Tag

vaeltaminen

Browsing

Se tärkein asia elämässä, jonka muistat maastossa, mutta unohdat kaupungissa

Tärkeintä elämässä on huolehtia itsestään. Jostain syystä itse onnistun siinä paremmin luonnonympäristössä kuin urbaanissa ympäristössä.

Elämämme perusasioita ovat syöminen, juominen, liikkuminen, lepääminen, hengittäminen… Yksinkertaisesti sanottuna: elossa pysyminen. Näiden perustarpeiden oivaltaminen kuuluu retkeilyn lyhyeen oppimäärään.

Aamupalapöytämme Brittein saarten korkeimman huipun, Ben Nevisin naapurissa.

Onko tarpeeksi päällä? Kuinka paljon olen juonut? Missä se pähkinäpussi olikaan? Ensimmäisillä retkillä perustarpeiden ajatteluun käyttää niin paljon aikaa, että lopulta niistä huolehtiminen käy lähes rutiininomaisesti. Itsestään huolen pitäminen on itsestään selvää.

Tiedän kokemuksesta, että mikäli matala mieliala tai kropan kipuilu yllättää maastossa, se todennäköisesti johtuu jonkun perustarpeen täyttämättä jättämisestä. Tällöin myös tapa reagoida oireisiin on selvä: pysähdy, istu alas, pue päälle/riisu vaatekerroksia, syö suklaata, rusinoita, pähkinöitä… ja juo vettä. Hengähdä hetki. Ja se useimmiten auttaa.

Suunnittelematon yöpyminen Skotlannin Ring of Steallilla. Päivä oli venynyt pitkäksi klassisella vuoristoreitillä, kun kiipeämiseen oli mennyt odotettua enemmän aikaa. Omaa jaksamistamme hetken punnittuamme päätimme etsiä leiripaikan ja levätä yön yli. Tämä oli ainoa oikea ratkaisu, sillä seuraavan päivän maasto osoittautui erittäin haastavaksi! Kuva: Riku Malminiemi.

Varhainen toiminta on tärkeää, jottei oireista kehity jotain vakavampaa. Pienestä janosta voi seurata vakavampi kuivuminen. Nälästä totaalinen energiahukka. Palelusta hypotermia. Väsyneistä jäsenistä horjahdus kriittisessä paikassa tai uuvahtaminen tunturiin. Jokainen kokeneempi eränkävijä tietää tämän ja itselleen on luonnollista suoda pysähtyminen ja lepohetki. Jopa pakollista.

Itsekin “muutaman” nestehukan ja yhden ketoositilan retkellä kärsineenä tiedän seuraukset, joita mieluummin välttelen!

Kuokkalan silta Jyväskylässä

Kaupungissa asia tuntuu kuitenkin olevan aivan eri. Jos olen apea tai kiukkuinen, olo on stressaantunut tai ahdistunut, kuinka usein palaan perusasioiden äärelle? Tajuanko tarkastaa, johtuuko olo niistä?

Nolona täytyy myöntää, etten kovinkaan usein.

Entä kuinka usein uhraan ajatuksia perustarpeilleni kiireisessä urbaanissa arjessa? Ovatko perustarpeeni täytetty niin, ettei minua vaani kulman takana nestehukka, nälkä tai uupuminen? Ovatko sinun?

Kuinka moni meistä:

– juo päivän aikana tarpeeksi vettä (n. 2 litraa)?

– syö rauhassa lounaansa?

– antaa kropalle ja aivoille lepoa ja nukkuu tarpeeksi pitkät yöunet?

– antaa sille myös liikuntaa ja ulkoilmaa päivittäin?

Itsestään huolehtiminen ei ole noloa missään tilanteessa. Se ei myöskään ole asia, josta kuuluisi joustaa muiden, muka tärkeämpien, asioiden vuoksi. Eikä se ole monimutkaista. Vaan ylitsepääsemättömän vaikeaa se tuntuu olevan.

Vaeltaja, älä suorita! Suunnittele!

