Author

Sini Malminiemi

Browsing

Syvä luontoyhteys saattaa johtaa ympäristöahdistukseen, mutta ympäristöherkkyyden voi kääntää myös supervoimaksi – Haastattelussa koomikko Iikka Kivi

Oletko koskaan ajatellut, että luontoyhteydellä voisi olla pimeä puolensa? Syvemmin luontoa kohtaan tunteva kokee herkästi myös luontoa uhkaavat asiat raskaammin. Voiko omasta luontoyhteydestä tulla taakka ja onko luontoyhteyden syventäminen lopulta uhka vai mahdollisuus? …ja miten supervoimat liittyvät tähän?

 

On asia, josta olen kokenut tuskaa niin pitkään kuin jaksan muistaa, mutta josta puhuminen on kotona ollut turhaa. Tämä asia on huoli ympäristöstä.

Tulen metsänomistajasuvusta ja jonain päivänä perin toivottavasti itsekin palan kotimaista metsää. Kuitenkaan syvää luontoyhteyttä kokevana ja muita eliöitä kohtaan tuntevana minulle ei puidenkaan kaataminen ole ollut yhdentekevää. Moottorisahaan ja metsurin vaatteisiin, puheisiin siitä, mitä kaadetaan, kuinka paljon ja mistä, on aina liittynyt pieni negatiivinen vire.

Tätä ei luonnollisestikaan ole voinut sanoa ääneen kotona. Ensin minulle olisi naurettu ja sitten ihmetelty ääneen, että mitä sinä tyttö oikein höpiset. Osa ei olisi edes yrittänyt ymmärtää. Sen ajatteleminen, että puilla ja muilla kasveilla voisi olla yksilöinä merkittävä rooli paikallisessa ekosysteemissä, oli satujen sepittelyä. Minkäänlaisen myötätunnon tunteminen tai osoittaminen muuta kuin ihmislajia kohtaan oli poikkeus normaalista.

Maatilalla kasvaneilla sukulaisilla tuntui olevan samanlainen suhtautuminen eläimiin. Ne olivat omaisuutta ja hyödykkeitä, eivät ihmisen veroisia. Puttea kohtaan ei kannata kehittää liian syviä tunteita, jos sen on tarkoitus päätyä joulupöytään. Niinpä myös eläimiin kiintyminen, varsinkin johonkin metsän riistaeläimeen, jota ei ollut koskaan edes nähnyt, nähtiin vähän hupsuna.

Oma suru ja huoli muita luontokappaleita kohtaan piti siis pitää omana tietonaan ja aikanaan sitä oppi jopa häpeämään. Ahdistuminen kaadetun hirven tai puuvanhuksen kohtalosta oli heikkoutta ja liiallista herkkyyttä ja olin epäilemättä jotenkin viallinen, kun tunsin muita elämänmuotoja kohtaan näin voimakkaasti.

Syvempi yhteys ympäristöön solmitaan lapsena. Kuva: Outi Malminiemi

Ajan kuluessa surun hautaaminen tuli aina vain helpommaksi ja helpommaksi, kun ajattelu siirtyi kokonaisuuksiin ja alkoi nähdä – kirjaimellisesti – metsää puilta. Myös suhteellisuudentaju kasvoi, kun nuoren tietoisuuteen tulivat globaalit ongelmat. Mitä sitä yhtä metsää suremaan, kun Brasiliassa kaatuu päivittäin kymmenkertainen määrä.

Silti nykyäänkin tunnen empatiaa elollisia olentoja kohtaan, vaikka ne pelottaisivat tai ällöttäisivät minua (ovathan nämä tuntemukset lähinnä omassa päässäni ja kyseinen olento täysin viaton siihen).

Tuo pienen lapsen rakkaus ja huoli jokaista elollista kohtaan säilyi siis aikuisikään ja koen edelleen olevani tuntemusten kanssa yksin. Näissä asioissa vaille ymmärrystä jääminen luo merkittävää tyhjyyttä elämääni sekä potentiaaliset katastrofin ainekset anoppilassa.

Sain lopulta ilmiölle nimen, kun luin Panu Pihkalan kirjan Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo. Kyseessä on äänioikeudeton suru. Pihkala viittaa kirjassaan surututkija Kenneth Dokan käyttämään termiin disenfranchised grief, joka käytännössä tarkoittaa surua, jota jostain syystä halutaan vähätellä. Vähättely voi lähteä yksilöstä tai yhteisön rakenteista. Se voi johtua pelosta, ymmärtämättömyydestä tai osaamattomuudesta käsitellä asiasta kumpuavia tunteita.

Kuva: Outi Malminiemi

Tähän mennessä lähiympäristöön sekä moniin globaaleihin ongelmiin liittyvä suru on ollut käytännössä äänioikeudetonta surua, jota on haluttu painaa villaisella. Huolestaan ympäristön puolesta ei ole joka paikassa kehdannut puhua, koska on pelännyt tulevansa leimatuksi. “Hörhö”, “puunhalaaja”, “viherpiipertäjä”, “ituhippi”, “ekoterroristi”. Onhan toki parempi kovettaa itsensä kuin olla joku näistä…

Pihkala toteaa kirjassaan, että myös näennäisesti välinpitämätön ihminen voi kokea ympäristöahdistusta, joka vain kanavoituu eri tavoin, peittyen korostetun kovan pinnan alle. Myös “raavaat miehet” ja kovista esittävät teinit voivat kokea ympäristöahdistusta, vaikka konkreettiset teot osoittaisivat aivan muuta.

Koska ympäristöahdistus on ollut äänioikeudetonta surua eikä se ole saanut ansaitsemaansa huomiota, monella on vaikeuksia käsitellä pahoja ympäristöön liittyviä ahdistuksen tunteita. Pihkalan mielestä kyseessä on vakava asia, koska ahdistuksen kohteena ovat ihmisille oikeasti tärkeät asiat. Käsittelykeinojen puuttuminen tekee tilanteesta vähintäänkin ongelmallisen siinä vaiheessa, kun ympäristöahdistus globaalien ongelmien myötä yleistyy.

Loikka sulavien jäälauttojen keskellä. Millainen on ihmiskunnan tulevaisuus lämpenevässä maailmassa?

Luonnon tulevaisuudesta ahdistuminen saattaa myös ajaa ihmisiä pois luonnosta. Pihkala kirjoittaa, että “ihmisten voi olla vaikea antaa itsensä välittää täydellä tavalla luonnosta, jos heidän tekemänsä tilannearvio näyttää, että luontoa tuhotaan jatkuvasti enemmän”. Itseään suojellakseen pyritään pois päin ahdistavista asioista.

Tämä toimii monissa ahdistavissa tilanteissa. Katastrofiuutisilta välttyy pitämällä mediataukoa. Mutta jos laiton kaatopaikka tai hakkuuaukea lähimetsässä ahdistaa, auttaako neljän seinän sisälle jääminen?

Ympäristön tulevaisuuden kannalta tämä ei ole kestävä ratkaisu. Sulkemalla silmämme epäkohdilta varmistamme, ettei niille ainakaan tehdä mitään. Lisäksi on osoitettu, että terve luontoyhteys voimauttaa toimimaan ympäristön puolesta. “Tieto lisää tuskaa, mutta syvempi luontosuhde on myös mahdollisuus suurempaan onneen.”

Pelottavaa tulevaisuutta, vaikeita tuntemuksia ja elämää suurempia ajatuksia tekee mieli paeta. Se ei kuitenkaan muuta todellisuutta, sitä miten asiat ovat. Oman luontoyhteyden hoitaminen voi auttaa kohtaamaan vaikeat asiat. Kuva: Riku Malminiemi

Miten omaa luontoyhteyttään sitten pitäisi hoitaa, jotta se auttaisi ympäristöahdistukseen? Tulisiko todellisuus kohdata silmästä silmään vai hakeutua vielä pilaantumattomille paikoille – sellaisille, jotka eivät muistuttaisi ahdistavista asioista?

Entä voiko luonnollinen ja tervekin ympäristöahdistus pitkittyessään ja käsittelemättömänä johtaa mielenterveysongelmiin kuten masennukseen asti? Onko se yksi syypää myös omaan masennukseeni?

Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa, enkä ole ainoa. Näin pohti omassa Facebook-päivityksessään myös koomikko Iikka Kivi. Tapasimme Kiven kanssa Helsingissä eräänä huhtikuisena päivänä ja ympäristöahdistuksesta sai viimein puhua ääneen.

Alta voit kuunnella ja lukea noin tunnin kestävän keskustelumme:

Vähän kuten itsellänikin, ja niin monella muulla, myös Kivellä luonto on ollut jo lapsena turvapaikka, missä kukaan ei ole arvostellut häntä. “Täällä mä saan olla sellanen, kun mä oon. Näit ei kiinnosta, kuinka hyvä mä oon jääkiekossa”, Kivi kertoo.

Edelleenkin hän kokee luonnon tuovan vastapainoa hänen hyvin julkiselle työlleen. Kivi harrastaa intohimoisesti lintuja, mutta vaikka linturetket voi nähdä henkireikänä arjessa, ympäristökysymykset hiipivät myös sinne. Kivi kertoo ilmastoahdistuksen olevan linturetkillä hyvin konkreettista, kun näkee, miten lajisto muuttuu eteläisten lajien yleistyessä.

Onko juuri ilmastonmuutos sitten se pahin uhka ja mielen ahdistaja? Se toki vaikuttaa moneen muuhun ympäristöongelmaan, kuten luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen, mutta ahdistavien asioiden välille on vaikea tehdä selkeää rajanvetoa. Ympäristöongelmat ovat kuin yksi iso sotkuinen lankavyyhti, josta on mahdotonta poimia erilleen vain yhtä ongelmaa. Myös Suomen luonnon tila nousee keskusteluun.

“Puhdas ja alkuperäinen luonto on enää meidän mielikuvissamme”, Kivi sanoo. Hän kuitenkin toteaa, että vielä toistaiseksi voimme pelastaa tilannetta ja tehdä hyviä valintoja.

Kivi kertoo, että hänellä on moninaisia tapoja käsitellä ympäristöahdistusta. Luonnon havainnointi ja siitä kertominen positiivisen kautta ovat hänelle tärkeä keino käsitellä ympäristöasioita. Luonnon kauneuden, esimerkiksi lintujen kuvaaminen on yksi tapa motivoida sekä muita että itseä toimimaan luonnon puolesta. Nykyisin ympäristöasiat hiipivät mukaan myös somevaikuttamisen puolelle ja stand-up-komiikkaan.

Tulevaisuutemme riippuu omista valinnoistamme.

Eksymme puhumaan pahuudesta. Kiven mukaan luonnosta ei pahuutta löydy. “Jos karhu tulisi ja söisi minut, se ei tekisi sitä pahuuttaan vaan siksi, että sillä on nälkä.” Sen sijaan ihmisen tapa asettaa eliöitä keskenään arvojärjestykseen ja arvottaa raha ympäristöä korkeammalle on pahuutta, jota ei Kiven mukaan luonnosta löydy.

Kovat arvot ajavat ohi kaikesta, joka on meille ihmisinä luontaista.

Siirrymme puhumaan ympäristöherkkyydestä. Kiven mukaan nykymaailmassa empatiaa on pakko suitsia, jotta voimme jatkaa samaan malliin. Olisiko elämä sitten helpompaa, jos muita eliöitä kohtaan ei tuntisi niin syvästi?

Kerron itse, kuinka olimme eräänä iltana olleet tutustumassa Helsingissä Ultima-ravintolaan, joka pohjaa toimintansa lähiruokaan, raaka-aineiden kotikasvatukseen ja kiertotalouteen. Olin jo ennalta kuullut käytännössä suljetussa kierrossa ravintolan ruokasalissa kasvavista kasveista ja paikalla pääsimme ihailemaan muun muassa ilmassa kasvavia perunoita ja kahvinporoista puskevia sieniä.

Tulevaisuuden illuusion oli kuitenkin särkenyt viereisessä pöydässä kanssaruokailijoiden kovaan ääneen käymä keskustelu hiirten myrkyttämisestä kesämökillä. “Myrkky saa ne janoisiksi ja juoksemaan ulos, joten kuollut raato ei jää mätänemään seinien sisään!”, oli eräs seurueesta selittänyt kauhean ylpeänä omasta nokkeluudestaan. Muut olivat nyökytelleet kiinnostuneina. Minua puolestaan yökötti ajatellessani, kuinka syöty myrkky toimisi eläimen elimistössä tunteja, jopa vuorokausia, saisi aikaan kivuliaan ja janoisen kuoleman ja siirtyisi todennäköisesti vielä eteenpäin ravintoketjussa.

Kuinka piristävä pöytäkeskustelu!

Tuon pöytäkunnan silmissä hiiri ei ollut enää yksi elämänmuoto vaan esine, objekti, josta piti päästä eroon, hinnalla millä hyvänsä. Keskustelu ja siitä kuultava täydellinen empatian puute iskivät suoraan sydämeen. Eikä kyse taaskaan ollut siitä, että hiirestä ylipäätään piti päästä eroon, vaan siitä, miten asiasta puhuttiin. Miten vähän tämän toisen olennon elämää arvostettiin.

Ilmaperunoita kasvamassa ravintola Ultimassa

Kivi kertoo, että häntä on ala-asteella kiusattu hänen luontoharrastuksestaan ja syvemmästä suhteestaan luontoon. Hän ei kuitenkaan itse pidä ympäristöherkkyyttä ongelmana. “Minä en ois minä, jos sitä ei ois.” Luontoharrastus on opettanut hänelle paljon empatiaa ja saanut välittämään asioista. Hän kertoo mieluummin kärsivänsä siksi, että välittää asioista kuin voivansa hyvin siksi, ettei välitä.

“Herkkyyden voi myös kääntää supervoimaksi”, Kivi sanoo. Hän tulee omien sanojensa mukaan todennäköisesti hautaan asti puolustamaan niitä, jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Siis muun muassa luontoa.

Voiko kokea ympäristöahdistusta, vaikkei tunnistaisi sitä? Puhumme siitä, kuinka erityisesti miesten voi olla vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa omaa ympäristöahdistustaan. Kivi kertoo tästä esimerkin traagisesta kohtaamisesta punakylkirastaan kanssa. Kohtaus on piirtynyt hänelle kuvana siitä, kuinka niin sanottu “äijä-miehisyys” estää meitä kokemasta empatiaa luontokappaleita kohtaan.

