Author

Sini Malminiemi

Browsing

Ympäristöahdistusta luontopolulla? – Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus käsittelee mieltä vaivaavia asioita

Pääkaupunkiseudulla on erityinen luontopolku, jonka aikana irtaudutaan meille itsestään selvistä tavoista elää ja noustaan (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti) arjen yläpuolelle. Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on matka ympäristöahdistukseen ja sen käsittelyyn. Parin kilometrin mittaisella polulla ehtii tutkailemaan maailmanaikaa, suomalaista metsäsuhdetta, omaa suhdetta ympäristöasioihin sekä omaa ympäristöjalan- ja -kädenjälkeä. Reitti on lyhyt, mutta sen käsittelemät teemat ovat ikuisia.

 

On helteinen kesäpäivä, kun saavumme Nuuksioon. Aurinko tuntuu porautuvan läpi ihon ja silmät sulavat aurinkolasien takana. Kaikkialla on kuumaa ja nihkeää.

Ajatus liikkuu hitaasti. Siitäkin huolimatta tietoisuuteni perukoilla häilyy häiritsevä sana. Sana, joka on löytänyt tiensä kahvipöytäkeskusteluihin ja vallitsevaksi todellisuudeksi ihmisten alitajuntaan. Sieltä se kurottelee esiin yllättäen, tilanteesta ja ajankohdasta piittaamatta, kaapaten mielen hetkeksi omaan pyöritykseensä.

Ilmastonmuutos.

En voi olla ajattelematta kuumuutta ja ilmastonmuutosta. Kuluneen kesän aikana on mitattu lämpöennätyksiä ympäri Eurooppaa. Suomessakin kesä on ollut varsin lämmin ja ennen kaikkea kuiva. Kuivuus näkyy jo katukuvassa keltaisina nurmikkoina ja lehdettöminä puina.

Ympäristön (ja sivilisaation) tulevaisuus on ollut viimeisen vuoden ajan median puheenaiheena – aina siitä lähtien, kun IPCC julkaisi erikoisraporttinsa. Myös säännöllisesti otsikoihin pääsevä ympäristöahdistus on herättänyt paljon ajatuksia.

Ympäristön nykytila ahdistaa ja tulevaisuus pelottaa. Tätä kautta ympäristöahdistus vaikuttaa suuresti ainakin omaan hyvinvointiini. Joten kun kuulin Nuuksion kansallispuistossa olevasta aihetta käsittelevästä luontopolusta, sehän oli pakko päästä kiertämään!

Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus alkaa luontokeskus Haltian pihasta. Vaelluksen reitti ja tehtäväpisteiden tekstit löytyvät Citynomadi-sovelluksen kautta.

Espoosta Nuuksion kansallispuiston kupeesta löytyy Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus, joka käsittelee luontosuhdetta ja ympäristöahdistusta. Polun on suunnitellut ympäristöahdistuksesta paljon kirjoittanut Panu Pihkala, joka työskentelee Helsingin yliopistossa ympäristö- ja ekoteologian tutkijatohtorina.

Ympäristöahdistuksesta ilmiönä hän kiinnostui ympäristökasvatuksen kautta. Ympäristöasioita käsitellessä kävi selväksi, että ihmisillä on ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tuntemuksia, jotka usein heijastelevat koko muuhun elämään. Idean aiheeseen liittyvästä luontopolusta hän sai eräällä retkellä – missäs muualla kuin Nuuksiossa!

Polku on toteutettu yhteistyössä Espoon seurakuntayhtymänMetsähallituksen ja luontokeskus Haltian kanssa. Polun nimi on “luontopyhiinvaellus”, koska metsässä kulkevan polun tausta-ajatus on kristillinen. “2000-luvulla pitkien pyhiinvaellusreittien suosio on ollut nousussa ja mikä oikeastaan on tavallisen vaelluksen ja pyhiinvaelluksen välinen raja?”, Pihkala miettii. Hän toteaa, että parinkin kilometrin matkalla voi tulla samansuuntaisia henkisiä kokemuksia kuin pitkällä pyhiinvaelluksella. Tärkeintä on asenne.

Polun kohderyhmiä ovat kaikki pyhiinvaeltamisesta ja luonnossa henkistymisestä kiinnostuneet henkilöt. Pihkalan mukaan tavoitteena on mahdollistaa syvempi hiljentyminen luonnossa ja ympäristötunteiden kohtaaminen turvallisessa ympäristössä, missä tunteiden käsittelyä kehystetään pohdintatehtävin. “Pohdintatehtävissä esitellyillä asioilla ja esimerkeillä on myös aito yhteys ympäröivään maastoon”, Pihkala kertoo.

Uskontojen suhdetta ympäristöasioihin tutkinut Pihkala kertoo, että polun keskeisimpänä sanomana on ihmisen yhteenkuuluvuus luonnon kanssa. “Ihminen kuuluu olennaisesti yhteen muun luonnon kanssa ja tämän yhteyden tiedostaminen on tärkeää muun muassa hyvinvoinnin kannalta.”

Polku avattiin virallisesti Suomen luonnon päivänä 2018. Pihkala paljastaa, että nyt suunnitteilla on myös pidempi luontopyhiinvaellus Haltialta Velskolan kurssikeskukseen, jonka avajaiset ovat tämän vuoden Suomen luonnon päivänä.

Arastelen hieman uskonnollissävytteistä luontopolkua, mutta Pihkalan mukaan on parempi, että erilaisille maailmankatsomuksille raivataan tilaa kuin että ne kaikki visusti piilotettaisiin. Lopulta kristillisyys on kuitenkin selkeästi eroteltu polun infopisteiden teksteissä, jolloin uskonnolliset lainaukset pystyy tahtoessaan ohittamaan. Näin polun uskonnollinen tausta ei pistä liikaa silmään ja kokemuspisteet ja pohdintatehtävät antavat paljon myös uskontokuntiin kuulumattomalle.

Tuska tulevaisuudesta on universaali.

Pohdintapisteet on merkitty maastoon numerolla ja näkinkengällä. Pisteiden tekstit voi lukea esimerkiksi kännykällä.

Reitti on 2,13 km pitkä ja lähtee luontokeskus Haltian pihasta noudatellen läheistä Maahisenkierrosta. Reitti on suurimmaksi osaksi esteetön, paitsi aivan alussa, jossa polku on kapeampi ja kivisempi ja nousut ovat jyrkempiä.

Reitin varrella on kaikkiaan viisi infopistettä ja pohdintatehtävää. Niitä ei kuitenkaan löydy maastosta vaan ne saa mukaansa paperisena luontokeskus Haltiasta tai luettua kännykällä Citynomadi -sovelluksesta. Tekstit löytyvät myös ruotsiksi ja englanniksi.

Olen ladannut sovelluksen kännykkääni ja seuraan samalla reittiä kartalta. Tulemme ensimmäiselle varsinaiselle tehtävärastille, joka sijaitsee muinaisrannan kupeessa.

Tehtävänä on ajatella maailmanajassa. Suomessa jääkausi loppui noin 10 000 vuotta sitten. Verrattuna siihen yhden ihmiselämän aika ei ole mitään.

“Tuo kivikasa on ollut tuossa kauan ja niin se tulee todennäköisesti myös olemaan”, toteaa retkikumppanini. Ajatus pysyvyydestä maailmassa, jossa muutos on alati läsnä, on ihanan rauhoittava.

Jatkamme eteenpäin pysähdellen aina välillä lukemaan pohdintatehtävät puhelimen näytöltä. Oikean paikan maastossa osoittaa näkinkengällä kuvioitu keppi. Kunkin tehtävän sijainnin näkee myös Citynomadin kartasta.

Kolmas rasti käyttää jyrkkää mäkeä vertauskuvana elämän haasteista: “Aivan kuten nyt jaksoin lähteä ja nousta, samalla tavalla jaksan selviytyä elämäni haasteista.”

Reitti noudattelee pääosin esteetöntä Maahisenkierrosta, paitsi alussa, missä polku on mäkisempää ja kivisempää.

Maahisenkierroksen leveällä tiellä kulkiessani mieleeni tulee retkeilyn ja luontoelämyksen erilaisuus pääkaupunkiseudulla ja muualla harvaan asutussa Suomessa. Täällä vastaamme talsii ihmisiä parin minuutin välein. Muualla Suomessa saattaisin kokea sen häiritsevänä. Luontoelämys on minulle yksityinen. On aina ollut. Täällä kuitenkin hyväksyn muiden ihmisten läsnäolon ja yritän löytää yhteyden sisimpääni.

Tulemme aistipisteelle. Kaikista aisteista voimakkaimmin aivojani herättelee hajuaisti. Metsän tuoksut muuttuvat kasvuston myötä kuivasta ja paahteisen tuoksuisesta mäntykankaasta kosteaan ja multaiseen kuusimetsään.

Tämän vuoden kansainvälisillä metsäterapiapäivillä Evolla kuulimme eteläkorealaista professori Bum-Jin Parkia, joka on tutkinut metsän tuoksujen vaikutusta ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen. Päivillä saimme kuulla hyvinvointivaikutuksen liittyvän muun muassa tuoksujen herättämiin muistoihin.

Muistatko vielä, miltä ensimmäisellä metsäretkelläsi tuoksui? Muistatko, millaisia tuntemuksia sinulla oli sillä retkellä? Entä muistatko, miltä esimerkiksi mummolassa on tuoksunut? Mitä tuoksumuisto herättää sinussa?

Hajuaistilla on suora yhteys aivojen muistikeskukseen. Erityisesti muistoihin, joihin liittyy voimakas tunnekokemus, usein liittyy myös hajukokemus. Ja toisin päin. Hajut herättävät meissä tunteita.

Metsän tuoksut tuovat mukavat muistot pintaan ja tulemme iloisemmiksi ja rennommiksi. Tällä puolestaan on positiivinen vaikutus henkiseen hyvinvointiimme. Hajuaistimuksella on tajuttoman voimakas, ei-tahdonalainen vaikutus (ethän voi päättää olla haistamatta jotain, ellet pidä sormilla nenästäsi kiinni).

Reitin varrella olevat tehtäväpisteet ohjaavat muun muassa aistimaan luontoa ympärillä. Kuva: Riku Malminiemi

Entä jos ihmisellä ei ole hyviä muistoja metsästä? Tai ei muistoja ollenkaan.

Jään miettimään lapsuuden murrosta ja sisällä sähkölaitteiden kanssa leikkiviä lapsia. Osa luonnon hyvinvointivaikutuksista perustuu siihen, että ihmisellä on ollut hyviä kokemuksia luonnosta aikaisemmin, esimerkiksi lapsuudessa. Ja kaikki vaikutukset perustuvat siihen, että ihminen menee metsään!

Tämänkin vuoksi ympäristökasvatus on niin tärkeää. Lapsemme hyötyvät lapsuudessaan saamistaan positiivisista luontokokemuksista aikuisena.

Polun varrelta löytyy myös kiipeilypuisto, jossa käymme kiikkumassa. Kuva: Riku Malminiemi

Tuoksut huumaavat meidät niin täysin, että kävelemme vahingossa yhdestä rastista ohi. Päätämme etsiä sen paluumatkalla.

Pienen luontopyhiinvaelluksen reitti kääntyy näköalapaikalla ympäri. Näköalapaikka on rakennettu puutasanne korkealla kalliolla. Näkymät ovat odottamattoman huikeat pitkälle yli Pitkäjärven ja kauas horisonttiin asti.

Kalliot tasanteen ympärillä ovat täysin paljaat. Kasvillisuus, kuten sammalet, jäkälät ja kanervat ovat kuluneet pois. Kävijöiden on epäilemättä pitänyt päästä kauemmas, ehkä kurkkaamaan reunalta alas, ehkä ottamaan hieno kuva kaiteiden ulkopuolelta…

Vai liekö kallio ollut paljaaksi kulunut jo ennen näköalatasanteen rakentamista?

Pieni luontopyhiinvaellus päättyy näköalatasanteelle, jossa on viimeisen pohdintatehtävän aika.

Tutkiessani kansallispuistojen polkusuunnittelua graduani varten törmäsin usein reittirakentamisen tasapaino-ongelmaan.

Reittirakenteilla (esimerkiksi pitkoksilla, sorastamisella ja näköalapaikoille rakennetuilla tasanteilla) pyritään ehkäisemään polkujen ja alueen maapohjan liiallista kulumista. Tämän lisäksi rakenteet mahdollistavat yhä monimuotoisemman liikkumisen reiteillä tehden luontokohteesta saavutettavamman.

Jos reittejä ei rakenneta, alueen luonto ennen pitkää kuluu – mahdollisesti hyvin törkeän näköiseksi. Polkujen leveneminen ja syveneminen riippuu kävijämääristä, kasvupaikkatyypistä, maapohjasta ja maanpinnan kaltevuudesta.

Jos taas retkeilyalueen poluille rakennetaan liikaa, alueen luonnollisuus retkeilijöiden silmissä kärsii. Lisäksi esimerkiksi puurakentaminen (joka on kaikista luonnonmukaisin materiaali niin valmistustapansa kuin ulkonäkönsäkin puolesta) lisää helposti huoltokustannuksia eikä ole edes halvimmasta päästä.

Ovatko Maahisenkierroksen näköalapaikalla maisemia kuvanneet nähneet puukaiteet kuvan luonnollisuuden pilaajina ja kiivenneet parempaan paikkaan? Toisaalta myös luontopyhiinvaelluksen tehtävärasti ohjeistaa menemään kalliolle, mikäli näköalatasanne on täynnä.

Paljaaksi kulunut kalliopinta todennäköisesti myös jää paljaaksi. Jäkälällä kestää pitkään uusiutua eikä se käytännössä pysty siihen, jos käynti kasvupaikalla on aktiivista.

Ajattelen sitä kävijäpainetta, jota Nuuksion kansallispuisto kohtaa. Rakenteet ovat täällä aivan välttämättömiä. Vaikka ne sitten romuttaisivat paikan erämaisuuden. Vaikka nekään eivät onnistuisi suojaamaan kaikkea.

Sorastettu polku suojaa maastoa kulumiselta polun ympärillä. Esteetöntä polkua pitkin voi kulkea vaikka lastenrattaiden kanssa.

Viimeinen rasti näköalapaikalla pureutuu juurikin ihmisen ympäristövaikutuksiin ja ympäristöahdistuksen kokemukseen. Kaukana horisontissa kohoaa Ämmässuon kaatopaikka, joka symboloi ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tunteita.

Rasti ohjeistaa kädestä pitäen kohtaamaan ja työstämään omaa asennetta ympäristötuhoja kohtaan. Huomaan, että itselläni maailman ympäristötuhoihin liittyvät tuntemukset ja ajatukset ovat yhtä muodotonta mössöä. En osaa nimetä niihin liittyviä tunteitani.

Koska median kautta ongelmista kuulee vain päällisin puolin – ja yleensä sen katastrofaalisen puolen – on luonnollista lukittautua siihen kauhun kokemukseen, että koko maailma on menossa päin prinkkalaa.

Vähäisen informaation herättämiä ensiajatuksia ja vaikeita tunteita yrittää tietoisesti olla ajattelematta ja tuntematta. Ne sysää mieluummin aivojensa perukoille ja lukittautuu “ei koske minua” -asenteeseen.

Ei koske minua ennen kuin merenpinta omalla etupihallani nousee tai kuumuus vie oman satoni.

Tämän ansiosta pystymme toimimaan päivästä toiseen kuten ennenkin ja ilmastonmuutoskin on vain se vaikea ajatus mielen taustalla. Toruva ja panikoiva omatunto alitajunnan kuorella.

Haluan toimia ympäristön puolesta ja tietoakin meillä on jo saatavilla. Suurin tarpeeni onkin opetella käsittelemään näitä tuntemuksia, jotta ne eivät lamauttaisi minua.

Näkymiä näköalatasanteelta yli Pitkäjärven

Tehtävärasti muistuttaa, miten vaikeaa on nähdä, että myös hyvää tapahtuu koko ajan. Pihkala on kirjoittanut kirjassaan Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo kahden tason näkökyvystä ja samaan viitataan myös pyhiinvaellusreitin viimeisellä tehtävärastilla.

Kahden tason näkökyky tarkoittaa käytännössä taitoa havaita yhtä aikaa sekä hyvät että pahat ympärillämme tapahtuvat asiat. Maailmassa ei tapahdu pelkästään pahaa. Eikä maailmassa tapahdu pelkästään hyvää.

