Kannonkosken kunnan hallinnoimassa luontoreittihankkeessa kartoitetaan muun muassa alueen mahdollisia melontareittejä. Ja niillehän potentiaalia riittää! Kymijoen latvavesinä alueen vedet ovat laajoja, virtaavia tai somia ja rauhallisia pikku järviä ja jokia. Joka tapauksessa erittäin melottavia!
Hankkeen ensimmäisellä viikolla lähdinkin innoissani kartoittamaan eteläisen Kivijärven nähtävyyksiä ja koostin kolmipäiväisestä reissusta videon.
Aloitin retkeni Nuorisokeskus Piispalasta vain huomatakseni, että kaikki eväät olivat jääneet kotiin jääkaappiin! Voisipa todeta, että tapaus oli taas “yksi näistä reissuista”, sillä kerta ei ollut ensimmäinen. Viimeksi unohdin pois kaikki herkut ensimmäisellä yksinvaelluksellani Islannissa ja sitä edeltävänä kertana unohdimme melontareissulla Repovedellä retkiseuran kanssa varata ruokaa kaikille suunnitelluille reissupäiville…
Niinpä suunnitelmaa oli vain muutettava niin, että kiepautin ensin järven eteläpäätyyn ja Kannonkosken satamaan, josta lähimpään kauppaan on kymmenen minuutin kävelymatka.
Pienen ekstralenkin jälkeen päädyin lopulta Selkäluodon kautta Lintusaareen yöksi. Matkalla satamasta Selkäluodolle ripsaisi vettä ja pidin Selkäluodon laavulla hyvin ansaitun evästuokion.
Selkäluodon laavu ja tulipaikka
Yö Lintusaaressa oli erittäin rauhallinen, sillä sain koko saaren täysin itselleni. Ilma oli lämmin ja tuuleton ja taivas silti kirkas. Odottelin uteliaana, josko kaunis auringonlasku olisi vielä kruunattu revontulilla, mutta sain tyytyä tähtiin ja täysikuuhun – ei huono sekään!
Aamulla tutustuin Lintusaareen lähemmin. Lintusaari sijaitsee Kivijärvessä keskellä Lintuselkää, noin 5 km:n päässä Piispalasta. Koko saari on rantojensuojelualuetta ja reunustettu upeilla luonnollisilla hiekkarannoilla. Pienen saaren kumpuilevilta kankailta löytyy vanhoja, jo kilpikaarnaa kasvattaneita mäntyjä ja saaren länsirannalta Metsähallituksen ylläpitämä tulipaikka.
Lintusaaren nuotiopaikka löytyy saaren länsirannalta.
Lintusaaresta lähdin pieneen vastatuuleen kohti Kivijärven satamaa, jossa pidin lounas- ja kahvitauon. Kivijärveltä suuntasin itään, Lokakylän satamaan.
Etelä-pohjois-suunnassa pitkä Kivijärvi tarjoaa hyvinkin merimäiset olosuhteet, kun tuulensuunta on oikea. Niinpä sain nauttia kevyelläkin tuulella kunnon mainingeista eikä pitkä selän ylitys ollut tylsä!
Lokalahdessa pysähdyin jälleen pienelle evästauolle ja jatkoin perille Isohiekan leiripaikkaan mahtavassa auringonlaskussa!
Isohiekka on nimensä mukainen. Luoteeseen aukeava lahti tarjoaa yli 300 metriä matalaa hiekkarantaa. Kannonkosken nettisivut mainostavat rantaa pohjoisen Kannonkosken ehdottomana ykköskohteena. Isohiekalla sijaitsevat Metsähallituksen omistamat laavu, keittokatos, puuvaja ja kuivakäymälä. Sinne pääsee myös kävellen ja pyörällä metsäpolkuja ja metsäautoteitä pitkin ja siellä käy kääntymässä myös vanha maakuntaura.
