Author

Sini Malminiemi

Browsing

Vauva valvotti 9 kuukautta ja vei voimat, mutta neuvola passitti äidin psykologille – Riittävyyden rajat ja niiden hinta

Päivät luisuvat eteenpäin. Nopeammin kuin ehdin tarttua niihin. Jotenkin silti pystyn purjehtimaan niillä, löydän kelluttavan pisteen. Päivittäin tulee mieleen uusia kirjoittamisen aiheita. “Tästäpä pitäisi sanoa jotain ääneen!” Löydän hetkiä, jotka merkittävästi nostavat esille oman elämäni ja muiden samassa tilanteessa elävien elämän erilaisuuden toisten todellisuuksien kanssa. “Tässä on se kipupiste. Tämä tiivistää ymmärrettävästi koko arjen.”

Mutta olen vältellyt kirjoittamista. En ole edes avannut koko blogia, josta on tullut minulle sensitiivinen asia. Ei enää tunnu hyvältä jakaa henkilökohtaisia asioita julkisesti. Toisaalta, kukapa niitä nyt lukisikaan. Välillä olen ajatellut lopettaa koko touhun.

Sitten tässä eräänä päivänä kuulin, kuinka kirjoitukseni ovat auttaneet erästä läheistäni käsittelemään omaa uupumustaan ja antanut työkaluja jaksamiseen.

Jos tästä on ollut yhdellekään hyötyä, tämä kaikki on ollut sen arvoista.

Siispä jatkan sepustamistani itselleni ajankohtaisista ikuisuusaiheista: uupumus, jaksaminen ja omat arvot.

En halua enää profiloitua masentuneena tai mielenterveyskuntoutujana. Haluan eroon leimasta. En silti voi paeta todellisuutta, joka on, että olen oikeasti uupunut. Tai ainakin täytän uupumuksen kriteerit.

Mutta se on eri asia kuin masennus.

Kuva: Riku Malminiemi

Uupumus saattaa johtaa masennukseen, mutta itsessään se ei ole sitä. Uupua voi lisäksi muuallakin kuin töissä. Uupua voi ihan kotona, omassa elämässään. Eikä se vaadi masennusta parikseen. Siksipä ärsyynnyin toden teolla, kun kotikuntamme neuvolassa minua pyydettiin täyttämään kysely, jolla selvitettäisiin, kärsinkö synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Olimme keskustelleet vauvan unirytmistä ja olin kertonut, ettei lapsi ole koko 9 kuukauden aikana nukkunut kertaakaan kokonaista yötä vaan heräilee edelleen 2-3, joskus 2-8 kertaa. Ollaan yritetty omassa sängyssä nukkumista, isin öitä, mietitty unikouluja ja omassa huoneessa nukuttamista, konsultoitu sosiaalista mediaa ja harkittu vyöhyketerapiaa vauvalle.

Olen huonosti levännyt enkä oikein ehdi nukkua päivisinkään (en halua oman mielenterveyteni vuoksi luopua siitä vähäisestä omasta, vauvattomasta ajastani). Lisäksi tuntuu, ettei vartin tehotorkut enää riitä. Tarvitsisin kunnon loman, jonka aikana saisin nukuttua kokonaisia öitä useamman putkeen. (Huvittavaa muuten, miten tormentum insomniae aiheuttaa kyllä valtion käyttämänä kansainvälisen selkkauksen, mutta vauvojen rääkkäämistä vanhemmista ei niin tarvitse puhua.)

Väsymys on katala vieras. Se tulee hiljaa itsestään ilmoittamatta ja asettuu taloksi. Niin vähin äänin, ettet aluksi huomaa sen vierailuita tai kuvittelet, että ne ovat vain lyhyitä ja väliaikaisia. Ne ovatkin – alkuun. Päivä päivältä väsymys jää vierailemaan pidemmäksi aikaa. Eräänä päivänä se sitten muuttaa luoksesi asumaan etkä pääse siitä eroon. Lopulta et enää muista, millaista elämä oli ilman tuota nurkissa luuhaavaa vierasta. Sitten jonain päivänä tuo väsymys alkaakin pomoksi omassa kodissasi. Tullaan pisteeseen, jossa olet liian väsynyt kyetäksesi edes ajattelemaan keinoja päästä siitä eroon. Siitä on tullut osa sinua.

Kaikki eivät edes heti tajua, että jotain olisi vinossa. En minäkään tajunnut vuosia sitten vaan kuvittelin elämän olevan tämmöistä kaikille. Uuvuttavaa ja ikävää. Sittemmin ajattelin, että se olen vain minä – minä olen luonteeltani tällainen, väsynyt ja surumielinen. Kunnes joku sanoi minulle, ettei sen kuulu tai tarvitse olla tuollaista. Nyt tunnistan vaaran paikat paremmin tai ainakin sen, milloin ollaan menossa väärään suuntaan.

Vaan mitenpä muutat kurssia, kun elämän tahdin sanelee sinusta riippuvainen lapsi?

Kysyin neuvoa neuvolasta, koska tiesin, että tilanne vaatisi akuuttia korjausta, mutta että se olisi myös korjattavissa sillä, että saan nukkua ja levätä enemmän. Mutta mitä ihmettä…? Sain eteeni kysymyslomakkeen, jolla selvitetään, onko tuore vanhempi masentunut. Kysymyksissä oli muun muassa: “Oletko pystynyt nauramaan viimeiseen seitsemään päivään?”, “Oletko kokenut syyllisyyden tunteita, kun jotain on mennyt pieleen?” ja “Onko olosi ollut niin huono, ettet ole pystynyt nukkumaan?” Kyselylomake löytyy täältä.

Ei kovin yllättäen sain tulokseksi yli 10 pistettä, jolloin neuvolan työntekijä kehotti etsimään keskusteluapua mielenterveyspuolelta.

Keskusteluapua? Mistä mä siellä keskustelisin? Siitä kuinka helvetin väsynyt mä olen?

Neuvola kysyi myös, onko Sveitsissä jotain sellaista tekemistä, josta saisin tyydytystä ja jossa voisin toteuttaa itseäni omana persoonanani. Sen lisäksi, että vaikka mulla olisi siihen aikaa, mulla ei olisi siihen kuitenkaan jaksamista. Totesin, ettei sellaista oikeastaan ole. Teen satunnaisesti keikkatöitä, joista saan suuresti tyydytystä (koska ne ovat aikaa aikuisten kanssa ilman lasta ja niiden kautta koen olevani hyödyllinen), mutta tietenkin ne väsyttävät ja tuovat haasteita muun perheen elämään. Olen siitäkin kokenut huonoa omaatuntoa.

Päivissäni on tällä hetkellä ihan tarpeeksi. Joskus niissä on jopa liikaa. Ehkä kerrankin olen löytämässä sen määrän, mikä on tarpeeksi! Olen hiponut niitä rajoja, missä uskallan sanoa, että tässä se nyt on, nyt riittää!

Olen saavuttanut riittävyyden rajat.

Kuva: Riku Malminiemi

Neuvolakäynnin jälkeen jäin kuitenkin miettimään, mistä sen voi edes tietää, mitä se omannäköinen tekeminen olisi. Kuulostaa siltä, että sitä varten tarvitsisi tuntea itsensä ihan hirvittävän hyvin. Mitä pidemmälle ja tarkemmin katson, huomaan, että sitä on tullut palloiltua koko elämänsä läpi tähän pisteeseen asti tuntematta itseään juurikaan.

Olen tehnyt valintoja pitkälti kokeilunhalusta tai sosiaalisen paineen alla, miellyttääkseni jotakuta tai jotain suurempaa kasvotonta kokonaisuutta (usein yhteiskuntaa ja sen arvoja, joita en ole aina kokenut omikseni). Mitä olisinkaan kirjoittanut lukiossa tai minne hakenut lukion jälkeen opiskelemaan, jos olisin tuntenut itseni hyvin. Ja jos minulla olisi ollut rohkeutta olla oma itseni.

Voisin olla hyvinkin erilaisella tiellä nyt.

Tehtyjä tai tekemättömiä valintoja on kuitenkin turha surra, niitä ei voi enää takautuvasti muuttaa. Enkä surekaan.

Uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta olen päätynyt tänne: vieraaseen maahan valvomaan univajeisena itseään joka helvetin tukea vasten pystyyn änkeävää ihmispentua. Enkä muuttaisi siitä mitään.

Edessä on vain tuleva ja tulevat valinnat.

Puhuin samasta asiasta yksi päivä puhelimessa ystäväni kanssa. Meillä kummallakin tuntui olevan mietinnän alla se, mitä me nyt oikeastaan haluammekaan elämältämme, jotta se olisi mielekästä ja tyydyttävää.

Ystäväni oli juuri saanut vakituisen työpaikan. Sen kuuluisan eläkeviran, joka toi hänelle taloudellista turvaa ja vakautta. Myös täytettä useimpiin päiviin. Mutta entäpä työn lisäksi, ystäväni pohti. Mitä hän haluaisi tehdä työltä jäävällä ajalla.

Minä taas pohdin, onko enää koskaan kotitöiltä jäävää aikaa…

Muistan, että aikaisemmin sitä oli, mutta senkin käytin jonkin muun asian suorittamiseen. Oli aika, kun olin kirjoilla kahdessa eri oppilaitoksessa ja suoritin kahta tutkintoa yhtä aikaa, olin töissä ja harrastin. Lisäksi oli parisuhde ja muu sosiaalinen elämä. Sain virtaa paikasta toiseen juoksemisesta. Kunnes se virta ehtyi.

Tuo oli typerää, tiedän sen nyt. Mutta onko siitä opittu mitään? Haluan uskoa, että ainakin jotain. Ainakin nyt tiedostan, että tarvitsisin unta. Nyt vain tuntuu siltä, että siinä, missä aikaisemmin sen olisi voinut itse valita (mutta suorittajaminäni esti sen), nyt se on vaikeampaa tai jopa mahdotonta olosuhteiden vuoksi.

Jos minulla sitten olisi aikaa ja jaksamista, mitä se muu tekeminen olisi?

Kun osallistuin yliopistoaikanani Opiskelijan Kompassiin, psykologisen ohjelman yhtenä tärkeänä kulmakivenä oli kirkastaa omat arvot ja alkaa elää arvojensa mukaista elämää. Pohdimme puhelimessa ystäväni kanssa, etteivät ihmiset enää välttämättä havittele perinteisesti elämässä arvokkaina pidettyjä asioita, kuten pysyvää parisuhdetta, perhettä, isoa omaisuutta tai statusesineitä. Kulutusarvot olisivat toivon mukaan väistymässä jonkun kestävämmän elämän tarkoituksen tieltä.

Minä ja ystäväni olemme marinoituneet kulutus- ja suoritusmaailman arvoissa päälakea myöten jo 30 vuotta. Sen erottaminen, mistä saamme itse iloa ja mitkä ovat omia arvojamme eivätkä vain yhteiskunnan meihin istuttamia, on vaikeaa. Ja entäpä jos käykin ilmi, että omat arvot ja itselle sopiva tapa elää olisivatkin aivan muuta kuin yleisesti hyväksytyt? Mitä jos ne ovatkin täysin poikkeuksellisia tai epätavanomaisia?