Tämä on tärkeä taito myös muissa teemoissa kuin ympäristöahdistuksessa.

Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on ollut sukellus luontoyhteyteen ja vaikeisiin tuntemuksiin. Metsäympäristö lämpimänä kesäpäivänä on mielelle turvallinen paikka käydä läpi näitä epämiellyttäviä ajatuksia, mutta olen onnellinen, että matkassani on toinen, jolle voin puhua ääneen huolistani ja joka voi heijastella tehtäväpisteiden aiheuttamaa pohdintaa.

Palaamme takaisin samaa reittiä. Ilma on jo viilennyt kohti iltaa. Metsän siimeksessä päivän kuumuus ei ole missään kohtaa tuntunut liian tukahduttavalta. On aivan uskomatonta, miten hyvä paikka metsä on olla! Ympäristöongelmiin ja -katastrofeihin liittyvät huolet tuntuvat siellä kaukaisilta.

Vaikka juuri metsiämme suurin osa ympäristöongelmista koskettaakin.

Nuuksion latvusto huokaa hiljaa tuulessa.

Suomen kansallispuistot ovat suojelualueita, joiden yhtenä tehtävänä on säilyttää suomalaisen luonnon monimuotoisuutta.

Helle haastaa luonnon, nuotiontekijät ymmärryksen

Nuotio on klassinen osa eräilyä ja kuuluu monen mielestä onnistuneeseen retkeen, mutta aina leiritulia ei voi tehdä. Missä ja milloin tulenteko on kiellettyä ja missä olosuhteissa tulistelu onnistuu? Nämä tiedot näyttävät olevan huolestuttavan monella kateissa. Ymmärtävätköhän ihmiset, että jopa huolella sammutetuissa maatulissa voi piillä metsäpalon riski.

On kesän kuumin aika ja luonto kärvistelee kuivuudessa. Monet kotikatumme koivut ovat jo alkaneet kellastua, kun puut ottavat hädissään talteen arvokasta lehtivihreää ja tiputtavat lehtiään vähentääkseen haihtumista.

Olen huolissani luonnon kestämisen puolesta, niin pystyyn kuivumisen kuin myös metsäpalojen puolesta. Keväällä uutisoitiin, etteivät retkeilijät paljoa piittaa metsäpalovaroituksista vaan tulistelevat nuotioilla kuten ennenkin.

Osa ei välttämättä tiedä vallitsevasta metsäpalovaroituksesta, osa ei tiedä sen merkitystä ja osa ei varmasti vain välitä. Sosiaalisen median ryhmissä ja keskustelupalstoilla välillä kuulee muidenkin ihmisten taivastelevan tätä, mutta kohdalle osuessa kukaan ei tavallisesti uskalla ottaa asiaa puheeksi tulitikkuja raapivien kanssa.

Syytä ehkä kuitenkin olisi, sillä tulen tekeminen on aina riski. Se on riski siinä mielessä, ettei sen leviäminen ole silloinkaan mahdotonta, kun tulistelija on hoitanut kaiken oppikirjojen mukaan. Vaikka olisit vahtinut nuotiota koko sen palamisen ajan ja sammuttanut tulen lähtiessäsi, et voi koskaan olla täysin varma, ettei leviämisriskiä ole.

Sain tästä itse opetuksen elokuussa 2014, joka tämän (ja viime) kesän lailla oli kuuma ja kuiva. Osallistuin Suomen Survival Killan koulutukseen ja yövyimme koulutuksen aikana maastossa tulilla. Olimme saaneet Metsähallitukselta luvan tehdä tulet tietyillä alueilla suojelualueiden ulkopuolella eikä vielä koulutuksen alkaessa ollut metsäpalovaroitusta. (Varoitus tuli myöhemmin viikon aikana ja, koska ryhmämme ohjaajat tarkkailivat varoitusten kehittymistä, tiesimme jättää tulet loppuviikosta tekemättä.)

Jokaista nuotiota varten kaivoimme kunttarullan, missä aluskasvillisuudesta leikataan siis reippaasti nuotiota isompi pala irti ja rullataan kuin matto rullalle, jolloin alta paljastuu kivennäismaa. Sitä kaivetaan vielä niin, että tulet saadaan sytytettyä hiekkapohjalle.

Tulet sammutettiin aina antamalla hiilloksen kuolla ja kaatamalla vielä päälle litroittain vettä. Meillä oli kymmenen litran muoviämpärit, joilla haimme lähimmästä vesistöstä sammutusvettä. Kun olimme varmoja, että nuotio oli sammunut (usein nuotion paikalla oli tällöin lainehtiva lätäkkö), kieritimme kuntan takaisin paikalleen ja jatkoimme matkaa. Kouluttajamme kiersivät vielä ryhmien leiripaikat läpi ja tarkastivat myös tulipaikat.

Hyvä niin, sillä lätäköistäkin huolimatta nuotiopaikastamme löytyi kytevää maa-ainesta.

Käytännössä tuli voi levitä retkeilijän nuotiosta useampaa kautta. Poltettaessa pihkaista puuta, kuten kuusta tai mäntyä, syntyy kipinöitä. Isojen pihkapallojen poksahdellessa isompiakin palavia kappaleita voi singota nuotiosta. Hyvällä tuulella kipinät voivat lentää pitkiä matkoja ja myös ylös korkeuksiin, puiden latvoihin.

Maatulissa Aku Ankoista tuttu kivirinki ei paljoa palon leviämistä estä. Tuli nimittäin lämmittää maata allaan ja kytö saattaa lähteä leviämään sivuttaissuunnassa aluskasvillisuuden juuria pitkin. Ja poksahtaa pintaan jossain aivan muualla.

Kytö voi selviytyä pitkiäkin aikoja näkymättömissä ja sytyttää maastopalon vasta retkeilijän lähdettyä alueelta. Kuivissa olosuhteissa se voi kasvaa jopa metsäpaloksi.

Isotkaan kivet eivät estä palon leviämistä maan alla, mikäli nuotio on tehty suoraan maapohjalle.

Jokainen on vastuussa sytyttämästään nuotiosta ja siitä, ettei tuli leviä. Tätä ajatellen katselen kauhulla jo kaukaa tulipaikalta kohoavaa savua, someen päätyviä kuvia ja erityisesti lähellä asutusta tehtäviä laittomia Aku Ankka -nuotioita.

Tällä viikolla on myös kohistu Retki-lehden Facebookissa jakamasta artikkelista. Itse tuottamassaan jutussa Retki-lehti on haastatellut sisäministeriön pelastusosaston valmiusjohtaja Janne Koivukoskea siitä, onko retkeilijöiden käyttämä risukeitin luettavissa avotuleksi vai ei.

Haastattelussa päädytään tulokseen, että koska kyseessä on maapohjasta eristetty keitin, risukeitintä ei lasketa avotuleksi. Kuitenkin pelastuslain mukaan avotuleksi lasketaan tuli, joka voi päästä leviämään joko maapohjan tai kipinöinnin kautta.

Kuinka paljon risukeitin sitten kipinöi? Se korreloi epäilemättä suoraan sen kanssa, mitä risua siinä polttaa. Täytyy myöntää, etten ole koskaan itse käyttänyt risukeitintä eikä minulla siten ole kokemusta sen kipinäherkkyydestä. Ne, ketkä käyttävät, varmasti tietävät…

Jotain sanoo kuitenkin se, että aikaisemmin tänä kesänä Metsähallitus on kieltänyt risukeittimien käytön tietyillä alueillaan metsäpalovaroituksen ollessa voimassa.

Minusta olisi käsittämättömän leväperäistä, että alan huippulehdeksi pyrkivä julkaisu nojaisi semantiikkaan asiassa, joka voi potentiaalisesti vaarantaa paloturvallisuuden. Nimittäin sillä, luetaanko jokin keitin lopulta avotuleksi vai ei, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, voiko siitä oikeasti syttyä metsäpalo.

On olemassa ihmisiä, jotka harkintakyvyn tai tiedon ja kokemuksen puuttuessa oikeuttavat toimintansa yhteen lakipykälään vedoten. Heille itselleen ja luonnolle vastaavanlainen uutisointi on potentiaalisesti varsin kohtalokasta.

Sittemmin sisäministeriö on täsmentänyt lain tulkintaa ja listannut myös risukeittimet kiellettyjen tulisijojen listalle.

Myöskään kannettavia kertakäyttögrillejä ei saa käyttää metsäpalovaroituksen aikana, sillä maata vasten oleva grillin pohja kuumenee.

Itsekin olen törmännyt heihin, keitä ei tunnu ympäristön kuivuus pelottavan.

Juurikin tällä viikolla rantauduin pitämään taukoa autiolle, hormittomalle tulipaikalle. Koska oli kuuma ja voimassa oleva metsäpalovaroitus, olin varannut eväät sen mukaan, ettei tulia tarvinnut tehdä. Tehdessäni lähtöä paikalle tuli maateitse seurue, jonka kantamassa muovikassissa näin polttopuita. (Paikka on sellainen, jonne pitää tuoda omat puut mukanaan.)

En voinut olla kysäisemättä, aikooko seurue tehdä tulet ja että ovathan he tietoisia siitä, että on metsäpalovaroitus ja että silloin tulia ei saisi tehdä. Vastaus oli: “Ai eikö niitä saa silloin tehdä tällaiseenkaan paikkaan?”

Olin häkeltynyt. Minne muualle te normaalisti tulet sitten teette?

Suosituilla retkeilyalueilla näkee usein valmiiden tulipaikkojen ulkopuolelle tehtyjä “villejä tulipaikkoja” eli laittomia nuotioita. Monesti tulien tekijä on sentään katsonut, ettei rakenna notskiaan suoraan aluskasvillisuuden päälle, mutta ylimääräiset tulet eivät missään nimessä ole OK eivätkä sallittuja.

Onko syy siinä, etteivät ihmiset tiedä vai siinä, ettei heitä kiinnosta?

Monelta jäi tänä juhannuksena juhannuskokot polttamatta metsäpalovaroituksen vuoksi.

Siltä varalta, että vastaus on edellinen, kerrataanpa tulenteon säännöt:

Suomessa tulenteko ei kuulu jokamiehenoikeuksiin toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa. Tulta ei siis saa tehdä ilman maanomistajan lupaa.

Suosituilla, valtion omistamilla retkeilyalueilla, kuten kansallispuistoissa, reittejä huoltava Metsähallituksen Luontopalvelut on antanut luvan tehdä tulet huolletuille tulipaikoille, mikäli ei ole voimassa olevaa metsäpalovaroitusta. Nämä tulipaikat on myös selkeästi merkitty alueen karttoihin. Niiden ulkopuolelle ei ole lupa tehdä tulia.

Metsähallitus on myös antanut luvan tehdä maatulet pienistä maapuista Lapin erämaissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Pohjois-Karjalassa. Näilläkin alueilla tulisi kuitenkin ensisijaisesti käyttää huollettua tulentekopaikkaa, jos sellainen on alle puolen kilometrin etäisyydellä tarjolla. (Psst! Näillä paikoilla on myös fiksumpaa käyttää muiden jo käyttämiä nuotiopaikkoja!)

Myös maatulien teko riippuu luonnollisesti siitä, onko julistettu metsäpalovaroitus. Teko-oikeus riippuu myös siitä, missä retkeilet. Luonnonsuojelualueilla tulenteko riippuu alueen hoito- ja käyttösuunnitelmasta. Jos ei jaksa selvittää, onko alueella lupa tehdä avotulta, on turvallisempaa olettaa, ettei se ole sallittua.

Metsähallitus on antanut luvan tehdä tulet maillaan olevilla huolletuilla nuotiopaikoilla, milloin metsäpalovaroitus ei ole voimassa. Nuotiopaikat on merkitty selkeästi maastoon ja karttoihin. Tulentekoon tulee myös käyttää siihen osoitettuja polttopuita.

Metsä- ja ruohikkopalovaroituksen aikaan tulet saa tehdä vain hormillisiin (ja maasta irrallisiin) tulipesiin. Tällä pyritään ehkäisemään kuumien kipinöiden lentäminen maastoon. Matkalla hormissa kipinät ja muu tulesta leijumaan irtoava aines ehtii jäähtyä. Ainakin, jos hormi on tarpeeksi pitkä.

MUTTA. Maanomistajalla on aina oikeus rajata tulentekoa ja metsäpalovaroituksen aikana tulenteko voi olla kiellettyä myös hormillisissa tulisijoissa. Näin voi käydä myös silloin, kun maasto on erittäin kuivaa ja syttymisherkkää.

Maanomistajan linjaukset tulentekoon liittyen voi lukea retkikohteen säännöistä. Esimerkiksi kaikille kansallispuistoille ne löytyvät täältä.

Siispä yksinkertaistettuna: Minne tahansa ei saa tehdä tulia, vaan aina on oltava maanomistajan lupa. JA metsäpalovaroituksen aikana ei saa tehdä tulia.

Hormilliset tulipesät ovat turvallisimpia tulentekoon, sillä hormi jäähdyttää nuotiosta sinkoavat kipinät.

Mistä ihmeestä sitten tietää, onko metsäpalovaroitus?

Kaikki varoitukset saa tarkistettua Ilmatieteenlaitoksen sivuilta kohdasta Varoitukset/Kaikki varoitukset. Varoitusten listasta löytyvät niin hellevaroitus, tuulivaroitus kuin metsäpalovaroituskin. Kaikille varoituksille on myös väriasteikko vihreästä punaiseen, “ei vaaraa” -statuksesta “hyvin vaarallinen” -statukseen.

Viime kesänä väri muuttui punaiseksi ja silloin tulien teko kiellettiin yleisesti jopa hormillisissa tulisijoissa.

Pelastuslaki sanoo myös, ettei avotulta saa tehdä silloinkaan, kun “olosuhteet kuivuuden, tuulen tai muun syyn takia ovat sellaiset, että metsäpalon, ruohikkopalon tai muun tulipalon vaara on ilmeinen”. Tulistelukielto ei siis riipu yksin annetusta metsäpalovaroituksesta.

Paljon jää lopulta tulentekijän itsensä arvioitavaksi ja siksikin maalaisjärjen soisi kulkevan mukana.

Niin lehtijutuissa kuin maastossakin.

Miksi “kylpeä metsässä”? – Omakohtainen kokemus päivänä, jolloin kaikki luhistui

Mitä metsäkylpemisestä saa ja mihin se auttaa? Alunperin ajattelin kirjoittaa aivan tavallisesta metsäkylpyhetkestä, mutta dokumentointipäivän aamu toikin mukanaan aivan uudenlaisen syyn lähteä metsään.

Mutta ensinnäkin… mitä metsäkylpy edes on? Metsäkylpy on käytännössä yksinkertaisimmillaan tietoista läsnäoloa metsässä, jolloin ympäristön annetaan tulla tykö kaikkien aistien kautta. Metsäkylpy rauhoittaa mieltä, rentouttaa ja antaa virtaa. Tutkimusten mukaan se auttaa muun muassa unettomuuteen ja palautumaan stressistä. (Li 2018)

Se myös lohduttaa ja auttaa yksinäisyyteen. Suomalaisten tutkimusten mukaan ihmisen tunnesäätely toimii paremmin luontomielipaikassa. (Korpela & Ylén 2005) Viherympäristöt lisäävät myös ihmisten välistä kanssakäyntiä ja sosiaalisuutta (esim. Sullivan, Kuo & Depooter 2004), voivat vähentää yksinäisyyden tunteita (esim. Maas et al. 2009) ja auttavat itsereflektiossa.

Metsäkylpeminen sellaisena kuin siitä nyt puhutaan, lähti Japanista 80-luvulla. Siellä metsäkylpy (shinrin-yoku) kehitettiin työkaluksi luonnosta etääntyneiden, kovasta työstressistä ja uupumuksesta kärsivien ihmisten hoitoon. Siellä lääkärit saattavat edelleen määrätä potilailleen käynnin johonkin maan yli 60 metsäterapiakeskuksesta.

Oman metsäkylpypäiväni aamu oli lupaava. Sää lupaili upeata kesäpäivää ja aloitin päiväni ihan perinteisellä kylvyllä käväisemällä aamu-uinnilla läheisessä järvessä. Juuri hetkeä ennen metsään lähtöä sain kuitenkin kaksi puhelinsoittoa, jotka pysäyttivät muutoin täydellisen päivän.

