Tag

tutkimus

Browsing

Luontosuhde vai luontoyhteys? – Miksi meistä jokainen on lopulta luontoihminen

Vähän aika sitten sain häkellyttävän kunnian osallistua Yle Puheen Mahadura & Özberkan -ohjelmaan. Keskustelimme juontajien ja luontokuvaaja, toimittaja ja kirjailija Kimmo Ohtosen kanssa suomalaisten luontosuhteesta. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin Retkipaikan puolella.

Siitä, miten sujuvasti haastattelu meni, voi olla montaa mieltä, mutta tuon vajaan tunnin aikana ehdimme kahlata läpi monia syitä, miksi emme saisi unohtaa luontosuhdettamme. Tai – kuten itsekin keskustelun aikana sanoin – emme pysty unohtamaan.

Kun arkipäivän keskustelussa puhutaan siitä, että nykyajan ihmisillä, ja erityisesti nuorisolla, luontosuhde olisi katoamassa, tarkoitetaan hyvin eri asioita. Monet esimerkiksi tuntuvat tarkoittavan luontoon liittyvän tiedon katoamista. Kuten sitä, mistä ruoka tulee, miten se tehdään ja miten luonnossa liikutaan. Käsitys näistä on luonnollisesti konkreettisempi heillä, ketkä kasvavat lähellä alkutuotantoa tai liikkuvat luonnossa työkseen tai harrastuksena.

Kun ihmisiltä itseltään sitten kysytään, millainen heidän luontosuhteensa on, he vastaavat, että käyvät kesäisin poimimassa mustikoita.

No hyvä on.

Marjanpoiminta on ravinnon hankintaa luonnosta ja paluu varhaisimpiin ruuanhankintamenetelmiin. Luontosuhde on kuitenkin paljon enemmän kuin se, mitä itse saat metsistä.

Luontosuhde on kaksisuuntaista vuorovaikutusta ympäristön ja ihmisen välillä. Aloitetaan nyt kuitenkin siitä, kuinka riippuvaisia me olemme luonnosta.

Kaikki, mitä ihminen on ikinä keksinyt tai rakentanut, on saanut materiaalinsa ja myös innoituksensa luonnosta. Perustarpeisiimme kuuluvat syöminen, juominen ja suojautuminen. Ilman mahdollisuutta kasvattaa ja hyödyntää luonnon osasia, koko ihmiselämä olisi mahdotonta.

Luontosuhde ei siis ole mitään, minkä voisi tuosta noin vain unohtaa tai kadottaa. Tällöinhän unohtaisit syödä tai juoda tai pukea edes päälle! Olet kiinteässä, katkeamattomassa yhteydessä luontoon, halusit tai et. Kuten P. Wesley Schultz kirjoittaa: “Me olemme kaikki osa luontoa, me synnymme luonnossa, kehomme ovat osa luontoa ja luonnonlait koskevat meitäkin.”

Myös ihmisessä itsessään on luontoa. Olemme yksi laji muiden joukossa ja yksistään kehomme tarjoaa elinympäristön lukuisille muille lajeille. Ihomme asuttaa mikrobeja lähes kahden neliömetrin alalla ja suurin metropoli pikkuväelle on suolisto. Ei olla varmoja, kuinka paljon ihmisessä asustaa bakteereja, mutta niiden arvioitu kokonaismassa on lähes 1,5 kg.

Miten siis voisitkaan väittää, ettei sinulla olisi ikiomaa luontosuhdetta. Suhteen muodostumiselta kun ei ole voinut välttyä. Olemme lajina myös tiiviissä vuorovaikutuksessa muiden lajien kanssa. Välillä niinkin tiiviissä, että joidenkin lajien evoluutiokehitys on kulkenut käsi kädessä ihmisen evoluutiokehityksen kanssa. Tästä yhtenä esimerkkinä kihomato (Enterobius vermicularis), loinen, joka on erikoistunut ainoastaan ihmiseen.

