Author

Sini Malminiemi

Browsing

Varsinaista luomisen tuskaa ja todellista luonnon lumoa – Pajutöistä apua luontoyhteyden ylläpitämiseen pimeänä ja kylmänä vuodenaikana

Pajut! Nuo läpitunkemattomat pöheiköt, iänikuiset maanvaivat vai paluu lapsuuden pajupillien keväisiin säveliin? Mitä pajusta ensimmäisenä tulee mieleen, riippuu varmasti jokaisen omakohtaisista kokemuksista tämän monipuolisen kasvin kanssa. Itselleni mieleen tulvahtavat pajunkuoren tuoksuiset mökki-illat marraskuussa, kun päivän keruuoperaatio palkitaan kauniisti taipuvilla pajun varvuilla. Pimeänä ja lumettomanakin ajankohtana on yllättävän helppo ylläpitää omaa luontoyhteyttä – suoraan luonnonmateriaaleista monimuotoisimman kautta.

 

Käsitöiden tekeminen luonnonmateriaaleista on itselleni yksi tärkeä tapa ylläpitää luontoyhteyttä. Eikä yksistään siksi, että prosessiin kuuluu olennaisena osana ulos ja metsään meneminen materiaalien hankkimista varten. Materiaalien värimaailma on rauhoittava ja kerääminen triggeröi luolamiesaivojemme mielihyväkeskusta. Materiaalien keruureissulta palaan aina virkistyneempänä ja iloisempana kuin tavalliselta kävelylenkiltä.

Luonnonmateriaalien tekstuuri ja näppituntuma vaihtelevat monipuolisesti eikä ole olemassa kahta identtistä oksaa, marjaa tai kaarnan palaa. Käsityöt myös tuoksuvat – luonnollisesti – luonnolta. Niistä ei varmasti irtoa myrkyllisiä palonestoaineita tai ftalaatteja. Parasta luonnonmateriaaleista tehdyissä käsitöissä kuitenkin on, että lopulta ne maatuvat ja palautuvat turvallisesti osaksi luonnon kiertokulkua.

Luonnonkäsityöt pakottavat lähtemään ulos myös talvisaikaan. Ja erityisesti nyt jouluvalmistelujen aikana! Mutta mitä voi löytää talviunisesta luonnosta? Voisi kuvitella, ettei luminen vuodenaika olisi paras mahdollinen ajankohta, mutta talvi ei suinkaan ole este materiaalien hankinnalle. Itse asiassa, pajutöitä voikin tehdä ainoastaan vihreän ajan ulkopuolella!

Paju on monille tuttu keväisistä pajunkissoistaan ja suurimmalla osalla kokemukset pajun käsittelystä varmasti rajoittuvatkin virpomisoksien keruuseen ja koristeluun pääsiäisen aikaan. Pajussa on kuitenkin potentiaalia niin moneen muuhunkin asiaan!

Virpomisen juuret ovat todennäköisesti Suomen kristinuskoa vanhemmalta ajalta. (Relve 1997) Samaten pajutöiden käsityöperinne on ikiaikainen. Suomessa pajusta on tehty koreja, vateja ja kantoesineitä, mutta muinaisessa Assyyriassa pajua käytettiin jopa veneiden valmistuksessa.

Yhteyttä menneeseen ja omiin kulttuurisiin juuriini koenkin eniten juuri luonnonmateriaaleja käsitellessäni. Ehkä luontoyhteys onkin samalla myös yhteyden löytämistä esi-isiinsä. Historiallisen jatkumon löytämistä ja sen osaksi tulemista.

Pajusta punottu lankakori

Hendrik Relve kirjoittaa mainiossa Puiden juurilla -kirjassaan, kuinka ihmiset ovat perinteisesti suhtautuneet pajuun halveksivasti. Ovathan tehokkaasti kasvavat pajukot kuitenkin olleet maanraivaajien, viljelijöiden ja metsänkasvattajien riesana. Tästä asenteesta juontuvat monet sanonnat, kuten “syöttää pajunköyttä”.

Pajut, ja tarkemmin sanottuna juurikin pajunkissat, ovat kuitenkin korvaamattomia muulle luonnolle. Keväisin paju kukkii monesti ensimmäisenä kasvina tarjoten ravintoa talvihorteesta kömpiville hyönteisille. Paju taipuu moneksi koriksi, koristeeksi ja kalusteeksi (kuori jopa virsuiksi!), kun taitaa kikat. Kuka tahansa voi nämä kikat oppia ja tehdä pajutöitä eikä se välttämättä vaadi edes työkaluja – joskin oksasakset tai puukko helpottavat paljon. Taikavarvut, joilla etsitään maanalaisia lähteitä tai vesisuonia, on perinteisesti tehty pajusta. Pajun kuorella on myös värjätty lankoja ja kankaita, jolloin tulokseksi on saatu keltaista ja ruskeaa väriä.

Käyttöesineiden ja värin lisäksi pajusta saadaan lääkettä. Pajun kuori sisältää nimittäin salisiinia, joka hajoaa ihmisen elimistössä salisyylihapoksi. Kuulostaako tutulta? Aivan. Vastaavaa ainetta, asetyylisalisylaattia, on aspiriinissa. Salisiinin nimi johdannaisineen tuleekin alunperin pajun tieteellisestä sukunimestä Salix. Alunperin särkylääkkeen vaikuttavat aineet eristettiin suoraan kasveista, mutta sittemmin ainetta opittiin valmistamaan keinotekoisesti. Pajun kuoresta tuotettua särkylääkettä saattaa vielä löytää luontaistuotekaupoista ja pajunkuorirohdosta voi valmistaa itsekin.

Näiltä pohjin sanoisin, että ihmiset ovat perinteisesti pahasti aliarvioineet pajun mahdollisuudet.

Keruu

Pajun kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Pajua otettaessa tuleekin aina kysyä lupa maanomistajalta. Joissain tapauksissa myös kaupunki saattaa antaa luvan kerätä pajua mailtaan – esimerkiksi jos keruu suoritetaan käsin ja käyttö on vähäistä ja tulee omiin tarpeisiin.

Kuoripaju kerätään kasvukauden ulkopuolella, lehdettömänä aikana. Kesä ei siis pajun kannalta ole lainkaan oikea aika materiaalin keruuseen. Syy on siinä, että käsiteltäessä pajun kuori lähtee helposti irtoamaan lehtimisen aikana. Syksyllä ja talvella kuori on kiinni puussa.

Sopivaa pajua kannattaa etsiä esimerkiksi sähkölinjojen alta.

Paju valtaa nopeasti aukeat ja vetiset paikat, joten sitä kannattaa etsiä rannoilta, peltojen laidoilta, tienpientareilta ja hakkuuaukoilta. Myös isojen sähkölinjojen alta kannattaa katsoa. Linjojen alus pidetään avoimena, joten kasvustoa täytyy harventaa säännöllisesti muutaman vuoden välein. Oikeaan aikaan paikalle sattuessa kerääjää voikin odottaa valmiiksi pätkityt pajunoksat.

Punontatöihin pajusta käytetään uusin vuosikasvu. Vuosittain kasvi kasvattaa suoran oksahuiskan. Nämä haarattomat ja taipuisat piiskamaiset vitsat ovat parasta materiaalia. Niitä kannattaa kerätä reippaasti eri mittaisia ja eri paksuisia sillä pajutöiden eri vaiheissa tarvitaan erilaisia pajuja.

Katkaise oksa siististi tyvestä. Älä revi, taita tai kuori muuta kasvia, se ei tykkää siitä. Kerää pajuja laajalta alueelta, älä vain yhdestä pensaasta. Pajuja kasvaa Suomessa yli kolmekymmentä lajia ja oksat voivat olla eri värisiä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kuivuessaan ne muuttuvat samansävyisiksi. Luonnonmateriaalien sävyt tuppaavat lisäksi sointumaan keskenään loistavasti ja pieni kirjavuus vain piristää tekemällä lopputuloksesta yksilöllisen ja ainutlaatuisen näköisen.

Kansalaisopiston pajutyökurssilla tekemäni kori. Kori on tehty 100 % luonnonmateriaaleista eikä sitä ole värjätty mitenkään. Vihreä väri tulee eräästä pajulajista ja punainen korallikanukasta (Cornus alba ‘Sibirica’). Kuva on otettu juuri korin valmistumisen jälkeen ja vuosien saatossa värit ovat hiipuneet. Nykyisin kuvan vihreä on kauniin vaaleanruskea ja kuvan kirkkaan punainen on tumman viininpunainen.

Esikäsittely ja säilytys

Tuo pajut sisään vasta, kun aiot tehdä niistä jotain. Parhaina pajut säilyvät odottaessaan ulkona kostessa ilmassa. Mikäli pajut ovat kovin jäisiä, anna niiden sulaa ennen taivuttelun aloittamista.

Erottele pitkät ja lyhyet, ohuet ja paksut pajut omiin pinoihinsa. Aseta kaikki vitsat sankoon tyvet pohjaa kohti ja nosta latvuksista samanmittaiset yksilöt nippu kerrallaan pois sangosta. Siisti ja tasaa jokaisen nipun pajut leikkaamalla vitsat samanpituisiksi latvoista.

Pajunippu laitetaan saaviin tai ämpäriin tyvipää edellä erottelua varten.
Samanmittaiset pajunvitsat nostetaan nippu kerrallaan erilleen muista.
Eri pituisia pajunippuja

Sisälle tuotaessa talvihorteessa olevat, tyhjät oksat saattavat kohta olla täynnä pajunkissoja. Mitä tapahtui?! Ei hätää. Tämä tarkoittaa vain, että paju on yhä elossa ja herännyt horteesta. Valkeat pajunkissat ovat pajun kehittyviä kukintoja, joilla on ympärillään eristävä “turkis”. Ne talvehtivat valmiina silmusuomujen alla läpi kylmän vuodenajan. Huoneen lämpö houkuttelee ne puhkeamaan esiin.

Pidempi säilytys huoneilmassa kuivattaa pajun, minkä jälkeen oksat eivät enää taivu vaan katkeavat. Tästä huolimatta pajutyötä ei suinkaan tarvitse saada valmiiksi yhdeltä istumalta. Keskeneräisen pajutyön voi viedä parvekkeelle tai pihavarastoon, missä lämpötila ja ilmankosteus ovat samat kuin ulkona.

Yhdenkään kerätyn vitsan ei tarvitse mennä hukkaan. Ylijääneitä pajunvitsoja voi nimittäin myös säilöä. Pitkä säilytys kuivattaa oksat. Ne voi kuitenkin herätellä takaisin taipuisiksi liottamalla vedessä. Tähän liittyen on tosin annettava varoituksen sana: Oman kokemuksen perusteella totaalisesti kuivunutta oksaa ei saa enää heräämään, eli ylipitkää säilytystä tai nopeaa kuivatusta huoneen lämmössä ei kannata kokeilla.

Punonta

Työstä riippuen tarvitset erilaisia apuvälineitä, mutta perinteisesti oksasakset ja/tai puukko riittävät mainiosti. Lisäksi saatat tarvita:

  • piikin
  • pihdit
  • sisalia tai matonkudetta (pajunippujen sitomiseen)
  • rautalankaa (esim. kaaospallon tekoon)
  • vasaran ja nauloja ja esim. lastulevyä (korinpohjaa varten)
  • styrox-levyn (pajupystiä ja amppeleita varten)

Punomaan oppii monien kansalaisopistojen kursseilla, mutta punontaohjeita löytyy myös kirjoista ja netistä, esimerkiksi tämä amppeliohje.

