Tag

masennus

Browsing

Vastuunkannon rajamailla – Oma selviytyminen kriisien keskellä

Hyvää keskitalven aikaa! Näistä päivistä alkaen pitenee päivä jälleen hetki hetkeltä ja liikumme kohti kesää. Tässä blogipostauksessa pääsette fiilistelemään vihreitä aikoja alkusyksystä äänitetyn podcastin kautta.

Vuodenvaihde lähestyy ja uusi kierros Auringon ympäri alkaa. Kuluneeseen vuoteen on kuulunut haasteista selviytymistä, eikä niistä kaikista ole täysin selvitty vieläkään. Se on opettanut yhä uudestaan sen, mitä moni pitää itsestäänselvyytenä, mikä monelta puuttuu ja minkä jokainen uupunut joutuu opettelemaan alusta: itsestään huolehtimisen.

Kaksi vuotta sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jossa paljastui suomalaisvanhempien kuuluvan maailman uupuneimpien vanhempien joukkoon. Uupuneempia vanhemmat ovat vain kuudessa muussa maassa… muun muassa Sveitsissä.

Sveitsissä ei ole subjektiivista päivähoito-oikeutta – se on kaukana siitä! Jos lapsen haluaa kokopäiväisesti hoitoon työviikkoina, on usein maksettava niin paljon, että koko töihin meneminen ei ole enää taloudellisesti mielekästä. Maassa onkin paljon SAHMeja, stay-at-home-äitejä eli kotiäitejä – Ja kyllä… he ovat useimmiten äitejä.

Jokainen, joka on kokeillut kotivanhemmuutta, jossa puoliso tekee pitkää päivää palkkatöissä ja omalle vastuulle jää lapsen tai lapsien lisäksi muu kodinhoito, tietää, ettei se ole kevyttä rallattelua. Yhtälö, jossa toinen osapuoli tuo leipää pöytään ja toinen hoitaa sitten, noh, kaiken muun, voi toimia niin kauan kuin kaikki sujuu ajatustemme mukaan. Mutta heti, kun yhtälöön tulee poikkeamia, tapahtuu jotain odottamatonta tai lapset vaativat erityistä tukea, alkaa pakka hajota.

Isovanhemmilla on Sveitsissä iso rooli vanhempien auttajina. Naapurissamme asuu vanhempi pariskunta, jonka luo heidän tyttärensä usein tuo alle vuoden ikäisen lapsensa. Isovanhemmat pitävät huolta lapsesta, jotta äiti saa toimitettua muut asiat ja levättyä.

Mutta entä, kun isovanhempia ei ole?

Kotikuntamme järjestää vanhempainneuvontaa lapsen koko lapsuusiän ajan. Kysyin kerran sieltä, mistä väsyneenä voisi saada apua. Minua kehotettiin ottamaan yhteyttä psykologiin ja että myös Punaiselta Ristiltä voisi kysyä lastenhoitajaa. Paikallinen Punainen Risti siis kouluttaa teinejä lastenhoitajakursseillaan ja nuorien on mahdollista ansaita taskurahaa tekemällä lastenhoitokeikkoja koulun jälkeen ja viikonloppuina.

Laiha lohtu ja totta kai: apu maksaa.

Lopulta laitoimme lapsemme yksityiseen hintatuettuun päiväkotiin tämän vuoden alussa, josta hän toki oli noin puolet ajasta sairaana kotona.

Avun kysyminen ei ole helppoa. Erityisesti suomalaiselle se ei tunnu olevan helppoa. Kuinka usein olet itse sanonut kenellekään “tarvitsen tässä apua, en osaa tätä yksin”? (Äläkä yritäkään väittää, ettei elämässäsi koskaan olisi sattunut eteen tuollaista tilannetta!)

On hyväksyttyä kantaa kaikki vastuu yksin, on hyväksyttyä selviytyä ilman apua ja on erittäin hyväksyttyä uupua tuon kaiken alle. Erilaisilla tavoilla itsensä uuvuttamisesta on tullut ajan statussymboli ja jopa tavoiteltu normi. Käydään pohjalla ja sieltä noustaan sankarin lailla ylös. Samaistuttava tarina, jonka kaikki tykkäävät kertoa.

Mutta niin ei todellisuudessa aina käy. Kaikki eivät nouse.

Ja hekin, ketkä nousevat, saattavat hyvin pian löytää itsensä uudestaan tutusta paikasta kuopan pohjalta. Koska uupumukseen helposti johtava suorittaminen ei katoa hetkessä. Eikä se katoa sillä, että “vähän tässä lomailen ja toivun parisen viikkoa”…

Yritämme parhaamme, kipuilemme riittämättömyyden tunteiden kanssa ja epäilemme itseämme (“en varmasti ole tehnyt tarpeeksi, enhän ole vielä yhtään uupunut”). Odotamme hyväksyntää muualta, ulkoa päin. Kelpaanhan minä? Toivomme, että joku sanoisi “hienoa, hyvin tehty”, ja joku saattaa niin sanoakin. Mutta lopulta toivomme kuitenkin, että se joku sanoisi “tämä riittää – nyt lopeta ja mene lepäämään”. Mietimme, näkeekö kukaan, miten voin.

Miksi luvan lepoon pitää tulla ulkoapäin? Miksi pitää aina kauhoa kunnes törmää seinään? Miksei työpäivää voi lopettaa silloin, kun on vielä hyvä olo?

Kukaan ei voi tietää, miten paljon kuormaa joku toinen tällä hetkellä vielä jaksaa kantaa, mutta jokainen voi tietää, miten paljon itse jaksaa kantaa. Vain sinä itse voit tunnistaa ja vetää omat rajasi. Ei kukaan muu puolestasi.

Ja omista rajoistaan tulee pitää kiinni. Pitää olla hyväksyttyä sanoa ei. Pitää olla hyväksyttyä todeta en jaksa. Ja pitää olla hyväksyttyä sanoa en osaa enkä pysty tekemään tätä yksin, tarvitsen siinä apua. Ja jokainen näistä tarkoittaa, että olet onnistunut jossain.

Olet onnistunut pitämään huolta itsestäsi.

Omalla kohdalla rajojen tunnistaminen on vaatinut niiden ylittämisen monta kertaa. Lopulta niistä on tullut niin tuttuja, että jos rajaa vähän venyttäisi, oltaisiin silti tutulla maalla. Jaksamisen äärirajoilla asuminen ei ole terveellistä, mutta se on ehkä antanut karumman kautta läksyn vastuun kantamisesta omasta hyvinvoinnistaan.

Voisi sanoa, että meissä jokaisessa on sisällä pieni lapsi, joka kaipaa tukea ja hyväksyntää aikuiselta. Sisäinen lapsemme odottaa, että joku antaisi luvan levätä, luvan olla uhraamatta itseään. Tuon lapsen lisäksi itsestään pitää löytää myös se aikuinen. Aikuinen asettaa rajat ja antaa ymmärrystä ja rakkautta. Luvan levätä.

Minulla on jo lapsi. Minun pitää olla aikuinen.

Masennus initiaatioriittinä ja matka romahdusteoreetikosta kotitarveviljelijäksi

Tämän vuoden podcastiin haastattelin kuvittaja-kirjailija Tytti Leiwoa. Olemme kummatkin kärsineet akuutista ympäristöahdistuksesta ja hakeneet lohtua alkukantaisemmasta elämäntyylistä (minä ajatuksen tasolla, Tytti kirjaimellisesti).

Häneltä on ilmestynyt yhteistyössä Eeva Maria Leinon kanssa kaksi pohjoisen mytologiasta inspiraatiota ammentavaa teosta. Podcastissa juttelemme uupumuksesta, masennuksesta ja ekokatastrofin kirvoittamista ajatuksista.

Tytti Leiwolta on tähän mennessä ilmestynyt kaksi kirjaa ja kolmas on työn alla. Kuluneen vuoden hän asui jurtassa Pohjois-Karjalan rajametsissä. Kuva: Kati Hiltunen

Vauva valvotti 9 kuukautta ja vei voimat, mutta neuvola passitti äidin psykologille – Riittävyyden rajat ja niiden hinta

Päivät luisuvat eteenpäin. Nopeammin kuin ehdin tarttua niihin. Jotenkin silti pystyn purjehtimaan niillä, löydän kelluttavan pisteen. Päivittäin tulee mieleen uusia kirjoittamisen aiheita. “Tästäpä pitäisi sanoa jotain ääneen!” Löydän hetkiä, jotka merkittävästi nostavat esille oman elämäni ja muiden samassa tilanteessa elävien elämän erilaisuuden toisten todellisuuksien kanssa. “Tässä on se kipupiste. Tämä tiivistää ymmärrettävästi koko arjen.”

Mutta olen vältellyt kirjoittamista. En ole edes avannut koko blogia, josta on tullut minulle sensitiivinen asia. Ei enää tunnu hyvältä jakaa henkilökohtaisia asioita julkisesti. Toisaalta, kukapa niitä nyt lukisikaan. Välillä olen ajatellut lopettaa koko touhun.

Sitten tässä eräänä päivänä kuulin, kuinka kirjoitukseni ovat auttaneet erästä läheistäni käsittelemään omaa uupumustaan ja antanut työkaluja jaksamiseen.

Jos tästä on ollut yhdellekään hyötyä, tämä kaikki on ollut sen arvoista.

Siispä jatkan sepustamistani itselleni ajankohtaisista ikuisuusaiheista: uupumus, jaksaminen ja omat arvot.

En halua enää profiloitua masentuneena tai mielenterveyskuntoutujana. Haluan eroon leimasta. En silti voi paeta todellisuutta, joka on, että olen oikeasti uupunut. Tai ainakin täytän uupumuksen kriteerit.

Mutta se on eri asia kuin masennus.

Kuva: Riku Malminiemi

Uupumus saattaa johtaa masennukseen, mutta itsessään se ei ole sitä. Uupua voi lisäksi muuallakin kuin töissä. Uupua voi ihan kotona, omassa elämässään. Eikä se vaadi masennusta parikseen. Siksipä ärsyynnyin toden teolla, kun kotikuntamme neuvolassa minua pyydettiin täyttämään kysely, jolla selvitettäisiin, kärsinkö synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Olimme keskustelleet vauvan unirytmistä ja olin kertonut, ettei lapsi ole koko 9 kuukauden aikana nukkunut kertaakaan kokonaista yötä vaan heräilee edelleen 2-3, joskus 2-8 kertaa. Ollaan yritetty omassa sängyssä nukkumista, isin öitä, mietitty unikouluja ja omassa huoneessa nukuttamista, konsultoitu sosiaalista mediaa ja harkittu vyöhyketerapiaa vauvalle.

Olen huonosti levännyt enkä oikein ehdi nukkua päivisinkään (en halua oman mielenterveyteni vuoksi luopua siitä vähäisestä omasta, vauvattomasta ajastani). Lisäksi tuntuu, ettei vartin tehotorkut enää riitä. Tarvitsisin kunnon loman, jonka aikana saisin nukuttua kokonaisia öitä useamman putkeen. (Huvittavaa muuten, miten tormentum insomniae aiheuttaa kyllä valtion käyttämänä kansainvälisen selkkauksen, mutta vauvojen rääkkäämistä vanhemmista ei niin tarvitse puhua.)

Väsymys on katala vieras. Se tulee hiljaa itsestään ilmoittamatta ja asettuu taloksi. Niin vähin äänin, ettet aluksi huomaa sen vierailuita tai kuvittelet, että ne ovat vain lyhyitä ja väliaikaisia. Ne ovatkin – alkuun. Päivä päivältä väsymys jää vierailemaan pidemmäksi aikaa. Eräänä päivänä se sitten muuttaa luoksesi asumaan etkä pääse siitä eroon. Lopulta et enää muista, millaista elämä oli ilman tuota nurkissa luuhaavaa vierasta. Sitten jonain päivänä tuo väsymys alkaakin pomoksi omassa kodissasi. Tullaan pisteeseen, jossa olet liian väsynyt kyetäksesi edes ajattelemaan keinoja päästä siitä eroon. Siitä on tullut osa sinua.