Kuinka voikaan kaikki luhistua kuin korttitalo muutamasta takaiskusta.

Olen etsinyt nyt aktiivisesti töitä noin puolen vuoden ajan. Hakenut eri alojen paikkoihin eri puolille Suomea. Välillä matkustanut työhaastatteluun Lappiin asti. Nyt odotin vastausta kahdesta viimeisestä hausta. Kyseessä oli kaksi unelmapaikkaa, joiden eteen olin nähnyt kovasti töitä. Ne olivat viimeiset verkot vedessä. Niiden jälkeen ulapalla ei olisi enää kiintopisteitä.

Tuona aamuna sain jälleen jo surullisen tutuksi tulleen vastauksen: “Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.”

Näiden soittojen jälkeen tulevaisuuteni vaikutti tyhjältä ja kirjoittamattoman epävarmalta. Työnhaku oli alkanut muistuttaa totista kilpaurheilua, jossa vain yksi voi voittaa, enkä ollut koskaan ollut kovin hyvä kilpaurheilussa. Pelotti. Ja pelokas mieli kaivoi muistojen syövereistä kaikki edelliset epäonnistumiset ja alkoi muodostaa yhtälöä.

Tuossa yhtälössä en kelpaisi minnekään. Olen täysin vääränlainen, väärän näköinen, väärän muotoinen ja väärän mallinen. En ole tarpeeksi iloinen, kaunis tai onnellinen. Näin minulle on sanottu elämäni aikana useampaankin kertaan ja nyt nuo kaikki kerrat piirtyivät mieleen kirpaisevalla tarkkuudella.

Koin jälleen, ettei minulle olisi varattuna minkäänlaista tulevaisuutta. Olin ikään kuin elämäni reunalla, jossa pitäisi joko kasvattaa siivet tai hypätä alas.

Ryvin itsesäälissä. Se tuntui ainoalta asialta, mitä tässä tilanteessa osaisin ja haluaisin tehdä. Halusin sukeltaa siihen, uida siinä, kylpeä siinä…

Sitten muistin metsäkylpyaikeeni. Metsään lähteminen ei todellakaan houkuttanut enää. Ja ehkä siksi sinne lopulta lähdinkin. Ehkä halusin rankaista itseäni. En tiedä.

En muistanut edes laittaa hyttysmyrkkyä. Pitkähihaisen ja juomapullon sentään muistin ottaa mukaan.

Lähtiessäni oloni oli tyhjä, turta ja voimaton. Olin täysin oman sisäisen kokemusmaailmani vallassa ja myös ulkomaailma näyttäytyi sen kautta. Muistan, että ensimmäinen asia, jonka huomasin ulkomaailmasta, oli kuumuus. Huomasin paistuvani pitkähihaisessani.

Astuessani metsän siimekseen, ilma muuttui välittömästi viileämmäksi ja metsäpolulla vallitsi mukava lämpötila. Metsässä kuulin ensimmäistä kertaa lintujen laulun, vaikka ne olivat varmasti laulaneet takapihallammekin koko aamun. Peippo ja räkättirastas varoittelivat latvuksissa ja ilmoittivat minun saapuneen. Olin vieras toisten kodissa – epätoivottu sellainen…

Hieman kauempaa kuuluivat lokkien äänet, kaukainen liikenne ja lähestyvän ukkosen laiska jyrähdys. Tuuli humisutteli puita siellä täällä pienellä metsäalueella.

Muistin hengittää. Olin puheluista asti hengittänyt kevyesti ja pinnallisesti ja puheluiden aikana varmasti osin myös pidätellyt henkeä. Hengittämistä ei voi vahingossa lopettaa, mutta kuinka usein siltikin unohdamme hengittää!

Vedin vapisevin keuhkoin tietoisesti syvään henkeä ja avauduin samalla hajuille ja tuoksuille ympärilläni. Metsässä tuoksui paahteiselta ja maalta. Muistin, kuinka kuivalla säällä metsä tuoksuu aivan erilaiselta kuin sateen jälkeen.

Hajuaistilla on suora yhteys aivojemme muistikeskukseen, joten se pystyy sekä sitomaan läsnä nykyhetkeen että tuomaan mieleen vahvoja muistoja. Päätin valita läsnäolon hetkessä.

Valitsen tutuista poluista sen, jota en yleensä käytä. Olen valmis uuteen.

Huomioni kiinnittyy polun vieressä kasvavan tuomen lehdistä nouseviin äkämiin. Mietin, onko kyseessä äkämäpunkin aiheuttamat nystyt vai onko olemassa muitakin eliöitä, jotka tuottavat näitä.

Rachel ja Stephen Kaplanin kehittämän tarkkaavuuden elpymisen teorian (ART) mukaan luonnonympäristö auttaa aivojen uupumustilaan viemällä huomion aistiärsykkeisiin. Aivojemme valikoiva, suorittava ja arvioiva osa saa levätä, kun olemme täysin valikoimattoman tarkkaavaisuuden vallassa.

Jo muutaman minuutin jälkeen minulla onkin tarkkaavaisempi olo ja kiinnitän huomiota ympäristön yksityiskohtiin.

Metsäkylvyssä käytetään kaikkia aisteja, myös makuaistia. Tähän aikaan ei ole vielä marjoja ja monet villiyrteistäkin ovat kasvaneet kitkeriksi. Näiden sijaan metsässä voi kokeilla haistella ilmaa suu auki ja kieli ulos työnnettynä.

Saavun kohtaan, jossa puunrunko on kaatunut polun yli. Muistan kohdan viime syksyltä, jolloin kuvasin rungon päällä kasvavia sammalia. Sammal on nyt kuivaa ja kutistunutta. Littanana se yrittää selviytyä helteestä kuihtuvalla rungolla. Kaadan sammalen päälle juomapullostani vettä ja katson, kuinka pisarat valuvat runkoa pitkin ja jäävät kuivahtaneelle pinnalle pyöreinä kristallipalloina.

Pian saavun polkua pitkin alueen vanhimman puun luokse. Mäntyvanhus on selkeästi muita ympäristön puita korkeampi ja paksumpi ja sen kuori on alkanut muodostaa kilpikaarnaa, kuten vanhat männyt tekevät.

Viime talvena löysin samaisen puun juurelta pähkinöitä ja siemeniä. Tuolloin mietin, oliko kätkö ihmisen vai jonkun muun eläimen tekemä. Nyt yllätyksekseni puun juurelle on kannettu vadin muotoinen kivi. Noin tarjottimen kokoinen laakea ja tasainen kivi on hieman kovera niin, että sen kohoavat reunat estävät kivelle asetettuja asioita vierimästä maahan.

Mieleeni tulee välittömästi alttari. Onko tämä jonkun uhripaikka metsälle? Ajatus herättää minussa iloa ja kiitollisuutta. Hetkessä on pyhän paikan tuntu.

Kivellä ei tällä hetkellä ole mitään ja mietin, mitä itse voisin metsälle antaa. Lopulta kaadan kuivuuden ja kuumuuden koettelemille metsän asukeille vettä. Juomavesi jää kivelle kuin maljaan.

Oman juomaveteni uhraaminen vanhan puun juurella on kunnioituksen ele ja pysähdyn hetkeksi makustelemaan tuota tunnetta. Kun me nykymaailmassa pyrimme suorittamaan täydellisesti, korostamaan itseämme ja saavuttamaan asioita miellyttämällä toisia, ehdimmekö missään välissä kokemaan kunnioitusta tai arvostusta?

Tässä tunteessa vanhaa puuta ja koko metsää kohtaan ei ole kateutta tai kilpailuhenkisyyttä. On vain hyväksyntää.

Sivelen isoa runkoa ja huomaan useita eri hyönteisiä ja hämähäkkejä sen pinnalla ja raoissa. Yksi yksittäinen puu kuhisee elämää vaikkei sitä nopealla vilkaisulla huomaakaan. Vain syventymällä lähempään tarkasteluun voi huomata aurinkoa ottavan kärpäsen, muurahaisten salaiset polut tai itselle tuntemattoman öttiäisen ruokailuhetken. Joillekin eliöille tuo puu on koko maailma.

Toisessa lähellä olevassa rungossa koputtaa käpytikka. Tajuan jälleen koko metsän suuren vuorovaikutusverkoston. Yhteydet singahtelevat lajista toiseen ja kaikki kytkeytyy lopulta takaisin puihin. Niin käpytikalle kuin monille selkärangattomillekin puut ovat ravinnon lähde ja ehto suvun jatkamiselle.

Tikka ruokailee hyönteisillä ja osa hyönteisistä käyttää puunrunkoa toukkiensa kasvualustana ja ravintona. Hyönteiset puolestaan saattavat kuljettaa mukanaan sienikumppania, joka niinikään elää puussa ja jauhaa puuaineksen toukkien suuhun sopivaksi, kuten osa puupistiäisistä tekee.

Uppoudun hetkeksi metsän verkostoihin. Kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, on osa metsän luonnollista kiertokulkua, jossa jokaisella eliöllä on paikkansa. Sen sijaan ihminen erkaantuessaan luonnosta on kuin vieraslaji sinne jälleen palatessaan.

Jatkan polkua risteykseen, jossa johdatin puolisoni vahingossa harhaan retkeillessämme ensimmäistä kertaa alueella. Rakas muisto ja siihen liittyvät tunteet pilkahtavat sisälläni ja hymyilen ensimmäistä kertaa mielessäni. Tällä kertaa en pelkää eksymistä. Metsässä ei ole mitään pelottavaa.

Maisema vaihtuu kuusimetsään ja hämärän vihreä sammalmatto muistuttaa minua lapsuuteni peikkometsistä. Punatulkkukoiras lehahtaa eteeni kuusen oksalle. Sen kirkkaan punainen vatsa loistaa majakan lailla vasten tummanvihreää taustaa. Häkellyn tuosta upean esteettisestä näystä! Linnun puoliso lehahtaa myös paikalle ja ne jatkavat yhdessä kuusten latvuksiin.

Metsäkylvyssä on tärkeää etsiä itselleen sopiva paikka. Sellainen, missä on helppo ja miellyttävää olla. Minulle se on veden äärellä.

Tulen rantaan, missä tuulee enemmän. Metsäkylvyn aikana on tarkoitus liikuskella rauhallisesti, mutta metsässä hyttyset ovat saaneet minut koventamaan tahtiani tarpeettomasti. Rannassa on itikkavapaampi tunnelma.

Tunnen ensimmäiset sadepisarat. Sade ei haittaa. Kestän sateen siinä missä mikä tahansa metsän elävä. Kaukaiset pilvet ja taivaalle jähmettynyt sade näyttävät maalaukselta.

Istun alas, otan kengät ja sukat pois ja lasken jalat veteen. Vesi tuntuu pehmeältä ja sen alaiset kivet sileiltä ja liukkailta. Toisella puolella järveä hiljaa kehräävä ukkonen tuntuu lohdulliselta. Nostaessani jalat vedestä sille putoavat sadepisarat tuntuvat lämpimiltä. Otan hetken sadehierontaa jalalleni ja jatkan sitten kohti kotia.

Vietin metsässä aikaa noin tunnin. Shinrin-yokua tutkineen tohtori Qing Li:n mukaan metsäkylpyretkellä kannattaisi viettää noin neljä tuntia. Tänä aikana ehtisi ihannenopeudella kävellä viitisen kilometriä. (Li 2018)

Kuitenkin, oman kokemukseni perusteella, tuntikin riittää havaittaviin vaikutuksiin. Vaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pidempään metsässä viipyy, mutta metsäkylvyn ei ole tarkoitus olla patikkaretki eikä sen aikana haeta fyysistä rasitusta. Li listaa vinkkejä omatoimiseen metsäkylpyyn kirjassaan Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.

Näitä ovat muun muassa se, että väsyneenä pitäisi levätä ja janoisena juoda. Itsestäänselvyyksiä, mutta silti niin kovin vaikeita asioita monelle meistä. Muutoin metsäkylvyn toteuttaminen ei ole vaikeaa eikä siinä voi epäonnistua. Se kun pohjaa lajimme luontaiseen tapaan olla metsässä.

Toisaalta harmittaa, että metsäkylpyä tarvitsee edes olla olemassa. Jollekin niin tavalliselle toiminnalle on annettu trendikäs nimi, jotta se saataisiin myytyä aivan eri todellisuudessa eläville ihmisille. Jotta kalenteri ei täyttyisi aivan kokonaan, pitää joutenololle varata aikaa. Ja jotta ajanvaraus onnistuisi, täytyy joutenololle olla nimi. Niinpä nykyään monen kalenterissa lukee “metsäkylpy”, jotta pää ei räjähtäisi.

Li:n mukaan metsäkylpy tekee meidät onnellisiksi. “Onni löytyy huomennakin, jos ihminen on ollut onnellinen metsässä tänään.” Kuulostaa hyvin perinteiseltä itämaiselta viisaudelta. Idea siis on, että onnistunut metsäkylpy lisää pitkäkestoista hyvinvointia onnellisuuden ja positiivisuuden muodossa sekä mielen resilienssiä (mielen joustavuutta vastoinkäymisissä ja haastavissa tilanteissa).

Itse olin metsäkävelyn jälkeen rauhallisempi ja tasapainoisempi kuin ennen kävelyä. Tiedostin ympärilläni tapahtuvat asiat ja osasin erottaa ne mielessäni tapahtuvista asioista. Mieli oli huomattavasti positiivisempi kuin ennen kävelyä.

Olin pitänyt puhelinta lentotilassa koko kävelyn ajan enkä ollut käyttänyt sitä edes kuvien ottoon, mutta kotimatkalla en voinut olla kaivamatta sitä esille. Somessa joku oli linkannut Suomen Kuvalehden artikkelin työuupumuksesta. Jutussa kerrottiin, ettei pahasta uupumuksesta välttämättä koskaan toivu täysin.

Olenko minäkin sellainen? Hetkellisen läkähdyttävän elämäntyylin pilaama? Siksikö en enää kelpaa työelämän kilparattaisiinkaan… Olen miettinyt tätä monesti ja artikkeli sai taas nämä ajatukset pintaan.

Uupumus ja mielenterveyden heilahtelut muuttavat ihmistä. Ne eivät ole kuin flunssia, joista parannutaan ennalleen. Vaikka elpyisit aallonpohjasta, vaihe on voinut muuttaa sinua ihmisenä ja persoonana. Onko se sitten paha asia?

Metsäkylpyhetken ansiosta aloin hyvin pian taas katsoa kokonaiskuvaa.

Ei, se ei ole yksiselitteisesti paha asia.

Kuva: Riku Malminiemi

Ohjeet pieneen metsäkylpyhetkeen:

  1. Tunnustele omaa oloasi ennen lähtöä. Mitä kehosi ja mielesi tarvitsisi juuri nyt?
  2. Mene metsään ja etsi itsellesi paikka, joka kutsuu sinua.
  3. Anna ympäröivän luonnon tulla luoksesi ja uppoudu havainnoimaan sitä.
  4. Älä käytä puhelinta tai kameraa. Ole ilman, että yrität suorittaa mitään. Vain ole.
  5. Tutki ympäristöäsi kuuloaistillasi, näköaistillasi, hajuaistillasi ja tuntoaistillasi. Huomioi yksityiskohdat, jos se on sinulle luontevaa.
  6. Tutki, millaisia ajatuksia, muistoja ja tuntemuksia aistimukset sinussa herättävät.
  7. Anna aikaa itsellesi vain olla ja nauttia ympäristöstä sellaisena kuin se on, ilman tulevan ajattelua tai menneen murehtimista. Salli itsesi olla läsnä hetkessä sellaisena kuin se on.
  8. Metsäkylvyn päätteeksi tutkaile jälleen oloasi. Mikä on muuttunut?

Kirjallisuutta:

Li, Q. 2018. Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet. Readme.fi (ISBN: 978-952-321-634-1)

Motivaatio vaakakupissa – Miksi viedä ihmisiä metsään?

Miksi teen tätä? Kysymys, joka usein pompsahtaa päähän ahdistuskohtauksen alkaessa. Olen märehtinyt vastausta paljon ja joka kerta se on sama. Ne on ne hemmetin metsät!