Jälleen sain olla omissa oloissani ja päätin teltan sijaan yöpyä laavussa. Iltateetä tulilla juodessani mieleeni juolahti, etten ollut nähnyt koko reissun aikana juuri ketään. Ensimmäisenä päivänä olin nähnyt kaksi venettä, mutta muutoin niin järvi kuin rannatkin olivat huutaneet tyhjyyttään ja hiljaisuuttaan.
Totesin sen olevan oikeastaan sitä, mihin olen Suomen luonnossa tottunut. Tällä hetkellä, luontoliikuntainnon kasvaessakin, maastamme löytyy täysin ruuhkautuneita retkeilyreittejä ja sitten niitä, joilla vain harvat käyvät. Kuksaa nuotion ääressä kallistellessani olin varma, ettei Kivijärveä ole vain löydetty vielä.
Isohiekan laavu ja tulipaikka
Laavussa yöpyminen osoittautui lopulta virheeksi. Yö oli paljon kylmempi kuin edellinen ja käydessäni vielä laittamassa rannassa kajakkia yöpuulle, huomasin kajakin pinnan olevan jäässä. Olin kuitenkin jo tehnyt pedin laavuun ja päätin luottaa makuupussiini.
Laavu aukeaa järvelle, josta yöllä myös tuuli. Avonaisessa yöpaikassani tuli pian kylmä ja aamuun mennessä olin kasannut lähes kaikki kuivat vaatteeni jalkojeni lämmikkeeksi. Ensi kerralla telttaan nukkumaan!
Aamu valkeni harmaana. Rannalla minua vastaan vyöryivät sekä selän yli vaeltaneet aallot että aalloilla ratsastavat sumupilvet. Ilma tihkui seikkailua ja sytytin innoissani kajakin kansivalon sumua varten.
Isohiekan keittokatos
Isohiekalta jatkoin kohti Piispalaa, mutta sitä ennen kävin pyörähtämässä vielä Koiralahdessa ja Huhmarlahdessa.
Koiralahti sijaitsee aivan Isohiekan vieressä ja sinne johtaa kapea Surmasalmi. Salmi on saanut nimensä tarinasta, jonka mukaan eräs mies oli matkalla hevosreellä Kivijärveltä, kun, miehen ilmeisesti nukahdettua rekeen, hevonen eksyi salmen heikoille jäille. Kumpikin putosivat ja hukkuivat jäihin. Tästä tapauksesta salmi kantaa nimeä Surmasalmi.
Itse Koiralahti on suojaisa ja erämainen. Sen rannat ovat pitkälle lahden pohjukkaan asti kiviset ja lahdesta saakin parhaimman kuvan juuri vesiltä käsin. Pidin hetkisen lahdessa tuulensuojaa ja lilluin paikallani kiviröykkiöitä katsellen ja lahden ulkopuolella myrskyävää järveä kuunnellen.
Kivijärven rannat olivat tähän mennessä olleet joko uskomattoman kauniita hiekkarantoja tai järkähtämättömiä kivikasoja. Ja nämä piirteet vaihtelivat jyrkästi. Muutoinkin olin huomannut, että Kivijärvi on nimensä mukainen. Retkelläni vedet olivat poikkeuksellisen alhaalla, mutta korkeallakin vedellä saattaa vesillä liikkuja kohdata pintakiviä ihan missä tahansa. Jopa keskellä järvenselkää.
Kivijärven monet saaret ovat matalia luonnonhiekkarantoja.
Matka Piispalaan oli alkuun sivu- ja lopulta myötätuulta. Tuuli jälleen pohjoisesta, jolloin järven eteläpäässä selillä, joilla tuuli pääsi esteettä kulkemaan ja nostamaan maininkia, aallonkorkeus hipoi jo 40 senttiä.
Matalassa kajakissa istuvalle se on paljon ja sain jälleen nauttia vauhdikkaasta ylös-alas-keikutuksesta. Huomasin hihkuvani riemusta joka kerta, kun teräväreunaiset vaahtopäät murtuivat kajakin etukannelle. Tunsin olevani elossa!
