Sini Malminiemi, Author at Tunturihullun päiväkirjat

Tunturihullu December 23, 2022

Vastuunkannon rajamailla – Oma selviytyminen kriisien keskellä

Hyvää keskitalven aikaa! Näistä päivistä alkaen pitenee päivä jälleen hetki hetkeltä ja liikumme kohti kesää. Tässä blogipostauksessa pääsette fiilistelemään vihreitä aikoja alkusyksystä äänitetyn podcastin kautta.

Vuodenvaihde lähestyy ja uusi kierros Auringon ympäri alkaa. Kuluneeseen vuoteen on kuulunut haasteista selviytymistä, eikä niistä kaikista ole täysin selvitty vieläkään. Se on opettanut yhä uudestaan sen, mitä moni pitää itsestäänselvyytenä, mikä monelta puuttuu ja minkä jokainen uupunut joutuu opettelemaan alusta: itsestään huolehtimisen.

Kaksi vuotta sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jossa paljastui suomalaisvanhempien kuuluvan maailman uupuneimpien vanhempien joukkoon. Uupuneempia vanhemmat ovat vain kuudessa muussa maassa… muun muassa Sveitsissä.

Sveitsissä ei ole subjektiivista päivähoito-oikeutta – se on kaukana siitä! Jos lapsen haluaa kokopäiväisesti hoitoon työviikkoina, on usein maksettava niin paljon, että koko töihin meneminen ei ole enää taloudellisesti mielekästä. Maassa onkin paljon SAHMeja, stay-at-home-äitejä eli kotiäitejä – Ja kyllä… he ovat useimmiten äitejä.

Jokainen, joka on kokeillut kotivanhemmuutta, jossa puoliso tekee pitkää päivää palkkatöissä ja omalle vastuulle jää lapsen tai lapsien lisäksi muu kodinhoito, tietää, ettei se ole kevyttä rallattelua. Yhtälö, jossa toinen osapuoli tuo leipää pöytään ja toinen hoitaa sitten, noh, kaiken muun, voi toimia niin kauan kuin kaikki sujuu ajatustemme mukaan. Mutta heti, kun yhtälöön tulee poikkeamia, tapahtuu jotain odottamatonta tai lapset vaativat erityistä tukea, alkaa pakka hajota.

Isovanhemmilla on Sveitsissä iso rooli vanhempien auttajina. Naapurissamme asuu vanhempi pariskunta, jonka luo heidän tyttärensä usein tuo alle vuoden ikäisen lapsensa. Isovanhemmat pitävät huolta lapsesta, jotta äiti saa toimitettua muut asiat ja levättyä.

Mutta entä, kun isovanhempia ei ole?

Kotikuntamme järjestää vanhempainneuvontaa lapsen koko lapsuusiän ajan. Kysyin kerran sieltä, mistä väsyneenä voisi saada apua. Minua kehotettiin ottamaan yhteyttä psykologiin ja että myös Punaiselta Ristiltä voisi kysyä lastenhoitajaa. Paikallinen Punainen Risti siis kouluttaa teinejä lastenhoitajakursseillaan ja nuorien on mahdollista ansaita taskurahaa tekemällä lastenhoitokeikkoja koulun jälkeen ja viikonloppuina.

Laiha lohtu ja totta kai: apu maksaa.

Lopulta laitoimme lapsemme yksityiseen hintatuettuun päiväkotiin tämän vuoden alussa, josta hän toki oli noin puolet ajasta sairaana kotona.

Avun kysyminen ei ole helppoa. Erityisesti suomalaiselle se ei tunnu olevan helppoa. Kuinka usein olet itse sanonut kenellekään “tarvitsen tässä apua, en osaa tätä yksin”? (Äläkä yritäkään väittää, ettei elämässäsi koskaan olisi sattunut eteen tuollaista tilannetta!)

On hyväksyttyä kantaa kaikki vastuu yksin, on hyväksyttyä selviytyä ilman apua ja on erittäin hyväksyttyä uupua tuon kaiken alle. Erilaisilla tavoilla itsensä uuvuttamisesta on tullut ajan statussymboli ja jopa tavoiteltu normi. Käydään pohjalla ja sieltä noustaan sankarin lailla ylös. Samaistuttava tarina, jonka kaikki tykkäävät kertoa.

Mutta niin ei todellisuudessa aina käy. Kaikki eivät nouse.

Ja hekin, ketkä nousevat, saattavat hyvin pian löytää itsensä uudestaan tutusta paikasta kuopan pohjalta. Koska uupumukseen helposti johtava suorittaminen ei katoa hetkessä. Eikä se katoa sillä, että “vähän tässä lomailen ja toivun parisen viikkoa”…

Yritämme parhaamme, kipuilemme riittämättömyyden tunteiden kanssa ja epäilemme itseämme (“en varmasti ole tehnyt tarpeeksi, enhän ole vielä yhtään uupunut”). Odotamme hyväksyntää muualta, ulkoa päin. Kelpaanhan minä? Toivomme, että joku sanoisi “hienoa, hyvin tehty”, ja joku saattaa niin sanoakin. Mutta lopulta toivomme kuitenkin, että se joku sanoisi “tämä riittää – nyt lopeta ja mene lepäämään”. Mietimme, näkeekö kukaan, miten voin.

Miksi luvan lepoon pitää tulla ulkoapäin? Miksi pitää aina kauhoa kunnes törmää seinään? Miksei työpäivää voi lopettaa silloin, kun on vielä hyvä olo?

Kukaan ei voi tietää, miten paljon kuormaa joku toinen tällä hetkellä vielä jaksaa kantaa, mutta jokainen voi tietää, miten paljon itse jaksaa kantaa. Vain sinä itse voit tunnistaa ja vetää omat rajasi. Ei kukaan muu puolestasi.

Ja omista rajoistaan tulee pitää kiinni. Pitää olla hyväksyttyä sanoa ei. Pitää olla hyväksyttyä todeta en jaksa. Ja pitää olla hyväksyttyä sanoa en osaa enkä pysty tekemään tätä yksin, tarvitsen siinä apua. Ja jokainen näistä tarkoittaa, että olet onnistunut jossain.

Olet onnistunut pitämään huolta itsestäsi.

Omalla kohdalla rajojen tunnistaminen on vaatinut niiden ylittämisen monta kertaa. Lopulta niistä on tullut niin tuttuja, että jos rajaa vähän venyttäisi, oltaisiin silti tutulla maalla. Jaksamisen äärirajoilla asuminen ei ole terveellistä, mutta se on ehkä antanut karumman kautta läksyn vastuun kantamisesta omasta hyvinvoinnistaan.

Voisi sanoa, että meissä jokaisessa on sisällä pieni lapsi, joka kaipaa tukea ja hyväksyntää aikuiselta. Sisäinen lapsemme odottaa, että joku antaisi luvan levätä, luvan olla uhraamatta itseään. Tuon lapsen lisäksi itsestään pitää löytää myös se aikuinen. Aikuinen asettaa rajat ja antaa ymmärrystä ja rakkautta. Luvan levätä.

Minulla on jo lapsi. Minun pitää olla aikuinen.

Masennus initiaatioriittinä ja matka romahdusteoreetikosta kotitarveviljelijäksi

Tämän vuoden podcastiin haastattelin kuvittaja-kirjailija Tytti Leiwoa. Olemme kummatkin kärsineet akuutista ympäristöahdistuksesta ja hakeneet lohtua alkukantaisemmasta elämäntyylistä (minä ajatuksen tasolla, Tytti kirjaimellisesti).

Häneltä on ilmestynyt yhteistyössä Eeva Maria Leinon kanssa kaksi pohjoisen mytologiasta inspiraatiota ammentavaa teosta. Podcastissa juttelemme uupumuksesta, masennuksesta ja ekokatastrofin kirvoittamista ajatuksista.

Tunturihullu December 24, 2021

Mitä jos luonto ahdistaa luontoihmistä? (Niin… ja hyvää joulua!)

Eletään vuoden pimeintä aikaa. Vaikkakin täällä keskisessä Euroopassa se ei tunnu niin pahalta. Suomessa kärsin oikeastaan tietämättäni vuosittain kaamosmasennuksesta ja vasta täällä olen huomannut sen vaikutuksen.

Olo on nimittäin aivan erilainen. Olemme asuneet jo kaksi vuotta Sveitsissä ja viettäneet kaksi talvea täällä enkä ole kokenut samanlaista synkkyyttä talven taitteessa kuin pohjoisessa.

Ainoa, mikä hieman masentaa, on lumen puute. Näille leveysasteille tälle korkeudelle, missä elämme, ei kai normaalistikaan kuuluisi sataa lunta, mutta lumeton joulu muistuttaa muutoksesta, joka tapahtui vuonna 2008. Olin aloittanut yliopisto-opinnot ja muuttanut omilleni Jyväskylään. Joulu vietettiin kuitenkin vielä joka vuosi sukulaisten luona Tampereella.

Vuosi 2008 on jäänyt ikuisesti mieleeni, sillä sinä vuonna oli elämäni ensimmäinen musta joulu. Muutos ei varmaan säätieteilijöiden ja lumenmittaajien näkökulmasta tapahtunut yhtäkkiä, mutta meidän muiden mielissä vaihdos valkeasta joulusta lauhkean kosteaan tiskirättisäähän tapahtui kuin napista painamalla.

Sen jälkeen lumettomasta joulusta tulikin enemmän sääntö kuin poikkeus ja pulkkailusäät hivuttautuivat kokonaan joulukuulta helmikuulle ja lakkasivat sitten olemasta.

Lumettomuus pahensi kaamoksen synkkyyttä. Vaikka rakastan marraskuun pimeitä ja sateisia iltoja kynttilänvalossa, joulukuun valkeus toi aina toivotun muutoksen, ihan toisen vuodenajan.

