Category

Tunturihullu

Category

Poikkeustila puretaan, henkinen kuorma jää – Jaksamisesta koronan aikana ja sen jälkeen

Korona on pannut monen jaksamisen koville ja arjessa on ollut ehkä pakko höllätä. Itseltään ei tule vaatia mahdottomia myöskään poikkeusolojen lakattua, sillä kannamme mukanamme karanteeniarjesta jäänyttä henkistä lastia.

En koskaan ehtinyt kirjoittaa pärjäämispostausta korona-arjen ahdistukseen, sillä olen keskittynyt lähinnä pärjäilemään itse. Lisäksi korona ei oikeastaan ahdistanut minua. Harvinaisesti korona-ajan poikkeustoimet eivät nimittäin lopulta juurikaan muuttaneet omaa arkeani. Olen tehnyt etätöitä ja tutustunut lähiympäristöön, kuten ennenkin rajoituksia.

Totaalista ulkonaliikkumiskieltoa tänne ei onneksi koskaan tullut ja olen pystynyt käymään lyhyillä luontolenkeillä aina, kun huoneet ovat alkaneet tuntua liian ahtailta.

Olen viikottain tehnyt kävelylenkin lähimetsäämme noin 1,5 km päähän. Reitti sinne kulkee peltojen läpi junanradan viertä pitkin.

Kaikki kielikurssit, koulutukset yms. laitokset on toki suljettu, minkä seurauksena en ole päässyt verkostoitumaan ja tutustumaan muihin ihmisiin. Siinäkin suhteessa koronakaranteeni on ollut tavallista arkeani: hiljaista ja yksinäistä.

Olen noudattanut kuuliaisesti tapaamisrajoituksia ja turvavälejä ja opetellut orjalliseen käsihygieniaan. Kontaktit muihin ihmisiin ja liikkuminen kaupungin julkisilla paikoilla ovat rajautuneet minimiin.

Itse sairastumista en ole missään vaiheessa pelännyt, vaikka muuta olisi voinut luulla. Tulevaisuus tuntuisi pelottavan tällä kertaa myös ihan monia vanhempiakin. Toivonkin, että nämä keski-ikäiset nyt ehkä ymmärtävät, miltä ilmastoahdistuneista nuorista tuntuu.

Vaikka korona-pandemia ja ilmastonmuutos eivät ole sama asia, tuottavat ne samankaltaista tuskaa. Tulevaisuus ei (eikä aina nykyisyyskään) tunnu olevan omissa käsissä ja itsensä hallittavissa.

Sen kanssa pitää kuitenkin opetella elämään, sillä sellaiseksi maailma on nyt menossa. Ja ihminenhän on onneksi sopeutuvainen olento.

Pandemian aikana olen lukenut hämmentyneenä kommentteja, kuinka tilanteessa ja koko viruksessa ei nähdä mitään järkeä tai “hyötyä”. Nähdään, ettei koko pandemialla ole mitään tarkoitusta ja että ihmiset kuolevat tautiin turhaan.

Varmasti luonteva ajatus tämän kaaoksen keskellä, mutta vähän ihmettelen silti. Kokeeko kommentoija, että kaikella hänen elämässään ilmenevällä on jokin ennalta määrätty tarkoitus? Tai että kaiken ympärillä tapahtuvan pitäisi jotenkin viedä yksilön omaa agendaa eteenpäin?

Biologin näkökulmasta luonnolla ei ole tarkoitusta. Sillä ei ole ihmisen rationaalisen ajattelutavan mukaista ennalta määrättyä suuntaa eikä siitä ole tarkoitus olla “hyötyä” kenellekään. Luonto vain on. Siinä kohtaa, kun alamme kitistä, ettei luonto pelaa meidän pelisäännöillämme, olemme erkaantuneet todellisuudesta vaarallisen paljon.

Sillä myös me ihmiset olemme osa luontoa. Ja siksikin virukset vaikuttavat meihin ja ovat iäti seuranamme.

Ymmärrän kuitenkin ihmisten ahdistuksen. Karanteeni ei ole ahdistanut itseäni juuri siitä syystä, ettei se ole juuri muuttanut arkeani.

Sen sijaan huomaan ahdistuvani, kun rajoitteita aletaan vihdoin purkaa. Tällä viikolla Sveitsin liittovaltio ilmoitti portaittaisesta aikataulusta, jolla rajoituksia lähdetään poistamaan.

Poikkeusoloihin juuri tottuneena koen turhautumista siitä, että minun pitäisi aloittaa sopeutumisvaihe uudestaan. En ole aivan varma, pehmensikö korona-aika laskua uuteen maahan vai hankaloittiko se sitä.

Täällä Sveitsissä alkaa olla kuusenkerkkien aika! Aivan kuten Suomessakin, niitä ei kuitenkaan saa kerätä ilman maanomistajan lupaa, joten olen tyytynyt vain tuoksuttelemaan niitä oksista.
Onneksi viime keväältä on vielä jäljellä kerkkäsiirappia, joten aina, kun paha Suomi-ikävä iskee, mäjäytän pari siirappilusikallista vaikka jäätelöön.

Pandemia on tarjonnut tilaisuuden hiljentää vauhtia. Koronaeristyksen aikana moni on saattanut höllätä arjessa, joko oma-aloitteisesti tai pakon sanelemana. On ehkä ymmärretty, että nyt ei ole tavallinen tilanne eikä arki ole normaalia. Siten myös ihmiset ovat ymmärrettävästi poikkeuksellisen väsyneitä.