Punakylkirastas (Turdus iliacus)

Siirrymme puhumaan siitä, mitä Suomen pitäisi tehdä ilmastonmuutoksen eteen ja miksi ylipäätään olisi hyvä toimia, vaikkei toiminnallamme olisi maailmanlaajuisesti paljon vaikutusta. Kiven mukaan ylivoimaiselta tuntuvia haasteita on kohdattu ennenkin.

“Vuonna 39 suomalaiset olivat isossa rintamassa valmiit luopumaan omista mukavuuksistaan ja osa laittamaan henkensä alttiiksi sen takia, että vastassa oli uhka, josta tuntui, ettei tälle voi pärjätä”, Kivi sanoo. Hän kertoo ihailevansa tämän ajan ihmisten rohkeutta ja aitoa kykyä luopua luksuksesta selviytymisen eteen.

Jos löytäisimme yhteyden luontoon, löytäisimme herkemmin myös yhteyden toisiimme.

Palaamme takaisin ympäristöherkkyyteen.

Kaikki eivät koe syvempää luontoyhteyttä tai osaa huolestua ympäristön tilasta. Toiset kokevat molempia voimakkaasti, jopa siinä suhteessa, että ahdistuvat ympäristöä uhkaavista asioista. Niin ikään yksilölle merkityksellisiä voivat olla niin pienet kuin suuretkin ympäristöasiat.

Kivi kertoo, että hänen luontosuhteessaan on perimmiltään kyse oman paikan löytämisestä. Linturetkillään hän yrittää olla arvottamatta havaintoja, vaikka ne joskus tuottaisivatkin ympäristöahdistusta.

Kivi vertaa luontosuhdetta ihmissuhteeseen, johon kuuluvat niin ylä- kuin alamäet. “Lopulta ainoa tapa elää ja olla olemassa on olla läsnä ja täysillä mukana. Välillä tulee hyviä ja välillä huonoja juttuja.” Pienet luontokokemusten hippuset arjessa siellä täällä ovat tärkeitä ja ne voivat auttaa jaksamaan muun melankolian ja ahdistuksen keskellä.

 

Lähteitä:

Pihkala, P. 2017. Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja. (ISBN: 978-952-288-638-5)

 

Tätä ennen olen puhunut omasta ympäristöahdistuksestani aikaisemmassa blogipostauksessa ja Ylen Akuutti-ohjelman Ympäristöahdistus on totta -jaksossa.

 

Myrkyllinen elämä ja masentunut tulevaisuus? – Luonto auttaa jaksamaan, jos sille vain antaa tilaisuuden

Nykyajan työelämä tuntuu menevän yhä enemmän ojasta allikkoon. Tai näin on ainakin uutisotsikoiden pohjalta pääteltävissä. Masennus on pysynyt tiiviisti otsikoissa ja viikko sitten perjantaina Yle kirjoitti mielenterveyshäiriöiden olevan suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiselle.

Uutista varten haastatellut asiantuntijat uskovat, että jo parin vuoden kuluttua suurin osa myös pidemmistä sairaslomista on mielenterveysperustaisia. Mielenterveyshäiriöt, erityisesti artikkelin mainitsemat masennus ja ahdistuneisuushäiriöt, ovat yleisiä kaikilla aloilla.

Vain viikko aikaisemmin kirjoitettiin modernin työelämän olevan “myrkkyä aivoille”. Tällä viitattiin pirstoutuneiden työtehtävien (ja ehkä vähän korkean vaatimustason) aiheuttamaan multitaskaamiseen eli monen asian yhtäaikaiseen suorittamiseen. Huomion pomppiessa työtehtävästä toiseen tuottaa itselleen aivorasituksen. Uutisessa selitettiin muutosta työelämässä sillä, jos henkilöstöä on vähennetty, on jäljelle jääneille työntekijöille kerääntynyt lisää ja mahdollisesti uudenlaisia työtehtäviä.

Jos keskittymiskyvyn ylikuormittumiseen tottuu, voi olla, että aivot jäävät ylikierroksille töistä lähdettäessäkin eikä välttämättä edes lomalla pysty keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Aivot hakevat jatkuvasti uusia asioita ja mieli on pysyvästi nälkäinen ja levoton. Tilannetta pahentavat työviestimet – työpuhelin, työläppäri, työsähköposti ja someryhmät – kulkeutuessaan mukana kotiin. “Mitä jos minä vielä sen yhden työjutun katsoisin… Eihän siinä mene kauan!”

Onko nyt sitten enää ihme, jos ihmiset uupuvat?

Onko tässä mitään järkeä?

Hyvä uutinen on, että ihmiset tunnistavat oireensa yhä useammin ja osaavat hakeutua lääkärille. Masennuksen vuoksi on OK mennä lääkäriin ja samalla myös mielenterveyden palvelut ovat parantuneet.

Ei mielenterveyden ongelman myöntäminen silti helppoa ole. Etenkään itselle. Voi kulua jopa vuosia ennen kuin ihminen todella myöntää itselleen olevansa uupunut ja alkaa antaa itselleen armoa. Mielenterveyden horjuminen voi olla kolaus toimeentuloon, mutta tässä kilpailukykyä korostavassa yhteiskunnassa myös itsetuntoon.

Masennusdiagnoosien määristä puhuttaessa vedotaan vapautuneeseen ilmapiiriin. Diagnoosien yleistyminen ei tällöin suoraan viittaisi masentuneiden lukumäärän kasvuun.

Kuitenkin, kun lukee aiemmin mainitsemieni uutisten kaltaisista tilanteista, väite masennuksen yleistymisestä suhteessa aikaisempaan ei kuulosta täysin hatusta vedetyltä. Onko nykyinen elämäntapamme, kuten toinen uutisista sanoi, “myrkkyä”?

Vastamyrkyksi mielenterveyden syöksykierteeseen lehdissä suositellaan aivoille tylsiä hetkiä, nauramista ja psykoterapiaa. Entäpä se vihreä lääke? Luonto on resepti, jota meillä ei vielä oikein osata määrätä.

Aloitin vastikään Emma Mitchellin kirjan The Wild Remedy. Teos on päiväkirjamaiseen muotoon kirjoitettu kaunis kuvaus siitä, kuinka yhteyden kokeminen ympäröivään luonnonympäristöön on auttanut Mitchelliä jaksamaan läpi masennuksen.

Kirja on inspiroiva kuvaus ympäristön kokemisesta ja tutkimisesta kaikilla aisteilla. Innostun itse erityisesti Mitchellin käyttämästä kielestä ja ilmaisutavasta, josta kuuluu läpi jokaisen luonnon yksityiskohdan arvostaminen.

Kirjaa ei voikaan lukea pitkään lähtemättä ulos lukujen välillä! Olin päässyt ehkä juuri ja juuri johdannon loppuun, kun minun oli aivan pakko vetäistä saappaat jalkaan ja painaa ulos loskan keskelle.

Oli tuulinen ja sateinen maaliskuun lauantai ja koko maisemasta oli erotettavissa ainoastaan erilaisia harmaan sävyjä. Ihmeellistä, miten värikäs kuoritakkikin voi vaihtaa väriä tällaisena päivänä ja sulautua harmaaseen.

Myös mieleni oli harmaa ja se sointui yhteen maiseman kanssa, mikä tuntui hyvältä. Muistin jonkun sanoneen, kuinka lisääntyvä auringonvalo keväällä saa masennuksesta kärsivät ihmiset voimaan pahoin, koska kontrasti ulkomaailman ja heidän oman sisäisen maailmansa välillä on liian suuri.

Oli kosteaa ja raikasta. Hengitin syvään hapekasta ilmaa ja pyyhkäisin mielen ja kehon pölyt kevättuuleen.

Emma Mitchell kirjoittaa stressihormoni kortisolista, aivojen serotoniinitasoista ja endorfiineista ja kuvaa ulkona tulevaa vapauden ja tervehtymisen tunnetta: “… it seems that walking in a garden, field or wood is like reaching into an invisible natural medicine cabinet.”

Mutta mitäpä jos se tunne, joka ulkona olemisesta tulee, ei olisikaan elämässä poikkeuksellinen vaan kokoaikainen? Mitä jos se on, miten meidän pitäisikin tuntea koko ajan? Nykyaikana istumme yhä enemmän ja enemmän sisätiloissa pimeässä valaistuksessa ja huonossa ilmassa. Luonto on meidän alkuperäinen elinympäristömme, jossa aivomme tutkimustenkin mukaan toimivat parhaiten.

Kokemalla luonnon tervehdyttävät vaikutukset koet, miten asioiden pitäisi alun perinkin olla!

Talsin rantaan pehmeässä lumessa, jota oli vielä paljolti siellä, mihin ihmisten jalat eivät kehdanneet kantaa. Keskeltä tietä lumi oli jo sulanut ja sulamisvesi muodosti jokisuistoja hiekotushiekasta.

Huomioni kiinnittyi matalalla laikkuisen jään yläpuolella lentävään varikseen. Sillä oli oksa nokassaan. Hetken aikaa kesä vilahti silmissäni. Mieleni harhaili maisemassa ja unohdin odottavat to do -listat. Hetken ajan aika oli pysähtynyt eikä tulevaisuudessa odottanut mikään.

Olin haavankeltajäkälässä, olin lätäkössä seisovassa harakassa, lätäkön väreilyssä linnun jalkojen ympärillä. Aistini olivat näissä havainnoissa ja niin olin minäkin.

Luonnonympäristöllä on luonnostaan lumoava vaikutus. Puhutaan maltillisesta lumoutumisesta (soft fascination). Tämä tarkoittaa huomion automaattista itseohjautumista luonnon ihmeiden äärelle, jolloin muut, rationaaliset tai loogiset mielen ajatteluketjut jäävät.

“When I am walking, my mind enters a state of very careful noticing. I seek out collections of plants, empty snail shells, berries and seed heads. As I do so I feel as though I’m swimming in the small details I see, so deeply do I become immersed in my surroundings.”

Tällainen hallittu lumoutuminen katkaisee masennuksellekin tyypillisen märehtimisen kehän. Voi olla, että mielessään pyörittää samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan niiden johtamatta lopulta yhtään mihinkään. Ajatusketjun katkeamisen ansiosta aivot saavat edes sen pienen hetken lepoa toistuvista ajatuksista, mielikuvista, itsesyytöksistä ja murehtimisesta.

Tämän jälkeen aivot tuntuvatkin levänneemmiltä, mikä voi lisätä armeliaisuutta ja positiivisuutta itseä kohtaan sekä uskoa tulevaan.

Luonnonympäristöjen vaikutuksia sairastuneisiin ihmisiin tai niiden käyttöä sairauksien (esim. masennuksen) hoidossa tai kuntoutuksessa ei ole tutkittu vielä tarpeeksi, jotta voitaisiin ehdottomasti sanoa mitään niiden toimivuudesta. (Duodecim 2018) Osasyynä on luotettavien tutkimusasetelmien suunnittelun haastavuus. Luotettava tutkimusasetelma satunnaistettuine koehenkilöineen ja koe- ja kontrolliryhmineen on laadukkaan kliinisen tutkimuksen tae.

Ongelmaksi voi nousta esim. sokkouttaminen, mikä olisi kuitenkin sitä tärkeämpää, mitä subjektiivisempia selitettävät muuttujat ovat. (Duodecim 2014) Sokkouttamisella tarkoitetaan sitä, etteivät koehenkilö (yksöissokkotutkimus) ja tutkija (kaksoissokkotutkimus) tiedä, mihin koeryhmään henkilö kuuluu.

Mikäli halutaan vertailla esimerkiksi metsäisen intervention ja perinteisen intervention vaikutusta, on varsin selvää, että koehenkilöt tietävät, mihin koeryhmään he kuuluvat. Avoin tieto koeryhmästä saattaa vaikuttaa koehenkilön odottamiin tuloksiin ja siten lisätä harhan riskiä.

Luontoa ei vielä meillä mielletä lääkkeeksi.

Meillä ei siis vielä ole tarpeeksi paljon luotettavia tutkimustuloksia tukemaan luonnon tervehdyttäviä vaikutuksia. Sen sijaan säännölliset luontoannokset parantavat kyllä resilienssiä eli esimerkiksi stressinsietokykyä ja siten ennaltaehkäisevät sairastumista. (Duodecim 2018)

Monet tutkimustulokset antavat viitettä siitä, että luonnonympäristöillä voisi olla potentiaalia sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Japanissa tämä on tiedetty ja tutkittu jo useamman vuosikymmenen ajan. (esim. Song et al. 2016)

Meilläkin tutkimusta ja kokeilevia hankkeita on ollut ja on edelleen, mutta muutos on hidasta. Tarpeellinen tutkimusaineisto puuttuu vielä.

Silti… Se, ettei asiaa ole vielä tieteellisesti todettu, ei toki tarkoita, etteikö se olisi olemassa.

Takaisin elämämme myrkyllisyyteen.

Mielenterveysongelmissa, kuten muissakin sairauksissa, tulisi pyrkiä löytämään alkuperäinen syy ja sairauden lähde. Luontokin on loppujen lopuksi pieninä annoksina vain apua oireeseen. Jos modernia elämää ei saada järkeistettyä, meillä tulee olemaan vielä – kirjaimellisesti – hyvin masentunut tulevaisuus.

“Retkeily on mielentila” – Oikea tapa olla maastossa löytyy meistä jokaisesta

Nyt kerron SEN OIKEAN tavan retkeillä! Monien vaeltajien seuraamista nettiryhmistä saattaa saada sen kuvan, että on tehnyt asioita retkellä aina väärällä tavalla. Todellisuudessa on olemassa vain yksi oikea tapa – se Sinulle oikea.

Kello kilahtaa Facebookissa. Joku on postannut Vaellus-ryhmään jotain. Koski aloitus sitten vaellusvarusteita tai kohdetta, kohta on paikalla nippu epäileviä ja tuomitsevia ihmisiä. Ihmisten mielissä retkeilyä ja vaeltamista varten pitää olla viimeisen päälle vermeet ja mielellään laatumerkkiä. “Paljain jaloin ei voi retkeillä!” ja “Tietä pitkin kävely ei ole oikeaa vaeltamista!”

Ajoittain netin retkeilyryhmissä syntyy keskustelua myös termien määrittelystä. Mikä erottaa retkeilyn ja vaelluksen? Entä voiko asuntovaunulla retkeillä?