Henkinen hyvinvointini on heittelehtinyt aikuisiällä ja olen saanut burn-outin seurauksena psykiatriset diagnoosit niin keskivaikeasta masennuksesta kuin ahdistuneisuushäiriöstäkin. Luonto on auttanut minua jaksamaan aina. Se on ollut rauhoittava elementti jo lapsuudessa ja metsässä olen saanut olla juuri sellainen kuin olen. Itkut ja kiukun huudot ovat vaimenneet havujen katveeseen.

Metsät auttavat edelleen ja niiden huomaan olen hakeutunut erityisesti viime vuosina, kun voimat ovat olleet vähissä, mutta luonnossa liikkumisen taidot paremmat. Nyt luonnon mielenterveyttä tukevat vaikutukset on tunnistettu myös tutkimuksen puolella.

Tänä kesänä ohjaan luonnonympäristöjen tutkittuihin hyvinvointivaikutuksiin perustuvia päiväretkiä Isojärven kansallispuistossa Keski-Suomessa. Lähtöjä on tarjolla joka kuukausi yhtenä viikonloppuna ja noin kolmen tunnin ajaksi uppoudumme ainoastaan luontoaikaan.

Vaikutukset ovat uskomattomat ja niiden taustoista kerron enemmän retkillä. Mutta mikä on oma motivaationi?

Kuva: Riku Malminiemi

Julkkiksista kultisteihin?

Luonnon hyvinvointivaikutukset ovat nyt “in” ja vastaavanlaisia kävelyitä vedetään jo maailmalla monessa paikassa. Länsimaissa vihreää hyvinvointia tuovat tunnetuksi sellaiset julkkikset kuin Cambridgen herttuatar Catherine ja pop-laulaja Justin Bieber. Erilaisia metodeja ja menetelmiä hankkia ja aistia luonnon vaikutuksia syntyy kuin sieniä sateella – niin maailmalla kuin meilläkin.

Moni uuden metodin kehittäjä nojaa omiin kokemuksiinsa ja on lähtenyt rakentamaan hyvinvointimenetelmää oman koulutustaustansa pohjalta. Asiakkaan tehtäväksi jää valita juuri itselleen sopiva menetelmä. Ja valinnanvaraahan on.

Hyvinvointivaikutukset vievät mukanaan. On käänteentekevää huomata, kuinka oma mieli paranee, keho elpyy stressistä ja ahdistavat ajatukset jäävät metsänrajaan. Kokemus on voimauttava ja ryhmäyttävä tekijä. Monien menetelmien ohjaajakoulutuksissa syntyykin tiiviitä ryhmiä ja siteitä ihmisten välille. Tunnelma on lähes maaginen.

Olen kuitenkin ikäväkseni huomannut, että joissakin metodeissa esiintyy myös henkilöpalvontaan vivahtavia piirteitä. Paljon tiivistyy menetelmän kehittäjään ja hänen persoonaansa. Yksi korkein (ja aina oikeassa oleva) asiantuntija, tiivis ryhmä ja yksi oikea tapa tehdä asioita ja kultti on valmis.

Saatan kärsiä huonosta itsetunnosta, mutta sen takia en metsäkävelyitä ohjaa. En halua saada itselleni seuraajia enkä siksikään lähde luomaan omaa menetelmää, vaikka useampikin on siihen kannustanut. En myöskään halua lukittautua minkään yksittäisen menetelmän ohjaamiseen, sillä se ei mielestäni ole ohjausten pointti.

Pointti on, että jokainen löytäisi juuri omanlaisensa luontoyhteyden.

Kuva: Riku Malminiemi

Liian sairas terapeutiksi?

Osallistuin tänä keväänä The World Conference on Forest for Public Health -konferenssiin, joka kasasi yhteen maailman johtavia asiantuntijoita ja tutkijoita luonnon terveyskäytön saralla. Suomesta mukana oli mm. Luonnonvarakeskuksen tutkijoita.

Konferenssi käsitteli pelkästään uusinta tutkimusta, menetelmäkokeiluja siellä ei ollut. (Niihin sen sijaan pääsee tutustumaan mm. Suomessa tänä kesänä järjestettävillä International Forest Therapy Days -päivillä.) Kolmipäiväisen seminaariosuuden perusteella tutkimusta tehdään nyt hyvin paljon siitä, miten luonnonympäristöjä voisi käyttää erilaisten ongelmien, kuten käytöshäiriöiden ja mielenterveysongelmien hoidossa.

Luontoyhteysmenetelmien käyttö esimerkiksi kuntoutuksessa on voimakkaasti esillä ja sen seurauksena olen saanut paljon kritiikkiä muilta ohjaajilta. Toisinaan tämä kritiikki on saanut minut epäilemään, olenko oikealla alalla laisinkaan. Kaikkia ohjaajia koskeva epävarmuus kentällä luo epävarmuuden tunteita omassa mielessä ja huijarisyndrooma nostaa päätään.

Ensinnäkin, koska minulla ei ole sote-alan koulutusta, en voi ohjata esimerkiksi erityisryhmiä.

Tämä onkin totta, mutta kaikki ryhmät eivät suinkaan ole erityisryhmiä eikä kävelyitäni ole ensisijaisesti tarkoitettu kenenkään terapiaksi. Luonnon hyvinvointivaikutusten voimaa sairauksien hoidossa ei myöskään ole vielä vakuuttavasti tieteellisesti todistettu, vain niiden ennaltaehkäisevät vaikutukset.

Toiseksi, oma henkilökohtainen kokemustaustani on liian raju enkä siksi ole oikeanlainen persoona tekemään tätä.

Voinkin toimia ainoastaan kokemusasiantuntijana ja tehdä tätä työtä itseäni ja omaa hyvinvointiani kuunnellen. Metsässä en pyri tuomaan esille omaa taustaani tai neuvomaan vaan pikemminkin antamaan tilaa sen oman, erityisen luontoyhteyden löytämiseen.

Olen nimittäin varma, että luonnonrauhassa syntyvälle stressittömälle ja hyväksyvälle luontoyhteydelle on tässä maailmassa tilausta.

“Nature is the therapist, Guide opens the door”, sanoisivat ulkomaiset luontoyhteys- ja metsäterapiaohjaajat.

The World Conference on Forests for Public Health tarjosi kurkistusikkunoita alan tutkimukseen.

Helpotusta arkeen kukkaruukusta ja suihkepullosta?

Entä jos voisimme tuoda luonnon hyvinvointivaikutukset sisään, lähtisitkö enää ulos?

Osallistuin alkukeväästä viherympäristöjen hyvinvointivaikutuksia käsittelevälle yliopistokurssille, jossa kävimme perusteellisesti läpi alalla tehtyä tutkimusta ja tuloksia. Uusimmat tutkimukset terveellisen ympäristön vaatimuksista kirvoitti joukossamme yllä mainitun kysymyksen.

Yleisesti pyrkimys on tuoda luonnonympäristöjä lähemmäs jokapäiväistä ympäristöämme. Tuomalla luontoa esimerkiksi kasvien muodossa sisätiloihin, pystymme antamaan luontokontaktin niillekin, jotka eivät itse luontoon pääse, ja tämähän on pelkästään hyvä juttu!

Viherympäristöjä pyritään tuomaan sisätiloihin myös virtuaaliympäristöinä ja muun muassa Lahdessa on tehty tutkimusta maaperämikrobien siirtämiseksi kuntissa päiväkotien pihaan.

Tiedämme jo osin, minkälaisia ympäristöjä tarvitsemme “pysyäksemme järjissämme” betoniviidakon keskellä, mutta onko rakennettu ja viimeisen päälle optimoitu viherympäristö todella se paras ja voimmeko koskaan edes sisällyttää kaikkea oleellista ja tarpeellista vihertoimistoihin, puistoihin ja puutarhoihin?

“Ja entäpä se “aito”, alkuperäinen luonto?”, yksi kurssilaisista huomautti.

Entäpä jos tulevaisuudessa olisimmekin valjastaneet ne asiat, jotka luonnossa meitä kiehtovat, palvelemaan hyvinvointiamme ja luontoelämykset tapahtuisivat muualla kuin autenttisessa ympäristössä? Tällöin voisimme eliminoida kaikki luonnonympäristön uhat (putoamiset, liukastumiset, likaantumisen, pahat pöpöt, eläinten, kuten punkkien tai myyrien levittämät taudit jne.) luopumatta luonnon hyvinvointia tuottavista tekijöistä. Tulevaisuudessa voit suihkautella fytonsideja suoraan huoneilmaan ja optimoida hengitetyn ilman hyödyt samalla tavalla kuin nykyään optimoidaan tehokas liikunta kuntosalilla metsäpolkujen sijaan.

Tämä on yhtä aikaa fantastinen ja kamala ajatus. Kamala siksi, koska en varmaan pysty kuvittelemaan tilannetta, missä ihmiset olisivat vieraantuneet luonnosta enemmän. Osa luonnossa liikkumisen iloa ja taitoa on ymmärtää myös sen riskit siinä missä hyödytkin. Optimaalinen lenkki luonnossa tarjoaa sopivasti haastetta ja mieleenpainuvin vaellus on aina jollain tapaa itsensä voittamista. Vieraantumisesta seuraa totaalinen luonnon unohtaminen emmekä enää suojele sitä, mistä emme ole kiinnostuneita.

Mikä virka on luonnon laulajilla, jos voimme soittaa äänitteitä sisätiloissa?

Tie tuntemattomaan

Luonnonsuojelu ytimessä!

Luonnon keinotekoistaminen jakaa mielipiteitä. Itselläni on jo vaikea päättää, miten suhtautua digitalisaation viemiseen luontoon.

Tässä tapauksessa kuitenkin jotenkin itse epäilisin, ettei tietoa niistä kaikista tavoista, joilla ympäristö vaikuttaa meihin, saada tarpeeksi sitä varten, että ihmiset eläisivät mahdollisimman tervettä ja onnellista elämää optimiolosuhteissa. Aina tulee jotakin puuttumaan.

Koska emme vielä tiedä, mistä kaikesta olemme riippuvaisia, miten voisimme ylenkatsoa niitä asioita, joista ei näennäisesti ole meille terveydellistä hyötyä? Jos tukeudumme terveyden ja hyvinvoinnin “kliiniseen” tuotantoon ja annamme luonnon mennä menojaan (koska siihen se helposti tällöin menee), saatamme piakkoin ajaa päin seinää menettämällä lopullisesti jotain, mistä emme olisi saaneet päästää irti.

Lisäksi, mielestäni ihmisen hyvinvoinnin ohella pitää muistaa myös luonnon hyvinvointi. Jos luonto ei voi hyvin, eivät voi kaikki ihmisetkään. Sikäli, kun luonnon itseisarvoa ei tunnusteta päätöspalleilla, on luonnonsuojelun kannalta hyvä juttu, että luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutukset löydetty.

Ainakin nyt tunnistetaan, kuinka elintärkeä ympäristömme meidän hyvinvoinnillemme on. Luontoelementtejä ymmärretään tuoda enemmän kaupunkien keskustoihin, mikä tekee niistä viihtyisämpiä, ja työpaikoille sisätiloihin (vielä parempi toki olisi, jos voisimme viedä sisätilat ulos!). Mutta ehkä myös lähiluontoa aletaan suojella pontevammin, kun sille nähdään rahallinen arvo terveydenhoitokulujen säästäjänä.

Sitten taas toisaalta markkinatalousorientoituneessa tehokkuusajattelussa lopulta kaikki luonnon hyvinvointikysymyksissäkin tiivistyy siihen, mitä hyötyä ME voimme saada luonnosta kaikkein tehokkaimmin. Miten pystyisimme ottamaan kaiken hyödyllisen irti luonnosta mahdollisimman kustannustehokkaasti ja viemään sen markkinoille.

Luonnonsuojelun kannalta tilanne asettaa eettisen kysymyksen. Onko toinen eliö suojelun ja säilyttämisen arvoinen, mikäli siitä ei ole näennäistä hyötyä meille?

Kysyin kerran, mikä motivaatio ajaa ystävääni, joka tekee metsän hyvinvointivaikutusten tuotteistamista ja promoamista kentällä. Hänen vastauksensa oli: “It’s the damn forests!”

Hänen perimmäinen tavoitteensa on ajaa metsän asiaa. Palauttaa ihminen luontoon (minne se kuuluukin) ja antaa luonnolle ääni. Aika pirun hyvä vastaus minusta. Syvempi luontoyhteys kun tutkimustenkin mukaan on yhteydessä ympäristölähtöisempään ja kestävämpään elämäntapaan.

Monet tekevät tätä ihmislähtöisesti ja ihmisten terveys edellä. Osa ei edes ajattele toimintansa potentiaalia ympäristön suojelun suhteen. Itse lähden siitä lähtökohdasta, että ympäristön etua pitää aina ajatella ja sen pitää muodostaa koko toiminnan pohja, koska ilman metsiä meillä ei ole metsäterapiaakaan.

Omien arvojen mukainen työ

Olen luontoihminen, arvoni ovat luontoarvoja ja haluan toimia kestävällä ja luontoa suojelevalla tavalla. Haluan myös kannustaa muita siihen.

Koska luontolähtöisen hyvinvoinnin ala on nuori ja niin tutkimus kuin monet menetelmätkin vasta hakevat muotoaan, on tärkeää pysyä aallon harjalla uuden tiedon suhteen. The World Conference on Forests for Public Health -seminaarissa tuli jutusteltua muutaman tutkijan kanssa.

Muun muassa tutkija Ann Ojalan kanssa kävimme mielenkiintoisen keskustelun siitä, voiko oma luontosuhteesi paljastaa, millaiseen työhön sovellut. Ojalan mukaan syvän luontoyhteyden omaavat ihmiset nimittäin ahdistuvat helpommin, mikäli eivät pääse toteuttamaan tiivistä luontosuhdettaan. He esimerkiksi uupuvat helpommin sellaisissa töissä, joissa luontokosketus on vähäinen.

Tämä on mullistava löytö! Onko enää ihmekään, jos alanvaihtajia toimistotöistä eräoppaiksi on paljon? Tiedostamalla omat luontoarvonsa ja -tarpeensa ajoissa voi tehdä merkittäviä valintoja oman työuran suhteen.

Olen itse valinnut oikein. Saan olla ulkona ja kosketuksissa luonnon elementtien kanssa, minkä lisäksi saan toteuttaa omien arvojeni mukaista toimintaa: puhua niistä hemmetin metsistä!

Syvä luontoyhteys saattaa johtaa ympäristöahdistukseen, mutta ympäristöherkkyyden voi kääntää myös supervoimaksi – Haastattelussa koomikko Iikka Kivi

Oletko koskaan ajatellut, että luontoyhteydellä voisi olla pimeä puolensa? Syvemmin luontoa kohtaan tunteva kokee herkästi myös luontoa uhkaavat asiat raskaammin. Voiko omasta luontoyhteydestä tulla taakka ja onko luontoyhteyden syventäminen lopulta uhka vai mahdollisuus? …ja miten supervoimat liittyvät tähän?

 

On asia, josta olen kokenut tuskaa niin pitkään kuin jaksan muistaa, mutta josta puhuminen on kotona ollut turhaa. Tämä asia on huoli ympäristöstä.

Tulen metsänomistajasuvusta ja jonain päivänä perin toivottavasti itsekin palan kotimaista metsää. Kuitenkaan syvää luontoyhteyttä kokevana ja muita eliöitä kohtaan tuntevana minulle ei puidenkaan kaataminen ole ollut yhdentekevää. Moottorisahaan ja metsurin vaatteisiin, puheisiin siitä, mitä kaadetaan, kuinka paljon ja mistä, on aina liittynyt pieni negatiivinen vire.

Tätä ei luonnollisestikaan ole voinut sanoa ääneen kotona. Ensin minulle olisi naurettu ja sitten ihmetelty ääneen, että mitä sinä tyttö oikein höpiset. Osa ei olisi edes yrittänyt ymmärtää. Sen ajatteleminen, että puilla ja muilla kasveilla voisi olla yksilöinä merkittävä rooli paikallisessa ekosysteemissä, oli satujen sepittelyä. Minkäänlaisen myötätunnon tunteminen tai osoittaminen muuta kuin ihmislajia kohtaan oli poikkeus normaalista.

