sinulle itseisarvo?

Väittämän retkeilyn ympäristöystävällisyydestä kuulee usein. Onko se todella sitä? Ainakin, jos vaihtoehtona on maisemaa huomattavasti muuttava kaivos, kasvuympäristön kuihduttaminen monokulttuuriksi tai sen muuttaminen kokonaan rakennetuksi. Tai ilmaston kannalta, jos lomailija päätyykin matkailemaan lähiluontokohteissa kauas lentämisen sijaan. Luontoretkeily voi kuitenkin olla yllättävänkin haitallista, mikäli retkeilijä ei tiedosta valintojensa vaikutuksia.

Olin viikonloppuna Jukolan viestissä. Suomessa joka kesä järjestettävä maailman suurin viestisuunnistustapahtuma kokoaa yhteen luontoliikkujia huippusuunnistajista sunnuntairetkeilijöihin. Tapahtuma on kilpailu, mutta myös suunnistuksen ja luonnossa liikkumisen juhlaa. Monet joukkueet ottavat suunnistamisen varsin rennosti enkä itsekään totta puhuakseni käynyt kuin yksillä iltarasteilla ennen kisaa…

Venlojen kisan ja Jukolanyön aikana maastossa näkee siis kaikenkarvaisia suunnistajia. Tänäkin vuonna tapahtuma keräsi lähes 20 000 kilpailijaa ja oli historian suurin Jukola! Sanomattakin selvää on, että noin suuresta tapahtumasta koituu rasitetta kisakeskuksen ympäristölle.

Tänä(kin) vuonna järjestäjät olivat mielestäni onnistuneet ottamaan huomioon tapahtuman ympäristövaikutukset. Julkisten liikenneyhteyksien luota oli järjestetty bussikuljetuksia järjestäjän toimesta, kierrätys alueella pelasi ja tarjolla oli myös monipuolista kasvisruokaa. Ainoastaan roskiksia olisi saanut olla enemmän.

Tapahtumanjärjestäjä voi tehdä paljon ympäristön säästämiseksi, mutta loppuviimeksi päätöksen ympäristöystävällisestä käyttäytymisestä tekee tapahtuman osallistuja. Vienkö leirialueella syntyneet roskat roskikseen ja heitänkö tyhjän energiageelipussin maastoon kisan aikana vai en.

Ei ole sattumaa, että Jukolan juoksun suosio kasvaa. Luonnossa liikkuminen kokee uutta tulemistaan. Retkeily on uusin trendi-ilmiö, joka sykkii kaikkialla katukuvasta populaarikulttuuriin ja someen. Juuri nyt on muodikasta olla retkeilijä!

Voiko se sitten olla ympäristön kannalta hyvä asia?

Retkeily on kokonaisvaltaisesti terveyttä ja hyvinvointia tukeva harrastus, minkä lisäksi se on omiaan syventämään henkilön luontoyhteyttä. Arvokkaille luonnonympäristöille suuren yleisön mielenkiinnosta saattaa olla hyötyä, mikäli se edistää suojelualueen, kuten kansallispuiston, perustamista alueelle.

Ivalojoki Hammastunturin erämaassa

Olen myös rakentanut mielikuvan, jonka mukaan retkeilevät ihmiset ovat usein luonnonläheisempiä ja ympäristötietoisempia. Mutta, retkibuumin kiihtyessä ja yhä useamman innostuessa retkeilystä, pitääkö mielikuva enää paikkansa?

Yle uutisoi äskettäin, että päiväretkeilyn suosio on kasvussa ja eritoten nuoret naiset lähtevät metsästämään somessa hehkutettuja luontokohteita. Luontoon lähdetään tuolloin katsomaan nimenomaan tätä kyseistä instassa tai jossain muussa palvelussa vastaan vierinyttä nähtävyyttä.

Tavoitteena voi olla esimerkiksi ottaa itse samanlainen tai vielä hienompi kuva kohteesta.