Samalla ajattelin, etten kovin montaa kertaa ole päässyt yhtä helposti ja yhtä lähellä rantaa, suht turvallisissa olosuhteissa kokemaan niin merimäisiä olosuhteita sisämaassa. Aamuinen sumu oli jo hälvennyt ja tuulessa ainoastaan tuoksui järven kosteus.
Matkaa kertyi lopulta koko reissulle reilut 60 km tuulen ollessa pääasiassa vastainen ja keskivauhdin ollessa todennäköisesti jotain 5 km/h. Kivijärvi on mielenkiintoinen retkikohde ja oikeanlaisella varustuksella erittäin antoisa melontajärvi. Taukopaikkoja on tiheään (noin 10 km:n välein) koko järven pituudelta ja kajakin saa vesille monesta kohtaa.
Pääkaupunkiseudulla on erityinen luontopolku, jonka aikana irtaudutaan meille itsestään selvistä tavoista elää ja noustaan (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti) arjen yläpuolelle. Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on matka ympäristöahdistukseen ja sen käsittelyyn. Parin kilometrin mittaisella polulla ehtii tutkailemaan maailmanaikaa, suomalaista metsäsuhdetta, omaa suhdetta ympäristöasioihin sekä omaa ympäristöjalan- ja -kädenjälkeä. Reitti on lyhyt, mutta sen käsittelemät teemat ovat ikuisia.
On helteinen kesäpäivä, kun saavumme Nuuksioon. Aurinko tuntuu porautuvan läpi ihon ja silmät sulavat aurinkolasien takana. Kaikkialla on kuumaa ja nihkeää.
Ajatus liikkuu hitaasti. Siitäkin huolimatta tietoisuuteni perukoilla häilyy häiritsevä sana. Sana, joka on löytänyt tiensä kahvipöytäkeskusteluihin ja vallitsevaksi todellisuudeksi ihmisten alitajuntaan. Sieltä se kurottelee esiin yllättäen, tilanteesta ja ajankohdasta piittaamatta, kaapaten mielen hetkeksi omaan pyöritykseensä.
Ilmastonmuutos.
En voi olla ajattelematta kuumuutta ja ilmastonmuutosta. Kuluneen kesän aikana on mitattu lämpöennätyksiä ympäri Eurooppaa. Suomessakin kesä on ollut varsin lämmin ja ennen kaikkea kuiva. Kuivuus näkyy jo katukuvassa keltaisina nurmikkoina ja lehdettöminä puina.
Ympäristön (ja sivilisaation) tulevaisuus on ollut viimeisen vuoden ajan median puheenaiheena – aina siitä lähtien, kun IPCC julkaisi erikoisraporttinsa. Myös säännöllisesti otsikoihin pääsevä ympäristöahdistus on herättänyt paljon ajatuksia.
Ympäristön nykytila ahdistaa ja tulevaisuus pelottaa. Tätä kautta ympäristöahdistus vaikuttaa suuresti ainakin omaan hyvinvointiini. Joten kun kuulin Nuuksion kansallispuistossa olevasta aihetta käsittelevästä luontopolusta, sehän oli pakko päästä kiertämään!
Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus alkaa luontokeskus Haltian pihasta. Vaelluksen reitti ja tehtäväpisteiden tekstit löytyvät Citynomadi-sovelluksen kautta.
Espoosta Nuuksion kansallispuiston kupeesta löytyy Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus, joka käsittelee luontosuhdetta ja ympäristöahdistusta. Polun on suunnitellut ympäristöahdistuksesta paljon kirjoittanut Panu Pihkala, joka työskentelee Helsingin yliopistossa ympäristö- ja ekoteologian tutkijatohtorina.