Onko olemassa yhtä oikeaa tapaa retkeillä ja mitä se retkeily edes on?

Vaellus muuttuu heti erilaiseksi, kun siirrytään eri kulttuuriin. Suomalainen tapa liikkua luonnossa on edelleen sidoksissa juuriinsa.

Katson termin määritelmän Wikipediasta: Retkeily tai vaellus on luonnossa tapahtuva vapaa-ajan ulkoiluharrastus. Erotuksena pelkästä luonnossakävelemisestä retkeilyyn liittyy yleensä maastossa ruokailua ja yöpymistä. Yksinkertaisimmillaan retki voi olla vain metsässä tehty kävelymatka ja vaativimmillaan vaikkapa Mount Everestin valloitus.”

Retkeilyn alalajeina sivu luettelee päiväretkethiihtoretkeilyn, retkipyöräilynretkimelonnan ja kaupunkiretkeilyn. Sivujen mukaan myös ajoneuvoilla, asuntovaunulla tai leirintäalueilla tapahtuva matkustaminen voi olla retkeilyä.

Sen sijaan esimerkiksi Vaeltajan ja Retkeilijän oppaat kirjoittanut Jouni Laaksonen määrittelee retkeilyn “ilman moottorivoimia tapahtuvaksi luonnossa liikkumiseksi” ja lisää viikonloppuretken yhdeksi retkeilyn alalajiksi. Rajana retkeilyn ja vain ulkoilun välillä hän pitää eväitä. Jos eväät on mukana, on kyse retkeilystä.

Luontoon.fi:stä löytyvä Retkeilyn ABC taas toteaa retkeilyn olevan “ennen muuta mielentila”.

Päiväretkeillessä ei välttämättä tarvitse paljon tavaraa.

Entäpä sitten vaellus? Wikipedia-sivun mukaan vaeltaminen juontuu vanhasta erävaeltamisesta ja siihen liittyy aina yöpyminen maastossa. “Tyypillinen vaellus kestää 5-8 vuorokautta.”

Itse olen kuullut määritelmän, että vaellus kestää vähintään kolme yötä (muutoin kyseessä esim. viikonloppuretki). Tähän ei liioin Wikipedia kuin Laaksosen Retkeilijän opaskaan ota kantaa. Laaksonen kirjoittaa, että “vaeltaminen on aina retkeilyä, mutta kaikki retkeily ei ole vaeltamista”. Hänen mukaansa vaelluksen erottaa muusta retkeilystä siitä, että kyseinen retki kestää useita päiviä, suuntautuu syvemmälle luontoon ja mukana kuljetetaan kaikki elämiseen tarvittava. Ihan tavallisessa kaupunkimetsikössä ei siis pysty vaeltamaan.

Sanan määritelmä on varsin laaja. Ei siis ihme, että ryhmässä, jossa on yli 22 000 jäsentä ja jonka kuvauksessa ainoa vaatimus on, että “keskustelu liittyy aihepiiriin”, saattaa tulla näkökulmaeroja. “Turhaa semantiikkaa!”, joku voisi ajatella. Mutta et uskoisi, kuinka paljon aihe harrastajia puhuttaa! Ilmeisesti eron tekeminen retkeilyn ja vaeltamisen välille on monelle tärkeä.

Vaelluksella vietetään useampi päivä ja elämiseen ja yöpymiseen tarvittavat varusteet kuljetetaan mukana. Kuva: Riku Malminiemi

Mitä retkellä sitten täytyy osata ja miten sinne varustaudutaan?

Laaksonen siteeraa kirjansa johdannossa Keijo Taskista ja Seppo Leinosta“Pohjimmiltaan erätaidoissa on kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta: riittää, että osaa tehdä olonsa mukavaksi luonnossa!”

Kuulostaa loppujen lopuksi yksinkertaiselta tavoitteelta. Kyse onkin itsensä, oman kehonsa ja oman vointinsa, kuuntelemisesta. Kuitenkin se, että osaat säädellä omaa tarkenemista syömisellä, pukeutumiselle ja liikkumisella, tai että tiedät, milloin itseä väsyttää niin, että se on potentiaalinen turvallisuusuhka maastossa, on käytännössä aivan eri juttu.

Viihtymiseen säässä kuin säässä vaikuttavat toimivat ja laadukkaat varusteet. Välinevalmistajat ja retkeilyteollisuus ovatkin saaneet osan ihmisistä uskomaan, että retkellä tai vaelluksella tarvitaan viimeisen päälle vimpaimet ja välineet – ja mielellään vielä viimeisintä mallia! On kuitenkin hyvä muistaa, että parhaimmatkaan varusteet eivät pelasta, jos retkeilytaidot puuttuvat.

Kuva: Riku Malminiemi

Vaikka on olemassa nyrkkisääntöjä niistä välineistä, joita tulee turvallisuuden vuoksi olla mukana, kaikkea retkikaupan tilpehööriä ei todellakaan tarvitse ja varustemarkkinoilla on myös paljon todellisia turhakkeita. Ympäristötietoinen retkeilijä suojelee varustekaappiaan tavaraähkyltä. Retkeilyvarusteita voi ostaa käytettynä, lainata, vuokrata tai tehdä jopa itse. Tästä järjestetään kurssejakin!

Mitkä varusteet toimivat ja mitkä eivät nousee usein keskustelun polttopisteeksi, kun joku kysyy some-ryhmässä vinkkiä varusteisiin tai kertoo, että on vaeltanut koko elämänsä puukengillä.

Jos katson lapsuuteni metsäretkellä otettuja kuvia, näen molemmat vanhempani farkuissa. Mutta eihän farkuissa voi retkeillä! Pitkällä vaelluksella haastavissa olosuhteissa farkut eivät olekaan järkevimmästä päästä. Sen sijaan lähiluontoon suuntautuvalla retkellä kyse on lähinnä mukavuudesta. Farkut ovat kylmät ja kuivuvat hitaasti kastuessaan. Tiiviinä kankaana ne ovat olleet kestäviä vaatteita ja siksi muinoin metsissäkin käytettyjä.

Myös Olli Aulio kirjoittaa klassisessa Suuri retkeilykirja -teoksessaan farkkujen sopivuudesta kesäretkeilyyn. Samaisessa 9. painoksessa puhutaan tosin myös jätteiden hautaamisesta, joten mitäköhän uudemmissa painoksissa kirjoitetaan…

Vaellusta sammareissa. Kuva: Riku Malminiemi

Varusteet ovat erilaisia ja niiden kanssa oma kokemus on se, jota kannattaa kuunnella. Mikäli kokemusta ei vielä ole karttunut, on hyvä aloittaa sen kartuttaminen pikku hiljaa matalan kynnyksen retkiltä. Pitkät erämaavaellukset tai vaativat tunturien huiputukset eivät kuitenkaan ole niitä parhaimpia paikkoja aloittaa. Eikä ainakaan yksin.

Ei edes silloin, kun kohde olisi huippusuosittu ja Instagramissa hehkutettu vaellusklassikko.

Kirjallisuutta niin vaellusvarusteista kuin retkeilytaidoistakin löytyy ja niiden tieto pohjautuu varmemmin pitkään kokemukseen. Tokikin netistä on helppo kysyä ja vastauksen saattaa saada jopa nopeammin, mutta onko se itselle oikea vastaus?

Saavumme illan hämärtyessä Hetta-Pallas-reitin Sioskurun autiotupaan ja puramme ahkiomme sisällön tuvan laverin toiseen nurkkaan. Tänä yönä jaamme tuvan perheen kanssa, jonka mukana vaeltaa kaksi pientä lasta.

Alamme laittaa viimeisen illan ruokaa, joka on omilla retkeilystandardeillamme gurmeeta. Näin on myös perheen toisen lapsen mielestä. Lapsi tuijottaa hiljaa kuolaten vastakkaisella puolella pöytää nököttävää ateriaa eikä suostu syömään omaansa vaikka äitinsä kuinka yrittää maanitella. Lopulta annamme osan ateriastamme tupakämppiksillemme.

Jos annoskateus jossain iskee, se on retkellä. Ulkona tarvitsee energiaa ja ruokaa on tärkeää olla tarpeeksi mukana. Mutta se, nouseeko se lisää-vain-vesi-instant-retkiruokapussista, säilyketölkistä vai joesta, on täysin retkeilijän oman maun varassa.

Jälleen, samoin kuin varusteiden kanssa, yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle.

Entä mitä sillä OIKEALLA retkellä tehdään?

Itä-Kairan Korvatunturille vievän reitin varrella seisovalla Vieriharjun autiotuvalla on vilinää. Nukkumalaverille saisi juuri ja juuri mahdutettua vielä pari vaeltajaa, mutta osa päättää suosiolla nukkua ulkona teltassa. Suurin osa on matkalla Korvatunturille päin. Keskitalven vähäisen valon vuoksi moni retkikunta vetäytyy maaten jo alkuillasta ja aikoo vastaavasti nousta reilusti ennen aamuhämärää.

Näin teemme mekin. Haikeana katson makuupussista, miten yksi vaellusseurue pelaa vielä noppapeliä ja siemailee viiniä kynttilän valossa pöydän ääressä ennen telttaan vetäytymistä. Aamulla he jäävät iloisesti nukkumaan, kun me muut lähdemme kohti itärajaa.

Tuolla retkellä tajusin, kuinka suorittamista jopa vaeltaminen minulle on. Ajattelu- ja toimintamalli, josta arjessa niin kovin yritän päästä eroon, puskee pintaan sielläkin, missä sitä vähiten kaipaisi!

Retkellä ollaan lomalla. Miksei silloin voisi viettää vaikka kokonaista päivää teltassa, jos siltä tuntuu? Miksi joka päivä pitäisi nousta aikaisin ja liikkua seuraavaan paikkaan niin pitkälle, kuin valoa riittää? Miksei vaikka koko vaellusta voisi viettää samassa paikassa?

Itä-Kairan reissu herätteli ajatusta retkestä, jolle ei olisi kotikoneen ääressä suunniteltu valmista reittikarttaa. Vielä toistaiseksi tämä haave ei ole toteutunut.

Vaeltajan televisio

Palasimme vastikään viikon mittaiselta talvivaellukselta Syötteen kansallispuistosta, jossa olimme sortuneet täsmälleen samaan kuin kaikilla muillakin reissuilla. Kyseessä oli perinteinen suorituspohjainen rämpiminen etapilta toiselle ja päivät kuluivat pitkälti ruokahuollon, varustehuollon, majoittumisen ja liikkumisen parissa.

Tämä on oppimani malli ja näitä suurin osa tekemistäni vaelluksista ovat olleet. Asiaan on vaikuttanut oppi-isäni, joka tutustutti minut vaeltamiseen. Yhden tyyli vaeltaa on yhdenlainen ja toisen toisenlainen – mahdollisesti hyvinkin erilainen! Ilmeisesti olisi hyvä vaeltaa vähän kaikenlaisten ihmisten seurassa, jotta näkisi, mikä sopii itselle parhaiten.

Monet vaellukset toki suuntautuvat reiteille, joilla on paljon hienoa nähtävää ja jotka saattavat sijaita sen verta kaukana, ettei paluusta samalle paikalle tulevaisuudessa ole tietoa. On siis parempi liikkua tehokkaasti, jotta ehtii käydä läpi kaikki alueen nähtävyydet.

Siinä, missä olen alkanut miettiä luonnon kokemista eri kanteilta, yhä enenevässä määrin olen alkanut kyseenalaistamaan ahnehtimisen retkillä. Jos nähtävyyksien eteen on pakko suorittaa, miten loma eroaa arjesta?

Kuva: Riku Malminiemi

Toinen nousee aikaisin ja vaeltaa täyden päivän, toinen nukkuu puoleen päivään asti ja liikkuu vain muutamia kilometrejä. Toinen syö vaelluksella aina valmisruokaa, toinen valmistaa ateriansa huolella ja käyttää niiden tekoon joka kerta pitkiä aikoja. Toiselle vaellus on päämääräistä suorittamista, toiselle olemista. Toinen käyttää vaelluslenkkareita, toinen kumisaappaita.

Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa retkeillä tai vaeltaa. Jos retkeily tosiaankin on “mielentila”, eikö silloin jokaiselle mielelle ole olemassa se oma retkitilansa. Se Oikea tapa retkeillä ja vaeltaa on siis jokaiselle omanlaisensa.

 

Teokset:

Aulio, O. 1990. Suuri retkeilykirja. Gummerus, 9. painos.

Laaksonen, J. 2013. Retkeilijän opas. Otava.

Uskallatko vastaanottaa haasteen helmikuulle? – 10 vinkkiä luonnossa lumoutumiseen

Vuoden alkaessa aloitin uudenlaisen kuurin. Luontokuurin. Mukaan itseään haastamaan lähtivät myös muutamat Facebook-kaverini. Päätös on ollut ehdottomasti oikea. Se on tarjonnut uudenlaista näkökulmaa niin lähiympäristöön kuin itseenikin, innostanut ja kannustanut jatkamaan pidemmälle. Kerta kaikkiaan lumonnut. Siitä hullaantuneena heitän nyt haasteen teillekin! Miten sinä lumoudut keskellä kauneinta talvea?

 

Tammikuu on pian ohi ja sekä tipattomille että vegaanihaasteen vastaanottaneille että muille itsensä vuodenvaihteen jälkeen haastaneille koittaa armahdus. Itse olen kuitenkin päättänyt ottaa vastaan koko vuoden kestävän haasteen. Tein ehkä elämäni ensimmäisen uudenvuodenlupauksen, kun lupasin viettää tänä vuonna joka päivä vähintään 10 minuuttia ulkona metsässä, puistossa tai järvellä. Yhteensä tästä kertyisi kuukausittain noin 5 tuntia luontoilua. Miten uhkauksen on käynyt?

Ensimmäiset viikot olivat lupaavia ja pysyin säntillisesti päivittäisessä luontoannoksessani. Sittemmin – luonnollisesti – on ote alkanut lipsua. Tyypillistä! Enkö minä(kään) pysty pitämään edes yhtä lupausta yli kahta viikkoa?!