Samassa Ylen jutussa mainitaan luontokohteen suosiolla olevan myös kääntöpuolensa. Tuhansien instaseuraajien rynniessä kuvien lähteelle alueen (ja paikallisten) kantokyky (ja sietokyky) on koetuksella.

Kaukokaipuu-blogia pitävä Marinella Himari kirjoitti vuoden ensimmäisessä Latu & Polku-lehdessä samasta aiheesta. Tärkeintä tuntuisi olevan, että retkeltä ja luontokohteesta saa napattua hyviä kuvia omaan sometarinaansa, vaikka totuus retkeltä olisi aivan toinen. Ympäristön ongelmat saatetaan jopa rajata pois kuvasta, jolloin oma otos toistaa samaa illuusiota koskemattomasta luonnosta, johon itse upposi. Someen postattu kuva houkuttelee alueelle lisää kävijöitä.

Illuusion ylläpitäminen on tärkeintä? Ei varsinaisesti kuulosta ympäristöä kunnioittavalta matkailulta.

Monelle on tärkeää saada itsestään kuva klassisessa paikassa.

Toinen tapaus, mikä tulee mieleeni, ovat itseään ylittävät, suorittavat urheiluvaeltajat. Hieman ääripään esimerkkinä voisi esittää ääriolosuhde-turismin, jota harrastetaan esim. Mount Everestillä. Vaellus-Facebook-ryhmässä jaettiin taannoin linkki Iltalehden uutiseen, jossa kerrottiin Mount Everestillä kiipeilevien turistien jättävän jälkeensä hurjan määrän jätettä.

Kommentoin uutista, että kun tavoitteena on ainoastaan itsensä ylittäminen ja henkilökohtainen urheilusuoritus luonnon ihmettelemisen ja kunnioittamisen sijaan, voi tosiaan käydä näin – missä tahansa.

Tällöin luonto ei selkeästikään ole vaeltajalle itseisarvo vaan väline jonkun muun tavoitteen saavuttamiseen. Se tavoite voi olla itsensä tai vaikeiden olosuhteiden voittaminen tai se kuva huipulta Instagramiin.

Luonnosta voi nauttia niin monella tavalla, myös kuntoilumielessä (kuten vaikka Jukolan viestissä) ja omia rajojaan ja kestokykyään etsiessä. Ja näidenkin tyyppien tulee mahtua poluille muiden luontoharrastajien joukkoon.

Mieleeni juolahtaa kuitenkin pelottava kysymys: Ovatko moderni retkeilyharrastus ja luonnon kunnioittaminen auttamattoman kaukana toisistaan?

Pohjois-Italian vuorilla. Ylös löytyy monta eritasoista polkua.

Retkeilyn luonne on selkeästi muuttunut. “Retkeily ei ole pelkästään ‘eräjormien’ hommaa”, aiemmin mainitussa Ylen jutussa kirjoitetaan.

Ei niin.

Sen sijaan siitä on tullut miljoonien liikevaihdon lähde, jonka sisällä pyörii ja linkoaa kulutustavarat ja merkkivaatteet siinä missä muussakin muotibisneksessä. Esimerkiksi Partioaitan liikevaihto oli vuoden 2016 lopussa 25,2 miljoonaa euroa liikevaihdon muutoksen ollessa edellisvuodesta 4,5 %. Varustelekalla liikevaihdon muutos vuodesta 2016 vuoteen 2017 oli jopa yli 30 %.

Tämä ei vielä kerro yritysten ekologisesta kestävyydestä tai kestämättömyydestä, mutta se kertoo siitä, että myös luontoliikunnan ympärillä pyörii kasvava kulutuskulttuuri.

Ajammeko luontomatkailuakin raha edellä? Tulee mieleen tuttuni, joka kertoi olleensa kiinnostunut Green Care -toiminnasta ja hakeneensa siksi alan koulutukseen. Hän kuitenkin lopetti koulutuksen kesken pettyneenä näkemykseen, jossa luonto nähtiin vain välineenä.