Kaikki eivät edes heti tajua, että jotain olisi vinossa. En minäkään tajunnut vuosia sitten vaan kuvittelin elämän olevan tämmöistä kaikille. Uuvuttavaa ja ikävää. Sittemmin ajattelin, että se olen vain minä – minä olen luonteeltani tällainen, väsynyt ja surumielinen. Kunnes joku sanoi minulle, ettei sen kuulu tai tarvitse olla tuollaista. Nyt tunnistan vaaran paikat paremmin tai ainakin sen, milloin ollaan menossa väärään suuntaan.

Vaan mitenpä muutat kurssia, kun elämän tahdin sanelee sinusta riippuvainen lapsi?

Kysyin neuvoa neuvolasta, koska tiesin, että tilanne vaatisi akuuttia korjausta, mutta että se olisi myös korjattavissa sillä, että saan nukkua ja levätä enemmän. Mutta mitä ihmettä…? Sain eteeni kysymyslomakkeen, jolla selvitetään, onko tuore vanhempi masentunut. Kysymyksissä oli muun muassa: “Oletko pystynyt nauramaan viimeiseen seitsemään päivään?”, “Oletko kokenut syyllisyyden tunteita, kun jotain on mennyt pieleen?” ja “Onko olosi ollut niin huono, ettet ole pystynyt nukkumaan?” Kyselylomake löytyy täältä.

Ei kovin yllättäen sain tulokseksi yli 10 pistettä, jolloin neuvolan työntekijä kehotti etsimään keskusteluapua mielenterveyspuolelta.

Keskusteluapua? Mistä mä siellä keskustelisin? Siitä kuinka helvetin väsynyt mä olen?

Neuvola kysyi myös, onko Sveitsissä jotain sellaista tekemistä, josta saisin tyydytystä ja jossa voisin toteuttaa itseäni omana persoonanani. Sen lisäksi, että vaikka mulla olisi siihen aikaa, mulla ei olisi siihen kuitenkaan jaksamista. Totesin, ettei sellaista oikeastaan ole. Teen satunnaisesti keikkatöitä, joista saan suuresti tyydytystä (koska ne ovat aikaa aikuisten kanssa ilman lasta ja niiden kautta koen olevani hyödyllinen), mutta tietenkin ne väsyttävät ja tuovat haasteita muun perheen elämään. Olen siitäkin kokenut huonoa omaatuntoa.

Päivissäni on tällä hetkellä ihan tarpeeksi. Joskus niissä on jopa liikaa. Ehkä kerrankin olen löytämässä sen määrän, mikä on tarpeeksi! Olen hiponut niitä rajoja, missä uskallan sanoa, että tässä se nyt on, nyt riittää!

Olen saavuttanut riittävyyden rajat.

Kuva: Riku Malminiemi

Neuvolakäynnin jälkeen jäin kuitenkin miettimään, mistä sen voi edes tietää, mitä se omannäköinen tekeminen olisi. Kuulostaa siltä, että sitä varten tarvitsisi tuntea itsensä ihan hirvittävän hyvin. Mitä pidemmälle ja tarkemmin katson, huomaan, että sitä on tullut palloiltua koko elämänsä läpi tähän pisteeseen asti tuntematta itseään juurikaan.

Olen tehnyt valintoja pitkälti kokeilunhalusta tai sosiaalisen paineen alla, miellyttääkseni jotakuta tai jotain suurempaa kasvotonta kokonaisuutta (usein yhteiskuntaa ja sen arvoja, joita en ole aina kokenut omikseni). Mitä olisinkaan kirjoittanut lukiossa tai minne hakenut lukion jälkeen opiskelemaan, jos olisin tuntenut itseni hyvin. Ja jos minulla olisi ollut rohkeutta olla oma itseni.

Voisin olla hyvinkin erilaisella tiellä nyt.

Tehtyjä tai tekemättömiä valintoja on kuitenkin turha surra, niitä ei voi enää takautuvasti muuttaa. Enkä surekaan.

Uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta olen päätynyt tänne: vieraaseen maahan valvomaan univajeisena itseään joka helvetin tukea vasten pystyyn änkeävää ihmispentua. Enkä muuttaisi siitä mitään.

Edessä on vain tuleva ja tulevat valinnat.

Puhuin samasta asiasta yksi päivä puhelimessa ystäväni kanssa. Meillä kummallakin tuntui olevan mietinnän alla se, mitä me nyt oikeastaan haluammekaan elämältämme, jotta se olisi mielekästä ja tyydyttävää.

Ystäväni oli juuri saanut vakituisen työpaikan. Sen kuuluisan eläkeviran, joka toi hänelle taloudellista turvaa ja vakautta. Myös täytettä useimpiin päiviin. Mutta entäpä työn lisäksi, ystäväni pohti. Mitä hän haluaisi tehdä työltä jäävällä ajalla.

Minä taas pohdin, onko enää koskaan kotitöiltä jäävää aikaa…

Muistan, että aikaisemmin sitä oli, mutta senkin käytin jonkin muun asian suorittamiseen. Oli aika, kun olin kirjoilla kahdessa eri oppilaitoksessa ja suoritin kahta tutkintoa yhtä aikaa, olin töissä ja harrastin. Lisäksi oli parisuhde ja muu sosiaalinen elämä. Sain virtaa paikasta toiseen juoksemisesta. Kunnes se virta ehtyi.

Tuo oli typerää, tiedän sen nyt. Mutta onko siitä opittu mitään? Haluan uskoa, että ainakin jotain. Ainakin nyt tiedostan, että tarvitsisin unta. Nyt vain tuntuu siltä, että siinä, missä aikaisemmin sen olisi voinut itse valita (mutta suorittajaminäni esti sen), nyt se on vaikeampaa tai jopa mahdotonta olosuhteiden vuoksi.

Jos minulla sitten olisi aikaa ja jaksamista, mitä se muu tekeminen olisi?

Kun osallistuin yliopistoaikanani Opiskelijan Kompassiin, psykologisen ohjelman yhtenä tärkeänä kulmakivenä oli kirkastaa omat arvot ja alkaa elää arvojensa mukaista elämää. Pohdimme puhelimessa ystäväni kanssa, etteivät ihmiset enää välttämättä havittele perinteisesti elämässä arvokkaina pidettyjä asioita, kuten pysyvää parisuhdetta, perhettä, isoa omaisuutta tai statusesineitä. Kulutusarvot olisivat toivon mukaan väistymässä jonkun kestävämmän elämän tarkoituksen tieltä.

Minä ja ystäväni olemme marinoituneet kulutus- ja suoritusmaailman arvoissa päälakea myöten jo 30 vuotta. Sen erottaminen, mistä saamme itse iloa ja mitkä ovat omia arvojamme eivätkä vain yhteiskunnan meihin istuttamia, on vaikeaa. Ja entäpä jos käykin ilmi, että omat arvot ja itselle sopiva tapa elää olisivatkin aivan muuta kuin yleisesti hyväksytyt? Mitä jos ne ovatkin täysin poikkeuksellisia tai epätavanomaisia?

Me toki kasvamme ja muutumme kaiken aikaa. Myös käsitys ihanteellisesta elämästä muuttuu. Kun lapsina halusimme prinsessoiksi tai avaruuslentäjiksi, nuorina se haave oli muuttunut hyväpalkkaiseksi työksi alalla, jolle sydän palaa. Nyt aikuisina se haave voi olla vain luonnonmukainen ja yhteisöllinen hiljaiselo kaukana hälinästä.

Kaiken tämän palloilun jälkeen minulla sattaa kuitenkin olla jo haju siitä, mitä se itselleni voisi olla… Kunhan vain olisi rohkeutta lähteä toteuttamaan sitä. Ja jaksamista.

Mitä yhteistä on masennuksella ja koskenlaskulla? – Kertomus erään mielen ahdistuskohtauksesta

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. En koko kuussa, enkä viime kuussakaan. Minulla on tästä huono mieli, mutta kirjoittamattomuus johtuu siitä, että oloni on ollut vielä huonompi.

Tänä syksynä kävin syvemmällä kuin pitkään aikaan – ehkä koskaan. Kaikki lähti uutisista, jotka alkoivat kasautua kiihtyvällä vauhdilla eikä minulla ollut resursseja tai välineitä käsitellä niitä. Jotkut uutiset olivat hyviä, kuten uusi, lupaava työpaikka ja muutto ulkomaille, ja samaan aikaan jouduin pelkäämään minulle rakkaan ihmisen hengen puolesta.

Eräänä aamuna sain pahan ahdistuskohtauksen, jonka aikana toivoin, että kehoni antaisi periksi ja kuolisin pois. Ahdistuksen hetkellä en nähnyt muuta tietä ulos vaan olin täysin mieleni vallassa.

Kuva: Pixabay

Taustalla olivat monet minulle rankat uutiset ja aamuahdistuksen viimeisteli pitkäksi venähtänyt yö. Ahdistuksen alkaessa hengitykseni aluksi salpautui ja aloin hyperventiloida. Sisuksiani puristi ja silmissäni pimeni. Tuntui kuin pääni poksahtaisi samaan aikaan, kun oksentaisin sisukseni pihalle.

Häpesin itseäni. Kohtaus oli erityisen paha siitäkin syystä, koska luulin päässeeni vaivasta eroon. Kohtausta oli edeltänyt lievä depressiojakso ja sen seurauksena masennus syveni. Masennus uusii noin puolella masennuksen kerran kokeneista henkilöistä. Näinpä myös minulla.

Kohtaus meni aikanaan ohi ja sen laannuttua kirjoitin siitä Facebookiin. Sain paljon yhteydenottoja ja paljon hyvää palautetta. Moni ihminen kertoi kokeneensa täsmälleen samanlaisia fiiliksiä, mutta ei ole kehdannut tai kyennyt sanoittamaan niitä.

Ahdistuskohtauksen aikana muistan miettineeni, tätäkö loppuelämäni tulisi olemaan. Murhetta ja synkkiä pilviä. Ajatus johtaa hyvin nopeasti johtopäätökseen: miksi jaksaa jatkaa?

Kohtaukset eivät tokikaan ole päivittäisiä tai edes viikottaisia. Ne eivät tule säännöllisesti tai ennakoidusti eivätkä laukea samoista asioista. Masennus ei myöskään vielä toistaiseksi ole kaatanut minua pysyvästi vuoteeseen. Pystyn työskentelemään masentuneenakin. Tällöin en vain näe mitään valoa elämässäni vaan toimin automaattiohjauksella kuin robotti.

Tämän seurauksena välillä ajattelen, etten edes ole “kunnollinen masentunut”. En ole uskottava ennen kuin jään sängyn pohjalle makaamaan. Onnellisena päivänä omia depressiopätkiä on vaikea muistaa. Sitten, mustan koiran jälleen ilmestyessä, muistan tämän ajatuksen. Tällöin kyseenalaistan, olenko edes masentunut vai vain paska ihminen.

Kuva: Pixabay

Kuten olen jo aiemminkin kirjoittanut, masennus ei ole kuin flunssa. Se ei tule ja mene ja ole sellainen, että kun kerran olet parantunut, olet terve. Masennus ei välttämättä ala yhtäkkiä, niin että sen huomaisi. Minä kasvoin siihen. Aivan kuin mieleni ja persoonani olisi valinnut masentuneen tavan elää, vaikken tehnyt sitä tietoisesti.

Voiko masennuksesta oppia eroon? Jos voikin, se jättää kuitenkin aina jälkensä ihmiseen. Se on muuttanut minuakin. En enää palaa entiselleni kuin flunssan jäljiltä palataan. Samaksi ihmiseksi, joka olin ennen sairastumistani. Tämä on ollut vaihe elämässäni, joka kasvattaa minua henkilönä ja vaikuttaa kehittymiseeni ehkä enemmän kuin mikään aikaisempi kasvutapahtuma elämässäni.