Olen suorittaja, tiedän ja myönnän sen. Varsinkin näin keväisin kiire ja työtuntien määrä tuntuvat kasvavan lisääntyvän valon myötä. Tällöinkin tulisi muistaa budjetoida aikaa myös pysähtyneisyydelle. Voi vaikka muistella hetken menneitä vaellusreissuja.

Vaeltaminen ja luonnossa oleminen ovat muutenkin mahtava tapa irtautua arjen pyörityksestä, deadlineista ja to do -listoista. Luonnossa retkeilyyn liitetään rauha, hiljaisuus ja kiireettömyys, jolloin pois jäävät stressi ja itsensä pakottaminen. Mutta onko se sittenkään niin helppoa? Osaammeko olla suorittamatta retkellä?

Monelle pitkän erämaavaelluksen tekeminen on mahdollista vain kerran vuodessa, jolloin lomasta halutaan luonnollisesti ottaa kaikki irti. Tällöin vaelluslomastakin voi tulla suoritus. Yrittämällä toteuttaa maastossa kaikki mahdollinen keikasta jää helposti kiireinen ja pettynyt maku.

Itse löysin liiallisen suorittamisen vastalääkkeen – ironista kyllä – suunnittelusta. Jokaiselle reissulle voi asettaa esimerkiksi jonkin teeman, johon keskittyä. Tällöin ylimääräinen härvääminen maastossa jää pois.

Minkälaisia teemat voisivat sitten olla? Yhdet haluavat keskittyä retkillään puhtaasti luonnosta nauttimiseen, mieluiten muutoin kuin kameran linssin läpi. Toisilla on tavoite kävellä tietty reitti tiukassa aikataulussa. Kolmannet pystyttävät tukikohdan koko reissun ajaksi ja kalastavat tai metsästävät leiristä käsin. Kukin tyylillään. Kun vuorokaudessa on rajattu määrä tunteja ja iso osa menee perusrutiineihin, kannattaa miettiä, mitä muuta maastossa edes haluaa – tai jaksaa – tehdä.

Oikeaa teemaa miettiessä kannattaa omien fiilisten lisäksi tutustua vaelluskohteeseen alueen nettisivujen, karttojen, teosten, keskustelupalstojen, paikallisten ihmisten tai vaikka Wikipedian kautta.

Mitä pakata mukaan ja mitä jättää pois, kun pakolliset varusteet ovat jo vieneet oman tilansa?

Ehkä suurin plussa teeman valinnassa on kamojen rajaaminen. Kuinka monta kertaa olet miettinyt, miten voisit keventää kannettavaa/vedettävää kuormaa jo ennen vaellukselle lähtöä? Minä olen. Aika monta kertaa.

Siltikin on aika usein käynyt niin, että kaikesta grammanviilauksesta huolimatta rinkka on ylitäysi ja lumikengät ja pilkit pursuavat ulos ahkiosta. Olen muutamaan otteeseen ollut “koetaan kaikki” -vaelluksella, jossa rinkat muistuttivat enemmän joulukuusia.

Yhden tällaisen reissun käpyttelimme kolme vuotta sitten. Teimme mieheni kanssa elokuisen vaelluksen Hammastunturin erämaahan, mistä olen kirjoittanut jutun Retkipaikkaan. Meillä oli matkassamme täydellinen rinkkavarustus viikon edestä erämaaolosuhteisiin, kalastusvälineet, kamera ja ties kuinka monta objektiivia. Kaikkea ei kuitenkaan pysty tai kannata toteuttaa kaikkialla, kuten saimme huomata…

Sittemmin retkien tarkempi teemoittelu on antanut helpotusta myös varustevyöryyn. Kun tietää lähtevänsä puhtaasti valokuvaamaan, ei kalavehkeitä tarvitse pakata mukaan. Retkellä kuin retkellä tarpeelliset välineet vievät jo itsessään niin paljon tilaa, että on helpotus voida jättää suosiolla jotain ylimääräistä pois.

Kuinkahan monta

raskasta reppua

onkaan kannettu kairaan.