Me toki kasvamme ja muutumme kaiken aikaa. Myös käsitys ihanteellisesta elämästä muuttuu. Kun lapsina halusimme prinsessoiksi tai avaruuslentäjiksi, nuorina se haave oli muuttunut hyväpalkkaiseksi työksi alalla, jolle sydän palaa. Nyt aikuisina se haave voi olla vain luonnonmukainen ja yhteisöllinen hiljaiselo kaukana hälinästä.

Kaiken tämän palloilun jälkeen minulla sattaa kuitenkin olla jo haju siitä, mitä se itselleni voisi olla… Kunhan vain olisi rohkeutta lähteä toteuttamaan sitä. Ja jaksamista.

Töitä, perhettä ja parempi uusi vuosi? – Katsaus menneeseen vuoteen

Minä kellun. Silmäkulmani piirtävät horisontin ovaalit muodot. Tyhjyys yllä, tyhjyys alla. Näiden välissä ohut kerros, jossa minä olen kiinni. Ainoa kiinni konkretiassa pitävä. Hädin tuskin.

Vuosi 2020 on ollut merkittävä vuosi lähihistoriassa ja osa suurempaa historiallisen murroksen tapahtumaketjua. Vuosi oli käänteentekevä myös itselleni ja perheelleni. Muutimme ulkomaille ja minusta tuli pienen ihmispennun emo.

Kuten kaikissa vuosissa, tässäkin on ollut niin hyvää kuin huonoa, mutta tänä vuonna hyvä on ollut jotenkin parempaa ja huono huonompaa. Ääripäät ovat korostuneet.

Kuva: Heikki Sulander (https://sulanderphoto.com/)

Vuoden hyviin puoliin luen lähentymisen omien rakkaiden kanssa, ihanan synnytyskokemuksen ja mielen hyvinvoinnin. Huonoihin stressin, ystävien kaukaisuuden, hengästymiseen asti uupumuksen tunteet, ennennäkemättömän univajeen, tulevaisuuden epävarmuuden ja kamalan kesän.

Kamalan kesän?

Viime kesä Sveitsissä oli kuuma. En tiedä, oliko se poikkeuksellisen kuuma tai kuiva, mutta meille se oli joka tapauksessa liikaa. Lämpötila ei asunnossamme laskenut missään kohtaa vuorokautta alle 26:n asteen. Jopa öisin makuuhuoneen ilma saattoi hipoa 30 astetta. Seisova ilma oli kuin tropiikissa eikä ulos aurinkoon päivisin halunnut mennä. Kotona emme käyttäneet lainkaan vaatteita ja ulkona tulleet rusketusraidat ovat minulla edelleen näkyvissä.

Kotitalomme Sveitsissä. Kuva: Juha Pulliainen

Talo, jossa asumme, on paksuseinäinen ja tiivis nollaenergiatalo, joka varaa itseensä päivän aikana kertyneen lämmön eikä jäähdy yölläkään. Hyvä puoli on, että talvisin ei tarvitse laittaa lämmitystä päälle, mutta kesäisin tulee ikävä ilmalämpöpumppuja ja muita jäähdytyshärveleitä. Kuten niin monessa uudessa rakennuksessa, koneellinen ilmanvaihto on liian heikko vaihtamaan huoneilmaa riittävän tehokkaasti. Toisaalta vilkkaan tien, naapureiden runsaan tupakoinnin ja hyttysten takia tuulettamisesta on tullut ihan mahdotonta. Etsimmekin tällä hetkellä uutta asuntoa ensi kesäksi.

Seitinohut pinta. Siitä ei saa kiinni, siitä ei saa otetta, sitä ei voi hallita, mutta luottaessamme siihen, se kantaa.

En ole aiemmin ollut kesän vihaaja. Suomessa kesä toi paljon kaivattua valoa ja lämpöä, mutta menneen kesän jälkeen olen alkanut vain pelätä tulevia kesiä, jotka alkavat huhtikuussa ja päättyvät syyskuussa. Mitä jos puolen vuoden tukala kuumuus on tulevaisuuden normaali?

Välillä vuorillakaan ei päässyt pakoon hellettä.

Viime kesänä omat ennen takuuvarmat tutut turvapaikatkin pettivät minut. Metsät, avoimet pelto- ja niittypolut, 24/7 täpötäydet uimarannat ja lähivuorten huiputkin olivat liian tukalia paikkoja oleskella. Ainoa paikka, jossa kykeni rentoutumaan ja hengähtämään edes hetken, oli vesi.

Heilautan kättäni. Liike on kevyt, vaivaton. Vapaa. Tässä elämäni kerroksessa olen vapaa tekemään, mitä tahdon. Silti ympäröivän todellisuuden sitoma.

Muitakin ahdistavia asioita vuoteen on sisältynyt ja kuumuus on pahentanut niitä entisestään. Huono sisäilma, talon epäonnistunut äänieristys, vieraan maan byrokratia ja paine löytää töitä.

Mutta mitä ihmettä, ajattelee suomalainen. Eikö vauvavuonna voi olla vaan kotona?

Kuva: Susanne Nagel (https://www.susannenagelphotography.com/)

Täällä ei nautita ruhtinaallisista vanhempainvapaista. Sveitsissä lakisääteinen äitiysloma on 14 viikkoa. Tämän jälkeen tuoreet äidit palaavat töihin ja vauvat laitetaan hoitoon joko kunnalliseen hoitopaikkaan, Tagesmutterille perhepäivähoitoon tai lapsen omille isovanhemmille. Moni tekee vauvavuoden alennettua työaikaa ja työajalla saattaa olla mahdollista pumpata seuraavan päivän maidot vauvalle – mikäli vauva ruokitaan äidinmaidolla.

Minulta ollaankin kyselty, koska aion mennä töihin ja jättää lapsen päivähoitoon. Ulkopuolelta tullut painostus löytää töitä on ollut yllättävää. En saa äitiystukia kummastakaan maasta, mutta Sveitsin lapsilisä on huomattavasti parempi kuin Suomen. Ei ole tarvetta kuluttaa paljon, joten tulemme toimeen ja ainoa, mikä kärsii, on suomalainen pankkitilini, jolla ei tällä hetkellä ole paljon käyttöä.

Lähinnä ulkopuolelta tulevan painostuksen vuoksi olen kuitenkin hakeutunut osa-aikatöihin ja työpäivinä stressi on lähes ylivoimaista. Kun perheen kumpikin vanhempi on yhtäaikaa etätöissä, mutta lapsi on edelleen kotona ja vanhempiensa vastuulla, tulee  päivästä hektinen pingpong-peli, jossa vauvaa pallotellaan etäkokousten välillä vanhemmalta toiselle, vauvan nukkuessa juostaan pyykit ja ruuanlaitto ja töiden jälkeen hoidetaan kaupassa käynnit.

Tämän härdellin keskellä on ollut vaikea pysähtyä nauttimaan elämästä tai vauva-ajasta – on sitäkin kuitenkin yritetty.

Kuva: Riku Malminiemi

Minä kellun ihanassa viileydessä, elämän nesteen vapaassa syleilyssä. Olen vapaa nousemaan, vapaa uppoamaan. Olen vapaa, olen sidottu.

Muutimme ulkomaille toisaalta työn perässä, toisaalta löytääksemme meille sopivan tavan elää ja muodostaaksemme terveellisen tavan suhtautua työhön. Suomessa työ ei ollut pelkästään tapa tienata elantoa. Se oli osa ihmisen arvoa ja oikeutta olla olemassa. Työn piti olla elämäntehtävä ja oli semi noloa tulla toimeen ilman töitä.

Näin näkyville kirjoitettuna kuulostaa ihan tyhmältä. Ei kai kukaan oikeasti näin ajattele? Täällä suomalainen työnpalvonnan mentaliteetti on toistaiseksi kuitenkin ajanut meidät umpikujaan vauva-arjessa.

Mutta kaikki eivät ajattele töistä samoin.

Sveitsissä hyvin moni äideistä jää kotiin pysyvästi huolehtimaan lapsista ja kodista eikä se ole mikään heikkouden tai huonouden osoitus. Toki taloudellisen tasa-arvon kannalta tilanne on ongelmallinen. Yhtään vähempiä ihmisiä tai yhteiskunnallisia vaikuttajia se ei kuitenkaan naisista tee.

Syksyisiä maisemia

Myös Suomesta löytyy toisinajattelijoita.

Samaistun voimakkaasti erään tuttuni somepostauksiin, joissa hän kertoo tuntemuksistaan yhteiskuntaa ja sen tulevaisuutta kohtaan. Hän jakaa työt kestämätöntä yhteiskuntaa ylläpitäviin, tulevaisuutta tuhoaviin ja toisaalta kestävää tulevaisuutta edistäviin työpaikkoihin. Postauksissaan hän on pohtinut, että panostaisi mieluiten kestävää tulevaisuutta edistäviin työsuhteisiin ja valitsisi mieluummin työttömyyden kuin ympäristöä ja tulevaisuutta tuhoavan ammatin.

Mikä järki onkaan ylläpitää ja tukea yhteiskuntaa, jolla ei ole tulevaisuutta?

Olemme toki kuluttajina kaikki osa tätä tuhoavaa ja luonnonvaroja ylikäyttävää mekanismia. Mutta asioilla, joista voimme itse päättää, voimme kukin tahoillamme vaikuttaa.

Koska, kuten kaikki tiedämme, vaikkemme uskaltaisi sanoa sitä ääneen, korona oli vasta alkusoittoa.

Minulla on nyt vastuu oman tulevaisuuteni lisäksi myös lapseni tulevaisuudesta. Näinpä omat pohdintani tasapainon löytämiseksi elämässä työn ja kodin välillä jatkuvat varmasti ensi vuonnakin, kun seuraamme, millaiseksi maailma muuttuu.

Kuva: Juha Pulliainen

Kun nyt katsoo taaksepäin, ihan pyörryttää nähdä, millaisesta myllystä meidän perhe on mennyt läpi. Raskaana vieraaseen maahan muuttaminen, kahden ihmisen koko elämän pakkaaminen muuttolaatikoihin, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet, syrjinnän pelko, kielimuuri, epävarmuus, vieras lainsäädäntö, raskaudenseuranta ja lopulta synnytys vieraassa maassa, tukala kesä, koronarajoitukset ja töihin hakeutuminen.

Tuosta kaikesta selvittiin hienosti ja on aika taputtaa itseään olalle, onnitella elossa ja järjissään pysymisestä, kohottaa malja… ja luvata itselleen helpompi tuleva vuosi.

Suljen silmät, avaan silmät, päätän selviytyä vielä seuraavaan päivään.

Poikkeustila puretaan, henkinen kuorma jää – Jaksamisesta koronan aikana ja sen jälkeen

Korona on pannut monen jaksamisen koville ja arjessa on ollut ehkä pakko höllätä. Itseltään ei tule vaatia mahdottomia myöskään poikkeusolojen lakattua, sillä kannamme mukanamme karanteeniarjesta jäänyttä henkistä lastia.