Masennusta voi kuitenkin oppia hallitsemaan. Nimittäin hyvin usein masennus on negatiivisten ja kieroutuneiden ajatusten vyyhtiä, joka toistaa ja toistaa itseään. Ahdistuskohtaukset alkavat, kun mielemme vakuuttaa kehollemme, että olemme vaarassa. Menemme fyysiseen paniikkiin, jolloin saatamme tarvita ulkopuolisen apua päästäksemme pois hurrikaanin keskeltä.

Kuva: Pixabay

Koskessa meloneena ajattelen, että syyllistävät ja masentavat ajatusketjut ovat kuin voimakas virta. Ne imaisevat sinut mukaansa. Päästäkseen pois virrasta, täytyy meloa tietoisesti vastaan tai vauhdikkaasti eteenpäin karikoita ja sisäänsä houkuttelevia pyörteitä väistellen.

Jos antaudut ajatusten virralle, ne vievät sinut mennessään ja saattavat upottaa sinut. Voimakkain virta johtaa ennen pitkää suoraan ahdistuskohtauksen kuohuihin. Noissa kuohuissa on vain puoliksi vettä ja puoliksi ilmaa. Ne eivät kannattele sinua eikä niissä pysty melomaan tai hengittämään. Lopulta valkoinen vaahto nielee sinut ja sylkäisee pihalle mankeloituaan melojaa tarpeeksi.

Virran voimistuminen täytyy huomata ajoissa, ettei se kasva omille voimille liian isoksi, jolloin sitä ei voi enää voittaa. Kun huomaat olevasi virrassa, voit sanoa itsellesi “kohta tulee koskiosuus, älä mene sen mukana”. Synkkien ja kamalien ajatusten ja pelkojen ajatteleminen koskena luo turvaa ja auttaa hahmottamaan, milloin virtauksen määrä ja masennuksen imu lisääntyy.

Joskus pitkän matkan synkkien ajatusten vesissä ajelehtinut mieli on kuitenkin liian väsynyt jaksaakseen tapella virtaa vastaan yksin. Silloin tarvitsee rannalta pelastusliinan heittävän ihmisen.

Miksi “kylpeä metsässä”? – Omakohtainen kokemus päivänä, jolloin kaikki luhistui

Mitä metsäkylpemisestä saa ja mihin se auttaa? Alunperin ajattelin kirjoittaa aivan tavallisesta metsäkylpyhetkestä, mutta dokumentointipäivän aamu toikin mukanaan aivan uudenlaisen syyn lähteä metsään.

Mutta ensinnäkin… mitä metsäkylpy edes on? Metsäkylpy on käytännössä yksinkertaisimmillaan tietoista läsnäoloa metsässä, jolloin ympäristön annetaan tulla tykö kaikkien aistien kautta. Metsäkylpy rauhoittaa mieltä, rentouttaa ja antaa virtaa. Tutkimusten mukaan se auttaa muun muassa unettomuuteen ja palautumaan stressistä. (Li 2018)

Se myös lohduttaa ja auttaa yksinäisyyteen. Suomalaisten tutkimusten mukaan ihmisen tunnesäätely toimii paremmin luontomielipaikassa. (Korpela & Ylén 2005) Viherympäristöt lisäävät myös ihmisten välistä kanssakäyntiä ja sosiaalisuutta (esim. Sullivan, Kuo & Depooter 2004), voivat vähentää yksinäisyyden tunteita (esim. Maas et al. 2009) ja auttavat itsereflektiossa.

Metsäkylpeminen sellaisena kuin siitä nyt puhutaan, lähti Japanista 80-luvulla. Siellä metsäkylpy (shinrin-yoku) kehitettiin työkaluksi luonnosta etääntyneiden, kovasta työstressistä ja uupumuksesta kärsivien ihmisten hoitoon. Siellä lääkärit saattavat edelleen määrätä potilailleen käynnin johonkin maan yli 60 metsäterapiakeskuksesta.

Oman metsäkylpypäiväni aamu oli lupaava. Sää lupaili upeata kesäpäivää ja aloitin päiväni ihan perinteisellä kylvyllä käväisemällä aamu-uinnilla läheisessä järvessä. Juuri hetkeä ennen metsään lähtöä sain kuitenkin kaksi puhelinsoittoa, jotka pysäyttivät muutoin täydellisen päivän.

Kuinka voikaan kaikki luhistua kuin korttitalo muutamasta takaiskusta.

Olen etsinyt nyt aktiivisesti töitä noin puolen vuoden ajan. Hakenut eri alojen paikkoihin eri puolille Suomea. Välillä matkustanut työhaastatteluun Lappiin asti. Nyt odotin vastausta kahdesta viimeisestä hausta. Kyseessä oli kaksi unelmapaikkaa, joiden eteen olin nähnyt kovasti töitä. Ne olivat viimeiset verkot vedessä. Niiden jälkeen ulapalla ei olisi enää kiintopisteitä.

Tuona aamuna sain jälleen jo surullisen tutuksi tulleen vastauksen: “Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.”

Näiden soittojen jälkeen tulevaisuuteni vaikutti tyhjältä ja kirjoittamattoman epävarmalta. Työnhaku oli alkanut muistuttaa totista kilpaurheilua, jossa vain yksi voi voittaa, enkä ollut koskaan ollut kovin hyvä kilpaurheilussa. Pelotti. Ja pelokas mieli kaivoi muistojen syövereistä kaikki edelliset epäonnistumiset ja alkoi muodostaa yhtälöä.

Tuossa yhtälössä en kelpaisi minnekään. Olen täysin vääränlainen, väärän näköinen, väärän muotoinen ja väärän mallinen. En ole tarpeeksi iloinen, kaunis tai onnellinen. Näin minulle on sanottu elämäni aikana useampaankin kertaan ja nyt nuo kaikki kerrat piirtyivät mieleen kirpaisevalla tarkkuudella.

Koin jälleen, ettei minulle olisi varattuna minkäänlaista tulevaisuutta. Olin ikään kuin elämäni reunalla, jossa pitäisi joko kasvattaa siivet tai hypätä alas.

Ryvin itsesäälissä. Se tuntui ainoalta asialta, mitä tässä tilanteessa osaisin ja haluaisin tehdä. Halusin sukeltaa siihen, uida siinä, kylpeä siinä…

Sitten muistin metsäkylpyaikeeni. Metsään lähteminen ei todellakaan houkuttanut enää. Ja ehkä siksi sinne lopulta lähdinkin. Ehkä halusin rankaista itseäni. En tiedä.

En muistanut edes laittaa hyttysmyrkkyä. Pitkähihaisen ja juomapullon sentään muistin ottaa mukaan.

Lähtiessäni oloni oli tyhjä, turta ja voimaton. Olin täysin oman sisäisen kokemusmaailmani vallassa ja myös ulkomaailma näyttäytyi sen kautta. Muistan, että ensimmäinen asia, jonka huomasin ulkomaailmasta, oli kuumuus. Huomasin paistuvani pitkähihaisessani.

Astuessani metsän siimekseen, ilma muuttui välittömästi viileämmäksi ja metsäpolulla vallitsi mukava lämpötila. Metsässä kuulin ensimmäistä kertaa lintujen laulun, vaikka ne olivat varmasti laulaneet takapihallammekin koko aamun. Peippo ja räkättirastas varoittelivat latvuksissa ja ilmoittivat minun saapuneen. Olin vieras toisten kodissa – epätoivottu sellainen…

Hieman kauempaa kuuluivat lokkien äänet, kaukainen liikenne ja lähestyvän ukkosen laiska jyrähdys. Tuuli humisutteli puita siellä täällä pienellä metsäalueella.

Muistin hengittää. Olin puheluista asti hengittänyt kevyesti ja pinnallisesti ja puheluiden aikana varmasti osin myös pidätellyt henkeä. Hengittämistä ei voi vahingossa lopettaa, mutta kuinka usein siltikin unohdamme hengittää!

Vedin vapisevin keuhkoin tietoisesti syvään henkeä ja avauduin samalla hajuille ja tuoksuille ympärilläni. Metsässä tuoksui paahteiselta ja maalta. Muistin, kuinka kuivalla säällä metsä tuoksuu aivan erilaiselta kuin sateen jälkeen.

Hajuaistilla on suora yhteys aivojemme muistikeskukseen, joten se pystyy sekä sitomaan läsnä nykyhetkeen että tuomaan mieleen vahvoja muistoja. Päätin valita läsnäolon hetkessä.

Valitsen tutuista poluista sen, jota en yleensä käytä. Olen valmis uuteen.

Huomioni kiinnittyy polun vieressä kasvavan tuomen lehdistä nouseviin äkämiin. Mietin, onko kyseessä äkämäpunkin aiheuttamat nystyt vai onko olemassa muitakin eliöitä, jotka tuottavat näitä.

Rachel ja Stephen Kaplanin kehittämän tarkkaavuuden elpymisen teorian (ART) mukaan luonnonympäristö auttaa aivojen uupumustilaan viemällä huomion aistiärsykkeisiin. Aivojemme valikoiva, suorittava ja arvioiva osa saa levätä, kun olemme täysin valikoimattoman tarkkaavaisuuden vallassa.

Jo muutaman minuutin jälkeen minulla onkin tarkkaavaisempi olo ja kiinnitän huomiota ympäristön yksityiskohtiin.

Metsäkylvyssä käytetään kaikkia aisteja, myös makuaistia. Tähän aikaan ei ole vielä marjoja ja monet villiyrteistäkin ovat kasvaneet kitkeriksi. Näiden sijaan metsässä voi kokeilla haistella ilmaa suu auki ja kieli ulos työnnettynä.

Saavun kohtaan, jossa puunrunko on kaatunut polun yli. Muistan kohdan viime syksyltä, jolloin kuvasin rungon päällä kasvavia sammalia. Sammal on nyt kuivaa ja kutistunutta. Littanana se yrittää selviytyä helteestä kuihtuvalla rungolla. Kaadan sammalen päälle juomapullostani vettä ja katson, kuinka pisarat valuvat runkoa pitkin ja jäävät kuivahtaneelle pinnalle pyöreinä kristallipalloina.

Pian saavun polkua pitkin alueen vanhimman puun luokse. Mäntyvanhus on selkeästi muita ympäristön puita korkeampi ja paksumpi ja sen kuori on alkanut muodostaa kilpikaarnaa, kuten vanhat männyt tekevät.

Viime talvena löysin samaisen puun juurelta pähkinöitä ja siemeniä. Tuolloin mietin, oliko kätkö ihmisen vai jonkun muun eläimen tekemä. Nyt yllätyksekseni puun juurelle on kannettu vadin muotoinen kivi. Noin tarjottimen kokoinen laakea ja tasainen kivi on hieman kovera niin, että sen kohoavat reunat estävät kivelle asetettuja asioita vierimästä maahan.

Mieleeni tulee välittömästi alttari. Onko tämä jonkun uhripaikka metsälle? Ajatus herättää minussa iloa ja kiitollisuutta. Hetkessä on pyhän paikan tuntu.

Kivellä ei tällä hetkellä ole mitään ja mietin, mitä itse voisin metsälle antaa. Lopulta kaadan kuivuuden ja kuumuuden koettelemille metsän asukeille vettä. Juomavesi jää kivelle kuin maljaan.

Oman juomaveteni uhraaminen vanhan puun juurella on kunnioituksen ele ja pysähdyn hetkeksi makustelemaan tuota tunnetta. Kun me nykymaailmassa pyrimme suorittamaan täydellisesti, korostamaan itseämme ja saavuttamaan asioita miellyttämällä toisia, ehdimmekö missään välissä kokemaan kunnioitusta tai arvostusta?

Tässä tunteessa vanhaa puuta ja koko metsää kohtaan ei ole kateutta tai kilpailuhenkisyyttä. On vain hyväksyntää.