Minusta olisi ihan kamalaa, jos talvet katoaisivat kokonaan. Lumeton joulu voikin nostaa esiin ympäristöepätoivon aivan uudella tavalla. Täällä ei oikeastaan edes tee mieli mennä ulos, koska maisema ei muistuta lainkaan haaveitteni joulukuuta – saati talvea lainkaan. Lunta on toki vuorilla, mutta noin puoli kilometriä korkeammalla.

Talvea myöten oma luontoiluni on siis selkeästi vähentynyt. Luontosuhteeni kuitenkin kärsii, jos en vietä aikaani luonnossa.

Mitä tehdä, jos luontoon meneminen ahdistaa luonnon itsensä takia?

Tämä tuli mieleeni jo silloin, kun asuin Suomessa. Kaksi vuotta sitten haastattelin ihmissuhdekouluttaja Jevgeni Särkeä Helsingissä. Hassusti, nyt asumme molemmat ulkomailla.

Jevgeni Särki on psykologian opiskelija ja pitää Rohkeuskoulua sosiaalisesta itsevarmuudesta.

Äänitetty haastattelu löytyy alempaa, mutta olen poiminut tähän joitakin keskustelussa esille nousseita keinoja ympäristöahdistuksen käsittelyyn ja siitä selviämiseen silloin, kun ahdistuksen kohteet löytyvätkin ympäristöstä itsestään:

Uhkakuvien ja pelkojen nimeäminen ja niistä nousevien tunteiden nimeäminen.
Tulevaisuussuuntautuneisuus ja oman luontosuhteen sopeuttaminen ympärillä tapahtuviin muutoksiin (turvasuunnitelma).
Ikäviä tosiasioita ei pidä kieltää, mutta niihin ei pidä myöskään tuudittautua. Jokainen voi tehdä ympäristötekoja ja teoilla itsellään voi olla merkitystä vaikka maailma ei juuri niistä pelastuisikaan!
Hahmota oma positiosi toimintakentällä ja tule tietoiseksi omista vaikutusmahdollisuuksistasi ja ympäristöteoistasi.
Toiminta ympäristön puolesta sen kaikissa muodoissaan ja kaikilla tasoilla.

Valkoista joulua kaikille!

– Sini

Tunturihullu April 13, 2021

Vauva valvotti 9 kuukautta ja vei voimat, mutta neuvola passitti äidin psykologille – Riittävyyden rajat ja niiden hinta

Päivät luisuvat eteenpäin. Nopeammin kuin ehdin tarttua niihin. Jotenkin silti pystyn purjehtimaan niillä, löydän kelluttavan pisteen. Päivittäin tulee mieleen uusia kirjoittamisen aiheita. “Tästäpä pitäisi sanoa jotain ääneen!” Löydän hetkiä, jotka merkittävästi nostavat esille oman elämäni ja muiden samassa tilanteessa elävien elämän erilaisuuden toisten todellisuuksien kanssa. “Tässä on se kipupiste. Tämä tiivistää ymmärrettävästi koko arjen.”

Mutta olen vältellyt kirjoittamista. En ole edes avannut koko blogia, josta on tullut minulle sensitiivinen asia. Ei enää tunnu hyvältä jakaa henkilökohtaisia asioita julkisesti. Toisaalta, kukapa niitä nyt lukisikaan. Välillä olen ajatellut lopettaa koko touhun.

Sitten tässä eräänä päivänä kuulin, kuinka kirjoitukseni ovat auttaneet erästä läheistäni käsittelemään omaa uupumustaan ja antanut työkaluja jaksamiseen.

Jos tästä on ollut yhdellekään hyötyä, tämä kaikki on ollut sen arvoista.

Siispä jatkan sepustamistani itselleni ajankohtaisista ikuisuusaiheista: uupumus, jaksaminen ja omat arvot.

En halua enää profiloitua masentuneena tai mielenterveyskuntoutujana. Haluan eroon leimasta. En silti voi paeta todellisuutta, joka on, että olen oikeasti uupunut. Tai ainakin täytän uupumuksen kriteerit.

Mutta se on eri asia kuin masennus.

Uupumus saattaa johtaa masennukseen, mutta itsessään se ei ole sitä. Uupua voi lisäksi muuallakin kuin töissä. Uupua voi ihan kotona, omassa elämässään. Eikä se vaadi masennusta parikseen. Siksipä ärsyynnyin toden teolla, kun kotikuntamme neuvolassa minua pyydettiin täyttämään kysely, jolla selvitettäisiin, kärsinkö synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Olimme keskustelleet vauvan unirytmistä ja olin kertonut, ettei lapsi ole koko 9 kuukauden aikana nukkunut kertaakaan kokonaista yötä vaan heräilee edelleen 2-3, joskus 2-8 kertaa. Ollaan yritetty omassa sängyssä nukkumista, isin öitä, mietitty unikouluja ja omassa huoneessa nukuttamista, konsultoitu sosiaalista mediaa ja harkittu vyöhyketerapiaa vauvalle.

Olen huonosti levännyt enkä oikein ehdi nukkua päivisinkään (en halua oman mielenterveyteni vuoksi luopua siitä vähäisestä omasta, vauvattomasta ajastani). Lisäksi tuntuu, ettei vartin tehotorkut enää riitä. Tarvitsisin kunnon loman, jonka aikana saisin nukuttua kokonaisia öitä useamman putkeen. (Huvittavaa muuten, miten tormentum insomniae aiheuttaa kyllä valtion käyttämänä kansainvälisen selkkauksen, mutta vauvojen rääkkäämistä vanhemmista ei niin tarvitse puhua.)

Väsymys on katala vieras. Se tulee hiljaa itsestään ilmoittamatta ja asettuu taloksi. Niin vähin äänin, ettet aluksi huomaa sen vierailuita tai kuvittelet, että ne ovat vain lyhyitä ja väliaikaisia. Ne ovatkin – alkuun. Päivä päivältä väsymys jää vierailemaan pidemmäksi aikaa. Eräänä päivänä se sitten muuttaa luoksesi asumaan etkä pääse siitä eroon. Lopulta et enää muista, millaista elämä oli ilman tuota nurkissa luuhaavaa vierasta. Sitten jonain päivänä tuo väsymys alkaakin pomoksi omassa kodissasi. Tullaan pisteeseen, jossa olet liian väsynyt kyetäksesi edes ajattelemaan keinoja päästä siitä eroon. Siitä on tullut osa sinua.

Kaikki eivät edes heti tajua, että jotain olisi vinossa. En minäkään tajunnut vuosia sitten vaan kuvittelin elämän olevan tämmöistä kaikille. Uuvuttavaa ja ikävää. Sittemmin ajattelin, että se olen vain minä – minä olen luonteeltani tällainen, väsynyt ja surumielinen. Kunnes joku sanoi minulle, ettei sen kuulu tai tarvitse olla tuollaista. Nyt tunnistan vaaran paikat paremmin tai ainakin sen, milloin ollaan menossa väärään suuntaan.

Vaan mitenpä muutat kurssia, kun elämän tahdin sanelee sinusta riippuvainen lapsi?

Kysyin neuvoa neuvolasta, koska tiesin, että tilanne vaatisi akuuttia korjausta, mutta että se olisi myös korjattavissa sillä, että saan nukkua ja levätä enemmän. Mutta mitä ihmettä…? Sain eteeni kysymyslomakkeen, jolla selvitetään, onko tuore vanhempi masentunut. Kysymyksissä oli muun muassa: “Oletko pystynyt nauramaan viimeiseen seitsemään päivään?”, “Oletko kokenut syyllisyyden tunteita, kun jotain on mennyt pieleen?” ja “Onko olosi ollut niin huono, ettet ole pystynyt nukkumaan?” Kyselylomake löytyy täältä.

Ei kovin yllättäen sain tulokseksi yli 10 pistettä, jolloin neuvolan työntekijä kehotti etsimään keskusteluapua mielenterveyspuolelta.

Keskusteluapua? Mistä mä siellä keskustelisin? Siitä kuinka helvetin väsynyt mä olen?

Neuvola kysyi myös, onko Sveitsissä jotain sellaista tekemistä, josta saisin tyydytystä ja jossa voisin toteuttaa itseäni omana persoonanani. Sen lisäksi, että vaikka mulla olisi siihen aikaa, mulla ei olisi siihen kuitenkaan jaksamista. Totesin, ettei sellaista oikeastaan ole. Teen satunnaisesti keikkatöitä, joista saan suuresti tyydytystä (koska ne ovat aikaa aikuisten kanssa ilman lasta ja niiden kautta koen olevani hyödyllinen), mutta tietenkin ne väsyttävät ja tuovat haasteita muun perheen elämään. Olen siitäkin kokenut huonoa omaatuntoa.

Päivissäni on tällä hetkellä ihan tarpeeksi. Joskus niissä on jopa liikaa. Ehkä kerrankin olen löytämässä sen määrän, mikä on tarpeeksi! Olen hiponut niitä rajoja, missä uskallan sanoa, että tässä se nyt on, nyt riittää!

Olen saavuttanut riittävyyden rajat.

Neuvolakäynnin jälkeen jäin kuitenkin miettimään, mistä sen voi edes tietää, mitä se omannäköinen tekeminen olisi. Kuulostaa siltä, että sitä varten tarvitsisi tuntea itsensä ihan hirvittävän hyvin. Mitä pidemmälle ja tarkemmin katson, huomaan, että sitä on tullut palloiltua koko elämänsä läpi tähän pisteeseen asti tuntematta itseään juurikaan.

Olen tehnyt valintoja pitkälti kokeilunhalusta tai sosiaalisen paineen alla, miellyttääkseni jotakuta tai jotain suurempaa kasvotonta kokonaisuutta (usein yhteiskuntaa ja sen arvoja, joita en ole aina kokenut omikseni). Mitä olisinkaan kirjoittanut lukiossa tai minne hakenut lukion jälkeen opiskelemaan, jos olisin tuntenut itseni hyvin. Ja jos minulla olisi ollut rohkeutta olla oma itseni.

Voisin olla hyvinkin erilaisella tiellä nyt.

Tehtyjä tai tekemättömiä valintoja on kuitenkin turha surra, niitä ei voi enää takautuvasti muuttaa. Enkä surekaan.

Uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta olen päätynyt tänne: vieraaseen maahan valvomaan univajeisena itseään joka helvetin tukea vasten pystyyn änkeävää ihmispentua. Enkä muuttaisi siitä mitään.

Edessä on vain tuleva ja tulevat valinnat.

Puhuin samasta asiasta yksi päivä puhelimessa ystäväni kanssa. Meillä kummallakin tuntui olevan mietinnän alla se, mitä me nyt oikeastaan haluammekaan elämältämme, jotta se olisi mielekästä ja tyydyttävää.

Ystäväni oli juuri saanut vakituisen työpaikan. Sen kuuluisan eläkeviran, joka toi hänelle taloudellista turvaa ja vakautta. Myös täytettä useimpiin päiviin. Mutta entäpä työn lisäksi, ystäväni pohti. Mitä hän haluaisi tehdä työltä jäävällä ajalla.

Minä taas pohdin, onko enää koskaan kotitöiltä jäävää aikaa…

Muistan, että aikaisemmin sitä oli, mutta senkin käytin jonkin muun asian suorittamiseen. Oli aika, kun olin kirjoilla kahdessa eri oppilaitoksessa ja suoritin kahta tutkintoa yhtä aikaa, olin töissä ja harrastin. Lisäksi oli parisuhde ja muu sosiaalinen elämä. Sain virtaa paikasta toiseen juoksemisesta. Kunnes se virta ehtyi.

Tuo oli typerää, tiedän sen nyt. Mutta onko siitä opittu mitään? Haluan uskoa, että ainakin jotain. Ainakin nyt tiedostan, että tarvitsisin unta. Nyt vain tuntuu siltä, että siinä, missä aikaisemmin sen olisi voinut itse valita (mutta suorittajaminäni esti sen), nyt se on vaikeampaa tai jopa mahdotonta olosuhteiden vuoksi.

Jos minulla sitten olisi aikaa ja jaksamista, mitä se muu tekeminen olisi?

Kun osallistuin yliopistoaikanani Opiskelijan Kompassiin, psykologisen ohjelman yhtenä tärkeänä kulmakivenä oli kirkastaa omat arvot ja alkaa elää arvojensa mukaista elämää. Pohdimme puhelimessa ystäväni kanssa, etteivät ihmiset enää välttämättä havittele perinteisesti elämässä arvokkaina pidettyjä asioita, kuten pysyvää parisuhdetta, perhettä, isoa omaisuutta tai statusesineitä. Kulutusarvot olisivat toivon mukaan väistymässä jonkun kestävämmän elämän tarkoituksen tieltä.

Minä ja ystäväni olemme marinoituneet kulutus- ja suoritusmaailman arvoissa päälakea myöten jo 30 vuotta. Sen erottaminen, mistä saamme itse iloa ja mitkä ovat omia arvojamme eivätkä vain yhteiskunnan meihin istuttamia, on vaikeaa. Ja entäpä jos käykin ilmi, että omat arvot ja itselle sopiva tapa elää olisivatkin aivan muuta kuin yleisesti hyväksytyt? Mitä jos ne ovatkin täysin poikkeuksellisia tai epätavanomaisia?

Me toki kasvamme ja muutumme kaiken aikaa. Myös käsitys ihanteellisesta elämästä muuttuu. Kun lapsina halusimme prinsessoiksi tai avaruuslentäjiksi, nuorina se haave oli muuttunut hyväpalkkaiseksi työksi alalla, jolle sydän palaa. Nyt aikuisina se haave voi olla vain luonnonmukainen ja yhteisöllinen hiljaiselo kaukana hälinästä.

Kaiken tämän palloilun jälkeen minulla sattaa kuitenkin olla jo haju siitä, mitä se itselleni voisi olla… Kunhan vain olisi rohkeutta lähteä toteuttamaan sitä. Ja jaksamista.

Tunturihullu December 31, 2020

Töitä, perhettä ja parempi uusi vuosi? – Katsaus menneeseen vuoteen

Minä kellun. Silmäkulmani piirtävät horisontin ovaalit muodot. Tyhjyys yllä, tyhjyys alla. Näiden välissä ohut kerros, jossa minä olen kiinni. Ainoa kiinni konkretiassa pitävä. Hädin tuskin.

Vuosi 2020 on ollut merkittävä vuosi lähihistoriassa ja osa suurempaa historiallisen murroksen tapahtumaketjua. Vuosi oli käänteentekevä myös itselleni ja perheelleni. Muutimme ulkomaille ja minusta tuli pienen ihmispennun emo.

Kuten kaikissa vuosissa, tässäkin on ollut niin hyvää kuin huonoa, mutta tänä vuonna hyvä on ollut jotenkin parempaa ja huono huonompaa. Ääripäät ovat korostuneet.

Kuva: Heikki Sulander (https://sulanderphoto.com/)

Vuoden hyviin puoliin luen lähentymisen omien rakkaiden kanssa, ihanan synnytyskokemuksen ja mielen hyvinvoinnin. Huonoihin stressin, ystävien kaukaisuuden, hengästymiseen asti uupumuksen tunteet, ennennäkemättömän univajeen, tulevaisuuden epävarmuuden ja kamalan kesän.

Kamalan kesän?

Viime kesä Sveitsissä oli kuuma. En tiedä, oliko se poikkeuksellisen kuuma tai kuiva, mutta meille se oli joka tapauksessa liikaa. Lämpötila ei asunnossamme laskenut missään kohtaa vuorokautta alle 26:n asteen. Jopa öisin makuuhuoneen ilma saattoi hipoa 30 astetta. Seisova ilma oli kuin tropiikissa eikä ulos aurinkoon päivisin halunnut mennä. Kotona emme käyttäneet lainkaan vaatteita ja ulkona tulleet rusketusraidat ovat minulla edelleen näkyvissä.

Kotitalomme Sveitsissä. Kuva: Juha Pulliainen

Talo, jossa asumme, on paksuseinäinen ja tiivis nollaenergiatalo, joka varaa itseensä päivän aikana kertyneen lämmön eikä jäähdy yölläkään. Hyvä puoli on, että talvisin ei tarvitse laittaa lämmitystä päälle, mutta kesäisin tulee ikävä ilmalämpöpumppuja ja muita jäähdytyshärveleitä. Kuten niin monessa uudessa rakennuksessa, koneellinen ilmanvaihto on liian heikko vaihtamaan huoneilmaa riittävän tehokkaasti. Toisaalta vilkkaan tien, naapureiden runsaan tupakoinnin ja hyttysten takia tuulettamisesta on tullut ihan mahdotonta. Etsimmekin tällä hetkellä uutta asuntoa ensi kesäksi.

Seitinohut pinta. Siitä ei saa kiinni, siitä ei saa otetta, sitä ei voi hallita, mutta luottaessamme siihen, se kantaa.

En ole aiemmin ollut kesän vihaaja. Suomessa kesä toi paljon kaivattua valoa ja lämpöä, mutta menneen kesän jälkeen olen alkanut vain pelätä tulevia kesiä, jotka alkavat huhtikuussa ja päättyvät syyskuussa. Mitä jos puolen vuoden tukala kuumuus on tulevaisuuden normaali?

Välillä vuorillakaan ei päässyt pakoon hellettä.

Viime kesänä omat ennen takuuvarmat tutut turvapaikatkin pettivät minut. Metsät, avoimet pelto- ja niittypolut, 24/7 täpötäydet uimarannat ja lähivuorten huiputkin olivat liian tukalia paikkoja oleskella. Ainoa paikka, jossa kykeni rentoutumaan ja hengähtämään edes hetken, oli vesi.

Heilautan kättäni. Liike on kevyt, vaivaton. Vapaa. Tässä elämäni kerroksessa olen vapaa tekemään, mitä tahdon. Silti ympäröivän todellisuuden sitoma.

Muitakin ahdistavia asioita vuoteen on sisältynyt ja kuumuus on pahentanut niitä entisestään. Huono sisäilma, talon epäonnistunut äänieristys, vieraan maan byrokratia ja paine löytää töitä.

Mutta mitä ihmettä, ajattelee suomalainen. Eikö vauvavuonna voi olla vaan kotona?

Kuva: Susanne Nagel (https://www.susannenagelphotography.com/)

Täällä ei nautita ruhtinaallisista vanhempainvapaista. Sveitsissä lakisääteinen äitiysloma on 14 viikkoa. Tämän jälkeen tuoreet äidit palaavat töihin ja vauvat laitetaan hoitoon joko kunnalliseen hoitopaikkaan, Tagesmutterille perhepäivähoitoon tai lapsen omille isovanhemmille. Moni tekee vauvavuoden alennettua työaikaa ja työajalla saattaa olla mahdollista pumpata seuraavan päivän maidot vauvalle – mikäli vauva ruokitaan äidinmaidolla.

Minulta ollaankin kyselty, koska aion mennä töihin ja jättää lapsen päivähoitoon. Ulkopuolelta tullut painostus löytää töitä on ollut yllättävää. En saa äitiystukia kummastakaan maasta, mutta Sveitsin lapsilisä on huomattavasti parempi kuin Suomen. Ei ole tarvetta kuluttaa paljon, joten tulemme toimeen ja ainoa, mikä kärsii, on suomalainen pankkitilini, jolla ei tällä hetkellä ole paljon käyttöä.

Lähinnä ulkopuolelta tulevan painostuksen vuoksi olen kuitenkin hakeutunut osa-aikatöihin ja työpäivinä stressi on lähes ylivoimaista. Kun perheen kumpikin vanhempi on yhtäaikaa etätöissä, mutta lapsi on edelleen kotona ja vanhempiensa vastuulla, tulee päivästä hektinen pingpong-peli, jossa vauvaa pallotellaan etäkokousten välillä vanhemmalta toiselle, vauvan nukkuessa juostaan pyykit ja ruuanlaitto ja töiden jälkeen hoidetaan kaupassa käynnit.