Kaaospallossa on vähän sääntöjä. Ehkä siksi se ei varsinaisesti lukeudu lemppareihini! 😀

Alkuun punonta saattaa käydä näpeille ja jopa sattua. Varsinaista luomisen tuskaa! Kärsivällisyys auttaa ja apu löytyykin lopulta materiaalista itsestään. Pajun kuoren luonnolliset särkylääkkeet poistavat kivun ja jäljelle jää innostuksen ja inspiraation hehku koko kehossa. Todellista luonnon lumoa.

Tuoretta kuoripajua työstettäessä tulee muistaa, että valmis työ kutistuu kuivuessaan. Kannattaakin yrittää tehdä punoksista mahdollisimman tiiviitä ja sidoksista mahdollisimman tiukkoja. Pajua taivutellessa kannattaa myös olla varovainen, ettei murra ja katkaise vitsaa. Vitsan kiertäminen sormien välissä auttaa pajua taipumaan haastavissakin paikoissa ja ehkäisee murtumista.

Mikäli paju katkeaa, ei hätää, voit korvata sen joko osittain tai kokonaan uudella pajulla. Leikkaa tällöin sekä katkennut paju (siististä kohtaa murtumakohdan takaa) että uusi paju viistoon. Jatka punontaa uudella pajulla niin, että uusi ja vanha vitsa kulkevat hetken aikaa reippaasti päällekkäin (viistoon leikkaaminen auttaa siten, ettei liitoskohdasta tule liian paksua).

Aluksi punominen saattaa tuntua sormissa ikävältä. Sitä ei kuitenkaan tarvitse säikähtää. Kuuluu asiaan ja vaiva unohtuu punonnan edetessä.

Paju on mitä monipuolisin luonnonmateriaali mitä tulee erilaisiin käyttötapoihin tai käsitöihin. Pajun ihmeet ovat myös tavoitettavissa lähes missä tahansa ja suurimman aikaa vuodesta. Kannattaa siis tutustua tähän varsin vaatimattomaan puuhun ja antaa luonnonvoiman virrata omaan talveen!

Kirjallisuutta:

Mortensen, M. 2003. Pajunpunonta. Atena. (ISBN: 9789517962988)

Relve, H. 1997. Puiden juurilla – Puut ja pensaat luonnossa ja kansanperinteessä. Atena. (ISBN: 9517962746)

Rinne, T. 2005. Kauneimmat pajutyöt ja muita käsityöideoita metsän puista. Gummerus. (ISBN: 9789512067411)

Pajutyöt kannattaa aloittaa helpoilla ja yksinkertaisilla projekteilla, kuten kranssikoreilla, tarjoiluvadeilla tai kukka-amppelilla. Kuvassa ovat vasemmalta: amppeli, sangallinen kranssikori ja puinen linnunpesä.
Paju tuo esimerkiksi joulupöytään rustiikkista henkeä ja luonnonläheisyyttä.
Pajuista punottu lintujen ruokintapaikka
Kun kokemusta karttuu, voi siirtyä haastavampiin punontatöihin, kuten vaikkapa tähän kukkakoriin.
Pajupysti on varsin helppo ja nopea tehdä. Valitse loimipajuiksi noin sormen vahvuista pajua ja kudepajuiksi reilusti ohuempaa. Ennen ja jälkeen kuteen tehdään sitova kerros kahdella kudepajulla kutomalla joka toisen loimipajun takaa ja joka toisen edestä. Varsinaisen kudeosuuden voi tehdä vaikka ranskalaisella laitapunoksella, kuten esimerkiksi tässä blogissa on ohjeistettu.
Ja eikun heti käyttöön!
Kaksimetrinen pajukaari on suurin tekemäni pajutyö. Sitä työstettiin useampi päivä kesämökillä keväästä 2017. Olen nähnyt pajusta toteutettavan kokonaisia huonekaluja ja patsaita puutarhaan. Kuva: Riku Malminiemi
Valmis pajukaari
Pajukaari tuli häidemme vihkiseremonian paraatipaikalle. Kuva: Viivi Häkkinen
Kuva: Viivi Häkkinen

Kuoleman syleilystä elämän pyhyyteen – Kuinka masennus on auttanut löytämään yhteyden kaikkeuteen

CW: Kuolema, itsemurha, itsetuhoiset ajatukset

Olen välttänyt kuolemasta kirjoittamista, vaikka syvimmän masennuskauden aikana kuolema ja itsetuhoisuus ovat olleet välillä päivittäin ajatuksissani. Olen tehnyt periaatepäätöksen olla kirjoittamatta näistä ajatuksista, koska itsemurhista uutisoiminen tunnetusti aiheuttaa hetkellisen piikin itsemurhayrityksissä (Werther-efekti). Itsemurhasta avoimesti puhuminen ei kuitenkaan lisää riskiä tehdä itsemurhaa vaan päinvastoin saattaa auttaa käsittelemään vaikeita tuntemuksia ja siten ehkäistä itsemurhia.

Ennen pahinta romahdusta en juurikaan ajatellut kuolemaa. Se ei koskaan tuntunut ajankohtaiselta asialta, ja näinhän sen nuorilla kai pitäisikin olla. En ole myöskään koskaan pelännyt kuolemaa, vaikka minulla on kyllä ollut kavereita, jotka ovat. Monet heistä ovat hakeneet apua henkilökohtaisesta uskostaan Jumalaan ja päässeet tätä kautta sinuiksi pelkojensa kanssa. Ateistina koen, ettei tämä olisi itselleni mahdollinen keino.

Muutenkin olen miettinyt, menetänkö jotain olennaista, kun en usko Jumalaan. Puuttuuko minulta tiiviin uskonnollisen yhteisön lisäksi hengellinen yhteys johonkin suurempaan? Tarvitseeko ihminen hengellisyyttä tai henkisyyttä voidakseen hyvin?

Kuva: Pixabay

Kysyin tätä uskonnon, luonnon ja terveyden yhteyksiä tutkivalta Henrik Ohlssonilta. Tapasin hänet viime elokuussa Karjalohjalla järjestetyillä metsäterapiapäivillä. Ohlssonin mukaan henkisyyden toteuttaminen ei vaadi järjestäytynyttä uskontoa. Tiedustellessani hänen näkemystään henkisyyden terveydellisistä vaikutuksista hän viittasi WHO:n käsitykseen terveydestä. WHO:n mukaan terveys kattaa fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen terveyden, mutta asiantuntijoiden kesken on ollut keskustelua, tulisiko määritelmää laajentaa kattamaan myös henkisyys. Elämän laadun arviointia varten on esimerkiksi kehitetty työkalu, jossa mitataan myös henkisyyttä.

Jonkinlainen henkisyys on epäilemättä osa ihmisen perusluonnetta. Tästä kertovat monet ateistiset henkiset liikkeet. Sekulaarisessa maailmassa henkistymisen kokemuksia haetaan muualta kuin perinteisistä uskonnoista. Esimerkiksi luonnosta.

Sanotaan, että metsä on suomalaisen kirkko. Miksi juuri luonto voi tarjota henkistymisen elämyksiä?

Luonto tarjoaa monesti samoja asioita kuin uskonnot. Luonnossa voi kokea olevansa pieni ja mitätön, mutta samalla osa jotain valtavan paljon suurempaa kokonaisuutta. Ohlssonin mukaan luontokokemus voi parhaimmillaan olla lähellä hengellistä kokemusta.

Kivitaulu Jyväsjärveä kiertävän rantaraitin varrella. Kivessä lukee “Vapauta mielesi”.

Tiedämme tutkimustuloksista, että mielemme rauhoittuu metsäkävelyllä ja luonnossa oleskelu parantaa keskittymiskykyä. Ohlssonin mukaan monet uskonnolliset rituaalit toimivat pitkälti samalla tavalla.

Luonnon kauneus ja ihmeellisyys lumoaa. Samoin monet uskonnolliset rakennukset on rakennettu tarkoituksella kauniiksi ja niiden interiöörit lumoavat uskonnon harjoittajan. Luonto on myös täynnä mystiikkaa ja salaperäisyyksiä (myös tutkijoille!), kun sitä pysähtyy miettimään.

Luonto myös vastaa uskontojen tavoin elämän suuriin kysymyksiin. Yhtenä niistä kuoleman arvoitukseen ja siihen, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Kuva: Pixabay

Ennen masennustani kuolema ei ollut minulle ajankohtainen, joten en ollut myöskään juurikaan pohtinut sen jälkeisiä asioita. Syviin vesiin vajotessani myös kuoleman ajatukset tulivat lähelleni. Välillä ajattelin hyvin tyypillisesti, kuinka helppo tapa se olisikaan päättää kaikki vaikeudet. Noh, se oli toki vain ajatus, ja kuten tiedämme, pelkät ajatukset tarjoavat vain harvoin totuutta.

Kuoleman ajatuksen läsnäolo sai minut kuitenkin tutkimaan sitä tarkemmin. Minkälainen suhde minulla edes on kuolemaan? Aikaisempi välinpitämätön ja ehkä jopa välttelevä suhde muuttui masennuksen kehittyessä tiiviiksi itsetutkiskeluksi. Puhuin kuolemasta myös avoimesti ääneen lähimmilleni. Lopulta olen päässyt pisteeseen, jossa olen sinut kuoleman ajatuksen kanssa ilman kuolemisen toivetta. Kuoleman turvallisen, hyväksyvän ja avoimen käsittelyn seurauksena siitä on tullut vähemmän mystinen ja houkutteleva.

Kulttuurissamme puhutaan kuolemasta vähän ja siihen muutoin kuin negatiivisesti suhtautuminen tuntuisi olevan tabu. Jopa tätä kirjoittaessani päässäni varoittelee ajatus jonkinlaisesta rajojen rikkomisesta. Jokainen yksittäinen elinkaari päättyy kuitenkin lopulta kuolemaan, joten (ottamatta kantaa siihen, milloin ja miten se tapahtuu) oman kuolemansa pelkääminen tuntuu jokseenkin turhalta touhulta.

Joissain tilanteissa kuoleminen voi toki pelottaa. Kuten vaikkapa silloin, kun kokee akuuttia kuolemanvaaraa. Pelko nousee luonnostaan itsesuojeluvaistostamme. Muulloin en kuitenkaan miellä kuolemaa pelottavaksi tai edes pahaksi asiaksi – olen jopa oppinut näkemään siinä kauneutta.

Kuulostanko nyt ihan kahelilta? Ehkä pitäisikin vähän avata tapaa, jolla olen päätynyt kuoleman mieltämään.

Kuolema on luonnollinen osa elämää ja ilman kuolemaa ei olisi myöskään elämää käsitteenä. Vaikka näkisimme kuoleman pahana ja taistelisimme sitä vastaan kaikin keinoin, emme voisi sitä poistaa. Me kaikki kuolemme jossain vaiheessa.