Sivelen isoa runkoa ja huomaan useita eri hyönteisiä ja hämähäkkejä sen pinnalla ja raoissa. Yksi yksittäinen puu kuhisee elämää vaikkei sitä nopealla vilkaisulla huomaakaan. Vain syventymällä lähempään tarkasteluun voi huomata aurinkoa ottavan kärpäsen, muurahaisten salaiset polut tai itselle tuntemattoman öttiäisen ruokailuhetken. Joillekin eliöille tuo puu on koko maailma.

Toisessa lähellä olevassa rungossa koputtaa käpytikka. Tajuan jälleen koko metsän suuren vuorovaikutusverkoston. Yhteydet singahtelevat lajista toiseen ja kaikki kytkeytyy lopulta takaisin puihin. Niin käpytikalle kuin monille selkärangattomillekin puut ovat ravinnon lähde ja ehto suvun jatkamiselle.

Tikka ruokailee hyönteisillä ja osa hyönteisistä käyttää puunrunkoa toukkiensa kasvualustana ja ravintona. Hyönteiset puolestaan saattavat kuljettaa mukanaan sienikumppania, joka niinikään elää puussa ja jauhaa puuaineksen toukkien suuhun sopivaksi, kuten osa puupistiäisistä tekee.

Uppoudun hetkeksi metsän verkostoihin. Kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, on osa metsän luonnollista kiertokulkua, jossa jokaisella eliöllä on paikkansa. Sen sijaan ihminen erkaantuessaan luonnosta on kuin vieraslaji sinne jälleen palatessaan.

Jatkan polkua risteykseen, jossa johdatin puolisoni vahingossa harhaan retkeillessämme ensimmäistä kertaa alueella. Rakas muisto ja siihen liittyvät tunteet pilkahtavat sisälläni ja hymyilen ensimmäistä kertaa mielessäni. Tällä kertaa en pelkää eksymistä. Metsässä ei ole mitään pelottavaa.

Maisema vaihtuu kuusimetsään ja hämärän vihreä sammalmatto muistuttaa minua lapsuuteni peikkometsistä. Punatulkkukoiras lehahtaa eteeni kuusen oksalle. Sen kirkkaan punainen vatsa loistaa majakan lailla vasten tummanvihreää taustaa. Häkellyn tuosta upean esteettisestä näystä! Linnun puoliso lehahtaa myös paikalle ja ne jatkavat yhdessä kuusten latvuksiin.

Metsäkylvyssä on tärkeää etsiä itselleen sopiva paikka. Sellainen, missä on helppo ja miellyttävää olla. Minulle se on veden äärellä.

Tulen rantaan, missä tuulee enemmän. Metsäkylvyn aikana on tarkoitus liikuskella rauhallisesti, mutta metsässä hyttyset ovat saaneet minut koventamaan tahtiani tarpeettomasti. Rannassa on itikkavapaampi tunnelma.

Tunnen ensimmäiset sadepisarat. Sade ei haittaa. Kestän sateen siinä missä mikä tahansa metsän elävä. Kaukaiset pilvet ja taivaalle jähmettynyt sade näyttävät maalaukselta.

Istun alas, otan kengät ja sukat pois ja lasken jalat veteen. Vesi tuntuu pehmeältä ja sen alaiset kivet sileiltä ja liukkailta. Toisella puolella järveä hiljaa kehräävä ukkonen tuntuu lohdulliselta. Nostaessani jalat vedestä sille putoavat sadepisarat tuntuvat lämpimiltä. Otan hetken sadehierontaa jalalleni ja jatkan sitten kohti kotia.

Vietin metsässä aikaa noin tunnin. Shinrin-yokua tutkineen tohtori Qing Li:n mukaan metsäkylpyretkellä kannattaisi viettää noin neljä tuntia. Tänä aikana ehtisi ihannenopeudella kävellä viitisen kilometriä. (Li 2018)

Kuitenkin, oman kokemukseni perusteella, tuntikin riittää havaittaviin vaikutuksiin. Vaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pidempään metsässä viipyy, mutta metsäkylvyn ei ole tarkoitus olla patikkaretki eikä sen aikana haeta fyysistä rasitusta. Li listaa vinkkejä omatoimiseen metsäkylpyyn kirjassaan Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.

Näitä ovat muun muassa se, että väsyneenä pitäisi levätä ja janoisena juoda. Itsestäänselvyyksiä, mutta silti niin kovin vaikeita asioita monelle meistä. Muutoin metsäkylvyn toteuttaminen ei ole vaikeaa eikä siinä voi epäonnistua. Se kun pohjaa lajimme luontaiseen tapaan olla metsässä.

Toisaalta harmittaa, että metsäkylpyä tarvitsee edes olla olemassa. Jollekin niin tavalliselle toiminnalle on annettu trendikäs nimi, jotta se saataisiin myytyä aivan eri todellisuudessa eläville ihmisille. Jotta kalenteri ei täyttyisi aivan kokonaan, pitää joutenololle varata aikaa. Ja jotta ajanvaraus onnistuisi, täytyy joutenololle olla nimi. Niinpä nykyään monen kalenterissa lukee “metsäkylpy”, jotta pää ei räjähtäisi.

Li:n mukaan metsäkylpy tekee meidät onnellisiksi. “Onni löytyy huomennakin, jos ihminen on ollut onnellinen metsässä tänään.” Kuulostaa hyvin perinteiseltä itämaiselta viisaudelta. Idea siis on, että onnistunut metsäkylpy lisää pitkäkestoista hyvinvointia onnellisuuden ja positiivisuuden muodossa sekä mielen resilienssiä (mielen joustavuutta vastoinkäymisissä ja haastavissa tilanteissa).

Itse olin metsäkävelyn jälkeen rauhallisempi ja tasapainoisempi kuin ennen kävelyä. Tiedostin ympärilläni tapahtuvat asiat ja osasin erottaa ne mielessäni tapahtuvista asioista. Mieli oli huomattavasti positiivisempi kuin ennen kävelyä.

Olin pitänyt puhelinta lentotilassa koko kävelyn ajan enkä ollut käyttänyt sitä edes kuvien ottoon, mutta kotimatkalla en voinut olla kaivamatta sitä esille. Somessa joku oli linkannut Suomen Kuvalehden artikkelin työuupumuksesta. Jutussa kerrottiin, ettei pahasta uupumuksesta välttämättä koskaan toivu täysin.

Olenko minäkin sellainen? Hetkellisen läkähdyttävän elämäntyylin pilaama? Siksikö en enää kelpaa työelämän kilparattaisiinkaan… Olen miettinyt tätä monesti ja artikkeli sai taas nämä ajatukset pintaan.

Uupumus ja mielenterveyden heilahtelut muuttavat ihmistä. Ne eivät ole kuin flunssia, joista parannutaan ennalleen. Vaikka elpyisit aallonpohjasta, vaihe on voinut muuttaa sinua ihmisenä ja persoonana. Onko se sitten paha asia?

Metsäkylpyhetken ansiosta aloin hyvin pian taas katsoa kokonaiskuvaa.

Ei, se ei ole yksiselitteisesti paha asia.

Kuva: Riku Malminiemi

Ohjeet pieneen metsäkylpyhetkeen:

  1. Tunnustele omaa oloasi ennen lähtöä. Mitä kehosi ja mielesi tarvitsisi juuri nyt?
  2. Mene metsään ja etsi itsellesi paikka, joka kutsuu sinua.
  3. Anna ympäröivän luonnon tulla luoksesi ja uppoudu havainnoimaan sitä.
  4. Älä käytä puhelinta tai kameraa. Ole ilman, että yrität suorittaa mitään. Vain ole.
  5. Tutki ympäristöäsi kuuloaistillasi, näköaistillasi, hajuaistillasi ja tuntoaistillasi. Huomioi yksityiskohdat, jos se on sinulle luontevaa.
  6. Tutki, millaisia ajatuksia, muistoja ja tuntemuksia aistimukset sinussa herättävät.
  7. Anna aikaa itsellesi vain olla ja nauttia ympäristöstä sellaisena kuin se on, ilman tulevan ajattelua tai menneen murehtimista. Salli itsesi olla läsnä hetkessä sellaisena kuin se on.
  8. Metsäkylvyn päätteeksi tutkaile jälleen oloasi. Mikä on muuttunut?

Kirjallisuutta:

Li, Q. 2018. Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet. Readme.fi (ISBN: 978-952-321-634-1)

Myrkyllinen elämä ja masentunut tulevaisuus? – Luonto auttaa jaksamaan, jos sille vain antaa tilaisuuden

Nykyajan työelämä tuntuu menevän yhä enemmän ojasta allikkoon. Tai näin on ainakin uutisotsikoiden pohjalta pääteltävissä. Masennus on pysynyt tiiviisti otsikoissa ja viikko sitten perjantaina Yle kirjoitti mielenterveyshäiriöiden olevan suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiselle.

Uutista varten haastatellut asiantuntijat uskovat, että jo parin vuoden kuluttua suurin osa myös pidemmistä sairaslomista on mielenterveysperustaisia. Mielenterveyshäiriöt, erityisesti artikkelin mainitsemat masennus ja ahdistuneisuushäiriöt, ovat yleisiä kaikilla aloilla.

Vain viikko aikaisemmin kirjoitettiin modernin työelämän olevan “myrkkyä aivoille”. Tällä viitattiin pirstoutuneiden työtehtävien (ja ehkä vähän korkean vaatimustason) aiheuttamaan multitaskaamiseen eli monen asian yhtäaikaiseen suorittamiseen. Huomion pomppiessa työtehtävästä toiseen tuottaa itselleen aivorasituksen. Uutisessa selitettiin muutosta työelämässä sillä, jos henkilöstöä on vähennetty, on jäljelle jääneille työntekijöille kerääntynyt lisää ja mahdollisesti uudenlaisia työtehtäviä.

Jos keskittymiskyvyn ylikuormittumiseen tottuu, voi olla, että aivot jäävät ylikierroksille töistä lähdettäessäkin eikä välttämättä edes lomalla pysty keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Aivot hakevat jatkuvasti uusia asioita ja mieli on pysyvästi nälkäinen ja levoton. Tilannetta pahentavat työviestimet – työpuhelin, työläppäri, työsähköposti ja someryhmät – kulkeutuessaan mukana kotiin. “Mitä jos minä vielä sen yhden työjutun katsoisin… Eihän siinä mene kauan!”

Onko nyt sitten enää ihme, jos ihmiset uupuvat?

Onko tässä mitään järkeä?

Hyvä uutinen on, että ihmiset tunnistavat oireensa yhä useammin ja osaavat hakeutua lääkärille. Masennuksen vuoksi on OK mennä lääkäriin ja samalla myös mielenterveyden palvelut ovat parantuneet.

Ei mielenterveyden ongelman myöntäminen silti helppoa ole. Etenkään itselle. Voi kulua jopa vuosia ennen kuin ihminen todella myöntää itselleen olevansa uupunut ja alkaa antaa itselleen armoa. Mielenterveyden horjuminen voi olla kolaus toimeentuloon, mutta tässä kilpailukykyä korostavassa yhteiskunnassa myös itsetuntoon.

Masennusdiagnoosien määristä puhuttaessa vedotaan vapautuneeseen ilmapiiriin. Diagnoosien yleistyminen ei tällöin suoraan viittaisi masentuneiden lukumäärän kasvuun.

Kuitenkin, kun lukee aiemmin mainitsemieni uutisten kaltaisista tilanteista, väite masennuksen yleistymisestä suhteessa aikaisempaan ei kuulosta täysin hatusta vedetyltä. Onko nykyinen elämäntapamme, kuten toinen uutisista sanoi, “myrkkyä”?

Vastamyrkyksi mielenterveyden syöksykierteeseen lehdissä suositellaan aivoille tylsiä hetkiä, nauramista ja psykoterapiaa. Entäpä se vihreä lääke? Luonto on resepti, jota meillä ei vielä oikein osata määrätä.

Aloitin vastikään Emma Mitchellin kirjan The Wild Remedy. Teos on päiväkirjamaiseen muotoon kirjoitettu kaunis kuvaus siitä, kuinka yhteyden kokeminen ympäröivään luonnonympäristöön on auttanut Mitchelliä jaksamaan läpi masennuksen.