Kuinkahan monta kevyttä rinkkaa

täynnään lintua hirven lihaa

siikaa harria tammakoita

hillaa – ja hiljaisuutta

onkaan kannettu kairasta kotiin.

 – Veikko Haakana

Vaeltajan psykologinen testi – Yksin retkeilevä joutuu kohtaamaan itsensä uudella tavalla

Mikään ei ole opettanut minulle itsestäni enempää vaeltajana kuin ensimmäinen yksinvaellukseni. Kun maastossa on liikkeellä yksin, omat taidot laitetaan armotta testiin. Soolovaelluksen suurin anti (ja tuska) kuitenkin on, ettet voi enää paeta itseäsi.

Ensimmäinen soolovaellukseni tapahtui haastavammissa oloissa kuin mikä ehkä olisi ollut järkevää. Vaelsin Islannissa. Vieraassa maassa ja vielä suht kylmänä vuodenaikana.

Vaelluskursseillani olen opettanut, että yksi tärkeimmistä (ja ainakin alkuun pakollisista) turvavarusteista on vaellustoveri. En siis voi ottaa vastuuta siitä, milloin joku muu on valmis vaeltamaan yksikseen.

Tässä blogitekstissä en myöskään aio eritellä, minkälaisia taitoja tai valmisteluja soolovaellukselle lähteminen vaatii. Siitä voi lukea esimerkiksi täältä. Sen sijaan haluan nostaa esille soolovaeltamisen psykologisen puolen. Sen pikkuseikan, josta sinua ei varoitettu.

Alkumatkasta kohtaamani islanninhevoset olivat erittäin kiinnostuneita yksinäisestä kulkijasta.

Pakotettu kohtaamaan päänsisäinen maailma

Kun puhutaan soolovaeltamisesta, puhe tuntuu pyörivän enimmäkseen turvallisuuskysymyksissä. Yhtä olennainen kysymys on: osaanko olla itseni kanssa?

Sen lisäksi, että vaellustoveri on korvaamaton turvavaruste, hän muuttaa vaelluksen psykologista luonnetta. Kun ei ole ketään, kelle jutella, on aikaa havainnoida omaa ajatuksenjuoksua. Ympäröivän maailman lisäksi vaeltajalle avautuu oman mielen maailma. Ensimmäisellä kerralla se saattaa olla jopa pelottava kokemus!

Matkakumppanin puuttuessa myös tunteiden huomioimiselle jää enemmän tilaa. Kulkija saattaa käydä läpi tuntemuksia, joita ei ole aikaisemmin huomannut tai kokenut ollenkaan. Omalla yksinvaelluksellani elin koko tunteiden kirjon pelosta ja epäröinnistä ihastukseen.

Geotermistä aluetta

Öisin nukuin korvatulpat korvissani, jotta en olisi säpsähdellyt vähäisimpiäkin ääniä. Toisaalta sitten löytäessäni täydellisen leiripaikan tai taitettuani pitkän päivämatkan suunnitellusti saatoin tuntea rajatonta riemua ja ylpeyttä itsestäni.

Eräs mieleenpainuvimmista kokemuksista oli henkeäsalpaavan maiseman paljastuminen mäennyppylän takaa. Jälkikäteen yritin etsiä sanaa kuvaamaan, mitä tunsin, mutten löytänyt sellaista. Tunne oli hyvin aito ja äkillinen ja lähes liian suuri yhden ihmisen käsiteltäväksi. Juuri silloin olisinkin toivonut voivani jakaa hetken jonkun kanssa. Kertoa, mitä koin.

Toisaalta tunsin myös aivan erityistä etuoikeutta, kun sain nähdä sen kaiken ylhäisessä yksinäisyydessä. Täällä minä koen jotain aivan ainutlaatuista, mitä muut eivät! Hetki oli minun omani ja tuona hetkenä oivalsin täsmälleen, mitä Nuuskamuikkunen tarkoittaa sanoessaan “minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän” (Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti).