Maatilalla kasvaneilla sukulaisilla tuntui olevan samanlainen suhtautuminen eläimiin. Ne olivat omaisuutta ja hyödykkeitä, eivät ihmisen veroisia. Puttea kohtaan ei kannata kehittää liian syviä tunteita, jos sen on tarkoitus päätyä joulupöytään. Niinpä myös eläimiin kiintyminen, varsinkin johonkin metsän riistaeläimeen, jota ei ollut koskaan edes nähnyt, nähtiin vähän hupsuna.

Oma suru ja huoli muita luontokappaleita kohtaan piti siis pitää omana tietonaan ja aikanaan sitä oppi jopa häpeämään. Ahdistuminen kaadetun hirven tai puuvanhuksen kohtalosta oli heikkoutta ja liiallista herkkyyttä ja olin epäilemättä jotenkin viallinen, kun tunsin muita elämänmuotoja kohtaan näin voimakkaasti.

Syvempi yhteys ympäristöön solmitaan lapsena. Kuva: Outi Malminiemi

Ajan kuluessa surun hautaaminen tuli aina vain helpommaksi ja helpommaksi, kun ajattelu siirtyi kokonaisuuksiin ja alkoi nähdä – kirjaimellisesti – metsää puilta. Myös suhteellisuudentaju kasvoi, kun nuoren tietoisuuteen tulivat globaalit ongelmat. Mitä sitä yhtä metsää suremaan, kun Brasiliassa kaatuu päivittäin kymmenkertainen määrä.

Silti nykyäänkin tunnen empatiaa elollisia olentoja kohtaan, vaikka ne pelottaisivat tai ällöttäisivät minua (ovathan nämä tuntemukset lähinnä omassa päässäni ja kyseinen olento täysin viaton siihen).

Tuo pienen lapsen rakkaus ja huoli jokaista elollista kohtaan säilyi siis aikuisikään ja koen edelleen olevani tuntemusten kanssa yksin. Näissä asioissa vaille ymmärrystä jääminen luo merkittävää tyhjyyttä elämääni sekä potentiaaliset katastrofin ainekset anoppilassa.

Sain lopulta ilmiölle nimen, kun luin Panu Pihkalan kirjan Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo. Kyseessä on äänioikeudeton suru. Pihkala viittaa kirjassaan surututkija Kenneth Dokan käyttämään termiin disenfranchised grief, joka käytännössä tarkoittaa surua, jota jostain syystä halutaan vähätellä. Vähättely voi lähteä yksilöstä tai yhteisön rakenteista. Se voi johtua pelosta, ymmärtämättömyydestä tai osaamattomuudesta käsitellä asiasta kumpuavia tunteita.

Kuva: Outi Malminiemi

Tähän mennessä lähiympäristöön sekä moniin globaaleihin ongelmiin liittyvä suru on ollut käytännössä äänioikeudetonta surua, jota on haluttu painaa villaisella. Huolestaan ympäristön puolesta ei ole joka paikassa kehdannut puhua, koska on pelännyt tulevansa leimatuksi. “Hörhö”, “puunhalaaja”, “viherpiipertäjä”, “ituhippi”, “ekoterroristi”. Onhan toki parempi kovettaa itsensä kuin olla joku näistä…

Pihkala toteaa kirjassaan, että myös näennäisesti välinpitämätön ihminen voi kokea ympäristöahdistusta, joka vain kanavoituu eri tavoin, peittyen korostetun kovan pinnan alle. Myös “raavaat miehet” ja kovista esittävät teinit voivat kokea ympäristöahdistusta, vaikka konkreettiset teot osoittaisivat aivan muuta.

Koska ympäristöahdistus on ollut äänioikeudetonta surua eikä se ole saanut ansaitsemaansa huomiota, monella on vaikeuksia käsitellä pahoja ympäristöön liittyviä ahdistuksen tunteita. Pihkalan mielestä kyseessä on vakava asia, koska ahdistuksen kohteena ovat ihmisille oikeasti tärkeät asiat. Käsittelykeinojen puuttuminen tekee tilanteesta vähintäänkin ongelmallisen siinä vaiheessa, kun ympäristöahdistus globaalien ongelmien myötä yleistyy.

Loikka sulavien jäälauttojen keskellä. Millainen on ihmiskunnan tulevaisuus lämpenevässä maailmassa?

Luonnon tulevaisuudesta ahdistuminen saattaa myös ajaa ihmisiä pois luonnosta. Pihkala kirjoittaa, että “ihmisten voi olla vaikea antaa itsensä välittää täydellä tavalla luonnosta, jos heidän tekemänsä tilannearvio näyttää, että luontoa tuhotaan jatkuvasti enemmän”. Itseään suojellakseen pyritään pois päin ahdistavista asioista.

Tämä toimii monissa ahdistavissa tilanteissa. Katastrofiuutisilta välttyy pitämällä mediataukoa. Mutta jos laiton kaatopaikka tai hakkuuaukea lähimetsässä ahdistaa, auttaako neljän seinän sisälle jääminen?

Ympäristön tulevaisuuden kannalta tämä ei ole kestävä ratkaisu. Sulkemalla silmämme epäkohdilta varmistamme, ettei niille ainakaan tehdä mitään. Lisäksi on osoitettu, että terve luontoyhteys voimauttaa toimimaan ympäristön puolesta. “Tieto lisää tuskaa, mutta syvempi luontosuhde on myös mahdollisuus suurempaan onneen.”

Pelottavaa tulevaisuutta, vaikeita tuntemuksia ja elämää suurempia ajatuksia tekee mieli paeta. Se ei kuitenkaan muuta todellisuutta, sitä miten asiat ovat. Oman luontoyhteyden hoitaminen voi auttaa kohtaamaan vaikeat asiat. Kuva: Riku Malminiemi

Miten omaa luontoyhteyttään sitten pitäisi hoitaa, jotta se auttaisi ympäristöahdistukseen? Tulisiko todellisuus kohdata silmästä silmään vai hakeutua vielä pilaantumattomille paikoille – sellaisille, jotka eivät muistuttaisi ahdistavista asioista?

Entä voiko luonnollinen ja tervekin ympäristöahdistus pitkittyessään ja käsittelemättömänä johtaa mielenterveysongelmiin kuten masennukseen asti? Onko se yksi syypää myös omaan masennukseeni?

Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa, enkä ole ainoa. Näin pohti omassa Facebook-päivityksessään myös koomikko Iikka Kivi. Tapasimme Kiven kanssa Helsingissä eräänä huhtikuisena päivänä ja ympäristöahdistuksesta sai viimein puhua ääneen.

Alta voit kuunnella ja lukea noin tunnin kestävän keskustelumme:

Vähän kuten itsellänikin, ja niin monella muulla, myös Kivellä luonto on ollut jo lapsena turvapaikka, missä kukaan ei ole arvostellut häntä. “Täällä mä saan olla sellanen, kun mä oon. Näit ei kiinnosta, kuinka hyvä mä oon jääkiekossa”, Kivi kertoo.

Edelleenkin hän kokee luonnon tuovan vastapainoa hänen hyvin julkiselle työlleen. Kivi harrastaa intohimoisesti lintuja, mutta vaikka linturetket voi nähdä henkireikänä arjessa, ympäristökysymykset hiipivät myös sinne. Kivi kertoo ilmastoahdistuksen olevan linturetkillä hyvin konkreettista, kun näkee, miten lajisto muuttuu eteläisten lajien yleistyessä.

Onko juuri ilmastonmuutos sitten se pahin uhka ja mielen ahdistaja? Se toki vaikuttaa moneen muuhun ympäristöongelmaan, kuten luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen, mutta ahdistavien asioiden välille on vaikea tehdä selkeää rajanvetoa. Ympäristöongelmat ovat kuin yksi iso sotkuinen lankavyyhti, josta on mahdotonta poimia erilleen vain yhtä ongelmaa. Myös Suomen luonnon tila nousee keskusteluun.

“Puhdas ja alkuperäinen luonto on enää meidän mielikuvissamme”, Kivi sanoo. Hän kuitenkin toteaa, että vielä toistaiseksi voimme pelastaa tilannetta ja tehdä hyviä valintoja.

Kivi kertoo, että hänellä on moninaisia tapoja käsitellä ympäristöahdistusta. Luonnon havainnointi ja siitä kertominen positiivisen kautta ovat hänelle tärkeä keino käsitellä ympäristöasioita. Luonnon kauneuden, esimerkiksi lintujen kuvaaminen on yksi tapa motivoida sekä muita että itseä toimimaan luonnon puolesta. Nykyisin ympäristöasiat hiipivät mukaan myös somevaikuttamisen puolelle ja stand-up-komiikkaan.

Tulevaisuutemme riippuu omista valinnoistamme.

Eksymme puhumaan pahuudesta. Kiven mukaan luonnosta ei pahuutta löydy. “Jos karhu tulisi ja söisi minut, se ei tekisi sitä pahuuttaan vaan siksi, että sillä on nälkä.” Sen sijaan ihmisen tapa asettaa eliöitä keskenään arvojärjestykseen ja arvottaa raha ympäristöä korkeammalle on pahuutta, jota ei Kiven mukaan luonnosta löydy.

Kovat arvot ajavat ohi kaikesta, joka on meille ihmisinä luontaista.

Siirrymme puhumaan ympäristöherkkyydestä. Kiven mukaan nykymaailmassa empatiaa on pakko suitsia, jotta voimme jatkaa samaan malliin. Olisiko elämä sitten helpompaa, jos muita eliöitä kohtaan ei tuntisi niin syvästi?

Kerron itse, kuinka olimme eräänä iltana olleet tutustumassa Helsingissä Ultima-ravintolaan, joka pohjaa toimintansa lähiruokaan, raaka-aineiden kotikasvatukseen ja kiertotalouteen. Olin jo ennalta kuullut käytännössä suljetussa kierrossa ravintolan ruokasalissa kasvavista kasveista ja paikalla pääsimme ihailemaan muun muassa ilmassa kasvavia perunoita ja kahvinporoista puskevia sieniä.

Tulevaisuuden illuusion oli kuitenkin särkenyt viereisessä pöydässä kanssaruokailijoiden kovaan ääneen käymä keskustelu hiirten myrkyttämisestä kesämökillä. “Myrkky saa ne janoisiksi ja juoksemaan ulos, joten kuollut raato ei jää mätänemään seinien sisään!”, oli eräs seurueesta selittänyt kauhean ylpeänä omasta nokkeluudestaan. Muut olivat nyökytelleet kiinnostuneina. Minua puolestaan yökötti ajatellessani, kuinka syöty myrkky toimisi eläimen elimistössä tunteja, jopa vuorokausia, saisi aikaan kivuliaan ja janoisen kuoleman ja siirtyisi todennäköisesti vielä eteenpäin ravintoketjussa.

Kuinka piristävä pöytäkeskustelu!

Tuon pöytäkunnan silmissä hiiri ei ollut enää yksi elämänmuoto vaan esine, objekti, josta piti päästä eroon, hinnalla millä hyvänsä. Keskustelu ja siitä kuultava täydellinen empatian puute iskivät suoraan sydämeen. Eikä kyse taaskaan ollut siitä, että hiirestä ylipäätään piti päästä eroon, vaan siitä, miten asiasta puhuttiin. Miten vähän tämän toisen olennon elämää arvostettiin.

Ilmaperunoita kasvamassa ravintola Ultimassa

Kivi kertoo, että häntä on ala-asteella kiusattu hänen luontoharrastuksestaan ja syvemmästä suhteestaan luontoon. Hän ei kuitenkaan itse pidä ympäristöherkkyyttä ongelmana. “Minä en ois minä, jos sitä ei ois.” Luontoharrastus on opettanut hänelle paljon empatiaa ja saanut välittämään asioista. Hän kertoo mieluummin kärsivänsä siksi, että välittää asioista kuin voivansa hyvin siksi, ettei välitä.

“Herkkyyden voi myös kääntää supervoimaksi”, Kivi sanoo. Hän tulee omien sanojensa mukaan todennäköisesti hautaan asti puolustamaan niitä, jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Siis muun muassa luontoa.

Voiko kokea ympäristöahdistusta, vaikkei tunnistaisi sitä? Puhumme siitä, kuinka erityisesti miesten voi olla vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa omaa ympäristöahdistustaan. Kivi kertoo tästä esimerkin traagisesta kohtaamisesta punakylkirastaan kanssa. Kohtaus on piirtynyt hänelle kuvana siitä, kuinka niin sanottu “äijä-miehisyys” estää meitä kokemasta empatiaa luontokappaleita kohtaan.

Punakylkirastas (Turdus iliacus)

Siirrymme puhumaan siitä, mitä Suomen pitäisi tehdä ilmastonmuutoksen eteen ja miksi ylipäätään olisi hyvä toimia, vaikkei toiminnallamme olisi maailmanlaajuisesti paljon vaikutusta. Kiven mukaan ylivoimaiselta tuntuvia haasteita on kohdattu ennenkin.

“Vuonna 39 suomalaiset olivat isossa rintamassa valmiit luopumaan omista mukavuuksistaan ja osa laittamaan henkensä alttiiksi sen takia, että vastassa oli uhka, josta tuntui, ettei tälle voi pärjätä”, Kivi sanoo. Hän kertoo ihailevansa tämän ajan ihmisten rohkeutta ja aitoa kykyä luopua luksuksesta selviytymisen eteen.

Jos löytäisimme yhteyden luontoon, löytäisimme herkemmin myös yhteyden toisiimme.

Palaamme takaisin ympäristöherkkyyteen.

Kaikki eivät koe syvempää luontoyhteyttä tai osaa huolestua ympäristön tilasta. Toiset kokevat molempia voimakkaasti, jopa siinä suhteessa, että ahdistuvat ympäristöä uhkaavista asioista. Niin ikään yksilölle merkityksellisiä voivat olla niin pienet kuin suuretkin ympäristöasiat.

Kivi kertoo, että hänen luontosuhteessaan on perimmiltään kyse oman paikan löytämisestä. Linturetkillään hän yrittää olla arvottamatta havaintoja, vaikka ne joskus tuottaisivatkin ympäristöahdistusta.

Kivi vertaa luontosuhdetta ihmissuhteeseen, johon kuuluvat niin ylä- kuin alamäet. “Lopulta ainoa tapa elää ja olla olemassa on olla läsnä ja täysillä mukana. Välillä tulee hyviä ja välillä huonoja juttuja.” Pienet luontokokemusten hippuset arjessa siellä täällä ovat tärkeitä ja ne voivat auttaa jaksamaan muun melankolian ja ahdistuksen keskellä.

 

Lähteitä:

Pihkala, P. 2017. Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja. (ISBN: 978-952-288-638-5)

 

Tätä ennen olen puhunut omasta ympäristöahdistuksestani aikaisemmassa blogipostauksessa ja Ylen Akuutti-ohjelman Ympäristöahdistus on totta -jaksossa.

 

Myrkyllinen elämä ja masentunut tulevaisuus? – Luonto auttaa jaksamaan, jos sille vain antaa tilaisuuden

Nykyajan työelämä tuntuu menevän yhä enemmän ojasta allikkoon. Tai näin on ainakin uutisotsikoiden pohjalta pääteltävissä. Masennus on pysynyt tiiviisti otsikoissa ja viikko sitten perjantaina Yle kirjoitti mielenterveyshäiriöiden olevan suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiselle.

Uutista varten haastatellut asiantuntijat uskovat, että jo parin vuoden kuluttua suurin osa myös pidemmistä sairaslomista on mielenterveysperustaisia. Mielenterveyshäiriöt, erityisesti artikkelin mainitsemat masennus ja ahdistuneisuushäiriöt, ovat yleisiä kaikilla aloilla.

Vain viikko aikaisemmin kirjoitettiin modernin työelämän olevan “myrkkyä aivoille”. Tällä viitattiin pirstoutuneiden työtehtävien (ja ehkä vähän korkean vaatimustason) aiheuttamaan multitaskaamiseen eli monen asian yhtäaikaiseen suorittamiseen. Huomion pomppiessa työtehtävästä toiseen tuottaa itselleen aivorasituksen. Uutisessa selitettiin muutosta työelämässä sillä, jos henkilöstöä on vähennetty, on jäljelle jääneille työntekijöille kerääntynyt lisää ja mahdollisesti uudenlaisia työtehtäviä.