Kuva: Pixabay

Kuoleminen on siis väistämätöntä. Tässä luonnon kiertokulun ajatteleminen lohduttaa. Se auttaa ymmärtämään, ettei mikään todella katoa. Muuttaa vain muotoaan. Kaikki on alati liikkeessä eikä mikään pysy muuttumattomana. Termodynamiikan ensimmäisen lain mukaan energian määrä maailmankaikkeudessa on vakio. Mitään ei siis synny tyhjästä tai katoa, vaan energia vain muuttaa muotoaan.

Kuollessamme mekin muutamme muotoamme. Meihin sitoutuneet eri energian muodot vapautuvat ja siirtyvät muualle biologisen toiminnan ja kemiallisten reaktioiden seurauksena. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi muuta kokonaisuutta. Tai siis ne ainesosat, ne molekyylit, joista koostun, siirtyvät. Minä konseptina katoan. Ajatteluni luultavasti lakkaa, persoonani, Sini-nimisenä ihmisenä tunnettu hetkellinen kokonaisuus lakkaa olemasta. Vaan se, mistä koostun, siirtyy elämään uutta elämää ja kokoamaan uusia kokonaisuuksia.

Näiden kokonaisuuksien rajat ovat lopulta häilyviä. Missä kohtaa voimme sanoa, että minä lakkaan olemasta ja minusta tulee jotain muuta? Siinä kohtaa, kun lakkaan hengittämästä ja sydämeni lyömästä? Vai siinä kohtaa, kun hajottajat ovat siirtäneet tarpeeksi suuren osan rakennusaineistani maaksi?

Samanlaisia kysymyksiä kysytään usein aborttikeskustelussa. Missä vaiheessa yhdestä ihmisestä tulee kaksi ihmistä? Missä kohtaa naisen hedelmöittynyt munasolu onkin jo kokonainen ihminen? Samoin voidaan kysyä, missä kulkee minun ja toisen elämänmuodon välinen raja? Kuoleman pohtiminen on auttanut minua tätä kautta näkemään kokonaisuuksia ja yhteyden muihin eliöihin ja… no, kaikkeen.

Eräänä kesäyönä rakensimme tilataideteoksen Tuomiojärven rantaveteen kivistä ja kasveista. Oli lämmin täyden kuun yö ja myös vesi oli lämmintä. Tämä luonnon “jumalpatsas” seurasi keskiyönuintiamme kynttilöiden valossa.

Mikä kuolemassa sitten voisi pelottaa? Ehkä se on juurikin se, että kuoleman kohtaaminen on ennen kaikkea luopumista. Luopumista itsensä ajatuksesta.

Minun ongelmani oli, etten pelännyt niinkään kuolemaa, vaan elämää. Ja kuten jokaista pelkoa, tätäkin täytyy käsitellä. Tavoitteenani on päästä tästä pelosta eroon kokonaan ja vastaus saattaa piillä yllättäen henkisyyden löytämisessä luontoyhteydestä.

Kun lähden vaeltamaan erämaahan tai kävelemään metsäiselle lenkkipolulle, astun itselleni pyhään paikkaan. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi tätä pyhänä pitämääni kokonaisuutta.

Syvempi luontoyhteys kuitenkin opettaa, ettemme ennen kuolemaakaan ole erillisiä luonnon kokonaisuudesta. Ykseyden löytäminen luonnon kanssa voi auttaa löytämään oman elämänsä pyhyyden jo nyt.

Kuva: Ilkka Sirjonen

Suurijärven retkeilyreitistö – Ripaus erämaata etelässä

Kansikuva: Heikki Sulander

Haluaisitko vaeltaa luonnonrauhassa, mutta hiljaisuutta on vaikea löytää? Kutsuisivatko erämaat, mutta Lappi on liian kaukana? Kiinnostaako retkeily metsäisessä Keski-Suomessa?

Suurijärven retkeilyreitistö on pohjoisessa Keski-Suomessa piilotteleva luontohelmi. Merkittyä polkua löytyy yli 30 km ja taukopaikkoja jopa seitsemän. Alue on syrjässä asutuksesta ja osa Keski-Suomen laajinta hiljaista aluetta. Unohdettu reitistö on harvojen tiedossa ja se tarjoaakin oivallisen tilaisuuden yksinäiseen vaellukseen täydellisessä luonnon äänimaisemassa.

Luonto ja nähtävyydet

Alue sijaitsee Pihtiputaan ja Reisjärven, Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan rajalla. Maasto on tasaista, mutta kivikkoista Suomenselän maisemaa. Reitin varrella vuorottelevat mäntykankaat, aapasuot, paljaat kivirakkalaikut ja pienet, erämaiset järvet, joiden lämpötila kohoaa keväisin nopeasti uimakelpoiseksi.

Lajistollisesti Suomenselän vedenjakaja-alue on etelän ja pohjoisen vaihettumisvyöhykettä. Alueelta löytyy niin eteläiselle Suomelle tyypillisiä kasvi- ja eläinlajeja kuin pohjoisia, Lapissakin viihtyviä lajeja. Alueella liikkuu poroa muistuttava metsäpeura, joka siirtoistutettiin takaisin Suomenselälle 80-luvulla sen ensin täysin kadottua metsästyksen takia koko maasta. Reitistön läheisyydestä on tavattu myös kuukkeli, riekko ja kapustarinta ja alue on eteläisintä seutua, jossa voi tavata pesivän maakotkan. Lappimaisen lajiston ja tunnelman ansiosta aluetta on joskus kuvattu – ehkä hieman vähättelevästi – “Köyhän miehen Lapiksi” ja “Vara-Lapiksi”. Reitistö on kuitenkin erityinen aivan omilla ansioillaan. Tähän etelä loppuu ja pohjoinen alkaa!

Kulttuurihistoriallisesti alue on ollut eränkäynti- ja metsätalousaluetta. Pysyvän asutuksen keskityttyä nykyisten suurten järvien rannoille alue on säilynyt etäisenä ja erämaisena. Edelleenkin Harjuntakasella saa kuvan siitä, millainen maisema oli satoja vuosia sitten, kun asutus oli harvassa ja kylien välillä vallitsi laaja erämaa.

Merkkinä eränkäynnistä ovat Suurijärven saaresta löydetty viikinkiaikainen nuolenkärki 900-luvulta ja muinaiset jumalten palvonta- ja uhripaikat. Yksi niistä on saattanut olla Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella seisova Imarrekivi jättimäisine ihmiskasvoineen. Muita nähtävyyksiä alueella ovat satoja vuosia vanha, edelleen kolmen kunnan rajakivenä toimiva Jääkolun rajapyykki, sekä Löytö-Heikin kivi, johon paikalliset kyläläiset ovat liittäneet tarinoita jo ainakin kolmessa sukupolvessa.

Reitistön läheisyydestä on löydetty myös muinainen hautapaikka, kalamaja ja vanha erämajoite. Tämä Reisjärven puolella, Iso-Kotajärven rannalla sijainnut erämajoite, “Patalan talo”, kuului Anderss Jonssonille vuonna 1552. Paikkaa ei ole merkitty maastoon, mutta talon kiviportaat ovat yhä paikoillaan ja sijaitsevat aivan polun vieressä. Patalan talon lähellä voi tutustua myös käsivoimin kaivettuun Kirves-Heikin kanavaan. Koskemattomat alueet kätkevät vielä kosolti mysteerejä, joten alue onkin oikea arkeologin aarreaitta!

Jättimäinen Imarrekivi on jääkaudenaikainen siirtolohkare, jonka yksi sivu on lohjennut niin, että se muistuttaa kasvojen profiilia.

Saapuminen

Autolla liikkuva retkeilijä pääsee metsäautoteitä pitkin suoraan reittien ytimeen, mutta myös autotta matkaavilla on mahdollisuus päästä suoraan reitille. Jyväskylästä matkaa alueelle tulee 170 km.

Autolla reiteille saavuttaessa käännytään tieltä 760 ensin Karhukalliontielle ja Pyydysjärventielle, kunnes tullaan Yölammintielle. Yölammintien päästä löytyy kääntöpaikka ja useita pistoja, joihin voi parkkeerata auton pois tieltä. Esimerkiksi Googlen navigaattori löytää perille, kun päätepisteeksi kirjoittaa “Yölampi”. Yölammelta polku lähtee suoraan länteen suon laitaa pitkin. Alueella on myös yksityinen mökki, jonka piharauhaa tulee kunnioittaa.

Suurijärven reitistölle pääsee esimerkiksi Jyväskylästä ajamalla ensin nelostietä Pihtiputaalle ja kääntymällä sitten tielle 760 kohti Muurasjärveä ja Reisjärveä. Tieltä 760 käännytään ensin vasemmalle Karhukalliontielle ja sitten oikealle Pyydysjärventielle. Pyydysjärventieltä käännytään taas vasemmalle Yölammintielle, jonka päässä lähtöpiste reitille on. Karhukalliontie-Yölammintie-osuus on kapeaa hiekkatietä. Kuva: Google Maps

Kouluaikoina Pihtiputaan linja-autoasemalta kulkee koulubussi Muurasjärvelle (aikataulut P-pudas-Muurasjärvi ja toiseen suuntaan Muurasjärvi-P-pudas), jonka pysäkiltä hetken käveltyään pääsee Kelkkamäentietä pitkin Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle kulkevalle yhdysreitille.

Suurijärven retkeilyreitistöltä on yhdyspolku myös Reisjärven puolella kulkevaan Peuran polkuun. Reitistöä pitkin pystyykin vaeltamaan vaikka Reisjärvelle asti, josta taas pääsee bussilla pois. Yhteensä Pihtiputaan ja Reisjärven reiteissä on vaellettavaa jopa 60 km!

Palvelut

Alueella on eteläiseksi Suomeksi varsin tiheä autiotupaverkosto ja löytyypä Reisjärven puolelta myös useampi vuokratupa. Reisjärven reittien taukopaikat löytyvät Retkikartasta, mutta Pihtiputaan puolella, Suurijärven reitistöllä olevia taukopaikkoja ei karttaan ole merkitty. Ne on lueteltu täällä: “Viiden laverin hotelli” ja muut Suurijärven reitistön taukopaikat.

Yksi suosituimmista tauko- ja yöpymispaikoista on Suurijärven eräkämppä. Kyseessä on 30-luvulla rakennettu vanha savottakämppä, jossa mahtuu yöpymään kerrossängyissä kuusi retkeilijää. Pihapiirissä on myös viiden hengen aittarakennus ja sauna.

Pihtiputaan kunnan huoltama, autiotupana toimiva Suurijärven eräkämppä

Maasto on lähes kaikkialla erittäin kivikkoista, joten telttapaikkoja voi olla vaikeaa löytää. Retkeilijän kannattaakin tukeutua autiotupiin tai suosia riippumattoretkeilyä. Jokamiehenoikeudet ovat voimassa reitistöllä ja rajoitetusti Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella, jossa tilapäinenkin yöpyminen on luonnonsuojelulailla kielletty.

Reitistön kartan voi tulostaa esimerkiksi Retkikartasta tai napata Pihtiputaalta mukaansa Pihtiputaan palvelut 2018 -lehden, jonka keskiaukeamalta kartta löytyy. Pihtiputaan palvelut 2018 -lehteä löytyy huoltoasemilta, kunnanvirastolta sekä Putaanportin infopisteeltä.