En koskaan ehtinyt kirjoittaa pärjäämispostausta korona-arjen ahdistukseen, sillä olen keskittynyt lähinnä pärjäilemään itse. Lisäksi korona ei oikeastaan ahdistanut minua. Harvinaisesti korona-ajan poikkeustoimet eivät nimittäin lopulta juurikaan muuttaneet omaa arkeani. Olen tehnyt etätöitä ja tutustunut lähiympäristöön, kuten ennenkin rajoituksia.

Totaalista ulkonaliikkumiskieltoa tänne ei onneksi koskaan tullut ja olen pystynyt käymään lyhyillä luontolenkeillä aina, kun huoneet ovat alkaneet tuntua liian ahtailta.

Olen viikottain tehnyt kävelylenkin lähimetsäämme noin 1,5 km päähän. Reitti sinne kulkee peltojen läpi junanradan viertä pitkin.

Kaikki kielikurssit, koulutukset yms. laitokset on toki suljettu, minkä seurauksena en ole päässyt verkostoitumaan ja tutustumaan muihin ihmisiin. Siinäkin suhteessa koronakaranteeni on ollut tavallista arkeani: hiljaista ja yksinäistä.

Olen noudattanut kuuliaisesti tapaamisrajoituksia ja turvavälejä ja opetellut orjalliseen käsihygieniaan. Kontaktit muihin ihmisiin ja liikkuminen kaupungin julkisilla paikoilla ovat rajautuneet minimiin.

Itse sairastumista en ole missään vaiheessa pelännyt, vaikka muuta olisi voinut luulla. Tulevaisuus tuntuisi pelottavan tällä kertaa myös ihan monia vanhempiakin. Toivonkin, että nämä keski-ikäiset nyt ehkä ymmärtävät, miltä ilmastoahdistuneista nuorista tuntuu.

Vaikka korona-pandemia ja ilmastonmuutos eivät ole sama asia, tuottavat ne samankaltaista tuskaa. Tulevaisuus ei (eikä aina nykyisyyskään) tunnu olevan omissa käsissä ja itsensä hallittavissa.

Sen kanssa pitää kuitenkin opetella elämään, sillä sellaiseksi maailma on nyt menossa. Ja ihminenhän on onneksi sopeutuvainen olento.

Pandemian aikana olen lukenut hämmentyneenä kommentteja, kuinka tilanteessa ja koko viruksessa ei nähdä mitään järkeä tai “hyötyä”. Nähdään, ettei koko pandemialla ole mitään tarkoitusta ja että ihmiset kuolevat tautiin turhaan.

Varmasti luonteva ajatus tämän kaaoksen keskellä, mutta vähän ihmettelen silti. Kokeeko kommentoija, että kaikella hänen elämässään ilmenevällä on jokin ennalta määrätty tarkoitus? Tai että kaiken ympärillä tapahtuvan pitäisi jotenkin viedä yksilön omaa agendaa eteenpäin?

Biologin näkökulmasta luonnolla ei ole tarkoitusta. Sillä ei ole ihmisen rationaalisen ajattelutavan mukaista ennalta määrättyä suuntaa eikä siitä ole tarkoitus olla “hyötyä” kenellekään. Luonto vain on. Siinä kohtaa, kun alamme kitistä, ettei luonto pelaa meidän pelisäännöillämme, olemme erkaantuneet todellisuudesta vaarallisen paljon.

Sillä myös me ihmiset olemme osa luontoa. Ja siksikin virukset vaikuttavat meihin ja ovat iäti seuranamme.

Ymmärrän kuitenkin ihmisten ahdistuksen. Karanteeni ei ole ahdistanut itseäni juuri siitä syystä, ettei se ole juuri muuttanut arkeani.

Sen sijaan huomaan ahdistuvani, kun rajoitteita aletaan vihdoin purkaa. Tällä viikolla Sveitsin liittovaltio ilmoitti portaittaisesta aikataulusta, jolla rajoituksia lähdetään poistamaan.

Poikkeusoloihin juuri tottuneena koen turhautumista siitä, että minun pitäisi aloittaa sopeutumisvaihe uudestaan. En ole aivan varma, pehmensikö korona-aika laskua uuteen maahan vai hankaloittiko se sitä.

Täällä Sveitsissä alkaa olla kuusenkerkkien aika! Aivan kuten Suomessakin, niitä ei kuitenkaan saa kerätä ilman maanomistajan lupaa, joten olen tyytynyt vain tuoksuttelemaan niitä oksista.
Onneksi viime keväältä on vielä jäljellä kerkkäsiirappia, joten aina, kun paha Suomi-ikävä iskee, mäjäytän pari siirappilusikallista vaikka jäätelöön.

Pandemia on tarjonnut tilaisuuden hiljentää vauhtia. Koronaeristyksen aikana moni on saattanut höllätä arjessa, joko oma-aloitteisesti tai pakon sanelemana. On ehkä ymmärretty, että nyt ei ole tavallinen tilanne eikä arki ole normaalia. Siten myös ihmiset ovat ymmärrettävästi poikkeuksellisen väsyneitä.

Ruokaa on silti täytynyt jaksaa laittaa, kaupassa välillä käydä ja tarpeelliset työ-, kodin- ja perheenhoitotoimet tehdä. Toivon, että ihmiset ovat osanneet antaa itselleen armoa ja hyväksyä myös ne ikävät ajatukset ja tuntemukset, joita eristyksen aikana on mahdollisesti noussut.

Milloin en ole liikkunut ulos metsään, on aika kulunut kotosalla “kotivaimoa” leikkien. En oikein tiedä, pidänkö tästä nimikkeestä sen enempää kuin tilanteestakaan. Kotona on kuitenkin löytynyt puuhailtavaa muuttolaatikoiden purkamisen ja siivoilun merkeissä. Kun kaupassa käyntiäkin on haluttu vältellä viimeiseen asti, ovat leivät välillä syntyneet kaapin jämäaineista.

Nyt, kun pääasiassa talouden paineesta aletaan purkaa rajoituksia, toivon edelleen, etteivät ihmiset ponkaise liikkeelle liian kovaa. Korona-aika on ollut hetki pysähtyneisyyttä, kotona olemista ja ehkä jopa rauhoittumista, mutta se ei ole ollut loma. Niinpä meillä ei myöskään ole loman jäljiltä kasattuja voimavaroja.

Pelkään ihmisten kokevan velvollisuutta palata taas normaaliin arkeen saumattomasti ja tehokkaasti. Kuin koko pandemiaa ei olisi ollutkaan. (Monille se tosin saattaa olla helpompaakin, jos esim. lapset pääsevät taas päivähoitoon ja kouluun.)

Korona-aika tulee kuitenkin jättämään meihin jäljet, jotka on hyvä tunnistaa. On tärkeää tunnistaa oma uupumustasonsa raskaan poikkeustilan jälkeen ja ottaa se myös konkreettisesti huomioon – käytännössä ja emootion tasolla.

Metsään silti mieli tekevi. Päivittäin.

Huomaan, että olen eristyksen aikana touhunnut ehkä tavallistakin enemmän. Vaikkei korona ole muutoin arjessani näkynytkään, minulla on todennäköisesti sittenkin ollut koko ajan pieni stressitila päällä. Kun eristys päättyy ja muu maailma ympärilläni alkaa touhuamaan entisen lailla, pelkään jääväni jalkoihin.

Toiset kertovat, että heidän on ollut erityisen hankala tarttua toimeen korona-aikaan. Itse taas luulen, että jahka tilanne hellittää ja stressitasoni purkautuu, oma aikaansaamiseni laskee huomattavasti.

Tämä on täysin normaalia. Pitkän stressikauden päättyessä mieli ja keho vaativat lepohetken. On siis tärkeää antaa itselleen nyt löysää, erityisesti, kun rajoituksia lähdetään purkamaan ja arkea normalisoimaan. Sillä vaikket olisi ollut suorituskykysi huipussa, tämä aika on ollut henkisesti stressaavaa meille kaikille.

Tärkeää on myös tunnistaa kaikki se (vähäinenkin), mitä sai korona-karanteenissa aikaan, ja olla ylpeä itsestään. Olemme kaikki olleet kovan paineen alla, niin henkisesti, fyysisesti kuin immunologisestikin.

Samoin kuin poikkeusolojen aikana, olisi hyvä muistaa kohtuus tekemisen määrässä ja suunnittelussa myös normi arjessa, post-koronaalisella ajalla. Olen itse huomannut olevani usein ylioptimistinen omien voimavarojeni ja aikataulujeni suhteen, mitä olenkin pyrkinyt jatkuvasti korjaamaan.

Tilanne on hieman absurdi, sillä samaa ei koskaan tapahdu maastossa. En koskaan suunnittele vaelluspäivälle selkeästi liian pitkää tai itselleni liian vaativaa reittiä. Päivämatkat suhteutetaan omaan jaksamiseen, kannettavan/perässä vedettävän määrään ja painoon, vallitsevaan säähän ja maasto-olosuhteisiin.

Miksi sitten vaadin itseltäni enemmän (liikaa) arjessa?

Ehkä siksi, että arjessa mieli olettaa vaatimusten ja suorituspaineiden tulevan ulkoa päin siinä missä maastossa suoritus tapahtuu puhtaasti itselle. Erämaassa virheen tekeminen ja sen seurauksena uupuminen voi myös olla erittäin fataalia. Mutta eikö se ole sitä tavallaan myös muussa elämässä?

Mustikatkin ovat saaneet lehtensä ja alkaneet kukkia. Kunhan vielä kevät ei jäisi sadon kannalta liian kuivaksi…

Jokaisen vaeltajan soisi ymmärtävän, ettei huonoissa olosuhteissa lähdetä yrittämään normaalia päivämatkaa. Tämä metafora on tärkeä oppi jokaiselle – erityisesti tänä pandemioiden aikakautena. Maastossa ympäristötekijät otetaan automaattisesti huomioon, koska niihin ei voida itse vaikuttaa. Ainoa, mihin pystyt vaikuttamaan, on oma toimintasi.

Myös koronaolosuhteissa olemme joutuneet hyväksymään, ettei normaaliin suoritustasoon esimerkiksi töissä ylletä. Niin ikään kaupunkiarjessa ympäristö vaikuttaa jaksamiseemme ja pystymiseemme.

Nyt ja koronan jälkeen.

Mitä Sveitsi on jo nyt opettanut minulle? – Metsä tarjoaa lohdun muuallakin

Vuoden ensimmäinen postaus on venynyt 2,5 kuukaudella monen tekijän seurauksena. Olen muuttanut puolison töiden perässä Sveitsiin ja ihmettelemme päivittäin elämää tässä omintakeisessa maassa.