Luontoannosten vaikutus on ollut välitöntä. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta mitata sykettäni tai verenpainettani luontokuurin aikana, mutta olen kokenut sen käytännössä.  Hieman unisesta ja pöhnäisestä ihmisestä tulee jäisessä metsässä aivan toisenlainen. Mieleni virkistyy, kehoni piristyy ja ajatteluni kirkastuu. Usein löydän jotain itseäni viehättävää tai ihmetyttävää, kuten kauniin yksityiskohdan tai teen havainnon metsän asukista. Erityisesti luovuuskriisissä olen todennut päivittäisestä metsäannoksesta olevan hyötyä. Inspiraatio iskee metsässä nimittäin lähes joka kerta.

Kyse ei siis ole siitä, etteikö kuuri olisi toiminut ja ettenkö olisi nauttinut jokapäiväisestä luontoannoksestani. Tielle ovat tulleet ehkä ne tyypillisimmät syyt: kiire, väsymys, laiskuus ja päivän kosahtanut aikataulu. Nykyään kun tuntuu, että meidät on viritetty äärimmilleen ja päivämme menot aikataulutettu minuutilleen…

Ihminen ei kuitenkaan ole kone eikä meitä myöskään ole ohjelmoitu pysymään automaattisesti moisessa kieputuksessa. Elämän perässä juokseminen vaatii voimavaroja. Juuri noita voimavaroja voisimme saada metsästä.

Mutta olen aivan poikki eikä minulla riitä voimat taas yhteen ekstra juttuun!

Näin sinä sanot, ja näin minäkin sanoin itselleni kahden viikon jälkeen, kun erilaiset projektit, työt ja opiskelut elämässäni ottivat tuulta alleen. Jokaisella uuden kokeilijalla tulee aika, jolloin kokeilu ja koko aihe alkaa epäilyttää. “Ehkä olikin typerä idea alkaa tipattomalle – eihän ekstremismi kuitenkaan ole kovin järkevää…” “Tämä vegaanihaaste on ollut ihan kiva, mutta kuinka paljon yhdellä kuukaudella lopulta on merkitystä…”

Juuri tällaisina hetkinä tulee pysähtyä ja kaivaa jälleen esiin se oma motivaatio ja kokeilun tavoitteet, jotka olivat uudenvuodenyönä mielessä yhtä kirkkaina kuin martini lasissa. Mitä kokeilu on minulle tähän mennessä antanut ja mitä toivoisin sen vielä antavan? Onko realistista jatkaa kokeilua ja miten saisin sen toimimaan paremmin arjessa…

Päivittäisestä luontoilusta pystyy tekemään itselleen tavan, joka toistuu automaattisesti ja lähes huomaamatta. Se tarvitsee vain tarpeeksi toistoja. Aivan kuten toistot urheillessa syöpyvät lihasmuistiin.

10 minuuttia ei ole paljon ja suurin kynnys onkin ollut itse lähteminen. Voisiko tavan upottaa niihin hetkiin, kun on jo valmiiksi menossa jonnekin? Töihin, kotiin, ulkoiluttamaan lemmikkiä, lounaalle, tapaamiseen, harrastukseen? Viime kesänä työskennellessäni toimistossa, soitin kaikki työpuhelut työpaikan pihasta. Kävelin usein saman puun luokse tai liikuin ympäriinsä koko puhelun ajan. Lounaalle ja kahvitauolle oikaisin aina ulkoa pihan poikki, en sisällä käytäviä pitkin.

On tärkeää hyödyntää juurikin oman elinalueen lähiluontokohteita. Kun luontoilet siellä, missä muutenkin liikkuisit, on päivittäinen 10 minuuttia helpompi saada mahtumaan aikatauluun kuin aikatauluun.

Lisäksi, lähimetsiä ja puistoja hyödyntämällä osoitamme niiden arvon ja turvaamme siten myös niiden olemassaoloa. Selvityksen mukaan puolet suomalaisista asuvat alle 200 metrin päässä metsästä eikä se toinenkaan puoli asu kovin kaukana. Silti erityisesti kasvavissa kaupungeissa viheralueet eivät ole itsestäänselvyys eikä niitä saa pitää sellaisina.

Pyöräilemällä tai kävelemällä lähimetsään päivittäisestä luontoilusta ei synny myöskään päästöjä.

Päästötöntä retkeilyä lähimetsässä

Voi olla, että päädyt menemään joka päivä samaan paikkaan. Onko tämä ongelmallista? Ei, ellet itse koe niin. Mielipaikkojen on osoitettu edistävän luonnossa elpymistä ja mikä olisikaan parempaa kuin mielipaikan löytyminen läheltä kotoa!

On tärkeää tehdä kymmenminuuttisesta sinun oma hetkesi. Jätä siis parhaimmillaan puhelin kokonaan pois ja keskity hetkeen juuri siinä paikassa. Nyt on nyt ja tässä on tässä. Tokihan voit säästää 10 minuuttia elämästäsi tähän?

Päivittäinen luontoilu on aikaa itselle, mutta myös aikaa lähiympäristölle. Pyöriessäni lähimetsässä, jonka piti olla minulle jo läpikotaisin tuttu, ihan nolostuin tajutessani, etten tunne siitä puoliakaan. Talvi hukuttaa kesäiset polut lumeen, mutta avaa samalla koko muun metsän kuljettavaksi. Parilla ensimmäisellä kävelyretkelläni löysin jo kolme uutta lähemmäs 200-vuotiasta puuvanhusta sekä piilopaikan polkujen välistä, jonne kesällä haluan ehdottomasti tulla retkelle lehvästöjen sekaan!

Florence Williams puhuu kirjassaan Metsän parantava voima (Minerva 2017) “maltillisesta lumoutumisesta” (soft fascination). Aivojemme ajattelusta ja päätöksenteosta vastaavat osat lepäävät parhaiten meitä kiinnostavissa luonnonympäristöissä ja lumoutuminen vahvistaa tätä vaikutusta.

Lumoutuminen on eräänlainen luonnossa saavutettu flow-tila, vau!-hetki. On vain tämä paikka ja tämä tekeminen, olen yhtä ympäristön kanssa ja sulaudun sen aikaan ja liikkeisiin. Olen aiemmin kirjoittanut lumoutumisen olevan itselleni “ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.”

Juuri näitä kokemuksia olen saanut tähän mennessä päivittäisillä luontoretkilläni. Mielipaikkojen tavoin luonnossa lumoutuminen tukee elpymistä ja lumoutua voi lähes missä tahansa! Jopa sillä tutulla koirankusetuspolulla.

Uudenvuodenlupaukseni pitää. Aion yhä jatkaa päivittäistä luontohetkien etsimistä, oli se sitten kuinka taistelua tahansa. Lisäksi heitän nyt haasteen ihan kaikille:

Pian alkavan helmikuun kunniaksi kannustan jokaista etsimään arjestaan ja lähiympäristöstään lumoutumisen kokemuksia. Kerro niistä sosiaalisessa mediassa sanoin tai kuvin ja levitä lumoutumisen sanomaa aihetunnisteilla #helmikuuhaaste ja #februaryfascination.

Vielä lopuksi 10 vinkkiä, miten voit tehdä hetkestäsi lähiluonnossa kiinnostavamman:

Kaikki kuvat ovat omiani.

Voiko eri luontoyhteysmenetelmistä olla oikeasti apua? – Metsäterapiapäivien satoa, osa 2.

Osallistuin kansainvälisille metsäterapiapäiville (International Forest Therapy Days eli IFTD) elokuussa 2018 nähdäkseni, minkälaista hyötyä niin sanotusta metsäterapiasta voi olla ja minkälaisia menetelmiä on ylipäätään olemassa ja hyödyntääkö metsäterapia erityisesti jotain näistä.

Seminaaripäivä ja neljän päivän mittainen retriitti toivat uskomattoman muutoksen stressaantuneeseen ja rauhattomaan olooni, mutta ne tarjosivat myös tietoa ja maistiaiset useammasta eri menetelmästä. Uudet metsäterapiapäivät ovat jälleen tulossa tänä vuonna ja ilmoittautuminen mukaan on auennut!

Menetelmää moneen makuun

Jo ennen metsäterapiapäiviä olin kuullut monista eri nimisistä metsäterapia- tai luontoyhteysmenetelmistä. Pelkästään Suomessa on olemassa:

…Ja varmasti vielä muitakin, joista en ole kuullutkaan. Liittämieni linkkien takaa paljastuu vain osa kaikkiin menetelmiin liittyvästä tiedosta ja vain osa menetelmiä harjoittavista tahoista. Jos jokin tietty menetelmä kiinnostaa enemmän, kannattaa siitä etsiä itse aktiivisesti tietoa. Kaikista yllä mainituista ei ollut esimerkkejä viime vuoden metsäterapiapäivillä.

Olen huomannut, että osasta menetelmistä liikkuu kentällä paljon harjoittajia, jotka eivät perusta lähtökohtiaan tai harjoitteitaan tieteelliseen tietoon tai menetelmät perustuvat pseudotieteeseen. Tämä on hämmentänyt ja ärsyttänyt ja olen muutenkin ihmetellyt alan diversiteettiä.

Välillä tuntuu, että eri menetelmien harjoitusten välillä on selkeästi eri lähtökohdat ja selvä ero, ja välillä taas, että eroavaisuuksia on vain nimessä. Kaiken kukkuraksi pakkaa sekoittavat saman nimen alla tapahtuvat täysin eri filosofioihin pohjautuvat ohjaukset.

Kuva: Riku Malminiemi

Yhteistä kaikille menetelmille tuntuisi kuitenkin olevan päämäärä ihmisen hyvinvoinnin edistämiseksi ja elinvoimaisuuden kasvattamiseksi luontoyhteyden palauttamisen ja syventämisen kautta.

Saman on todennut metsäterapiapäivilläkin mukana ollut, Shinrin Yoku LA:n perustaja Ben Page Forest Bathing International -julkaisussa: “I believe it is a dream emerging all around the world. In practice, there are a diversity of ways the dream translates itself. This is not to say that one is better than any other, for they all come from one source: the desire to reconnect humanity with nature.”

Jos nämä menetelmät todellisuudessa ovat samaa… …sisältöä eri paketeissa, miksi eri menetelmiä on niin monta?

Onhan toki kauhean kiva, että voi käytännössä keksiä oman menetelmän, vetästä nimen hatusta (vinkki: kannattaa sisällyttää siihen sana “metsä” tai “luonto”) ja alkaa tuotteistamaan. Kun tutkimusnäyttöä luonnon terveysvaikutuksista tulee vielä laajemmin, kun luontohypetys lyö läpi lopullisesti ja kun metsähyppely, sammalpyllyily ja puunhalailu (kyllä, retroilu palaa muotiin) ovat kaikkien huulilla, voikin kivasti työllistää itsensä luontomatkailussa.

Mutta kuinka vakaa pohja eri menetelmillä tai niiden käyttämillä harjoitteilla on esimerkiksi hyvinvoinnin edistämisessä (sairauksista toipumisesta nyt puhumattakaan)? Länsimaisen terveystieteen järjestelmällisyyteen ja täsmäohjeisiin tottuneelle tämä kaikki kuulostaa perin sekavalta. Onko näille lukuisille luontoterapian muodoille olemassa yhtenäiset raamit? Eikö pitäisi olla?

Tiedän! Tiedän, että näitä mainitsemiani menetelmiä EI ole alunperin kehitetty terveydenhoitoon ja monien eri suuntauksien toimijat painottavatkin, etteivät tähtää sairauksien hoitoon (mikä on erittäin hyvä silloin, kun ei ole terveyden tai lääketieteen alan koulutusta!). Samat suuntaukset saattavat silti käyttää termiä “metsäterapia” (sana ‘terapia’ tulee muinaisen kreikan kielen sanasta, joka tarkoittaa parantamista), puhua “parantamisesta” ja “parantumisesta” tai markkinoida harjoitteitaan huojennuksena esimerkiksi stressiin tai uupumukseen.

Yksi terapia-sanaa käyttävistä suuntauksista on metsäterapiapäivillä viime elokuussa esitelty amerikkalainen Association of Nature and Forest Threapy (lyhyemmin ANFT), joka lähtee siitä asetelmasta, että metsä on terapeutti ja ryhmän opas käytännössä tämän “terapiaistunnon” mahdollistaja (“The forest is the therapist – The guide opens the doors”).

Japanilaisesta shinrin-yoku-perinteestä ammentava ANFT kouluttaa metsäterapiaoppaita ja järjestöllä on tarkat, standardisoidut menetelmät, joilla ihmisiä viedään luonnon äärelle. Filosofiana on, että luontoyhteyden saavuttaminen elvyttää ja auttaa näkemään metsien, vesien ja muiden olentojen itseisarvon sekä oivaltamaan, ettemme ole erillään muusta luonnosta.

Luontoyhteys itsessään on terapeuttinen kokemus.

Sinisiipi (Lycaenidae sp.) puolukan (Vaccinium vitis-idaea) lehdellä

Metsällä ja muilla viherympäristöillä tosiaan on hyvinvointia tukevia ja edistäviä vaikutuksia. Itse näkisin vieläpä todennäköisenä, että eri menetelmien harjoittajien kokemat hyödyt juontuvat alunperin samoista vaikutuksista. Metsäterapiapäivien seminaarissa esiintynyt tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen Luonnonvarakeskuksesta listasi tieteellisen tutkimuksen löydökset luonnon elvyttävästä vaikutuksesta.

Tutkimuksella on todennettu, että mitä lähempänä ihmisiä viheralueet ovat fyysisesti, sitä enemmän niitä käytetään. On myös todettu, että luonnon hyödyt lisääntyvät annoskoon kasvaessa. Siispä, mitä enemmän vietät aikaasi luonnossa, sitä voimakkaammin se sinuun vaikuttaa (suomalainen suositus on viettää vähintään viisi tuntia kuukaudessa luonnonympäristössä). Voimakkain positiivinen näyttö näyttäisi tällä hetkellä olevan luonnon ja mielenterveyden välillä.

Ei lääke, mutta lääkkeen kaltainen

Metsäterapian suuntaukset painottavat, ettei metsä ole lääke itsessään. Ei siis pidä heittää reseptiä nurkkaan ja jättää pillerimuotoista lääkitystä ottamatta.