Tämän härdellin keskellä on ollut vaikea pysähtyä nauttimaan elämästä tai vauva-ajasta – on sitäkin kuitenkin yritetty.

Minä kellun ihanassa viileydessä, elämän nesteen vapaassa syleilyssä. Olen vapaa nousemaan, vapaa uppoamaan. Olen vapaa, olen sidottu.

Muutimme ulkomaille toisaalta työn perässä, toisaalta löytääksemme meille sopivan tavan elää ja muodostaaksemme terveellisen tavan suhtautua työhön. Suomessa työ ei ollut pelkästään tapa tienata elantoa. Se oli osa ihmisen arvoa ja oikeutta olla olemassa. Työn piti olla elämäntehtävä ja oli semi noloa tulla toimeen ilman töitä.

Näin näkyville kirjoitettuna kuulostaa ihan tyhmältä. Ei kai kukaan oikeasti näin ajattele? Täällä suomalainen työnpalvonnan mentaliteetti on toistaiseksi kuitenkin ajanut meidät umpikujaan vauva-arjessa.

Mutta kaikki eivät ajattele töistä samoin.

Sveitsissä hyvin moni äideistä jää kotiin pysyvästi huolehtimaan lapsista ja kodista eikä se ole mikään heikkouden tai huonouden osoitus. Toki taloudellisen tasa-arvon kannalta tilanne on ongelmallinen. Yhtään vähempiä ihmisiä tai yhteiskunnallisia vaikuttajia se ei kuitenkaan naisista tee.

Myös Suomesta löytyy toisinajattelijoita.

Samaistun voimakkaasti erään tuttuni somepostauksiin, joissa hän kertoo tuntemuksistaan yhteiskuntaa ja sen tulevaisuutta kohtaan. Hän jakaa työt kestämätöntä yhteiskuntaa ylläpitäviin, tulevaisuutta tuhoaviin ja toisaalta kestävää tulevaisuutta edistäviin työpaikkoihin. Postauksissaan hän on pohtinut, että panostaisi mieluiten kestävää tulevaisuutta edistäviin työsuhteisiin ja valitsisi mieluummin työttömyyden kuin ympäristöä ja tulevaisuutta tuhoavan ammatin.

Mikä järki onkaan ylläpitää ja tukea yhteiskuntaa, jolla ei ole tulevaisuutta?

Olemme toki kuluttajina kaikki osa tätä tuhoavaa ja luonnonvaroja ylikäyttävää mekanismia. Mutta asioilla, joista voimme itse päättää, voimme kukin tahoillamme vaikuttaa.

Koska, kuten kaikki tiedämme, vaikkemme uskaltaisi sanoa sitä ääneen, korona oli vasta alkusoittoa.

Minulla on nyt vastuu oman tulevaisuuteni lisäksi myös lapseni tulevaisuudesta. Näinpä omat pohdintani tasapainon löytämiseksi elämässä työn ja kodin välillä jatkuvat varmasti ensi vuonnakin, kun seuraamme, millaiseksi maailma muuttuu.

Kun nyt katsoo taaksepäin, ihan pyörryttää nähdä, millaisesta myllystä meidän perhe on mennyt läpi. Raskaana vieraaseen maahan muuttaminen, kahden ihmisen koko elämän pakkaaminen muuttolaatikoihin, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet, syrjinnän pelko, kielimuuri, epävarmuus, vieras lainsäädäntö, raskaudenseuranta ja lopulta synnytys vieraassa maassa, tukala kesä, koronarajoitukset ja töihin hakeutuminen.

Tuosta kaikesta selvittiin hienosti ja on aika taputtaa itseään olalle, onnitella elossa ja järjissään pysymisestä, kohottaa malja… ja luvata itselleen helpompi tuleva vuosi.

Suljen silmät, avaan silmät, päätän selviytyä vielä seuraavaan päivään.

Tunturihullu April 19, 2020

Poikkeustila puretaan, henkinen kuorma jää – Jaksamisesta koronan aikana ja sen jälkeen

Korona on pannut monen jaksamisen koville ja arjessa on ollut ehkä pakko höllätä. Itseltään ei tule vaatia mahdottomia myöskään poikkeusolojen lakattua, sillä kannamme mukanamme karanteeniarjesta jäänyttä henkistä lastia.

En koskaan ehtinyt kirjoittaa pärjäämispostausta korona-arjen ahdistukseen, sillä olen keskittynyt lähinnä pärjäilemään itse. Lisäksi korona ei oikeastaan ahdistanut minua. Harvinaisesti korona-ajan poikkeustoimet eivät nimittäin lopulta juurikaan muuttaneet omaa arkeani. Olen tehnyt etätöitä ja tutustunut lähiympäristöön, kuten ennenkin rajoituksia.

Totaalista ulkonaliikkumiskieltoa tänne ei onneksi koskaan tullut ja olen pystynyt käymään lyhyillä luontolenkeillä aina, kun huoneet ovat alkaneet tuntua liian ahtailta.

Olen viikottain tehnyt kävelylenkin lähimetsäämme noin 1,5 km päähän. Reitti sinne kulkee peltojen läpi junanradan viertä pitkin.

Kaikki kielikurssit, koulutukset yms. laitokset on toki suljettu, minkä seurauksena en ole päässyt verkostoitumaan ja tutustumaan muihin ihmisiin. Siinäkin suhteessa koronakaranteeni on ollut tavallista arkeani: hiljaista ja yksinäistä.

Olen noudattanut kuuliaisesti tapaamisrajoituksia ja turvavälejä ja opetellut orjalliseen käsihygieniaan. Kontaktit muihin ihmisiin ja liikkuminen kaupungin julkisilla paikoilla ovat rajautuneet minimiin.

Itse sairastumista en ole missään vaiheessa pelännyt, vaikka muuta olisi voinut luulla. Tulevaisuus tuntuisi pelottavan tällä kertaa myös ihan monia vanhempiakin. Toivonkin, että nämä keski-ikäiset nyt ehkä ymmärtävät, miltä ilmastoahdistuneista nuorista tuntuu.

Vaikka korona-pandemia ja ilmastonmuutos eivät ole sama asia, tuottavat ne samankaltaista tuskaa. Tulevaisuus ei (eikä aina nykyisyyskään) tunnu olevan omissa käsissä ja itsensä hallittavissa.

Sen kanssa pitää kuitenkin opetella elämään, sillä sellaiseksi maailma on nyt menossa. Ja ihminenhän on onneksi sopeutuvainen olento.

Pandemian aikana olen lukenut hämmentyneenä kommentteja, kuinka tilanteessa ja koko viruksessa ei nähdä mitään järkeä tai “hyötyä”. Nähdään, ettei koko pandemialla ole mitään tarkoitusta ja että ihmiset kuolevat tautiin turhaan.

Varmasti luonteva ajatus tämän kaaoksen keskellä, mutta vähän ihmettelen silti. Kokeeko kommentoija, että kaikella hänen elämässään ilmenevällä on jokin ennalta määrätty tarkoitus? Tai että kaiken ympärillä tapahtuvan pitäisi jotenkin viedä yksilön omaa agendaa eteenpäin?

Biologin näkökulmasta luonnolla ei ole tarkoitusta. Sillä ei ole ihmisen rationaalisen ajattelutavan mukaista ennalta määrättyä suuntaa eikä siitä ole tarkoitus olla “hyötyä” kenellekään. Luonto vain on. Siinä kohtaa, kun alamme kitistä, ettei luonto pelaa meidän pelisäännöillämme, olemme erkaantuneet todellisuudesta vaarallisen paljon.

Sillä myös me ihmiset olemme osa luontoa. Ja siksikin virukset vaikuttavat meihin ja ovat iäti seuranamme.

Ymmärrän kuitenkin ihmisten ahdistuksen. Karanteeni ei ole ahdistanut itseäni juuri siitä syystä, ettei se ole juuri muuttanut arkeani.

Sen sijaan huomaan ahdistuvani, kun rajoitteita aletaan vihdoin purkaa. Tällä viikolla Sveitsin liittovaltio ilmoitti portaittaisesta aikataulusta, jolla rajoituksia lähdetään poistamaan.

Poikkeusoloihin juuri tottuneena koen turhautumista siitä, että minun pitäisi aloittaa sopeutumisvaihe uudestaan. En ole aivan varma, pehmensikö korona-aika laskua uuteen maahan vai hankaloittiko se sitä.

Täällä Sveitsissä alkaa olla kuusenkerkkien aika! Aivan kuten Suomessakin, niitä ei kuitenkaan saa kerätä ilman maanomistajan lupaa, joten olen tyytynyt vain tuoksuttelemaan niitä oksista.

Onneksi viime keväältä on vielä jäljellä kerkkäsiirappia, joten aina, kun paha Suomi-ikävä iskee, mäjäytän pari siirappilusikallista vaikka jäätelöön.

Pandemia on tarjonnut tilaisuuden hiljentää vauhtia. Koronaeristyksen aikana moni on saattanut höllätä arjessa, joko oma-aloitteisesti tai pakon sanelemana. On ehkä ymmärretty, että nyt ei ole tavallinen tilanne eikä arki ole normaalia. Siten myös ihmiset ovat ymmärrettävästi poikkeuksellisen väsyneitä.

Ruokaa on silti täytynyt jaksaa laittaa, kaupassa välillä käydä ja tarpeelliset työ-, kodin- ja perheenhoitotoimet tehdä. Toivon, että ihmiset ovat osanneet antaa itselleen armoa ja hyväksyä myös ne ikävät ajatukset ja tuntemukset, joita eristyksen aikana on mahdollisesti noussut.

Milloin en ole liikkunut ulos metsään, on aika kulunut kotosalla “kotivaimoa” leikkien. En oikein tiedä, pidänkö tästä nimikkeestä sen enempää kuin tilanteestakaan. Kotona on kuitenkin löytynyt puuhailtavaa muuttolaatikoiden purkamisen ja siivoilun merkeissä. Kun kaupassa käyntiäkin on haluttu vältellä viimeiseen asti, ovat leivät välillä syntyneet kaapin jämäaineista.