Ratsastusuria Islannin erämaassa. Islannissa on jo huolestuttu luontoturismin aiheuttamista ympäristöongelmista.

No entä sitten se mielikuvani retkeilevien ihmisten ympäristöystävällisyydestä?

Minkälainen ihminen edes ylipäätään hurahtaa retkeilyyn? Ovatko kinttupolkujen houkuttamat jo valmiiksi luontoihmisiä, joille vaeltaminen ja retkeily on vain uusi aluevaltaus, vai voiko retkeilyyn rakastua myös luontoarvoja ymmärtämätön?

Luonto puhuu puolestaan. Se ei tarvitse tulkkia. Jokainen meistä löytää luonnon kanssa yhteisen kielen. Kielen, joka on koodattu sisällemme – alkuperäisen äidinkielemme. Meille kaikille yhteisen.

Pelkän Instagram-kuvan vuoksi hyttysiä uhmaamaan lähtenyt saattaa kokea uudenlaisen elämyksen, jos vain malttaa ottaa sen vastaan. Paatuneinkin betoniviidakon Tarzan tuntee liikahduksen sisimmässään kohdatessaan polulla eläinlapsia tai nähdessään itselleen aivan uutta kauneutta.

Parhaimmassa tapauksessa tie luontoretkelle on myös tie ympäristöystävällisempään elämäntapaan. Automaattisesti se ei kuitenkaan sitä ole. Olen alkanut ymmärtää, että retkeilijät tarvitsevat opetusta ja opastusta, jotta yhteiset pelisäännöt löytyvät.

Se, että henkilöllä on muodikas Fjellun reppu, tai edes täydellinen vaellussetti, ei tee hänestä vielä ekologisesti kestävää retkeilijää.

Osaavakin retkeilijä saattaa yhä pestä ruuantähteensä vesistöön tai sulattaa palamattomat jätteensä nuotiossa. Tulia tehdään metsäpalovaroituksen aikaan ja joskus aivan omatekoisiin tulipaikkoihin eikä aluskasvillisuutta ole kuorittu edes kunttarullaksi. Ajatellaan, että poissa silmistä on poissa mielestä ja siten tarpeeksi ja hups! roska sujahti kivenkoloon. Joskus myös järveen.

Kehotuksia polulla pysymiseksi ei noudateta, mistä syntyy lisää polkuja maastoon. Kaikkein hitaimmin kasvavat jäkälät tallotaan ja potkitaan kallioilta, nuotion sytykkeet revitään osaamattomina elävistä puunrungoista ja lemmikkejä pidetään vapaana maastossa.

Lista olisi loputon.

Tässä tapahtumanjärjestäjillä, luonto-oppailla ja -yrityksillä on iso ja tärkeä työ. Ei voi enää olettaa, että jokamiehenoikeuksien noudattaminen tai ympäristöä kunnioittava käyttäytyminen juolahtaisi kaikilla mieleen tai tulisi kaikilta retkeilijöiltä luonnostaan.

Niin monessa asiassa (kuten kestävissä retkeilyvarustevalinnoissa) tarvitsemme tietoa (ja Jukolassa niitä roskiksia!). Ja mielellään suoraan eteen tarjoiltuna.

Kännykällä napsaistu kuva ennen Jukolan lähtöä.

Harjuntakasesta maailmankartalle – Miksi ja miten?

Luonnossa retkeily on Suomessa yhä suositumpaa ja luontomatkailu maailmanlaajuisesti nouseva trendi. Seikkailuaktiviteettien ohella luonnon hiljaisuus ja oma aika kiinnostavat matkailijaa. Tietoista läsnäoloa ja pysähtymistä tarjoavien ohjelmapalveluiden tarjonta on lisääntynyt. Luontoelämysten äärellä rauhoittuminen nähdään vastapainona kiireiselle kaupunkiarjelle.