Jos keskittymiskyvyn ylikuormittumiseen tottuu, voi olla, että aivot jäävät ylikierroksille töistä lähdettäessäkin eikä välttämättä edes lomalla pysty keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Aivot hakevat jatkuvasti uusia asioita ja mieli on pysyvästi nälkäinen ja levoton. Tilannetta pahentavat työviestimet – työpuhelin, työläppäri, työsähköposti ja someryhmät – kulkeutuessaan mukana kotiin. “Mitä jos minä vielä sen yhden työjutun katsoisin… Eihän siinä mene kauan!”

Onko nyt sitten enää ihme, jos ihmiset uupuvat?

Onko tässä mitään järkeä?

Hyvä uutinen on, että ihmiset tunnistavat oireensa yhä useammin ja osaavat hakeutua lääkärille. Masennuksen vuoksi on OK mennä lääkäriin ja samalla myös mielenterveyden palvelut ovat parantuneet.

Ei mielenterveyden ongelman myöntäminen silti helppoa ole. Etenkään itselle. Voi kulua jopa vuosia ennen kuin ihminen todella myöntää itselleen olevansa uupunut ja alkaa antaa itselleen armoa. Mielenterveyden horjuminen voi olla kolaus toimeentuloon, mutta tässä kilpailukykyä korostavassa yhteiskunnassa myös itsetuntoon.

Masennusdiagnoosien määristä puhuttaessa vedotaan vapautuneeseen ilmapiiriin. Diagnoosien yleistyminen ei tällöin suoraan viittaisi masentuneiden lukumäärän kasvuun.

Kuitenkin, kun lukee aiemmin mainitsemieni uutisten kaltaisista tilanteista, väite masennuksen yleistymisestä suhteessa aikaisempaan ei kuulosta täysin hatusta vedetyltä. Onko nykyinen elämäntapamme, kuten toinen uutisista sanoi, “myrkkyä”?

Vastamyrkyksi mielenterveyden syöksykierteeseen lehdissä suositellaan aivoille tylsiä hetkiä, nauramista ja psykoterapiaa. Entäpä se vihreä lääke? Luonto on resepti, jota meillä ei vielä oikein osata määrätä.

Aloitin vastikään Emma Mitchellin kirjan The Wild Remedy. Teos on päiväkirjamaiseen muotoon kirjoitettu kaunis kuvaus siitä, kuinka yhteyden kokeminen ympäröivään luonnonympäristöön on auttanut Mitchelliä jaksamaan läpi masennuksen.

Kirja on inspiroiva kuvaus ympäristön kokemisesta ja tutkimisesta kaikilla aisteilla. Innostun itse erityisesti Mitchellin käyttämästä kielestä ja ilmaisutavasta, josta kuuluu läpi jokaisen luonnon yksityiskohdan arvostaminen.

Kirjaa ei voikaan lukea pitkään lähtemättä ulos lukujen välillä! Olin päässyt ehkä juuri ja juuri johdannon loppuun, kun minun oli aivan pakko vetäistä saappaat jalkaan ja painaa ulos loskan keskelle.

Oli tuulinen ja sateinen maaliskuun lauantai ja koko maisemasta oli erotettavissa ainoastaan erilaisia harmaan sävyjä. Ihmeellistä, miten värikäs kuoritakkikin voi vaihtaa väriä tällaisena päivänä ja sulautua harmaaseen.

Myös mieleni oli harmaa ja se sointui yhteen maiseman kanssa, mikä tuntui hyvältä. Muistin jonkun sanoneen, kuinka lisääntyvä auringonvalo keväällä saa masennuksesta kärsivät ihmiset voimaan pahoin, koska kontrasti ulkomaailman ja heidän oman sisäisen maailmansa välillä on liian suuri.

Oli kosteaa ja raikasta. Hengitin syvään hapekasta ilmaa ja pyyhkäisin mielen ja kehon pölyt kevättuuleen.

Emma Mitchell kirjoittaa stressihormoni kortisolista, aivojen serotoniinitasoista ja endorfiineista ja kuvaa ulkona tulevaa vapauden ja tervehtymisen tunnetta: “… it seems that walking in a garden, field or wood is like reaching into an invisible natural medicine cabinet.”

Mutta mitäpä jos se tunne, joka ulkona olemisesta tulee, ei olisikaan elämässä poikkeuksellinen vaan kokoaikainen? Mitä jos se on, miten meidän pitäisikin tuntea koko ajan? Nykyaikana istumme yhä enemmän ja enemmän sisätiloissa pimeässä valaistuksessa ja huonossa ilmassa. Luonto on meidän alkuperäinen elinympäristömme, jossa aivomme tutkimustenkin mukaan toimivat parhaiten.

Kokemalla luonnon tervehdyttävät vaikutukset koet, miten asioiden pitäisi alun perinkin olla!

Talsin rantaan pehmeässä lumessa, jota oli vielä paljolti siellä, mihin ihmisten jalat eivät kehdanneet kantaa. Keskeltä tietä lumi oli jo sulanut ja sulamisvesi muodosti jokisuistoja hiekotushiekasta.

Huomioni kiinnittyi matalalla laikkuisen jään yläpuolella lentävään varikseen. Sillä oli oksa nokassaan. Hetken aikaa kesä vilahti silmissäni. Mieleni harhaili maisemassa ja unohdin odottavat to do -listat. Hetken ajan aika oli pysähtynyt eikä tulevaisuudessa odottanut mikään.

Olin haavankeltajäkälässä, olin lätäkössä seisovassa harakassa, lätäkön väreilyssä linnun jalkojen ympärillä. Aistini olivat näissä havainnoissa ja niin olin minäkin.

Luonnonympäristöllä on luonnostaan lumoava vaikutus. Puhutaan maltillisesta lumoutumisesta (soft fascination). Tämä tarkoittaa huomion automaattista itseohjautumista luonnon ihmeiden äärelle, jolloin muut, rationaaliset tai loogiset mielen ajatteluketjut jäävät.

“When I am walking, my mind enters a state of very careful noticing. I seek out collections of plants, empty snail shells, berries and seed heads. As I do so I feel as though I’m swimming in the small details I see, so deeply do I become immersed in my surroundings.”

Tällainen hallittu lumoutuminen katkaisee masennuksellekin tyypillisen märehtimisen kehän. Voi olla, että mielessään pyörittää samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan niiden johtamatta lopulta yhtään mihinkään. Ajatusketjun katkeamisen ansiosta aivot saavat edes sen pienen hetken lepoa toistuvista ajatuksista, mielikuvista, itsesyytöksistä ja murehtimisesta.

Tämän jälkeen aivot tuntuvatkin levänneemmiltä, mikä voi lisätä armeliaisuutta ja positiivisuutta itseä kohtaan sekä uskoa tulevaan.

Luonnonympäristöjen vaikutuksia sairastuneisiin ihmisiin tai niiden käyttöä sairauksien (esim. masennuksen) hoidossa tai kuntoutuksessa ei ole tutkittu vielä tarpeeksi, jotta voitaisiin ehdottomasti sanoa mitään niiden toimivuudesta. (Duodecim 2018) Osasyynä on luotettavien tutkimusasetelmien suunnittelun haastavuus. Luotettava tutkimusasetelma satunnaistettuine koehenkilöineen ja koe- ja kontrolliryhmineen on laadukkaan kliinisen tutkimuksen tae.

Ongelmaksi voi nousta esim. sokkouttaminen, mikä olisi kuitenkin sitä tärkeämpää, mitä subjektiivisempia selitettävät muuttujat ovat. (Duodecim 2014) Sokkouttamisella tarkoitetaan sitä, etteivät koehenkilö (yksöissokkotutkimus) ja tutkija (kaksoissokkotutkimus) tiedä, mihin koeryhmään henkilö kuuluu.

Mikäli halutaan vertailla esimerkiksi metsäisen intervention ja perinteisen intervention vaikutusta, on varsin selvää, että koehenkilöt tietävät, mihin koeryhmään he kuuluvat. Avoin tieto koeryhmästä saattaa vaikuttaa koehenkilön odottamiin tuloksiin ja siten lisätä harhan riskiä.

Luontoa ei vielä meillä mielletä lääkkeeksi.

Meillä ei siis vielä ole tarpeeksi paljon luotettavia tutkimustuloksia tukemaan luonnon tervehdyttäviä vaikutuksia. Sen sijaan säännölliset luontoannokset parantavat kyllä resilienssiä eli esimerkiksi stressinsietokykyä ja siten ennaltaehkäisevät sairastumista. (Duodecim 2018)

Monet tutkimustulokset antavat viitettä siitä, että luonnonympäristöillä voisi olla potentiaalia sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Japanissa tämä on tiedetty ja tutkittu jo useamman vuosikymmenen ajan. (esim. Song et al. 2016)

Meilläkin tutkimusta ja kokeilevia hankkeita on ollut ja on edelleen, mutta muutos on hidasta. Tarpeellinen tutkimusaineisto puuttuu vielä.

Silti… Se, ettei asiaa ole vielä tieteellisesti todettu, ei toki tarkoita, etteikö se olisi olemassa.

Takaisin elämämme myrkyllisyyteen.

Mielenterveysongelmissa, kuten muissakin sairauksissa, tulisi pyrkiä löytämään alkuperäinen syy ja sairauden lähde. Luontokin on loppujen lopuksi pieninä annoksina vain apua oireeseen. Jos modernia elämää ei saada järkeistettyä, meillä tulee olemaan vielä – kirjaimellisesti – hyvin masentunut tulevaisuus.

“Retkeily on mielentila” – Oikea tapa olla maastossa löytyy meistä jokaisesta

Nyt kerron SEN OIKEAN tavan retkeillä! Monien vaeltajien seuraamista nettiryhmistä saattaa saada sen kuvan, että on tehnyt asioita retkellä aina väärällä tavalla. Todellisuudessa on olemassa vain yksi oikea tapa – se Sinulle oikea.

Kello kilahtaa Facebookissa. Joku on postannut Vaellus-ryhmään jotain. Koski aloitus sitten vaellusvarusteita tai kohdetta, kohta on paikalla nippu epäileviä ja tuomitsevia ihmisiä. Ihmisten mielissä retkeilyä ja vaeltamista varten pitää olla viimeisen päälle vermeet ja mielellään laatumerkkiä. “Paljain jaloin ei voi retkeillä!” ja “Tietä pitkin kävely ei ole oikeaa vaeltamista!”

Ajoittain netin retkeilyryhmissä syntyy keskustelua myös termien määrittelystä. Mikä erottaa retkeilyn ja vaelluksen? Entä voiko asuntovaunulla retkeillä?

Onko olemassa yhtä oikeaa tapaa retkeillä ja mitä se retkeily edes on?

Vaellus muuttuu heti erilaiseksi, kun siirrytään eri kulttuuriin. Suomalainen tapa liikkua luonnossa on edelleen sidoksissa juuriinsa.

Katson termin määritelmän Wikipediasta: Retkeily tai vaellus on luonnossa tapahtuva vapaa-ajan ulkoiluharrastus. Erotuksena pelkästä luonnossakävelemisestä retkeilyyn liittyy yleensä maastossa ruokailua ja yöpymistä. Yksinkertaisimmillaan retki voi olla vain metsässä tehty kävelymatka ja vaativimmillaan vaikkapa Mount Everestin valloitus.”

Retkeilyn alalajeina sivu luettelee päiväretkethiihtoretkeilyn, retkipyöräilynretkimelonnan ja kaupunkiretkeilyn. Sivujen mukaan myös ajoneuvoilla, asuntovaunulla tai leirintäalueilla tapahtuva matkustaminen voi olla retkeilyä.

Sen sijaan esimerkiksi Vaeltajan ja Retkeilijän oppaat kirjoittanut Jouni Laaksonen määrittelee retkeilyn “ilman moottorivoimia tapahtuvaksi luonnossa liikkumiseksi” ja lisää viikonloppuretken yhdeksi retkeilyn alalajiksi. Rajana retkeilyn ja vain ulkoilun välillä hän pitää eväitä. Jos eväät on mukana, on kyse retkeilystä.

Luontoon.fi:stä löytyvä Retkeilyn ABC taas toteaa retkeilyn olevan “ennen muuta mielentila”.

Päiväretkeillessä ei välttämättä tarvitse paljon tavaraa.

Entäpä sitten vaellus? Wikipedia-sivun mukaan vaeltaminen juontuu vanhasta erävaeltamisesta ja siihen liittyy aina yöpyminen maastossa. “Tyypillinen vaellus kestää 5-8 vuorokautta.”

Itse olen kuullut määritelmän, että vaellus kestää vähintään kolme yötä (muutoin kyseessä esim. viikonloppuretki). Tähän ei liioin Wikipedia kuin Laaksosen Retkeilijän opaskaan ota kantaa. Laaksonen kirjoittaa, että “vaeltaminen on aina retkeilyä, mutta kaikki retkeily ei ole vaeltamista”. Hänen mukaansa vaelluksen erottaa muusta retkeilystä siitä, että kyseinen retki kestää useita päiviä, suuntautuu syvemmälle luontoon ja mukana kuljetetaan kaikki elämiseen tarvittava. Ihan tavallisessa kaupunkimetsikössä ei siis pysty vaeltamaan.

Sanan määritelmä on varsin laaja. Ei siis ihme, että ryhmässä, jossa on yli 22 000 jäsentä ja jonka kuvauksessa ainoa vaatimus on, että “keskustelu liittyy aihepiiriin”, saattaa tulla näkökulmaeroja. “Turhaa semantiikkaa!”, joku voisi ajatella. Mutta et uskoisi, kuinka paljon aihe harrastajia puhuttaa! Ilmeisesti eron tekeminen retkeilyn ja vaeltamisen välille on monelle tärkeä.

Vaelluksella vietetään useampi päivä ja elämiseen ja yöpymiseen tarvittavat varusteet kuljetetaan mukana. Kuva: Riku Malminiemi

Mitä retkellä sitten täytyy osata ja miten sinne varustaudutaan?

Laaksonen siteeraa kirjansa johdannossa Keijo Taskista ja Seppo Leinosta“Pohjimmiltaan erätaidoissa on kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta: riittää, että osaa tehdä olonsa mukavaksi luonnossa!”

Kuulostaa loppujen lopuksi yksinkertaiselta tavoitteelta. Kyse onkin itsensä, oman kehonsa ja oman vointinsa, kuuntelemisesta. Kuitenkin se, että osaat säädellä omaa tarkenemista syömisellä, pukeutumiselle ja liikkumisella, tai että tiedät, milloin itseä väsyttää niin, että se on potentiaalinen turvallisuusuhka maastossa, on käytännössä aivan eri juttu.

Viihtymiseen säässä kuin säässä vaikuttavat toimivat ja laadukkaat varusteet. Välinevalmistajat ja retkeilyteollisuus ovatkin saaneet osan ihmisistä uskomaan, että retkellä tai vaelluksella tarvitaan viimeisen päälle vimpaimet ja välineet – ja mielellään vielä viimeisintä mallia! On kuitenkin hyvä muistaa, että parhaimmatkaan varusteet eivät pelasta, jos retkeilytaidot puuttuvat.

Kuva: Riku Malminiemi

Vaikka on olemassa nyrkkisääntöjä niistä välineistä, joita tulee turvallisuuden vuoksi olla mukana, kaikkea retkikaupan tilpehööriä ei todellakaan tarvitse ja varustemarkkinoilla on myös paljon todellisia turhakkeita. Ympäristötietoinen retkeilijä suojelee varustekaappiaan tavaraähkyltä. Retkeilyvarusteita voi ostaa käytettynä, lainata, vuokrata tai tehdä jopa itse. Tästä järjestetään kurssejakin!

Mitkä varusteet toimivat ja mitkä eivät nousee usein keskustelun polttopisteeksi, kun joku kysyy some-ryhmässä vinkkiä varusteisiin tai kertoo, että on vaeltanut koko elämänsä puukengillä.

Jos katson lapsuuteni metsäretkellä otettuja kuvia, näen molemmat vanhempani farkuissa. Mutta eihän farkuissa voi retkeillä! Pitkällä vaelluksella haastavissa olosuhteissa farkut eivät olekaan järkevimmästä päästä. Sen sijaan lähiluontoon suuntautuvalla retkellä kyse on lähinnä mukavuudesta. Farkut ovat kylmät ja kuivuvat hitaasti kastuessaan. Tiiviinä kankaana ne ovat olleet kestäviä vaatteita ja siksi muinoin metsissäkin käytettyjä.