Nyt, kun pääasiassa talouden paineesta aletaan purkaa rajoituksia, toivon edelleen, etteivät ihmiset ponkaise liikkeelle liian kovaa. Korona-aika on ollut hetki pysähtyneisyyttä, kotona olemista ja ehkä jopa rauhoittumista, mutta se ei ole ollut loma. Niinpä meillä ei myöskään ole loman jäljiltä kasattuja voimavaroja.

Pelkään ihmisten kokevan velvollisuutta palata taas normaaliin arkeen saumattomasti ja tehokkaasti. Kuin koko pandemiaa ei olisi ollutkaan. (Monille se tosin saattaa olla helpompaakin, jos esim. lapset pääsevät taas päivähoitoon ja kouluun.)

Korona-aika tulee kuitenkin jättämään meihin jäljet, jotka on hyvä tunnistaa. On tärkeää tunnistaa oma uupumustasonsa raskaan poikkeustilan jälkeen ja ottaa se myös konkreettisesti huomioon – käytännössä ja emootion tasolla.

Huomaan, että olen eristyksen aikana touhunnut ehkä tavallistakin enemmän. Vaikkei korona ole muutoin arjessani näkynytkään, minulla on todennäköisesti sittenkin ollut koko ajan pieni stressitila päällä. Kun eristys päättyy ja muu maailma ympärilläni alkaa touhuamaan entisen lailla, pelkään jääväni jalkoihin.

Toiset kertovat, että heidän on ollut erityisen hankala tarttua toimeen korona-aikaan. Itse taas luulen, että jahka tilanne hellittää ja stressitasoni purkautuu, oma aikaansaamiseni laskee huomattavasti.

Tämä on täysin normaalia. Pitkän stressikauden päättyessä mieli ja keho vaativat lepohetken. On siis tärkeää antaa itselleen nyt löysää, erityisesti, kun rajoituksia lähdetään purkamaan ja arkea normalisoimaan. Sillä vaikket olisi ollut suorituskykysi huipussa, tämä aika on ollut henkisesti stressaavaa meille kaikille.

Tärkeää on myös tunnistaa kaikki se (vähäinenkin), mitä sai korona-karanteenissa aikaan, ja olla ylpeä itsestään. Olemme kaikki olleet kovan paineen alla, niin henkisesti, fyysisesti kuin immunologisestikin.

Samoin kuin poikkeusolojen aikana, olisi hyvä muistaa kohtuus tekemisen määrässä ja suunnittelussa myös normi arjessa, post-koronaalisella ajalla. Olen itse huomannut olevani usein ylioptimistinen omien voimavarojeni ja aikataulujeni suhteen, mitä olenkin pyrkinyt jatkuvasti korjaamaan.

Tilanne on hieman absurdi, sillä samaa ei koskaan tapahdu maastossa. En koskaan suunnittele vaelluspäivälle selkeästi liian pitkää tai itselleni liian vaativaa reittiä. Päivämatkat suhteutetaan omaan jaksamiseen, kannettavan/perässä vedettävän määrään ja painoon, vallitsevaan säähän ja maasto-olosuhteisiin.

Miksi sitten vaadin itseltäni enemmän (liikaa) arjessa?

Ehkä siksi, että arjessa mieli olettaa vaatimusten ja suorituspaineiden tulevan ulkoa päin siinä missä maastossa suoritus tapahtuu puhtaasti itselle. Erämaassa virheen tekeminen ja sen seurauksena uupuminen voi myös olla erittäin fataalia. Mutta eikö se ole sitä tavallaan myös muussa elämässä?

Mustikatkin ovat saaneet lehtensä ja alkaneet kukkia. Kunhan vielä kevät ei jäisi sadon kannalta liian kuivaksi…

Jokaisen vaeltajan soisi ymmärtävän, ettei huonoissa olosuhteissa lähdetä yrittämään normaalia päivämatkaa. Tämä metafora on tärkeä oppi jokaiselle – erityisesti tänä pandemioiden aikakautena. Maastossa ympäristötekijät otetaan automaattisesti huomioon, koska niihin ei voida itse vaikuttaa. Ainoa, mihin pystyt vaikuttamaan, on oma toimintasi.

Myös koronaolosuhteissa olemme joutuneet hyväksymään, ettei normaaliin suoritustasoon esimerkiksi töissä ylletä. Niin ikään kaupunkiarjessa ympäristö vaikuttaa jaksamiseemme ja pystymiseemme.

Nyt ja koronan jälkeen.

Tunturihullu March 12, 2020

Mitä Sveitsi on jo nyt opettanut minulle? – Metsä tarjoaa lohdun muuallakin

Vuoden ensimmäinen postaus on venynyt 2,5 kuukaudella monen tekijän seurauksena. Olen muuttanut puolison töiden perässä Sveitsiin ja ihmettelemme päivittäin elämää tässä omintakeisessa maassa.

Alku ei ole ollut yksinkertainen – kaikkea muuta! Koska Sveitsi ei ole EU-maa, on maahanmuuttoa varten pitänyt täyttää kymmeniä (jossei nyt ihan satoja) lomakkeita, skannata, kopioida ja tulostaa, juosta eri tahojen toimistoissa (usein vain tullakseen käännytetyksi ympäri jonkin lomakkeen puuttuessa), soitella eri viranomaisille, lähettää sähköpostia ja paperipostia ja puolison toki tehdä kokopäivätyötä siinä ohessa.

Kerta toisensa jälkeen monella tiskillä olemme törmänneet siihen, etteivät virkamiehet puhu englantia eikä englanninkielisiä kaavakkeita ole saatavilla. Tämä on aiheuttanut vielä lisää stressiä. Ruokaostokset joudun maksamaan paikallisen pankkitilin puuttuessa suomalaiselta pankkitililtä ja sairasvakuutuskortin jumittaessa laskuttamaan mahdolliset lääkärikulut vakuutusyhtiöltä jälkikäteen.

Menoja on siis tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin tuloja. Koti on muuton jäljiltä (edelleen) hävityksen kauhistus ja kaiken päälle koronavirus jyllää maan eteläosissa ja etenee aina vain lähemmäksi aiheuttaen muutoksia mahdollisesti työtilanteessa, joukkoliikenteessä ja päivittäistavarakaupan valikoimassa.

En silti ole kaivannut Suomeen. Oma mielenterveyteni koheni huomattavasti päästyäni valoisampaan ympäristöön ja selkeämpään auringon vuorokausirytmiin. Yöt ovat täällä pimeitä (mahdollisesti tähtikirkkaita), mutta päivät valoisia ja aurinkoisia. Sään puolesta helmikuussa Keski-Sveitsissä tuntui olevan jo toukokuu.

Ainoa, mitä kaipaan kovasti, ovat minulle läheiset ja rakkaat ihmiset ja henkinen turvaverkko sekä toisinaan minulle tutulla tavalla pyörivät systeemit. Yritän kuitenkin olla avoin uusille asioille ja nauttia elämän vieraistakin nyansseista (ainakin erilaiset toimistot tulevat tutuiksi).

Aina silloin tällöin tilanteiden sekavuus, uusien asioiden paljous tai kirjavien kanssakäymisten aiheuttama stressi on liikaa mielelle. Silloin hakeudun minulle turvalliseen paikkaan, jonka toimintatavan tunnen ja jonka kieltä osaan.

Metsään.

“Metsä on suomalaiselle kirkko”, “metsä on suomalaisen sielunmaisemaa”, “metsässä suomalainen on kotonaan”… Ainakin tämä suomalainen on. Vieraassa maassa luontosuhteeni tärkeys on kasvanut entisestään. Totesin tämän melko varhaisessa vaiheessa, kun podin akuuttia stressiä heti muuton jälkeen.

Uudessa kodissa haisi oudolta ja rakenteiden kautta kantautui kellarissa hurisevien laitteiden meteliä. Oloni oli kuin leikkaussalista sikolättiin muuttaneella. Huono sisäilma, liikenteen häly ja hajujen cocktail järkyttivät steriilistä Suomesta tullutta. Ahdisti ja oli vaikeuksia sopeutua.

Olimme aina kaivanneet kokemusta yhdessä ulkomailla asumisesta ja olimme alusta lähtien innoissamme uudesta mahdollisuudesta. Halusimme jäädä, halusimme onnistua ja sopeutua. Tahto oli kova ja siksikin sysäsin ehkä osin tietoisesti ja osin tiedostamatta mieleni taustalle ja piiloon koti-ikävän ja tuttuuden kaipuun. En antanut itselleni lupaa kaivata, juurihan olimme muuttaneet.

Nämä piilossa olleet lukot saivat helpotusta, kun löysin ensimmäisen viikon lopulla lähimetsämme. Kun metsän vihreänkostea tuoksu saavutti minut, olin välittömästi takaisin kotona. Mielentilani koheni ja oloni parani noin sata prosenttia. En ollut edes tiedostanut, kuinka paljon jännitin kehoni lihaksilla. Metsässä ne kaikki rentoutuivat. Pystyin pitkästä aikaa hengittämään koko kehollani puhdasta ja tuttua ilmaa ja koskettamaan tuttuja pintoja.

Kun saavun täällä metsään, aloitan retken aina hengittämällä tietoisesti syvään. Sen jälkeen otan ympäristön vihreyden vastaan kaikilla aisteilla. Niin haju-, kuulo- kuin tuntoaistikin ovat tärkeitä metsäretkellä.

Asutuksen keskellä vaellellessa törmää vain itselleen vieraaseen kieleen ja käsittämättömään viestintään. Talot ovat erinäköisiä kuin koti-Suomessa ja ihmiset ovat stressaavan sosiaalisia. Metsässä olin yksin, mutten yksinäinen. Saatoin viimeinkin hengähtää ja rentoutua. Puiden siimeksestä löysin itselleni tuttuja elementtejä, värejä, ilmiöitä ja lajeja.