Kirja on inspiroiva kuvaus ympäristön kokemisesta ja tutkimisesta kaikilla aisteilla. Innostun itse erityisesti Mitchellin käyttämästä kielestä ja ilmaisutavasta, josta kuuluu läpi jokaisen luonnon yksityiskohdan arvostaminen.

Kirjaa ei voikaan lukea pitkään lähtemättä ulos lukujen välillä! Olin päässyt ehkä juuri ja juuri johdannon loppuun, kun minun oli aivan pakko vetäistä saappaat jalkaan ja painaa ulos loskan keskelle.

Oli tuulinen ja sateinen maaliskuun lauantai ja koko maisemasta oli erotettavissa ainoastaan erilaisia harmaan sävyjä. Ihmeellistä, miten värikäs kuoritakkikin voi vaihtaa väriä tällaisena päivänä ja sulautua harmaaseen.

Myös mieleni oli harmaa ja se sointui yhteen maiseman kanssa, mikä tuntui hyvältä. Muistin jonkun sanoneen, kuinka lisääntyvä auringonvalo keväällä saa masennuksesta kärsivät ihmiset voimaan pahoin, koska kontrasti ulkomaailman ja heidän oman sisäisen maailmansa välillä on liian suuri.

Oli kosteaa ja raikasta. Hengitin syvään hapekasta ilmaa ja pyyhkäisin mielen ja kehon pölyt kevättuuleen.

Emma Mitchell kirjoittaa stressihormoni kortisolista, aivojen serotoniinitasoista ja endorfiineista ja kuvaa ulkona tulevaa vapauden ja tervehtymisen tunnetta: “… it seems that walking in a garden, field or wood is like reaching into an invisible natural medicine cabinet.”

Mutta mitäpä jos se tunne, joka ulkona olemisesta tulee, ei olisikaan elämässä poikkeuksellinen vaan kokoaikainen? Mitä jos se on, miten meidän pitäisikin tuntea koko ajan? Nykyaikana istumme yhä enemmän ja enemmän sisätiloissa pimeässä valaistuksessa ja huonossa ilmassa. Luonto on meidän alkuperäinen elinympäristömme, jossa aivomme tutkimustenkin mukaan toimivat parhaiten.

Kokemalla luonnon tervehdyttävät vaikutukset koet, miten asioiden pitäisi alun perinkin olla!

Talsin rantaan pehmeässä lumessa, jota oli vielä paljolti siellä, mihin ihmisten jalat eivät kehdanneet kantaa. Keskeltä tietä lumi oli jo sulanut ja sulamisvesi muodosti jokisuistoja hiekotushiekasta.

Huomioni kiinnittyi matalalla laikkuisen jään yläpuolella lentävään varikseen. Sillä oli oksa nokassaan. Hetken aikaa kesä vilahti silmissäni. Mieleni harhaili maisemassa ja unohdin odottavat to do -listat. Hetken ajan aika oli pysähtynyt eikä tulevaisuudessa odottanut mikään.

Olin haavankeltajäkälässä, olin lätäkössä seisovassa harakassa, lätäkön väreilyssä linnun jalkojen ympärillä. Aistini olivat näissä havainnoissa ja niin olin minäkin.

Luonnonympäristöllä on luonnostaan lumoava vaikutus. Puhutaan maltillisesta lumoutumisesta (soft fascination). Tämä tarkoittaa huomion automaattista itseohjautumista luonnon ihmeiden äärelle, jolloin muut, rationaaliset tai loogiset mielen ajatteluketjut jäävät.

“When I am walking, my mind enters a state of very careful noticing. I seek out collections of plants, empty snail shells, berries and seed heads. As I do so I feel as though I’m swimming in the small details I see, so deeply do I become immersed in my surroundings.”

Tällainen hallittu lumoutuminen katkaisee masennuksellekin tyypillisen märehtimisen kehän. Voi olla, että mielessään pyörittää samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan niiden johtamatta lopulta yhtään mihinkään. Ajatusketjun katkeamisen ansiosta aivot saavat edes sen pienen hetken lepoa toistuvista ajatuksista, mielikuvista, itsesyytöksistä ja murehtimisesta.

Tämän jälkeen aivot tuntuvatkin levänneemmiltä, mikä voi lisätä armeliaisuutta ja positiivisuutta itseä kohtaan sekä uskoa tulevaan.

Luonnonympäristöjen vaikutuksia sairastuneisiin ihmisiin tai niiden käyttöä sairauksien (esim. masennuksen) hoidossa tai kuntoutuksessa ei ole tutkittu vielä tarpeeksi, jotta voitaisiin ehdottomasti sanoa mitään niiden toimivuudesta. (Duodecim 2018) Osasyynä on luotettavien tutkimusasetelmien suunnittelun haastavuus. Luotettava tutkimusasetelma satunnaistettuine koehenkilöineen ja koe- ja kontrolliryhmineen on laadukkaan kliinisen tutkimuksen tae.

Ongelmaksi voi nousta esim. sokkouttaminen, mikä olisi kuitenkin sitä tärkeämpää, mitä subjektiivisempia selitettävät muuttujat ovat. (Duodecim 2014) Sokkouttamisella tarkoitetaan sitä, etteivät koehenkilö (yksöissokkotutkimus) ja tutkija (kaksoissokkotutkimus) tiedä, mihin koeryhmään henkilö kuuluu.

Mikäli halutaan vertailla esimerkiksi metsäisen intervention ja perinteisen intervention vaikutusta, on varsin selvää, että koehenkilöt tietävät, mihin koeryhmään he kuuluvat. Avoin tieto koeryhmästä saattaa vaikuttaa koehenkilön odottamiin tuloksiin ja siten lisätä harhan riskiä.

Luontoa ei vielä meillä mielletä lääkkeeksi.

Meillä ei siis vielä ole tarpeeksi paljon luotettavia tutkimustuloksia tukemaan luonnon tervehdyttäviä vaikutuksia. Sen sijaan säännölliset luontoannokset parantavat kyllä resilienssiä eli esimerkiksi stressinsietokykyä ja siten ennaltaehkäisevät sairastumista. (Duodecim 2018)

Monet tutkimustulokset antavat viitettä siitä, että luonnonympäristöillä voisi olla potentiaalia sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Japanissa tämä on tiedetty ja tutkittu jo useamman vuosikymmenen ajan. (esim. Song et al. 2016)

Meilläkin tutkimusta ja kokeilevia hankkeita on ollut ja on edelleen, mutta muutos on hidasta. Tarpeellinen tutkimusaineisto puuttuu vielä.

Silti… Se, ettei asiaa ole vielä tieteellisesti todettu, ei toki tarkoita, etteikö se olisi olemassa.

Takaisin elämämme myrkyllisyyteen.

Mielenterveysongelmissa, kuten muissakin sairauksissa, tulisi pyrkiä löytämään alkuperäinen syy ja sairauden lähde. Luontokin on loppujen lopuksi pieninä annoksina vain apua oireeseen. Jos modernia elämää ei saada järkeistettyä, meillä tulee olemaan vielä – kirjaimellisesti – hyvin masentunut tulevaisuus.

Tunteiden puudutuksesta takaisin elämään – Metsäterapiapäivien satoa, osa 1.

Kuinka yksi viikko voi tarjota olemusta mullistavan kokemuksen ja mahdollisesti muuttaa koko elämän suunnan? 6.-12.8. Karjalohjalla pidetyt kansainväliset metsäterapiapäivät paljastivat stressaamisen karmeimman seurauksen, mutta myös sen, miten siitä voi parantua.

 

Nämä kaikkien aikojen ensimmäiset kansainväliset metsäterapiapäivät sisälsivät täyttä asiaa pursuavan seminaaripäivän ja neljä retriittipäivää, joiden aikana eri metsäterapiamenetelmiä kokeiltiin käytännössä.

Tapahtuma oli uinut vastaan alkukeväästä ja luettuani sisällön minulle oli selvää, että tänne olisi päästävä! Elokuun sitten viimein koittaessa lähdin avoimin mielin hakemaan uusia kokemuksia ja tietoa metsäterapiasta.

Viikon päättyessä olin saanut paljon enemmän.

Viikon järjestäneet tahot ja seminaarin luennoitsijat tekevät ruohonjuuritason työtä metsäterapian kentällä.

Olen oikeastaan jo vuosia tarkkaillut omaa selviytymistäni elämän eri osa-alueilla – opinnoista ja itseni kehittämisestä palkkatöihin ja kodinpidosta juhlien järjestämiseen. Hieman vastahankaisesti olen todennut (ja lähes myös ääneen myöntänyt) suorittavani omaa elämääni.

Nekin pienet asiat, joita en suorita, kuten suhteeni harvoihin ystäviini, saavat minut tuntemaan huonoa omaatuntoa. Olenko nyt ollut huono ystävä, jos en ole ollut tarpeeksi usein yhteydessä tai tarjonnut tarpeeksi tukea? Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain tai vähintäänkin varpaillaan, valmiina suorittamaan, jotta voisi välttyä vanhempien sukupolvien paheksunnalta.

Jotta olisi oikeus olla olemassa.

Kuulostaa kornilta. Ja sitä se onkin! En tarkoita, että (aikaan)saamattomuudesta joutuisi häpeäpaaluun tai muuta vastaavaa… Vaikka toisaalta, eikö esimerkiksi työttömyyden ympärillä vellova paheksuminen ja syyttely ole vähän sama asia? Osittain ymmärrän ja annan anteeksi. Vanhempamme ja isovanhempamme ovat kasvaneet kuitenkin hyvin erilaisessa maailmassa.

Se ei poista sitä, että aivan liian monta kertaa olen lapsuudessani kuullut itseäni kutsuttavan työnvieroksujaksi, koska olen malttanut hetken aikaa olla paikallani. Tai kun en heti innosta hyppien ole lähtenyt talkootöihin rakentamaan kattoa.

Aivan hirvittävä työnvieroksuja.

Olen kuullut jopa hekumoitavan työn määrällä: “Meillä tehdään töitä sunnuntainakin!” Ei kuulosta kovin leppoiselta elämältä.

Kopioimme ajatus- ja toimintamalleja toisiltamme, lähipiirin kiire tarttuu helposti ja vanhempien suorittaminen ja levottomuus kasvaa kiinni lapsiinkin. Sairaalloisesta suorittamisesta ja ihmisiä syövästä tehokkuusajattelusta puhutaan, mutta harvemmin mainitaan, mitä siitä voi seurata.

Metsäterapiapäivien ensimmäisenä päivänä teimme lyhyen läsnäolo- ja aistiharjoituksen. Päivä oli kaunein mahdollinen. Aavistus syksyn raikkautta leijui ilmassa, mutta lämmin etelätuuli silitti yhä poskea pehmeästi.

Seisoimme ringissä kuivuuden kestäneellä vihreällä nurmella. Harjoituksen ohjaaja, koulutettu metsäterapiaopas ohjeisti meitä sulkemaan silmät ja hakemaan mukavimman mahdollisen asennon. Keskityimme vastaanottamaan aistimuksia ja niiden edelleen herättämiä tuntemuksia. Tuuli pyöri hetken aikaa ympärillämme ja kirkkaalta taivaalta paistava aurinko lämmitti selkiämme. Lopuksi päätimme harjoituksen kävelemällä vapaasti nurmialueella.

Tämänkaltainen aistiharjoitus ei ole minulle ensimmäinen eikä edes toinen. Se oli kuitenkin ensimmäinen harjoitus pitkään aikaan, jota en ollut itse vetämässä vaan olin pelkästään osallistujana. Harjoituksen purussa käsittelimme hetken aikana heränneitä tuntemuksia ja tällöin koin luita ja ytimiä kylmäävän oivalluksen. Se tärähti päähäni kirkkaana ja selkeänä.

Ian Banyard johtaa Natural Mindfulness -harjoitusta retriittipäivänä.