Toisaalta toisille metsä voi toimia vähän kuin lääke. Lääkkeet saattavat auttaa pitämään oireet hallinnassa ja antaa energiaa hakeutua viikoittaisille psykoterapiaistunnoille, joissa tilanteen varsinainen purkaminen tapahtuu. (Tämä siis siinä tapauksessa, että potilaan kohdalla on päätetty yhdistää psykoterapia ja lääkkeet.) Samalla lailla metsässä kävely voi antaa voimaa kohdata vaikeat asiat ja luonnonympäristössä vietetyn ajan jälkeen saattaa olla valmiimpi terapiaistuntoon.

Myös perinteisiä psykoterapiamuotoja voi viedä metsään. Sen sijaan, että tapaisi potilaansa sisätiloissa, ekopsykologi Kirsi Salonen saattaa viedä heidät kävelylle ulos vihreään ympäristöön. Salonen on sanonut, että luontolähtöisessä terapiassa ihminen lähtee menemään nopeammin sitä kohti, mitä hän tarvitsee siinä hetkessä elämäänsä. (Suomen Luonto 7/18)

Luonnonympäristöillä on siis epäilemättä suurta potentiaalia, mutta esimerkiksi Salosen mukaan pelkkä oleskelu luonnossa ei vielä paranna vaan tarvitaan ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä tukevaa toimintaa. Tämän toiminnan ohjaus on terapeutin tai menetelmän vetäjän vastuulla. Tällä hetkellä Suomessa sosiaali-, terveys-, kasvatus- ja virkistyspalveluissa tavoitteellisesti käytettyjä luontomenetelmiä ja niiden laatua valvoo muun muassa Green Care Finland ry.

Syvän kunnioituksen ja lumoutumisen tuntemukset ovat usein tärkeä osa luontokokemusta. Kuva Skotlannin vaellukselta 2015.

Tarpeita voi olla erilaisia ja eri ihmiset saattavat löytää luontoyhteyden eri teitse. Yksi jooga-asennossa puuta vasten, toinen tikkuja järjestelemällä, kolmas metsän pohjalla kellimällä. Metsäisessä terapiaistunnossa (tai -kävelyssä!) koulutettu psykoterapeutti voi hyödyntää lukuisista eri metsä- tai luontoterapiasuuntauksista parhaimpia harjoitteita asiakkaan tilanteen ja oman osaamisensa mukaan. Kuten ekopsykologi Irma Heiskanen toteaa: “Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tämä etsii vesipuron lailla omat toteuttamisen uomansa.” (sit. Salonen 2010).

Ehkä siis onkin hyvä, että menetelmiä ja suuntauksia on erilaisia. Ala on myös vielä varsin nuori. ANFT-liikkeen perustaja Amos Clifford kirjoittaa asiasta näin: “Because this is a new practice, it’s too early to choose one way and say, ‘This is it!’.” (Forest Bathing International No. 1)

Kunhan menetelmät eivät vain jäisi toistensa jalkoihin.

5 tuntia kuukaudessa – Uudenvuodenlupaus, johon jopa minä voin lähteä

Teitkö lupauksia vuoden vaihtuessa? Itse en ole tehnyt niitä pitkään aikaan. Lähinnä siksi, koska olen pitänyt uudenvuodenlupauksia naiiveina kuvitelmina ja fantasioina. “Nytpäs koittaa se hetki, kun minä repäisen ja pistän koko elämäni uusiksi!” tai “tänä vuonna varmasti muistan ja jaksan laihduttaa, kuntoilla ja syödä oikein, että pääsen haluamaani rantakuntoon” tai “tänä vuonna lopetan ihan varmana tupakoimisen”. Uudenvuodenlupaukset perustuvat siihen, että uusi vuosi on aina uusi alku.

Mutta eihän se koskaan ole. Takana painaa menneen syksyn taakka, vuosien saatossa hioutuneet elämänrytmit, syömistottumukset, stressikilot (ja sitten vielä se joulusuklaa)… Aivan kuin vuoden vaihtuminen olisi jotenkin taianomaisesti muuttanut meitä ja omista riippuvuuksista olisi helpompi päästä eroon nyt kuin eilen.

Vuoden vaihtuminen antaa tilaisuuden haaveilla puhtaasta pöydästä, joka odottaa meitä rakettiyön jälkeisenä päivänä, että siltä voi sitten aloittaa uuden elämän kivasti. Monille se on raskaan syksyn ja talven henkireikä, tilaisuus jättää mennyt elämä taakse, ja yhtä moni pettyy samana päivänä siitä, kuinka ei saavuttanut kuluneen vuoden aikana edellisenä uutenavuotena asettamiaan tavoitteita. Vai unohtuivatko ne jo jossain matkan varrella?

Kuva: Pixabay

Haaveilu ja muutokseen uskominen ei missään nimessä ole väärin tai pahasta! Sanon vain, että kaikki, ketkä ovat joskus yrittäneet elämäntapamuutosta, tietävät, ettei se tapahdu yhdessä yössä. Vaikka säännöllisesti juova päättäisi lopettaa alkoholinkäytön (edes tammikuulta) ja onnistuisi helposti pysymään kuivilla ensimmäiset päivät, se ei tarkoita, etteivätkö mielihalut tai vanhat tavat jossain kohtaa palaisi.

Muutos on mahdollista, en väitä muuta. Mutta vaikeaa se on. Yhtä vaikeaa on ylläpitää saavutettu olotila. Annan esimerkin: Osallistuin kesällä 2014 Suomen Survival Killan järjestämälle Ulkoilun turvallisuuskurssille (lyhyemmin UT-kurssi). Uskokaa pois, nimi antaa kurssin sisällöstä erittäin erilaisen kuvan!

Kurssilla menimme metsään viikoksi. Mukaan sai ottaa vain ne vaatteet, jotka olivat päällä ja pieniä tarvikkeita, kuten puukon ja siimaa. Kamerakaan ei luonnollisesti kuulunut selviytymisvarusteisiini, joten minulla ei ole kuvia viikolta. Edes kantolaitetta ei saanut viedä mukanaan, se tehtiin paikan päällä puusta.

Söimme viikon ajan mitä metsästä löysimme, lähinnä marjoja, sieniä ja kasvien juuria, sekä ne muutamat järvikalat, jotka siimalla ylös saimme. Menetin tuon kurssin aikana 10 % painostani. Se on aivan älyttömästi ja reippaasti yli terveellisen laihtumisnopeuden (tokikin suuri osa siitä tuli nestevajauksesta). Yhtä kaikki, yhtäkkiä olin ihannepainossani ja olo oli kieltämättä kevyt.

Kuva: Pixabay

En kuitenkaan jatkanut elämistä osmankäämin juurikeitolla ja ahvenliemellä, joten arvata saattaa, ettei uusi, ketoosilla saavutettu painoni pysynyt samana (eikä se kyllä ollut kurssin alkuperäinen tarkoituskaan). Rajuilla keinoilla ja viikon pikaspurtilla ei saavutettu euforiaa, koska elämänmuutos ei ollut pysyvä.

Haaveiden saavuttamisen lisäksi moni varmasti haluaa myös säilyttää ne. Siksipä tulisikin olla itselleen armollinen ja sen sijaan, että suosisi äkkipysähdystä tai äärimmäisyyksiä, miettisi, mitä pieniä asioita voisi tehdä toisin ja antaa muutokselle aikaa.

Mitä pieniä ja arkipäiväisiä asioita voisit tehdä oman terveytesi ja hyvinvointisi sekä ympäristön hyvinvoinnin eteen?

Tätä pohdin itse välipäivinä ja päädyin seuraavaan:

Mitäpä jos yrittäisin lisätä elämässäni niitä asioita, joita tarvitsen, joista nautin, jotka ovat arvojeni mukaisia ja joista minulle tulee hyvä olo.

Liikkuminen luonnossa yhdistää näitä kaikkia.

Luonnossa ulkoilusta, “luontoilusta”, olisi hyvä tehdä päivittäinen, ympärivuotinen tapa. Vilkaharjun luontopolulla Sulkavalla. Kuva: Riku Malminiemi

Tutkimusten pohjalta tiedämme, että luonnonympäristössä:

  • 10 minuuttia laskee verenpainetta ja sydämen sykettä
  • 20 minuuttia riittää kohentamaan mielialaa
  • 45 minuuttia lisää koettua elinvoimaisuutta
  • 60 minuuttia kasvattaa tarkkaavaisuutta

ja useammalla tunnilla on vaikutusta koko elimistön puolustusmekanismeihin.

Nämä vaikutukset ovat tutkimusten mukaan mitattavissa jo lähiluonnossa. Niitä varten ei siis tarvitse lähteä kaukaisiin erämaihin tai autotta usein vaikeasti saavutettaviin kansallispuistoihin. Ihan se lähimetsä riittää. (Pahimmassa hätätapauksessa ilmeisesti myös kaupunkipuistot.)

Suomalaisen, tutkimuksiin perustuvan suosituksen mukaan luontoannosta tulisi saada vähintään viisi tuntia kuukaudessa. Suositus saattaa äkkiseltään kuulostaa samalta kuin liikuntapiirakka tai ruokailun lautasmalli, mutta toisaalta se on lempeämpi. Kokeilemalla voi ainoastaan saavuttaa hyvää oloa ja kokeilu ei varsinaisesti voi epäonnistua, sillä yli viiden tunnin kuukausittaiseen annokseen riittää reilu 10 minuuttia päivässä. Myös luonnonympäristöissä vietetyt kokonaiset viikonloput neljän viikon välein ajavat asian.

Tähän kokeiluun minäkin voisin lähteä.

Täten siis lupaan tänä vuonna pitää huolta omasta luontoannoksestani ja yrittää ulkoilla päivittäin lähimetsässä vähintään kymmenen minuutin ajan. Yhteensä 5 tuntia kuukaudessa.

Mitä siellä ulkosalla sitten voisi tehdä tai mihin ympäristöön olisi hyvä hakeutua? Myös näistä aiheista lupaan kirjoittaa tänä vuonna enemmän.

Moninaisten lupausten myötä toivotan kaikille hyvää alkanutta vuotta!

Luontosuhde vai luontoyhteys? – Miksi meistä jokainen on lopulta luontoihminen

Vähän aika sitten sain häkellyttävän kunnian osallistua Yle Puheen Mahadura & Özberkan -ohjelmaan. Keskustelimme juontajien ja luontokuvaaja, toimittaja ja kirjailija Kimmo Ohtosen kanssa suomalaisten luontosuhteesta. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin Retkipaikan puolella.

Siitä, miten sujuvasti haastattelu meni, voi olla montaa mieltä, mutta tuon vajaan tunnin aikana ehdimme kahlata läpi monia syitä, miksi emme saisi unohtaa luontosuhdettamme. Tai – kuten itsekin keskustelun aikana sanoin – emme pysty unohtamaan.

Kun arkipäivän keskustelussa puhutaan siitä, että nykyajan ihmisillä, ja erityisesti nuorisolla, luontosuhde olisi katoamassa, tarkoitetaan hyvin eri asioita. Monet esimerkiksi tuntuvat tarkoittavan luontoon liittyvän tiedon katoamista. Kuten sitä, mistä ruoka tulee, miten se tehdään ja miten luonnossa liikutaan. Käsitys näistä on luonnollisesti konkreettisempi heillä, ketkä kasvavat lähellä alkutuotantoa tai liikkuvat luonnossa työkseen tai harrastuksena.

Kun ihmisiltä itseltään sitten kysytään, millainen heidän luontosuhteensa on, he vastaavat, että käyvät kesäisin poimimassa mustikoita.

No hyvä on.

Marjanpoiminta on ravinnon hankintaa luonnosta ja paluu varhaisimpiin ruuanhankintamenetelmiin. Luontosuhde on kuitenkin paljon enemmän kuin se, mitä itse saat metsistä.

Luontosuhde on kaksisuuntaista vuorovaikutusta ympäristön ja ihmisen välillä. Aloitetaan nyt kuitenkin siitä, kuinka riippuvaisia me olemme luonnosta.

Kaikki, mitä ihminen on ikinä keksinyt tai rakentanut, on saanut materiaalinsa ja myös innoituksensa luonnosta. Perustarpeisiimme kuuluvat syöminen, juominen ja suojautuminen. Ilman mahdollisuutta kasvattaa ja hyödyntää luonnon osasia, koko ihmiselämä olisi mahdotonta.

Luontosuhde ei siis ole mitään, minkä voisi tuosta noin vain unohtaa tai kadottaa. Tällöinhän unohtaisit syödä tai juoda tai pukea edes päälle! Olet kiinteässä, katkeamattomassa yhteydessä luontoon, halusit tai et. Kuten P. Wesley Schultz kirjoittaa: “Me olemme kaikki osa luontoa, me synnymme luonnossa, kehomme ovat osa luontoa ja luonnonlait koskevat meitäkin.”

Myös ihmisessä itsessään on luontoa. Olemme yksi laji muiden joukossa ja yksistään kehomme tarjoaa elinympäristön lukuisille muille lajeille. Ihomme asuttaa mikrobeja lähes kahden neliömetrin alalla ja suurin metropoli pikkuväelle on suolisto. Ei olla varmoja, kuinka paljon ihmisessä asustaa bakteereja, mutta niiden arvioitu kokonaismassa on lähes 1,5 kg.

Miten siis voisitkaan väittää, ettei sinulla olisi ikiomaa luontosuhdetta. Suhteen muodostumiselta kun ei ole voinut välttyä. Olemme lajina myös tiiviissä vuorovaikutuksessa muiden lajien kanssa. Välillä niinkin tiiviissä, että joidenkin lajien evoluutiokehitys on kulkenut käsi kädessä ihmisen evoluutiokehityksen kanssa. Tästä yhtenä esimerkkinä kihomato (Enterobius vermicularis), loinen, joka on erikoistunut ainoastaan ihmiseen.

Olemme siis erottamaton osa ympäristöämme. Siitä seuraa se, että omalla toiminnallamme on vaikutusta myös ympäristöön. Kaikella ihmisen tekemisellä on seurauksensa. Mitä syömme, minne menemme, miten sinne kuljemme, miten ja missä asumme, miten käsittelemme jätteemme, millä rakennamme, mitä puemme päälle ja millä lämmitämme kotimme, mitä teemme työksemme… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kuten Kimmo Ohtonen radio-ohjelmassa sanoi, ihminen on varsin aggressiivinen laji – sekä levittäytymään että hyödyntämään luontoa. Mutta nyt ei pidä kuitenkaan olla ylimielinen! Myös muilla ekosysteemin osasilla on vaikutusta ekosysteemin toimintaan. Minua erityisesti kiehtonut esimerkki on Yhdysvaltojen Yellowstonen kansallispuistosta.