Ruokaa on silti täytynyt jaksaa laittaa, kaupassa välillä käydä ja tarpeelliset työ-, kodin- ja perheenhoitotoimet tehdä. Toivon, että ihmiset ovat osanneet antaa itselleen armoa ja hyväksyä myös ne ikävät ajatukset ja tuntemukset, joita eristyksen aikana on mahdollisesti noussut.

Milloin en ole liikkunut ulos metsään, on aika kulunut kotosalla “kotivaimoa” leikkien. En oikein tiedä, pidänkö tästä nimikkeestä sen enempää kuin tilanteestakaan. Kotona on kuitenkin löytynyt puuhailtavaa muuttolaatikoiden purkamisen ja siivoilun merkeissä. Kun kaupassa käyntiäkin on haluttu vältellä viimeiseen asti, ovat leivät välillä syntyneet kaapin jämäaineista.

Nyt, kun pääasiassa talouden paineesta aletaan purkaa rajoituksia, toivon edelleen, etteivät ihmiset ponkaise liikkeelle liian kovaa. Korona-aika on ollut hetki pysähtyneisyyttä, kotona olemista ja ehkä jopa rauhoittumista, mutta se ei ole ollut loma. Niinpä meillä ei myöskään ole loman jäljiltä kasattuja voimavaroja.

Pelkään ihmisten kokevan velvollisuutta palata taas normaaliin arkeen saumattomasti ja tehokkaasti. Kuin koko pandemiaa ei olisi ollutkaan. (Monille se tosin saattaa olla helpompaakin, jos esim. lapset pääsevät taas päivähoitoon ja kouluun.)

Korona-aika tulee kuitenkin jättämään meihin jäljet, jotka on hyvä tunnistaa. On tärkeää tunnistaa oma uupumustasonsa raskaan poikkeustilan jälkeen ja ottaa se myös konkreettisesti huomioon – käytännössä ja emootion tasolla.

Metsään silti mieli tekevi. Päivittäin.

Huomaan, että olen eristyksen aikana touhunnut ehkä tavallistakin enemmän. Vaikkei korona ole muutoin arjessani näkynytkään, minulla on todennäköisesti sittenkin ollut koko ajan pieni stressitila päällä. Kun eristys päättyy ja muu maailma ympärilläni alkaa touhuamaan entisen lailla, pelkään jääväni jalkoihin.

Toiset kertovat, että heidän on ollut erityisen hankala tarttua toimeen korona-aikaan. Itse taas luulen, että jahka tilanne hellittää ja stressitasoni purkautuu, oma aikaansaamiseni laskee huomattavasti.

Tämä on täysin normaalia. Pitkän stressikauden päättyessä mieli ja keho vaativat lepohetken. On siis tärkeää antaa itselleen nyt löysää, erityisesti, kun rajoituksia lähdetään purkamaan ja arkea normalisoimaan. Sillä vaikket olisi ollut suorituskykysi huipussa, tämä aika on ollut henkisesti stressaavaa meille kaikille.

Tärkeää on myös tunnistaa kaikki se (vähäinenkin), mitä sai korona-karanteenissa aikaan, ja olla ylpeä itsestään. Olemme kaikki olleet kovan paineen alla, niin henkisesti, fyysisesti kuin immunologisestikin.

Samoin kuin poikkeusolojen aikana, olisi hyvä muistaa kohtuus tekemisen määrässä ja suunnittelussa myös normi arjessa, post-koronaalisella ajalla. Olen itse huomannut olevani usein ylioptimistinen omien voimavarojeni ja aikataulujeni suhteen, mitä olenkin pyrkinyt jatkuvasti korjaamaan.

Tilanne on hieman absurdi, sillä samaa ei koskaan tapahdu maastossa. En koskaan suunnittele vaelluspäivälle selkeästi liian pitkää tai itselleni liian vaativaa reittiä. Päivämatkat suhteutetaan omaan jaksamiseen, kannettavan/perässä vedettävän määrään ja painoon, vallitsevaan säähän ja maasto-olosuhteisiin.

Miksi sitten vaadin itseltäni enemmän (liikaa) arjessa?

Ehkä siksi, että arjessa mieli olettaa vaatimusten ja suorituspaineiden tulevan ulkoa päin siinä missä maastossa suoritus tapahtuu puhtaasti itselle. Erämaassa virheen tekeminen ja sen seurauksena uupuminen voi myös olla erittäin fataalia. Mutta eikö se ole sitä tavallaan myös muussa elämässä?

Mustikatkin ovat saaneet lehtensä ja alkaneet kukkia. Kunhan vielä kevät ei jäisi sadon kannalta liian kuivaksi…

Jokaisen vaeltajan soisi ymmärtävän, ettei huonoissa olosuhteissa lähdetä yrittämään normaalia päivämatkaa. Tämä metafora on tärkeä oppi jokaiselle – erityisesti tänä pandemioiden aikakautena. Maastossa ympäristötekijät otetaan automaattisesti huomioon, koska niihin ei voida itse vaikuttaa. Ainoa, mihin pystyt vaikuttamaan, on oma toimintasi.

Myös koronaolosuhteissa olemme joutuneet hyväksymään, ettei normaaliin suoritustasoon esimerkiksi töissä ylletä. Niin ikään kaupunkiarjessa ympäristö vaikuttaa jaksamiseemme ja pystymiseemme.

Nyt ja koronan jälkeen.