Author

Sini Malminiemi

Browsing

Yöretki Imarrekivelle ja Harjuntakaselle

Aivan Pihtiputaan ja Reisjärven kuntien rajalla sijaitseva retkeilyreittiverkosto tarjoaa loistavat puitteet niin omatoimiretkeilyyn kuin tapahtuman järjestämiseenkin. Tästä yhtenä esimerkkinä taannoinen kesäyön retki Imarrekivelle ja Harjuntakaselle, jonka suosio ylitti kaikkien odotukset!

Retken järjestivät Muurasjärven Murto ry yhteistyössä Pihtiputaan retkioppaiden kanssa. Myös allekirjoittaneella oli tilaisuus päästä mukaan järjestäjätiimiin. Kaikkiaan öiselle vaellukselle ja keskiyön lettukesteihin osallistui yli 80 henkilöä.

Alla olevan kolmeminuuttisen videon kautta pääset tunnelmoimaan retkeä!

Kansallispuistot ovat tulevaisuuden museoita, joista luonnonrauha on kaukana – Yksi skenaario, mihin retkeilybuumi voi johtaa

Tänä sunnuntaina Repoveden kansallispuistossa sattui harvinainen onnettomuus, kun puiston suosituimman reitin varrella olevan Lapinsalmen sillan kiinnitys irtosi. Kuultuani uutisen ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on seurausta siitä, että retkeilyn suosio kasvaa räjähdysmäisesti, luontoalueiden hallinnoijilla ei riitä resurssit huolehtia retkeilyalueista ja toisaalta kaikki retkeilijät eivät osaa soveltaa maalaisjärkeä uusissa ympyröissä.

Yhtälö on katastrofaalinen. Päiväretkeilyn suosio on nousussa ja Metsähallituksella on ruuhkaisimmissakin kansallispuistoissa korjausvelkaa. Kuka ottaa vastuun, jos reiteillä sattuu jotain? Entä kuka kantaa huolta ympäristön kestävyydestä?

Kansallispuistojen kävijämäärät ovat tasaisessa nousussa ja se on tietysti kansallispuistoalueiden kunnille hyvä juttu. Tuohan kansallispuisto alueelleen jokaisen siihen sijoitetun euron kymmenkertaisesti takaisin.

Samaan aikaan on kuitenkin nostettava keskusteluun puistojen kestävyys. Millaisille kävijämäärille ne on rakennettu? Kun noin viisi vuotta sitten keskustelin opinnäytetyöni tiimoilta Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa, heillä ei tuntunut olevan huolta kävijämäärien kasvun vaikutuksesta puiston luontoon. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin varsin erilainen.

Vuonna 2010 syysretkellä Lapinsalmen riippusillalla ei näkynyt kulkijoita.

Retkeilyn luonne on väkisinkin muuttumassa. Luontohuuma on tarttuvaa ja tartunta leviää ennen kaikkea somen kautta. Kun luontoon halutaan mennä heti ja välittömästi, ilman minkäänlaista kokemusta tai harjoittelua, on päivänselvää, että myös retkeilyalueiden palveluiden on muututtava ja mukauduttava tähän.

Lapinsalmen riippusillalla oli tapahtumahetkellä enemmän kulkijoita kuin sillan käyttöohjeissa on ohjeistettu. Sillan osittaiseen sortumiseen johtanut käytös ei myöskään ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta. Kokemattomuus ja ajattelemattomuus ovat luonnossa turvallisuusriski.

Kansallispuistojen yhtenä tehtävänä voidaan nähdä ihmisten luontosuhteen ylläpitäminen ja luontokokemusten tarjoaminen. On hyvä, että nekin, jotka eivät ole aikaisemmin retkeilystä välittäneet, kokevat nyt voivansa ja uskaltavansa lähteä metsään ja tuntureille.

Tässä “pystykaupungista” tulevassa porukassa piilee kasvunvara, jota ei haluta jättää käyttämättä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa sitä, että puistoja on kehitettävä yhä enemmän tietty kohderyhmä mielessä.

Metsähallitus käyttää puistosuunnittelussa vyöhykkeistämistä. Tämä toimii käytännössä niin, että puistoalue jaotellaan käyttötarkoituksen mukaan. Esimerkiksi aktiivisen virkistyskäytön alueeseen, erämaiseen alueeseen ja rajoitusalueeseen. Jokainen puisto pyrkii tarjoamaan vähän jokaiselle jotakin. Käyttöä ohjataan ja rajataan reittisuunnittelulla, rakenteilla ja ohjeistuksella.

Voiko kasvavien käyttäjämäärien seurauksena jatkossa olla niin, että jaottelussa siirrytään yhä enemmän palvelemaan päiväretkeilijöitä ja kokemattomia ensikertalaisia? Lisääntyvän maapohjan kulumisen seurauksena tiettyjä paikkoja pitää ainakin todennäköisesti pitkostaa tai sorastaa, jolloin maisemasta tulee yhä puistomaisempi…

Lisäksi erilaisten aktiviteettien lisääntyessä eri puistot saatetaan ainakin brändätä juuri tietylle aktiviteetille sopiviksi.

Esitän nyt yhdenlaisen tulevaisuuden skenaarion

Suomen kaunis luonto on maamme voimakkain vetonaula. Aktiivisella brändäyksellä ja mainonnalla matkailijoita saadaan toivottavasti kokemaan monipuolinen luonto ja maisemat muuallakin kuin ruuhkaisimmilla reiteillä. Tulevaisuudessa luontokohteiden arvo neukkareina ja kokouspaikkoina ymmärretään isoissa yrityksissä ja poluille lähdetään myös keskellä työviikkoa.

Tämä aiheuttaa rakennuspainetta luontokohteissa. Tulevaisuudessa luontoon pitää päästä yhä helpommin. Esimerkiksi ilman retkeilyvarusteita. Täysin katettua ja siloiteltua polkua pitkin pystyy kävelemään vaikka korkokengillä. Vapaata liikkumista rajoitetaan köysin ja aidoin, jotta luontoa säästyisi aivan siinä polun vieressäkin.

Koska liikkeellä on isoja massoja kerralla, turvallisuuteen on pakko panostaa aivan uudella tavalla. Mikäli rahaa riittäisi, voisi puistoihin palkata puistonvartijat, eräänlaiset park wardenit. Mallia haetaan yhä enemmän ulkomaisista, supersuosituista kansallispuistoista.

Tulevaisuudessa kansallispuistot alkavat muistuttaa yhä enemmän museoita. Kulttuurikeskuksia, joihin mennään tutustumaan alueen luonnonhistoriaan ja hakemaan elämyksiä. Perinteisemmän eräretkeilyn harjoittajat saavat väistyä erämaihin.

Niissä erätaitoja tullaan tarvitsemaan jatkossakin.

Tämäkin itse asiassa kävi ilmi tänä viikonloppuna, kun puolisoni suunnitteli vaellustaan Lapin erämaahan. Hän oli tekemässä reittisuunnitelmaa huomatessaan, että 90 %:lta kyseisen alueen autiotuvista on lopetettu puuhuolto.

Kuinka ankeaa saapua mahdollisesti likomärkänä ja väsyneenä tuvalle ja huomata, ettei siellä ole halon halkoa!

Tuntureilla ei kasva puuta erämaan autiotupien tarpeisiin, minkä lisäksi tuvat ovat tiettömien taipaleiden päässä. Sinne puiden kuljettaminen maksaa euron halolta.

Metsähallituksen resurssipulassa ymmärrän valinnan jättää tupien puuhuolto, mutta näen sen myös turvallisuusriskinä.

Noh, erämaahan menijän on vain tiedettävä ja osattava.

Rakentaminen puistoissa karkottanee osan retkeilijöistä muualle, mutta uusi kohderyhmä on suurempi. Toisaalta rakentamalla ja säännöstelyllä turvataan myös alueen luonnon edustavuus. Puolensa ja puolensa siis tässäkin asiassa.

Rakentaminen ja ylläpito vaativat toki rahoitusta, joka tällä hetkellä on kiven alla. Vaikka kunnat ja matkailupalvelut tutkitusti hyötyvät kansallispuiston läheisyydestä ja turvallinen luonnossa liikkuminen edistää terveyttä vähentäen näin sote-kustannuksia, tämä ei näy kansallispuistojen budjetissa. Resurssit ovat pysyneet samoina, vaikka Metsähallituksen hoitoon on siirtynyt Museovirastolta useita kulttuuriperintökohteita.

Kun isompi määrä rakenteita vanhenee yhtä aikaa, tulee ymmärrettävästi kiire uusia niitä. Ja koska lisäresursseja ei ole, täytyy ylläpidettäviä kohteita karsia. Lapinsalmen sillan hajoaminen osuu epäilemättä kipeään paikkaan. Silta murtui kannatinankkuristaan. Ankkuri on osittain piilossa betonin sisällä. Koska vuosittaiset tarkastukset on tehty silmämääräisesti, rakennevikaa ei ole huomattu.

Niin kauan kuin politiikkaa ajetaan kokonaisuudessaan talouspaine edellä, myös retkeily- ja luontoalueista halutaan tuottavia. Vielä toistaiseksi on matkaa siihen, että kansallispuistoihin tarvitsisi maksaa päästäkseen sisään, mutta kuka tietää, mihin keinoihin tässä vielä päädytään?

Tänään mietin myös sitä, missä vaiheessa luontovillitys muuttuu hallitsemattomaksi ja miten siihen pitäisi vastata. En keksinyt yhtä pätevää ratkaisua.

Jos innoitusta retkeilyyn haetaan somesta, pitäisikö tietoa ja ohjeitakin saada sitten sieltä?

Olen aikaisemmin välillä hieman ihmetellyt ihmisten kysymyksiä Facebookin retkeily- ja vaellusryhmissä. Monet keskustelunaiheista ovat tuntuneet omaan korvaan ilmiselviltä oikeastaan riippumatta siitä, kuinka kokenut luonnossaliikkuja olen. Välillä on huolestuttanut, jos on tuntunut siltä, ettei henkilö osaa soveltaa maalaisjärkeä. Mitä jos eteen tulee ongelmia maastossa kentän kuulumattomissa?

Tänään olen kuitenkin iloisempi niistä, jotka kyselevät kuin niistä, jotka lähtevät soitellen sotaan. Facebook-ryhmissä kyselevät ihmiset sentään saavat ohjeistusta kokeneemmilta ja sitä kautta eräänlainen perimätieto ja käytössäännöt siirtyvät eteenpäin. Näin voidaan osaltaan, ainakin toivottavasti, ennaltaehkäistä suurimmat onnettomuudet.

Retkeilyreitin rakentaminen on tasapainoilua pitkospuilla – Miten huomioida sekä ympäristön että kävijän tarpeet?

Paras retkikohde tarvitsee parhaat reittirakenteet eikä niiden suunnitteleminen olekaan niin helppoa kuin luulisi. Maalimerkit vai viitat? Luontopolku livenä vai digisti? Roskis vai roskaton retkeily? Soraa vai puuta? Kauaskatseinen reittisuunnittelija huomioi sekä retkeilijää että luontoa. Monimuotoinen käyttäjäkunta tuottaa kuitenkin haasteita. Luontoretkeilijöiden erilaiset tarpeet saavat suunnittelijan tasapainoilemaan luonnollisuuden ja käytännöllisyyden rajalla.

Ympäri Suomea on viime vuosina kiinnostuttu paikallisten retkeilyreittien kehittämisestä. Kun valtio joutuu tiukan budjetin vuoksi kohdistamaan resurssinsa usein kaukana asutuskeskuksista sijaitseviin kansallispuistoihin, kaupungit ja kunnat haluavat kehittää lähiluontokohteita yhä paremmin käyttäjiä palveleviksi. Usein toiveena saattaa olla myös kansainvälisen luontomatkailun lisääntyminen alueella.

Toimiiko luontomatkailu sitten missä tahansa?

Kenen tahansa matkailijan, mutta erityisesti kansainvälisen matkailijan kannalta alueen matkailua tukevan infran ja tarjonnan tulee olla kunnossa. Kohde tulee olla tavoitettavissa järkevästi, kohteessa on voitava yöpyä ja sieltä on saatava ruokaa.

Missä luonto luuraa -seminaarissa Jyväskylässä Pirjo Räsänen Outdoors Finlandista totesi tärkeimpien askeleiden jatkuvan luontomatkailun luomiseksi olevan matkailupalvelut ja laadukkaat reitit.

Millainen on laadukas reitti?

Ensinnäkin käytettävän retkeilyreitin tulee olla turvallinen. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei reittiä kannata ohjata maastoon, jossa on korkea loukkaantumisen riski. Vaarallisista paikoista tulisi ilmoittaa kyltein tai rajata ne pois käytöstä kokonaan. Tarvittaessa jyrkkään rinteeseen voi rakentaa portaat ja jyrkänteen reunalle kaiteen. Portaat ehkäisevät sekä jyrkässä, liukkaassa rinteessä kaatumista että rinteen valumista maapohjan kuluessa kiipeilijän alla.

Reitin on oltava opastettu ja reittimerkintöjen on oltava kunnossa, muutoin on riski poistua vahingossa reitiltä ja eksyä. Polkumerkkien lisäksi risteyskohdissa olisi hyvä olla opasteviitat. Kun olet marssinut ohi risteyksestä ja huomaat virheesi kahden kilometrin päässä, herää hyvin suuri mielihalu oikaista eikä palata polkua pitkin risteykseen.

Tiedän. Kokemusta on.

Jyrkimmissä paikoissa voisi hyvä olla kaide onnettomuuksien välttämiseksi. Kuva: Riku Pulliainen

Pitkillä reiteillä retkeilijä kiittää myös väliaikatiedoista. Päivän kääntyessä iltaan väsynyt vaeltaja saa kummasti puhtia, kun vastaan sattuu kyltti, joka kertoo yöpaikkaan olevan matkaa enää kilometri.

Toiseksi reittien tulisi olla vaikuttavia. Luonnollisesti ne kulkisivat alueelle merkittävien luonto- ja kulttuurikohteiden kautta, mutta entäpä näiden kohteiden ulkopuolella? Suurimmaksi osaksi polku kulkee kuitenkin “ihan tavallisessa metsässä”.

Retkeilyreitit ovat avainasemassa, kun alueesta halutaan tehdä kävijälle merkityksellinen. Millaisia kokemuksia retkeilijä saa? Mitä hän aistii matkan varrella?

Ihanteellisinta olisi, jos reitti kertoisi tarinaa, johon voisi alueella retkeillessään sukeltaa sisään. Lumoutuminen ja sulautuminen osaksi ympäristöä ovat epäilemättä halutuimmat reaktiot.

Luontopolku Italiassa. Porrastus ennaltaehkäisee maan valumista rinteessä.

Selkeät aloitus- ja päätepisteet tuovat selkeyttä ja reissun aloittaminen tai päättäminen juhlallisesti kaariportin läpi kruunaa kokemuksen. Aloitus- ja päätepisteiden yhteyteen on luontevaa sijoittaa muitakin fasiliteetteja, kuten käymälät ja roskakatokset – joskin Metsähallitus on karsinut roskakatosten määrää valtion mailla vähentääkseen menoja. Katosten huoltoon ja roskien hakuun kuluu resursseja, joten valtion mailla, kuten kansallispuistoissa, on lähdetty roskattoman retkeilyn linjalle.

Luonnossa retkeily syventää henkilön luontosuhdetta, mutta tunne ja elämykset tarvitsevat parikseen myös tietoa. Kuten olen henkilökohtaisen blogini puolella kirjoittanut, ympäristöä kunnioittava retkeily ei tapahdu itsestään ilman ohjausta. Tätä onkin tärkeää tarjoilla sopivissa määrin ja pala kerrallaan.

Ei siis kaikkea yhdessä nipussa lähtöportilla. Eihän siitä Erkkikään muista myöhemmin mitään.

Halutessaan maastoon voi suunnitella esimerkiksi lapsille (ja miksei saman tien aikuisillekin!) soveltuvan seikkailu- ja luontopolun, jonka varrella voi oppia jotain uutta maailmasta.

Kuva: Ilkka Sirjonen

Kädestä pitäen metsään asti

Yksikään retkeilijä ei päädy reitille, ellei sinne ole helppo löytää. Ikävä todellisuus tulee kuitenkin olemaan se, ettei suurin osa matkaajista koskaan tiedä, missä kohde tarkalleen on ja miten sinne matkustetaan. Siksi vierailijat pitää opastaa paikalle kädestä pitäen.

Tämä tarkoittaa käytännössä liikennemerkkejä ja opasteita isoimmilta teiltä asti. Mikäli reitille on mahdollista matkustaa julkisilla, tulisi opastus aloittaa lähimmältä julkisen liikenteen pysäkiltä.

Autolla liikkuville sekä tilausbusseille tulisi olla hyvin parkkitilaa. Selkeästi osoitettu, ainoastaan retkeilyreittien käyttäjille varattu parkkipaikka on paras vaihtoehto. Tällöinkin opastuksen reiteille pitäisi alkaa jo parkkipaikalta.

Reittiopasteita Islannissa

Reitistä ja maastosta on löydyttävä tietoa myös polkujen ja teiden ulkopuolelta, kätevimmin netistä, josta moderni kävijä luontevimmin hakee tietoa ennen retkeään ja johon hän voi palata myös maastossa.

Reitit pystyy esimerkiksi lataamaan netin käytetyimpiin retkeilykarttapalveluihin, mihin saa lisäksi liitettyä infoa alueen palveluista.

Myös paperisia karttoja on tärkeää olla saatavilla ja luontevin paikka etsiä niitä ovat paikalliset infopisteet, leirintäalueet ja luontokeskukset.

Laadukas reitti ottaa huomioon kävijöiden rajoitteet ja tarjoaa jokaiselle jotakin. Jokaisella on oikeus ja tarve päästä luontoon, se pitää vain mahdollistaa. Liikuntarajoitteisia ja lastenvaunujen kanssa kulkevia varten voi rakentaa esteettömän reitin esimerkiksi jollekin taukopaikalle ja yhdelle alueen päänähtävyyksistä.

Esteetön reitti lisää turvallisuutta ja ehkäisee ympäristön kulumista polun ulkopuolella, koska kulkijat pysyvät varmimmin reitillä. Oikein toteutettuna se voi olla myös varsin helppohoitoinen.

Syväksi uurtunutta patikointipolkua suositulla reitillä Skotlannissa

Monipuolinen polkuverkosto myös hajauttaa ihmiset alueelle paremmin: erämaan rauhaa ja hiljaisuutta hakevat pitkän matkan kulkijat kävelevät helposti alueen toiselle laidalle, kun taas päiväretkeilijät kiertävät lyhyempiä polkuja noukkien reitilleen alueen nähtävyydet.

Tasaisempi hajaantuminen reiteille lisää alueen sosiaalista kestävyyttä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alueelle mahtuu useampi retkeilijä sen vielä tuntumatta ruuhkaiselta.

Maamme suosituimmilla reiteillä ruuhkaongelmaa on jo ja suomalaiset vaeltajat ovat – kuvainnollisesti sanoen – korviaan myöten täynnä kanssavaeltajiaan. Moni haaveilee vaeltavansa kuuluisan ja klassikoksi muodostuneen Karhunkierroksen, mutta päätyykin – ei edes kuvainnollisesti sanottuna – jonottamaan polulle.

Ruuhkaisuus tulee esiin ja koettelee introvertimman luontohiipparin sietokykyä erityisesti taukopaikoilla. Tauko- ja leiriytymispaikkojen määrä ja sijainti tulisikin suhteuttaa arvioituun kävijämäärään.

Reittien tarkka suunnittelu ja teemoittaminen saattaa hyvinkin parantaa kävijäpaineen ennakointia. Suurin paine osuu alueen nähtävyyksille, taukopaikoille sekä reitistön solmukohtiin. Reittien ylläpitäjille tämä on tärkeä tieto, sillä usein polku ja rakenteet ovat kuluneimmat sieltä, missä on eniten ihmisiä.

Kansallispuistoissa polut ohjaavat vierailijat puiston upeimmille paikoille. Suosituimmilla paikoilla rakenteet ovat myös kovimmassa käytössä.

Luonnollisia elämyksiä ja elämyksiä luonnollisesti

Loppujen lopuksi retkeilyreittien rakentaminen on taitolaji ja siinä tasapainotellaan käytännöllisyyden, turvallisuuden ja luonnollisuuden välillä.

Monet reittirakenteet tekevät retkeilystä turvallista. Siinä missä ne opastavat kävijää suojaavat ne samalla myös luontoa kulumiselta.

Liian rakennettu ympäristö ei kuitenkaan tue mielikuvaa luonnontilaisuudesta ja saattaa jopa vaikuttaa luontokokemukseen negatiivisesti. Toisaalta myös liian kulunut ja selvästi käytetty ympäristö aiheuttaa vastaavanlaisen reaktion.

Luontoreittien käyttäjiä on erilaisia ja heidän tarpeensa ovat erilaiset. Pyörätuolilla liikkuva tarvitsee leveät pitkokset tai kävelysillan koko matkalta, kun taas maksimaalista luonnollisuutta etsivä ahdistuu rajoittavista rakenteista.

Myönnän itse kuuluvani jälkimmäiseen porukkaan. Liika rakentaminen ja ruuhkaisuus ovatkin ajaneet paatuneimmat eräjormat ja -irmat kansallispuistoista erämaihin.

Rakentamisen määrän ohella esiin nousee kysymys rakentamisen laadusta ja materiaaleista. Kumotako metsäpolulle soraa vai myrkyllä kyllästettyjä lankkuja? Mikä ratkaisu on luonnonmukaisin ja käytännöllisin?

Kaiken rakentamisen päälle tulee vielä alueen brändäys. Mikä tekee alueesta erikoisen? Mitä myydään ja kenelle? Sen lisäksi, että alueen luontoarvot nostetaan näkyville reittiopastein, tulisi ne osata nostaa esille alueen markkinoinnissa.

Outdoors Finland’in Vaellusreittien suunnitteluoppaassa sanotaan, ettei pelkkä reitti riitä vaan se on “tuotteistettava ja markkinoitava oikein”.

Milloin retkeilyreitti sitten on valmis? Viimekädessä niin retkeilyreitit kuin muutkin palvelut elävät kysynnän mukaan. Luonto kuitenkin puhuu puolestaan ja retkeilyn kasvava suosio on merkki siitä.

Tiedät, että sinulla on valmis paketti, kun aisteja monipuolisesti ruokkivat reitit heräävät tarinoillaan eloon.

Näkymä Pohjois-Italian Alpeilta. Kuva: Roberto Bottino

Outdoors Finland‘in Vaellusreittien suunnitteluopas

 

Taustaa:

Suomen sydämessä sijaitsevalla Pihtiputaalla riittää monipuolista luontoa ja sijaintinsa puolesta alue on myös saavutettavissa. Julkiset liikenneyhteydet 4-tietä pitkin ovat hyvät ja Tikkakosken lentokentältä Pihtiputaan keskustaan pääsee 1,5 tunnissa.

Kunnan alueelta löytyy jo ennestään merkittyjä retkeilyreittejä, mutta suurin osa niistä ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota ja polut ovat paikoin kasvaneet umpeen. Harjuntakasesta maailmankartalle -esiselvityshankkeen tarkoituksena on kaivaa nämä arvokkaat reitit takaisin yleisön tietoisuuteen ja laatia reittien kunnostusta varten kehittämissuunnitelma.

Luonnolle vaaralliset retkeilijät – Onko luonto sinulle itseisarvo?

Väittämän retkeilyn ympäristöystävällisyydestä kuulee usein. Onko se todella sitä? Ainakin, jos vaihtoehtona on maisemaa huomattavasti muuttava kaivos, kasvuympäristön kuihduttaminen monokulttuuriksi tai sen muuttaminen kokonaan rakennetuksi. Tai ilmaston kannalta, jos lomailija päätyykin matkailemaan lähiluontokohteissa kauas lentämisen sijaan. Luontoretkeily voi kuitenkin olla yllättävänkin haitallista, mikäli retkeilijä ei tiedosta valintojensa vaikutuksia.

Olin viikonloppuna Jukolan viestissä. Suomessa joka kesä järjestettävä maailman suurin viestisuunnistustapahtuma kokoaa yhteen luontoliikkujia huippusuunnistajista sunnuntairetkeilijöihin. Tapahtuma on kilpailu, mutta myös suunnistuksen ja luonnossa liikkumisen juhlaa. Monet joukkueet ottavat suunnistamisen varsin rennosti enkä itsekään totta puhuakseni käynyt kuin yksillä iltarasteilla ennen kisaa…

Venlojen kisan ja Jukolanyön aikana maastossa näkee siis kaikenkarvaisia suunnistajia. Tänäkin vuonna tapahtuma keräsi lähes 20 000 kilpailijaa ja oli historian suurin Jukola! Sanomattakin selvää on, että noin suuresta tapahtumasta koituu rasitetta kisakeskuksen ympäristölle.

Tänä(kin) vuonna järjestäjät olivat mielestäni onnistuneet ottamaan huomioon tapahtuman ympäristövaikutukset. Julkisten liikenneyhteyksien luota oli järjestetty bussikuljetuksia järjestäjän toimesta, kierrätys alueella pelasi ja tarjolla oli myös monipuolista kasvisruokaa. Ainoastaan roskiksia olisi saanut olla enemmän.

Tapahtumanjärjestäjä voi tehdä paljon ympäristön säästämiseksi, mutta loppuviimeksi päätöksen ympäristöystävällisestä käyttäytymisestä tekee tapahtuman osallistuja. Vienkö leirialueella syntyneet roskat roskikseen ja heitänkö tyhjän energiageelipussin maastoon kisan aikana vai en.

Ei ole sattumaa, että Jukolan juoksun suosio kasvaa. Luonnossa liikkuminen kokee uutta tulemistaan. Retkeily on uusin trendi-ilmiö, joka sykkii kaikkialla katukuvasta populaarikulttuuriin ja someen. Juuri nyt on muodikasta olla retkeilijä!

Voiko se sitten olla ympäristön kannalta hyvä asia?

Retkeily on kokonaisvaltaisesti terveyttä ja hyvinvointia tukeva harrastus, minkä lisäksi se on omiaan syventämään henkilön luontoyhteyttä. Arvokkaille luonnonympäristöille suuren yleisön mielenkiinnosta saattaa olla hyötyä, mikäli se edistää suojelualueen, kuten kansallispuiston, perustamista alueelle.

Ivalojoki Hammastunturin erämaassa

Olen myös rakentanut mielikuvan, jonka mukaan retkeilevät ihmiset ovat usein luonnonläheisempiä ja ympäristötietoisempia. Mutta, retkibuumin kiihtyessä ja yhä useamman innostuessa retkeilystä, pitääkö mielikuva enää paikkansa?

Yle uutisoi äskettäin, että päiväretkeilyn suosio on kasvussa ja eritoten nuoret naiset lähtevät metsästämään somessa hehkutettuja luontokohteita. Luontoon lähdetään tuolloin katsomaan nimenomaan tätä kyseistä instassa tai jossain muussa palvelussa vastaan vierinyttä nähtävyyttä.

Tavoitteena voi olla esimerkiksi ottaa itse samanlainen tai vielä hienompi kuva kohteesta.

Samassa Ylen jutussa mainitaan luontokohteen suosiolla olevan myös kääntöpuolensa. Tuhansien instaseuraajien rynniessä kuvien lähteelle alueen (ja paikallisten) kantokyky (ja sietokyky) on koetuksella.

Kaukokaipuu-blogia pitävä Marinella Himari kirjoitti vuoden ensimmäisessä Latu & Polku-lehdessä samasta aiheesta. Tärkeintä tuntuisi olevan, että retkeltä ja luontokohteesta saa napattua hyviä kuvia omaan sometarinaansa, vaikka totuus retkeltä olisi aivan toinen. Ympäristön ongelmat saatetaan jopa rajata pois kuvasta, jolloin oma otos toistaa samaa illuusiota koskemattomasta luonnosta, johon itse upposi. Someen postattu kuva houkuttelee alueelle lisää kävijöitä.

Illuusion ylläpitäminen on tärkeintä? Ei varsinaisesti kuulosta ympäristöä kunnioittavalta matkailulta.

Monelle on tärkeää saada itsestään kuva klassisessa paikassa.

Toinen tapaus, mikä tulee mieleeni, ovat itseään ylittävät, suorittavat urheiluvaeltajat. Hieman ääripään esimerkkinä voisi esittää ääriolosuhde-turismin, jota harrastetaan esim. Mount Everestillä. Vaellus-Facebook-ryhmässä jaettiin taannoin linkki Iltalehden uutiseen, jossa kerrottiin Mount Everestillä kiipeilevien turistien jättävän jälkeensä hurjan määrän jätettä.

Kommentoin uutista, että kun tavoitteena on ainoastaan itsensä ylittäminen ja henkilökohtainen urheilusuoritus luonnon ihmettelemisen ja kunnioittamisen sijaan, voi tosiaan käydä näin – missä tahansa.

Tällöin luonto ei selkeästikään ole vaeltajalle itseisarvo vaan väline jonkun muun tavoitteen saavuttamiseen. Se tavoite voi olla itsensä tai vaikeiden olosuhteiden voittaminen tai se kuva huipulta Instagramiin.

Luonnosta voi nauttia niin monella tavalla, myös kuntoilumielessä (kuten vaikka Jukolan viestissä) ja omia rajojaan ja kestokykyään etsiessä. Ja näidenkin tyyppien tulee mahtua poluille muiden luontoharrastajien joukkoon.

Mieleeni juolahtaa kuitenkin pelottava kysymys: Ovatko moderni retkeilyharrastus ja luonnon kunnioittaminen auttamattoman kaukana toisistaan?

Pohjois-Italian vuorilla. Ylös löytyy monta eritasoista polkua.

Retkeilyn luonne on selkeästi muuttunut. “Retkeily ei ole pelkästään ‘eräjormien’ hommaa”, aiemmin mainitussa Ylen jutussa kirjoitetaan.

Ei niin.

Sen sijaan siitä on tullut miljoonien liikevaihdon lähde, jonka sisällä pyörii ja linkoaa kulutustavarat ja merkkivaatteet siinä missä muussakin muotibisneksessä. Esimerkiksi Partioaitan liikevaihto oli vuoden 2016 lopussa 25,2 miljoonaa euroa liikevaihdon muutoksen ollessa edellisvuodesta 4,5 %. Varustelekalla liikevaihdon muutos vuodesta 2016 vuoteen 2017 oli jopa yli 30 %.

Tämä ei vielä kerro yritysten ekologisesta kestävyydestä tai kestämättömyydestä, mutta se kertoo siitä, että myös luontoliikunnan ympärillä pyörii kasvava kulutuskulttuuri.

Ajammeko luontomatkailuakin raha edellä? Tulee mieleen tuttuni, joka kertoi olleensa kiinnostunut Green Care -toiminnasta ja hakeneensa siksi alan koulutukseen. Hän kuitenkin lopetti koulutuksen kesken pettyneenä näkemykseen, jossa luonto nähtiin vain välineenä.

Ratsastusuria Islannin erämaassa. Islannissa on jo huolestuttu luontoturismin aiheuttamista ympäristöongelmista.

No entä sitten se mielikuvani retkeilevien ihmisten ympäristöystävällisyydestä?

Minkälainen ihminen edes ylipäätään hurahtaa retkeilyyn? Ovatko kinttupolkujen houkuttamat jo valmiiksi luontoihmisiä, joille vaeltaminen ja retkeily on vain uusi aluevaltaus, vai voiko retkeilyyn rakastua myös luontoarvoja ymmärtämätön?

Luonto puhuu puolestaan. Se ei tarvitse tulkkia. Jokainen meistä löytää luonnon kanssa yhteisen kielen. Kielen, joka on koodattu sisällemme – alkuperäisen äidinkielemme. Meille kaikille yhteisen.

Pelkän Instagram-kuvan vuoksi hyttysiä uhmaamaan lähtenyt saattaa kokea uudenlaisen elämyksen, jos vain malttaa ottaa sen vastaan. Paatuneinkin betoniviidakon Tarzan tuntee liikahduksen sisimmässään kohdatessaan polulla eläinlapsia tai nähdessään itselleen aivan uutta kauneutta.

Parhaimmassa tapauksessa tie luontoretkelle on myös tie ympäristöystävällisempään elämäntapaan. Automaattisesti se ei kuitenkaan sitä ole. Olen alkanut ymmärtää, että retkeilijät tarvitsevat opetusta ja opastusta, jotta yhteiset pelisäännöt löytyvät.

Se, että henkilöllä on muodikas Fjellun reppu, tai edes täydellinen vaellussetti, ei tee hänestä vielä ekologisesti kestävää retkeilijää.

Osaavakin retkeilijä saattaa yhä pestä ruuantähteensä vesistöön tai sulattaa palamattomat jätteensä nuotiossa. Tulia tehdään metsäpalovaroituksen aikaan ja joskus aivan omatekoisiin tulipaikkoihin eikä aluskasvillisuutta ole kuorittu edes kunttarullaksi. Ajatellaan, että poissa silmistä on poissa mielestä ja siten tarpeeksi ja hups! roska sujahti kivenkoloon. Joskus myös järveen.

Kehotuksia polulla pysymiseksi ei noudateta, mistä syntyy lisää polkuja maastoon. Kaikkein hitaimmin kasvavat jäkälät tallotaan ja potkitaan kallioilta, nuotion sytykkeet revitään osaamattomina elävistä puunrungoista ja lemmikkejä pidetään vapaana maastossa.

Lista olisi loputon.

Tässä tapahtumanjärjestäjillä, luonto-oppailla ja -yrityksillä on iso ja tärkeä työ. Ei voi enää olettaa, että jokamiehenoikeuksien noudattaminen tai ympäristöä kunnioittava käyttäytyminen juolahtaisi kaikilla mieleen tai tulisi kaikilta retkeilijöiltä luonnostaan.

Niin monessa asiassa (kuten kestävissä retkeilyvarustevalinnoissa) tarvitsemme tietoa (ja Jukolassa niitä roskiksia!). Ja mielellään suoraan eteen tarjoiltuna.

Kännykällä napsaistu kuva ennen Jukolan lähtöä.

Viina, uupumus ja sauna – Miksi itsensä häpeäminen ja muiden sääliminen on loppujen lopuksi haitallista

Viimeisen vuoden aikana asennoitumisessani saunomiseen on tapahtunut järisyttävä muutos. Minua pelottaa mennä muiden kanssa saunaan. Miksi ennen niin rennosta sekasaunojasta on tullut saunaseuraa vierastava ujo piimä? Entä mitä yhteistä tällä on työssä uupumisen kanssa?

Juhannus on tulossa ja se hetki, kun pitää mennä saunaan sukulaisten kanssa. Tiedän, että he ovat pinnallisia ihmisiä, kuten lähes jokainen kulttuurini edustaja on. Viime vuosina pinnallisuus on nostanut päätään yhä enemmän myös minussa. Siksi odotankin kauhulla sitä hetkeä, kun pyyhe pitää laskea ja astua toisten eteen.

Aikaisemmin en ole oikeastaan välittänyt siitä, miltä näytän, mutta nyt välitän ja syykin on selvä: olen lihonut huomattavasti. Tämä hävettää, vaikka lihominen on yleinen ongelma. En ole yksin kamppailuni kanssa.

Painon kertyminen liittyy ratkaisevan lukuarvon ylittämiseen vuosissa, mutta myös henkiseen tilaani. Sama tila tekee minut sensitiiviseksi kehostani.

Sauna ei ole koskaan ollut seksuaalinen paikka. Eikä se myöskään ole paikka arvioida toisten kehoja. Se on siihen turhan haastava paikka hämärän valaistuksensa ja ihmiset kaksinkerroin painavan kuumuuden ansiosta.

Arviointi tapahtuukin vilvoittelutauoilla – polulla laiturille, kun kertalaakia reippaampi löylynheitto ajaa höyryävät ihmiset saunan suojista vesistön elvyttävään syleilyyn.

Arviointia ja katselua tehdään joko tietoisesti tai sitten huomaamatta ja osin alitajuisesti. Se liittyy luontaiseen kiinnostukseen, mutta on myös opittua ja kulttuurisidonnaista. Kun on omaksunut ulkoapäin tarjotut tietyt kauneusihanteet, syntyy omaa kroppaa kohtaan arvostelupainetta ja tätä kautta uteliaisuutta muita kohtaan. Onko joku muu onnistunut siinä, missä minä en?

Miksi tänä kehopositiivisuuden aikana sitten pitäisi tavoitella jotain muuta kehoa kuin mitä minulla jo on? Kerroin jo, että osa sukulaisistani on pinnallisia. Heille, ja olen varma, että monelle muullekin, hyväksyttävän, onnistuneen ja ihailtavan ihmisen tuntomerkit ovat lueteltavissa tiiviisti (ahtaasti) kolmella kohdalla.

Henkilö on 1. onnellinen, 2. menestynyt, 3. hyvässä kunnossa. Hyvä kunto voi tarkoittaa mitä vain länsimaisesta hoikkuusihanteesta atleettiseen ja kiillotettuun kroppaan. Se(kin) on ahdas lokero, sillä hyvän maun rajaa ei kuitenkaan saa ylittää.

Elämässään menestynyttä ihmistä on hankalampi määritellä. Epäilemättä kulttuurimme hyvyyskäsityksen ja työmoraalin pohjalta henkilöllä tulee olla (iästä riippuen) parisuhde sekä arvostettava ja hyvin palkattu työ. Sitä parempi, mitä vaikuttavammassa asemassa henkilö töissään on.

Samaisen työmoraalin mukaan kiire ei ole osoitus kehnosti organisoidusta työstä vaan työntekijän ahkeruudesta, tärkeydestä ja korvaamattomuudesta.

Kun kohdat 2 ja 3 täyttyvät, ihmisen oletetaan olevan onnellinen. Onnettomalta ihmiseltä kysytään “mitä muuta muka voisit toivoa?”.

Tähän ainoa hyväksytty tapa vastata on voivotella, kuinka töissä ja elämässä on niin kiire, ettei ehdi suorittaa yhtään enempää. Tai pysähtyä viettämään aikaa perheen ja ystävien kesken. Tai että oma päihteiden käyttö on lisääntynyt kasvaneen stressin myötä.

Tämä on yleisesti tunnistettu vaiva ja valittaja saa osakseen hyväntahtoista sääliä, sympatiaa ja ymmärrystä. Työn sankaria saatetaan jopa ihailla.

Tämä on myrkkyä, koska se ajaa yhä syvemmälle suorittamisen kierteeseen. Kun ihmiset huomaavat, että omaa terveyttä uhkaavan väsymisen ja työn määrän valittelusta saa positiivista palautetta, siitä tulee tavoiteltava päämäärä.

Niinpä nämä hyvää tarkoittavat ymmärtäjät tekevät uupuneelle (ja itselleen) todellisen karhunpalveluksen.

Ymmärretään kovasti, että elämä on hektistä, kun on tärkeässä asemassa ja ettei sille aina voi itse mitään.

Ymmärretään, että ihmiset ajavat huomaamattaan alas jaksamisen jyrkänteeltä uupumuksen kuiluun ja unohdetaan täysin, että ainoa ajoneuvosta vastuussa oleva on kuski itse.

Sen ei todellakaan pitäisi mennä näin.

Työssä uupuminen EI ole ihailtavaa, tavoiteltavaa tai sankarillista. Uupuminen ei aina ole sataprosenttisesti omaa syytä, mutta omalla vastuulla se on. Yksikään pomo ei pysty sinun voimavarojasi ennustamaan vaan sinun täytyy ne itse tehdä tiettäväksi. On työpaikkapoliittinen (sekä usein henkilökohtainen) ongelma, jos niitä ei uskalla tuoda julki.

Omaan asenteeseen VOI vaikuttaa ja työn määrää VOI karsia. Aloittamalla esimerkiksi juurikin siitä, että opettelee sanomaan ei ja kertoo esimiehelle, missä omat jaksamisen rajat kulkevat. Sinulla on ihmisenä siihen oikeus. Sinulla on myös oikeus (ja velvollisuus) priorisoida oma hyvinvointisi ja jaksamisesi.

Jos esimiehesi tämän jälkeen ottaa töihin mieluummin väsymättömän robotin, työpaikka (tai esimies) ei ollut oikea sinulle alunperinkään.

Nämä asiat pitäisi opettaa meille lapsesta lähtien.

Kuva: Pixabay

Tässä valossa valittaminen ja uupumisella kehuskelu vaikuttavat jopa nololta toiminnalta. Ne kertovat, ettei ihminen ole huolehtinut itsestään. Onkin hämmentävää, ettemme yleisesti suhtaudu asiaan näin. Hyvin moni nimittäin tuntuu esimerkiksi ajattelevan, etteivät ylipainoiset ihmiset ole huolehtineet itsestään.

En tarkoita, että burn outista pitäisi tehdä noloa. Mutta jos se olisi, auttaisiko se ihmisiä välttelemään uupumista kaikin tavoin?

Tahdon sanoa, että sankarileimasta ja uupumukseen asti suorittamisen ihannoimisesta pitää päästä eroon. En sääli työssä itseään uuvuttanutta ihmistä siksi, että tämä on yrittänyt kaikkensa. Säälin häntä siksi, koska hän ei osaa kantaa vastuuta itsestään.

Sen sijaan ylipainoon ja lihavuuteen on olemassa monia syitä eikä ihminen pysty niihin aina itse vaikuttamaan.

Miten tämä sitten liittyy tulevaan juhannukseen ja sauna-ongelmaani?

Ehkä samaan tapaan vastaus piilee ydinongelmaakin ruokkivassa haitallisessa asennoitumisessa. Suurin tuska ei ole se, että olen pintapuolisesti hieman lihonut, vaan se, että olen alkanut välittää siitä.

Harjuntakasesta maailmankartalle – Miksi ja miten?

Luonnossa retkeily on Suomessa yhä suositumpaa ja luontomatkailu maailmanlaajuisesti nouseva trendi. Seikkailuaktiviteettien ohella luonnon hiljaisuus ja oma aika kiinnostavat matkailijaa. Tietoista läsnäoloa ja pysähtymistä tarjoavien ohjelmapalveluiden tarjonta on lisääntynyt. Luontoelämysten äärellä rauhoittuminen nähdään vastapainona kiireiselle kaupunkiarjelle.

Matkailun saralla luontomatkailun mahdollistamisessa piileekin suuri, Suomen laajuisesti vielä arvaamaton potentiaali. Suomen sydämessä sijaitsevalla Pihtiputaalla tätä potentiaalia on lähdetty viemään eteenpäin esiselvityshankkeen kautta.

Kunnassa riittää monipuolista luontoa ja alueelta löytyy jo ennestään merkittyjä retkeilyreittejä. Suurin osa niistä ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota ja polut ovat paikoin kadonneet kasvillisuuteen.

Harjuntakasesta maailmankartalle – Sydän-Suomen luontoreitistöjen kehittäminen -esiselvityshankkeen tarkoituksena on kaivaa nämä arvokkaat reitit takaisin yleisön tietoisuuteen ja laatia reittien kunnostusta varten kehittämissuunnitelma. Tulevaisuuden tavoitteena on nostaa luonto- ja retkeilyreittien käyttö laadullisesti ja määrällisesti uudelle tasolle.

Hanketta rahoittavat Pihtiputaan kunta ja Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahasto (myöntäjänä Keski-Suomen ELY-keskus). Esiselvityshanke kattaa Harjuntakasen suojelualueen sekä Suurijärven retkeilyreitistön, Heinäjoen luontopolun, Rapeikon luontopolun ja Kivimäen kierroksen.

Silta Heinäjoen luontopolulla

Käytännössä hankkeessa kartoitetaan alueilla olemassa olevien reittien kunto ja kehittämistarpeet sekä tunnistetaan alueiden maisemalliset luontoelementit ja erityispiirteet. Mahdollisten uusien polkujen vetämisessä pääpaino tulee olemaan Harjuntakanen-Suurijärvi-alueella.

Kehitysehdotuksissa kuullaan reittien kunnostamisesta kiinnostuneita kuntalaisia, kyläseuroja, paikallisia luontomatkailuyrittäjiä sekä luonto- ja retkeilyjärjestöjä. Uusien reittien suunnittelussa osallistetaan myös maanomistajia alusta lähtien. Kuuleminen tulee tapahtumaan suunnittelupalavereissa, mutta omia ideoitaan ja toiveitaan voi lähettää myös sähköpostilla hankkeen vetäjälle (sini.malminiemi[at]pihtipudas.fi).

Kivimäen kierroksen laavu ja näkötorni

Hankkeen etenemisestä viestitään muun muassa tämän hankeblogin, hankkeen Facebook-sivujen ja paikallislehti Kotiseudun Sanomien kautta. Blogista pääsee tulevaisuudessa lukemaan muun muassa hankkeen retkeilyalueista ja saattaapa luvassa olla myös videomateriaalia…

Jotta hanke onnistuisi ja paikalliset retkeilyreitit lähtisivät lentoon, ensin paikalliselta tasolta kotimaan tasolle ja lopulta maailmankartalle, tarvitsee kaikkien kuntalaisten puhaltaa yhteen hiileen. Osallistuminen ei vaadi ihmeellisiä tekoja. Se voi olla tiedon jakamista asiasta vielä tietämättömille, keskustelemista ja tunnelmien jakamista, omien ideoiden jakamista hankesivulla ja suunnittelutilaisuuksissa tai itse luonnosta nauttimista.

Imarrekivi Harjuntakasen suojelualueella

Mikäli retkeilet jollakin yllämainituista hankkeen luontoreiteistä ja jaat kuvia ja tunnelmia sosiaalisessa mediassa, käytäthän aihetunnistetta #retkeilyputtaa

Puhdas luonto, oikeus ja taito liikkua luonnossa sekä laadukkaat retkeilyreitit palveluineen ovat mittaamattoman arvokasta pääomaa. Ken tietää, mihin tulevaisuudessa kunnostetut luontoreitit meidät viekään! Kaiken tohinan keskellä muistakaamme hyödyntää niitä myös itse!

Kuinka hukkasin mustat silmänaluset yhdessä viikonlopussa – Luonnon lumosta apua stressinhallintaan

Viime viikonloppu todisti jälleen luonnon elvyttävän voiman, kun vaelsin pohjoisen Keski-Suomen metsissä. Kolmen päivän jälkeen olin kuin uudestisyntynyt.

Retkeä edelsi monen viikon kärvistely ja lopulta pysähtyminen havainnoimaan omia stressitasojani. Pitkät päivät ja epävarman mielen luomat paineet ja kauhukuvat olivat piirtäneet synkät aluset kuluneen ihmisrievun silmien alle. Olin jälleen, pitkän ja tuloksekkaan toipumisen jälkeen, uupunut uudessa työpaikassani.

Niinpä näiden kolmen lähes erämaisessa luonnossa vietetyn päivän jälkeen järkytyin katsoessani peiliin. Näytin nuorentuneen ainakin viisi vuotta. Mitä oli tapahtunut?

Kuva: Pixabay

Sydän jyskyttää ja verenpaine on selkeästi koholla. Jos oikein keskityn havainnoimaan, tunnen paineen pääkopassa, heti ohimojen takana. Kuin siitä kohtaa pään ympäri olisi kiertynyt pieni vanne ja se puristuisi koko ajan kasaan. Hengitys on pinnallista ja nopeaa. Kun yritän tarkoituksella hengittää syvään, saan taistella sen eteen, koska pallean kohdalla on kipeä ja kova este.

Muun muassa tältä tuntuu stressi. Näihin tunnelmiin myös heräsin vaellusta edeltävällä viikolla. Mitä jos tämä tunne ei koskaan menisi pois?

Toisinaan mietin, puhuisinko mieluummin stressinhallinnan vai kokonaan stressittömän maailman puolesta.

On ihmisiä, jotka ovat pyöräyttäneet koko elämäntapansa ympäri ja paenneet stressiä downshiftaamiseen tai luonnonläheisempään elämään.

Pitäisikö tässä sitten muuttaa kauaksi asutuskeskuksista harjoittamaan omavaraisuutta? Ajatus on käynyt mielessäni, koska kuvaamani kaltainen elämä ei voi olla terveellistä pidemmän päälle!

Mutta aionko tehdä niin? Todennäköisesti en ainakaan lähitulevaisuudessa. Omat taidotkaan eivät vielä mahdollistaisi sellaista nykäisyä irti totutusta.

Kuva: Pixabay

Lisäksi olen sitä mieltä, että stressi ja ajoittaiset paineet kuuluvat elämään. Itselläni ne vain ovat menneet kerta kaikkiaan liiallisuuksiin. Stressaan jo tavan vuoksi.

Kun olen töissä, stressaan tekemättömiä työtehtäviä. Kun töitä ei ole, stressaan sitä. Tilanne alkaa olla absurdi ja jatkuvan, pitkäkestoisen stressitilan seurauksena voidaan puhua kroonistuneesta stressistä.

Aina stressille ei ole löydettävissä yhtä selkeää syytä. Epäilenkin, että stressaamisesta on vain tullut minulle tapa reagoida.

Niin kuin on varmasti monelle muullekin…

Kuva: Pixabay

Välillä tuntuu, että elämäntyylimme ja koko maailma vain ajautuu hurjaa vauhtia kauemmas sellaisesta elämästä ja ympäristöstä, joka olisi meille hyväksi. Samoin tuntuu, etten pysty vaikuttamaan kehitykseen mitenkään.

Jos nyt hyppään pois stressin ja suorittamisen oravanpyörästä, jään aika yksin sillä kukaan muu tuntemani ihminen ei ole sellaista uskonloikkaa tekemässä. Pääsisin siis leppoistelemaan ja kohtuullistamaan elämääni ihan yksikseni. Se ei ihan toimisi niin.

Laumakäyttäytyminen ajaa meidät yhteen ja toteuttamaan samoja asioita kuin lauman muut jäsenet. Välillä tuntuu, että olen loukussa oravanpyörää ihannoivassa suoritusyhteiskunnassa ja, mikäli päätän hypätä oravanpyörästä, yhteisöni hylkää minut kuin jostain uskonlahkosta.

Ainoa jäljelle jäävä ja varteenotettava vaihtoehto onkin vain yrittää selviytyä elinpaineidensa kanssa. Mutta millä keinoin?

Olen huomannut, että ajattelutavan ja tekemisen lisäksi myös ympäristöllä on vaikutusta siihen, kuinka stressaantunut ja ahdistunut olen. On olemassa ympäristöjä, joissa stressaaminen on lähes mahdotonta.

Itselleni näitä ovat luonnontilaiset metsät ja järvet.

Tälläkään vaelluksella en osannut stressata. En, vaikka retki liittyi osaltaan työhöni. Olen kokenut vastaavanlaisen elämyksen aikaisemminkin. Olin tilanteessa, jolla olisi ollut potentiaalia olla erittäin stressaava.

Ohjasin vilkasta yläkoululuokkaa kaupunkimetsässä. Sää oli viileä ja nuoret osin tämän vuoksi vastahakoisia, minkä lisäksi nahinaa syntyi eri luokkalaisten välille.

Olin itse hyvin väsynyt jo valmiiksi, mutta siirryttyämme kaikuvista kivihuoneista puiden keskelle, oloni rentoutui kuin itsestään. Ohjasin viisi tuntia kestäneen koulupäivän kokonaan metsässä – enkä tiedä, olisinko pystynyt samaan koulussa.

Ohjaaminen saattoi olla metsässä vaativampaa, mutta siellä minulla oli myös enemmän voimia.

Kuva: Riku Malminiemi

Ulkona touhutessa mieli käsittelee aivan muita asioita kuin huolia ja stressinaiheita. Liikkeellä on tärkeä osansa stressaavan mielen rauhoittelussa, mutta myös pysähdyksissä on helpompaa keskittyä johonkin muuhun.

Luonnossa aistimuksemme suuntautuvat kuin itsestään ulospäin, huomio saattaa kiinnittyä johonkin tiettyyn yksityiskohtaan tai tapahtumaan ja ajantaju (ja ajan merkitys) katoaa hetkellisesti. Tämä johtaa yhdenlaiseen flow-tilaan ja tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä lumoutumiseksi.

Ympäristön terveysvaikutuksia tutkineet Kaplan ja Korpela toteavat tutkimuksissaan, että lumoutuminen on tärkeä osa ympäristön elvyttävyyttä.

Juuri sitä elvyttävyyttä, jonka avulla kykenen hallitsemaan stressitilaani.

Itselleni lumoutuminen tarkoittaa ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.

En tiedä tarkalleen, mitä aivoissa tapahtuu lumoutumisen hetkellä, mutta sillä on vahva kontrasti stressitilaan. Siinä missä stressaantuneena olen varma, ettei mistään tule mitään, lumoutuneena koen, että kaikki on mahdollista.

En muista saaneeni lumoutumisen kokemusta missään muualla kuin luonnossa.

Kun kaikki tarkemmat ajan mittarit poistetaan, poistuu hämmentävästi kaikki hoppukin. Metsässä luonnon oma aika ottaa vallan ja vaikka kuinka omilla ajatuksilla olisi kiire, jalat rullaavat neulasten verhoamalla polulla omaa tahtiaan. Sitä tahtia, mikä siihen ympäristöön sopii.

Kehon mukautuessa ympäristön rytmiin ensin, taipuu siihen lopulta pääkin. Tämän jälkeen liikettään pystyy hidastamaan tietoisesti vaikka pysähdyksiin asti.

Lumoutumisen kokemusta voi yrittää hakea tietoisesti, mutta parhaimmillaan se iskee yllättäen. Usein hetkeen liittyy kauneuden ja esteettisyyden kokemus.

Juuri tällä hetkellä keväisessä luonnossa voi jäädä ihastelemaan esimerkiksi kangasperhosen (Callophrys rubi) auringossa ihmeellisesti hohtavia siipiä, rupikonnien kevätriehaa lammen tai järven rannassa tai koivunlehtien herkullista vaaleanvihreää sävyä.

Callophrys rubi paistattelemassa päivää männynoksalla.

Toisinaan myös ilmiön vaikuttavuus tai yllätyksellisyys saavat aikaan lumoutumisen kokemuksen. Esimerkiksi silloin, kun on jäänyt tarkkailemaan sammakoita ja yhtäkkiä näkeekin vedenalaista liikettä silmäkulmastaan:

Vesiperhosen toukan kasaamassa koteloa itselleen kaikesta ulottuvilla olevasta pienestä aineksesta tai komean hevosjuotikkaan liukuvan kiven pintaa pitkin syvyyksiin. Kuinka paljon niin pienellä alalla kuin omassa näkökentässä voikaan olla elämää!

Yhtäkkiä veden alta onkin paljastunut paljon monimuotoisempi ympäristö sekä asioita, joita ei ole aikaisemmin huomannut tai nähnyt.

Näitä asioita on tuttukin luonto pullollaan.

Rupikonna (Bufo bufo) järven pohjassa

Lähteitä:

Kaplan, S. 1995. The restorative benefits of nature: Toward an integrative framework. Journal of Environmental Psychology.

Korpela, K. 2008. Ympäristö ja positiiviset tunteet. Teoksessa Mieli ja Terveys: Ilon ja muutoksen psykologiaa. Juvenes Print.