Tajusin minulla olevan vaikeuksia tuntea positiivisia tuntemuksia, kuten kiitollisuutta tai ihailua. Vaikka hakemalla hain ja yritin keskittyä läsnäolohetkessä tapahtuneisiin iloisiin asioihin, en kyennyt sytyttämään mitään sisälläni. Osasin nimetä lämmön tunteen ihollani ja tuulen hiuksissani ja vaatteissani ja pellolta kantautuvan lannan hajun. Mutta mitä tuntemuksia…?

Kuunnellessani muiden (pääasiassa positiivisia) kokemuksia koin myös suuria vaikeuksia samaistua heihin. Oma sisimpäni tuntui ja kuulosti aivan erilaiselta.

Koin olevani eteenpäin elämässä posottava ihmisjuna, jonka sisus on kylmä ja eloton. Unohduin tarkastelemaan itseäni ja elämääni ja ymmärsin yleisimpien tunteideni nykyisin olevan kärsimättömyys, levottomuus, ahdistus tai pelko.

Tajusin myös, ettei sen tarvitsisi tai kuuluisi olla niin ja että tilanne vaikuttaa hyvinvointini lisäksi myös kommunikaatiooni muiden ihmisten kanssa. Tästä tuli minulle välittömästi surullinen ja syyllinen olo. Tunne siitä, kuinka inhottava ihminen olen. Sain onneksi itseni kiinni syyttelystä ja palautin itseni takaisin “järjen” äärelle. Kukaan reilu ihminen ei syyttäisi minua siitä, että olen masentunut ja hetkellisesti hukannut taidon kokea ihmisiä yhteen sitovia tunteita.

En kuitenkaan päässyt ajatuksesta eroon.

Olen juuri täyttänyt 30. Pyöreä ikä, jonka saavuttaessa ei voi olla katsomatta taakseen ja tarkastelematta, mitä polkua pitkin on tallustellut. Minulla ei ole ollut kolmenkympin kriisiä, sillä olen ollut liian väsynyt edes muistamaan, kuinka vanha olen. Suorittaminen on vienyt kaiken huomioni.

Se on jatkunut jo niin pitkään, että jos lakkaan suorittamasta, jäljelle ei jää mitään. En vain yksinkertaisesti osaa olla.

Kun olen työtön, pelkään ja häpeän ihmisten kommentteja ja ahdistun toimettomuuden ajatuksesta. Kun olen töissä, en osaa tai malta pitää tarpeeksi taukoja ja lomia. Olen siis väsynyt, kiireinen ja ahdistunut riippumatta tilanteestani. Muun muassa tämän kesän olen painanut hommia lähes viikonlopuista välittämättä. (“painanut hommia”… Kuunnelkaa nyt, miten hekumoiva kielikuva!)

Silloinkin, kun olisi ollut aikaa viettää viikonloppua, en ole pystynyt lopettamaan töiden ajattelua. Niinpä työtehtävät ja to do -listat ovat seuranneet minua minne ikinä olen mennytkin, viikonpäivään ja vuorokaudenaikaan katsomatta. Olen lipsahtanut vauhdilla samoille urille, joita pitkin yliopistossa rymistelin.

Ennen kuin romahdin.

Metsäterapiapäivillä myönsin itselleni, että olen pala kerrallaan syönyt omaa ihmisyyttäni. Sen olen tosin jollain tasolla tiedostanut jo aikaisemminkin. Jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, etten osaa enää rakastaa. En siis yksinkertaisesti kykene tuntemaan sitä tunnetta. Ja olen sisimmässäni taistellut kokemuksesta nousevaa kriisiä vastaan.

Yksittäisen ihmisen kohdalla tunteiden hukkuminen uupumuksen suohon on surullinen ja traaginen asia. Omalla kohdallani se on ehkä karmeinta, mitä uupumuksesta voi seurata. Mutta miettikääs, mitä seuraa, kun muidenkin positiiviset ja yhteisöjä kasassa pitävät tunteet alkavat näivettyä…

Epidemia ja vitsaus.

Niillä sanoilla metsäterapiapäivillä kutsuttiin muun muassa stressiä, joka on noussut maailmanlaajuiseksi ongelmaksi. Se minullakin on. Olen kroonisesti stressaantunut.

Yhteyttä etsimässä

Metsäterapiaviikon aikana tapahtui kuitenkin jotain ennenkokematonta.

Päivien kuluessa harjoitusten täyttäminä aivoni siirtyivät kuin jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. En tiedä, johtuiko ilmiö harjoituksista, metsästä vai ihmisistä, mutta päivä päivältä ajatukseni lipsuivat yhä vähemmän ahdistusta aiheuttaviin asioihin ja lopulta elin täydellisessä läsnäolon tilassa.

Pystyin viimeinkin hengittämään vapaasti. Pystyin lepäämään ilman pelkoa siitä, minkä ahdistavan muistutuksen mieleni syöttää seuraavaksi, jos rentoudun. Se oli kuin liian hyvää ollakseen totta, mutta totta se oli.

Levon myötä myös inspiraatio ja luovuus palautuivat. Olin aamuisin pirteämpi ja aloin nauttia elossa olemisesta itsessään – ilman suoritusta. Hymyilin aidosti ja paljon!

Metsäterapiaviikolla monen eri toimijan polut ristesivät yhdessä paikassa. Minullekin viikko tarjosi monta uutta polkua. Päästäkseen eteenpäin on vain valittava yksi.

Metsäterapiaviikko tarjosi minulle paljon uutta tietoa ja käytännön harjoituksia, minkä lisäksi noilta seitsemältä päivältä jäi ihania muistoja ja uusia, varmasti pitkäkestoisia ihmiskontakteja. Kaikista suurin anti oli kuitenkin oma kokemukseni.

En ehkä saavuttanut syvempää yhteyttä puihin tai kokenut syvän uskonnollista elämystä. Sen sijaan lepäsin ensimmäistä kertaa vuosiin.

Viina, uupumus ja sauna – Miksi itsensä häpeäminen ja muiden sääliminen on loppujen lopuksi haitallista

Viimeisen vuoden aikana asennoitumisessani saunomiseen on tapahtunut järisyttävä muutos. Minua pelottaa mennä muiden kanssa saunaan. Miksi ennen niin rennosta sekasaunojasta on tullut saunaseuraa vierastava ujo piimä? Entä mitä yhteistä tällä on työssä uupumisen kanssa?

Juhannus on tulossa ja se hetki, kun pitää mennä saunaan sukulaisten kanssa. Tiedän, että he ovat pinnallisia ihmisiä, kuten lähes jokainen kulttuurini edustaja on. Viime vuosina pinnallisuus on nostanut päätään yhä enemmän myös minussa. Siksi odotankin kauhulla sitä hetkeä, kun pyyhe pitää laskea ja astua toisten eteen.

Aikaisemmin en ole oikeastaan välittänyt siitä, miltä näytän, mutta nyt välitän ja syykin on selvä: olen lihonut huomattavasti. Tämä hävettää, vaikka lihominen on yleinen ongelma. En ole yksin kamppailuni kanssa.

Painon kertyminen liittyy ratkaisevan lukuarvon ylittämiseen vuosissa, mutta myös henkiseen tilaani. Sama tila tekee minut sensitiiviseksi kehostani.

Sauna ei ole koskaan ollut seksuaalinen paikka. Eikä se myöskään ole paikka arvioida toisten kehoja. Se on siihen turhan haastava paikka hämärän valaistuksensa ja ihmiset kaksinkerroin painavan kuumuuden ansiosta.

Arviointi tapahtuukin vilvoittelutauoilla – polulla laiturille, kun kertalaakia reippaampi löylynheitto ajaa höyryävät ihmiset saunan suojista vesistön elvyttävään syleilyyn.

Arviointia ja katselua tehdään joko tietoisesti tai sitten huomaamatta ja osin alitajuisesti. Se liittyy luontaiseen kiinnostukseen, mutta on myös opittua ja kulttuurisidonnaista. Kun on omaksunut ulkoapäin tarjotut tietyt kauneusihanteet, syntyy omaa kroppaa kohtaan arvostelupainetta ja tätä kautta uteliaisuutta muita kohtaan. Onko joku muu onnistunut siinä, missä minä en?

Miksi tänä kehopositiivisuuden aikana sitten pitäisi tavoitella jotain muuta kehoa kuin mitä minulla jo on? Kerroin jo, että osa sukulaisistani on pinnallisia. Heille, ja olen varma, että monelle muullekin, hyväksyttävän, onnistuneen ja ihailtavan ihmisen tuntomerkit ovat lueteltavissa tiiviisti (ahtaasti) kolmella kohdalla.

Henkilö on 1. onnellinen, 2. menestynyt, 3. hyvässä kunnossa. Hyvä kunto voi tarkoittaa mitä vain länsimaisesta hoikkuusihanteesta atleettiseen ja kiillotettuun kroppaan. Se(kin) on ahdas lokero, sillä hyvän maun rajaa ei kuitenkaan saa ylittää.

Elämässään menestynyttä ihmistä on hankalampi määritellä. Epäilemättä kulttuurimme hyvyyskäsityksen ja työmoraalin pohjalta henkilöllä tulee olla (iästä riippuen) parisuhde sekä arvostettava ja hyvin palkattu työ. Sitä parempi, mitä vaikuttavammassa asemassa henkilö töissään on.

Samaisen työmoraalin mukaan kiire ei ole osoitus kehnosti organisoidusta työstä vaan työntekijän ahkeruudesta, tärkeydestä ja korvaamattomuudesta.

Kun kohdat 2 ja 3 täyttyvät, ihmisen oletetaan olevan onnellinen. Onnettomalta ihmiseltä kysytään “mitä muuta muka voisit toivoa?”.

Tähän ainoa hyväksytty tapa vastata on voivotella, kuinka töissä ja elämässä on niin kiire, ettei ehdi suorittaa yhtään enempää. Tai pysähtyä viettämään aikaa perheen ja ystävien kesken. Tai että oma päihteiden käyttö on lisääntynyt kasvaneen stressin myötä.

Tämä on yleisesti tunnistettu vaiva ja valittaja saa osakseen hyväntahtoista sääliä, sympatiaa ja ymmärrystä. Työn sankaria saatetaan jopa ihailla.

Tämä on myrkkyä, koska se ajaa yhä syvemmälle suorittamisen kierteeseen. Kun ihmiset huomaavat, että omaa terveyttä uhkaavan väsymisen ja työn määrän valittelusta saa positiivista palautetta, siitä tulee tavoiteltava päämäärä.

Niinpä nämä hyvää tarkoittavat ymmärtäjät tekevät uupuneelle (ja itselleen) todellisen karhunpalveluksen.

Ymmärretään kovasti, että elämä on hektistä, kun on tärkeässä asemassa ja ettei sille aina voi itse mitään.

Ymmärretään, että ihmiset ajavat huomaamattaan alas jaksamisen jyrkänteeltä uupumuksen kuiluun ja unohdetaan täysin, että ainoa ajoneuvosta vastuussa oleva on kuski itse.

Sen ei todellakaan pitäisi mennä näin.

Työssä uupuminen EI ole ihailtavaa, tavoiteltavaa tai sankarillista. Uupuminen ei aina ole sataprosenttisesti omaa syytä, mutta omalla vastuulla se on. Yksikään pomo ei pysty sinun voimavarojasi ennustamaan vaan sinun täytyy ne itse tehdä tiettäväksi. On työpaikkapoliittinen (sekä usein henkilökohtainen) ongelma, jos niitä ei uskalla tuoda julki.

Omaan asenteeseen VOI vaikuttaa ja työn määrää VOI karsia. Aloittamalla esimerkiksi juurikin siitä, että opettelee sanomaan ei ja kertoo esimiehelle, missä omat jaksamisen rajat kulkevat. Sinulla on ihmisenä siihen oikeus. Sinulla on myös oikeus (ja velvollisuus) priorisoida oma hyvinvointisi ja jaksamisesi.