Myös Olli Aulio kirjoittaa klassisessa Suuri retkeilykirja -teoksessaan farkkujen sopivuudesta kesäretkeilyyn. Samaisessa 9. painoksessa puhutaan tosin myös jätteiden hautaamisesta, joten mitäköhän uudemmissa painoksissa kirjoitetaan…

Vaellusta sammareissa. Kuva: Riku Malminiemi

Varusteet ovat erilaisia ja niiden kanssa oma kokemus on se, jota kannattaa kuunnella. Mikäli kokemusta ei vielä ole karttunut, on hyvä aloittaa sen kartuttaminen pikku hiljaa matalan kynnyksen retkiltä. Pitkät erämaavaellukset tai vaativat tunturien huiputukset eivät kuitenkaan ole niitä parhaimpia paikkoja aloittaa. Eikä ainakaan yksin.

Ei edes silloin, kun kohde olisi huippusuosittu ja Instagramissa hehkutettu vaellusklassikko.

Kirjallisuutta niin vaellusvarusteista kuin retkeilytaidoistakin löytyy ja niiden tieto pohjautuu varmemmin pitkään kokemukseen. Tokikin netistä on helppo kysyä ja vastauksen saattaa saada jopa nopeammin, mutta onko se itselle oikea vastaus?

Saavumme illan hämärtyessä Hetta-Pallas-reitin Sioskurun autiotupaan ja puramme ahkiomme sisällön tuvan laverin toiseen nurkkaan. Tänä yönä jaamme tuvan perheen kanssa, jonka mukana vaeltaa kaksi pientä lasta.

Alamme laittaa viimeisen illan ruokaa, joka on omilla retkeilystandardeillamme gurmeeta. Näin on myös perheen toisen lapsen mielestä. Lapsi tuijottaa hiljaa kuolaten vastakkaisella puolella pöytää nököttävää ateriaa eikä suostu syömään omaansa vaikka äitinsä kuinka yrittää maanitella. Lopulta annamme osan ateriastamme tupakämppiksillemme.

Jos annoskateus jossain iskee, se on retkellä. Ulkona tarvitsee energiaa ja ruokaa on tärkeää olla tarpeeksi mukana. Mutta se, nouseeko se lisää-vain-vesi-instant-retkiruokapussista, säilyketölkistä vai joesta, on täysin retkeilijän oman maun varassa.

Jälleen, samoin kuin varusteiden kanssa, yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle.

Entä mitä sillä OIKEALLA retkellä tehdään?

Itä-Kairan Korvatunturille vievän reitin varrella seisovalla Vieriharjun autiotuvalla on vilinää. Nukkumalaverille saisi juuri ja juuri mahdutettua vielä pari vaeltajaa, mutta osa päättää suosiolla nukkua ulkona teltassa. Suurin osa on matkalla Korvatunturille päin. Keskitalven vähäisen valon vuoksi moni retkikunta vetäytyy maaten jo alkuillasta ja aikoo vastaavasti nousta reilusti ennen aamuhämärää.

Näin teemme mekin. Haikeana katson makuupussista, miten yksi vaellusseurue pelaa vielä noppapeliä ja siemailee viiniä kynttilän valossa pöydän ääressä ennen telttaan vetäytymistä. Aamulla he jäävät iloisesti nukkumaan, kun me muut lähdemme kohti itärajaa.

Tuolla retkellä tajusin, kuinka suorittamista jopa vaeltaminen minulle on. Ajattelu- ja toimintamalli, josta arjessa niin kovin yritän päästä eroon, puskee pintaan sielläkin, missä sitä vähiten kaipaisi!

Retkellä ollaan lomalla. Miksei silloin voisi viettää vaikka kokonaista päivää teltassa, jos siltä tuntuu? Miksi joka päivä pitäisi nousta aikaisin ja liikkua seuraavaan paikkaan niin pitkälle, kuin valoa riittää? Miksei vaikka koko vaellusta voisi viettää samassa paikassa?

Itä-Kairan reissu herätteli ajatusta retkestä, jolle ei olisi kotikoneen ääressä suunniteltu valmista reittikarttaa. Vielä toistaiseksi tämä haave ei ole toteutunut.

Vaeltajan televisio

Palasimme vastikään viikon mittaiselta talvivaellukselta Syötteen kansallispuistosta, jossa olimme sortuneet täsmälleen samaan kuin kaikilla muillakin reissuilla. Kyseessä oli perinteinen suorituspohjainen rämpiminen etapilta toiselle ja päivät kuluivat pitkälti ruokahuollon, varustehuollon, majoittumisen ja liikkumisen parissa.

Tämä on oppimani malli ja näitä suurin osa tekemistäni vaelluksista ovat olleet. Asiaan on vaikuttanut oppi-isäni, joka tutustutti minut vaeltamiseen. Yhden tyyli vaeltaa on yhdenlainen ja toisen toisenlainen – mahdollisesti hyvinkin erilainen! Ilmeisesti olisi hyvä vaeltaa vähän kaikenlaisten ihmisten seurassa, jotta näkisi, mikä sopii itselle parhaiten.

Monet vaellukset toki suuntautuvat reiteille, joilla on paljon hienoa nähtävää ja jotka saattavat sijaita sen verta kaukana, ettei paluusta samalle paikalle tulevaisuudessa ole tietoa. On siis parempi liikkua tehokkaasti, jotta ehtii käydä läpi kaikki alueen nähtävyydet.

Siinä, missä olen alkanut miettiä luonnon kokemista eri kanteilta, yhä enenevässä määrin olen alkanut kyseenalaistamaan ahnehtimisen retkillä. Jos nähtävyyksien eteen on pakko suorittaa, miten loma eroaa arjesta?

Kuva: Riku Malminiemi

Toinen nousee aikaisin ja vaeltaa täyden päivän, toinen nukkuu puoleen päivään asti ja liikkuu vain muutamia kilometrejä. Toinen syö vaelluksella aina valmisruokaa, toinen valmistaa ateriansa huolella ja käyttää niiden tekoon joka kerta pitkiä aikoja. Toiselle vaellus on päämääräistä suorittamista, toiselle olemista. Toinen käyttää vaelluslenkkareita, toinen kumisaappaita.

Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa retkeillä tai vaeltaa. Jos retkeily tosiaankin on “mielentila”, eikö silloin jokaiselle mielelle ole olemassa se oma retkitilansa. Se Oikea tapa retkeillä ja vaeltaa on siis jokaiselle omanlaisensa.

 

Teokset:

Aulio, O. 1990. Suuri retkeilykirja. Gummerus, 9. painos.

Laaksonen, J. 2013. Retkeilijän opas. Otava.

Uskallatko vastaanottaa haasteen helmikuulle? – 10 vinkkiä luonnossa lumoutumiseen

Vuoden alkaessa aloitin uudenlaisen kuurin. Luontokuurin. Mukaan itseään haastamaan lähtivät myös muutamat Facebook-kaverini. Päätös on ollut ehdottomasti oikea. Se on tarjonnut uudenlaista näkökulmaa niin lähiympäristöön kuin itseenikin, innostanut ja kannustanut jatkamaan pidemmälle. Kerta kaikkiaan lumonnut. Siitä hullaantuneena heitän nyt haasteen teillekin! Miten sinä lumoudut keskellä kauneinta talvea?

 

Tammikuu on pian ohi ja sekä tipattomille että vegaanihaasteen vastaanottaneille että muille itsensä vuodenvaihteen jälkeen haastaneille koittaa armahdus. Itse olen kuitenkin päättänyt ottaa vastaan koko vuoden kestävän haasteen. Tein ehkä elämäni ensimmäisen uudenvuodenlupauksen, kun lupasin viettää tänä vuonna joka päivä vähintään 10 minuuttia ulkona metsässä, puistossa tai järvellä. Yhteensä tästä kertyisi kuukausittain noin 5 tuntia luontoilua. Miten uhkauksen on käynyt?

Ensimmäiset viikot olivat lupaavia ja pysyin säntillisesti päivittäisessä luontoannoksessani. Sittemmin – luonnollisesti – on ote alkanut lipsua. Tyypillistä! Enkö minä(kään) pysty pitämään edes yhtä lupausta yli kahta viikkoa?!

Luontoannosten vaikutus on ollut välitöntä. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta mitata sykettäni tai verenpainettani luontokuurin aikana, mutta olen kokenut sen käytännössä.  Hieman unisesta ja pöhnäisestä ihmisestä tulee jäisessä metsässä aivan toisenlainen. Mieleni virkistyy, kehoni piristyy ja ajatteluni kirkastuu. Usein löydän jotain itseäni viehättävää tai ihmetyttävää, kuten kauniin yksityiskohdan tai teen havainnon metsän asukista. Erityisesti luovuuskriisissä olen todennut päivittäisestä metsäannoksesta olevan hyötyä. Inspiraatio iskee metsässä nimittäin lähes joka kerta.

Kyse ei siis ole siitä, etteikö kuuri olisi toiminut ja ettenkö olisi nauttinut jokapäiväisestä luontoannoksestani. Tielle ovat tulleet ehkä ne tyypillisimmät syyt: kiire, väsymys, laiskuus ja päivän kosahtanut aikataulu. Nykyään kun tuntuu, että meidät on viritetty äärimmilleen ja päivämme menot aikataulutettu minuutilleen…

Ihminen ei kuitenkaan ole kone eikä meitä myöskään ole ohjelmoitu pysymään automaattisesti moisessa kieputuksessa. Elämän perässä juokseminen vaatii voimavaroja. Juuri noita voimavaroja voisimme saada metsästä.

Mutta olen aivan poikki eikä minulla riitä voimat taas yhteen ekstra juttuun!

Näin sinä sanot, ja näin minäkin sanoin itselleni kahden viikon jälkeen, kun erilaiset projektit, työt ja opiskelut elämässäni ottivat tuulta alleen. Jokaisella uuden kokeilijalla tulee aika, jolloin kokeilu ja koko aihe alkaa epäilyttää. “Ehkä olikin typerä idea alkaa tipattomalle – eihän ekstremismi kuitenkaan ole kovin järkevää…” “Tämä vegaanihaaste on ollut ihan kiva, mutta kuinka paljon yhdellä kuukaudella lopulta on merkitystä…”

Juuri tällaisina hetkinä tulee pysähtyä ja kaivaa jälleen esiin se oma motivaatio ja kokeilun tavoitteet, jotka olivat uudenvuodenyönä mielessä yhtä kirkkaina kuin martini lasissa. Mitä kokeilu on minulle tähän mennessä antanut ja mitä toivoisin sen vielä antavan? Onko realistista jatkaa kokeilua ja miten saisin sen toimimaan paremmin arjessa…

Päivittäisestä luontoilusta pystyy tekemään itselleen tavan, joka toistuu automaattisesti ja lähes huomaamatta. Se tarvitsee vain tarpeeksi toistoja. Aivan kuten toistot urheillessa syöpyvät lihasmuistiin.

10 minuuttia ei ole paljon ja suurin kynnys onkin ollut itse lähteminen. Voisiko tavan upottaa niihin hetkiin, kun on jo valmiiksi menossa jonnekin? Töihin, kotiin, ulkoiluttamaan lemmikkiä, lounaalle, tapaamiseen, harrastukseen? Viime kesänä työskennellessäni toimistossa, soitin kaikki työpuhelut työpaikan pihasta. Kävelin usein saman puun luokse tai liikuin ympäriinsä koko puhelun ajan. Lounaalle ja kahvitauolle oikaisin aina ulkoa pihan poikki, en sisällä käytäviä pitkin.

On tärkeää hyödyntää juurikin oman elinalueen lähiluontokohteita. Kun luontoilet siellä, missä muutenkin liikkuisit, on päivittäinen 10 minuuttia helpompi saada mahtumaan aikatauluun kuin aikatauluun.

Lisäksi, lähimetsiä ja puistoja hyödyntämällä osoitamme niiden arvon ja turvaamme siten myös niiden olemassaoloa. Selvityksen mukaan puolet suomalaisista asuvat alle 200 metrin päässä metsästä eikä se toinenkaan puoli asu kovin kaukana. Silti erityisesti kasvavissa kaupungeissa viheralueet eivät ole itsestäänselvyys eikä niitä saa pitää sellaisina.

Pyöräilemällä tai kävelemällä lähimetsään päivittäisestä luontoilusta ei synny myöskään päästöjä.

Päästötöntä retkeilyä lähimetsässä

Voi olla, että päädyt menemään joka päivä samaan paikkaan. Onko tämä ongelmallista? Ei, ellet itse koe niin. Mielipaikkojen on osoitettu edistävän luonnossa elpymistä ja mikä olisikaan parempaa kuin mielipaikan löytyminen läheltä kotoa!

On tärkeää tehdä kymmenminuuttisesta sinun oma hetkesi. Jätä siis parhaimmillaan puhelin kokonaan pois ja keskity hetkeen juuri siinä paikassa. Nyt on nyt ja tässä on tässä. Tokihan voit säästää 10 minuuttia elämästäsi tähän?

Päivittäinen luontoilu on aikaa itselle, mutta myös aikaa lähiympäristölle. Pyöriessäni lähimetsässä, jonka piti olla minulle jo läpikotaisin tuttu, ihan nolostuin tajutessani, etten tunne siitä puoliakaan. Talvi hukuttaa kesäiset polut lumeen, mutta avaa samalla koko muun metsän kuljettavaksi. Parilla ensimmäisellä kävelyretkelläni löysin jo kolme uutta lähemmäs 200-vuotiasta puuvanhusta sekä piilopaikan polkujen välistä, jonne kesällä haluan ehdottomasti tulla retkelle lehvästöjen sekaan!

Florence Williams puhuu kirjassaan Metsän parantava voima (Minerva 2017) “maltillisesta lumoutumisesta” (soft fascination). Aivojemme ajattelusta ja päätöksenteosta vastaavat osat lepäävät parhaiten meitä kiinnostavissa luonnonympäristöissä ja lumoutuminen vahvistaa tätä vaikutusta.

Lumoutuminen on eräänlainen luonnossa saavutettu flow-tila, vau!-hetki. On vain tämä paikka ja tämä tekeminen, olen yhtä ympäristön kanssa ja sulaudun sen aikaan ja liikkeisiin. Olen aiemmin kirjoittanut lumoutumisen olevan itselleni “ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.”

Juuri näitä kokemuksia olen saanut tähän mennessä päivittäisillä luontoretkilläni. Mielipaikkojen tavoin luonnossa lumoutuminen tukee elpymistä ja lumoutua voi lähes missä tahansa! Jopa sillä tutulla koirankusetuspolulla.

Uudenvuodenlupaukseni pitää. Aion yhä jatkaa päivittäistä luontohetkien etsimistä, oli se sitten kuinka taistelua tahansa. Lisäksi heitän nyt haasteen ihan kaikille:

Pian alkavan helmikuun kunniaksi kannustan jokaista etsimään arjestaan ja lähiympäristöstään lumoutumisen kokemuksia. Kerro niistä sosiaalisessa mediassa sanoin tai kuvin ja levitä lumoutumisen sanomaa aihetunnisteilla #helmikuuhaaste ja #februaryfascination.

Vielä lopuksi 10 vinkkiä, miten voit tehdä hetkestäsi lähiluonnossa kiinnostavamman:

Kaikki kuvat ovat omiani.

Voiko eri luontoyhteysmenetelmistä olla oikeasti apua? – Metsäterapiapäivien satoa, osa 2.

Osallistuin kansainvälisille metsäterapiapäiville (International Forest Therapy Days eli IFTD) elokuussa 2018 nähdäkseni, minkälaista hyötyä niin sanotusta metsäterapiasta voi olla ja minkälaisia menetelmiä on ylipäätään olemassa ja hyödyntääkö metsäterapia erityisesti jotain näistä.

Seminaaripäivä ja neljän päivän mittainen retriitti toivat uskomattoman muutoksen stressaantuneeseen ja rauhattomaan olooni, mutta ne tarjosivat myös tietoa ja maistiaiset useammasta eri menetelmästä. Uudet metsäterapiapäivät ovat jälleen tulossa tänä vuonna ja ilmoittautuminen mukaan on auennut!