Alku ei ole ollut yksinkertainen – kaikkea muuta! Koska Sveitsi ei ole EU-maa, on maahanmuuttoa varten pitänyt täyttää kymmeniä (jossei nyt ihan satoja) lomakkeita, skannata, kopioida ja tulostaa, juosta eri tahojen toimistoissa (usein vain tullakseen käännytetyksi ympäri jonkin lomakkeen puuttuessa), soitella eri viranomaisille, lähettää sähköpostia ja paperipostia ja puolison toki tehdä kokopäivätyötä siinä ohessa.

Kerta toisensa jälkeen monella tiskillä olemme törmänneet siihen, etteivät virkamiehet puhu englantia eikä englanninkielisiä kaavakkeita ole saatavilla. Tämä on aiheuttanut vielä lisää stressiä. Ruokaostokset joudun maksamaan paikallisen pankkitilin puuttuessa suomalaiselta pankkitililtä ja sairasvakuutuskortin jumittaessa laskuttamaan mahdolliset lääkärikulut vakuutusyhtiöltä jälkikäteen.

Menoja on siis tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin tuloja. Koti on muuton jäljiltä (edelleen) hävityksen kauhistus ja kaiken päälle koronavirus jyllää maan eteläosissa ja etenee aina vain lähemmäksi aiheuttaen muutoksia mahdollisesti työtilanteessa, joukkoliikenteessä ja päivittäistavarakaupan valikoimassa.

En silti ole kaivannut Suomeen. Oma mielenterveyteni koheni huomattavasti päästyäni valoisampaan ympäristöön ja selkeämpään auringon vuorokausirytmiin. Yöt ovat täällä pimeitä (mahdollisesti tähtikirkkaita), mutta päivät valoisia ja aurinkoisia. Sään puolesta helmikuussa Keski-Sveitsissä tuntui olevan jo toukokuu.

Ainoa, mitä kaipaan kovasti, ovat minulle läheiset ja rakkaat ihmiset ja henkinen turvaverkko sekä toisinaan minulle tutulla tavalla pyörivät systeemit. Yritän kuitenkin olla avoin uusille asioille ja nauttia elämän vieraistakin nyansseista (ainakin erilaiset toimistot tulevat tutuiksi).

Aina silloin tällöin tilanteiden sekavuus, uusien asioiden paljous tai kirjavien kanssakäymisten aiheuttama stressi on liikaa mielelle. Silloin hakeudun minulle turvalliseen paikkaan, jonka toimintatavan tunnen ja jonka kieltä osaan.

Metsään.

“Metsä on suomalaiselle kirkko”, “metsä on suomalaisen sielunmaisemaa”, “metsässä suomalainen on kotonaan”… Ainakin tämä suomalainen on. Vieraassa maassa luontosuhteeni tärkeys on kasvanut entisestään. Totesin tämän melko varhaisessa vaiheessa, kun podin akuuttia stressiä heti muuton jälkeen.

Uudessa kodissa haisi oudolta ja rakenteiden kautta kantautui kellarissa hurisevien laitteiden meteliä. Oloni oli kuin leikkaussalista sikolättiin muuttaneella. Huono sisäilma, liikenteen häly ja hajujen cocktail järkyttivät steriilistä Suomesta tullutta. Ahdisti ja oli vaikeuksia sopeutua.

Olimme aina kaivanneet kokemusta yhdessä ulkomailla asumisesta ja olimme alusta lähtien innoissamme uudesta mahdollisuudesta. Halusimme jäädä, halusimme onnistua ja sopeutua. Tahto oli kova ja siksikin sysäsin ehkä osin tietoisesti ja osin tiedostamatta mieleni taustalle ja piiloon koti-ikävän ja tuttuuden kaipuun. En antanut itselleni lupaa kaivata, juurihan olimme muuttaneet.

Nämä piilossa olleet lukot saivat helpotusta, kun löysin ensimmäisen viikon lopulla lähimetsämme. Kun metsän vihreänkostea tuoksu saavutti minut, olin välittömästi takaisin kotona. Mielentilani koheni ja oloni parani noin sata prosenttia. En ollut edes tiedostanut, kuinka paljon jännitin kehoni lihaksilla. Metsässä ne kaikki rentoutuivat. Pystyin pitkästä aikaa hengittämään koko kehollani puhdasta ja tuttua ilmaa ja koskettamaan tuttuja pintoja.

Kun saavun täällä metsään, aloitan retken aina hengittämällä tietoisesti syvään. Sen jälkeen otan ympäristön vihreyden vastaan kaikilla aisteilla. Niin haju-, kuulo- kuin tuntoaistikin ovat tärkeitä metsäretkellä.

Asutuksen keskellä vaellellessa törmää vain itselleen vieraaseen kieleen ja käsittämättömään viestintään. Talot ovat erinäköisiä kuin koti-Suomessa ja ihmiset ovat stressaavan sosiaalisia. Metsässä olin yksin, mutten yksinäinen. Saatoin viimeinkin hengähtää ja rentoutua. Puiden siimeksestä löysin itselleni tuttuja elementtejä, värejä, ilmiöitä ja lajeja.

Iloitsin aivan ylimittaisesti kerrossammalesta, valkovuokoista, jo laulamaan alkaneista peipoista ja tiltalteista ja kilpikaarnaisista männyistä. Metsä oli tuttu ja siksi turvallinen ympäristö. Osasin nimetä siellä olevia asioita ja lajit siellä puhuivat samaa kieltä kuin kotonakin. Löysin pohjakerroksesta myös tuttuja makuja: ketunleipää ja vuohenputken versoja.

Voi sitä riemua, kun lähimetsästä löytyi valmista hortoiltavaa! Muun muassa kotoa tuttua vuohenputkea.

Olen ollut tietoinen viherympäristöjen rentouttavista ja hyvinvointia tukevista vaikutuksista, mutten ollut ehkä ihan kokonaan tajunnut, mitä metsä todella merkitsee minulle. Näin kotimaan ulkopuolelta katsoessa tajuan nyt metsän ja vihreän ja sinisen luonnon olevan yksi tärkeimmistä elintasoani ja hyvinvointiani määrittävistä tekijöistä. Ja ulkomailla metsän merkitys on noussut aivan arvoon arvaamattomaan.

Se on varma stressin poistaja ja lääke ahdistukseen. Se on muistutus siitä, että luonto on henkisellä tasolla minulle samaa, missä ikinä olinkaan.

Jos haluaa viedä rentoutumisen nextille levelille, voi metsästä etsiä sopivan paikan, johon pistää pitkäkseen.
Keski-Euroopasta löytyy tuttua metsäympäristöä…
…Ja sitten keskisuomalaiselle ihan eksoottista ympäristöä. Riku pyökkimetsässä.

Mitä yhteistä on masennuksella ja koskenlaskulla? – Kertomus erään mielen ahdistuskohtauksesta

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. En koko kuussa, enkä viime kuussakaan. Minulla on tästä huono mieli, mutta kirjoittamattomuus johtuu siitä, että oloni on ollut vielä huonompi.

Tänä syksynä kävin syvemmällä kuin pitkään aikaan – ehkä koskaan. Kaikki lähti uutisista, jotka alkoivat kasautua kiihtyvällä vauhdilla eikä minulla ollut resursseja tai välineitä käsitellä niitä. Jotkut uutiset olivat hyviä, kuten uusi, lupaava työpaikka ja muutto ulkomaille, ja samaan aikaan jouduin pelkäämään minulle rakkaan ihmisen hengen puolesta.

Eräänä aamuna sain pahan ahdistuskohtauksen, jonka aikana toivoin, että kehoni antaisi periksi ja kuolisin pois. Ahdistuksen hetkellä en nähnyt muuta tietä ulos vaan olin täysin mieleni vallassa.

Kuva: Pixabay

Taustalla olivat monet minulle rankat uutiset ja aamuahdistuksen viimeisteli pitkäksi venähtänyt yö. Ahdistuksen alkaessa hengitykseni aluksi salpautui ja aloin hyperventiloida. Sisuksiani puristi ja silmissäni pimeni. Tuntui kuin pääni poksahtaisi samaan aikaan, kun oksentaisin sisukseni pihalle.

Häpesin itseäni. Kohtaus oli erityisen paha siitäkin syystä, koska luulin päässeeni vaivasta eroon. Kohtausta oli edeltänyt lievä depressiojakso ja sen seurauksena masennus syveni. Masennus uusii noin puolella masennuksen kerran kokeneista henkilöistä. Näinpä myös minulla.

Kohtaus meni aikanaan ohi ja sen laannuttua kirjoitin siitä Facebookiin. Sain paljon yhteydenottoja ja paljon hyvää palautetta. Moni ihminen kertoi kokeneensa täsmälleen samanlaisia fiiliksiä, mutta ei ole kehdannut tai kyennyt sanoittamaan niitä.

Ahdistuskohtauksen aikana muistan miettineeni, tätäkö loppuelämäni tulisi olemaan. Murhetta ja synkkiä pilviä. Ajatus johtaa hyvin nopeasti johtopäätökseen: miksi jaksaa jatkaa?

Kohtaukset eivät tokikaan ole päivittäisiä tai edes viikottaisia. Ne eivät tule säännöllisesti tai ennakoidusti eivätkä laukea samoista asioista. Masennus ei myöskään vielä toistaiseksi ole kaatanut minua pysyvästi vuoteeseen. Pystyn työskentelemään masentuneenakin. Tällöin en vain näe mitään valoa elämässäni vaan toimin automaattiohjauksella kuin robotti.

Tämän seurauksena välillä ajattelen, etten edes ole “kunnollinen masentunut”. En ole uskottava ennen kuin jään sängyn pohjalle makaamaan. Onnellisena päivänä omia depressiopätkiä on vaikea muistaa. Sitten, mustan koiran jälleen ilmestyessä, muistan tämän ajatuksen. Tällöin kyseenalaistan, olenko edes masentunut vai vain paska ihminen.

Kuva: Pixabay

Kuten olen jo aiemminkin kirjoittanut, masennus ei ole kuin flunssa. Se ei tule ja mene ja ole sellainen, että kun kerran olet parantunut, olet terve. Masennus ei välttämättä ala yhtäkkiä, niin että sen huomaisi. Minä kasvoin siihen. Aivan kuin mieleni ja persoonani olisi valinnut masentuneen tavan elää, vaikken tehnyt sitä tietoisesti.

Voiko masennuksesta oppia eroon? Jos voikin, se jättää kuitenkin aina jälkensä ihmiseen. Se on muuttanut minuakin. En enää palaa entiselleni kuin flunssan jäljiltä palataan. Samaksi ihmiseksi, joka olin ennen sairastumistani. Tämä on ollut vaihe elämässäni, joka kasvattaa minua henkilönä ja vaikuttaa kehittymiseeni ehkä enemmän kuin mikään aikaisempi kasvutapahtuma elämässäni.

Masennusta voi kuitenkin oppia hallitsemaan. Nimittäin hyvin usein masennus on negatiivisten ja kieroutuneiden ajatusten vyyhtiä, joka toistaa ja toistaa itseään. Ahdistuskohtaukset alkavat, kun mielemme vakuuttaa kehollemme, että olemme vaarassa. Menemme fyysiseen paniikkiin, jolloin saatamme tarvita ulkopuolisen apua päästäksemme pois hurrikaanin keskeltä.