Näkymää laavakentälle

Vaelluskaveri tuo seuraa ja tekemistä. Yksinkin liikkeellä ollessa riittää paljon ulkopuolista ihmeteltävää, mutta tyhjyys iskee viimeistään leirissä. Vaelluspäivän päätteeksi huomasin, ettei teltan pystytyksen jälkeen oikeastaan ollut mitään puuhattavaa. Jos olisin ollut liikkeellä ystävän kanssa, olisimme todennäköisesti istuneet iltaa jutustellen päivän tapahtumista.

Huomionsa upottaa helposti mieluummin käsillä olevaan puuhaan kuin itsensä kuunteluun. Kun tilaa omille ajatuksille viimein olisi, uskallammeko kuunnella niitä? Yksinäisellä vaelluksellani ryömin iltaisin mahdollisimman nopeasti telttaan valmistautumaan unille. Tajusin, että jollei minulla ole koko ajan jotain tekemistä, mieleni alkaa kertoa minulle kummitustarinoita.

Klassinen neuvo olisi “ajatella jotain iloista”. Tällöin kuitenkin pakenemme oman mielemme tuotoksia. Miksi emme voisi kohdata niitä tuomitsematta? (Lisäksi ajatukset saattavat usein olla hyvin sitkeitä.)

Väsynyt vaeltaja iltapuuhissa

Olennaista näiden ajatusten kanssa on hahmottaa, mitkä niistä ovat realistisia tapahtumia. Pelottavimpienkin ajatusten kanssa voi tulla toimeen, kun opettelee tarkastelemaan niitä ulkoa päin eikä antaudu niiden valtaan. Niihin voi esimerkiksi suhtautua samoin kuin suhtautuisi vaellustoverin esittämiin kysymyksiin.

Välillä huomasin, etten edes pelkää ajatuksia niin paljon kuin omaa mielikuvitustani! Kun uskaltautuu tarkastelemaan ajatusten virtaa, tutustuu oman mielensä toimintaan. Kerta kerralta oppii tunnistamaan, miten oma pää toimii ja reagoi, mikä saattaa osaltaan vähentää pelkoa.

Keilir-tulivuori

Valtaa ja vapautta

Yksin kulkeminen ei tarkoita, että olisi yksinäinen. Tai sitä, että omat ajatukset olisivat ympäri vuorokauden soiva talk show. Matkakumppanin sijaan saattaa kokea tiiviimpää yhteyttä ympäröivään luontoon.

Hiljainen vaellus tarjoilee uudenlaisen äänimaiseman. Vaelluksellani ihmettelin mm. Keski-Atlantin selänteen huipulla ulisevaa tuulta, joka kuulosti lentoon lähtevältä suihkukoneelta. Löysin pienten laaksojen rikkumattoman hiljaisuuden ja kuulin meren äänen jo kauan ennen kuin näin sen.

Jos olisin uppoutunut keskusteluun jonkun kanssa, olisin tuskin huomannut näitä. Perinteisistä taustaäänistä tuli minulle ensisijaisia ääniä.

Soolovaelluksellani näin ehkä täydellisimmän auringonlaskun ikinä.

Yksin vaeltaessa kokee uudenlaista vapautta ja valtaa tehdä päätöksiä. Kun pysähdyin pitämään taukoa, minun ei tarvinnut kysyä kenenkään mielipidettä. Sain pysähtyä juuri silloin ja juuri siinä ja juuri niin pitkäksi aikaa kuin minusta tuntui hyvältä. Omien valintojen toteutuminen ja yrityksissä onnistuminen tukevat itsetuntoa ja vahvistavat itsenäisyyttä.

Tällä vaelluksella opin luottamaan näihin valintoihin ja kuuntelemaan omia tarpeitani. Kun kukaan muu ei ole huolehtimassa hyvinvoinnistasi, se jää täysin omalle vastuullesi. Suomalla itsellesi ansaitun karkkitauon, harjoitat samalla lempeyttä ja armeliaisuutta itseäsi kohtaan.

Garðurin majakka

Myös usko itseen pystyvänä yksinvaeltajana kasvoi. Nappiin menneen päivän jälkeen pystyin sanomaan itselleni: “Sinä osaat.”