HUOM! Suurijärven retkeilyreitistö on vielä kehittämisen alla eikä kaikkia reittejä ole merkitty uudestaan. Parhaiten merkittyjä ja opastettuja reittejä ovat Yölammelta alkava Harjuntakasen ympyrälenkki sekä Reisjärven puolella olevat Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros. Alueella liikkuvan retkeilijän tuleekin osata lukea maastokarttaa tai pitäytyä parhaiten merkityillä reiteillä.

Reitit

Suurijärven reitistöltä löytyvät tällä hetkellä yksi 5,5 km pitkä rengasreitti, pistot Jääkolun rajapyykille, Suurijärven eräkämpälle ja Löytö-Heikin kivelle sekä yhdysreitit Muurasjärvelle (10 km) ja Peuran polulle (3,5 km). Reisjärven puolella olevat Kotajärven kierros (3,5 km) ja Mäntyjärven rengasreitti (15 km) ovat hyvin merkittyjä rengasreittejä.

Yhdysreitti Muurasjärveltä Harjuntakasen alueelle on tällä hetkellä heikosti merkitty. Avuksi kannattaakin ladata GPS-sovellus esimerkiksi kännykkään ja aukaista se hyvissä ajoin, jotta puhelin ehtii ladata kartat näkyviin. Kyseessä on hyvin erämainen alue, joten netti- tai puhelinyhteyttäkään ei aina ole.

Muurasjärven yhdysreitin kartta:

Yhdysreitti Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle lähtee Muurasjärveltä ja kulkee yksityisten metsämaiden halki välillä metsäautoteitä sivuten. Reitti lähtee Perinnetalo Kaitalan pihasta Kelkkamäentietä pitkin ja kääntyy mutkassa vasemmalle. Ensimmäinen sinisellä maalattu reittimerkki löytyy matkan päästä reitin kääntyessä jälleen vasemmalle kapeaa kärrytietä pitkin. Pian reitti kulkee pienen peltoaukean halki ja jatkuu metsäistä polkua pitkin, kunnes ylittää tien. Tiellä on ensimmäinen kilometrikyltti, joka ohjaa Kiuasmäkeen ja Anthonyn lähteelle. Tieltä jatketaan leveää polkua pitkin, kunnes reitti siirtyy kulkemaan tielle. Tieltä reitti kääntyy vasemmalle kohti Suutarinlehtoa. Tässä kohtaa Pihtiputaan Palvelut 2018 -lehden kartassa reitti kääntyy metsään liian aikaisin. Tiellä ei ole viittaa reitille, polku on peittynyt metsäkoneen jälkiin eikä reittimerkkejäkään näy kuin pienet siniset kuitunauhat puiden oksissa. Nauhat ohjaavat lähteelle ja Patakiven puolikodalle, joka on yhdysreitin puolessa välissä. Puolikodalta löytyy nuotiopaikka, puukatos ja ulkohuussi. Puolikodalta löytyy jälleen polku, joka kuitenkin pian katoaa taimikon kohdalla ja jatkuu taas taimiaukean toisella puolella. Polku seuraa ojan viertä oikealla puolella siirtyen jossain välissä ojan toiselle puolelle. Hetken päästä ylitetään jälleen tie. Polku näkyy nyt selkeästi metsämaastossa ja johtaa Niitto-Karankan pitkospuille. Pitkospuiden jälkeen maasto vaikeutuu ja polkukin katoaa. Reitti siirtyy kulkemaan takaisin tielle. Tästä eteenpäin on mahdollista seurata tietä Yölammelle Yölammintien päähän asti tai seurata alkuperäistä reittiä Iso Susijärven vierestä Harjuntakasen rengasreitille. Huom! Susijärvenkankaalle kääntyessä polku päättyy hakkuuaukealle eikä ole enää sen jälkeen merkitty.
Suurijärven reitiltä löytyy keltaisia ja sinisiä maalimerkkejä ja Peuran polulta ja Kotajärven kierrokselta oransseja ja vihreitä maalimerkkejä.

Ympäristöahdistus – Terveysuhka, johon ei olla vielä herätty

Yksi merkittävä tekijä omassa pahassa olossani ja masennuksessani on ollut – ja on – ympäristöahdistus. Lapsesta asti sisälläni on kuohahtanut ahdistuksen, surun ja vihan sekainen aalto, kun olen todistanut välinpitämättömyyttä ympäristöä kohtaan. Nyt, aikuisena, tunteesta on tullut lähes arkipäiväinen seuralainen. Riesa, joka on paisunut jo vahingollisiin mittoihin.

Enkä ole asian kanssa yksin. Aikamme katastrofin keskellä istuminen on saanut monen muunkin otsasuonen nykimään.

Miten ympäristöahdistuksesta voi päästä eroon… vai voiko ollenkaan?

Lopulta jokainen elävä on yhtä tärkeä. Kun löydämme paikkamme eliöyhteisössä, löydämme harmonian. Kuva: Riku Malminiemi

Olen aina ollut luontoihminen – ammentanut voimaa ja rakkautta metsistä ja järvistä, eläimistä ja kasveista. Luonnon kokonaisuus on ollut minulle aina itsestään selvästi pyhä. Vaikka lapsena olin hieman poikkeava siinä mielessä, ettei kukaan muu luokassani jakanut tunnettani, en koskaan luopunut siitä. Ja vaikka tiiviin luontosuhteen kääntöpuolena olikin jatkuva huoli luonnon tilasta, toi se mukanaan jotain korvaamatonta.

Luonto on auttanut minut yli läheisen kuolemasta ja suhteen päättymisestä sekä auttanut kestämään yksinäisyyttä. Suhde luontoon on ollut kuin pelastusliivit tai kelluke. Se on ollut kiintopisteeni elämässä. Jos muut asiat eivät olekaan olleet täysin varmoja, tämä suhde on ollut. Luonto on ollut aina siellä, minua varten. Sillä ei koskaan ole ollut ylisuuria odotuksia minua kohtaan. Minun ei ole koskaan tarvinnut todistaa sille mitään vaan olen ollut tervetullut juuri sellaisena kuin olen.

Lapsena ympäristön ongelmat olivat yksinomaan paikallisia. Silloin metsurin näkeminen kotimetsässä sai 10-vuotiaan pelkäämään lempimetsänsä yhtäkkistä katoamista. Roskaaminen, autojen tyhjäkäyttäminen, biojätteen laittaminen sekajätteisiin… Kaikki jokapäiväisiä havaintoja lähiympäristöstä.

Nyt, aikuisena, näkökulma on tietysti laajentunut. Vaikka näen edelleen päivittäin roskaamista, moottorin tyhjäkäyttämistä ja kierrätysvirheitä, huomio on laajentunut maanlaajuisiin ja globaaleihin asioihin. Kaivokset, myrkkyvuodot, tehtaat, ilmansaasteet, yksityisautoilu, lentäminen, tehotuotanto, padot, salametsästys, kidutus, heitteillejättö, elinympäristöjen katoaminen, luonnon monimuotoisuuden väheneminen, sukupuutot, ylikulutus, mikromuovi, ilmastodenialismi… Tällä hetkellä tuntuu, etten pysty vastaanottamaan enää lisää.

Ja tällä viikolla kuitenkin täytyi.

Kukaan ei luultavasti onnistunut välttymään IPCC:n tiistaina julkaisemalta ilmastoraportilta. Global Warming of 1.5 °C -raportti herätti kalabaliikkia ja toivottavasti joitakin ihmisiäkin. Sen seurauksena viikon aikana on saanut lukea niin kauhuskenaarioita ihmiskunnan tulevaisuudesta kuin ilmastotoimien vastustajienkin kirjoituksia.

Oli tulevaisuus sitten mikä tahansa, ilmastoahdistus on todellista. Jos lapsena olinkin yksin huolieni kanssa, tänä päivänä ympäristöahdistus on yleistynyt. Siitäkin huolimatta asiasta puhutaan aivan liian vähän. Moni ei välttämättä edes luokittele häiritsevää tunnetta ympäristöahdistukseksi vaikka se sitä olisikin. Tunne pitää oppia nimeämään ja käsittelemään. Myös Panu Pihkala, ympäristöahdistuksen yhteydessä usein mainittu teologi ja tutkijatohtori, neuvoo puhumaan tunteista avoimesti.

Ahdistus on voimattomuutta ikävän asian edessä. Kuva on rannasta, jossa veteen oli joutunut styrox-hippuja. Pian kalaparvi kiinnostui niistä ja yksitellen ne katosivat kalojen vatsoihin.

Ympäristöahdistus on ehdottomasti tulevaisuutemme terveyshaaste. Kun ongelmat pahenevat, oireilu lisääntyy. Ongelmia ja katastrofeja pukataan joka tuutista ja ihmiset jätetään selviytymään yksin tiedon kanssa. Toimintamalleja ja -esimerkkejä tarjotaan kyllä. Lopeta lihansyönti, vähennä lentämistä, laske kodin lämpötilaa, suosi joukkoliikennettä, kuluta vähemmän, lajittele jätteet. Ei varmaan ole ketään, joka ei osaisi luetella edes yhtä tapaa vähentää hiilijalanjälkeään.

Siinäkö kaikki?

Olen koko tietoisen elämäni pyrkinyt pyhästi noudattamaan annettuja ohjeita ympäristön säästämiseksi. Miksi sitten olen yhä ahdistunut?

Rinnassa puristaa ja huomaan unohtaneeni hengittää. Koko kehoni on jännittynyt ja päässäni surisee kuin se olisi räjähdyspisteeseen asti täynnä ulos pyrkiviä kärpäsiä. Suu on kuiva ja olo etova. Tekee mieli juosta päättömästi paniikissa karkuun.

Ahdistus voi johtua hallitsemattomuuden tunteesta. Siitä, ettei pysty vaikuttamaan asioihin tai että omalla toiminnalla ei ole merkitystä. Tästä seuraa luonnollisesti ulkopuolisuuden ja mitättömyyden kokemus. Pahimmillaan ahdistuneisuus voi johtaa mielenterveyden heikkenemiseen, vatvomisen seurauksena uupumiseen, unettomuuteen, katkeroitumiseen ja jopa fyysisiin oireisiin.

Tunnetta olisi siis hyvä oppia käsittelemään ennen kuin se käsittelee sinua. Kysyin tutuiltani Facebookissa, miten he kohtaavat oman ympäristöahdistuksensa.

Keinojen valikoima oli laaja. Toiset kertoivat välttelevänsä murehtimista kokonaan, kun taas toiset kirjoittivat rajoittavansa sitä tietyin kriteerein. Eräs esimerkiksi kirjoitti käyvänsä läpi kaiken, mitä itse voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Näin saa skaalan siitä, kuinka paljon on murehdittavaa. “Koska murehtia kannattaa vain sitä, mihin voi itse vaikuttaa.”

Moni kertoi lohduttautuvansa sillä, että yrittää tehdä parhaansa. Yksilön muutosvoima on rajallinen. Täytyy yrittää hyväksyä vallitseva tilanne, oma itsensä, tilanteensa ja mahdollisuutensa. Moni kirjoitti olevansa erittäin tietoinen ihmislajin todennäköisestä kohtalosta, mutta luottavansa siihen, että maapallo ja luonto jatkavat elämäänsä meidän jälkeemmekin. Arjesta saadaan voimaa ja kiitollisuus kaikkea kaunista ja hyvää kohtaan kuulsi monen tekstistä. Omien sanojensa mukaan ihmiset osaavat olla kiitollisia jokaisesta tavallisesta päivästä ja kaikesta siitä, josta voi vielä nauttia.