Matkailun saralla luontomatkailun mahdollistamisessa piileekin suuri, Suomen laajuisesti vielä arvaamaton potentiaali. Suomen sydämessä sijaitsevalla Pihtiputaalla tätä potentiaalia on lähdetty viemään eteenpäin esiselvityshankkeen kautta.

Kunnassa riittää monipuolista luontoa ja alueelta löytyy jo ennestään merkittyjä retkeilyreittejä. Suurin osa niistä ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota ja polut ovat paikoin kadonneet kasvillisuuteen.

Harjuntakasesta maailmankartalle – Sydän-Suomen luontoreitistöjen kehittäminen -esiselvityshankkeen tarkoituksena on kaivaa nämä arvokkaat reitit takaisin yleisön tietoisuuteen ja laatia reittien kunnostusta varten kehittämissuunnitelma. Tulevaisuuden tavoitteena on nostaa luonto- ja retkeilyreittien käyttö laadullisesti ja määrällisesti uudelle tasolle.

Hanketta rahoittavat Pihtiputaan kunta ja Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahasto (myöntäjänä Keski-Suomen ELY-keskus). Esiselvityshanke kattaa Harjuntakasen suojelualueen sekä Suurijärven retkeilyreitistön, Heinäjoen luontopolun, Rapeikon luontopolun ja Kivimäen kierroksen.

Silta Heinäjoen luontopolulla

Käytännössä hankkeessa kartoitetaan alueilla olemassa olevien reittien kunto ja kehittämistarpeet sekä tunnistetaan alueiden maisemalliset luontoelementit ja erityispiirteet. Mahdollisten uusien polkujen vetämisessä pääpaino tulee olemaan Harjuntakanen-Suurijärvi-alueella.

Kehitysehdotuksissa kuullaan reittien kunnostamisesta kiinnostuneita kuntalaisia, kyläseuroja, paikallisia luontomatkailuyrittäjiä sekä luonto- ja retkeilyjärjestöjä. Uusien reittien suunnittelussa osallistetaan myös maanomistajia alusta lähtien. Kuuleminen tulee tapahtumaan suunnittelupalavereissa, mutta omia ideoitaan ja toiveitaan voi lähettää myös sähköpostilla hankkeen vetäjälle (sini.malminiemi[at]pihtipudas.fi).

Kivimäen kierroksen laavu ja näkötorni

Hankkeen etenemisestä viestitään muun muassa tämän hankeblogin, hankkeen Facebook-sivujen ja paikallislehti Kotiseudun Sanomien kautta. Blogista pääsee tulevaisuudessa lukemaan muun muassa hankkeen retkeilyalueista ja saattaapa luvassa olla myös videomateriaalia…

Jotta hanke onnistuisi ja paikalliset retkeilyreitit lähtisivät lentoon, ensin paikalliselta tasolta kotimaan tasolle ja lopulta maailmankartalle, tarvitsee kaikkien kuntalaisten puhaltaa yhteen hiileen. Osallistuminen ei vaadi ihmeellisiä tekoja. Se voi olla tiedon jakamista asiasta vielä tietämättömille, keskustelemista ja tunnelmien jakamista, omien ideoiden jakamista hankesivulla ja suunnittelutilaisuuksissa tai itse luonnosta nauttimista.

Imarrekivi Harjuntakasen suojelualueella

Mikäli retkeilet jollakin yllämainituista hankkeen luontoreiteistä ja jaat kuvia ja tunnelmia sosiaalisessa mediassa, käytäthän aihetunnistetta #retkeilyputtaa

Puhdas luonto, oikeus ja taito liikkua luonnossa sekä laadukkaat retkeilyreitit palveluineen ovat mittaamattoman arvokasta pääomaa. Ken tietää, mihin tulevaisuudessa kunnostetut luontoreitit meidät viekään! Kaiken tohinan keskellä muistakaamme hyödyntää niitä myös itse!