Ei liene ihme, että soolovaellus on suurin yksittäinen itsetuntemusta ja -luottamusta rakentanut kokemus elämässäni. Sanotaan, että paras tapa tutustua toiseen ihmiseen on yhteinen vaellus erämaassa. Miksei se olisi tehokkain tapa kohdata myös itsensä.

Elämäntapamuutos ja luontosuhteen hoitaminen – luonnollinen apu masennukseen?

Masennuksesta puhutaan sairautena, jonka oireita voivat olla muun muassa unettomuus, ruokahaluttomuus, apea mieliala tai heikentynyt omanarvontunto. Mutta mitä jos masennus ei olekaan sairaus vaan oire?

Masennus on kuin ansa, joka kahlitsee mielen ja halvaannuttaa elämän. Monille mielenterveysongelmien syövereissä pyöriskeleville ainoa toivon pilkahdus on lupaus siitä, että tilanteeseen voi tulla muutos. Mutta mitä jos sairaus onkin oireilua nykyisestä elämäntavastamme? Mikäli tätä ei oivalleta, löydämme itsemme pian uudestaan lääkärin vastaanotolta.

Terveysselvitysten mukaan raaka totuus on, että noin puolet masennuspotilaista sairastuu masennukseen toistamiseen. Maailman terveysjärjestö WHO:n arvion mukaan masennuksesta tulee toiseksi pahin terveyshaitta koko maailmassa kahden vuoden sisällä.

Talvinen tähtiyö Lapin erämaassa

Yhteisöissämme kytee mielenterveyspommi. Onko meillä resursseja vastata siihen ja mitä siitä seuraa? Kliinisen psykologian professori Mark Williams ja toimittaja Danny Penman ovat esittäneet uudessa kirjassaan huolensa jopa masennuksen normalisoitumisesta.

Jos masennus on seurausta epäterveellisestä tai vääränlaisesta elämäntavasta, mikä siinä mättää?

Poroja Pöyrisjärven erämaassa 2016

Aiemmassa päivityksessäni kirjoitin, kuinka opimme suorittamaan pienestä pitäen. Aikuisinakin pidämme yllä tätä kulttuuria, vaikka sisimmässämme tiedämme, että alati kiihtyvän ja tavoitteellisen elämän tuottama stressi ennen pitkää sairastuttaa meidät. Kirjassaan Mielimatka Katja Liuksiala ja Anssi Orrenmaa esittävät lisäksi, että esimerkiksi luontodeprivaatiolla on yhteys masennusherkkyyteen.

Stressiä ja kiirettä pakoilemme väliaikaisiin ratkaisuihin tai hoidamme oiretta muuttamatta elämässämme oikeastaan yhtään mitään. Luonnollisesti saatavan liikunnan puuttuessa taas kehittelemme keinotekoisia, mahdollisimman tehokkaita ja optimoituja tapoja pitää kehomme kunnossa. Lisäksi kaikki tämä voi tapahtua neljän seinän sisällä – kaukana ihmisen luonnollisesta liikuntaympäristöstä.

Ihmiset liikkuvat luonnossa ja ovat kontaktissa luonnonympäristöön yhä vähemmän. Puhutaan luontosuhteen katoamisesta. Se ei kuitenkaan ole mikään väliaikainen suhde, jonka pystyy hukkaamaan, sillä luontosuhde on paljon muutakin kuin marjanpoimintaa tai puiden halailua.

Se on kumpaankin suuntaan kulkeva vuorovaikutus. Ihminen on osa luontoa siinä missä muutkin elolliset olennot ja täysin riippuvainen sen antimista. Ihminen vaikuttaa olemassaolollaan ja teoillaan luonnon kiertokulkuun, mutta myös luonto vaikuttaa ihmiseen.

Sanotaan, että ihmiset ovat etääntymässä luonnosta ja se voikin olla totta. Kuitenkin, niin kauan kuin ei selviä hengissä ilman ravintoa, vettä ja happea, omaa luontosuhdettaan ei pysty katkaisemaan.