Iloitsin aivan ylimittaisesti kerrossammalesta, valkovuokoista, jo laulamaan alkaneista peipoista ja tiltalteista ja kilpikaarnaisista männyistä. Metsä oli tuttu ja siksi turvallinen ympäristö. Osasin nimetä siellä olevia asioita ja lajit siellä puhuivat samaa kieltä kuin kotonakin. Löysin pohjakerroksesta myös tuttuja makuja: ketunleipää ja vuohenputken versoja.

Voi sitä riemua, kun lähimetsästä löytyi valmista hortoiltavaa! Muun muassa kotoa tuttua vuohenputkea.

Olen ollut tietoinen viherympäristöjen rentouttavista ja hyvinvointia tukevista vaikutuksista, mutten ollut ehkä ihan kokonaan tajunnut, mitä metsä todella merkitsee minulle. Näin kotimaan ulkopuolelta katsoessa tajuan nyt metsän ja vihreän ja sinisen luonnon olevan yksi tärkeimmistä elintasoani ja hyvinvointiani määrittävistä tekijöistä. Ja ulkomailla metsän merkitys on noussut aivan arvoon arvaamattomaan.

Se on varma stressin poistaja ja lääke ahdistukseen. Se on muistutus siitä, että luonto on henkisellä tasolla minulle samaa, missä ikinä olinkaan.

Jos haluaa viedä rentoutumisen nextille levelille, voi metsästä etsiä sopivan paikan, johon pistää pitkäkseen.

Keski-Euroopasta löytyy tuttua metsäympäristöä…

…Ja sitten keskisuomalaiselle ihan eksoottista ympäristöä. Riku pyökkimetsässä.

Tunturihullu November 17, 2019

Mitä yhteistä on masennuksella ja koskenlaskulla? – Kertomus erään mielen ahdistuskohtauksesta

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. En koko kuussa, enkä viime kuussakaan. Minulla on tästä huono mieli, mutta kirjoittamattomuus johtuu siitä, että oloni on ollut vielä huonompi.

Tänä syksynä kävin syvemmällä kuin pitkään aikaan – ehkä koskaan. Kaikki lähti uutisista, jotka alkoivat kasautua kiihtyvällä vauhdilla eikä minulla ollut resursseja tai välineitä käsitellä niitä. Jotkut uutiset olivat hyviä, kuten uusi, lupaava työpaikka ja muutto ulkomaille, ja samaan aikaan jouduin pelkäämään minulle rakkaan ihmisen hengen puolesta.

Eräänä aamuna sain pahan ahdistuskohtauksen, jonka aikana toivoin, että kehoni antaisi periksi ja kuolisin pois. Ahdistuksen hetkellä en nähnyt muuta tietä ulos vaan olin täysin mieleni vallassa.

Taustalla olivat monet minulle rankat uutiset ja aamuahdistuksen viimeisteli pitkäksi venähtänyt yö. Ahdistuksen alkaessa hengitykseni aluksi salpautui ja aloin hyperventiloida. Sisuksiani puristi ja silmissäni pimeni. Tuntui kuin pääni poksahtaisi samaan aikaan, kun oksentaisin sisukseni pihalle.

Häpesin itseäni. Kohtaus oli erityisen paha siitäkin syystä, koska luulin päässeeni vaivasta eroon. Kohtausta oli edeltänyt lievä depressiojakso ja sen seurauksena masennus syveni. Masennus uusii noin puolella masennuksen kerran kokeneista henkilöistä. Näinpä myös minulla.

Kohtaus meni aikanaan ohi ja sen laannuttua kirjoitin siitä Facebookiin. Sain paljon yhteydenottoja ja paljon hyvää palautetta. Moni ihminen kertoi kokeneensa täsmälleen samanlaisia fiiliksiä, mutta ei ole kehdannut tai kyennyt sanoittamaan niitä.

Ahdistuskohtauksen aikana muistan miettineeni, tätäkö loppuelämäni tulisi olemaan. Murhetta ja synkkiä pilviä. Ajatus johtaa hyvin nopeasti johtopäätökseen: miksi jaksaa jatkaa?

Kohtaukset eivät tokikaan ole päivittäisiä tai edes viikottaisia. Ne eivät tule säännöllisesti tai ennakoidusti eivätkä laukea samoista asioista. Masennus ei myöskään vielä toistaiseksi ole kaatanut minua pysyvästi vuoteeseen. Pystyn työskentelemään masentuneenakin. Tällöin en vain näe mitään valoa elämässäni vaan toimin automaattiohjauksella kuin robotti.

Tämän seurauksena välillä ajattelen, etten edes ole “kunnollinen masentunut”. En ole uskottava ennen kuin jään sängyn pohjalle makaamaan. Onnellisena päivänä omia depressiopätkiä on vaikea muistaa. Sitten, mustan koiran jälleen ilmestyessä, muistan tämän ajatuksen. Tällöin kyseenalaistan, olenko edes masentunut vai vain paska ihminen.

Kuten olen jo aiemminkin kirjoittanut, masennus ei ole kuin flunssa. Se ei tule ja mene ja ole sellainen, että kun kerran olet parantunut, olet terve. Masennus ei välttämättä ala yhtäkkiä, niin että sen huomaisi. Minä kasvoin siihen. Aivan kuin mieleni ja persoonani olisi valinnut masentuneen tavan elää, vaikken tehnyt sitä tietoisesti.

Voiko masennuksesta oppia eroon? Jos voikin, se jättää kuitenkin aina jälkensä ihmiseen. Se on muuttanut minuakin. En enää palaa entiselleni kuin flunssan jäljiltä palataan. Samaksi ihmiseksi, joka olin ennen sairastumistani. Tämä on ollut vaihe elämässäni, joka kasvattaa minua henkilönä ja vaikuttaa kehittymiseeni ehkä enemmän kuin mikään aikaisempi kasvutapahtuma elämässäni.

Masennusta voi kuitenkin oppia hallitsemaan. Nimittäin hyvin usein masennus on negatiivisten ja kieroutuneiden ajatusten vyyhtiä, joka toistaa ja toistaa itseään. Ahdistuskohtaukset alkavat, kun mielemme vakuuttaa kehollemme, että olemme vaarassa. Menemme fyysiseen paniikkiin, jolloin saatamme tarvita ulkopuolisen apua päästäksemme pois hurrikaanin keskeltä.

Koskessa meloneena ajattelen, että syyllistävät ja masentavat ajatusketjut ovat kuin voimakas virta. Ne imaisevat sinut mukaansa. Päästäkseen pois virrasta, täytyy meloa tietoisesti vastaan tai vauhdikkaasti eteenpäin karikoita ja sisäänsä houkuttelevia pyörteitä väistellen.

Jos antaudut ajatusten virralle, ne vievät sinut mennessään ja saattavat upottaa sinut. Voimakkain virta johtaa ennen pitkää suoraan ahdistuskohtauksen kuohuihin. Noissa kuohuissa on vain puoliksi vettä ja puoliksi ilmaa. Ne eivät kannattele sinua eikä niissä pysty melomaan tai hengittämään. Lopulta valkoinen vaahto nielee sinut ja sylkäisee pihalle mankeloituaan melojaa tarpeeksi.

Virran voimistuminen täytyy huomata ajoissa, ettei se kasva omille voimille liian isoksi, jolloin sitä ei voi enää voittaa. Kun huomaat olevasi virrassa, voit sanoa itsellesi “kohta tulee koskiosuus, älä mene sen mukana”. Synkkien ja kamalien ajatusten ja pelkojen ajatteleminen koskena luo turvaa ja auttaa hahmottamaan, milloin virtauksen määrä ja masennuksen imu lisääntyy.

Joskus pitkän matkan synkkien ajatusten vesissä ajelehtinut mieli on kuitenkin liian väsynyt jaksaakseen tapella virtaa vastaan yksin. Silloin tarvitsee rannalta pelastusliinan heittävän ihmisen.

Kannonkoski November 7, 2019

Helposti vesille! – Kannonkosken lähivedet tarjoavat myös matalan kynnyksen melottavaa

Ei tarvitse olla mestarimeloja, jotta voi lähteä vesille Kannonkoskella. Eikä edes kokenut retkeilijä, sillä paikkakunnalla voi helposti heittää päiväretken lähijärville ja koostaa mieluisensa kokonaisuuden useammasta järvestä!

Melontakilometrejä hakeva voi lähteä liikkeelle Haapajärviltä ja kiertää Kannonjärven ja Enonjärven. Suojaisia vesiä taas tarjoavat esimerkiksi aivan keskustan kupeessa oleva Syväjärvi ja Potmonjärvi.

Rauhallista iltamelontaa

Kävin rauhallisella iltamelonnalla fiilistelemässä menneen syksyn alkanutta ruskaa ja kiersin Kivijärven ja Vuosjärven välissä olevat kolme järveä: Potmonjärven, Syväjärven ja Pudasjärven.

Paras vesillelaskupaikka lienee kunnan uimaranta Syväjärven pohjoispäässä. Navigaattoriin kun kirjoittaa osoitteen Kankaalantie, Kannonkoski, pääsee perille.

Syväjärvi on keskikokoinen järvi pienemmän Potmonjärven ja isomman Pudasjärven välissä. Pudasjärveen Syväjärveltä pääsee Luukonsalmea pitkin, josta kulkee yli myös maakuntaura talvisin. Potmonjärveen Syväjärven taas yhdistää kaunis Naisvirta, jonka lumoissa vietin pitkän tovin.

Pudasjärven perukoilta lähtee Hilmonjoki, joka laskee Vuosjärveen. Kuinka melottavissa joki on, täytyy selvittää korkeamman veden aikaan.

Potmonjärveen laskee Kivijärvestä Potmonkoski, joka on padottu koskikohdastaan. Pato on suurin yksittäinen tekijä, joka tällä hetkellä vaikeuttaa melojan pääsemistä Kivijärveltä Vuosjärvelle näiden pikkujärvien kautta. Yhtenäinen melontareitti Kinnulasta Viitasaarelle vaatisi suunnitelman padon ohittamiseksi.