Kuva: Pixabay

Koskessa meloneena ajattelen, että syyllistävät ja masentavat ajatusketjut ovat kuin voimakas virta. Ne imaisevat sinut mukaansa. Päästäkseen pois virrasta, täytyy meloa tietoisesti vastaan tai vauhdikkaasti eteenpäin karikoita ja sisäänsä houkuttelevia pyörteitä väistellen.

Jos antaudut ajatusten virralle, ne vievät sinut mennessään ja saattavat upottaa sinut. Voimakkain virta johtaa ennen pitkää suoraan ahdistuskohtauksen kuohuihin. Noissa kuohuissa on vain puoliksi vettä ja puoliksi ilmaa. Ne eivät kannattele sinua eikä niissä pysty melomaan tai hengittämään. Lopulta valkoinen vaahto nielee sinut ja sylkäisee pihalle mankeloituaan melojaa tarpeeksi.

Virran voimistuminen täytyy huomata ajoissa, ettei se kasva omille voimille liian isoksi, jolloin sitä ei voi enää voittaa. Kun huomaat olevasi virrassa, voit sanoa itsellesi “kohta tulee koskiosuus, älä mene sen mukana”. Synkkien ja kamalien ajatusten ja pelkojen ajatteleminen koskena luo turvaa ja auttaa hahmottamaan, milloin virtauksen määrä ja masennuksen imu lisääntyy.

Joskus pitkän matkan synkkien ajatusten vesissä ajelehtinut mieli on kuitenkin liian väsynyt jaksaakseen tapella virtaa vastaan yksin. Silloin tarvitsee rannalta pelastusliinan heittävän ihmisen.

Helposti vesille! – Kannonkosken lähivedet tarjoavat myös matalan kynnyksen melottavaa

Ei tarvitse olla mestarimeloja, jotta voi lähteä vesille Kannonkoskella. Eikä edes kokenut retkeilijä, sillä paikkakunnalla voi helposti heittää päiväretken lähijärville ja koostaa mieluisensa kokonaisuuden useammasta järvestä!

Melontakilometrejä hakeva voi lähteä liikkeelle Haapajärviltä ja kiertää Kannonjärven ja Enonjärven. Suojaisia vesiä taas tarjoavat esimerkiksi aivan keskustan kupeessa oleva Syväjärvi ja Potmonjärvi.

Rauhallista iltamelontaa

Kävin rauhallisella iltamelonnalla fiilistelemässä menneen syksyn alkanutta ruskaa ja kiersin Kivijärven ja Vuosjärven välissä olevat kolme järveä: Potmonjärven, Syväjärven ja Pudasjärven.

Paras vesillelaskupaikka lienee kunnan uimaranta Syväjärven pohjoispäässä. Navigaattoriin kun kirjoittaa osoitteen Kankaalantie, Kannonkoski, pääsee perille.

Syväjärvi on keskikokoinen järvi pienemmän Potmonjärven ja isomman Pudasjärven välissä. Pudasjärveen Syväjärveltä pääsee Luukonsalmea pitkin, josta kulkee yli myös maakuntaura talvisin. Potmonjärveen Syväjärven taas yhdistää kaunis Naisvirta, jonka lumoissa vietin pitkän tovin.

Pudasjärven perukoilta lähtee Hilmonjoki, joka laskee Vuosjärveen. Kuinka melottavissa joki on, täytyy selvittää korkeamman veden aikaan.

Potmonjärveen laskee Kivijärvestä Potmonkoski, joka on padottu koskikohdastaan. Pato on suurin yksittäinen tekijä, joka tällä hetkellä vaikeuttaa melojan pääsemistä Kivijärveltä Vuosjärvelle näiden pikkujärvien kautta. Yhtenäinen melontareitti Kinnulasta Viitasaarelle vaatisi suunnitelman padon ohittamiseksi.

Päiväretki kilometrejä keräten

Sain nauttia syksyn viimeisistä lämpimistä keleistä päiväretkelläni Haapajärvillä, Kannonjärvellä ja Enonjärvellä. Laskin vesille Iso Haapajärven uimarannalta. Iso Haapajärven uimaranta on todella sympaattinen paikka. Vesille on helppo siirtyä matalalta laiturilta ja rannassa on myös ulkohuussi. Sen sijaan parkkitilaa autoille on valitettavasti vähän.

Poikkesin kurkkaamassa Pikku Haapajärven ennen kuin siirryin Kannonjärvelle. Kannonjärvellä mielenkiintoisin kohde on Otaniemi, joka on ilmeisesti valtakunnallisestikin merkittävä paikka. Sieltä on mm. löydetty saamelaisasutuksen jälkiä ja raudanvalmistuksen merkkejä. Paikalta on löytynyt myös harvinainen rautakirves.

Tälläkin hetkellä niemessä on asutusta eikä niemeen ole rakennettu rantautumispaikkaa tai retkeilijää palvelevia rakennelmia. Kauniit ovat niemen kallioiset rannat joka tapauksessa.

Kannonkoski

Kannonjärven pohjoispäässä virtaa paikkakunnallekin nimen antanut Kannonkoski. Kosken kohdalla vesi putoaa lähes 10 metriä Kivijärveen. Korkealla vedellä katsojaa odottavat valkoiset kuohut, jotka vyöryvät läpi lehtomaisen jokiuoman.

Koskella meloja kohtaa padon, jonka imua on syytä varoa. Rantautumiskohtia hyvissä ajoin ennen patoa on huonosti ja tämä tulee ottaa huomioon patoa lähestyttäessä. Epävarman melojan ehkä kannattaakin jättää kosken ihailu turvallisesti maalle toiseen kertaan.

Jos kuitenkin haluaa meloa padolle, puisen rantautumiskepin avulla notkea meloja pystyy nousemaan kajakista rantakivillekin.

Kannonkosken pato on yli satavuotias. Virran varrella on muinoin ollut myllyjä ja sahateollisuutta, josta on tuotettu lautatavaraa muun muassa laivoihin Kokkolaan. Vuosina 1836-1947 eri omistuksissa toiminut kauppasaha synnytti lähialueen asutuksen ja oli suurin pohjoisen Keski-Suomen kauppasaha. Nykyisin historiasta on näkyvillä enää paikallisen Lions Clubin pystyttämä “Vesiratas”-muistomerkki.

Kannonkosken pato
“Vesiratas”-muistomerkki Kannonkosken rannalla

Padon ja kosken pystyy kiertämään helposti maata pitkin. Virran viertä kulkee kärrypolku Kivijärven rantaan, missä on tulipaikka ja helppo ranta laskea vesille.

Kosken ohitusreitti maitse

Kannonjärveltä pääsee rautatiesillan ja Saarijärventiensillan ali suurelle Enonjärvelle, jossa riittää melottavaa loppupäiväksi.

Meloen autiotuville! – Vuosjärven iki-ihanat taukopaikat mahdollistavat vesillä liikkumisen kaikkina vuodenaikoina

Tein lokakuun loppupuolella kolmipäiväisen melontavaelluksen Kannonkosken Vuosjärvelle. Retki tarjosi vaihtelevaa säätä, viimeiset maistiaiset ruskasta ja mielenkiintoisia paikkoja. Ennen kaikkea taukopaikat jäivät mieleen, sillä saaret tarjoilivat Etelä-Suomen melojalle harvinaista herkkua: autiotupia.

Vuosjärvi on kaunis, mutta haastava järvi. Veneellä liikkujan on joko tunnettava seudut tai oltava silmät auki, sillä järvestä puskee pintakiveä milloin mistäkin kohtaa ja jopa keskellä selkää.

Meloen on vapaa liikkumaan sielläkin, minne isommalla veneellä ei pääse. Pintaliitävä kajakki onkin sopiva valinta tälle(kin) järvelle. Menopelinsä voi laskea vesille esimerkiksi Uittosalmen vesillelaskupaikassa. Paikalta löytyy paljon tilaa autoille, katos, ulkohuussi ja tulipaikka.

Ensimmäisenä päivänä keli ei olisi voinut olla parempi. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja ruska loisti upeasti vielä monissa puissa. Koukkasin aluksi uteliaisuuttani Hilmonkosken suulle ja jatkoin sitten lounaalle Pyssysaareen.

Vuosjärven Pyssysaaressa on vanha Metsähallituksen laavu. Nykyisin laavua huoltaa paikallinen kalastusosakaskunta.

Pyssysaari on Metsähallituksen omistama saari, jossa sijaitsee paikallisen kalastusosakaskunnan ylläpitämä laavu tulipaikkoineen. Laavu ja tulipaikka sijaitsevat saaren itäkärjessä, jossa täytyy pitää kieli keskellä suuta rantautuessa. Vähemmän kivinen ranta löytyy saaren pohjoispuolelta. Ulkohuussia en saaresta löytänyt.

Saari on ilmeisesti ollut väliaikaishautapaikka ja sieltä löytyy myös niitä vanhempia asutuksen merkkejä. Epäillään, että paikalla olisi ollut saamelaisasutusta.

Itsehän en näitä asioita osaa katsoa ja sekoittaisin vanhat hautapainaumat iloisesti kivisessä maisemassa normaaleihin maastonvaihteluihin.

Kivisen ja möykkyisen olemuksensa vuoksi Pyssysaaresta löytää vaikeasti telttapaikkaa. Sen sijaan hyviä riippumattopuita löytyy paljon! Onneksi myös laavussa on tilaa yöpyjälle, jonka selkä ei kestä notkollaan olemista. Heti, kun siivoaa vanhat linnunpesät pois.

Ruskan värit ja metsän muodot saivat inspiraation liikkeelle.

Lounaalta lähdin takaisin pohjoiseen ja Uittosalmen läpi kohti Varasta. Varasen pohjoispäässä sijaitsee pato ja voimalaitos, joka estää pääsyn Kivijärven puolelle. Aivan pohjoispäätyyn laskee Kämärinkoski, joka oli matalan veden seurauksena painunut maan alle ja lorisi kivien onkaloissa. Periaatteessa tässä olisi vesiväylä Kivijärven puolelta Vuosjärveen. Jos se olisi kuljettavissa.

Toinen vaihtoehto on meloa Kannonkosken keskustan eteläpuolelta Potmonjärven, Syväjärven ja Pudasjärven kautta. Sillä reitillä tiellä ovat Potmonkosken pato ja matalavetinen Hilmonjoki.

Kivijärveltä Vuosjärvelle pääseminen avaisi loputtomia mahdollisuuksia melojille. Parhaimmillaan melottavaa saisi useammaksi viikoksi, kun Kinnulasta pääsisi Kivijärven ja Kannonkosken kautta Viitasaarelle ja siitä edelleen useampaa reittiä Jyväskylään asti.

Varasella sijaitsee kylmä taukotupa, ulkohuussi ja tulipaikka isommassa Majasaaressa. Kalastusosakaskunnan huoltama kaikille avoin taukotupa on vasta rakennettu ja siistissä kunnossa. Jälleen sekä rantautuminen että telttapaikan etsintä on haastavaa. Tupa tarjoaa kuitenkin suojaa ilmoilta.