Veden päällä liikkuminen tarjoaa uudenlaista näkökulmaa maalla retkeilevälle. Melontakuva Isojärven kansallispuistosta 2012.

Luontoa on myös meissä itsessämme: suolistossamme ja ihollamme asuu tutkimaton, rikas mikrobikasvusto, jota ilman emme tule toimeen. Luontosuhde on siis erottamaton ja pysyvä osa meitä. Tämän ymmärtäminen on avain tietoisen, kestävän luontosuhteen rakentamiseen.

Sillä, millaiseksi kokee oman luontosuhteensa tai miten sitä hoitaa, voi olla vaikutusta omaan hyvinvointiin. Jo pelkän luonnossa oleskelun on nimittäin useissa tutkimuksissa todettu vaikuttavan terveyteen positiivisesti.

Omaa luontosuhdettaan on siis hyvä hoitaa, helliä ja pitää hengissä. Voisiko luontoharrastamisen avulla taistella jopa masennusta vastaan?

Kuva Haltiatunturin laelta 2011

Ennakkotapauksia löytyy jo. Yhtenä Tero Pylkkänen, joka käveli Suomen ympäri ja toipui samalla vakavasta masennuksesta.

Ajatus luonnosta lääkkeenä on kiehtova ja sen mahdollisuuksia on tutkittu ympäri maailmaa, mm. Japanissa, missä on jo sertifioituja terveysmetsiä ja “metsäkylpy”-hoidoille on oma termi: shinrin-yoku.

Euroopassa luonnonympäristöjen tervehdyttäviä vaikutuksia hyödyntää mm. Green Care -suuntaus, joka on rantautunut Suomeenkin. Sipoossa on viime vuosina kokeiltu metsäterapian vaikutusta stressiin, masennukseen ja 2-tyypin diabetekseen.

Tutkimusten mukaan luonnonympäristön terveysvaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pitempään luonnossa viettää aikaa. Kuitenkin jo ihan normaali säännöllinen ulkoilu luonnonympäristöissä riittää ylläpitämään terveyttä. Miten tämän saisi osaksi omaa elämäänsä?

Aloitin itse vaellusharrastuksen vuonna 2007, jolloin osallistuin yliopiston kautta vaelluskurssille. Elämys oli nuorelle fuksille jotain aivan uutta, joka vei nopeasti mennessään ja kahden vuoden päästä olinkin jo opiskelemassa eräoppaaksi.

Hammastunturi vuonna 2015

Mikä vaeltamisessa iskee?

Kysyin kerran eräältä ystävältäni, miksi hän harrastaa vaeltamista. Hän vastasi, että se on yksinkertaisesti tehokkain tapa nollata aivot arjesta. Palautua kiireestä ja stressistä.

Maastoelämä on täysin eri maailma, jossa huolehdittavana on täysin erilaiset asiat. Siellä vallitsevat erilaiset rutiinit, aikataulut ja säännöt. Luonnossa olemme perusasioiden äärellä: mistä saan ruokaa, suojaa ja vettä? Miten pitkälle kehoni jaksaa vielä kävellä?

Ihanaa, yksinkertaista elämää, jossa on onnistunut silloin, kun itsellä on hyvä olo. Mitään muuta ei tarvita. Pinnallinen suorittaminen ja oman elämänsä arvottaminen ulkoisin perustein jäävät pois.

Kenellekään ei tarvitse todistaa tai näyttää mitään, ketään muuta ei tarvitse yrittää miellyttää. Luonnossa saan olla juuri se, kuka olen eikä kukaan tuomitse minua siellä.

Vaeltaminen ja luontoelämä voikin olla monelle lähempänä sitä oikeaa elämää kuin 8-16-työ viitenä päivänä viikossa. Itse ajattelen, että luonnossa liikkuminen palauttaa ihmisen tehdasasetuksiinsa. Ihminen palaa omille juurilleen ja saattaa saada yhteyden pohjimmaiseen itseensä. Tällöin kaikki ylimääräinen esittäminen jää pois.