Olemme siis erottamaton osa ympäristöämme. Siitä seuraa se, että omalla toiminnallamme on vaikutusta myös ympäristöön. Kaikella ihmisen tekemisellä on seurauksensa. Mitä syömme, minne menemme, miten sinne kuljemme, miten ja missä asumme, miten käsittelemme jätteemme, millä rakennamme, mitä puemme päälle ja millä lämmitämme kotimme, mitä teemme työksemme… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kuten Kimmo Ohtonen radio-ohjelmassa sanoi, ihminen on varsin aggressiivinen laji – sekä levittäytymään että hyödyntämään luontoa. Mutta nyt ei pidä kuitenkaan olla ylimielinen! Myös muilla ekosysteemin osasilla on vaikutusta ekosysteemin toimintaan. Minua erityisesti kiehtonut esimerkki on Yhdysvaltojen Yellowstonen kansallispuistosta.

Olemme kivuliaan tietoisia siitä, että juuri ihminen on muun muassa kuudennen sukupuuttoaallon ja ilmaston lämpenemisen pääasiallinen aiheuttaja. Positiivinen asia kuitenkin on, että koska olemme merkittävässä vaikuttajan asemassa, voimme tehdä myös kaikkea hyvää!

Vieläkö olet sitä mieltä, ettei sinulla ole luontosuhdetta? Puhuttaessa luontosuhteesta (tai sen katoamisesta), tarkoitetaankin mielestäni varsin usein luontoyhteyttä. Mutta mitä se on? Yritän muotoilla sitä auki.

Luontoyhteys on yksilön henkilökohtaisen tunnesiteen muodostumista luonnonympäristöön sekä ne kaikkien merkitysten kokonaisuudet, joita yksilö antaa ympäristölle. Se on henkinen tai hengellinen yhteys, josta yksilö hakee muuta kuin ruokaa tai fyysistä suojaa.

Tutkijat määrittelevät luontoyhteyden luontorakkaudeksi ja välittämiseksi tai fyysiseksi tai psyykkiseksi ykseyden kokemukseksi. Britannian luontojärjestö The Royal Society for the Protection of Birds (lyhyemmin RSPB) on määritellyt luontoyhteyden empatian, ykseyden ja vastuun tuntemiseksi luontoa kohtaan – hyvin pitkälti samoin kuin Schultz.

Järjestö on ollut huolissaan brittinuorten luontoyhteyden heikkenemisestä. Huoli johtaa ajatuksesta, että ilman lapsena muodostettua luontoyhteyttä nuoret eivät välitä luonnosta tai ole kiinnostuneita sen suojelemisesta aikuisena.

Tieto luonnosta ja sen ahdingosta ei siis yksistään riittäisi motivoimaan ympäristöystävällistä käyttäytymistä. Samaan viittaa tänä vuonna julkaistu Home to Us All -raportti, joka toteaa, että suurimmat ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät ovat lapsena saadut myönteiset luontokokemukset sekä lapselle läheiset luonnonsuojelun roolimallit.

Myös suomalaiset luontojärjestöt ja ympäristöpedagogit tietävät tämän. Ehkä käytetyin ympäristökasvatuksen pedagoginen malli on Palmerin puumalli. Malli korostaa, että, ollakseen tehokasta, ympäristökasvatuksen tulisi tapahtua yhtä aikaa kolmella tasolla. Yksi näistä tasoista on henkilökohtaisten kokemusten saaminen luonnossa toimimisen kautta, merkitysten antaminen ja tunneyhteyden kokeminen. Siis luontoyhteyden muodostaminen.

Palmerin puumalli (Palmer 1998)

Siinä missä luontosuhde on meissä kiinni yhtä tiukasti kuin ihomme, on luontoyhteys hiipuvaa sorttia. Mikäli kukaan ei tajua viedä lapsia luontoon, on hyvin todennäköistä, että kynnys hakeutua sinne myöhemmin itse on korkeampi. Tällöin positiivisia kokemuksia luonnossa ei pääse syntymään.