Olemme kivuliaan tietoisia siitä, että juuri ihminen on muun muassa kuudennen sukupuuttoaallon ja ilmaston lämpenemisen pääasiallinen aiheuttaja. Positiivinen asia kuitenkin on, että koska olemme merkittävässä vaikuttajan asemassa, voimme tehdä myös kaikkea hyvää!

Vieläkö olet sitä mieltä, ettei sinulla ole luontosuhdetta? Puhuttaessa luontosuhteesta (tai sen katoamisesta), tarkoitetaankin mielestäni varsin usein luontoyhteyttä. Mutta mitä se on? Yritän muotoilla sitä auki.

Luontoyhteys on yksilön henkilökohtaisen tunnesiteen muodostumista luonnonympäristöön sekä ne kaikkien merkitysten kokonaisuudet, joita yksilö antaa ympäristölle. Se on henkinen tai hengellinen yhteys, josta yksilö hakee muuta kuin ruokaa tai fyysistä suojaa.

Tutkijat määrittelevät luontoyhteyden luontorakkaudeksi ja välittämiseksi tai fyysiseksi tai psyykkiseksi ykseyden kokemukseksi. Britannian luontojärjestö The Royal Society for the Protection of Birds (lyhyemmin RSPB) on määritellyt luontoyhteyden empatian, ykseyden ja vastuun tuntemiseksi luontoa kohtaan – hyvin pitkälti samoin kuin Schultz.

Järjestö on ollut huolissaan brittinuorten luontoyhteyden heikkenemisestä. Huoli johtaa ajatuksesta, että ilman lapsena muodostettua luontoyhteyttä nuoret eivät välitä luonnosta tai ole kiinnostuneita sen suojelemisesta aikuisena.

Tieto luonnosta ja sen ahdingosta ei siis yksistään riittäisi motivoimaan ympäristöystävällistä käyttäytymistä. Samaan viittaa tänä vuonna julkaistu Home to Us All -raportti, joka toteaa, että suurimmat ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät ovat lapsena saadut myönteiset luontokokemukset sekä lapselle läheiset luonnonsuojelun roolimallit.

Myös suomalaiset luontojärjestöt ja ympäristöpedagogit tietävät tämän. Ehkä käytetyin ympäristökasvatuksen pedagoginen malli on Palmerin puumalli. Malli korostaa, että, ollakseen tehokasta, ympäristökasvatuksen tulisi tapahtua yhtä aikaa kolmella tasolla. Yksi näistä tasoista on henkilökohtaisten kokemusten saaminen luonnossa toimimisen kautta, merkitysten antaminen ja tunneyhteyden kokeminen. Siis luontoyhteyden muodostaminen.

Palmerin puumalli (Palmer 1998)

Siinä missä luontosuhde on meissä kiinni yhtä tiukasti kuin ihomme, on luontoyhteys hiipuvaa sorttia. Mikäli kukaan ei tajua viedä lapsia luontoon, on hyvin todennäköistä, että kynnys hakeutua sinne myöhemmin itse on korkeampi. Tällöin positiivisia kokemuksia luonnossa ei pääse syntymään.

Onneksi monet vievät lapsia luontoon. Jopa koulussa. Tätä kannustamaan julkaistiin tällä viikolla #Ulkoluokka-hankkeessa Loikkaa ulkoluokkaan – opas ulkona opettamiseen, joka löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kirjan julkistustilaisuudessa esiintynyt Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Arja Kaasinen mainitsi luontosuhteen ohella termit “luontosokeus” ja “luonnonlukutaito”.

Ensimmäinen vältetään, kun opetetaan jälkimmäistä. Ulkona.

Itse koen luontoyhteyttä aina, kun pysähdyn arkistenkin asioiden äärellä pohtimaan omaa vaikutustani luontoon ja toisaalta luonnon vaikutusta minuun. Vaihtoehtoisesti saatan tehdä jotain luontoyhteyttä syventävää, kuten opetella uuden kädentaidon. Luontoon meneminen, luonnon aistiminen ja siitä nauttiminen sekä luonnonmateriaalien käsittely tietoisesti läsnäollen tuo konkreettisesti esille sen, miten olemme osa luontoa ja maisemaa juuri siinä hetkessä.

Luontosuhteen toteuttaminen tietoisesti vahvistaa siis positiivista luontoyhteyttä. Ehkäpä luontoyhteys onkin osa luontosuhdetta ja sen – henkisen yhteyden kattava – alakäsite.

Miksi sitten paasaan jatkuvasti luontoyhteydestä (ja postailen jotain pajunpunontaohjeita blogiini)? Voisi kuvitella, että sanoilla leikittely on lähinnä semantiikkaa. Olisi kuitenkin tärkeää käyttää oikeita termejä, sillä niin pitkään kuin ihmiset luulevat, ettei heillä ole suhdetta luontoon, niin pitkään voimme jatkaa harkitsematonta ja kestämätöntä elämäntapaa. Elää ajatuksissamme luonnon ulkopuolella – ei luonnossa.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että positiivisen luontoyhteyden ylläpitäminen kannustaa ja motivoi toimimaan ympäristön puolesta. Lisäksi luontoyhteyden buustaaminen ulkoilulla voi olla hyväksi myös yksilölle itselleen. Viheralueilla oleskelun nimittäin tiedetään edistävän ihmisen terveyttä monella eri tapaa. Kaikkiaan 143 tutkimuksen tulokset osoittavat viheralueiden laskevan verenpainetta, sydämen sykettä, kortisolihormoni-tasoja ja vähentävän diabeteksen riskiä ja sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta.

Luontosuhde sinulla siis on jo, luontoyhteyttä sinä tarvitset!

Varsinaista luomisen tuskaa ja todellista luonnon lumoa – Pajutöistä apua luontoyhteyden ylläpitämiseen pimeänä ja kylmänä vuodenaikana

Pajut! Nuo läpitunkemattomat pöheiköt, iänikuiset maanvaivat vai paluu lapsuuden pajupillien keväisiin säveliin? Mitä pajusta ensimmäisenä tulee mieleen, riippuu varmasti jokaisen omakohtaisista kokemuksista tämän monipuolisen kasvin kanssa. Itselleni mieleen tulvahtavat pajunkuoren tuoksuiset mökki-illat marraskuussa, kun päivän keruuoperaatio palkitaan kauniisti taipuvilla pajun varvuilla. Pimeänä ja lumettomanakin ajankohtana on yllättävän helppo ylläpitää omaa luontoyhteyttä – suoraan luonnonmateriaaleista monimuotoisimman kautta.

 

Käsitöiden tekeminen luonnonmateriaaleista on itselleni yksi tärkeä tapa ylläpitää luontoyhteyttä. Eikä yksistään siksi, että prosessiin kuuluu olennaisena osana ulos ja metsään meneminen materiaalien hankkimista varten. Materiaalien värimaailma on rauhoittava ja kerääminen triggeröi luolamiesaivojemme mielihyväkeskusta. Materiaalien keruureissulta palaan aina virkistyneempänä ja iloisempana kuin tavalliselta kävelylenkiltä.

Luonnonmateriaalien tekstuuri ja näppituntuma vaihtelevat monipuolisesti eikä ole olemassa kahta identtistä oksaa, marjaa tai kaarnan palaa. Käsityöt myös tuoksuvat – luonnollisesti – luonnolta. Niistä ei varmasti irtoa myrkyllisiä palonestoaineita tai ftalaatteja. Parasta luonnonmateriaaleista tehdyissä käsitöissä kuitenkin on, että lopulta ne maatuvat ja palautuvat turvallisesti osaksi luonnon kiertokulkua.

Luonnonkäsityöt pakottavat lähtemään ulos myös talvisaikaan. Ja erityisesti nyt jouluvalmistelujen aikana! Mutta mitä voi löytää talviunisesta luonnosta? Voisi kuvitella, ettei luminen vuodenaika olisi paras mahdollinen ajankohta, mutta talvi ei suinkaan ole este materiaalien hankinnalle. Itse asiassa, pajutöitä voikin tehdä ainoastaan vihreän ajan ulkopuolella!

Paju on monille tuttu keväisistä pajunkissoistaan ja suurimmalla osalla kokemukset pajun käsittelystä varmasti rajoittuvatkin virpomisoksien keruuseen ja koristeluun pääsiäisen aikaan. Pajussa on kuitenkin potentiaalia niin moneen muuhunkin asiaan!

Virpomisen juuret ovat todennäköisesti Suomen kristinuskoa vanhemmalta ajalta. (Relve 1997) Samaten pajutöiden käsityöperinne on ikiaikainen. Suomessa pajusta on tehty koreja, vateja ja kantoesineitä, mutta muinaisessa Assyyriassa pajua käytettiin jopa veneiden valmistuksessa.

Yhteyttä menneeseen ja omiin kulttuurisiin juuriini koenkin eniten juuri luonnonmateriaaleja käsitellessäni. Ehkä luontoyhteys onkin samalla myös yhteyden löytämistä esi-isiinsä. Historiallisen jatkumon löytämistä ja sen osaksi tulemista.

Pajusta punottu lankakori

Hendrik Relve kirjoittaa mainiossa Puiden juurilla -kirjassaan, kuinka ihmiset ovat perinteisesti suhtautuneet pajuun halveksivasti. Ovathan tehokkaasti kasvavat pajukot kuitenkin olleet maanraivaajien, viljelijöiden ja metsänkasvattajien riesana. Tästä asenteesta juontuvat monet sanonnat, kuten “syöttää pajunköyttä”.

Pajut, ja tarkemmin sanottuna juurikin pajunkissat, ovat kuitenkin korvaamattomia muulle luonnolle. Keväisin paju kukkii monesti ensimmäisenä kasvina tarjoten ravintoa talvihorteesta kömpiville hyönteisille. Paju taipuu moneksi koriksi, koristeeksi ja kalusteeksi (kuori jopa virsuiksi!), kun taitaa kikat. Kuka tahansa voi nämä kikat oppia ja tehdä pajutöitä eikä se välttämättä vaadi edes työkaluja – joskin oksasakset tai puukko helpottavat paljon. Taikavarvut, joilla etsitään maanalaisia lähteitä tai vesisuonia, on perinteisesti tehty pajusta. Pajun kuorella on myös värjätty lankoja ja kankaita, jolloin tulokseksi on saatu keltaista ja ruskeaa väriä.

Käyttöesineiden ja värin lisäksi pajusta saadaan lääkettä. Pajun kuori sisältää nimittäin salisiinia, joka hajoaa ihmisen elimistössä salisyylihapoksi. Kuulostaako tutulta? Aivan. Vastaavaa ainetta, asetyylisalisylaattia, on aspiriinissa. Salisiinin nimi johdannaisineen tuleekin alunperin pajun tieteellisestä sukunimestä Salix. Alunperin särkylääkkeen vaikuttavat aineet eristettiin suoraan kasveista, mutta sittemmin ainetta opittiin valmistamaan keinotekoisesti. Pajun kuoresta tuotettua särkylääkettä saattaa vielä löytää luontaistuotekaupoista ja pajunkuorirohdosta voi valmistaa itsekin.

Näiltä pohjin sanoisin, että ihmiset ovat perinteisesti pahasti aliarvioineet pajun mahdollisuudet.

Keruu

Pajun kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Pajua otettaessa tuleekin aina kysyä lupa maanomistajalta. Joissain tapauksissa myös kaupunki saattaa antaa luvan kerätä pajua mailtaan – esimerkiksi jos keruu suoritetaan käsin ja käyttö on vähäistä ja tulee omiin tarpeisiin.

Kuoripaju kerätään kasvukauden ulkopuolella, lehdettömänä aikana. Kesä ei siis pajun kannalta ole lainkaan oikea aika materiaalin keruuseen. Syy on siinä, että käsiteltäessä pajun kuori lähtee helposti irtoamaan lehtimisen aikana. Syksyllä ja talvella kuori on kiinni puussa.

Sopivaa pajua kannattaa etsiä esimerkiksi sähkölinjojen alta.

Paju valtaa nopeasti aukeat ja vetiset paikat, joten sitä kannattaa etsiä rannoilta, peltojen laidoilta, tienpientareilta ja hakkuuaukoilta. Myös isojen sähkölinjojen alta kannattaa katsoa. Linjojen alus pidetään avoimena, joten kasvustoa täytyy harventaa säännöllisesti muutaman vuoden välein. Oikeaan aikaan paikalle sattuessa kerääjää voikin odottaa valmiiksi pätkityt pajunoksat.

Punontatöihin pajusta käytetään uusin vuosikasvu. Vuosittain kasvi kasvattaa suoran oksahuiskan. Nämä haarattomat ja taipuisat piiskamaiset vitsat ovat parasta materiaalia. Niitä kannattaa kerätä reippaasti eri mittaisia ja eri paksuisia sillä pajutöiden eri vaiheissa tarvitaan erilaisia pajuja.

Katkaise oksa siististi tyvestä. Älä revi, taita tai kuori muuta kasvia, se ei tykkää siitä. Kerää pajuja laajalta alueelta, älä vain yhdestä pensaasta. Pajuja kasvaa Suomessa yli kolmekymmentä lajia ja oksat voivat olla eri värisiä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kuivuessaan ne muuttuvat samansävyisiksi. Luonnonmateriaalien sävyt tuppaavat lisäksi sointumaan keskenään loistavasti ja pieni kirjavuus vain piristää tekemällä lopputuloksesta yksilöllisen ja ainutlaatuisen näköisen.

Kansalaisopiston pajutyökurssilla tekemäni kori. Kori on tehty 100 % luonnonmateriaaleista eikä sitä ole värjätty mitenkään. Vihreä väri tulee eräästä pajulajista ja punainen korallikanukasta (Cornus alba ‘Sibirica’). Kuva on otettu juuri korin valmistumisen jälkeen ja vuosien saatossa värit ovat hiipuneet. Nykyisin kuvan vihreä on kauniin vaaleanruskea ja kuvan kirkkaan punainen on tumman viininpunainen.

Esikäsittely ja säilytys

Tuo pajut sisään vasta, kun aiot tehdä niistä jotain. Parhaina pajut säilyvät odottaessaan ulkona kostessa ilmassa. Mikäli pajut ovat kovin jäisiä, anna niiden sulaa ennen taivuttelun aloittamista.