Ympäristöahdistuksesta ilmiönä hän kiinnostui ympäristökasvatuksen kautta. Ympäristöasioita käsitellessä kävi selväksi, että ihmisillä on ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tuntemuksia, jotka usein heijastelevat koko muuhun elämään. Idean aiheeseen liittyvästä luontopolusta hän sai eräällä retkellä – missäs muualla kuin Nuuksiossa!
Polku on toteutettu yhteistyössä Espoon seurakuntayhtymän, Metsähallituksen ja luontokeskus Haltian kanssa. Polun nimi on “luontopyhiinvaellus”, koska metsässä kulkevan polun tausta-ajatus on kristillinen. “2000-luvulla pitkien pyhiinvaellusreittien suosio on ollut nousussa ja mikä oikeastaan on tavallisen vaelluksen ja pyhiinvaelluksen välinen raja?”, Pihkala miettii. Hän toteaa, että parinkin kilometrin matkalla voi tulla samansuuntaisia henkisiä kokemuksia kuin pitkällä pyhiinvaelluksella. Tärkeintä on asenne.
Polun kohderyhmiä ovat kaikki pyhiinvaeltamisesta ja luonnossa henkistymisestä kiinnostuneet henkilöt. Pihkalan mukaan tavoitteena on mahdollistaa syvempi hiljentyminen luonnossa ja ympäristötunteiden kohtaaminen turvallisessa ympäristössä, missä tunteiden käsittelyä kehystetään pohdintatehtävin. “Pohdintatehtävissä esitellyillä asioilla ja esimerkeillä on myös aito yhteys ympäröivään maastoon”, Pihkala kertoo.
Uskontojen suhdetta ympäristöasioihin tutkinut Pihkala kertoo, että polun keskeisimpänä sanomana on ihmisen yhteenkuuluvuus luonnon kanssa. “Ihminen kuuluu olennaisesti yhteen muun luonnon kanssa ja tämän yhteyden tiedostaminen on tärkeää muun muassa hyvinvoinnin kannalta.”
Polku avattiin virallisesti Suomen luonnon päivänä 2018. Pihkala paljastaa, että nyt suunnitteilla on myös pidempi luontopyhiinvaellus Haltialta Velskolan kurssikeskukseen, jonka avajaiset ovat tämän vuoden Suomen luonnon päivänä.
Arastelen hieman uskonnollissävytteistä luontopolkua, mutta Pihkalan mukaan on parempi, että erilaisille maailmankatsomuksille raivataan tilaa kuin että ne kaikki visusti piilotettaisiin. Lopulta kristillisyys on kuitenkin selkeästi eroteltu polun infopisteiden teksteissä, jolloin uskonnolliset lainaukset pystyy tahtoessaan ohittamaan. Näin polun uskonnollinen tausta ei pistä liikaa silmään ja kokemuspisteet ja pohdintatehtävät antavat paljon myös uskontokuntiin kuulumattomalle.
Tuska tulevaisuudesta on universaali.
Pohdintapisteet on merkitty maastoon numerolla ja näkinkengällä. Pisteiden tekstit voi lukea esimerkiksi kännykällä.
Reitti on 2,13 km pitkä ja lähtee luontokeskus Haltian pihasta noudatellen läheistä Maahisenkierrosta. Reitti on suurimmaksi osaksi esteetön, paitsi aivan alussa, jossa polku on kapeampi ja kivisempi ja nousut ovat jyrkempiä.
Reitin varrella on kaikkiaan viisi infopistettä ja pohdintatehtävää. Niitä ei kuitenkaan löydy maastosta vaan ne saa mukaansa paperisena luontokeskus Haltiasta tai luettua kännykällä Citynomadi -sovelluksesta. Tekstit löytyvät myös ruotsiksi ja englanniksi.
Olen ladannut sovelluksen kännykkääni ja seuraan samalla reittiä kartalta. Tulemme ensimmäiselle varsinaiselle tehtävärastille, joka sijaitsee muinaisrannan kupeessa.