Onneksi monet vievät lapsia luontoon. Jopa koulussa. Tätä kannustamaan julkaistiin tällä viikolla #Ulkoluokka-hankkeessa Loikkaa ulkoluokkaan – opas ulkona opettamiseen, joka löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kirjan julkistustilaisuudessa esiintynyt Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Arja Kaasinen mainitsi luontosuhteen ohella termit “luontosokeus” ja “luonnonlukutaito”.

Ensimmäinen vältetään, kun opetetaan jälkimmäistä. Ulkona.

Itse koen luontoyhteyttä aina, kun pysähdyn arkistenkin asioiden äärellä pohtimaan omaa vaikutustani luontoon ja toisaalta luonnon vaikutusta minuun. Vaihtoehtoisesti saatan tehdä jotain luontoyhteyttä syventävää, kuten opetella uuden kädentaidon. Luontoon meneminen, luonnon aistiminen ja siitä nauttiminen sekä luonnonmateriaalien käsittely tietoisesti läsnäollen tuo konkreettisesti esille sen, miten olemme osa luontoa ja maisemaa juuri siinä hetkessä.

Luontosuhteen toteuttaminen tietoisesti vahvistaa siis positiivista luontoyhteyttä. Ehkäpä luontoyhteys onkin osa luontosuhdetta ja sen – henkisen yhteyden kattava – alakäsite.

Miksi sitten paasaan jatkuvasti luontoyhteydestä (ja postailen jotain pajunpunontaohjeita blogiini)? Voisi kuvitella, että sanoilla leikittely on lähinnä semantiikkaa. Olisi kuitenkin tärkeää käyttää oikeita termejä, sillä niin pitkään kuin ihmiset luulevat, ettei heillä ole suhdetta luontoon, niin pitkään voimme jatkaa harkitsematonta ja kestämätöntä elämäntapaa. Elää ajatuksissamme luonnon ulkopuolella – ei luonnossa.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että positiivisen luontoyhteyden ylläpitäminen kannustaa ja motivoi toimimaan ympäristön puolesta. Lisäksi luontoyhteyden buustaaminen ulkoilulla voi olla hyväksi myös yksilölle itselleen. Viheralueilla oleskelun nimittäin tiedetään edistävän ihmisen terveyttä monella eri tapaa. Kaikkiaan 143 tutkimuksen tulokset osoittavat viheralueiden laskevan verenpainetta, sydämen sykettä, kortisolihormoni-tasoja ja vähentävän diabeteksen riskiä ja sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta.

Luontosuhde sinulla siis on jo, luontoyhteyttä sinä tarvitset!

“Voi ei, olen yhä elossa!” – Tarvitsemme lisää tietoa ja tietoisuutta masennuksesta

Tällä viikolla Suomen Mielenterveysseura ilmoitti tuovansa vihreän tietoisuusnauhan eli Green Ribbonin Suomeen. Mielinauhan myynnillä kerätään varoja mielenterveystyöhön.

En ollut edes tiennyt, että sellainen on olemassa kuin mielinauha. Tähän mennessä kaikista awareness ribboneista (eli tietoisuusnauhoista) Suomessa yleisin näky on ollut Syöpäsäätiön vaaleanpunainen Roosa nauha, jonka tuotoilla tuetaan suomalaista rintasyöpätutkimusta.

Asiasta kiinnostuneena lähdin vähän selvittämään, millaisia tietoisuusnauhoja onkaan olemassa. Wikipedian listaus oli varsin lyhyt. Toinen, minkä löysin, listasi useampia merkityksiä samoille nauhoille. Listassa oli tauteja, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan.

Tietoisuuden tarve on siis loputon. Lisäksi on terveydentiloja, joita on vaikea ymmärtää ilman omakohtaista kokemusta. En esimerkiksi pysty kuvittelemaankaan, miltä syöpää sairastavasta tuntuu.