Päiväretki kilometrejä keräten

Sain nauttia syksyn viimeisistä lämpimistä keleistä päiväretkelläni Haapajärvillä, Kannonjärvellä ja Enonjärvellä. Laskin vesille Iso Haapajärven uimarannalta. Iso Haapajärven uimaranta on todella sympaattinen paikka. Vesille on helppo siirtyä matalalta laiturilta ja rannassa on myös ulkohuussi. Sen sijaan parkkitilaa autoille on valitettavasti vähän.

Poikkesin kurkkaamassa Pikku Haapajärven ennen kuin siirryin Kannonjärvelle. Kannonjärvellä mielenkiintoisin kohde on Otaniemi, joka on ilmeisesti valtakunnallisestikin merkittävä paikka. Sieltä on mm. löydetty saamelaisasutuksen jälkiä ja raudanvalmistuksen merkkejä. Paikalta on löytynyt myös harvinainen rautakirves.

Tälläkin hetkellä niemessä on asutusta eikä niemeen ole rakennettu rantautumispaikkaa tai retkeilijää palvelevia rakennelmia. Kauniit ovat niemen kallioiset rannat joka tapauksessa.

Kannonjärven pohjoispäässä virtaa paikkakunnallekin nimen antanut Kannonkoski. Kosken kohdalla vesi putoaa lähes 10 metriä Kivijärveen. Korkealla vedellä katsojaa odottavat valkoiset kuohut, jotka vyöryvät läpi lehtomaisen jokiuoman.

Koskella meloja kohtaa padon, jonka imua on syytä varoa. Rantautumiskohtia hyvissä ajoin ennen patoa on huonosti ja tämä tulee ottaa huomioon patoa lähestyttäessä. Epävarman melojan ehkä kannattaakin jättää kosken ihailu turvallisesti maalle toiseen kertaan.

Jos kuitenkin haluaa meloa padolle, puisen rantautumiskepin avulla notkea meloja pystyy nousemaan kajakista rantakivillekin.

Kannonkosken pato on yli satavuotias. Virran varrella on muinoin ollut myllyjä ja sahateollisuutta, josta on tuotettu lautatavaraa muun muassa laivoihin Kokkolaan. Vuosina 1836-1947 eri omistuksissa toiminut kauppasaha synnytti lähialueen asutuksen ja oli suurin pohjoisen Keski-Suomen kauppasaha. Nykyisin historiasta on näkyvillä enää paikallisen Lions Clubin pystyttämä “Vesiratas”-muistomerkki.

“Vesiratas”-muistomerkki Kannonkosken rannalla

Padon ja kosken pystyy kiertämään helposti maata pitkin. Virran viertä kulkee kärrypolku Kivijärven rantaan, missä on tulipaikka ja helppo ranta laskea vesille.

Kannonjärveltä pääsee rautatiesillan ja Saarijärventiensillan ali suurelle Enonjärvelle, jossa riittää melottavaa loppupäiväksi.

Kannonkoski October 28, 2019

Meloen autiotuville! – Vuosjärven iki-ihanat taukopaikat mahdollistavat vesillä liikkumisen kaikkina vuodenaikoina

Tein lokakuun loppupuolella kolmipäiväisen melontavaelluksen Kannonkosken Vuosjärvelle. Retki tarjosi vaihtelevaa säätä, viimeiset maistiaiset ruskasta ja mielenkiintoisia paikkoja. Ennen kaikkea taukopaikat jäivät mieleen, sillä saaret tarjoilivat Etelä-Suomen melojalle harvinaista herkkua: autiotupia.

Vuosjärvi on kaunis, mutta haastava järvi. Veneellä liikkujan on joko tunnettava seudut tai oltava silmät auki, sillä järvestä puskee pintakiveä milloin mistäkin kohtaa ja jopa keskellä selkää.

Meloen on vapaa liikkumaan sielläkin, minne isommalla veneellä ei pääse. Pintaliitävä kajakki onkin sopiva valinta tälle(kin) järvelle. Menopelinsä voi laskea vesille esimerkiksi Uittosalmen vesillelaskupaikassa. Paikalta löytyy paljon tilaa autoille, katos, ulkohuussi ja tulipaikka.

Ensimmäisenä päivänä keli ei olisi voinut olla parempi. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja ruska loisti upeasti vielä monissa puissa. Koukkasin aluksi uteliaisuuttani Hilmonkosken suulle ja jatkoin sitten lounaalle Pyssysaareen.

Vuosjärven Pyssysaaressa on vanha Metsähallituksen laavu. Nykyisin laavua huoltaa paikallinen kalastusosakaskunta.

Pyssysaari on Metsähallituksen omistama saari, jossa sijaitsee paikallisen kalastusosakaskunnan ylläpitämä laavu tulipaikkoineen. Laavu ja tulipaikka sijaitsevat saaren itäkärjessä, jossa täytyy pitää kieli keskellä suuta rantautuessa. Vähemmän kivinen ranta löytyy saaren pohjoispuolelta. Ulkohuussia en saaresta löytänyt.

Saari on ilmeisesti ollut väliaikaishautapaikka ja sieltä löytyy myös niitä vanhempia asutuksen merkkejä. Epäillään, että paikalla olisi ollut saamelaisasutusta.

Itsehän en näitä asioita osaa katsoa ja sekoittaisin vanhat hautapainaumat iloisesti kivisessä maisemassa normaaleihin maastonvaihteluihin.

Kivisen ja möykkyisen olemuksensa vuoksi Pyssysaaresta löytää vaikeasti telttapaikkaa. Sen sijaan hyviä riippumattopuita löytyy paljon! Onneksi myös laavussa on tilaa yöpyjälle, jonka selkä ei kestä notkollaan olemista. Heti, kun siivoaa vanhat linnunpesät pois.

Ruskan värit ja metsän muodot saivat inspiraation liikkeelle.

Lounaalta lähdin takaisin pohjoiseen ja Uittosalmen läpi kohti Varasta. Varasen pohjoispäässä sijaitsee pato ja voimalaitos, joka estää pääsyn Kivijärven puolelle. Aivan pohjoispäätyyn laskee Kämärinkoski, joka oli matalan veden seurauksena painunut maan alle ja lorisi kivien onkaloissa. Periaatteessa tässä olisi vesiväylä Kivijärven puolelta Vuosjärveen. Jos se olisi kuljettavissa.

Toinen vaihtoehto on meloa Kannonkosken keskustan eteläpuolelta Potmonjärven, Syväjärven ja Pudasjärven kautta. Sillä reitillä tiellä ovat Potmonkosken pato ja matalavetinen Hilmonjoki.

Kivijärveltä Vuosjärvelle pääseminen avaisi loputtomia mahdollisuuksia melojille. Parhaimmillaan melottavaa saisi useammaksi viikoksi, kun Kinnulasta pääsisi Kivijärven ja Kannonkosken kautta Viitasaarelle ja siitä edelleen useampaa reittiä Jyväskylään asti.

Varasella sijaitsee kylmä taukotupa, ulkohuussi ja tulipaikka isommassa Majasaaressa. Kalastusosakaskunnan huoltama kaikille avoin taukotupa on vasta rakennettu ja siistissä kunnossa. Jälleen sekä rantautuminen että telttapaikan etsintä on haastavaa. Tupa tarjoaa kuitenkin suojaa ilmoilta.

Isommassa Majasaaressa Varasella sijaitsee lämmittämätön taukotupa. Pihapiirissä on ulkohuussi, tulirinki ja puukatos.

Reissun toisena päivänä jatkoin pilvisessä säässä etelään ja Vuosjärven läpi kohti Lakojokea. Lakojoen suu on hyvin rehevöitynyt ja meni hetki ennen kuin spottasin väylän ruovikon läpi joelle. Veden virtausko lienee pitää väylän auki, muttei se ainakaan estä vastavirtaan etenemistä.

Joelle tullessani tunnelma vaihtui täysin ja olin yhtäkkiä sukeltanut johonkin aivan toiseen maailmaan. Olo oli kuin mangrovemetsän ympäröimällä suojoella. Metsät kummallakin puolella on rajusti ojitettu ja ojanpenkat tarjoavat tarvittaessa hyvän rantautumispaikan. Vaikka jokaiselle melojalle oman!

Jokea pitkin pääsee ylöspäin helposti parisen kilsaa, aina ensimmäiselle koskelle asti. Mutkittelevalla joella melominen on jännittävää, kun ei tiedä, mitä yllätyksiä tai minkälaisia maisemia mutkan takaa paljastuu.

Lounastin joella ja jatkoin siitä pohjoiseen tehden kuitenkin vielä pienen kiekan Vuorilahden kautta. Vuorilahti on kapea ja varsin syvä lahti, jonka rannat nousevat vedenrajasta – eivät kuitenkaan niin jyrkästi etteikö niille olisi voinut rakentaa. Karttaa katsellessa huomaa, että korkeuskäyrät ovat tiheämmässä pinnan alapuolella. Kuinkahan jylhät sukellusmaisemat lahti tarjoaisi?

Vuosjärvellä Riuttasaaressa sijaitsee laavu.orginkin tietämä takallinen autiotupa.

Riuttasaareen saapuessani tuuli teki nousuaan. Rantautuminen kiviselle saarelle oli reissun vaikein ja sain äheltää kajakkini kanssa hyvän tovin ennen kuin sain sen kuiville ja lepäämään pehmusteiden päälle. Sittenkin mieltäni painoi huoli vielä pitkälle yöhön, ettei kajakki vain valuisi takaisin veteen, karkaisi tuulen mukana tai hakkautuisi rannan kiviin aallokossa.

Saaren rannassa on laituri, mutta paikalla vieraillessani laiturin kunto oli todella huono, minkä lisäksi se on rakennettu veneillä liikkujille ja on kajakille liian korkealla.

Sen sijaan iloa tuotti laavu.orgissakin mainittu autiotupa. Riuttasaaressa on erittäin sympaattinen, maapohjainen ja kivistä muuratulla takalla varustettu autiotupa. Paikkaa huoltaa jälleen paikallinen kalastusosakaskunta. Pihapiiristä löytyy tulirinki, puukatos ja vähän kauempaa mäen takaa ulkohuussi.