Erottele pitkät ja lyhyet, ohuet ja paksut pajut omiin pinoihinsa. Aseta kaikki vitsat sankoon tyvet pohjaa kohti ja nosta latvuksista samanmittaiset yksilöt nippu kerrallaan pois sangosta. Siisti ja tasaa jokaisen nipun pajut leikkaamalla vitsat samanpituisiksi latvoista.

Pajunippu laitetaan saaviin tai ämpäriin tyvipää edellä erottelua varten.
Samanmittaiset pajunvitsat nostetaan nippu kerrallaan erilleen muista.
Eri pituisia pajunippuja

Sisälle tuotaessa talvihorteessa olevat, tyhjät oksat saattavat kohta olla täynnä pajunkissoja. Mitä tapahtui?! Ei hätää. Tämä tarkoittaa vain, että paju on yhä elossa ja herännyt horteesta. Valkeat pajunkissat ovat pajun kehittyviä kukintoja, joilla on ympärillään eristävä “turkis”. Ne talvehtivat valmiina silmusuomujen alla läpi kylmän vuodenajan. Huoneen lämpö houkuttelee ne puhkeamaan esiin.

Pidempi säilytys huoneilmassa kuivattaa pajun, minkä jälkeen oksat eivät enää taivu vaan katkeavat. Tästä huolimatta pajutyötä ei suinkaan tarvitse saada valmiiksi yhdeltä istumalta. Keskeneräisen pajutyön voi viedä parvekkeelle tai pihavarastoon, missä lämpötila ja ilmankosteus ovat samat kuin ulkona.

Yhdenkään kerätyn vitsan ei tarvitse mennä hukkaan. Ylijääneitä pajunvitsoja voi nimittäin myös säilöä. Pitkä säilytys kuivattaa oksat. Ne voi kuitenkin herätellä takaisin taipuisiksi liottamalla vedessä. Tähän liittyen on tosin annettava varoituksen sana: Oman kokemuksen perusteella totaalisesti kuivunutta oksaa ei saa enää heräämään, eli ylipitkää säilytystä tai nopeaa kuivatusta huoneen lämmössä ei kannata kokeilla.

Punonta

Työstä riippuen tarvitset erilaisia apuvälineitä, mutta perinteisesti oksasakset ja/tai puukko riittävät mainiosti. Lisäksi saatat tarvita:

  • piikin
  • pihdit
  • sisalia tai matonkudetta (pajunippujen sitomiseen)
  • rautalankaa (esim. kaaospallon tekoon)
  • vasaran ja nauloja ja esim. lastulevyä (korinpohjaa varten)
  • styrox-levyn (pajupystiä ja amppeleita varten)

Punomaan oppii monien kansalaisopistojen kursseilla, mutta punontaohjeita löytyy myös kirjoista ja netistä, esimerkiksi tämä amppeliohje.

Kaaospallossa on vähän sääntöjä. Ehkä siksi se ei varsinaisesti lukeudu lemppareihini! 😀

Alkuun punonta saattaa käydä näpeille ja jopa sattua. Varsinaista luomisen tuskaa! Kärsivällisyys auttaa ja apu löytyykin lopulta materiaalista itsestään. Pajun kuoren luonnolliset särkylääkkeet poistavat kivun ja jäljelle jää innostuksen ja inspiraation hehku koko kehossa. Todellista luonnon lumoa.

Tuoretta kuoripajua työstettäessä tulee muistaa, että valmis työ kutistuu kuivuessaan. Kannattaakin yrittää tehdä punoksista mahdollisimman tiiviitä ja sidoksista mahdollisimman tiukkoja. Pajua taivutellessa kannattaa myös olla varovainen, ettei murra ja katkaise vitsaa. Vitsan kiertäminen sormien välissä auttaa pajua taipumaan haastavissakin paikoissa ja ehkäisee murtumista.

Mikäli paju katkeaa, ei hätää, voit korvata sen joko osittain tai kokonaan uudella pajulla. Leikkaa tällöin sekä katkennut paju (siististä kohtaa murtumakohdan takaa) että uusi paju viistoon. Jatka punontaa uudella pajulla niin, että uusi ja vanha vitsa kulkevat hetken aikaa reippaasti päällekkäin (viistoon leikkaaminen auttaa siten, ettei liitoskohdasta tule liian paksua).

Aluksi punominen saattaa tuntua sormissa ikävältä. Sitä ei kuitenkaan tarvitse säikähtää. Kuuluu asiaan ja vaiva unohtuu punonnan edetessä.

Paju on mitä monipuolisin luonnonmateriaali mitä tulee erilaisiin käyttötapoihin tai käsitöihin. Pajun ihmeet ovat myös tavoitettavissa lähes missä tahansa ja suurimman aikaa vuodesta. Kannattaa siis tutustua tähän varsin vaatimattomaan puuhun ja antaa luonnonvoiman virrata omaan talveen!

Kirjallisuutta:

Mortensen, M. 2003. Pajunpunonta. Atena. (ISBN: 9789517962988)

Relve, H. 1997. Puiden juurilla – Puut ja pensaat luonnossa ja kansanperinteessä. Atena. (ISBN: 9517962746)

Rinne, T. 2005. Kauneimmat pajutyöt ja muita käsityöideoita metsän puista. Gummerus. (ISBN: 9789512067411)

Pajutyöt kannattaa aloittaa helpoilla ja yksinkertaisilla projekteilla, kuten kranssikoreilla, tarjoiluvadeilla tai kukka-amppelilla. Kuvassa ovat vasemmalta: amppeli, sangallinen kranssikori ja puinen linnunpesä.
Paju tuo esimerkiksi joulupöytään rustiikkista henkeä ja luonnonläheisyyttä.
Pajuista punottu lintujen ruokintapaikka
Kun kokemusta karttuu, voi siirtyä haastavampiin punontatöihin, kuten vaikkapa tähän kukkakoriin.
Pajupysti on varsin helppo ja nopea tehdä. Valitse loimipajuiksi noin sormen vahvuista pajua ja kudepajuiksi reilusti ohuempaa. Ennen ja jälkeen kuteen tehdään sitova kerros kahdella kudepajulla kutomalla joka toisen loimipajun takaa ja joka toisen edestä. Varsinaisen kudeosuuden voi tehdä vaikka ranskalaisella laitapunoksella, kuten esimerkiksi tässä blogissa on ohjeistettu.
Ja eikun heti käyttöön!
Kaksimetrinen pajukaari on suurin tekemäni pajutyö. Sitä työstettiin useampi päivä kesämökillä keväästä 2017. Olen nähnyt pajusta toteutettavan kokonaisia huonekaluja ja patsaita puutarhaan. Kuva: Riku Malminiemi
Valmis pajukaari
Pajukaari tuli häidemme vihkiseremonian paraatipaikalle. Kuva: Viivi Häkkinen
Kuva: Viivi Häkkinen

Kuoleman syleilystä elämän pyhyyteen – Kuinka masennus on auttanut löytämään yhteyden kaikkeuteen

CW: Kuolema, itsemurha, itsetuhoiset ajatukset

Olen välttänyt kuolemasta kirjoittamista, vaikka syvimmän masennuskauden aikana kuolema ja itsetuhoisuus ovat olleet välillä päivittäin ajatuksissani. Olen tehnyt periaatepäätöksen olla kirjoittamatta näistä ajatuksista, koska itsemurhista uutisoiminen tunnetusti aiheuttaa hetkellisen piikin itsemurhayrityksissä (Werther-efekti). Itsemurhasta avoimesti puhuminen ei kuitenkaan lisää riskiä tehdä itsemurhaa vaan päinvastoin saattaa auttaa käsittelemään vaikeita tuntemuksia ja siten ehkäistä itsemurhia.

Ennen pahinta romahdusta en juurikaan ajatellut kuolemaa. Se ei koskaan tuntunut ajankohtaiselta asialta, ja näinhän sen nuorilla kai pitäisikin olla. En ole myöskään koskaan pelännyt kuolemaa, vaikka minulla on kyllä ollut kavereita, jotka ovat. Monet heistä ovat hakeneet apua henkilökohtaisesta uskostaan Jumalaan ja päässeet tätä kautta sinuiksi pelkojensa kanssa. Ateistina koen, ettei tämä olisi itselleni mahdollinen keino.

Muutenkin olen miettinyt, menetänkö jotain olennaista, kun en usko Jumalaan. Puuttuuko minulta tiiviin uskonnollisen yhteisön lisäksi hengellinen yhteys johonkin suurempaan? Tarvitseeko ihminen hengellisyyttä tai henkisyyttä voidakseen hyvin?

Kuva: Pixabay

Kysyin tätä uskonnon, luonnon ja terveyden yhteyksiä tutkivalta Henrik Ohlssonilta. Tapasin hänet viime elokuussa Karjalohjalla järjestetyillä metsäterapiapäivillä. Ohlssonin mukaan henkisyyden toteuttaminen ei vaadi järjestäytynyttä uskontoa. Tiedustellessani hänen näkemystään henkisyyden terveydellisistä vaikutuksista hän viittasi WHO:n käsitykseen terveydestä. WHO:n mukaan terveys kattaa fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen terveyden, mutta asiantuntijoiden kesken on ollut keskustelua, tulisiko määritelmää laajentaa kattamaan myös henkisyys. Elämän laadun arviointia varten on esimerkiksi kehitetty työkalu, jossa mitataan myös henkisyyttä.

Jonkinlainen henkisyys on epäilemättä osa ihmisen perusluonnetta. Tästä kertovat monet ateistiset henkiset liikkeet. Sekulaarisessa maailmassa henkistymisen kokemuksia haetaan muualta kuin perinteisistä uskonnoista. Esimerkiksi luonnosta.

Sanotaan, että metsä on suomalaisen kirkko. Miksi juuri luonto voi tarjota henkistymisen elämyksiä?

Luonto tarjoaa monesti samoja asioita kuin uskonnot. Luonnossa voi kokea olevansa pieni ja mitätön, mutta samalla osa jotain valtavan paljon suurempaa kokonaisuutta. Ohlssonin mukaan luontokokemus voi parhaimmillaan olla lähellä hengellistä kokemusta.

Kivitaulu Jyväsjärveä kiertävän rantaraitin varrella. Kivessä lukee “Vapauta mielesi”.

Tiedämme tutkimustuloksista, että mielemme rauhoittuu metsäkävelyllä ja luonnossa oleskelu parantaa keskittymiskykyä. Ohlssonin mukaan monet uskonnolliset rituaalit toimivat pitkälti samalla tavalla.

Luonnon kauneus ja ihmeellisyys lumoaa. Samoin monet uskonnolliset rakennukset on rakennettu tarkoituksella kauniiksi ja niiden interiöörit lumoavat uskonnon harjoittajan. Luonto on myös täynnä mystiikkaa ja salaperäisyyksiä (myös tutkijoille!), kun sitä pysähtyy miettimään.

Luonto myös vastaa uskontojen tavoin elämän suuriin kysymyksiin. Yhtenä niistä kuoleman arvoitukseen ja siihen, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Kuva: Pixabay

Ennen masennustani kuolema ei ollut minulle ajankohtainen, joten en ollut myöskään juurikaan pohtinut sen jälkeisiä asioita. Syviin vesiin vajotessani myös kuoleman ajatukset tulivat lähelleni. Välillä ajattelin hyvin tyypillisesti, kuinka helppo tapa se olisikaan päättää kaikki vaikeudet. Noh, se oli toki vain ajatus, ja kuten tiedämme, pelkät ajatukset tarjoavat vain harvoin totuutta.

Kuoleman ajatuksen läsnäolo sai minut kuitenkin tutkimaan sitä tarkemmin. Minkälainen suhde minulla edes on kuolemaan? Aikaisempi välinpitämätön ja ehkä jopa välttelevä suhde muuttui masennuksen kehittyessä tiiviiksi itsetutkiskeluksi. Puhuin kuolemasta myös avoimesti ääneen lähimmilleni. Lopulta olen päässyt pisteeseen, jossa olen sinut kuoleman ajatuksen kanssa ilman kuolemisen toivetta. Kuoleman turvallisen, hyväksyvän ja avoimen käsittelyn seurauksena siitä on tullut vähemmän mystinen ja houkutteleva.

Kulttuurissamme puhutaan kuolemasta vähän ja siihen muutoin kuin negatiivisesti suhtautuminen tuntuisi olevan tabu. Jopa tätä kirjoittaessani päässäni varoittelee ajatus jonkinlaisesta rajojen rikkomisesta. Jokainen yksittäinen elinkaari päättyy kuitenkin lopulta kuolemaan, joten (ottamatta kantaa siihen, milloin ja miten se tapahtuu) oman kuolemansa pelkääminen tuntuu jokseenkin turhalta touhulta.

Joissain tilanteissa kuoleminen voi toki pelottaa. Kuten vaikkapa silloin, kun kokee akuuttia kuolemanvaaraa. Pelko nousee luonnostaan itsesuojeluvaistostamme. Muulloin en kuitenkaan miellä kuolemaa pelottavaksi tai edes pahaksi asiaksi – olen jopa oppinut näkemään siinä kauneutta.

Kuulostanko nyt ihan kahelilta? Ehkä pitäisikin vähän avata tapaa, jolla olen päätynyt kuoleman mieltämään.

Kuolema on luonnollinen osa elämää ja ilman kuolemaa ei olisi myöskään elämää käsitteenä. Vaikka näkisimme kuoleman pahana ja taistelisimme sitä vastaan kaikin keinoin, emme voisi sitä poistaa. Me kaikki kuolemme jossain vaiheessa.

Kuva: Pixabay

Kuoleminen on siis väistämätöntä. Tässä luonnon kiertokulun ajatteleminen lohduttaa. Se auttaa ymmärtämään, ettei mikään todella katoa. Muuttaa vain muotoaan. Kaikki on alati liikkeessä eikä mikään pysy muuttumattomana. Termodynamiikan ensimmäisen lain mukaan energian määrä maailmankaikkeudessa on vakio. Mitään ei siis synny tyhjästä tai katoa, vaan energia vain muuttaa muotoaan.

Kuollessamme mekin muutamme muotoamme. Meihin sitoutuneet eri energian muodot vapautuvat ja siirtyvät muualle biologisen toiminnan ja kemiallisten reaktioiden seurauksena. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi muuta kokonaisuutta. Tai siis ne ainesosat, ne molekyylit, joista koostun, siirtyvät. Minä konseptina katoan. Ajatteluni luultavasti lakkaa, persoonani, Sini-nimisenä ihmisenä tunnettu hetkellinen kokonaisuus lakkaa olemasta. Vaan se, mistä koostun, siirtyy elämään uutta elämää ja kokoamaan uusia kokonaisuuksia.