Isommassa Majasaaressa Varasella sijaitsee lämmittämätön taukotupa. Pihapiirissä on ulkohuussi, tulirinki ja puukatos.

Reissun toisena päivänä jatkoin pilvisessä säässä etelään ja Vuosjärven läpi kohti Lakojokea. Lakojoen suu on hyvin rehevöitynyt ja meni hetki ennen kuin spottasin väylän ruovikon läpi joelle. Veden virtausko lienee pitää väylän auki, muttei se ainakaan estä vastavirtaan etenemistä.

Joelle tullessani tunnelma vaihtui täysin ja olin yhtäkkiä sukeltanut johonkin aivan toiseen maailmaan. Olo oli kuin mangrovemetsän ympäröimällä suojoella. Metsät kummallakin puolella on rajusti ojitettu ja ojanpenkat tarjoavat tarvittaessa hyvän rantautumispaikan. Vaikka jokaiselle melojalle oman!

Jokea pitkin pääsee ylöspäin helposti parisen kilsaa, aina ensimmäiselle koskelle asti. Mutkittelevalla joella melominen on jännittävää, kun ei tiedä, mitä yllätyksiä tai minkälaisia maisemia mutkan takaa paljastuu.

Lounastin joella ja jatkoin siitä pohjoiseen tehden kuitenkin vielä pienen kiekan Vuorilahden kautta. Vuorilahti on kapea ja varsin syvä lahti, jonka rannat nousevat vedenrajasta – eivät kuitenkaan niin jyrkästi etteikö niille olisi voinut rakentaa. Karttaa katsellessa huomaa, että korkeuskäyrät ovat tiheämmässä pinnan alapuolella. Kuinkahan jylhät sukellusmaisemat lahti tarjoaisi?

Vuosjärvellä Riuttasaaressa sijaitsee laavu.orginkin tietämä takallinen autiotupa.

Riuttasaareen saapuessani tuuli teki nousuaan. Rantautuminen kiviselle saarelle oli reissun vaikein ja sain äheltää kajakkini kanssa hyvän tovin ennen kuin sain sen kuiville ja lepäämään pehmusteiden päälle. Sittenkin mieltäni painoi huoli vielä pitkälle yöhön, ettei kajakki vain valuisi takaisin veteen, karkaisi tuulen mukana tai hakkautuisi rannan kiviin aallokossa.

Saaren rannassa on laituri, mutta paikalla vieraillessani laiturin kunto oli todella huono, minkä lisäksi se on rakennettu veneillä liikkujille ja on kajakille liian korkealla.

Sen sijaan iloa tuotti laavu.orgissakin mainittu autiotupa. Riuttasaaressa on erittäin sympaattinen, maapohjainen ja kivistä muuratulla takalla varustettu autiotupa. Paikkaa huoltaa jälleen paikallinen kalastusosakaskunta. Pihapiiristä löytyy tulirinki, puukatos ja vähän kauempaa mäen takaa ulkohuussi.

Oli mahtavaa päästä kuivattelemaan tulen lämpöön tuulen suojaan. Saumoistaan hieman vuotavalla aukkopeitteellä olin saanut kasteltua useammat housut. Pyykkinarun virittely kattoon oli siis paikallaan.

Maalattiasta huolimatta Riuttasaaren tuvassa sai kuivatettua hyvin melonnassa kastuneet vaatteet.

Tulipesällinen tupa mahdollistaa helposti retkimelomisen myöhäissyksylläkin ja talvella se toimii oivallisena taukopaikkana ja vierailukohteena retkiluistelijoille.

Vielä ennen makuupussiin kömpimistä kävin sitomassa kajakin vyöllä (mukana ollut naru toimi pyykkinaruna) kiinni pajukkoon. Tämän rauhoittaessa mieltä oli hyvä nukahtaa tuulen ulvontaan.

Kolmantena päivänä tuuli oli odotetusti kääntynyt ja noussut navakkaan viiteen metriin sekunnissa. Vuosjärvi voi olla matala, mutta se on tarpeeksi suuri, jotta oikeasta suunnasta tuullessa aallot pääsevät kasvamaan mainingeiksi. Meloin myötätuulessa takaisin kohti Uittosalmea. Matkalla poikkesin vielä Hotakansaaren Vastaniemen vanhalla männyllä.

Lyhyt video reissusta:

Merimelontaa Keski-Suomessa? – Eteläisen Kivijärven melontakohteet

Kannonkosken kunnan hallinnoimassa luontoreittihankkeessa kartoitetaan muun muassa alueen mahdollisia melontareittejä. Ja niillehän potentiaalia riittää! Kymijoen latvavesinä alueen vedet ovat laajoja, virtaavia tai somia ja rauhallisia pikku järviä ja jokia. Joka tapauksessa erittäin melottavia!

Hankkeen ensimmäisellä viikolla lähdinkin innoissani kartoittamaan eteläisen Kivijärven nähtävyyksiä ja koostin kolmipäiväisestä reissusta videon.

Aloitin retkeni Nuorisokeskus Piispalasta vain huomatakseni, että kaikki eväät olivat jääneet kotiin jääkaappiin! Voisipa todeta, että tapaus oli taas “yksi näistä reissuista”, sillä kerta ei ollut ensimmäinen. Viimeksi unohdin pois kaikki herkut ensimmäisellä yksinvaelluksellani Islannissa ja sitä edeltävänä kertana unohdimme melontareissulla Repovedellä retkiseuran kanssa varata ruokaa kaikille suunnitelluille reissupäiville…

Niinpä suunnitelmaa oli vain muutettava niin, että kiepautin ensin järven eteläpäätyyn ja Kannonkosken satamaan, josta lähimpään kauppaan on kymmenen minuutin kävelymatka.

Pienen ekstralenkin jälkeen päädyin lopulta Selkäluodon kautta Lintusaareen yöksi. Matkalla satamasta Selkäluodolle ripsaisi vettä ja pidin Selkäluodon laavulla hyvin ansaitun evästuokion.

Selkäluodon laavu ja tulipaikka

Yö Lintusaaressa oli erittäin rauhallinen, sillä sain koko saaren täysin itselleni. Ilma oli lämmin ja tuuleton ja taivas silti kirkas. Odottelin uteliaana, josko kaunis auringonlasku olisi vielä kruunattu revontulilla, mutta sain tyytyä tähtiin ja täysikuuhun – ei huono sekään!

Aamulla tutustuin Lintusaareen lähemmin. Lintusaari sijaitsee Kivijärvessä keskellä Lintuselkää, noin 5 km:n päässä Piispalasta. Koko saari on rantojensuojelualuetta ja reunustettu upeilla luonnollisilla hiekkarannoilla. Pienen saaren kumpuilevilta kankailta löytyy vanhoja, jo kilpikaarnaa kasvattaneita mäntyjä ja saaren länsirannalta Metsähallituksen ylläpitämä tulipaikka.

Lintusaaren nuotiopaikka löytyy saaren länsirannalta.

Lintusaaresta lähdin pieneen vastatuuleen kohti Kivijärven satamaa, jossa pidin lounas- ja kahvitauon. Kivijärveltä suuntasin itään, Lokakylän satamaan.

Etelä-pohjois-suunnassa pitkä Kivijärvi tarjoaa hyvinkin merimäiset olosuhteet, kun tuulensuunta on oikea. Niinpä sain nauttia kevyelläkin tuulella kunnon mainingeista eikä pitkä selän ylitys ollut tylsä!

Lokalahdessa pysähdyin jälleen pienelle evästauolle ja jatkoin perille Isohiekan leiripaikkaan mahtavassa auringonlaskussa!

Isohiekka on nimensä mukainen. Luoteeseen aukeava lahti tarjoaa yli 300 metriä matalaa hiekkarantaa. Kannonkosken nettisivut mainostavat rantaa pohjoisen Kannonkosken ehdottomana ykköskohteena. Isohiekalla sijaitsevat Metsähallituksen omistamat laavu, keittokatos, puuvaja ja kuivakäymälä. Sinne pääsee myös kävellen ja pyörällä metsäpolkuja ja metsäautoteitä pitkin ja siellä käy kääntymässä myös vanha maakuntaura.

Jälleen sain olla omissa oloissani ja päätin teltan sijaan yöpyä laavussa. Iltateetä tulilla juodessani mieleeni juolahti, etten ollut nähnyt koko reissun aikana juuri ketään. Ensimmäisenä päivänä olin nähnyt kaksi venettä, mutta muutoin niin järvi kuin rannatkin olivat huutaneet tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan.

Totesin sen olevan oikeastaan sitä, mihin olen Suomen luonnossa tottunut. Tällä hetkellä, luontoliikuntainnon kasvaessakin, maastamme löytyy täysin ruuhkautuneita retkeilyreittejä ja sitten niitä, joilla vain harvat käyvät. Kuksaa nuotion ääressä kallistellessani olin varma, ettei Kivijärveä ole vain löydetty vielä.

Isohiekan laavu ja tulipaikka

Laavussa yöpyminen osoittautui lopulta virheeksi. Yö oli paljon kylmempi kuin edellinen ja käydessäni vielä laittamassa rannassa kajakkia yöpuulle, huomasin kajakin pinnan olevan jäässä. Olin kuitenkin jo tehnyt pedin laavuun ja päätin luottaa makuupussiini.

Laavu aukeaa järvelle, josta yöllä myös tuuli. Avonaisessa yöpaikassani tuli pian kylmä ja aamuun mennessä olin kasannut lähes kaikki kuivat vaatteeni jalkojeni lämmikkeeksi. Ensi kerralla telttaan nukkumaan!

Aamu valkeni harmaana. Rannalla minua vastaan vyöryivät sekä selän yli vaeltaneet aallot että aalloilla ratsastavat sumupilvet. Ilma tihkui seikkailua ja sytytin innoissani kajakin kansivalon sumua varten.

Isohiekan keittokatos

Isohiekalta jatkoin kohti Piispalaa, mutta sitä ennen kävin pyörähtämässä vielä Koiralahdessa ja Huhmarlahdessa.

Koiralahti sijaitsee aivan Isohiekan vieressä ja sinne johtaa kapea Surmasalmi. Salmi on saanut nimensä tarinasta, jonka mukaan eräs mies oli matkalla hevosreellä Kivijärveltä, kun, miehen ilmeisesti nukahdettua rekeen, hevonen eksyi salmen heikoille jäille. Kumpikin putosivat ja hukkuivat jäihin. Tästä tapauksesta salmi kantaa nimeä Surmasalmi.

Itse Koiralahti on suojaisa ja erämainen. Sen rannat ovat pitkälle lahden pohjukkaan asti kiviset ja lahdesta saakin parhaimman kuvan juuri vesiltä käsin. Pidin hetkisen lahdessa tuulensuojaa ja lilluin paikallani kiviröykkiöitä katsellen ja lahden ulkopuolella myrskyävää järveä kuunnellen.