Jos esimiehesi tämän jälkeen ottaa töihin mieluummin väsymättömän robotin, työpaikka (tai esimies) ei ollut oikea sinulle alunperinkään.

Nämä asiat pitäisi opettaa meille lapsesta lähtien.

Kuva: Pixabay

Tässä valossa valittaminen ja uupumisella kehuskelu vaikuttavat jopa nololta toiminnalta. Ne kertovat, ettei ihminen ole huolehtinut itsestään. Onkin hämmentävää, ettemme yleisesti suhtaudu asiaan näin. Hyvin moni nimittäin tuntuu esimerkiksi ajattelevan, etteivät ylipainoiset ihmiset ole huolehtineet itsestään.

En tarkoita, että burn outista pitäisi tehdä noloa. Mutta jos se olisi, auttaisiko se ihmisiä välttelemään uupumista kaikin tavoin?

Tahdon sanoa, että sankarileimasta ja uupumukseen asti suorittamisen ihannoimisesta pitää päästä eroon. En sääli työssä itseään uuvuttanutta ihmistä siksi, että tämä on yrittänyt kaikkensa. Säälin häntä siksi, koska hän ei osaa kantaa vastuuta itsestään.

Sen sijaan ylipainoon ja lihavuuteen on olemassa monia syitä eikä ihminen pysty niihin aina itse vaikuttamaan.

Miten tämä sitten liittyy tulevaan juhannukseen ja sauna-ongelmaani?

Ehkä samaan tapaan vastaus piilee ydinongelmaakin ruokkivassa haitallisessa asennoitumisessa. Suurin tuska ei ole se, että olen pintapuolisesti hieman lihonut, vaan se, että olen alkanut välittää siitä.

Messujen jälkilämmöissä 1: Luonto-ohjaajan vastuu

Retkelle-messut ovat ohi ja yhteen viikonloppuun käytetty kuukausien valmistelu on jättänyt jälkeensä tyhjiön.

Tunne on hyvin tuttu monista isoista projekteista, joihin on käyttänyt hurjasti aikaa ja energiaa. Hetken aikaa se tilanne on päällä ja sitten kaikki on ohi. Veikkaan, että muutama muukin järjestäjä on saattanut potea alkuviikosta messukrapulaa!

Ajattelin kirjoitella omista tunnelmistani messuviikonlopulta. Lisäksi minulta pyydettiin messuilla pitämäni esityksen lähdeluetteloa, joka on listattuna tämän päivityksen lopussa.

Retkelle-messuilla pidin puolen tunnin mittaisen puheenvuoron luonnon tutkituista terveysvaikutuksista. Kuva: Heikki Sulander / Rinkkaputki.com

Kumpanakin messupäivänä pidin puheenvuoron otsikolla “Luonnon tutkitut terveysvaikutukset – Kuinka luonto voi parantaa”.

Teema on kiinnostanut minua jo ainakin neljän vuoden ajan – siitä lähtien, kun rajummat uupumuksen merkit hiipivät omaan elämääni. Messujen nuotiopiirissäkin taisin todeta biologin katsomiskannan silloin kääntyneen päälaelleen: kun aikaisemmin huomion alla oli se, miten ihminen vaikuttaa luontoon, nyt on se, miten luonto vaikuttaa ihmiseen.

Kuten esityksenkin aikana sanoin, en ole itse tutkinut luonnon elvyttäviä tai parantavia vaikutuksia kuin korkeintaan omakohtaisesti. En myöskään ole opiskellut alaa, vain lukenut käsiini saamiani teoksia ja tutkimusta aiheesta. Tämä tekeekin minusta lähinnä kokemusasiantuntijan.

Tilanne on kirvoittanut itsessäni kovaa pohdintaa. Kuinka paljon voin väittää tietäväni koko aiheesta?

Itse tiedän, etten läheskään kaikkea. Messuesityksessäni siteerasin uusimpia kirjallisia teoksia ja tutkimuksia sekä muutamaa ekopsykologia. Punaisena lankana toimi kuitenkin oma motivaationi opiskella asiaa.

Motivaationi, joka pohjaa perimmiltään arvoihini ja filosofiaani, jonka mukaan ihmisyhteisöt tarvitsevat monimuotoista, alkuperäistä elinympäristöään, ei pelkästään selviytyäkseen, vaan myös pysyäkseen terveinä.

Kun luonto voi hyvin, ihminen voi hyvin.

Yhteiskuntamme ongelmat ovat moninaisia eikä niitä tokikaan voi selittää yhdellä yksittäisellä syyllä. Sen sijaan niitä voisi ehkä kuvata isoksi verkoksi, jonka solmukohdat ovat elämää ja terveyttä kannattelevia teemoja. Tai pahoinvoinnin palapeliksi, jonka liikkuvat palaset ovat kaikki yhteydessä toisiinsa.

Ympäristöongelmat ovat kuitenkin tämän palapelin kokoamisalusta.

Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki.

Itselläni muutaman “lenkin” pettäminen aiheutti dominoefektin. Muun muassa haitallisen ajattelutavan myötä haalin itselleni aina vain lisää tekemistä. Tekemisen lisääntyessä kiire ja paineet kasvoivat. Kiireen ja paineiden kasvaessa stressi kasvoi. Stressin kasvaessa omasta hyvinvoinnista huolehtiminen jäi. Hyvinvoinnin jäädessä retuperälle kunto laski, paino nousi ja itsetunto aleni.

Silti koko pahoinvointini ajan elämäni näytti ulospäin eheältä ja hyvältä. Oli koti, parisuhde, kavereita ja omaisuutta – mitä näitä klassikkoja nyt on. Nämä muut lenkit olivatkin kunnossa… Vielä.

Kun pahoinvointi iskee, täytyy pureutua sen ytimeen ja selvittää, mistä se johtuu, jotta osataan hoitaa oikeaa syytä. Hoitovaiheessa luontoyhteyden hyödyntämisestä voi olla apua, sillä kyselytutkimuksissa ihmiset ovat kertoneet rentoutuvansa ja olevansa avoimempia luonnonympäristössä. (Salonen 2010)

Samaten luonnosta on löydettävissä paljon vertauskuvia ja metaforia, joita käytetään esimerkiksi hyväksymis- ja omistautumisterapiassa (HOT).

Luonto voi siis auttaa, mutta tietenkään joka kerta luonto (tai luonnon puute) ei ole sairauden syy eikä se siinä tapauksessa voi olla ainoa lääkekään.

Retkelle-messuilla ohjasin lisäksi ohjelmakodassa vartin mittaisia luontoteemaisia tietoisen hyväksyvän läsnäolon harjoituksia.

Harjoituksia varten olin kerännyt metsästä käpyjä ja keppejä ja muita luonnon elementtejä. “Metsämeditaation” aikana aistimme näitä elementtejä tietoisesti havainnoiden näkö-, tunto- ja hajuaistin kautta.

Totesin minua messuilla haastatelleelle Keskisuomalaisen toimittajalle tietoisen hyväksyvän läsnäolon todellakin tuoneen helpotusta omaan olooni. Mikä ehkä vielä tärkeämpää, se on opettanut havainnoimaan oman jaksamiseni rajoja.

Mutta, kuten Keskisuomalainenkin kirjoitti, on mahdotonta sanoa, mikä toipumisessani on ollut tietoisen läsnäolon harjoittamisen, mikä psykoterapian ja mikä yksinkertaisesti lepäämisen ansiota. (KSML 23.4.2018)

En voi ottaa vastuuta henkilöstä, joka ajattelisi vaikka korvaavansa lääkkeet ja psykoterapian luontomeditaatiolla. En myöskään kehota niin tekemään.

Kuva: Riku Malminiemi

Minkälaista vastuuta luontomeditaation ohjaaja sitten voi ottaa ja minkälaista vastuuta hänen tulee ottaa? Ohjaaja on aina vastuussa ryhmänsä välittömästä turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Lisäksi ohjaaja on vastuussa omasta ohjauksestaan.

Tietoisen läsnäolon harjoituksia vetävä ohjaaja voi ammentaa ideoita ja lähestymistapoja omasta kokemustaustastaan, mutta harjoituksissa on huomioitava osallistujat yksilöinä.

Esimerkiksi Metsämieli-menetelmän ohjenuorissa todetaan jokaisen olevan oman hyvinvointinsa paras asiantuntija. Täten en voi mennä sanomaan, että juuri tämä harjoitus on sinulle parhaaksi! Menetelmän tarkoitus onkin opettaa ihmisiä havainnoimaan omia tarpeitaan itse. Kehittää heidän asiantuntijuuttaan omassa voinnissaan.

En myöskään ole terapeutti, vaikka ohjaamani harjoitukset voisivatkin olla tuttuja terapiasta. En voi ottaa vastuuta esimerkiksi masentuneen ihmisen hoidosta.

Keskisuomalainen kirjoitti minun sanoneen myös: “Läsnäoloharjoitusten avulla itsetuntemukseni on kasvanut. Esimerkiksi, jos on paska olo, pystyn tiedostamaan, mikä ärsyke on sen aiheuttanut ja minkälaisten kaavojen mukaan ajattelu lähtee etenemään itseään vähättelevään suuntaan. Hyväksyn tunteet niitä arvottamatta ja tiedän, että siinä tilanteessa mieli alkaa syöttää itselle ajatuksia, jotka eivät ole totuus.” (KSML 23.4.2018)

Jos tietoisen hyväksyvän läsnäolon harjoituksia ohjaamalla pystyn antamaan ihmisille samankaltaisia oivalluksia, mikä sen parempaa!

 

Esitykseni kirjallisuusluettelo:

Arvonen, S. 2014. Metsämieli – Luonnollinen menetelmä mielentaitoihin. Metsäkustannus.
Arvonen, S. 2015. Metsämieli – Kehon ja mielen kuntosali. Metsäkustannus.
Cantell, H. (toim.) 2004. Ympäristökasvatuksen käsikirja. PS-kustannus.
Kellert, S.R. & Wilson, E.O. (toim.) 1993. The Biophilia Hypothesis. Island Press.
Leppänen, M. & Pajunen, A. 2017. Terveysmetsä – Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus.
Salonen, K. 2010. Mielen luonto – Eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma. Green Spot.
Tyrväinen, L., Silvennoinen, H., Korpela, K. & Ylen, M. 2007. Luonnon merkitys kaupunkilaisille ja vaikutus psyykkiseen hyvinvointiin. Teoksessa: Luontomatkailu, metsät ja hyvinvointi. Metlan työraportteja 52.
Ulrich, R.S. 1984. View through a window may influence recovery from surgery. Science 224:420-423.
Williams, F. 2017. Metsän parantava voima. Minerva.

Älä ainakaan tee näitä virheitä! – 5+1 huonoa tapaa kohdata masentunut

Terveen henkilön on hyvin vaikea ymmärtää masentuneen olotilaa ja siksi läheisen masentuessa oma olo voi olla hyvin avuton. Alla annan muutamia vinkkejä, jotka toivottavasti auttavat ja rohkaisevat kohtaamaan masentuneen.

Kirjoitin edellisessä blogitekstissäni huonosta aamusta masentuneen näkökulmasta. Voin kuvitella kuvaamani tilanteen ulkopuolisen näkökulmasta: toinen on täysin käpertynyt itseensä ja omaan todellisuuteensa – tai ainakin täysin eri todellisuuteen kuin missä sinä olet. “Järkipuheella” ei tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta.

Vaikka usein tuntuu siltä, että ulkopuoliset ovat masentuneelle kuin ilmaa, he todellisuudessa harvoin sitä kuitenkaan ovat. Olemme laumaeläimiä ja reagoimme toistemme käyttäytymiseen. Siksi on muutamia asenteita, joita ei kannata ottaa, jos haluaa auttaa synkkyyden syövereissä olevaa laumatoveria.

1. Puoskarointi

“Lähde lenkille, kyllä se olo siitä paranee!”