Osa kertoi hukuttavansa murheet viihteeseen ja jotkut välttelevät tietoisesti somea ja uutisia silloin, kun haluavat levätä, esimerkiksi viikonloppuisin. Eräät vaikuttamisen parissa ympäristöalalla työskentelevät ilmoittivat, että heillä on tietynlainen “psyykkinen virka-aika”, jolloin he antavat itselleen luvan märehtiä asioita. Työ antaa heille selkeän ajan, paikan ja kanavan murehtia ja velloa, mutta myös aitiopaikan vaikuttaa asioihin pitkällä aikavälillä. Kotiin lähtiessään he vetäytyvät omaan turvalliseen tilaan lataamaan voimia.

Nämä mainitut keinot ovat varmasti monelle tuttuja. Netin kautta hakemalla niitä löytyy lisää, muun muassa Pihkalan blogitekstistä: 10 suositusta ympäristöahdistuneelle.

Ainakin itselläni paras paikka ympäristöahdistuksen hoitoon on metsä. Kuva: Riku Malminiemi

No entä sitten, kun se ahdistus on taas päällä sen yhden epähuomiossa luetun katastrofiuutisen seurauksena? Ilmastoraportin julkaisuviikolla olen joutunut kamppailemaan spontaaneja pakokauhureaktioita, hengenahdistusta ja itkukohtauksia vastaan. Olen selvinnyt tilanteista hyväksyvän tietoisen läsnäolon juurtumisharjoituksen avulla:

  1. Tunnista lähestyvä tai jo päällä oleva tunnetila. Päätä tehdä muutaman minuutin tietoisen läsnäolon harjoitus.
  2. Kiinnitä huomio hengitykseesi. Ahdistuneena hengitys on pinnallista ja väkinäistä tai saatat jopa pidätellä sitä. Anna itsellesi lupa hengittää ja, ilman että pakotat hengitystä mihinkään tiettyyn tahtiin, tarkkaile hengityksen kulkua sisään ja ulos, sisään ja ulos. Sisääään ja ulos…
  3. Hengityksesi on ankkurisi tähän hetkeen. Se on sinulla aina mukana.
  4. Kiinnitä huomiosi omaan kehoosi. Tunne oma kehosi tässä hetkessä. Olet kiinni tässä hetkessä ja juuri nyt on kaikki hyvin.
  5. Voit keskittyä havainnoimaan tunnetilaasi ja ajatuksiasi, mutta muista, että ne ovat eri asia kuin sinä tai sinun kehosi. Voit ajatella ajatuksia pilvinä taivaalla ja tunnetilaa hetkellisenä rajuilmana. Kuten rajuilmat, tunnetilatkin tyyntyvät ja menevät pois. Pilvet ja rajuilmat eivät ole yhtä kuin koko taivas, mutta ne ovat osa sitä.
  6. Kiinnitä huomio kaikkiin niihin kehonosiin, jotka tukevat alustaan, lattiaan, tuoliin tai pöytään. Tunne alustan järkähtämätön tuki. Voit luottaa siihen, että pysyt paikoillasi, vaikka myrsky raivoaisikin kehossasi. Jos haluat, voit kuvitella kehosi jatkoksi juuret, jotka kasvavat alustaan ja pitävät sinut vielä tiukemmin paikoillasi, kun ahdistuksen tuulet puhaltavat.
  7. Voit halutessasi keskittyä myös johonkin näkökentässäsi olevaan pysyvään yksityiskohtaan – mieluusti toki luonnon yksityiskohtaan. Anna katseesi levätä tuossa yksityiskohdassa ja mielesi tutkia sitä, jos se niin haluaa. Huomioi tämä hetki ja tuon yksityiskohdan olemassaolo tässä hetkessä. Tee siitä turvallinen kiintopiste tähän hetkeen.
  8. Harjoituksen päätyttyä muista kiittää itseäsi.

Koko ihmiskunnan kannalta tärkeää olisi, ettei ympäristöahdistus käsittelemättömänä aja epätoivoon, kyynisyyteen ja lamaannukseen. Tai koko asian kieltämiseen. Pihkalan kuin monen muun psykologinkin mielestä ahdistus voi toimia tekoja aktivoivana motivaattorina. Itse kuitenkin luulen, ettei ahdistus itsessään riitä, vaan meidän täytyy käynnistää myös positiivisia syklejä. Tiloja ja yhteisöjä, joissa luonnon puolesta toimimisen kautta ihmiset voimaantuvat ja saavat toivoa. Ja, kuten Pihkalakin toteaa, tarjota tukea ja työkaluja ympäristöahdistuksen käsittelyyn.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Sanonta on suoraan sanottuna perseestä. Tieto ei lisää muuta kuin tietoa itsessään. Ja monia ahdistaa juuri siksi, etteivät he tiedä. Olen yksi heistä. Tiedän aivan liian vähän ja osaan siksi arvioida tulevaisuuden eri skenaarioita huonosti.

Usein helpottaa jo se, että hankkii tietoa. Tieteellinen tieto on paketoitu ihanan raportoivaan, toteavaan muotoon. Se ei ota kantaa vaan antaa lukijan itse valita omat merkityksensä. Siksi suosittelen lukemaan ennen kaikkea tutkimustietoa.

Kaikesta lukemisesta huolimatta voi käydä niin, että ympäristöahdistus tulee olemaan pysyvä kumppanimme läpi elämän. Tuolle kumppanillekin pitää kuitenkin antaa anteeksi. Se on lopulta hyödyllinen siinä mielessä, että se kertoo meille, ettei kaikki ole hyvin. Että jotain kuitenkin tarvitsee tehdä.

Minun ei ole koskaan tarvinnut todistaa luonnolle mitään. Olisiko nyt sen aika?

Pihtiputaan luontoreittien uusi, entistä selkeämpi suunta

Esiselvityshanke lähenee loppuaan ja on aika katsoa taakse menneeseen ja koota yhteen, mitä on saatu aikaan.

Harjuntakasesta maailmankartalle – Sydän-Suomen luontoreittien kehittäminen -esiselvityshankkeen tavoitteina oli selvittää neljän luontoreitin kunto ja kehittämistarpeet, kerätä reitteihin liittyvää materiaalia, kuten tarinoita ja erikoisuuksia sekä luoda pohjaa reittien kestävälle ylläpidolle.

Hankkeeseen kuuluvat reitit olivat siis: Rapeikon luontopolku, Heinäjoen luontoreitti, Kivimäen kierros ja Suurijärven retkeilyreitistö. Näistä kolme ensimmäistä ovat lyhyempiä luontopolkuja ja Suurijärven reitistö yli 30 km pitkä retkeilyreitti.

Hankkeen aikana tehtävät selvitykset tähtäävät kehittämissuunnitelmaan, jota voidaan käyttää pohjana tulevaisuuden investoinneissa. Kuten aiemmassa postauksessani kerroin, suurin kysymys hankkeen aikana on ollut, keitä varten reittejä kehitetään. Käyttäjien tarpeita selvittääkseni hankkeen aikana järjestettiin yksi suunnittelutyöpaja, kerättiin toiveita luontoreittien käyttäjäkyselyllä sekä kuunneltiin paikallisten toimijoiden sekä asiantuntijoiden näkemyksiä.

Näiden kautta kerätty tieto reittien käyttäjistä ja heidän tarpeistaan toimii pohjana kehittämissuunnitelmille. Lisäksi suunnitelmia laatiessani olen ottanut huomioon alueen sijainnin, mikä vaikuttaa saavutettavuutensa puolesta erityisesti käyttäjäryhmiin, reittien pituuden, maaston haastavuuden sekä alueen ilmapiirin ja nähtävyydet.

Rapeikon luontopolku sijaitsee noin 2,5 km Pihtiputaan kirkonkylän eteläpuolella nelostien läheisyydessä ja voisi palvella mm. Niemenharjulla pysähtyviä.
Heinäjoen luontoreitti on lähes kokonaan pitkostettu 1,5 km pitkä reitti Heinäjoen varressa aivan kirkonkylän laidalla.
Kivimäen kierros on luontopoluista pisin ja sijaitsee Korppisen kylällä.

Luontoreittien kunto

Hankkeen olemassaolon perimmäinen syy on luontoreittien rapistunut kunto. Kyläläisten huoli ja toive reittien kunnostuksesta kirvoitti hankesuunnitelman kirjoittamisen ja tässä sitä ollaan…

Kun aloitin hankkeessa, reitit olivat kunnoltaan hyvin erilaisia – osa täysin kulkukelvottomia. Niinpä hankkeen aikana on ollut hyvin vaikea mainostaa reittejä yhtään kenellekään. “Joo, se on hieno paikka, mutta älä lähde sinne ilman opasta, karttaa, kompassia ja GPSsää…”

Reittimerkinnät ovat olleet huonoja tai niitä ei ole ollut ollenkaan. Paikoin polku on kasvanut umpeen ja risteysviitat kaatuneet ja lahonneet. Pitkoksia on löytynyt laajasti asteikolla uusi-vaarallinen. Ehkä kaikkein suurimmaksi puutteeksi on noussut kunnollisten karttojen puute. Pihtiputaan Rotaryklubin julkaisema Pihtiputaan palvelut -karttalehtiö on pelkästään suuntaa antava ja paikoin jopa virheellinen. Jos edes polun pohjaa ei löydy Maanmittauslaitoksen kartoista, nojaa kulkija pelkästään maastosta löytyviin reittimerkkeihin. Välillä kulkeminen onkin vaatinut varsinaisia meedion kykyjä, enkä nyt halua hehkuttaa, mutta onnistuinhan minäkin eksymään ensimmäisellä kerralla 1,5 kilometriä pitkällä luontopolulla…

On siis ollut mitä kehittää. Kesän aikana onkin tehty joitain parannustoimenpiteitä – vaihdettu pitkospuita ja merkitty polkuja – yksittäisten henkilöiden tai seurojen huoltamilla reiteillä. Esiselvityshankkeen luonteen vuoksi varsinaisia investointeja ei kuitenkaan ole voitu vielä tehdä, mistä syystä reitit jäävät vielä toistaiseksi huonoon kuntoon.

Pohja kehittämiselle

Kesäkuun Suurijärven reitistön kehittämiseen keskittyneessä suunnittelutyöpajassa kerättiin muun muassa alueesta nousseita mielikuvia, tarinoita ja kokemuksia, alueen erikoisuuksia ja nähtävyyksiä sekä paikallisten näkemyksiä potentiaalisista käyttäjäryhmistä ja aktiviteeteista. Työpajan aikana saadut kunnostusehdotukset ovat samoja, mitä olen tehnyt itsekin liikkuessani maastossa. Samoilla linjoilla on siis oltu ja työpajailtaan osallistuneet kyläläiset ovat olleet tietoisia reitistön nykyisestä kunnosta.