Menetelmää moneen makuun

Jo ennen metsäterapiapäiviä olin kuullut monista eri nimisistä metsäterapia- tai luontoyhteysmenetelmistä. Pelkästään Suomessa on olemassa:

…Ja varmasti vielä muitakin, joista en ole kuullutkaan. Liittämieni linkkien takaa paljastuu vain osa kaikkiin menetelmiin liittyvästä tiedosta ja vain osa menetelmiä harjoittavista tahoista. Jos jokin tietty menetelmä kiinnostaa enemmän, kannattaa siitä etsiä itse aktiivisesti tietoa. Kaikista yllä mainituista ei ollut esimerkkejä viime vuoden metsäterapiapäivillä.

Olen huomannut, että osasta menetelmistä liikkuu kentällä paljon harjoittajia, jotka eivät perusta lähtökohtiaan tai harjoitteitaan tieteelliseen tietoon tai menetelmät perustuvat pseudotieteeseen. Tämä on hämmentänyt ja ärsyttänyt ja olen muutenkin ihmetellyt alan diversiteettiä.

Välillä tuntuu, että eri menetelmien harjoitusten välillä on selkeästi eri lähtökohdat ja selvä ero, ja välillä taas, että eroavaisuuksia on vain nimessä. Kaiken kukkuraksi pakkaa sekoittavat saman nimen alla tapahtuvat täysin eri filosofioihin pohjautuvat ohjaukset.

Kuva: Riku Malminiemi

Yhteistä kaikille menetelmille tuntuisi kuitenkin olevan päämäärä ihmisen hyvinvoinnin edistämiseksi ja elinvoimaisuuden kasvattamiseksi luontoyhteyden palauttamisen ja syventämisen kautta.

Saman on todennut metsäterapiapäivilläkin mukana ollut, Shinrin Yoku LA:n perustaja Ben Page Forest Bathing International -julkaisussa: “I believe it is a dream emerging all around the world. In practice, there are a diversity of ways the dream translates itself. This is not to say that one is better than any other, for they all come from one source: the desire to reconnect humanity with nature.”

Jos nämä menetelmät todellisuudessa ovat samaa… …sisältöä eri paketeissa, miksi eri menetelmiä on niin monta?

Onhan toki kauhean kiva, että voi käytännössä keksiä oman menetelmän, vetästä nimen hatusta (vinkki: kannattaa sisällyttää siihen sana “metsä” tai “luonto”) ja alkaa tuotteistamaan. Kun tutkimusnäyttöä luonnon terveysvaikutuksista tulee vielä laajemmin, kun luontohypetys lyö läpi lopullisesti ja kun metsähyppely, sammalpyllyily ja puunhalailu (kyllä, retroilu palaa muotiin) ovat kaikkien huulilla, voikin kivasti työllistää itsensä luontomatkailussa.

Mutta kuinka vakaa pohja eri menetelmillä tai niiden käyttämillä harjoitteilla on esimerkiksi hyvinvoinnin edistämisessä (sairauksista toipumisesta nyt puhumattakaan)? Länsimaisen terveystieteen järjestelmällisyyteen ja täsmäohjeisiin tottuneelle tämä kaikki kuulostaa perin sekavalta. Onko näille lukuisille luontoterapian muodoille olemassa yhtenäiset raamit? Eikö pitäisi olla?

Tiedän! Tiedän, että näitä mainitsemiani menetelmiä EI ole alunperin kehitetty terveydenhoitoon ja monien eri suuntauksien toimijat painottavatkin, etteivät tähtää sairauksien hoitoon (mikä on erittäin hyvä silloin, kun ei ole terveyden tai lääketieteen alan koulutusta!). Samat suuntaukset saattavat silti käyttää termiä “metsäterapia” (sana ‘terapia’ tulee muinaisen kreikan kielen sanasta, joka tarkoittaa parantamista), puhua “parantamisesta” ja “parantumisesta” tai markkinoida harjoitteitaan huojennuksena esimerkiksi stressiin tai uupumukseen.

Yksi terapia-sanaa käyttävistä suuntauksista on metsäterapiapäivillä viime elokuussa esitelty amerikkalainen Association of Nature and Forest Threapy (lyhyemmin ANFT), joka lähtee siitä asetelmasta, että metsä on terapeutti ja ryhmän opas käytännössä tämän “terapiaistunnon” mahdollistaja (“The forest is the therapist – The guide opens the doors”).

Japanilaisesta shinrin-yoku-perinteestä ammentava ANFT kouluttaa metsäterapiaoppaita ja järjestöllä on tarkat, standardisoidut menetelmät, joilla ihmisiä viedään luonnon äärelle. Filosofiana on, että luontoyhteyden saavuttaminen elvyttää ja auttaa näkemään metsien, vesien ja muiden olentojen itseisarvon sekä oivaltamaan, ettemme ole erillään muusta luonnosta.

Luontoyhteys itsessään on terapeuttinen kokemus.

Sinisiipi (Lycaenidae sp.) puolukan (Vaccinium vitis-idaea) lehdellä

Metsällä ja muilla viherympäristöillä tosiaan on hyvinvointia tukevia ja edistäviä vaikutuksia. Itse näkisin vieläpä todennäköisenä, että eri menetelmien harjoittajien kokemat hyödyt juontuvat alunperin samoista vaikutuksista. Metsäterapiapäivien seminaarissa esiintynyt tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen Luonnonvarakeskuksesta listasi tieteellisen tutkimuksen löydökset luonnon elvyttävästä vaikutuksesta.

Tutkimuksella on todennettu, että mitä lähempänä ihmisiä viheralueet ovat fyysisesti, sitä enemmän niitä käytetään. On myös todettu, että luonnon hyödyt lisääntyvät annoskoon kasvaessa. Siispä, mitä enemmän vietät aikaasi luonnossa, sitä voimakkaammin se sinuun vaikuttaa (suomalainen suositus on viettää vähintään viisi tuntia kuukaudessa luonnonympäristössä). Voimakkain positiivinen näyttö näyttäisi tällä hetkellä olevan luonnon ja mielenterveyden välillä.

Ei lääke, mutta lääkkeen kaltainen

Metsäterapian suuntaukset painottavat, ettei metsä ole lääke itsessään. Ei siis pidä heittää reseptiä nurkkaan ja jättää pillerimuotoista lääkitystä ottamatta.

Toisaalta toisille metsä voi toimia vähän kuin lääke. Lääkkeet saattavat auttaa pitämään oireet hallinnassa ja antaa energiaa hakeutua viikoittaisille psykoterapiaistunnoille, joissa tilanteen varsinainen purkaminen tapahtuu. (Tämä siis siinä tapauksessa, että potilaan kohdalla on päätetty yhdistää psykoterapia ja lääkkeet.) Samalla lailla metsässä kävely voi antaa voimaa kohdata vaikeat asiat ja luonnonympäristössä vietetyn ajan jälkeen saattaa olla valmiimpi terapiaistuntoon.

Myös perinteisiä psykoterapiamuotoja voi viedä metsään. Sen sijaan, että tapaisi potilaansa sisätiloissa, ekopsykologi Kirsi Salonen saattaa viedä heidät kävelylle ulos vihreään ympäristöön. Salonen on sanonut, että luontolähtöisessä terapiassa ihminen lähtee menemään nopeammin sitä kohti, mitä hän tarvitsee siinä hetkessä elämäänsä. (Suomen Luonto 7/18)

Luonnonympäristöillä on siis epäilemättä suurta potentiaalia, mutta esimerkiksi Salosen mukaan pelkkä oleskelu luonnossa ei vielä paranna vaan tarvitaan ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä tukevaa toimintaa. Tämän toiminnan ohjaus on terapeutin tai menetelmän vetäjän vastuulla. Tällä hetkellä Suomessa sosiaali-, terveys-, kasvatus- ja virkistyspalveluissa tavoitteellisesti käytettyjä luontomenetelmiä ja niiden laatua valvoo muun muassa Green Care Finland ry.

Syvän kunnioituksen ja lumoutumisen tuntemukset ovat usein tärkeä osa luontokokemusta. Kuva Skotlannin vaellukselta 2015.

Tarpeita voi olla erilaisia ja eri ihmiset saattavat löytää luontoyhteyden eri teitse. Yksi jooga-asennossa puuta vasten, toinen tikkuja järjestelemällä, kolmas metsän pohjalla kellimällä. Metsäisessä terapiaistunnossa (tai -kävelyssä!) koulutettu psykoterapeutti voi hyödyntää lukuisista eri metsä- tai luontoterapiasuuntauksista parhaimpia harjoitteita asiakkaan tilanteen ja oman osaamisensa mukaan. Kuten ekopsykologi Irma Heiskanen toteaa: “Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tämä etsii vesipuron lailla omat toteuttamisen uomansa.” (sit. Salonen 2010).

Ehkä siis onkin hyvä, että menetelmiä ja suuntauksia on erilaisia. Ala on myös vielä varsin nuori. ANFT-liikkeen perustaja Amos Clifford kirjoittaa asiasta näin: “Because this is a new practice, it’s too early to choose one way and say, ‘This is it!’.” (Forest Bathing International No. 1)

Kunhan menetelmät eivät vain jäisi toistensa jalkoihin.

5 tuntia kuukaudessa – Uudenvuodenlupaus, johon jopa minä voin lähteä

Teitkö lupauksia vuoden vaihtuessa? Itse en ole tehnyt niitä pitkään aikaan. Lähinnä siksi, koska olen pitänyt uudenvuodenlupauksia naiiveina kuvitelmina ja fantasioina. “Nytpäs koittaa se hetki, kun minä repäisen ja pistän koko elämäni uusiksi!” tai “tänä vuonna varmasti muistan ja jaksan laihduttaa, kuntoilla ja syödä oikein, että pääsen haluamaani rantakuntoon” tai “tänä vuonna lopetan ihan varmana tupakoimisen”. Uudenvuodenlupaukset perustuvat siihen, että uusi vuosi on aina uusi alku.

Mutta eihän se koskaan ole. Takana painaa menneen syksyn taakka, vuosien saatossa hioutuneet elämänrytmit, syömistottumukset, stressikilot (ja sitten vielä se joulusuklaa)… Aivan kuin vuoden vaihtuminen olisi jotenkin taianomaisesti muuttanut meitä ja omista riippuvuuksista olisi helpompi päästä eroon nyt kuin eilen.

Vuoden vaihtuminen antaa tilaisuuden haaveilla puhtaasta pöydästä, joka odottaa meitä rakettiyön jälkeisenä päivänä, että siltä voi sitten aloittaa uuden elämän kivasti. Monille se on raskaan syksyn ja talven henkireikä, tilaisuus jättää mennyt elämä taakse, ja yhtä moni pettyy samana päivänä siitä, kuinka ei saavuttanut kuluneen vuoden aikana edellisenä uutenavuotena asettamiaan tavoitteita. Vai unohtuivatko ne jo jossain matkan varrella?

Kuva: Pixabay

Haaveilu ja muutokseen uskominen ei missään nimessä ole väärin tai pahasta! Sanon vain, että kaikki, ketkä ovat joskus yrittäneet elämäntapamuutosta, tietävät, ettei se tapahdu yhdessä yössä. Vaikka säännöllisesti juova päättäisi lopettaa alkoholinkäytön (edes tammikuulta) ja onnistuisi helposti pysymään kuivilla ensimmäiset päivät, se ei tarkoita, etteivätkö mielihalut tai vanhat tavat jossain kohtaa palaisi.

Muutos on mahdollista, en väitä muuta. Mutta vaikeaa se on. Yhtä vaikeaa on ylläpitää saavutettu olotila. Annan esimerkin: Osallistuin kesällä 2014 Suomen Survival Killan järjestämälle Ulkoilun turvallisuuskurssille (lyhyemmin UT-kurssi). Uskokaa pois, nimi antaa kurssin sisällöstä erittäin erilaisen kuvan!

Kurssilla menimme metsään viikoksi. Mukaan sai ottaa vain ne vaatteet, jotka olivat päällä ja pieniä tarvikkeita, kuten puukon ja siimaa. Kamerakaan ei luonnollisesti kuulunut selviytymisvarusteisiini, joten minulla ei ole kuvia viikolta. Edes kantolaitetta ei saanut viedä mukanaan, se tehtiin paikan päällä puusta.

Söimme viikon ajan mitä metsästä löysimme, lähinnä marjoja, sieniä ja kasvien juuria, sekä ne muutamat järvikalat, jotka siimalla ylös saimme. Menetin tuon kurssin aikana 10 % painostani. Se on aivan älyttömästi ja reippaasti yli terveellisen laihtumisnopeuden (tokikin suuri osa siitä tuli nestevajauksesta). Yhtä kaikki, yhtäkkiä olin ihannepainossani ja olo oli kieltämättä kevyt.

Kuva: Pixabay

En kuitenkaan jatkanut elämistä osmankäämin juurikeitolla ja ahvenliemellä, joten arvata saattaa, ettei uusi, ketoosilla saavutettu painoni pysynyt samana (eikä se kyllä ollut kurssin alkuperäinen tarkoituskaan). Rajuilla keinoilla ja viikon pikaspurtilla ei saavutettu euforiaa, koska elämänmuutos ei ollut pysyvä.

Haaveiden saavuttamisen lisäksi moni varmasti haluaa myös säilyttää ne. Siksipä tulisikin olla itselleen armollinen ja sen sijaan, että suosisi äkkipysähdystä tai äärimmäisyyksiä, miettisi, mitä pieniä asioita voisi tehdä toisin ja antaa muutokselle aikaa.

Mitä pieniä ja arkipäiväisiä asioita voisit tehdä oman terveytesi ja hyvinvointisi sekä ympäristön hyvinvoinnin eteen?

Tätä pohdin itse välipäivinä ja päädyin seuraavaan:

Mitäpä jos yrittäisin lisätä elämässäni niitä asioita, joita tarvitsen, joista nautin, jotka ovat arvojeni mukaisia ja joista minulle tulee hyvä olo.

Liikkuminen luonnossa yhdistää näitä kaikkia.

Luonnossa ulkoilusta, “luontoilusta”, olisi hyvä tehdä päivittäinen, ympärivuotinen tapa. Vilkaharjun luontopolulla Sulkavalla. Kuva: Riku Malminiemi

Tutkimusten pohjalta tiedämme, että luonnonympäristössä:

  • 10 minuuttia laskee verenpainetta ja sydämen sykettä
  • 20 minuuttia riittää kohentamaan mielialaa
  • 45 minuuttia lisää koettua elinvoimaisuutta
  • 60 minuuttia kasvattaa tarkkaavaisuutta

ja useammalla tunnilla on vaikutusta koko elimistön puolustusmekanismeihin.

Nämä vaikutukset ovat tutkimusten mukaan mitattavissa jo lähiluonnossa. Niitä varten ei siis tarvitse lähteä kaukaisiin erämaihin tai autotta usein vaikeasti saavutettaviin kansallispuistoihin. Ihan se lähimetsä riittää. (Pahimmassa hätätapauksessa ilmeisesti myös kaupunkipuistot.)

Suomalaisen, tutkimuksiin perustuvan suosituksen mukaan luontoannosta tulisi saada vähintään viisi tuntia kuukaudessa. Suositus saattaa äkkiseltään kuulostaa samalta kuin liikuntapiirakka tai ruokailun lautasmalli, mutta toisaalta se on lempeämpi. Kokeilemalla voi ainoastaan saavuttaa hyvää oloa ja kokeilu ei varsinaisesti voi epäonnistua, sillä yli viiden tunnin kuukausittaiseen annokseen riittää reilu 10 minuuttia päivässä. Myös luonnonympäristöissä vietetyt kokonaiset viikonloput neljän viikon välein ajavat asian.

Tähän kokeiluun minäkin voisin lähteä.

Täten siis lupaan tänä vuonna pitää huolta omasta luontoannoksestani ja yrittää ulkoilla päivittäin lähimetsässä vähintään kymmenen minuutin ajan. Yhteensä 5 tuntia kuukaudessa.

Mitä siellä ulkosalla sitten voisi tehdä tai mihin ympäristöön olisi hyvä hakeutua? Myös näistä aiheista lupaan kirjoittaa tänä vuonna enemmän.

Moninaisten lupausten myötä toivotan kaikille hyvää alkanutta vuotta!