Tämä on klisee. Ja vaikka liikunnalla on todistettavasti myönteisiä vaikutuksia masennuspotilaisiin, se ei voi olla ainoa neuvosi. Tiedätkö, miksi läheisesi on aallon pohjalla? Oletko kysynyt, mitä hän käy mielessään läpi? Lenkille lähteminen siinä olotilassa ei välttämättä ole edes mahdollista.

Pelkästään lenkkeilemällä masennusta ei myöskään paranneta. Tutkijoiden mukaan masennus voi johtua useista syistä ja niiden perusteella saattaa olla eroteltavissa jopa 12 erilaista masennustyyppiä. Tämän pohjalta on itsestään selvää, etteivät samat neuvot toimi kaikille.

2. Syyllistäminen

“Mutta eihän sinulla oikeasti edes ole mitään syytä olla surullinen.”

Taas toinen klisee. Niin, asun länsimaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa olen saanut hyvän kasvatuksen ja ilmaisen koulutuksen kouluruokailuineen. Olen ihan fiksu, osaan lukea, olen korkeasti koulutettu ja hyvässä työnhakupositiossa. Minulla on koti ja perhe.

Kaikki on hyvin. Mitä muuta muka voisin enää toivoa?

Mutta kun ei selvästikään ole. Jopa masentuneen voi olla vaikea saada otetta masennuksesta, koska se ei ole yhtä konkreettista kuin murtunut raaja. Se on kuitenkin erittäin todellista.

Useimmiten masennukselle on olemassa syy, mutta aina nämä syyt eivät ole näkyvissä. Et voi siis varmaksi sanoa, etteikö syytä olisi. Lisäksi, huomauttamalla toiselle, ettei tällä ole syytä olla masentunut tulee samalla syyllistäneeksi tätä. Ei ole syytä on helposti tulkittavissa siten, ettei ole myöskään oikeutta.

Keskustelussa voi toki jutella kaikesta siitä, mikä elämässä on sillä hetkellä ok. Kuitenkin, jotta tällä olisi positiivista vaikutusta, keskustelun tulisi lähteä masentuneesta itsestään.

3. Vähättely

“Karikot ja vastoinkäymiset ovat osa elämää.”

Tietyissä määrin kyllä, mutta jos huono olo on jatkuvaa tai usein toistuvaa ja häiritsee henkilön elämää, ei kyseessä enää ole elämään kuuluva normaali vastoinkäyminen.

Jatkuva masennustila tulisi tunnistaa ja siihen pitäisi hakea apua. Vähättelyn sijaan voit auttaa läheistäsi tunnistamaan oireet ja niiden säännöllisyyden ja pohtia yhdessä, mistä olisi suurin apu.

4. Sättiminen

“Lopettamalla tuon valituksen tulet heti paljon iloisemmaksi!”

Masennus ei ole kiinni päätöksestä. Se ei ole kiinni edes asenteesta. Ei flunssaakaan saa katoamaan sillä, että päättää olla terve. Iloisuuteen kehottaminen on siis vähän sama kuin ehdottaisi raajarikolle estejuoksua. Kehtaisitko tehdä näin?

On normaalia, että oma huoli saattaa ilmetä vihaisuutena. Tämä on hyvä tiedostaa ja ohjata viestintää rakentavampaan suuntaan. Masentunutta läheistäsi ei auta se, että olet vihainen hänelle. Pahimmassa tapauksessa hän ei näe sen takana olevaa huoltasi ja välittämistäsi, vaan syyllistää hiljaa itseään. Näin vuorovaikutuksenne syventää läheisesi tuskaa.

5. Elämän ihanuuden pakkosyöttäminen

“Ystäväni sukulainen kuoli äskettäin. Nyt otat itseäsi niskasta kiinni! Sinun pitäisi nauttia siitä, että olet vielä hengissä!”

On aika groteskia lähteä vertailemaan ihmisten elämiä tai subjektiivista kokemusta siitä keskenään. Samalla, kun puhut masentuneelle elämän iloista, tämä saattaa unelmoida kuolemisesta. Kokemuksenne ovat selkeästi täysin erilaisia. Antaako tämä sinulle oikeuden tuomita toisen näkökulmaa?

Voitte keskustella asiasta ja pyrkiä antamaan toistenne näkemyksille ja kokemuksille tilaa. Voit kertoa läheisellesi, kuinka hänen paha olonsa tekee sinut surulliseksi. Vältä kuitenkin vastuuttamasta häntä. Väsynyt ja tunnollinen ihminen ottaa herkästi vastuulleen myös muiden kokemat tunteet.

Lopuksi ehkä se kaikkein pahin virhe, minkä kukaan voi tehdä, eli…

6. Epäusko ja kieltäminen

“Ei sua mikään vaivaa! Kunhan laiskottelet vaan! Masennus on kuitenkin tekosyy, jotta voisit luistaa työnteosta.”

Harvemmalla on pokkaa sanoa tätä päin naamaa kellekään. Tätä kuitenkin kuulee yllättävän usein sivumennen sanottuna, kun puhutaan “niistä muista muka masentuneista”. Otathan huomioon, että puhuessasi muista ihmisryhmistä seurueeseesi saattaa kuulua kyseisen ihmisryhmän edustaja.

Olen kerran istunut läpi erittäin häiritsevän illallisen, jossa pöytäseurue haukkui mielenterveyspotilaita ja vähätteli heidän avuntarvettaan. Tunnen monta avuntarvitsijaa ja noin puolet tuttavapiiristäni on kohdannut jonkinlaisia mielenterveyden häiriöitä.

Koko illallisen vain istuin. En pystynyt osallistumaan keskusteluun ja puolustamaan näkökulmaani, koska minua yksinkertaisesti vain hävetti kanssaruokailijoiden käytös.

Mitä siis voi tehdä?

 

Voit:

– kysyä masentuneelta, miltä hänestä tuntuu ja mitä hän ajattelee juuri nyt.

– olla hiljaa ja kuunnella.

– antaa tilaa ja hyväksyntää toisen kokemuksille (vaikka osa niistä kauhistuttaisikin sinua, ne ovat kuitenkin todellisuutta hänelle).

– kertoa, ettet ihan täysin voi ymmärtää, mitä hän kokee, mutta haluaisit yrittää.

– kertoa, ettet syytä häntä mistään.

– kertoa, että haluat auttaa ja voit jatkaa kuuntelua niin kauan kuin masentunut haluaa puhua.

– kertoa, että haluaisit etsiä hänelle apua (tarjoudu vaikka soittamaan lääkäriin).

– kertoa, kuinka paljon välität hänestä ja kuinka rakas hän on.

 

Voit myös auttaa ihan tavallisissa päivittäisissä toimissa. Laita aallonpohjassa rypevälle läheisellesi ensiapuna välipalaa, käy hänen puolestaan kaupassa tai lähde kaveriksi ulos.

Tärkeintä on tunnistaa toisen ihmisen yksilöllinen oikeus omaan kokemusmaailmaansa. Torjumisen ja vähättelyn sijaan ole avoimesti ja empaattisesti läsnä ja tukena silloin, kun sitä tarvitaan.

Vielä lopuksi auttajan tärkein ohje:

Pidä huolta itsestäsi.

“Voi ei, olen yhä elossa!” – Tarvitsemme lisää tietoa ja tietoisuutta masennuksesta

Tällä viikolla Suomen Mielenterveysseura ilmoitti tuovansa vihreän tietoisuusnauhan eli Green Ribbonin Suomeen. Mielinauhan myynnillä kerätään varoja mielenterveystyöhön.

En ollut edes tiennyt, että sellainen on olemassa kuin mielinauha. Tähän mennessä kaikista awareness ribboneista (eli tietoisuusnauhoista) Suomessa yleisin näky on ollut Syöpäsäätiön vaaleanpunainen Roosa nauha, jonka tuotoilla tuetaan suomalaista rintasyöpätutkimusta.

Asiasta kiinnostuneena lähdin vähän selvittämään, millaisia tietoisuusnauhoja onkaan olemassa. Wikipedian listaus oli varsin lyhyt. Toinen, minkä löysin, listasi useampia merkityksiä samoille nauhoille. Listassa oli tauteja, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan.

Tietoisuuden tarve on siis loputon. Lisäksi on terveydentiloja, joita on vaikea ymmärtää ilman omakohtaista kokemusta. En esimerkiksi pysty kuvittelemaankaan, miltä syöpää sairastavasta tuntuu.

Samoin saattaa masennuksesta ajatella henkilö, joka ei ole koskaan elämässään ollut masentunut. Masennuksessa ja syövässä on tosin se ero, että jopa syöpää kokemattomat henkilöt ymmärtävät asian vakavuuden ja nykyisin syöpä otetaankin aina vakavasti. Masennusta taas ei suinkaan aina oteta. Vaikka kummallakin voi olla ihmiselämän kannalta kohtalokkaat seuraukset.

Kuva: Pixabay

Miltä masennus sitten tuntuu?

Esimerkiksi tältä:

Sisältövaroitus: henkilökohtainen kuvaus syvän ahdistuksen kokemisesta. Blogi jatkuu seuraavan kuvan jälkeen.

. . .

On taas yksi niistä aamuista, kun herään pettyneenä siihen, että olen yhä elossa. En kuollutkaan yöllä. Jo ensimmäiset ajatukset saavat minut itkemään.

Vallinnutta tunnetta voisi kuvata päänsisäiseksi kivuksi. Se ei ole samanlaista kipua kuin päänsärky tai mikään muukaan särky. Se on kokonaisvaltainen tuntemus siitä, että kaikki on huonosti ja mitään ei ole tehtävissä.

Vaikka tunne ei ole fyysistä kipua, sen tuntee koko kropassa. Kuvittele se kerta, kun sinulla on ollut maailman tuskaisin päänsärky. Kun on tuntunut siltä, että pääsi on räjähtämäisillään sisällä olevasta paineesta. Tai, kun räkätaudissa korviisi on kertynyt niin paljon limaa, että pääsi tuntuu turpoavan. Nyt, laajenna se tunne koko kehoon.

Se on kuin ihon alla oleva paine, joka salpaa hengityksen ja syöttää mieleesi kuvia pahimmista skenaarioista. Jokaisella solullaan on tietoinen siitä, että kaikki on menetetty.

Ajatukset kimpoilevat pään sisässä ja pommittavat aivoja kuin superpallot ja tunteissa vuorottelevat pettymys, suru, pakokauhu, ahdistus, tuska ja pelko. Sillä hetkellä ei ole kykeneväinen ajattelemaan muita kuin itseään ja omaa tilannettaan. Mieli ja kehon hormonit ovat alkukantaisessa selviytymistilassa.

Et voi auttaa.

Masentuneen olo on kaikin tavoin kurja. Kun pään sisäiset “lopun ajat” iskevät, rationaalisella ajattelulla on hyvin vähän valtaa. Ei auta, vaikka muut kuinka sanoisivat, että “kyllä se ohi menee” ja “oot aikaisemminkin pärjännyt” tai “nyt vaan lepäät ja syöt jäätelöä”.

En tiedä, kumpi on pahempaa, se, ettei vointiasi haluta uskoa (“se on vaan laiska!”) vai se, että sitä vähätellään. Uskotellaan, että se on vain ohimenevä vaihe. Ja vaikka olisikin, silloin, kun paniikki kehossa on suurin, vain käsillä olevalla hetkellä on merkitystä.

. . .

Kuva: Pixabay

Tuntuuko vieläkin vaikealta hahmottaa?

Vaikka toisen pahaa oloa tai sen syitä olisi mahdotonta käsittää, se ei silti tarkoita, etteivätkö ne olisi todellisia. Koska olemme niin usein itse kykenemättömiä auttamaan masentuneita läheisimpiämme, tarvitsemme lisää masennukseen liittyvää tutkimusta, tietoa ja käytännön mielenterveystyötä.

Muun muassa Suomen Mielenterveysseuran Mielinauha-keräyksellä kerätään varoja mielenterveyden edistämiseen ja vaikeassa elämäntilanteessa olevien kriisiauttamiseen. Mielinauha on kirkkaan vihreä ja siinä lukee valkoisella “olet tärkeä”.