Luontoreittien käyttäjäkyselyyn taas pystyi vastaamaan niin paperitse kuin sähköisestikin heinäkuun ja elokuun aikana. Kyselyyn liittyen olen kohdannyt hieman ihmettelyä sen tarpeellisuudesta. Kyselyn perimmäisenä tavoitteena oli luoda tyypillisen Pihtiputaan alueella luontoliikkuvan henkilön retkeilyprofiili. Kuinka pitkiä retkiä tai vaelluksia hän tekee, kenen kanssa ja kuinka pitkiä matkoja liikkuu. Eli siis: kuinka pitkiä reittejä tulisi tehdä ja tulisiko niiden varrelta löytyä majoituspalveluita ja minkälaisella kapasiteetilla. Kyselyssä kerättiin dataa myös tulevaisuuden viestintää varten. Yhtenä kysymyksenä oli, mitä kautta henkilö haluaisi saada tietoa Pihtiputaan reiteistä.

Käyttäjäkyselyyn vastasi yhteensä 199 henkilöä ja vatausten pohjalta rakennetun retkeilijän tavat ja tarpeet olivat suht selvät. Ylivoimaisesti suurin osa vastaajista liikkuu luonnossa kävellen ja pienellä porukalla alle 10 kilometrin päiväretkiä tehden. Vastauksia tulkitessa tulee ottaa huomioon, mitä alueella on ylipäätään ollut mahdollista tehdä, mutta tässä tapauksessa sekä päiväretkille että pidemmille vaelluksille ja maastossa yöpymiselle on ollut infraa. Lisäksi on toki hyvä huomioida, että otanta selvityksessä on ollut varsin pieni.

Suurijärven retkeilyreitistön kehittämisen kärki

Kesän suunnittelutyöpajassa alueen potentiaalisimpana kohderyhmänä nähtiin paikalliset retkeilijät. Ulkomaalaiset luontomatkailijat mainittiin opastettujen ryhmien yhteydessä ja haaveet kansainväliseen luontoturismiin nousivat esiin myös matkailuyrittäjien kanssa keskustellessa.

Paikallisille reittejä on helppo tehdä, mutta hyvin erilaisista kulttuureista tulevat kansainväliset matkailijat vaativat aivan erilaista näkökulmaa alueen kehittämisessä. Sen lisäksi, että mietitään, mitä yksittäiselle reitille tulisi laittaa, tarvitsee kv-matkailun kohdalla laajentaa kartoitusta jo koko kuntaan ja osallistaa muitakin toimijoita. Millainen potentiaali Pihtiputaalla on toimia kansainvälisenä matkakohteena? Kehittämistarpeet tulisi siis kartoittaa muuallakin kuin reitistöillä.

Lisäksi Suurijärven reitistö on erottamaton osa Peuranpolun reitistöä. Olisi lyhytnäköistä kehittää ainoastaan puolta koko alueesta. Mikäli alueelle halutaan kansainvälistä matkailua, olisihan se toki hyvä, jos siihen voisi hyödyntää koko aluetta. Kv-matkailun suhteen tulisikin istua alas isommalla porukalla, selvittää yhtenäinen tahtotila ja tehdä selkeät tulevaisuuden suunnitelmat.

Suurijärven ja Peuranpolun reitistöjen muodostama kokonaisuus

Suunnittelutyöpajassa reitistön aluetta kuvailtiin karuksi ja erämaiseksi. Haluan kunnioittaa tätä erämaisuutta. Ei ole järkeä tehdä jotain, mitä löytyy kohtuullisen ajomatkan päästä. Kansallispuistoissa on keskimäärin erittäin kattava palveluverkosto ja rakennettu reitti-infra – paikoin ehkä liiankin rakennettu. Suurijärven retkeilyreitistöllä on mahdollisuus olla eteläisen Suomen erämaisin reitistö – siis aito vaihtoehto Lapin kulkijoille! Vastaavia reittejä löytyy vasta Itä-Suomesta. Sielläkin ne ovat valitettavan vähän käytettyjä.

Ihmiset hakeutuvat niin Itä-Suomessa kuin muuallakin kansallispuistoihin. Miksi kansallispuistot ovat niin suosittuja? Siksi, koska niistä löytyy tietoa.

Tämän takia luontoreittien käyttäjäkyselyssä kysyttiin, mistä ja mitä tietoa retkeilijät kaipaa. Vastaus ei liene yllätä.

Ehdottomasti suosituin kanava olivat nettisivut ja lähes kaikki ilmoittivat hakevansa tietoa ensisijaisesti kunnan nettisivuilta. Onkin ehkä ihan hyvä, että kunnan sivut ollaan uusimassa…

Silti alueen ei ole pakko olla kansallispuisto, jotta se vetäisi kävijöitä.

Pieksämäellä viime vuonna avattu VedenjakajaReitistö on saanut suuren suosion. Päätösseminaarissakin puhunut Antti Nousiainen kertoi, että huippupäivinä reitistöllä vierailee noin tuhat ihmistä. Se on jäätävä määrä jo monelle kansallispuistollekin.

VedenjakajaReitistö on profiloitunut monipuolisuudellaan ja ilmoittaa olevansa “2020-luvun kohde”. En kuitenkaan halua tehdä asioita samalla tavalla kuin Pieksämäellä. VedenjakajaReitistö on luonteeltaan ja sijainniltaan lopulta aivan erityyppinen kuin Suurijärven retkeilyreitistö. Se sijaitsee muutaman kilometrin päässä Pieksämäen keskustasta ja reitin varrella on jopa ravintoloita.

Suurijärven ja Harjuntakasen alueella on harrastettu eränkäyntiä niin pitkään kuin sen läheisyydessä on liikkunut ja asunut ihmisiä. Jo omaleimaisen kulttuurihistorian vuoksi säilyttäisin alueen aitona erämaana, josta löytyy erämainen, hyvin merkitty reitti perus retkeilypalveluineen.

Luontoreittien käyttäjäkyselyssä lyhyet päiväretket nousivat suosituimmaksi tavaksi retkeillä. Tämä on ollut tiedossa myös Metsähallituksen luontopalveluissa, joiden suunnalta on kuulunut viestiä nimenomaan päiväretkeilijöiden osuuden kasvamisesta kansallispuistoissa (muun muassa vähäisen käytön vuoksi Metsähallitus on halunnut luopua esim. pitkän vaellusreitti Peuranpolun ylläpidosta). Tätä varten olisi hyvä tarjota niitä kovin kysyttyjä rengasreittejä, joille pääsisi suoraan parkkipaikalta.

Toisaalta päätösseminaarissa kuultiin myös eriäviä näkemyksiä. Nousevista retkeilytrendeistä puhunut outdoor-asiantuntija Pirjo Räsänen kertoi useamman vuorokauden vaellusten nostavan jälleen suosiotaan Euroopassa. Oli miten oli, meillä on reittejä näihin kaikkiin tarpeisiin.

Puhumassa esiselvityshankkeen päätösseminaarissa, kuva: Heikki Sulander

Luontopolku vs. eräreitti

Esiselvityshankkeen kolme muuta reittiä eivät ole eräreittejä, ne ovat lyhyitä luontopolkuja, jotka ovat oivia vaikka päivittäiseen virkistymiseen luonnossa. Niille ominaisia piirteitä ovat sijainti lähellä asutusta sekä lyhyet ja yleisesti helppokulkuiset reitit. Reittien potentiaalisia käyttäjäryhmiä ovat paikalliset, erityisesti lapsiperheet, koululuokat sekä joissain tapauksissa Pihtiputaalla pysähtyvät matkailijat.

On selvää, että luontopolkuja lähdetään kehittämään eri kärjellä ja intensiteetillä kuin Suurijärven eräreittiä. Lähiluontopolut tehdään esisijaisesti paikallisille ja paikallisten käyttöön tuomaan virkistystä. Ne ovat oivia paikkoja nauttia esimerkiksi päivittäinen annos luonnon terveysvaikutuksia.

Olenkin nostanut Pihtiputaan lyhyiden luontoreittien kehittämisen kärjeksi helppouden, saavutettavuuden ja informatiivisuuden. Sen sijaan Suurijärven retkeilyreitistön kärki tulee olemaan erämaisuudessa, hiljaisuudessa ja luonnollisuudessa.

Syysvärejä Kivimäen kierroksella

Korppisen kylällä sijaitsee retkeilyreitti-hankkeen kolmas luontopolku. 4,5 km pitkä Kivimäen kierros kulkee ympyrälenkin Ison Kivimäen ja Pienen Kivimäen kallioisilla rinteillä. Polun varrelta löytyvät Syväjärvi ja Hoikkalampi, moninainen metsämaisema ja jääkauden jälkeiset kallioiset muinaisrannat. Muinaisrannan lohkarekentälle saapuessaan voi lähes kuulla aaltojen pauhun rantakivikkoon ja kuvitella, miten vesi on kuljettanut kaiken kevyemmän maa-aineksen vähittäin pois, jättäen jäljelle nämä paljaat kivikasat.

Puolessa välissä polkua, Ison Kivimäen laella sijaitsevat kyläseuran ylläpitämä laavu tulipaikkoineen sekä 12 metriä korkea näkötorni, josta on huikaisevat näkymät etelään ja länteen!

Kävimme fiilistelemässä syksyistä Kivimäkeä, jonka tunnelmia löytyy alla olevalta videolta.

Mitä? Kelle? Ja miten? Päätösseminaarin tavoitteena on tuoda valoa hämärään

Lokakuu lähenee ja samoin tekee retkeilyreittihankkeen päätösseminaari. 1.10. Pihtiputaalla pidettävä Erilaiset retkeilijät ja retkeilyreittien monikäyttö -seminaari kokoaa yhteen esiselvityshankkeen tulokset sekä huikean kattauksen puhujia! Seminaarin aikana kysytään, minne Pihtiputaan reittien suhteen ollaan menossa ja miten moninaisin tavoin reittejä pystytään hyödyntämään. Seminaarin ohjelma löytyy täältä.

Hankkeidentäyteinen aamupäivä

Kun aloitin hankkeessa keväällä, niin reitit kuin esiselvityshankkeen vetäminenkin oli minulle uutta. Kesä on opettanut paljon ja nykyisin tunnen Pihtiputaan reitit jo paremmin kuin omat taskuni.

Suurin kysymys hankkeen aikana on ollut, kenelle reitistöä tehdään. Olen kulkenut koko kesän korva höröllä siitä, miten paikalliset reittinsä mieltävät, millaisessa käytössä ne ovat nyt ja millaiseen käyttöön ne haluttaisiin.

Hyvin pian suunnittelutyöpajan ja kohderyhmätapaamisten jälkeen minulle hahmottui kolme tasoa, joilla reittejä kehitetään: paikallinen, kansallinen ja kansainvälinen. Suurin osa paikallisista, jotka liikkuvat alueen reiteillä, tuntevat maastot maanomistajia myöten. Paikallisille on myös mahdollista kiertää jokin reitti päiväseltään ja palata takaisin kotiin nukkumaan.

Kauempaa tuleva retkeilijä sen sijaan tarvitsee kunnollisen opastuksen sekä alueelle että alueella, minkä lisäksi hän tarvitsee yöpymismahdollisuuden joko maastossa tai yrittäjän tarjoaman majoituspalvelun muodossa. Kansainvälinen luontomatkailija taas saattaa haluta ostaa majapaikan rinnalla opastuksen tai ohjatun luontoelämyksen. Kaukaa matkustaminen luonnollisesti rajoittaa tavaran määrää, joten yrittäjän tulisi pystyä tarjoamaan myös maastossa tarvittavat varusteet.