Kivijärven rannat olivat tähän mennessä olleet joko uskomattoman kauniita hiekkarantoja tai järkähtämättömiä kivikasoja. Ja nämä piirteet vaihtelivat jyrkästi. Muutoinkin olin huomannut, että Kivijärvi on nimensä mukainen. Retkelläni vedet olivat poikkeuksellisen alhaalla, mutta korkeallakin vedellä saattaa vesillä liikkuja kohdata pintakiviä ihan missä tahansa. Jopa keskellä järvenselkää.

Kivijärven monet saaret ovat matalia luonnonhiekkarantoja.

Matka Piispalaan oli alkuun sivu- ja lopulta myötätuulta. Tuuli jälleen pohjoisesta, jolloin järven eteläpäässä selillä, joilla tuuli pääsi esteettä kulkemaan ja nostamaan maininkia, aallonkorkeus hipoi jo 40 senttiä.

Matalassa kajakissa istuvalle se on paljon ja sain jälleen nauttia vauhdikkaasta ylös-alas-keikutuksesta. Huomasin hihkuvani riemusta joka kerta, kun teräväreunaiset vaahtopäät murtuivat kajakin etukannelle. Tunsin olevani elossa!

Samalla ajattelin, etten kovin montaa kertaa ole päässyt yhtä helposti ja yhtä lähellä rantaa, suht turvallisissa olosuhteissa kokemaan niin merimäisiä olosuhteita sisämaassa. Aamuinen sumu oli jo hälvennyt ja tuulessa ainoastaan tuoksui järven kosteus.

Matkaa kertyi lopulta koko reissulle reilut 60 km tuulen ollessa pääasiassa vastainen ja keskivauhdin ollessa todennäköisesti jotain 5 km/h. Kivijärvi on mielenkiintoinen retkikohde ja oikeanlaisella varustuksella erittäin antoisa melontajärvi. Taukopaikkoja on tiheään (noin 10 km:n välein) koko järven pituudelta ja kajakin saa vesille monesta kohtaa.

Kohteet kartalla:

Kannonkosken satama

Selkäluodon laavu

Lintusaari

Kivijärven satama

Lokakylän satama

Isohiekka

Koiralahti

Luontoreitit kuntoon! – Luontoliikunnasta kunnan vahvuus -esiselvityshanke käynnistyi

Aloitin kaksi viikkoa sitten Kannonkosken kunnan hallinnoimassa luontoreitistöhankkeessa. Luontoliikunta ja erityisesti retkeily ja maastopyöräily ovat nyt nousevia lajeja ja kiinnostuneet harrastajat matkustavat pitkiäkin matkoja kokeakseen uusia polkuja ja paikkoja. Tässä on harvaanasutuilla luontokunnilla sauma kehittää omaa matkailutarjontaansa.

Viime vuosina reitistöhankkeita on ollut vireillä ja saatu päätökseen useissa kunnissa. Keski-Suomessa retkeilyreittien esiselvitystä on tehty ainakin Jyväskylässä, Konnevedellä, Laukaassa, Petäjävedellä, Jämsässä, Kuhmoisissa, Saarijärvellä, Joutsassa, Kivijärvellä, Kinnulassa ja Pihtiputaalla.

Esiselvityksissä hankesuunnitelmien mukaisesti kartoitetaan jo olemassa olevia reittejä, niiden kuntoa ja palvelurakenteiden kuntoa ja puutteita. Mikäli niin on suunniteltu, voidaan hankkeessa myös linjata uusia reittejä. Varsinaiset konkreettiset, maastoon tehtävät parannukset tehdään kuitenkin esiselvityshanketta seuraavassa investointihankkeessa.

Mikäli reittejä on jo olemassa ja ne ovat käytettävissä, voi reittien markkinoinnin aloittaa jo esiselvityshankkeessa. Puoli vuotta sitten päättynyt #retkeilyKS-hanke, joka kattoi Jyväskylän ympäryskunnat ja Keski-Suomen kansallispuistot, on mielestäni hyvä esimerkki tästä. Toimin tiiviissä yhteistyössä tämän ison hankkeen kanssa ajaessani Pihtiputaalla Harjuntakasesta maailmankartalle -esiselvityshanketta.

#retkeilyKS-hankkeen saamasta huomiosta ja erityisesti someviestinnästä vaikuttuneena halusin itsekin panostaa omien hankkeiden näkyvyyteen. Näinpä myös Harjuntakasesta maailmankartalle -hanke sai paljon kehuja läpinäkyvyydestään ja viestinnästään.

Samaa periaatetta haluan noudattaa myös Kannonkosken alueella tehtävässä esiselvityshankkeessa. Hankkeesta viestitään lukuisia kanavia pitkin, pääasiassa Kannonkosken kunnan omilla verkkosivuilla, hankkeen Facebook-sivulla ja hankkeen blogissa. On tärkeää, että alueella asuvat, yrittävät ja matkailijat löytävät luontoreittien äärelle jo varhain. Näin myös se paras viidakkorumpu eli suullinen tieto saa aikaa levitä.

Kannonkoskella on paljon upeaa luontoa ja kohteita, joiden olemassa olosta ei laajemmin tiedetä.

Luontoliikunnasta kunnan vahvuus -hankkeessa kartoitetaan Kannonkosken alueella olevat vesi- ja maastopyöräilyreitit. Olemassa olevien taukopaikkojen ja muiden retkeilyrakenteiden, kuten laitureiden, opastaulujen, pitkospuiden, reittiviittojen ja -merkintöjen kunto tarkastetaan ja parannusehdotukset kirjataan ylös.

Tavoitteena on, että kunnostetut reitit palvelisivat mahdollisimman monia ja kannustaisivat kuntalaisia, kesäasukkaita sekä muita kunnassa vierailevia liikkumaan yhä enemmän ulkona luonnossa. Hyväkuntoiset ja toimivat retkeilyrakenteet hyödyntävät myös matkailuyrittäjiä mahdollistamalla erilaisia ohjelmapalveluita.

Varsinaisia melontareittejä kunnassa ei vielä ole, vaikka potentiaalia on noin kahdenkymmenen erikokoisen järven ja useamman joen puolesta. Mahdollisia uusia melontareitistöjä hahmotellaankin hankkeen aikana ja sekä ideoidaan niihin liittyviä palveluita.

Pyöräilyreitistöä lähdetään todennäköisimmin rakentamaan kartalla jo olemassa olevien patikointipolkujen päälle. Polku, joka on pyöräiltävissä, on myös käveltävissä. Samalla tulee tarkastettua muun muassa vanhan maakuntauran kunto.

Koska retkeilyrakenteiden halutaan palvelevan kaikkia, haluamme hankkeessa tietää, mitä tarpeita ja toiveita reittejä käyttävillä kuntalaisilla on. Esiselvityshanke hakee sitä tietoa, mitä pitkään Kannonkoskella asuneilla on, sekä vinkkejä hyvistä nähtävyyksistä ja luontokohteista, joita sijoittaa reittien varrelle.

Tämän tiimoilta tullaan hankkeessa järjestämään yleisötyöpaja, jossa voi jakaa omia kokemuksia ja muistoja Kannonkosken vesiltä ja poluilta. Yrittäjiä tullaan kontaktoimaan heidän tarpeidensa ja toiveidensa sekä asiakaspalautteiden puolesta.

Samoihin aikoihin tämän hankkeen kanssa on kahdeksan kunnan alueella starttaamassa myös toinen reitistöhanke. Kyseessä on Kehittämisyhtiö Witas Oy:n ja Jyväskylän ammattikorkeakoulun vuoden mittainen esiselvityshanke, jonka piirissä myös Kannonkoski on.

Tässä ja Witaksen hankkeessa kartoitetaan eri reittejä. Onkin pohjimmiltaan hyvä, että työtunteja saadaan lisää ja maastoon jalkautettua enemmän porukkaa. Näin Kannonkosken upeat reitit saadaan varmasti kaikki läpikäytyä!

Vaikka reitit olisivat erit eri hankkeissa, risteävät samat retkeilijöiden tarpeet jokaisen reitin kohdalla. Luontoliikunnasta kunnan vahvuus -hankkeessa tullaankin tekemään tiivistä yhteistyötä Witaksen hankkeen kanssa ja kommunikoimaan kunnan reitistöjen kokonaiskuvasta.

Terveysluontopolut osa 1: Ikaalisten Voimametsä – Suomen ensimmäinen terveysluontopolku antaa voimaa, mutta myös vaatii sitä

Ikaalisissa sijaitsee Suomen ensimmäinen luonnon hyvinvointivaikutuksiin keskittyvä luontopolku, joka todistaa, ettei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan. Kahden eri mittaisen reitin varrella pääsee pysähtymään ja rauhoittumaan, mutta niiden aikana saa myös hien pintaan. Tänne urbaaneinkin ihminen uskaltaa lähteä!

Äkkiseltään ei kuvittelisi löytävänsä pienestä Ikaalisten kaupungista niin monipuolista paikkaa kuin Ikaalisten Kylpylä on. Autiota luonnon rauhaa etsimään tullut häkeltyy porteilla siitä määrästä aktiviteetteja, mitä kylpylältä löytyy. Sen maastoista löytyy myös Voimametsä, Suomen ensimmäinen luonnon ja metsien hyvinvointivaikutuksia hyödyntävä luontopolku.

Lähes kymmenen vuotta vanha polku on syntynyt entisen Metsäntutkimuslaitoksen, Tampereen yliopiston ja Ikaalisten Kylpylän Terveyttä metsästä -hankkeessa vuosina 2008-2010. Alunperin tutkimuskäyttöön rakennettua luontopolkua hyödyntävät myös kylpylän kuntoutujat sekä alueen virkistyskäyttäjät.

Voimametsän kyltit ovat reitillä puisia keltaisin maalein.

Nopeasti vilkaistuna hakukoneella ei netistä löydy juuri sen kummempaa tietoa Voimametsästä tai sen reiteistä, mutta kylpylän tiskiltä saan pyytämällä mustavalkoisen kartan. Lisäksi minut osataan neuvoa reitin alkuun.

Voimametsän merkitty reitti lähtee kylpylän takaa rannasta (osoite: Huvilatie 2). Aluksi seurataan valkoisiin tolppiin kiinnitettyjä, laminoituja Voimametsä-kylttejä, kunnes saavutaan lenkkipolkujen lähtöpaikalle ja merkit vaihtuvat puisiksi. Metsässä reitti on hyvin merkitty ja etenee selkeitä uria pitkin, mutta etenemisen seuraamiseksi kannattaa ottaa kartta mukaan! Ainakin itse tykkään katsoa aina välillä missä menen ja mitä seuraavaksi pitäisi tulla.