Samoin saattaa masennuksesta ajatella henkilö, joka ei ole koskaan elämässään ollut masentunut. Masennuksessa ja syövässä on tosin se ero, että jopa syöpää kokemattomat henkilöt ymmärtävät asian vakavuuden ja nykyisin syöpä otetaankin aina vakavasti. Masennusta taas ei suinkaan aina oteta. Vaikka kummallakin voi olla ihmiselämän kannalta kohtalokkaat seuraukset.

Kuva: Pixabay

Miltä masennus sitten tuntuu?

Esimerkiksi tältä:

Sisältövaroitus: henkilökohtainen kuvaus syvän ahdistuksen kokemisesta. Blogi jatkuu seuraavan kuvan jälkeen.

. . .

On taas yksi niistä aamuista, kun herään pettyneenä siihen, että olen yhä elossa. En kuollutkaan yöllä. Jo ensimmäiset ajatukset saavat minut itkemään.

Vallinnutta tunnetta voisi kuvata päänsisäiseksi kivuksi. Se ei ole samanlaista kipua kuin päänsärky tai mikään muukaan särky. Se on kokonaisvaltainen tuntemus siitä, että kaikki on huonosti ja mitään ei ole tehtävissä.

Vaikka tunne ei ole fyysistä kipua, sen tuntee koko kropassa. Kuvittele se kerta, kun sinulla on ollut maailman tuskaisin päänsärky. Kun on tuntunut siltä, että pääsi on räjähtämäisillään sisällä olevasta paineesta. Tai, kun räkätaudissa korviisi on kertynyt niin paljon limaa, että pääsi tuntuu turpoavan. Nyt, laajenna se tunne koko kehoon.

Se on kuin ihon alla oleva paine, joka salpaa hengityksen ja syöttää mieleesi kuvia pahimmista skenaarioista. Jokaisella solullaan on tietoinen siitä, että kaikki on menetetty.

Ajatukset kimpoilevat pään sisässä ja pommittavat aivoja kuin superpallot ja tunteissa vuorottelevat pettymys, suru, pakokauhu, ahdistus, tuska ja pelko. Sillä hetkellä ei ole kykeneväinen ajattelemaan muita kuin itseään ja omaa tilannettaan. Mieli ja kehon hormonit ovat alkukantaisessa selviytymistilassa.

Et voi auttaa.

Masentuneen olo on kaikin tavoin kurja. Kun pään sisäiset “lopun ajat” iskevät, rationaalisella ajattelulla on hyvin vähän valtaa. Ei auta, vaikka muut kuinka sanoisivat, että “kyllä se ohi menee” ja “oot aikaisemminkin pärjännyt” tai “nyt vaan lepäät ja syöt jäätelöä”.

En tiedä, kumpi on pahempaa, se, ettei vointiasi haluta uskoa (“se on vaan laiska!”) vai se, että sitä vähätellään. Uskotellaan, että se on vain ohimenevä vaihe. Ja vaikka olisikin, silloin, kun paniikki kehossa on suurin, vain käsillä olevalla hetkellä on merkitystä.

. . .

Kuva: Pixabay

Tuntuuko vieläkin vaikealta hahmottaa?

Vaikka toisen pahaa oloa tai sen syitä olisi mahdotonta käsittää, se ei silti tarkoita, etteivätkö ne olisi todellisia. Koska olemme niin usein itse kykenemättömiä auttamaan masentuneita läheisimpiämme, tarvitsemme lisää masennukseen liittyvää tutkimusta, tietoa ja käytännön mielenterveystyötä.

Muun muassa Suomen Mielenterveysseuran Mielinauha-keräyksellä kerätään varoja mielenterveyden edistämiseen ja vaikeassa elämäntilanteessa olevien kriisiauttamiseen. Mielinauha on kirkkaan vihreä ja siinä lukee valkoisella “olet tärkeä”.