Näiden kokonaisuuksien rajat ovat lopulta häilyviä. Missä kohtaa voimme sanoa, että minä lakkaan olemasta ja minusta tulee jotain muuta? Siinä kohtaa, kun lakkaan hengittämästä ja sydämeni lyömästä? Vai siinä kohtaa, kun hajottajat ovat siirtäneet tarpeeksi suuren osan rakennusaineistani maaksi?

Samanlaisia kysymyksiä kysytään usein aborttikeskustelussa. Missä vaiheessa yhdestä ihmisestä tulee kaksi ihmistä? Missä kohtaa naisen hedelmöittynyt munasolu onkin jo kokonainen ihminen? Samoin voidaan kysyä, missä kulkee minun ja toisen elämänmuodon välinen raja? Kuoleman pohtiminen on auttanut minua tätä kautta näkemään kokonaisuuksia ja yhteyden muihin eliöihin ja… no, kaikkeen.

Eräänä kesäyönä rakensimme tilataideteoksen Tuomiojärven rantaveteen kivistä ja kasveista. Oli lämmin täyden kuun yö ja myös vesi oli lämmintä. Tämä luonnon “jumalpatsas” seurasi keskiyönuintiamme kynttilöiden valossa.

Mikä kuolemassa sitten voisi pelottaa? Ehkä se on juurikin se, että kuoleman kohtaaminen on ennen kaikkea luopumista. Luopumista itsensä ajatuksesta.

Minun ongelmani oli, etten pelännyt niinkään kuolemaa, vaan elämää. Ja kuten jokaista pelkoa, tätäkin täytyy käsitellä. Tavoitteenani on päästä tästä pelosta eroon kokonaan ja vastaus saattaa piillä yllättäen henkisyyden löytämisessä luontoyhteydestä.

Kun lähden vaeltamaan erämaahan tai kävelemään metsäiselle lenkkipolulle, astun itselleni pyhään paikkaan. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi tätä pyhänä pitämääni kokonaisuutta.

Syvempi luontoyhteys kuitenkin opettaa, ettemme ennen kuolemaakaan ole erillisiä luonnon kokonaisuudesta. Ykseyden löytäminen luonnon kanssa voi auttaa löytämään oman elämänsä pyhyyden jo nyt.

Kuva: Ilkka Sirjonen

Suurijärven retkeilyreitistö – Ripaus erämaata etelässä

Kansikuva: Heikki Sulander

Haluaisitko vaeltaa luonnonrauhassa, mutta hiljaisuutta on vaikea löytää? Kutsuisivatko erämaat, mutta Lappi on liian kaukana? Kiinnostaako retkeily metsäisessä Keski-Suomessa?

Suurijärven retkeilyreitistö on pohjoisessa Keski-Suomessa piilotteleva luontohelmi. Merkittyä polkua löytyy yli 30 km ja taukopaikkoja jopa seitsemän. Alue on syrjässä asutuksesta ja osa Keski-Suomen laajinta hiljaista aluetta. Unohdettu reitistö on harvojen tiedossa ja se tarjoaakin oivallisen tilaisuuden yksinäiseen vaellukseen täydellisessä luonnon äänimaisemassa.

Luonto ja nähtävyydet

Alue sijaitsee Pihtiputaan ja Reisjärven, Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan rajalla. Maasto on tasaista, mutta kivikkoista Suomenselän maisemaa. Reitin varrella vuorottelevat mäntykankaat, aapasuot, paljaat kivirakkalaikut ja pienet, erämaiset järvet, joiden lämpötila kohoaa keväisin nopeasti uimakelpoiseksi.

Lajistollisesti Suomenselän vedenjakaja-alue on etelän ja pohjoisen vaihettumisvyöhykettä. Alueelta löytyy niin eteläiselle Suomelle tyypillisiä kasvi- ja eläinlajeja kuin pohjoisia, Lapissakin viihtyviä lajeja. Alueella liikkuu poroa muistuttava metsäpeura, joka siirtoistutettiin takaisin Suomenselälle 80-luvulla sen ensin täysin kadottua metsästyksen takia koko maasta. Reitistön läheisyydestä on tavattu myös kuukkeli, riekko ja kapustarinta ja alue on eteläisintä seutua, jossa voi tavata pesivän maakotkan. Lappimaisen lajiston ja tunnelman ansiosta aluetta on joskus kuvattu – ehkä hieman vähättelevästi – “Köyhän miehen Lapiksi” ja “Vara-Lapiksi”. Reitistö on kuitenkin erityinen aivan omilla ansioillaan. Tähän etelä loppuu ja pohjoinen alkaa!

Kulttuurihistoriallisesti alue on ollut eränkäynti- ja metsätalousaluetta. Pysyvän asutuksen keskityttyä nykyisten suurten järvien rannoille alue on säilynyt etäisenä ja erämaisena. Edelleenkin Harjuntakasella saa kuvan siitä, millainen maisema oli satoja vuosia sitten, kun asutus oli harvassa ja kylien välillä vallitsi laaja erämaa.

Merkkinä eränkäynnistä ovat Suurijärven saaresta löydetty viikinkiaikainen nuolenkärki 900-luvulta ja muinaiset jumalten palvonta- ja uhripaikat. Yksi niistä on saattanut olla Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella seisova Imarrekivi jättimäisine ihmiskasvoineen. Muita nähtävyyksiä alueella ovat satoja vuosia vanha, edelleen kolmen kunnan rajakivenä toimiva Jääkolun rajapyykki, sekä Löytö-Heikin kivi, johon paikalliset kyläläiset ovat liittäneet tarinoita jo ainakin kolmessa sukupolvessa.

Reitistön läheisyydestä on löydetty myös muinainen hautapaikka, kalamaja ja vanha erämajoite. Tämä Reisjärven puolella, Iso-Kotajärven rannalla sijainnut erämajoite, “Patalan talo”, kuului Anderss Jonssonille vuonna 1552. Paikkaa ei ole merkitty maastoon, mutta talon kiviportaat ovat yhä paikoillaan ja sijaitsevat aivan polun vieressä. Patalan talon lähellä voi tutustua myös käsivoimin kaivettuun Kirves-Heikin kanavaan. Koskemattomat alueet kätkevät vielä kosolti mysteerejä, joten alue onkin oikea arkeologin aarreaitta!

Jättimäinen Imarrekivi on jääkaudenaikainen siirtolohkare, jonka yksi sivu on lohjennut niin, että se muistuttaa kasvojen profiilia.

Saapuminen

Autolla liikkuva retkeilijä pääsee metsäautoteitä pitkin suoraan reittien ytimeen, mutta myös autotta matkaavilla on mahdollisuus päästä suoraan reitille. Jyväskylästä matkaa alueelle tulee 170 km.

Autolla reiteille saavuttaessa käännytään tieltä 760 ensin Karhukalliontielle ja Pyydysjärventielle, kunnes tullaan Yölammintielle. Yölammintien päästä löytyy kääntöpaikka ja useita pistoja, joihin voi parkkeerata auton pois tieltä. Esimerkiksi Googlen navigaattori löytää perille, kun päätepisteeksi kirjoittaa “Yölampi”. Yölammelta polku lähtee suoraan länteen suon laitaa pitkin. Alueella on myös yksityinen mökki, jonka piharauhaa tulee kunnioittaa.

Suurijärven reitistölle pääsee esimerkiksi Jyväskylästä ajamalla ensin nelostietä Pihtiputaalle ja kääntymällä sitten tielle 760 kohti Muurasjärveä ja Reisjärveä. Tieltä 760 käännytään ensin vasemmalle Karhukalliontielle ja sitten oikealle Pyydysjärventielle. Pyydysjärventieltä käännytään taas vasemmalle Yölammintielle, jonka päässä lähtöpiste reitille on. Karhukalliontie-Yölammintie-osuus on kapeaa hiekkatietä. Kuva: Google Maps

Kouluaikoina Pihtiputaan linja-autoasemalta kulkee koulubussi Muurasjärvelle (aikataulut P-pudas-Muurasjärvi ja toiseen suuntaan Muurasjärvi-P-pudas), jonka pysäkiltä hetken käveltyään pääsee Kelkkamäentietä pitkin Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle kulkevalle yhdysreitille.

Suurijärven retkeilyreitistöltä on yhdyspolku myös Reisjärven puolella kulkevaan Peuran polkuun. Reitistöä pitkin pystyykin vaeltamaan vaikka Reisjärvelle asti, josta taas pääsee bussilla pois. Yhteensä Pihtiputaan ja Reisjärven reiteissä on vaellettavaa jopa 60 km!

Palvelut

Alueella on eteläiseksi Suomeksi varsin tiheä autiotupaverkosto ja löytyypä Reisjärven puolelta myös useampi vuokratupa. Reisjärven reittien taukopaikat löytyvät Retkikartasta, mutta Pihtiputaan puolella, Suurijärven reitistöllä olevia taukopaikkoja ei karttaan ole merkitty. Ne on lueteltu täällä: “Viiden laverin hotelli” ja muut Suurijärven reitistön taukopaikat.

Yksi suosituimmista tauko- ja yöpymispaikoista on Suurijärven eräkämppä. Kyseessä on 30-luvulla rakennettu vanha savottakämppä, jossa mahtuu yöpymään kerrossängyissä kuusi retkeilijää. Pihapiirissä on myös viiden hengen aittarakennus ja sauna.

Pihtiputaan kunnan huoltama, autiotupana toimiva Suurijärven eräkämppä

Maasto on lähes kaikkialla erittäin kivikkoista, joten telttapaikkoja voi olla vaikeaa löytää. Retkeilijän kannattaakin tukeutua autiotupiin tai suosia riippumattoretkeilyä. Jokamiehenoikeudet ovat voimassa reitistöllä ja rajoitetusti Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella, jossa tilapäinenkin yöpyminen on luonnonsuojelulailla kielletty.

Reitistön kartan voi tulostaa esimerkiksi Retkikartasta tai napata Pihtiputaalta mukaansa Pihtiputaan palvelut 2018 -lehden, jonka keskiaukeamalta kartta löytyy. Pihtiputaan palvelut 2018 -lehteä löytyy huoltoasemilta, kunnanvirastolta sekä Putaanportin infopisteeltä.

HUOM! Suurijärven retkeilyreitistö on vielä kehittämisen alla eikä kaikkia reittejä ole merkitty uudestaan. Parhaiten merkittyjä ja opastettuja reittejä ovat Yölammelta alkava Harjuntakasen ympyrälenkki sekä Reisjärven puolella olevat Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros. Alueella liikkuvan retkeilijän tuleekin osata lukea maastokarttaa tai pitäytyä parhaiten merkityillä reiteillä.

Reitit

Suurijärven reitistöltä löytyvät tällä hetkellä yksi 5,5 km pitkä rengasreitti, pistot Jääkolun rajapyykille, Suurijärven eräkämpälle ja Löytö-Heikin kivelle sekä yhdysreitit Muurasjärvelle (10 km) ja Peuran polulle (3,5 km). Reisjärven puolella olevat Kotajärven kierros (3,5 km) ja Mäntyjärven rengasreitti (15 km) ovat hyvin merkittyjä rengasreittejä.

Yhdysreitti Muurasjärveltä Harjuntakasen alueelle on tällä hetkellä heikosti merkitty. Avuksi kannattaakin ladata GPS-sovellus esimerkiksi kännykkään ja aukaista se hyvissä ajoin, jotta puhelin ehtii ladata kartat näkyviin. Kyseessä on hyvin erämainen alue, joten netti- tai puhelinyhteyttäkään ei aina ole.

Muurasjärven yhdysreitin kartta:

Yhdysreitti Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle lähtee Muurasjärveltä ja kulkee yksityisten metsämaiden halki välillä metsäautoteitä sivuten. Reitti lähtee Perinnetalo Kaitalan pihasta Kelkkamäentietä pitkin ja kääntyy mutkassa vasemmalle. Ensimmäinen sinisellä maalattu reittimerkki löytyy matkan päästä reitin kääntyessä jälleen vasemmalle kapeaa kärrytietä pitkin. Pian reitti kulkee pienen peltoaukean halki ja jatkuu metsäistä polkua pitkin, kunnes ylittää tien. Tiellä on ensimmäinen kilometrikyltti, joka ohjaa Kiuasmäkeen ja Anthonyn lähteelle. Tieltä jatketaan leveää polkua pitkin, kunnes reitti siirtyy kulkemaan tielle. Tieltä reitti kääntyy vasemmalle kohti Suutarinlehtoa. Tässä kohtaa Pihtiputaan Palvelut 2018 -lehden kartassa reitti kääntyy metsään liian aikaisin. Tiellä ei ole viittaa reitille, polku on peittynyt metsäkoneen jälkiin eikä reittimerkkejäkään näy kuin pienet siniset kuitunauhat puiden oksissa. Nauhat ohjaavat lähteelle ja Patakiven puolikodalle, joka on yhdysreitin puolessa välissä. Puolikodalta löytyy nuotiopaikka, puukatos ja ulkohuussi. Puolikodalta löytyy jälleen polku, joka kuitenkin pian katoaa taimikon kohdalla ja jatkuu taas taimiaukean toisella puolella. Polku seuraa ojan viertä oikealla puolella siirtyen jossain välissä ojan toiselle puolelle. Hetken päästä ylitetään jälleen tie. Polku näkyy nyt selkeästi metsämaastossa ja johtaa Niitto-Karankan pitkospuille. Pitkospuiden jälkeen maasto vaikeutuu ja polkukin katoaa. Reitti siirtyy kulkemaan takaisin tielle. Tästä eteenpäin on mahdollista seurata tietä Yölammelle Yölammintien päähän asti tai seurata alkuperäistä reittiä Iso Susijärven vierestä Harjuntakasen rengasreitille. Huom! Susijärvenkankaalle kääntyessä polku päättyy hakkuuaukealle eikä ole enää sen jälkeen merkitty.
Suurijärven reitiltä löytyy keltaisia ja sinisiä maalimerkkejä ja Peuran polulta ja Kotajärven kierrokselta oransseja ja vihreitä maalimerkkejä.