Tarjolla on kaksi polkua, 4,4 ja 6,6 km. Kumpainenkin niistä on reippaasti pidempi, kuin aikaisemmin kiertämäni hyvinvointipolut. Olen hieman yllättynyt reittien pituudesta. Toisaalta, jos haluaa tutkia sitä, miten luonnonympäristössä vietetty aika vaikuttaa ihmisiin, pitkällä reitillä tulee väkisinkin käytettyä aikaa eikä luontokäynti ole vain pieni piipahdus. Toisaalta taas sitten pitkällä polulla ei jää aikaa hitaaseen nautiskeluun vaan tiukemmalla aikataululla polkua täytyy kiertää rivakasti.

Reittiä tekemässä ollut Tampereen yliopiston psykologian professori Kalevi Korpela valottaa niin polkujen pituutta kuin niiden sijaintiakin. “Erilaiset hyvinvointivaikutukset ilmenevät tutkimusten mukaan eri aikaviiveiden jälkeen ja ajatuksena oli, että noin 40-60 minuuttia olisi sopiva kävelyaika”, Korpela kertoo. Reittien tulee siis olla tarpeeksi pitkät, jotta aikaa tulisi käytettyä vähintään se tunteroinen.

Voimametsän toteuttamisella on ollut myös tiettyjä reunaehtoja. “Reittejä varten ei ollut mahdollista perustaa uusia polkuja vaan Voimametsän reittien piti kulkea jo olemassa olevia väyliä pitkin”, Korpela selittää reittien sijaintia. Karkeampi Voimametsän sijainti määrittyi yhteistyökumppani Ikaalisten kylpylän mukaan ja väylät valikoituivat hankeryhmän asiantuntijoiden yhteistyöllä.

Reittien mustavalkoisen kartan saa pyytämällä kylpylän tiskiltä. Tarjolla on kaksi polkua: 4,4 ja 6,6 km pitkät reitit.

Voimametsää on käytetty luonnon elvyttävien vaikutusten tutkimiseen muun muassa tässä ja tässä tutkimuksessa. Vuosina 2017 ja 2018 tehdyissä tutkimuksissa selvitettiin, onko tietoisesti tehtävillä harjoituksilla vaikutusta luonnossa elpymiseen.

Voimametsässä harjoituspisteitä on kaikkiaan 9 kappaletta (viisi niistä lyhyellä reitillä). Ne ovat käytännössä metsän ja ympäristön kokemiseen ja havainnoimiseen ohjaavia opastauluja, joiden laatimisessa on hyödynnetty olemassa olevaa tutkimustietoa.

Värikkäät opastaulut erottuvat hyvin maastosta. Ensimmäisen harjoituspisteen vieressä on kylpylän oma infotaulu, joka kertoo fyysisen kunnon tärkeydestä. Hyvin osuvasti, sillä myös hyvinvointipolulla saa halutessaan hien pintaan. On se sen verran pitkä.

Lisäksi lyhyempi polku kulkee koko matkan lenkkeilyreittejä pitkin. Pidempi reitti erkanee lyhyestä muutaman kilometrin jälkeen ja tekee parin kilometrin ekstralenkin palaten sitten takaisin lyhyelle reitille.

Ensimmäisellä harjoituspisteellä pääsee arvioimaan omaa oloaan Likertin asteikolla neljässä kysymyksessä. Totean olevani varsin pirteä ja rento jo valmiiksi, mutta odotan silti mielenkiinnolla metsäretken jälkeisiä tuloksia. Josko Voimametsä antaisi elinvoimaa entistäkin enemmän.

Ensimmäisellä pisteellä on myös taulu, jossa on kaksi kuvaa. Kävijän on löydettävä minuutin aikana kuvista mahdollisimman monta eroavaisuutta. Kyseessä on havainnointitehtävä ja hypoteesin mukaan minun tulisi selviytyä siitä paremmin metsäpolulla oleskelun jälkeen. Kirjoitan tulokseni ylös ja jatkan seurueineni reitille Voimametsään.

Reitin varrelta löytyy kulkijaa ja luontoa lähentäviä harjoituksia. Tehtäväpisteitä on yhteensä 9 kpl. 10 vuotta vanhat taulut ovat auringossa jo hieman haalistuneet.

Polun alku (ja koko lyhyempi reitti) kulkee valaistua lenkkeilyreittiä (talvisin latupohjaa) pitkin. Sen voisi kiertää vaikka polkupyörällä. Hetken aikaa talsittuani alan kaivatakin polkupyörääni. Ilma on tuuleton ja hiostava.

Hiekkapaana on leveä ja kulkee monenkirjavan metsän läpi. Läpi reitin kulkijaa seuraa urbaaniuden tuntu. Ihmisen kädenjälki on selkeästi läsnä koko ajan. Toisille tämä luo turvaa, toisille siinä ei ole mitään uutta. Eikä elvyttävää.

Alkuun kuulemme myös lähellä kulkevan kolmostien huminan hyvinkin voimakkaana.

Voimametsän reittiä on kritisoitu aikaisemminkin. Metlan tutkimuksessa koehenkilöt olivat toivoneet polkujen sijaitsevan vähän syrjäisemmässä paikassa ja samaa on kirjoittanut eräs polkuun pettynyt blogissaan.

Kangasmetsä tarjoilee kuitenkin upeita maaruskaan taipuvia värejä ja isoja mustikoita, joten unohdamme pian valtatien olemassaolon. Mäntymetsässä tuoksuu paahteiselta ja mörrisessä kuusimetsässä pehmeästi sammaleelta. Olemme kävelleet jo melkein puolet lyhyemmästä reitistä (ja unohtaneet koko Voimametsän), kun tulemme toiselle harjoituspisteelle.

Voimametsän maastot ovat vaihtelevia ja mäntykankaalta löytyy loppukesästä aloittelevaa maaruskaa.

Toinen, mikä ihmetyttää minua reittien pituuden ohella, on tehtäväpisteiden välinen etäisyys. Pisteitä on vähän, minkä seurauksena saa talsia ikuisuuden ennen seuraavaa tehtäväpistettä ja – kuten meille kävi – ehtii ihan unohtaa etsiä niitä. Hyvällä tuurilla opastaulusta voi kävellä vahingossa ohikin (näin kävi eräälle meistä).

Toisaalta matka tuntuu taittuvan hyvinkin joutuisasti, mikä herättää minussa huolen. Olemmeko kävelleet liian nopeasti?

Kuljemme porukassa, mutta jokainen on hautautunut omiin ajatuksiinsa tai havaintoihinsa. Metsä on paikka, jossa ei tarvitse koko ajan olla äänessä tai sosiaalinen.

Reitti kulkee pitkälti lenkkipoluilla varsin urbaanissa ympäristössä.

Yhtäkkiä reitti lävistää asutuksen ja metsäisyyden kokemus on poissa. Ilmeisesti olemme kulkeneet varsin rivakasti, sillä en ehdi huomata hetkeä, jona illuusio rikkoutuu. (Olemme kuitenkin selkeästi lenkkipolullakin ehtineet jo hyvin metsittyä, kun Voimametsän illuusio on päässyt muodostumaan.)

Päätämme kiertää pitkän reitin. Osin siksi, että olemme tulleet hyvää vauhtia, osin siksi, että toivomme polun suhteen on vielä korkealla. Kunpa pidempi reitti olisi metsäisempi!

Neljännen tehtävärastin mielipaikka-harjoitus on sijoitettu hassuun paikkaan. Tehtävänä on etsiä maastosta kutsuva kohta ja viettää siellä hetken aikaa. Asutuksen puristuksessa nähdäkseni ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jää hakeutua notkossa virtaavan (tai tässä tapauksessa lirisevän) ojan äärelle. Isommalla ryhmällä siellä tulisi ahdasta.

Uuraslahden rannalla pääsemme viimein kunnolla metsäänkin. Polku muuttuu kertaheitolla esteettömästä tiestä haastavaksi juuripoluksi. Rannasta nousevat portaat ylös mäelle kuin taivaisiin ja siellä, mäen laella, meitä odottaa viimein vanha metsä.

Tervehdin kaksisataavuotiasta mäntyä kuin vanhaa ystävää. On häkellyttävää ajatella, mitä kaikkea se on nähnyt. Se on saattanut olla jo olemassa siemenenä tai pienenä taimena, kun Suomi oli vielä osa Ruotsin kuningaskuntaa. Suomen itsenäistyessä se on ollut reippaasti vanhempi kuin puustomme keskimäärin tällä hetkellä. Kilpikaarnaa se on kasvatellut ensimmäisen kerran kenties silloin, kun maamme oli viimeksi sodassa.

Vanhan metsän keskellä, kallion reunalla on myös tulipaikka, jonka puuliiterissä tosin on vähänlaisesti puita. Pidämme siinä taukoa hetken ja jatkamme sitten eteenpäin polkua, joka kääntyy pikkuhiljaa takaisin Voimametsän lyhyelle reitille.

Pidemmän reitin parin kilometrin ekstrakoukero tarjoilee todellakin sitä, mitä lyhyemmältä reitiltä puuttuu ja olemme tyytyväisiä, että päätimme lähteä sille.

Pidemmällä reitillä polku on haasteellisempaa ja kiipeää yhdessä kohtaa portaita pitkin.
Retkiseura ei aina meinaa malttaa odottaa häntäpään joukkoja.

Sekä pitkä että lyhyt reitti päättyvät samaan paikkaan. Kun lähestymme ympyrälenkin loppua, tulee tunne, että ehkä me sittenkin kävimme jossain erityisessä paikassa. Lopulta, pinnoitettujen teiden lisääntyessä olo on kuin palaisi oikealta metsäreissulta.

Voimametsä on toiminut. Vielä on testattava se “virallisesti” tekemällä uudestaan havainnointitehtävä viimeisellä tehtäväpisteellä. Haluan kovasti todistaa metsän voiman ja pärjään huonommin kuin alussa. Johtuuko se siitä, että suorituspaineet ovat suuremmat vai siitä, että koen tämän kuvan vaikeampana kuin ensimmäisen – mene ja tiedä. Hyvinvointilukuni on joka tapauksessa korkeampi kuin lähdössä.

Olemme käyttäneet reitillä 2,5 tuntia. Jotta reitin harjoituksiin voisi todella keskittyä ja edetä rauhassa omaa tahtiaan, kannattaa vierailuun varata reippaasti yli kolme tuntia. Emme sytyttäneet tulia nuotiopaikalla ja niin aikovan kannattaa laskea siitä mukaan vielä neljäs tunti (plus tuoda omat puut mukanaan).

Pidemmän reitin varrella, kallion laella on myös tulipaikka.

Voimametsä on tarjoillut ristiriitaisia tuntemuksia. Odotukset Suomen kaikkien aikojen ensimmäiselle hyvinvointipolulle ovat olleet suuret ja siten polun toteutus on tuntunut lievältä pettymykseltä. Polulla olen ajatellut sen olevan liian “tavallinen” ja urbaani, mutta energisoiva vaikutus sillä on kuitenkin ollut.

Ehkä polun opetus on se, ettei oman voimametsän tarvitse olla mitään ihmeellistä, vaan siellä vietetty aika ja aktiviteetit merkitsevät enemmän. Olemalla läsnä ympäristölle ja itselleen saa urbaaninkin lähiluonnon voimauttavat piirteet esiin.