Oli mahtavaa päästä kuivattelemaan tulen lämpöön tuulen suojaan. Saumoistaan hieman vuotavalla aukkopeitteellä olin saanut kasteltua useammat housut. Pyykkinarun virittely kattoon oli siis paikallaan.

Maalattiasta huolimatta Riuttasaaren tuvassa sai kuivatettua hyvin melonnassa kastuneet vaatteet.

Tulipesällinen tupa mahdollistaa helposti retkimelomisen myöhäissyksylläkin ja talvella se toimii oivallisena taukopaikkana ja vierailukohteena retkiluistelijoille.

Vielä ennen makuupussiin kömpimistä kävin sitomassa kajakin vyöllä (mukana ollut naru toimi pyykkinaruna) kiinni pajukkoon. Tämän rauhoittaessa mieltä oli hyvä nukahtaa tuulen ulvontaan.

Kolmantena päivänä tuuli oli odotetusti kääntynyt ja noussut navakkaan viiteen metriin sekunnissa. Vuosjärvi voi olla matala, mutta se on tarpeeksi suuri, jotta oikeasta suunnasta tuullessa aallot pääsevät kasvamaan mainingeiksi. Meloin myötätuulessa takaisin kohti Uittosalmea. Matkalla poikkesin vielä Hotakansaaren Vastaniemen vanhalla männyllä.

Lyhyt video reissusta:

Kannonkoski October 7, 2019

Merimelontaa Keski-Suomessa? – Eteläisen Kivijärven melontakohteet

Kannonkosken kunnan hallinnoimassa luontoreittihankkeessa kartoitetaan muun muassa alueen mahdollisia melontareittejä. Ja niillehän potentiaalia riittää! Kymijoen latvavesinä alueen vedet ovat laajoja, virtaavia tai somia ja rauhallisia pikku järviä ja jokia. Joka tapauksessa erittäin melottavia!

Hankkeen ensimmäisellä viikolla lähdinkin innoissani kartoittamaan eteläisen Kivijärven nähtävyyksiä ja koostin kolmipäiväisestä reissusta videon.

Aloitin retkeni Nuorisokeskus Piispalasta vain huomatakseni, että kaikki eväät olivat jääneet kotiin jääkaappiin! Voisipa todeta, että tapaus oli taas “yksi näistä reissuista”, sillä kerta ei ollut ensimmäinen. Viimeksi unohdin pois kaikki herkut ensimmäisellä yksinvaelluksellani Islannissa ja sitä edeltävänä kertana unohdimme melontareissulla Repovedellä retkiseuran kanssa varata ruokaa kaikille suunnitelluille reissupäiville…

Niinpä suunnitelmaa oli vain muutettava niin, että kiepautin ensin järven eteläpäätyyn ja Kannonkosken satamaan, josta lähimpään kauppaan on kymmenen minuutin kävelymatka.

Pienen ekstralenkin jälkeen päädyin lopulta Selkäluodon kautta Lintusaareen yöksi. Matkalla satamasta Selkäluodolle ripsaisi vettä ja pidin Selkäluodon laavulla hyvin ansaitun evästuokion.

Yö Lintusaaressa oli erittäin rauhallinen, sillä sain koko saaren täysin itselleni. Ilma oli lämmin ja tuuleton ja taivas silti kirkas. Odottelin uteliaana, josko kaunis auringonlasku olisi vielä kruunattu revontulilla, mutta sain tyytyä tähtiin ja täysikuuhun – ei huono sekään!

Aamulla tutustuin Lintusaareen lähemmin. Lintusaari sijaitsee Kivijärvessä keskellä Lintuselkää, noin 5 km:n päässä Piispalasta. Koko saari on rantojensuojelualuetta ja reunustettu upeilla luonnollisilla hiekkarannoilla. Pienen saaren kumpuilevilta kankailta löytyy vanhoja, jo kilpikaarnaa kasvattaneita mäntyjä ja saaren länsirannalta Metsähallituksen ylläpitämä tulipaikka.

Lintusaaren nuotiopaikka löytyy saaren länsirannalta.

Lintusaaresta lähdin pieneen vastatuuleen kohti Kivijärven satamaa, jossa pidin lounas- ja kahvitauon. Kivijärveltä suuntasin itään, Lokakylän satamaan.

Etelä-pohjois-suunnassa pitkä Kivijärvi tarjoaa hyvinkin merimäiset olosuhteet, kun tuulensuunta on oikea. Niinpä sain nauttia kevyelläkin tuulella kunnon mainingeista eikä pitkä selän ylitys ollut tylsä!

Lokalahdessa pysähdyin jälleen pienelle evästauolle ja jatkoin perille Isohiekan leiripaikkaan mahtavassa auringonlaskussa!

Isohiekka on nimensä mukainen. Luoteeseen aukeava lahti tarjoaa yli 300 metriä matalaa hiekkarantaa. Kannonkosken nettisivut mainostavat rantaa pohjoisen Kannonkosken ehdottomana ykköskohteena. Isohiekalla sijaitsevat Metsähallituksen omistamat laavu, keittokatos, puuvaja ja kuivakäymälä. Sinne pääsee myös kävellen ja pyörällä metsäpolkuja ja metsäautoteitä pitkin ja siellä käy kääntymässä myös vanha maakuntaura.

Jälleen sain olla omissa oloissani ja päätin teltan sijaan yöpyä laavussa. Iltateetä tulilla juodessani mieleeni juolahti, etten ollut nähnyt koko reissun aikana juuri ketään. Ensimmäisenä päivänä olin nähnyt kaksi venettä, mutta muutoin niin järvi kuin rannatkin olivat huutaneet tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan.

Totesin sen olevan oikeastaan sitä, mihin olen Suomen luonnossa tottunut. Tällä hetkellä, luontoliikuntainnon kasvaessakin, maastamme löytyy täysin ruuhkautuneita retkeilyreittejä ja sitten niitä, joilla vain harvat käyvät. Kuksaa nuotion ääressä kallistellessani olin varma, ettei Kivijärveä ole vain löydetty vielä.

Laavussa yöpyminen osoittautui lopulta virheeksi. Yö oli paljon kylmempi kuin edellinen ja käydessäni vielä laittamassa rannassa kajakkia yöpuulle, huomasin kajakin pinnan olevan jäässä. Olin kuitenkin jo tehnyt pedin laavuun ja päätin luottaa makuupussiini.

Laavu aukeaa järvelle, josta yöllä myös tuuli. Avonaisessa yöpaikassani tuli pian kylmä ja aamuun mennessä olin kasannut lähes kaikki kuivat vaatteeni jalkojeni lämmikkeeksi. Ensi kerralla telttaan nukkumaan!

Aamu valkeni harmaana. Rannalla minua vastaan vyöryivät sekä selän yli vaeltaneet aallot että aalloilla ratsastavat sumupilvet. Ilma tihkui seikkailua ja sytytin innoissani kajakin kansivalon sumua varten.

Isohiekalta jatkoin kohti Piispalaa, mutta sitä ennen kävin pyörähtämässä vielä Koiralahdessa ja Huhmarlahdessa.

Koiralahti sijaitsee aivan Isohiekan vieressä ja sinne johtaa kapea Surmasalmi. Salmi on saanut nimensä tarinasta, jonka mukaan eräs mies oli matkalla hevosreellä Kivijärveltä, kun, miehen ilmeisesti nukahdettua rekeen, hevonen eksyi salmen heikoille jäille. Kumpikin putosivat ja hukkuivat jäihin. Tästä tapauksesta salmi kantaa nimeä Surmasalmi.

Itse Koiralahti on suojaisa ja erämainen. Sen rannat ovat pitkälle lahden pohjukkaan asti kiviset ja lahdesta saakin parhaimman kuvan juuri vesiltä käsin. Pidin hetkisen lahdessa tuulensuojaa ja lilluin paikallani kiviröykkiöitä katsellen ja lahden ulkopuolella myrskyävää järveä kuunnellen.

Kivijärven rannat olivat tähän mennessä olleet joko uskomattoman kauniita hiekkarantoja tai järkähtämättömiä kivikasoja. Ja nämä piirteet vaihtelivat jyrkästi. Muutoinkin olin huomannut, että Kivijärvi on nimensä mukainen. Retkelläni vedet olivat poikkeuksellisen alhaalla, mutta korkeallakin vedellä saattaa vesillä liikkuja kohdata pintakiviä ihan missä tahansa. Jopa keskellä järvenselkää.

Kivijärven monet saaret ovat matalia luonnonhiekkarantoja.

Matka Piispalaan oli alkuun sivu- ja lopulta myötätuulta. Tuuli jälleen pohjoisesta, jolloin järven eteläpäässä selillä, joilla tuuli pääsi esteettä kulkemaan ja nostamaan maininkia, aallonkorkeus hipoi jo 40 senttiä.

Matalassa kajakissa istuvalle se on paljon ja sain jälleen nauttia vauhdikkaasta ylös-alas-keikutuksesta. Huomasin hihkuvani riemusta joka kerta, kun teräväreunaiset vaahtopäät murtuivat kajakin etukannelle. Tunsin olevani elossa!

Samalla ajattelin, etten kovin montaa kertaa ole päässyt yhtä helposti ja yhtä lähellä rantaa, suht turvallisissa olosuhteissa kokemaan niin merimäisiä olosuhteita sisämaassa. Aamuinen sumu oli jo hälvennyt ja tuulessa ainoastaan tuoksui järven kosteus.

Matkaa kertyi lopulta koko reissulle reilut 60 km tuulen ollessa pääasiassa vastainen ja keskivauhdin ollessa todennäköisesti jotain 5 km/h. Kivijärvi on mielenkiintoinen retkikohde ja oikeanlaisella varustuksella erittäin antoisa melontajärvi. Taukopaikkoja on tiheään (noin 10 km:n välein) koko järven pituudelta ja kajakin saa vesille monesta kohtaa.

Kohteet kartalla: