Tag

tutkimus

Browsing

Mikrobeja ja tehdasasetuksia – Menemällä säännöllisesti metsään luonnon hyvinvointivaikutusten kokijana voi kehittyä paremmaksi!

Stressaako arki? Ahdistaako elämä? Kaipaatko jo takaisin kesään ja kenties kesämökille? Silloin kannattaa lähteä ulkoilemaan. Jopa lähiluonnolla on nimittäin havaittu olevan elvyttäviä ja terapeuttisia vaikutuksia.

Viime viikonloppuna kosketin sammalta varpaillani, maistoin metsämaan makuja, seurasin valon liikettä ryppyisissä mäntyvanhuksissa ja painoin korvani haavan kylkeen ja salakuuntelin tuulen ja lehtien keskustelua. Tunsin järviveden kainaloissani, annoin sateen pisaroida hiukseni märiksi, laskin melani 30-senttiseen aallokkoon ja vedin kajakkiani eteenpäin. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Mukanani oli kummallakin kerralla kymmenisen henkeä. Retket olivat kuin yö ja päivä. Ympäristö, olosuhteet, aktiviteetit ja liikkumisnopeus olivat täysin erilaisia. Silti kumpaakin reissua yhdisti yksi asia: retkeltä palasi onnellisempia ihmisiä.

Luonto elvyttää ja parantaa elämänlaatua. Viherympäristöjen hyvinvointivaikutuksista saadaan jatkuvasti lisää tietoa. Mitä kautta vaikutukset kanavoituvat elämäämme ja millaisissa ympäristöissä niitä pystyy erityisesti kokemaan sekä mikä on yksilön oman kokemuksen, tiedon ja suhtautumisen merkitys.

Se tiedetään, että luonnonympäristössä oleskelu vaikuttaa meihin monella eri tavalla.

Tutkimusten mukaan ulkona tulemme hoitaneeksi kuntoamme tehokkaammin kuin sisätiloissa. Liikumme huomaamattamme rivakammin ja pidempiä matkoja. Lisäksi sama liikunta ulkona ei tunnu yhtä rasittavalta kuin sisätiloissa. Ei ihmekään, että nyt on alettu rakentaa ulkokuntosaleja lenkkipolkujen varteen.

Ulkona ilma on raikkaampaa ja happipitoisempaa. Viherympäristö vaimentaa kaupungin äänet ja suodattaa ilmasta teiden pölyt. Metsän katveessa on viileämpää kesäkuumalla ja lämpimämpää vihlovilla pakkastuulilla.

Metsässä aistimme välittävät aivoillemme tuttua informaatiota. Tuulen suhina puissa on ikiaikainen ääni, jonka aivomme tunnistavat. Metsässä muutkin äänet ovat pehmeitä ja aaltoilevia, aivan erilaisia kuin kaupungin jatkuva humina.

Asutuksen keskeltä metsään astuminen on usein kuin astuisi täydestä kouluruokalasta lehtienlukusaliin. Äänimaiseman voimakkuus putoaa huomattavasti. Ulkoisen huminan vähetessä myös aivojen sisäinen humina lakkaa ja mieli selkiytyy.

Luonnossa huomiomme kiinnittyy ympärillämme tapahtuviin asioihin palauttaen meidät ajatuksistamme tähän paikkaan. Havainnoimme ja ihmettelemme lempeästi, pehmeästi. Pohdinta-aivomme saavat levätä ja murheet ovat poissa edes yhden hetken. Luonnossa liikkuminen on täydellinen irtiotto ja aikalisä. Paluu olemuksemme tehdasasetuksiin.

Ja ne todella ovat olemuksemme tehdasasetukset! Sillä luonnossa liikkuessa voi kokea sen, millaista elämän tulisi olla, millaista sen pitäisi olla. Ja samalla nähdä, millaista se tällä hetkellä on. Luonnossa pystymme reflektoimaan omaa elämäämme avoimemmin ja objektiivisemmin.

Viherympäristöillä sanotaan olevan restoratiivisia eli palauttavia vaikutuksia. Sen lisäksi niillä on myös instoratiivisia vaikutuksia. Saamme luontovisiitiltämme paljon enemmän kuin stressinlievitystä.

Metsä vapauttaa mielikuvituksemme ja tekee meistä luovia. Ratkaisemme haasteita ja ongelmia paremmin tunnin happihyppelyn jälkeen.

Lisäksi metsä tekee meistä avoimempia. Viherympäristössä (tai sinisessä ympäristössä) olemme sosiaalisempia ja koemme vähemmän yksinäisyyttä.

Luonnonympäristöllä on myös mitattavia vaikutuksia kehoomme. Viherympäristössä liikkuessamme kehomme levossa toimiva ja ruuansulatuksesta vastaava hermosto, parasympaattinen hermosto, aktivoituu ja pakene tai taistele -reaktiosta vastaava sympaattinen hermosto hiljenee. Tästä kertovat stressihormonien, sykkeen, verenpaineen ja ihon sähkönjohtokyvyn lasku sekä sydämen sykevälivaihtelun kasvu.

Luonnossa olemme myös likaisemmassa paikassa kuin sisätiloissa. Tämä ei kuitenkaan olekaan huono asia!

Vai mitä luulit?

Suomen todennäköisesti kuuluisimman, jo edesmenneen ekologin Ilkka Hanskin tutkimusryhmän tekemien tutkimusten mukaan kehomme mikrobisto heijastelee elinympäristömme mikrobistoa. Eli jos vietät aikaa vain sisätiloissa ja asut hygieenisesti myrkyttäen kaikki pöpöt ympäriltäsi, myös ihollasi elävä mikrobilajisto on todennäköisesti yksipuolista.

Puhutaan biodiversiteettihypoteesista, jonka mukaan allergioiden, astman ja muiden autoimmuunisairauksien yleistyminen johtuu elinympäristömme monimuotoisuuden vähenemisestä. Siitä, ettemme ole enää kosketuksissa luonnon mikrobeihin, noihin pikku ystäviimme, jotka ovat aikojen saatossa kehittyneet vuorovaikutuksessa kehomme kanssa ja lopulta saaneet tärkeän säätelijän roolin.

Vastikään tutkijat nimittäin löysivät erään mikrobin, Mycobacterium vaccae -bakteerin, vaikutusmekanismin. Bakteerin on aikaisemmin huomattu auttavan allergisen astman oireisiin, toimivan koe-eläimillä samoin kuin masennuslääkkeen, vähentävän tulehdustilaa aivoissa ja estävän jopa traumaperäistä stressihäiriötä.

Päätyessään elimistöömme ja joutuessaan tekemisiin kehomme oman rajatarkastajan ja poliisin, valkosolun, kanssa, bakteeri vapauttaa lipidin eli rasvan, joka sopii tiettyyn reseptoriin valkosolun sisällä. Toimien näin kuin avain lukossa, rasva pysäyttää ketjureaktion, joka muutoin johtaisi elimistön tulehdustilaan.

Mikään ei siis ole niin tehokas stressin katkaisija kuin pitkä kävelyretki luontopolulle tai auringonlaskun ihastelu järvenselällä.

Jo pelkkä metsään meneminen auttaa. Jos vaikutusta haluaa kuitenkin tehostaa, voi itsensä ohjata lempeästi aistimusten äärelle ja pysähtymään hetkessä. Koskettelemaan ja katselemaan.

Terveelliset ja elvyttävät hämmästyksen, ihastuksen ja positiivisuuden tunteet syntyvät ympäristön tarkkailusta, mutta tarkkailua varten meidän täytyy ensin pysähtyä ja avautua ympäristön viesteille.

Opastamissani ryhmissä monet ovat sanoneet, että pystyvät paremmin keskittymään ja olemaan läsnä, kun metsäkävely ja sen aikaiset harjoitukset ovat ohjattuja. Ymmärrän kokemuksen paremmin kuin hyvin. Oma stressaantunut mieli on kuin vauhkoontunut villihevonen, joka taltuttamattomana laukkailee mihin sattuu.

Mikä on ollut ihanaa huomata, on, että läsnäolon taidoissa voi kehittyä! Aloitin tietoisuusharjoitteiden tekemisen puolisäännöllisesti noin reilu vuosi sitten. Ajan kuluessa välissä on ollut tyhjiä hetkiä, jolloin en ole muistanut tai jaksanut panostaa asiaan tai olen yksinkertaisesti ollut liian stressaantunut.

Olen kuitenkin huomannut, että luontoliikunta tukee tätä harjoittelua ja mitä useammin käyn metsässä, sitä nopeammin metsä minuun joka kerta vaikuttaa. On mahtavaa herätä huomaamaan oma kehityksensä ja se kannustaa lähtemään metsään entistä enemmän!

Olen huomannut myös, että mitä enemmän ulkoilen, sitä hyvinvoivempi ja aikaansaavampi olen ja sitä vähemmän minua koukuttavat sisälle jumittavat asiat, kuten TV tai Netflix.

Kuva: Riku Malminiemi

Retkilläni jotkut ovat todenneet, etteivät pysty keskittymään tarpeeksi pitkiä aikoja tai edes ollenkaan. Alkuun minullakin saattoi mennä useita kertoja ennen kuin mielestäni “onnistuin” jossakin harjoitteessa ja sittenkin useita minuutteja ennen kuin saavutin tyyneyden tilan.

Nykyään astuessani latvuston katveeseen tutussa lähimetsässäni tiedän välittömästi olevani turvallisessa paikassa. Olen saman tien luonnon antaman hyvän olon tilassa ja rentoudun ja antaudun ympäristön aistimiselle. Kun istun kajakkiin, huoleni ovat hetkessä poissa. On kuin laittaisin ne melontahetkeksi hyllylle odottamaan, jotta voin olla edes hetken ajattelematta niitä.

On myös havaittu, että tieto luonnon hyvinvointivaikutuksista tehostaa kokemusta ja voimistaa itse vaikutuksia. Säännöllinen luontoliikunta ja mikrobikylpyily voisi olla merkittävä vastalääke maailmamme stressitasojen nousuun.

Kuva: Riku Malminiemi

Mutta minne mennä ja mitä siellä tehdä?

Mikä tahansa itselle saavutettavissa oleva tai itselle merkittävä viheralue tai ranta kelpaa, mutta on olemassa myös polkuja, joiden varrella kulkijat ohjataan kokemaan luonnonympäristö erilaisin harjoituksin.

Suomeen on perustettu kymmenisen erityisesti luonnon terveys- ja hyvinvointivaikutuksiin keskittyvää ja niitä esittelevää ja hyödyntävää luontopolkua. Usein polut kiertävät elvyttävässä maastossa, ovat pituudeltaan lyhyempiä kuin tavalliset luontopolut tai retkeilyreitit ja esittelevät alan tutkimusta tai tarjoavat harjoitteita infotauluissa polun varrella.

Suuri osa niistä sijaitsee pääkaupunkiseudulla, mutta uusia kehitellään jatkuvasti ympäri maata. Olen ottanut haasteekseni kiertää ne kaikki ja kirjoittaa polkujen esittelyt blogiini. Ensimmäinen esittely onkin jo valmiina ja julkaistaan vielä tämän viikon sisään!

Sitten eikun vaan polulle tai vesille ja luonnon vaikutuksia kokemaan!

 

Lähteitä:

Arvonen, S. 2014. Metsämieli – Luonnollinen menetelmä mielentaitoihin. Metsäkustannus. (ISBN: 978-952-6612-40-9)

Arvonen, S. 2015. Metsämieli – Kehon ja mielen kuntosali. Metsäkustannus. (ISBN: 978-952-6612-55-3)

Dwyer J. F., McPherson E. G., Schroeder H. W. & Rowntree R. A. 1992. Assessing the benefits and costs of the urban forestJournal of Arboriculture 18(5), s: 227-234.

Hanski I.von Hertzen L.Fyhrquist N.Koskinen K.Torppa K.Laatikainen T.Karisola P.Auvinen P.Paulin L., Mäkelä, M. J., Vartiainen E.Kosunen T. U.Alenius H. & Haahtela T. 2012. Environmental biodiversity, human microbiota, and allergy are interrelated

Lehtimäki J., Sinkko H., Hielm-Björkman A., Salmela E., Tiira K., Laatikainen T., Mäkeläinen S., Kaukonen M., Uusitalo L., Hanski I., Lohi H. & Ruokolainen L. 2018. Skin microbiota and allergic symptoms associate with exposure to environmental microbes

Leppänen, M. & Pajunen, A. 2019. Suomalainen metsäkylpy. Gummerus. (ISBN: 978-951-20-9901-6)

van den Bosch, M. & Bird, W. 2018. Oxford Textbook of Nature and Public Health. Oxford University Press. (ISBN: 978-0-19-872591-6)

Williams, F. 2017. Metsän parantava voima. Minerva. (ISBN: 978-952-312-422-6)

Miksi “kylpeä metsässä”? – Omakohtainen kokemus päivänä, jolloin kaikki luhistui

Mitä metsäkylpemisestä saa ja mihin se auttaa? Alunperin ajattelin kirjoittaa aivan tavallisesta metsäkylpyhetkestä, mutta dokumentointipäivän aamu toikin mukanaan aivan uudenlaisen syyn lähteä metsään.

Mutta ensinnäkin… mitä metsäkylpy edes on? Metsäkylpy on käytännössä yksinkertaisimmillaan tietoista läsnäoloa metsässä, jolloin ympäristön annetaan tulla tykö kaikkien aistien kautta. Metsäkylpy rauhoittaa mieltä, rentouttaa ja antaa virtaa. Tutkimusten mukaan se auttaa muun muassa unettomuuteen ja palautumaan stressistä. (Li 2018)

Se myös lohduttaa ja auttaa yksinäisyyteen. Suomalaisten tutkimusten mukaan ihmisen tunnesäätely toimii paremmin luontomielipaikassa. (Korpela & Ylén 2005) Viherympäristöt lisäävät myös ihmisten välistä kanssakäyntiä ja sosiaalisuutta (esim. Sullivan, Kuo & Depooter 2004), voivat vähentää yksinäisyyden tunteita (esim. Maas et al. 2009) ja auttavat itsereflektiossa.

Metsäkylpeminen sellaisena kuin siitä nyt puhutaan, lähti Japanista 80-luvulla. Siellä metsäkylpy (shinrin-yoku) kehitettiin työkaluksi luonnosta etääntyneiden, kovasta työstressistä ja uupumuksesta kärsivien ihmisten hoitoon. Siellä lääkärit saattavat edelleen määrätä potilailleen käynnin johonkin maan yli 60 metsäterapiakeskuksesta.

Oman metsäkylpypäiväni aamu oli lupaava. Sää lupaili upeata kesäpäivää ja aloitin päiväni ihan perinteisellä kylvyllä käväisemällä aamu-uinnilla läheisessä järvessä. Juuri hetkeä ennen metsään lähtöä sain kuitenkin kaksi puhelinsoittoa, jotka pysäyttivät muutoin täydellisen päivän.

Kuinka voikaan kaikki luhistua kuin korttitalo muutamasta takaiskusta.

Olen etsinyt nyt aktiivisesti töitä noin puolen vuoden ajan. Hakenut eri alojen paikkoihin eri puolille Suomea. Välillä matkustanut työhaastatteluun Lappiin asti. Nyt odotin vastausta kahdesta viimeisestä hausta. Kyseessä oli kaksi unelmapaikkaa, joiden eteen olin nähnyt kovasti töitä. Ne olivat viimeiset verkot vedessä. Niiden jälkeen ulapalla ei olisi enää kiintopisteitä.

Tuona aamuna sain jälleen jo surullisen tutuksi tulleen vastauksen: “Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.”

Näiden soittojen jälkeen tulevaisuuteni vaikutti tyhjältä ja kirjoittamattoman epävarmalta. Työnhaku oli alkanut muistuttaa totista kilpaurheilua, jossa vain yksi voi voittaa, enkä ollut koskaan ollut kovin hyvä kilpaurheilussa. Pelotti. Ja pelokas mieli kaivoi muistojen syövereistä kaikki edelliset epäonnistumiset ja alkoi muodostaa yhtälöä.

Tuossa yhtälössä en kelpaisi minnekään. Olen täysin vääränlainen, väärän näköinen, väärän muotoinen ja väärän mallinen. En ole tarpeeksi iloinen, kaunis tai onnellinen. Näin minulle on sanottu elämäni aikana useampaankin kertaan ja nyt nuo kaikki kerrat piirtyivät mieleen kirpaisevalla tarkkuudella.

Koin jälleen, ettei minulle olisi varattuna minkäänlaista tulevaisuutta. Olin ikään kuin elämäni reunalla, jossa pitäisi joko kasvattaa siivet tai hypätä alas.

Ryvin itsesäälissä. Se tuntui ainoalta asialta, mitä tässä tilanteessa osaisin ja haluaisin tehdä. Halusin sukeltaa siihen, uida siinä, kylpeä siinä…

Sitten muistin metsäkylpyaikeeni. Metsään lähteminen ei todellakaan houkuttanut enää. Ja ehkä siksi sinne lopulta lähdinkin. Ehkä halusin rankaista itseäni. En tiedä.

En muistanut edes laittaa hyttysmyrkkyä. Pitkähihaisen ja juomapullon sentään muistin ottaa mukaan.

Lähtiessäni oloni oli tyhjä, turta ja voimaton. Olin täysin oman sisäisen kokemusmaailmani vallassa ja myös ulkomaailma näyttäytyi sen kautta. Muistan, että ensimmäinen asia, jonka huomasin ulkomaailmasta, oli kuumuus. Huomasin paistuvani pitkähihaisessani.

Astuessani metsän siimekseen, ilma muuttui välittömästi viileämmäksi ja metsäpolulla vallitsi mukava lämpötila. Metsässä kuulin ensimmäistä kertaa lintujen laulun, vaikka ne olivat varmasti laulaneet takapihallammekin koko aamun. Peippo ja räkättirastas varoittelivat latvuksissa ja ilmoittivat minun saapuneen. Olin vieras toisten kodissa – epätoivottu sellainen…

Hieman kauempaa kuuluivat lokkien äänet, kaukainen liikenne ja lähestyvän ukkosen laiska jyrähdys. Tuuli humisutteli puita siellä täällä pienellä metsäalueella.

Muistin hengittää. Olin puheluista asti hengittänyt kevyesti ja pinnallisesti ja puheluiden aikana varmasti osin myös pidätellyt henkeä. Hengittämistä ei voi vahingossa lopettaa, mutta kuinka usein siltikin unohdamme hengittää!

Vedin vapisevin keuhkoin tietoisesti syvään henkeä ja avauduin samalla hajuille ja tuoksuille ympärilläni. Metsässä tuoksui paahteiselta ja maalta. Muistin, kuinka kuivalla säällä metsä tuoksuu aivan erilaiselta kuin sateen jälkeen.

Hajuaistilla on suora yhteys aivojemme muistikeskukseen, joten se pystyy sekä sitomaan läsnä nykyhetkeen että tuomaan mieleen vahvoja muistoja. Päätin valita läsnäolon hetkessä.

Valitsen tutuista poluista sen, jota en yleensä käytä. Olen valmis uuteen.

Huomioni kiinnittyy polun vieressä kasvavan tuomen lehdistä nouseviin äkämiin. Mietin, onko kyseessä äkämäpunkin aiheuttamat nystyt vai onko olemassa muitakin eliöitä, jotka tuottavat näitä.

Rachel ja Stephen Kaplanin kehittämän tarkkaavuuden elpymisen teorian (ART) mukaan luonnonympäristö auttaa aivojen uupumustilaan viemällä huomion aistiärsykkeisiin. Aivojemme valikoiva, suorittava ja arvioiva osa saa levätä, kun olemme täysin valikoimattoman tarkkaavaisuuden vallassa.

Jo muutaman minuutin jälkeen minulla onkin tarkkaavaisempi olo ja kiinnitän huomiota ympäristön yksityiskohtiin.

Metsäkylvyssä käytetään kaikkia aisteja, myös makuaistia. Tähän aikaan ei ole vielä marjoja ja monet villiyrteistäkin ovat kasvaneet kitkeriksi. Näiden sijaan metsässä voi kokeilla haistella ilmaa suu auki ja kieli ulos työnnettynä.

Saavun kohtaan, jossa puunrunko on kaatunut polun yli. Muistan kohdan viime syksyltä, jolloin kuvasin rungon päällä kasvavia sammalia. Sammal on nyt kuivaa ja kutistunutta. Littanana se yrittää selviytyä helteestä kuihtuvalla rungolla. Kaadan sammalen päälle juomapullostani vettä ja katson, kuinka pisarat valuvat runkoa pitkin ja jäävät kuivahtaneelle pinnalle pyöreinä kristallipalloina.

Pian saavun polkua pitkin alueen vanhimman puun luokse. Mäntyvanhus on selkeästi muita ympäristön puita korkeampi ja paksumpi ja sen kuori on alkanut muodostaa kilpikaarnaa, kuten vanhat männyt tekevät.

Viime talvena löysin samaisen puun juurelta pähkinöitä ja siemeniä. Tuolloin mietin, oliko kätkö ihmisen vai jonkun muun eläimen tekemä. Nyt yllätyksekseni puun juurelle on kannettu vadin muotoinen kivi. Noin tarjottimen kokoinen laakea ja tasainen kivi on hieman kovera niin, että sen kohoavat reunat estävät kivelle asetettuja asioita vierimästä maahan.

Mieleeni tulee välittömästi alttari. Onko tämä jonkun uhripaikka metsälle? Ajatus herättää minussa iloa ja kiitollisuutta. Hetkessä on pyhän paikan tuntu.

Kivellä ei tällä hetkellä ole mitään ja mietin, mitä itse voisin metsälle antaa. Lopulta kaadan kuivuuden ja kuumuuden koettelemille metsän asukeille vettä. Juomavesi jää kivelle kuin maljaan.

Oman juomaveteni uhraaminen vanhan puun juurella on kunnioituksen ele ja pysähdyn hetkeksi makustelemaan tuota tunnetta. Kun me nykymaailmassa pyrimme suorittamaan täydellisesti, korostamaan itseämme ja saavuttamaan asioita miellyttämällä toisia, ehdimmekö missään välissä kokemaan kunnioitusta tai arvostusta?

Tässä tunteessa vanhaa puuta ja koko metsää kohtaan ei ole kateutta tai kilpailuhenkisyyttä. On vain hyväksyntää.

Sivelen isoa runkoa ja huomaan useita eri hyönteisiä ja hämähäkkejä sen pinnalla ja raoissa. Yksi yksittäinen puu kuhisee elämää vaikkei sitä nopealla vilkaisulla huomaakaan. Vain syventymällä lähempään tarkasteluun voi huomata aurinkoa ottavan kärpäsen, muurahaisten salaiset polut tai itselle tuntemattoman öttiäisen ruokailuhetken. Joillekin eliöille tuo puu on koko maailma.

Toisessa lähellä olevassa rungossa koputtaa käpytikka. Tajuan jälleen koko metsän suuren vuorovaikutusverkoston. Yhteydet singahtelevat lajista toiseen ja kaikki kytkeytyy lopulta takaisin puihin. Niin käpytikalle kuin monille selkärangattomillekin puut ovat ravinnon lähde ja ehto suvun jatkamiselle.

Tikka ruokailee hyönteisillä ja osa hyönteisistä käyttää puunrunkoa toukkiensa kasvualustana ja ravintona. Hyönteiset puolestaan saattavat kuljettaa mukanaan sienikumppania, joka niinikään elää puussa ja jauhaa puuaineksen toukkien suuhun sopivaksi, kuten osa puupistiäisistä tekee.

Uppoudun hetkeksi metsän verkostoihin. Kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, on osa metsän luonnollista kiertokulkua, jossa jokaisella eliöllä on paikkansa. Sen sijaan ihminen erkaantuessaan luonnosta on kuin vieraslaji sinne jälleen palatessaan.

Jatkan polkua risteykseen, jossa johdatin puolisoni vahingossa harhaan retkeillessämme ensimmäistä kertaa alueella. Rakas muisto ja siihen liittyvät tunteet pilkahtavat sisälläni ja hymyilen ensimmäistä kertaa mielessäni. Tällä kertaa en pelkää eksymistä. Metsässä ei ole mitään pelottavaa.

Maisema vaihtuu kuusimetsään ja hämärän vihreä sammalmatto muistuttaa minua lapsuuteni peikkometsistä. Punatulkkukoiras lehahtaa eteeni kuusen oksalle. Sen kirkkaan punainen vatsa loistaa majakan lailla vasten tummanvihreää taustaa. Häkellyn tuosta upean esteettisestä näystä! Linnun puoliso lehahtaa myös paikalle ja ne jatkavat yhdessä kuusten latvuksiin.

Metsäkylvyssä on tärkeää etsiä itselleen sopiva paikka. Sellainen, missä on helppo ja miellyttävää olla. Minulle se on veden äärellä.

Tulen rantaan, missä tuulee enemmän. Metsäkylvyn aikana on tarkoitus liikuskella rauhallisesti, mutta metsässä hyttyset ovat saaneet minut koventamaan tahtiani tarpeettomasti. Rannassa on itikkavapaampi tunnelma.

Tunnen ensimmäiset sadepisarat. Sade ei haittaa. Kestän sateen siinä missä mikä tahansa metsän elävä. Kaukaiset pilvet ja taivaalle jähmettynyt sade näyttävät maalaukselta.

Istun alas, otan kengät ja sukat pois ja lasken jalat veteen. Vesi tuntuu pehmeältä ja sen alaiset kivet sileiltä ja liukkailta. Toisella puolella järveä hiljaa kehräävä ukkonen tuntuu lohdulliselta. Nostaessani jalat vedestä sille putoavat sadepisarat tuntuvat lämpimiltä. Otan hetken sadehierontaa jalalleni ja jatkan sitten kohti kotia.

Vietin metsässä aikaa noin tunnin. Shinrin-yokua tutkineen tohtori Qing Li:n mukaan metsäkylpyretkellä kannattaisi viettää noin neljä tuntia. Tänä aikana ehtisi ihannenopeudella kävellä viitisen kilometriä. (Li 2018)

Kuitenkin, oman kokemukseni perusteella, tuntikin riittää havaittaviin vaikutuksiin. Vaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pidempään metsässä viipyy, mutta metsäkylvyn ei ole tarkoitus olla patikkaretki eikä sen aikana haeta fyysistä rasitusta. Li listaa vinkkejä omatoimiseen metsäkylpyyn kirjassaan Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.

Näitä ovat muun muassa se, että väsyneenä pitäisi levätä ja janoisena juoda. Itsestäänselvyyksiä, mutta silti niin kovin vaikeita asioita monelle meistä. Muutoin metsäkylvyn toteuttaminen ei ole vaikeaa eikä siinä voi epäonnistua. Se kun pohjaa lajimme luontaiseen tapaan olla metsässä.

Toisaalta harmittaa, että metsäkylpyä tarvitsee edes olla olemassa. Jollekin niin tavalliselle toiminnalle on annettu trendikäs nimi, jotta se saataisiin myytyä aivan eri todellisuudessa eläville ihmisille. Jotta kalenteri ei täyttyisi aivan kokonaan, pitää joutenololle varata aikaa. Ja jotta ajanvaraus onnistuisi, täytyy joutenololle olla nimi. Niinpä nykyään monen kalenterissa lukee “metsäkylpy”, jotta pää ei räjähtäisi.

Li:n mukaan metsäkylpy tekee meidät onnellisiksi. “Onni löytyy huomennakin, jos ihminen on ollut onnellinen metsässä tänään.” Kuulostaa hyvin perinteiseltä itämaiselta viisaudelta. Idea siis on, että onnistunut metsäkylpy lisää pitkäkestoista hyvinvointia onnellisuuden ja positiivisuuden muodossa sekä mielen resilienssiä (mielen joustavuutta vastoinkäymisissä ja haastavissa tilanteissa).

Itse olin metsäkävelyn jälkeen rauhallisempi ja tasapainoisempi kuin ennen kävelyä. Tiedostin ympärilläni tapahtuvat asiat ja osasin erottaa ne mielessäni tapahtuvista asioista. Mieli oli huomattavasti positiivisempi kuin ennen kävelyä.

Olin pitänyt puhelinta lentotilassa koko kävelyn ajan enkä ollut käyttänyt sitä edes kuvien ottoon, mutta kotimatkalla en voinut olla kaivamatta sitä esille. Somessa joku oli linkannut Suomen Kuvalehden artikkelin työuupumuksesta. Jutussa kerrottiin, ettei pahasta uupumuksesta välttämättä koskaan toivu täysin.

Olenko minäkin sellainen? Hetkellisen läkähdyttävän elämäntyylin pilaama? Siksikö en enää kelpaa työelämän kilparattaisiinkaan… Olen miettinyt tätä monesti ja artikkeli sai taas nämä ajatukset pintaan.

Uupumus ja mielenterveyden heilahtelut muuttavat ihmistä. Ne eivät ole kuin flunssia, joista parannutaan ennalleen. Vaikka elpyisit aallonpohjasta, vaihe on voinut muuttaa sinua ihmisenä ja persoonana. Onko se sitten paha asia?

Metsäkylpyhetken ansiosta aloin hyvin pian taas katsoa kokonaiskuvaa.

Ei, se ei ole yksiselitteisesti paha asia.

Kuva: Riku Malminiemi

Ohjeet pieneen metsäkylpyhetkeen:

  1. Tunnustele omaa oloasi ennen lähtöä. Mitä kehosi ja mielesi tarvitsisi juuri nyt?
  2. Mene metsään ja etsi itsellesi paikka, joka kutsuu sinua.
  3. Anna ympäröivän luonnon tulla luoksesi ja uppoudu havainnoimaan sitä.
  4. Älä käytä puhelinta tai kameraa. Ole ilman, että yrität suorittaa mitään. Vain ole.
  5. Tutki ympäristöäsi kuuloaistillasi, näköaistillasi, hajuaistillasi ja tuntoaistillasi. Huomioi yksityiskohdat, jos se on sinulle luontevaa.
  6. Tutki, millaisia ajatuksia, muistoja ja tuntemuksia aistimukset sinussa herättävät.
  7. Anna aikaa itsellesi vain olla ja nauttia ympäristöstä sellaisena kuin se on, ilman tulevan ajattelua tai menneen murehtimista. Salli itsesi olla läsnä hetkessä sellaisena kuin se on.
  8. Metsäkylvyn päätteeksi tutkaile jälleen oloasi. Mikä on muuttunut?

Kirjallisuutta:

Li, Q. 2018. Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet. Readme.fi (ISBN: 978-952-321-634-1)

Myrkyllinen elämä ja masentunut tulevaisuus? – Luonto auttaa jaksamaan, jos sille vain antaa tilaisuuden

Nykyajan työelämä tuntuu menevän yhä enemmän ojasta allikkoon. Tai näin on ainakin uutisotsikoiden pohjalta pääteltävissä. Masennus on pysynyt tiiviisti otsikoissa ja viikko sitten perjantaina Yle kirjoitti mielenterveyshäiriöiden olevan suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiselle.

Uutista varten haastatellut asiantuntijat uskovat, että jo parin vuoden kuluttua suurin osa myös pidemmistä sairaslomista on mielenterveysperustaisia. Mielenterveyshäiriöt, erityisesti artikkelin mainitsemat masennus ja ahdistuneisuushäiriöt, ovat yleisiä kaikilla aloilla.

Vain viikko aikaisemmin kirjoitettiin modernin työelämän olevan “myrkkyä aivoille”. Tällä viitattiin pirstoutuneiden työtehtävien (ja ehkä vähän korkean vaatimustason) aiheuttamaan multitaskaamiseen eli monen asian yhtäaikaiseen suorittamiseen. Huomion pomppiessa työtehtävästä toiseen tuottaa itselleen aivorasituksen. Uutisessa selitettiin muutosta työelämässä sillä, jos henkilöstöä on vähennetty, on jäljelle jääneille työntekijöille kerääntynyt lisää ja mahdollisesti uudenlaisia työtehtäviä.

Jos keskittymiskyvyn ylikuormittumiseen tottuu, voi olla, että aivot jäävät ylikierroksille töistä lähdettäessäkin eikä välttämättä edes lomalla pysty keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Aivot hakevat jatkuvasti uusia asioita ja mieli on pysyvästi nälkäinen ja levoton. Tilannetta pahentavat työviestimet – työpuhelin, työläppäri, työsähköposti ja someryhmät – kulkeutuessaan mukana kotiin. “Mitä jos minä vielä sen yhden työjutun katsoisin… Eihän siinä mene kauan!”

Onko nyt sitten enää ihme, jos ihmiset uupuvat?

Onko tässä mitään järkeä?

Hyvä uutinen on, että ihmiset tunnistavat oireensa yhä useammin ja osaavat hakeutua lääkärille. Masennuksen vuoksi on OK mennä lääkäriin ja samalla myös mielenterveyden palvelut ovat parantuneet.

Ei mielenterveyden ongelman myöntäminen silti helppoa ole. Etenkään itselle. Voi kulua jopa vuosia ennen kuin ihminen todella myöntää itselleen olevansa uupunut ja alkaa antaa itselleen armoa. Mielenterveyden horjuminen voi olla kolaus toimeentuloon, mutta tässä kilpailukykyä korostavassa yhteiskunnassa myös itsetuntoon.

Masennusdiagnoosien määristä puhuttaessa vedotaan vapautuneeseen ilmapiiriin. Diagnoosien yleistyminen ei tällöin suoraan viittaisi masentuneiden lukumäärän kasvuun.

Kuitenkin, kun lukee aiemmin mainitsemieni uutisten kaltaisista tilanteista, väite masennuksen yleistymisestä suhteessa aikaisempaan ei kuulosta täysin hatusta vedetyltä. Onko nykyinen elämäntapamme, kuten toinen uutisista sanoi, “myrkkyä”?

Vastamyrkyksi mielenterveyden syöksykierteeseen lehdissä suositellaan aivoille tylsiä hetkiä, nauramista ja psykoterapiaa. Entäpä se vihreä lääke? Luonto on resepti, jota meillä ei vielä oikein osata määrätä.

Aloitin vastikään Emma Mitchellin kirjan The Wild Remedy. Teos on päiväkirjamaiseen muotoon kirjoitettu kaunis kuvaus siitä, kuinka yhteyden kokeminen ympäröivään luonnonympäristöön on auttanut Mitchelliä jaksamaan läpi masennuksen.

Kirja on inspiroiva kuvaus ympäristön kokemisesta ja tutkimisesta kaikilla aisteilla. Innostun itse erityisesti Mitchellin käyttämästä kielestä ja ilmaisutavasta, josta kuuluu läpi jokaisen luonnon yksityiskohdan arvostaminen.

Kirjaa ei voikaan lukea pitkään lähtemättä ulos lukujen välillä! Olin päässyt ehkä juuri ja juuri johdannon loppuun, kun minun oli aivan pakko vetäistä saappaat jalkaan ja painaa ulos loskan keskelle.

Oli tuulinen ja sateinen maaliskuun lauantai ja koko maisemasta oli erotettavissa ainoastaan erilaisia harmaan sävyjä. Ihmeellistä, miten värikäs kuoritakkikin voi vaihtaa väriä tällaisena päivänä ja sulautua harmaaseen.

Myös mieleni oli harmaa ja se sointui yhteen maiseman kanssa, mikä tuntui hyvältä. Muistin jonkun sanoneen, kuinka lisääntyvä auringonvalo keväällä saa masennuksesta kärsivät ihmiset voimaan pahoin, koska kontrasti ulkomaailman ja heidän oman sisäisen maailmansa välillä on liian suuri.

Oli kosteaa ja raikasta. Hengitin syvään hapekasta ilmaa ja pyyhkäisin mielen ja kehon pölyt kevättuuleen.

Emma Mitchell kirjoittaa stressihormoni kortisolista, aivojen serotoniinitasoista ja endorfiineista ja kuvaa ulkona tulevaa vapauden ja tervehtymisen tunnetta: “… it seems that walking in a garden, field or wood is like reaching into an invisible natural medicine cabinet.”

Mutta mitäpä jos se tunne, joka ulkona olemisesta tulee, ei olisikaan elämässä poikkeuksellinen vaan kokoaikainen? Mitä jos se on, miten meidän pitäisikin tuntea koko ajan? Nykyaikana istumme yhä enemmän ja enemmän sisätiloissa pimeässä valaistuksessa ja huonossa ilmassa. Luonto on meidän alkuperäinen elinympäristömme, jossa aivomme tutkimustenkin mukaan toimivat parhaiten.

Kokemalla luonnon tervehdyttävät vaikutukset koet, miten asioiden pitäisi alun perinkin olla!

Talsin rantaan pehmeässä lumessa, jota oli vielä paljolti siellä, mihin ihmisten jalat eivät kehdanneet kantaa. Keskeltä tietä lumi oli jo sulanut ja sulamisvesi muodosti jokisuistoja hiekotushiekasta.

Huomioni kiinnittyi matalalla laikkuisen jään yläpuolella lentävään varikseen. Sillä oli oksa nokassaan. Hetken aikaa kesä vilahti silmissäni. Mieleni harhaili maisemassa ja unohdin odottavat to do -listat. Hetken ajan aika oli pysähtynyt eikä tulevaisuudessa odottanut mikään.

Olin haavankeltajäkälässä, olin lätäkössä seisovassa harakassa, lätäkön väreilyssä linnun jalkojen ympärillä. Aistini olivat näissä havainnoissa ja niin olin minäkin.

Luonnonympäristöllä on luonnostaan lumoava vaikutus. Puhutaan maltillisesta lumoutumisesta (soft fascination). Tämä tarkoittaa huomion automaattista itseohjautumista luonnon ihmeiden äärelle, jolloin muut, rationaaliset tai loogiset mielen ajatteluketjut jäävät.

“When I am walking, my mind enters a state of very careful noticing. I seek out collections of plants, empty snail shells, berries and seed heads. As I do so I feel as though I’m swimming in the small details I see, so deeply do I become immersed in my surroundings.”

Tällainen hallittu lumoutuminen katkaisee masennuksellekin tyypillisen märehtimisen kehän. Voi olla, että mielessään pyörittää samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan niiden johtamatta lopulta yhtään mihinkään. Ajatusketjun katkeamisen ansiosta aivot saavat edes sen pienen hetken lepoa toistuvista ajatuksista, mielikuvista, itsesyytöksistä ja murehtimisesta.

Tämän jälkeen aivot tuntuvatkin levänneemmiltä, mikä voi lisätä armeliaisuutta ja positiivisuutta itseä kohtaan sekä uskoa tulevaan.

Luonnonympäristöjen vaikutuksia sairastuneisiin ihmisiin tai niiden käyttöä sairauksien (esim. masennuksen) hoidossa tai kuntoutuksessa ei ole tutkittu vielä tarpeeksi, jotta voitaisiin ehdottomasti sanoa mitään niiden toimivuudesta. (Duodecim 2018) Osasyynä on luotettavien tutkimusasetelmien suunnittelun haastavuus. Luotettava tutkimusasetelma satunnaistettuine koehenkilöineen ja koe- ja kontrolliryhmineen on laadukkaan kliinisen tutkimuksen tae.

Ongelmaksi voi nousta esim. sokkouttaminen, mikä olisi kuitenkin sitä tärkeämpää, mitä subjektiivisempia selitettävät muuttujat ovat. (Duodecim 2014) Sokkouttamisella tarkoitetaan sitä, etteivät koehenkilö (yksöissokkotutkimus) ja tutkija (kaksoissokkotutkimus) tiedä, mihin koeryhmään henkilö kuuluu.

Mikäli halutaan vertailla esimerkiksi metsäisen intervention ja perinteisen intervention vaikutusta, on varsin selvää, että koehenkilöt tietävät, mihin koeryhmään he kuuluvat. Avoin tieto koeryhmästä saattaa vaikuttaa koehenkilön odottamiin tuloksiin ja siten lisätä harhan riskiä.

Luontoa ei vielä meillä mielletä lääkkeeksi.

Meillä ei siis vielä ole tarpeeksi paljon luotettavia tutkimustuloksia tukemaan luonnon tervehdyttäviä vaikutuksia. Sen sijaan säännölliset luontoannokset parantavat kyllä resilienssiä eli esimerkiksi stressinsietokykyä ja siten ennaltaehkäisevät sairastumista. (Duodecim 2018)

Monet tutkimustulokset antavat viitettä siitä, että luonnonympäristöillä voisi olla potentiaalia sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Japanissa tämä on tiedetty ja tutkittu jo useamman vuosikymmenen ajan. (esim. Song et al. 2016)

Meilläkin tutkimusta ja kokeilevia hankkeita on ollut ja on edelleen, mutta muutos on hidasta. Tarpeellinen tutkimusaineisto puuttuu vielä.

Silti… Se, ettei asiaa ole vielä tieteellisesti todettu, ei toki tarkoita, etteikö se olisi olemassa.

Takaisin elämämme myrkyllisyyteen.

Mielenterveysongelmissa, kuten muissakin sairauksissa, tulisi pyrkiä löytämään alkuperäinen syy ja sairauden lähde. Luontokin on loppujen lopuksi pieninä annoksina vain apua oireeseen. Jos modernia elämää ei saada järkeistettyä, meillä tulee olemaan vielä – kirjaimellisesti – hyvin masentunut tulevaisuus.

Luontosuhde vai luontoyhteys? – Miksi meistä jokainen on lopulta luontoihminen

Vähän aika sitten sain häkellyttävän kunnian osallistua Yle Puheen Mahadura & Özberkan -ohjelmaan. Keskustelimme juontajien ja luontokuvaaja, toimittaja ja kirjailija Kimmo Ohtosen kanssa suomalaisten luontosuhteesta. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin Retkipaikan puolella.

Siitä, miten sujuvasti haastattelu meni, voi olla montaa mieltä, mutta tuon vajaan tunnin aikana ehdimme kahlata läpi monia syitä, miksi emme saisi unohtaa luontosuhdettamme. Tai – kuten itsekin keskustelun aikana sanoin – emme pysty unohtamaan.

Kun arkipäivän keskustelussa puhutaan siitä, että nykyajan ihmisillä, ja erityisesti nuorisolla, luontosuhde olisi katoamassa, tarkoitetaan hyvin eri asioita. Monet esimerkiksi tuntuvat tarkoittavan luontoon liittyvän tiedon katoamista. Kuten sitä, mistä ruoka tulee, miten se tehdään ja miten luonnossa liikutaan. Käsitys näistä on luonnollisesti konkreettisempi heillä, ketkä kasvavat lähellä alkutuotantoa tai liikkuvat luonnossa työkseen tai harrastuksena.

Kun ihmisiltä itseltään sitten kysytään, millainen heidän luontosuhteensa on, he vastaavat, että käyvät kesäisin poimimassa mustikoita.

No hyvä on.

Marjanpoiminta on ravinnon hankintaa luonnosta ja paluu varhaisimpiin ruuanhankintamenetelmiin. Luontosuhde on kuitenkin paljon enemmän kuin se, mitä itse saat metsistä.

Luontosuhde on kaksisuuntaista vuorovaikutusta ympäristön ja ihmisen välillä. Aloitetaan nyt kuitenkin siitä, kuinka riippuvaisia me olemme luonnosta.

Kaikki, mitä ihminen on ikinä keksinyt tai rakentanut, on saanut materiaalinsa ja myös innoituksensa luonnosta. Perustarpeisiimme kuuluvat syöminen, juominen ja suojautuminen. Ilman mahdollisuutta kasvattaa ja hyödyntää luonnon osasia, koko ihmiselämä olisi mahdotonta.

Luontosuhde ei siis ole mitään, minkä voisi tuosta noin vain unohtaa tai kadottaa. Tällöinhän unohtaisit syödä tai juoda tai pukea edes päälle! Olet kiinteässä, katkeamattomassa yhteydessä luontoon, halusit tai et. Kuten P. Wesley Schultz kirjoittaa: “Me olemme kaikki osa luontoa, me synnymme luonnossa, kehomme ovat osa luontoa ja luonnonlait koskevat meitäkin.”

Myös ihmisessä itsessään on luontoa. Olemme yksi laji muiden joukossa ja yksistään kehomme tarjoaa elinympäristön lukuisille muille lajeille. Ihomme asuttaa mikrobeja lähes kahden neliömetrin alalla ja suurin metropoli pikkuväelle on suolisto. Ei olla varmoja, kuinka paljon ihmisessä asustaa bakteereja, mutta niiden arvioitu kokonaismassa on lähes 1,5 kg.

Miten siis voisitkaan väittää, ettei sinulla olisi ikiomaa luontosuhdetta. Suhteen muodostumiselta kun ei ole voinut välttyä. Olemme lajina myös tiiviissä vuorovaikutuksessa muiden lajien kanssa. Välillä niinkin tiiviissä, että joidenkin lajien evoluutiokehitys on kulkenut käsi kädessä ihmisen evoluutiokehityksen kanssa. Tästä yhtenä esimerkkinä kihomato (Enterobius vermicularis), loinen, joka on erikoistunut ainoastaan ihmiseen.

Olemme siis erottamaton osa ympäristöämme. Siitä seuraa se, että omalla toiminnallamme on vaikutusta myös ympäristöön. Kaikella ihmisen tekemisellä on seurauksensa. Mitä syömme, minne menemme, miten sinne kuljemme, miten ja missä asumme, miten käsittelemme jätteemme, millä rakennamme, mitä puemme päälle ja millä lämmitämme kotimme, mitä teemme työksemme… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kuten Kimmo Ohtonen radio-ohjelmassa sanoi, ihminen on varsin aggressiivinen laji – sekä levittäytymään että hyödyntämään luontoa. Mutta nyt ei pidä kuitenkaan olla ylimielinen! Myös muilla ekosysteemin osasilla on vaikutusta ekosysteemin toimintaan. Minua erityisesti kiehtonut esimerkki on Yhdysvaltojen Yellowstonen kansallispuistosta.

Olemme kivuliaan tietoisia siitä, että juuri ihminen on muun muassa kuudennen sukupuuttoaallon ja ilmaston lämpenemisen pääasiallinen aiheuttaja. Positiivinen asia kuitenkin on, että koska olemme merkittävässä vaikuttajan asemassa, voimme tehdä myös kaikkea hyvää!

Vieläkö olet sitä mieltä, ettei sinulla ole luontosuhdetta? Puhuttaessa luontosuhteesta (tai sen katoamisesta), tarkoitetaankin mielestäni varsin usein luontoyhteyttä. Mutta mitä se on? Yritän muotoilla sitä auki.

Luontoyhteys on yksilön henkilökohtaisen tunnesiteen muodostumista luonnonympäristöön sekä ne kaikkien merkitysten kokonaisuudet, joita yksilö antaa ympäristölle. Se on henkinen tai hengellinen yhteys, josta yksilö hakee muuta kuin ruokaa tai fyysistä suojaa.

Tutkijat määrittelevät luontoyhteyden luontorakkaudeksi ja välittämiseksi tai fyysiseksi tai psyykkiseksi ykseyden kokemukseksi. Britannian luontojärjestö The Royal Society for the Protection of Birds (lyhyemmin RSPB) on määritellyt luontoyhteyden empatian, ykseyden ja vastuun tuntemiseksi luontoa kohtaan – hyvin pitkälti samoin kuin Schultz.

Järjestö on ollut huolissaan brittinuorten luontoyhteyden heikkenemisestä. Huoli johtaa ajatuksesta, että ilman lapsena muodostettua luontoyhteyttä nuoret eivät välitä luonnosta tai ole kiinnostuneita sen suojelemisesta aikuisena.

Tieto luonnosta ja sen ahdingosta ei siis yksistään riittäisi motivoimaan ympäristöystävällistä käyttäytymistä. Samaan viittaa tänä vuonna julkaistu Home to Us All -raportti, joka toteaa, että suurimmat ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät ovat lapsena saadut myönteiset luontokokemukset sekä lapselle läheiset luonnonsuojelun roolimallit.

Myös suomalaiset luontojärjestöt ja ympäristöpedagogit tietävät tämän. Ehkä käytetyin ympäristökasvatuksen pedagoginen malli on Palmerin puumalli. Malli korostaa, että, ollakseen tehokasta, ympäristökasvatuksen tulisi tapahtua yhtä aikaa kolmella tasolla. Yksi näistä tasoista on henkilökohtaisten kokemusten saaminen luonnossa toimimisen kautta, merkitysten antaminen ja tunneyhteyden kokeminen. Siis luontoyhteyden muodostaminen.

Palmerin puumalli (Palmer 1998)

Siinä missä luontosuhde on meissä kiinni yhtä tiukasti kuin ihomme, on luontoyhteys hiipuvaa sorttia. Mikäli kukaan ei tajua viedä lapsia luontoon, on hyvin todennäköistä, että kynnys hakeutua sinne myöhemmin itse on korkeampi. Tällöin positiivisia kokemuksia luonnossa ei pääse syntymään.

Onneksi monet vievät lapsia luontoon. Jopa koulussa. Tätä kannustamaan julkaistiin tällä viikolla #Ulkoluokka-hankkeessa Loikkaa ulkoluokkaan – opas ulkona opettamiseen, joka löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kirjan julkistustilaisuudessa esiintynyt Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Arja Kaasinen mainitsi luontosuhteen ohella termit “luontosokeus” ja “luonnonlukutaito”.

Ensimmäinen vältetään, kun opetetaan jälkimmäistä. Ulkona.

Itse koen luontoyhteyttä aina, kun pysähdyn arkistenkin asioiden äärellä pohtimaan omaa vaikutustani luontoon ja toisaalta luonnon vaikutusta minuun. Vaihtoehtoisesti saatan tehdä jotain luontoyhteyttä syventävää, kuten opetella uuden kädentaidon. Luontoon meneminen, luonnon aistiminen ja siitä nauttiminen sekä luonnonmateriaalien käsittely tietoisesti läsnäollen tuo konkreettisesti esille sen, miten olemme osa luontoa ja maisemaa juuri siinä hetkessä.

Luontosuhteen toteuttaminen tietoisesti vahvistaa siis positiivista luontoyhteyttä. Ehkäpä luontoyhteys onkin osa luontosuhdetta ja sen – henkisen yhteyden kattava – alakäsite.

Miksi sitten paasaan jatkuvasti luontoyhteydestä (ja postailen jotain pajunpunontaohjeita blogiini)? Voisi kuvitella, että sanoilla leikittely on lähinnä semantiikkaa. Olisi kuitenkin tärkeää käyttää oikeita termejä, sillä niin pitkään kuin ihmiset luulevat, ettei heillä ole suhdetta luontoon, niin pitkään voimme jatkaa harkitsematonta ja kestämätöntä elämäntapaa. Elää ajatuksissamme luonnon ulkopuolella – ei luonnossa.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että positiivisen luontoyhteyden ylläpitäminen kannustaa ja motivoi toimimaan ympäristön puolesta. Lisäksi luontoyhteyden buustaaminen ulkoilulla voi olla hyväksi myös yksilölle itselleen. Viheralueilla oleskelun nimittäin tiedetään edistävän ihmisen terveyttä monella eri tapaa. Kaikkiaan 143 tutkimuksen tulokset osoittavat viheralueiden laskevan verenpainetta, sydämen sykettä, kortisolihormoni-tasoja ja vähentävän diabeteksen riskiä ja sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta.

Luontosuhde sinulla siis on jo, luontoyhteyttä sinä tarvitset!

“Voi ei, olen yhä elossa!” – Tarvitsemme lisää tietoa ja tietoisuutta masennuksesta

Tällä viikolla Suomen Mielenterveysseura ilmoitti tuovansa vihreän tietoisuusnauhan eli Green Ribbonin Suomeen. Mielinauhan myynnillä kerätään varoja mielenterveystyöhön.

En ollut edes tiennyt, että sellainen on olemassa kuin mielinauha. Tähän mennessä kaikista awareness ribboneista (eli tietoisuusnauhoista) Suomessa yleisin näky on ollut Syöpäsäätiön vaaleanpunainen Roosa nauha, jonka tuotoilla tuetaan suomalaista rintasyöpätutkimusta.

Asiasta kiinnostuneena lähdin vähän selvittämään, millaisia tietoisuusnauhoja onkaan olemassa. Wikipedian listaus oli varsin lyhyt. Toinen, minkä löysin, listasi useampia merkityksiä samoille nauhoille. Listassa oli tauteja, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan.

Tietoisuuden tarve on siis loputon. Lisäksi on terveydentiloja, joita on vaikea ymmärtää ilman omakohtaista kokemusta. En esimerkiksi pysty kuvittelemaankaan, miltä syöpää sairastavasta tuntuu.

Samoin saattaa masennuksesta ajatella henkilö, joka ei ole koskaan elämässään ollut masentunut. Masennuksessa ja syövässä on tosin se ero, että jopa syöpää kokemattomat henkilöt ymmärtävät asian vakavuuden ja nykyisin syöpä otetaankin aina vakavasti. Masennusta taas ei suinkaan aina oteta. Vaikka kummallakin voi olla ihmiselämän kannalta kohtalokkaat seuraukset.

Kuva: Pixabay

Miltä masennus sitten tuntuu?

Esimerkiksi tältä:

Sisältövaroitus: henkilökohtainen kuvaus syvän ahdistuksen kokemisesta. Blogi jatkuu seuraavan kuvan jälkeen.

. . .

On taas yksi niistä aamuista, kun herään pettyneenä siihen, että olen yhä elossa. En kuollutkaan yöllä. Jo ensimmäiset ajatukset saavat minut itkemään.

Vallinnutta tunnetta voisi kuvata päänsisäiseksi kivuksi. Se ei ole samanlaista kipua kuin päänsärky tai mikään muukaan särky. Se on kokonaisvaltainen tuntemus siitä, että kaikki on huonosti ja mitään ei ole tehtävissä.

Vaikka tunne ei ole fyysistä kipua, sen tuntee koko kropassa. Kuvittele se kerta, kun sinulla on ollut maailman tuskaisin päänsärky. Kun on tuntunut siltä, että pääsi on räjähtämäisillään sisällä olevasta paineesta. Tai, kun räkätaudissa korviisi on kertynyt niin paljon limaa, että pääsi tuntuu turpoavan. Nyt, laajenna se tunne koko kehoon.

Se on kuin ihon alla oleva paine, joka salpaa hengityksen ja syöttää mieleesi kuvia pahimmista skenaarioista. Jokaisella solullaan on tietoinen siitä, että kaikki on menetetty.

Ajatukset kimpoilevat pään sisässä ja pommittavat aivoja kuin superpallot ja tunteissa vuorottelevat pettymys, suru, pakokauhu, ahdistus, tuska ja pelko. Sillä hetkellä ei ole kykeneväinen ajattelemaan muita kuin itseään ja omaa tilannettaan. Mieli ja kehon hormonit ovat alkukantaisessa selviytymistilassa.

Et voi auttaa.

Masentuneen olo on kaikin tavoin kurja. Kun pään sisäiset “lopun ajat” iskevät, rationaalisella ajattelulla on hyvin vähän valtaa. Ei auta, vaikka muut kuinka sanoisivat, että “kyllä se ohi menee” ja “oot aikaisemminkin pärjännyt” tai “nyt vaan lepäät ja syöt jäätelöä”.

En tiedä, kumpi on pahempaa, se, ettei vointiasi haluta uskoa (“se on vaan laiska!”) vai se, että sitä vähätellään. Uskotellaan, että se on vain ohimenevä vaihe. Ja vaikka olisikin, silloin, kun paniikki kehossa on suurin, vain käsillä olevalla hetkellä on merkitystä.

. . .

Kuva: Pixabay

Tuntuuko vieläkin vaikealta hahmottaa?

Vaikka toisen pahaa oloa tai sen syitä olisi mahdotonta käsittää, se ei silti tarkoita, etteivätkö ne olisi todellisia. Koska olemme niin usein itse kykenemättömiä auttamaan masentuneita läheisimpiämme, tarvitsemme lisää masennukseen liittyvää tutkimusta, tietoa ja käytännön mielenterveystyötä.

Muun muassa Suomen Mielenterveysseuran Mielinauha-keräyksellä kerätään varoja mielenterveyden edistämiseen ja vaikeassa elämäntilanteessa olevien kriisiauttamiseen. Mielinauha on kirkkaan vihreä ja siinä lukee valkoisella “olet tärkeä”.