Tehtävänä on ajatella maailmanajassa. Suomessa jääkausi loppui noin 10 000 vuotta sitten. Verrattuna siihen yhden ihmiselämän aika ei ole mitään.
“Tuo kivikasa on ollut tuossa kauan ja niin se tulee todennäköisesti myös olemaan”, toteaa retkikumppanini. Ajatus pysyvyydestä maailmassa, jossa muutos on alati läsnä, on ihanan rauhoittava.
Jatkamme eteenpäin pysähdellen aina välillä lukemaan pohdintatehtävät puhelimen näytöltä. Oikean paikan maastossa osoittaa näkinkengällä kuvioitu keppi. Kunkin tehtävän sijainnin näkee myös Citynomadin kartasta.
Kolmas rasti käyttää jyrkkää mäkeä vertauskuvana elämän haasteista: “Aivan kuten nyt jaksoin lähteä ja nousta, samalla tavalla jaksan selviytyä elämäni haasteista.”
Reitti noudattelee pääosin esteetöntä Maahisenkierrosta, paitsi alussa, missä polku on mäkisempää ja kivisempää.
Maahisenkierroksen leveällä tiellä kulkiessani mieleeni tulee retkeilyn ja luontoelämyksen erilaisuus pääkaupunkiseudulla ja muualla harvaan asutussa Suomessa. Täällä vastaamme talsii ihmisiä parin minuutin välein. Muualla Suomessa saattaisin kokea sen häiritsevänä. Luontoelämys on minulle yksityinen. On aina ollut. Täällä kuitenkin hyväksyn muiden ihmisten läsnäolon ja yritän löytää yhteyden sisimpääni.
Tulemme aistipisteelle. Kaikista aisteista voimakkaimmin aivojani herättelee hajuaisti. Metsän tuoksut muuttuvat kasvuston myötä kuivasta ja paahteisen tuoksuisesta mäntykankaasta kosteaan ja multaiseen kuusimetsään.
Tämän vuoden kansainvälisillä metsäterapiapäivillä Evolla kuulimme eteläkorealaista professori Bum-Jin Parkia, joka on tutkinut metsän tuoksujen vaikutusta ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen. Päivillä saimme kuulla hyvinvointivaikutuksen liittyvän muun muassa tuoksujen herättämiin muistoihin.
Muistatko vielä, miltä ensimmäisellä metsäretkelläsi tuoksui? Muistatko, millaisia tuntemuksia sinulla oli sillä retkellä? Entä muistatko, miltä esimerkiksi mummolassa on tuoksunut? Mitä tuoksumuisto herättää sinussa?
Hajuaistilla on suora yhteys aivojen muistikeskukseen. Erityisesti muistoihin, joihin liittyy voimakas tunnekokemus, usein liittyy myös hajukokemus. Ja toisin päin. Hajut herättävät meissä tunteita.
Metsän tuoksut tuovat mukavat muistot pintaan ja tulemme iloisemmiksi ja rennommiksi. Tällä puolestaan on positiivinen vaikutus henkiseen hyvinvointiimme. Hajuaistimuksella on tajuttoman voimakas, ei-tahdonalainen vaikutus (ethän voi päättää olla haistamatta jotain, ellet pidä sormilla nenästäsi kiinni).
Reitin varrella olevat tehtäväpisteet ohjaavat muun muassa aistimaan luontoa ympärillä. Kuva: Riku Malminiemi
Entä jos ihmisellä ei ole hyviä muistoja metsästä? Tai ei muistoja ollenkaan.
Jään miettimään lapsuuden murrosta ja sisällä sähkölaitteiden kanssa leikkiviä lapsia. Osa luonnon hyvinvointivaikutuksista perustuu siihen, että ihmisellä on ollut hyviä kokemuksia luonnosta aikaisemmin, esimerkiksi lapsuudessa. Ja kaikki vaikutukset perustuvat siihen, että ihminen menee metsään!