Sen lisäksi, että nämä kolme kohderyhmää matkailevat eri tavoin, he saattavat myös etsiä reitiltä eri asioita. Paikalliselle riittävä syy reitille lähtemiselle on, että pääsee metsään. Jyväskyläläiselle saati helsinkiläiselle metsää on tarjolla paljon lähempänäkin. Mitä juuri meidän reittimme voisivat tarjota heille? Myös kansainvälisten matkailijoiden kesken motiivit vaihtelevat. Pystymmekö vastaamaan tarpeeseen? Samalla nousee esiin kysymys mitkä ovat koko Pihtiputaan mahdollisuudet ja potentiaali toimia kansainvälisenä matkailukohteena.

Sekä paikallisten että ulkopaikkakuntalaisten kuin myös ulkomaisten retkeilijäryhmien sisällä on vaihtelua. Yksi kulkee pitkän matkan ja on maastossa täysin omavarainen, toinen kävelee sen kolme kilometriä ja istuu ehkä hetken nuotiolla ennen kotiin tai mökkimajoitukseen paluuta, kolmas pyöräilee sata kilometriä ja ehtii vielä illaksi suppailemaan kylän vierusjärvelle.

Ketä reitit siis pitäisi rakentaa palvelemaan? Kenen huutoon vastaamaan?

Erityisesti tätä selvittääkseni julkaisin hankkeessa luontoreittien käyttäjäkyselyn, johon otti osaa 199 vastaajaa, joka on noin viisi prosenttia kunnan väkiluvusta. Kyselylomakkeita oli tosin tarjolla myös yhdessä retkeilykohteessa sekä nelostien suositulla pysähdyspaikalla, minkä lisäksi se on ollut vapaasti vastattavana netissä, joten kyselyyn on todennäköisesti vastannut myös ulkopaikkakuntalaisia.

Kyselyn pohjalta pyrin muodostamaan kuvan tyypillisestä retkeilijästä Pihtiputaan alueella. Millainen hän on, millaista tietoa hän etsii ja mistä? Muun muassa nämä tulokset selviävät seminaarissa!

Aamupäivän aikana vierailemme esityksissä myös toisella hankkeiden kautta syntyneellä reitistöllä.

VedenjakajaReitistö on ollut esillä mediassa ja monen huulilla tänä vuonna. Viime vuonna avattu reitti aivan Pieksämäen kupeessa on loistava esimerkki onnistuneesta reitistösuunnittelusta! Monipuolisella reitistöllä Pieksämäen kaupunki tarjoaa tekemistä niin paikallisille, mökkiläisille kuin kansainvälisille matkailijoillekin. Miten reitistö tehtiin ja mitä kaupunki on saanut siitä jo irti? Tästä meille tulee kertomaan Pieksämäen liikuntapalvelupäällikkö Antti Nousiainen.

Olen itse päässyt kuulemaan Nousiaisen seminaariesityksen kesällä ja luvassa on taatusti mielenkiintoista tietoa ja oppia!

Luontomatkailu vs. metsätalous

Retkeilyreitit tuovat alueelle uusia mahdollisuuksia, mutta hankkeen aikana olen tavannut myös ihmisiä, jotka ovat olleet huolissaan niiden kääntöpuolista. Yksi esiin noussut kysymys on ollut, saako metsänomistaja enää hakata metsäänsä, jos sen läpi kulkee retkeilyreitti.

On totta, että erityisesti polun ja metsämaiseman täysin hävittävä avohakkuu on retkeilylle huono asia. Hakkuun seurauksena polku helposti katoaa metsäkoneen myllerrykseen ja reittimerkit sisältävät puut korjataan pinoihin ja rekan kyytiin. Sen lisäksi, että pitkälti fiilistelyyn ja puhtaaseen, koskemattomaan luontoon perustuvaa vaellusmatkailua ei voi ohjata hakkuuaukolla, polun hävittävä päätehakkuu on turvallisuuden kannalta riskitekijä. Kuinka monta retkeilijää eksyy polulta hakkuiden vuoksi?

Erotatko, missä retkeilypolku kulkee kuvassa?

Miten luontomatkailun ja metsätalouden sitten voisi sovittaa samalle alueelle? Onnistuuko retkeilyn ja metsänhoidon liitto? Vielä aamupäivän aikana tulemme kuulemaan sekä Metsähallituksen että yksityisen metsänomistajan näkökulman.

Metsähallitus ei kaada metsää kansallispuistoissa, mutta retkeilyreittejä on myös puistojen ulkopuolella valtion hoitamalla maalla. Metsähallituksen uusista ohjenuorista liittyen retkeilyreittien lähellä tehtävään metsänhoitoon tulee kertomaan ympäristöasiantuntija Arto Kammonen Metsätalous Oy:sta.

Entäpä sitten, kun retkeilyreitti kulkee omalla maalla? Mitä metsänomistajan on hyvä tietää tai onko jotain velvollisuus tietää? Yksityisen metsänomistajan oikeuksista ja mahdollisuuksista meille kertoo yksityisyrittäjä ja Suomen Ladun ulkoilun olosuhdeverkoston jäsen Mikko Lemmetti.

Yrittämisen iltapäivä

Seminaaripäivän toisella puoliskolla kuulemme vinkkejä ja esimerkkejä luontomatkailuyrittämiseen. Retkeilyn ja luontomatkailun uusista tuulista, suoraan benchmarking-matkaltaan meille rientää puhumaan varsinainen outdoor-guru, Visit Finland Akatemian jäsen Pirjo Räsänen. Räsänen on itsekin tehnyt liikuntareitistöjen kehittämissuunnitelmia ja tarjoaa valmennusta mm. kesämatkailualueen suunnittelussa, profiloinnissa ja tuotteistamisessa, reittimateriaalien digitalisoinnissa sekä yritysten ja yritysryhmien tuotteistamisessa kansainvälisille markkinoille.

Ulkoilukenttä on kokenut varsinaisen mullistuksen ja perinteisestä erävaeltamisesta on siirrytty outdoor-buumin myötä moderniin retkeilyyn. Mutta millainen on nykyajan retkeilijä ja mistä hänet tavoittaa? Entä mitkä ovat nousevia trendejä luontomatkailukentällä?

Esimerkiksi luonnon tervehdyttävistä vaikutuksista ovat varmaan tähän mennessä kuulleet jo kaikki. Se, miten luonto vaikuttaa ja miten hyvältä se tuntuu, on helppo kokea omakohtaisesti; jo tutkimustenkin mukaan se vaatii vain 10 minuuttia oleskelua luonnossa! Sen lisäksi, että tiedolla on käytäntöönkin siirrettävää arvoa sosiaali- ja terveyspuolella, se toimii myös matkailutuotteena.

Kansainvälisiä metsäterapiapäiviä viime elokuussa järjestämässä ollut Heidi Korhonen hyödyntää luonnon elvyttäviä vaikutuksia myös omassa ohjelmapalvelutyössään. Seminaariesityksessään Korhonen avaa hieman menneitä metsäterapiapäiviä ja niiden satoa. Itsekin päiville osallistuneena voin luvata, että tulossa on vähintäänkin mielenkiintoista settiä!

Vielä ennen iltapäivän kahvitaukoa saamme kuulla, mikä tekee reitistä esteettömän ja millainen prosessi esteettömän reitin rakentaminen on. Asiaa saapuu valaisemaan asiantuntija ja kokemusasiantuntija Jukka Parviainen Suomen vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry:stä.

Tulevan investointihankkeen kannalta kaikki käytännön oppi ja vinkit esteettömän reitin rakentamisesta ovat tervetulleita ja nyt meillä on kuultavanamme paras asiantuntija!

Seminaaripäivä päättyy puhujaan, joka ei esittelyä kaipaa. Inspiroivan päätöksen tiedontäyteiseen päivään heittää tv-kasvo, aktiivinen eräilijä ja retkeilijä Mikko “Peltsi” Peltola!

Jos meillä vielä tämän setin jälkeen jalat kantavat, siirrymme purkamaan seminaarin herättämiä ideoita (ja luultavasti myös sulattelemaan totaalista infoähkyä) noin 3 km pitkälle Heinäjoen luontoreitille. Reitti on lähes kokonaan pitkostettu ja kulkee Pihtiputaan kirkonkylän laidalla virtaavan Heinäjoen äärellä.

Pihtiputaan lähiluontopolut

Aivan Pihtiputaan kirkonkylän liepeillä sijaitsee kaksi luontoliikkumisen helmeä: Heinäjoen luontoreitti ja Rapeikon luontopolku. Nämä jopa kyläläisille varsin tuntemattomat luontokohteet ovat Harjuntakasesta maailmankartalle -esiselvityshankkeen piirissä. Vähäisestä käytöstä huolimatta Rapeikon polut ovat pysyneet auki ja kuljettavina ja Heinäjoen lähes kokonaan pitkostettu reitti kantaa kulkijan läpi upottavien jokirantojen. Noin 1,5 kilometriä pitkille luontopoluille pääsee jalan tai pyörällä keskustasta asti.

Videoilla pääset fiilistelemään mennyttä kesää ja tutustumaan luontopolkujen maisemiin!

Heinäjoen luontoreitti

Rapeikon luontopolku

“Viiden laverin hotelli” ja muut Suurijärven reitistön taukopaikat

Suurijärven erämaisilla retkeilyreiteillä ei tule pulaa taukopaikoista. Noin 30 km pitkän reitistön varrella on jopa seitsemän taukoiluun, eväiden syömiseen tai yöpymiseen soveltuvaa rakennusta. Sen lisäksi, että alueen tunnelma, hiljaisuus ja Harjuntakasen suojelualueen luonto ovat kuin suoraan Lapin erämaasta, löytyy alueelta Lapin tapaan useita(!) avoimia autiotupia.

Muun muassa nämä monimuotoiset taukopaikat tällä “etelän Lapilla” on kulkijalle tarjota:

Muurasjärveltä yhdysreittiä pitkin lähdettäessä ensimmäisenä vastaan tulee [1] Patakiven puolikota (tai erittäin pysty “laavu”). Siitä kohti Harjuntakasta jatkettaessa hieman sivummalla reitistä, Karankajärvien välisellä kankaalla sijaitsee [2] Karankajärvien päivätupa.

Itse Harjuntakasen ympyrälenkillä on kaksikin tulistelupaikkaa: Yölammen päässä [3] Yölammen autiokämpän tulipaikka ja Harjuntakasella [4] Harjuntakasen puolikota. Hieman sivussa kierrokselta sijaitsee yksinäinen [5] Nuorasen laavu. Vanha laavu palkitsee kulkijan hiljaisuudella, sillä Nuorasen rantaan päästäkseen, pitää poiketa Harjuntakasen ja Suurijärven välillä kulkevalta pääpolulta kilometrin verran.

Suurin ja myös suosituin taukorakennelma on Suurijärven rannalla oleva [6] Suurijärven eräkämppä. Kuusi ihmistä lavereillaan majoittava tupa on muinoin toiminut tukkimiesten tukikohtana uitettaessa tukkeja Suurijärven erämaan metsistä Alvajärveen asti. Nykyään pihasta löytyy myös viiden laverin aittarakennus.