Luonto tarjoaa yksinkertaisen keskittymisympäristön, jolloin levoton ja harhaileva mieli on helppo palauttaa käsillä olevaan tekemiseen ja olemiseen. Luonnonympäristössä toimiminen tarjoaa haasteita ja taas toisaalta onnistumisen elämyksiä, joiden perässä saattaisi arjessa joutua juoksemaan pitemmän aikaa.

Vaellukset tarjoavat isoja ja pieniä haasteita, joiden voittaminen tarjoaa ainutlaatuisia onnistumisen elämyksiä. Kuvassa ylittämässä Ivalojokea elokuussa 2015. Kuva: Riku Pulliainen.

Olen huomannut, että usein yritän järkeillen, asettamalla tavoitteita ja suorittamalla niitä tehdä itsestäni jotenkin merkityksellisen. Maastossa ymmärrän, etten lopulta ole merkityksellinen eikä minun tarvitsekaan olla. Se on huojentava tunne!

Olemassaolollani ei ole kosmista tarkoitusta eikä tarvitsekaan olla. En ole syntynyt tähän maailmaan jotain yksittäistä asiaa varten; en ole syntynyt nimenomaan tahkoamaan rahaa, tulemaan kuuluisaksi, tuottamaan jälkeläisiä tai maksamaan eläkkeitä. Minä vain olen. Yhdessä kaiken muun ympäröivän kanssa.

Kaikki valinnat oman elämäni merkityksistä tai merkityksettömyyksistä olen tehnyt itse. Se, jos mikä, on vapauttavaa.

Jyrävä Pienellä Karhunkierroksella 2011. Kuva: Riku Pulliainen

Elämme maassa, jossa henkilökohtaisen luontosuhteen ylläpitäminen on helppoa. Luonnon virkistyskäyttötutkimuksen mukaan suomalaisilla on omaan lähimetsään matkaa keskimäärin 700 metriä.

Suomen ainutlaatuinen luonto sekä jokamiehenoikeudet mahdollistavat liikkumisen tuntureilla, metsissä, soilla, rannoilla ja vesillä ja tarjoavat monia upeita retkikohteita, joiden virkistysarvo on mittaamaton. Samatkin kohteet näyttäytyvät eri puvussa eri vuodenaikoina tarjoten monipuolisuutta esimerkiksi lähiretkeilyyn.

Luonnon potentiaali kansanterveyden hoidossa ja ylläpitämisessä on oivallettu jo kauan sitten. Me tarvitsemme luontokontaktia pysyäksemme terveinä. Vaan kuinka saisimme ihmiset ja erityisesti päättäjät ymmärtämään tämän?

Luonnossa vaeltamisen ja retkeilyn lisäksi omaa luontosuhdettaan voi hoitaa ja syventää tarkkailemalla lähiympäristön eläimiä ja kasveja, valokuvaamalla luontoa, hoitamalla puutarhaa tai huonekasveja, palsta- ja parvekeviljelyllä, marjastamalla, sienestämällä, kalastamalla… Mahdollisuuksia on lukuisia eikä heti tarvitse sukeltaa syvään päätyyn.

Lisäksi luontoharrastus on joustava: se joustaa harrastajan taitojen, kunnon ja rahakukkaron mukaan. Vaan aika, se meidän täytyy sille itse varata.

Talvista maisemaa Itä-Kairassa

 

Lähteitä:

Arvonen, S. 2017. Metsämieli – Mielen ja kehon taskukirja. Metsäkustannus. (ISBN: 978-952-338-022-6)

Cantell, H. (toim.) 2004. Ympäristökasvatuksen käsikirja. PS-kustannus. (ISBN: 952-451-089-8)

Liuksiala, K. & Orrenmaa, A. 2017. Mielimatka – Täsmäoloa poluilla, laduilla ja laineilla. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-622-8)

Williams, M. & Penman, D. 2017. Tietoinen läsnäolo – Löydä rauha kiireen keskellä. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-068-4)