Tänäkin päivänä vierailijoita tuvalla riittää sulan maan aikaan joka viikolle. Suosion taustalla saattaa olla kämpän yhteydessä oleva rantasauna, joka palvelee jokaista, kuka jaksaa saunanlämmityspuut pilkkoa. Saunattomiin autiotupiin tottuneelle vaeltajalle yllätys on mieluinen. Kun on vaeltanut koko reitistön läpi, voi palkita väsyneen kehonsa autenttisen hirsisaunan lempeissä löylyissä.

Mainitsin yllä kuusi taukopaikkaa, mutta mikä on seitsemäs? Se selviää alla olevalta videolta!

Tunteiden puudutuksesta takaisin elämään – Metsäterapiapäivien satoa, osa 1.

Kuinka yksi viikko voi tarjota olemusta mullistavan kokemuksen ja mahdollisesti muuttaa koko elämän suunnan? 6.-12.8. Karjalohjalla pidetyt kansainväliset metsäterapiapäivät paljastivat stressaamisen karmeimman seurauksen, mutta myös sen, miten siitä voi parantua.

 

Nämä kaikkien aikojen ensimmäiset kansainväliset metsäterapiapäivät sisälsivät täyttä asiaa pursuavan seminaaripäivän ja neljä retriittipäivää, joiden aikana eri metsäterapiamenetelmiä kokeiltiin käytännössä.

Tapahtuma oli uinut vastaan alkukeväästä ja luettuani sisällön minulle oli selvää, että tänne olisi päästävä! Elokuun sitten viimein koittaessa lähdin avoimin mielin hakemaan uusia kokemuksia ja tietoa metsäterapiasta.

Viikon päättyessä olin saanut paljon enemmän.

Viikon järjestäneet tahot ja seminaarin luennoitsijat tekevät ruohonjuuritason työtä metsäterapian kentällä.

Olen oikeastaan jo vuosia tarkkaillut omaa selviytymistäni elämän eri osa-alueilla – opinnoista ja itseni kehittämisestä palkkatöihin ja kodinpidosta juhlien järjestämiseen. Hieman vastahankaisesti olen todennut (ja lähes myös ääneen myöntänyt) suorittavani omaa elämääni.

Nekin pienet asiat, joita en suorita, kuten suhteeni harvoihin ystäviini, saavat minut tuntemaan huonoa omaatuntoa. Olenko nyt ollut huono ystävä, jos en ole ollut tarpeeksi usein yhteydessä tai tarjonnut tarpeeksi tukea? Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain tai vähintäänkin varpaillaan, valmiina suorittamaan, jotta voisi välttyä vanhempien sukupolvien paheksunnalta.

Jotta olisi oikeus olla olemassa.

Kuulostaa kornilta. Ja sitä se onkin! En tarkoita, että (aikaan)saamattomuudesta joutuisi häpeäpaaluun tai muuta vastaavaa… Vaikka toisaalta, eikö esimerkiksi työttömyyden ympärillä vellova paheksuminen ja syyttely ole vähän sama asia? Osittain ymmärrän ja annan anteeksi. Vanhempamme ja isovanhempamme ovat kasvaneet kuitenkin hyvin erilaisessa maailmassa.

Se ei poista sitä, että aivan liian monta kertaa olen lapsuudessani kuullut itseäni kutsuttavan työnvieroksujaksi, koska olen malttanut hetken aikaa olla paikallani. Tai kun en heti innosta hyppien ole lähtenyt talkootöihin rakentamaan kattoa.

Aivan hirvittävä työnvieroksuja.

Olen kuullut jopa hekumoitavan työn määrällä: “Meillä tehdään töitä sunnuntainakin!” Ei kuulosta kovin leppoiselta elämältä.

Kopioimme ajatus- ja toimintamalleja toisiltamme, lähipiirin kiire tarttuu helposti ja vanhempien suorittaminen ja levottomuus kasvaa kiinni lapsiinkin. Sairaanloisesta suorittamisesta ja ihmisiä syövästä tehokkuusajattelusta puhutaan, mutta harvemmin mainitaan, mitä siitä voi seurata.

Metsäterapiapäivien ensimmäisenä päivänä teimme lyhyen läsnäolo- ja aistiharjoituksen. Päivä oli kaunein mahdollinen. Aavistus syksyn raikkautta leijui ilmassa, mutta lämmin etelätuuli silitti yhä poskea pehmeästi.

Seisoimme ringissä kuivuuden kestäneellä vihreällä nurmella. Harjoituksen ohjaaja, koulutettu metsäterapia-opas ohjeisti meitä sulkemaan silmät ja hakemaan mukavimman mahdollisen asennon. Keskityimme vastaanottamaan aistimuksia ja niiden edelleen herättämiä tuntemuksia. Tuuli pyöri hetken aikaa ympärillämme ja kirkkaalta taivaalta paistava aurinko lämmitti selkiämme. Lopuksi päätimme harjoituksen kävelemällä vapaasti nurmialueella.

Tämänkaltainen aistiharjoitus ei ole minulle ensimmäinen eikä edes toinen. Se oli kuitenkin ensimmäinen harjoitus pitkään aikaan, jota en ollut itse vetämässä vaan olin pelkästään osallistujana. Harjoituksen purussa käsittelimme hetken aikana heränneitä tuntemuksia ja tällöin koin luita ja ytimiä kylmäävän oivalluksen. Se tärähti päähäni kirkkaana ja selkeänä.

Ian Banyard johtaa Natural Mindfulness -harjoitusta retriittipäivänä.

Tajusin minulla olevan vaikeuksia tuntea positiivisia tuntemuksia, kuten kiitollisuutta tai ihailua. Vaikka hakemalla hain ja yritin keskittyä läsnäolohetkessä tapahtuneisiin iloisiin asioihin, en kyennyt sytyttämään mitään sisälläni. Osasin nimetä lämmön tunteen ihollani ja tuulen hiuksissani ja vaatteissani ja pellolta kantautuvan lannan hajun. Mutta mitä tuntemuksia…?

Kuunnellessani muiden (pääasiassa positiivisia) kokemuksia koin myös suuria vaikeuksia samaistua heihin. Oma sisimpäni tuntui ja kuulosti aivan erilaiselta.

Koin olevani eteenpäin elämässä posottava ihmisjuna, jonka sisus on kylmä ja eloton. Unohduin tarkastelemaan itseäni ja elämääni ja ymmärsin yleisimpien tunteideni nykyisin olevan kärsimättömyys, levottomuus, ahdistus tai pelko.

Tajusin myös, ettei sen tarvitsisi tai kuuluisi olla niin ja että tilanne vaikuttaa hyvinvointini lisäksi myös kommunikaatiooni muiden ihmisten kanssa. Tästä tuli minulle välittömästi surullinen ja syyllinen olo. Tunne siitä, kuinka inhottava ihminen olen. Sain onneksi itseni kiinni syyttelystä ja palautin itseni takaisin “järjen” äärelle. Kukaan reilu ihminen ei syyttäisi minua siitä, että olen masentunut ja hetkellisesti hukannut taidon kokea ihmisiä yhteen sitovia tunteita.

En kuitenkaan päässyt ajatuksesta eroon.

Olen juuri täyttänyt 30. Pyöreä ikä, jonka saavuttaessa ei voi olla katsomatta taakseen ja tarkastelematta, mitä polkua pitkin on tallustellut. Minulla ei ole ollut kolmenkympin kriisiä, sillä olen ollut liian väsynyt edes muistamaan, kuinka vanha olen. Suorittaminen on vienyt kaiken huomioni.

Se on jatkunut jo niin pitkään, että jos lakkaan suorittamasta, jäljelle ei jää mitään. En vain yksinkertaisesti osaa olla.

Kun olen työtön, pelkään ja häpeän ihmisten kommentteja ja ahdistun toimettomuuden ajatuksesta. Kun olen töissä, en osaa tai malta pitää tarpeeksi taukoja ja lomia. Olen siis väsynyt, kiireinen ja ahdistunut riippumatta tilanteestani. Muun muassa tämän kesän olen painanut hommia lähes viikonlopuista välittämättä. (“painanut hommia”… Kuunnelkaa nyt, miten hekumoiva kielikuva!)

Silloinkin, kun olisi ollut aikaa viettää viikonloppua, en ole pystynyt lopettamaan töiden ajattelua. Niinpä työtehtävät ja to do -listat ovat seuranneet minua minne ikinä olen mennytkin, viikonpäivään ja vuorokaudenaikaan katsomatta. Olen lipsahtanut vauhdilla samoille urille, joita pitkin yliopistossa rymistelin.

Ennen kuin romahdin.

Metsäterapiapäivillä myönsin itselleni, että olen pala kerrallaan syönyt omaa ihmisyyttäni. Sen olen tosin jollain tasolla tiedostanut jo aikaisemminkin. Jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, etten osaa enää rakastaa. En siis yksinkertaisesti kykene tuntemaan sitä tunnetta. Ja olen sisimmässäni taistellut kokemuksesta nousevaa kriisiä vastaan.

Yksittäisen ihmisen kohdalla tunteiden hukkuminen uupumuksen suohon on surullinen ja traaginen asia. Omalla kohdallani se on ehkä karmeinta, mitä uupumuksesta voi seurata. Mutta miettikääs, mitä seuraa, kun muidenkin positiiviset ja yhteisöjä kasassa pitävät tunteet alkavat näivettyä…

Epidemia ja vitsaus.

Niillä sanoilla metsäterapiapäivillä kutsuttiin muun muassa stressiä, joka on noussut maailmanlaajuiseksi ongelmaksi. Se minullakin on. Olen kroonisesti stressaantunut.

Yhteyttä etsimässä

Metsäterapiaviikon aikana tapahtui kuitenkin jotain ennenkokematonta.

Päivien kuluessa harjoitusten täyttäminä aivoni siirtyivät kuin jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. En tiedä, johtuiko ilmiö harjoituksista, metsästä vai ihmisistä, mutta päivä päivältä ajatukseni lipsuivat yhä vähemmän ahdistusta aiheuttaviin asioihin ja lopulta elin täydellisessä läsnäolon tilassa.

Pystyin viimeinkin hengittämään vapaasti. Pystyin lepäämään ilman pelkoa siitä, minkä ahdistavan muistutuksen mieleni syöttää seuraavaksi, jos rentoudun. Se oli kuin liian hyvää ollakseen totta, mutta totta se oli.

Levon myötä myös inspiraatio ja luovuus palautuivat. Olin aamuisin pirteämpi ja aloin nauttia elossa olemisesta itsessään – ilman suoritusta. Hymyilin aidosti ja paljon!

Metsäterapiaviikolla monen eri toimijan polut ristesivät yhdessä paikassa. Minullekin viikko tarjosi monta uutta polkua. Päästäkseen eteenpäin on vain valittava yksi.

Metsäterapiaviikko tarjosi minulle paljon uutta tietoa ja käytännön harjoituksia, minkä lisäksi noilta seitsemältä päivältä jäi ihania muistoja ja uusia, varmasti pitkäkestoisia ihmiskontakteja. Kaikista suurin anti oli kuitenkin oma kokemukseni.

En ehkä saavuttanut syvempää yhteyttä puihin tai kokenut syvän uskonnollista elämystä. Sen sijaan lepäsin ensimmäistä kertaa vuosiin.