Tämänkin vuoksi ympäristökasvatus on niin tärkeää. Lapsemme hyötyvät lapsuudessaan saamistaan positiivisista luontokokemuksista aikuisena.
Tuoksut huumaavat meidät niin täysin, että kävelemme vahingossa yhdestä rastista ohi. Päätämme etsiä sen paluumatkalla.
Pienen luontopyhiinvaelluksen reitti kääntyy näköalapaikalla ympäri. Näköalapaikka on rakennettu puutasanne korkealla kalliolla. Näkymät ovat odottamattoman huikeat pitkälle yli Pitkäjärven ja kauas horisonttiin asti.
Kalliot tasanteen ympärillä ovat täysin paljaat. Kasvillisuus, kuten sammalet, jäkälät ja kanervat ovat kuluneet pois. Kävijöiden on epäilemättä pitänyt päästä kauemmas, ehkä kurkkaamaan reunalta alas, ehkä ottamaan hieno kuva kaiteiden ulkopuolelta…
Vai liekö kallio ollut paljaaksi kulunut jo ennen näköalatasanteen rakentamista?
Pieni luontopyhiinvaellus päättyy näköalatasanteelle, jossa on viimeisen pohdintatehtävän aika.
Tutkiessani kansallispuistojen polkusuunnittelua graduani varten törmäsin usein reittirakentamisen tasapaino-ongelmaan.
Reittirakenteilla (esimerkiksi pitkoksilla, sorastamisella ja näköalapaikoille rakennetuilla tasanteilla) pyritään ehkäisemään polkujen ja alueen maapohjan liiallista kulumista. Tämän lisäksi rakenteet mahdollistavat yhä monimuotoisemman liikkumisen reiteillä tehden luontokohteesta saavutettavamman.
Jos reittejä ei rakenneta, alueen luonto ennen pitkää kuluu – mahdollisesti hyvin törkeän näköiseksi. Polkujen leveneminen ja syveneminen riippuu kävijämääristä, kasvupaikkatyypistä, maapohjasta ja maanpinnan kaltevuudesta.
Jos taas retkeilyalueen poluille rakennetaan liikaa, alueen luonnollisuus retkeilijöiden silmissä kärsii. Lisäksi esimerkiksi puurakentaminen (joka on kaikista luonnonmukaisin materiaali niin valmistustapansa kuin ulkonäkönsäkin puolesta) lisää helposti huoltokustannuksia eikä ole edes halvimmasta päästä.
Ovatko Maahisenkierroksen näköalapaikalla maisemia kuvanneet nähneet puukaiteet kuvan luonnollisuuden pilaajina ja kiivenneet parempaan paikkaan? Toisaalta myös luontopyhiinvaelluksen tehtävärasti ohjeistaa menemään kalliolle, mikäli näköalatasanne on täynnä.
Paljaaksi kulunut kalliopinta todennäköisesti myös jää paljaaksi. Jäkälällä kestää pitkään uusiutua eikä se käytännössä pysty siihen, jos käynti kasvupaikalla on aktiivista.
Ajattelen sitä kävijäpainetta, jota Nuuksion kansallispuisto kohtaa. Rakenteet ovat täällä aivan välttämättömiä. Vaikka ne sitten romuttaisivat paikan erämaisuuden. Vaikka nekään eivät onnistuisi suojaamaan kaikkea.
Sorastettu polku suojaa maastoa kulumiselta polun ympärillä. Esteetöntä polkua pitkin voi kulkea vaikka lastenrattaiden kanssa.
Viimeinen rasti näköalapaikalla pureutuu juurikin ihmisen ympäristövaikutuksiin ja ympäristöahdistuksen kokemukseen. Kaukana horisontissa kohoaa Ämmässuon kaatopaikka, joka symboloi ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tunteita.
Rasti ohjeistaa kädestä pitäen kohtaamaan ja työstämään omaa asennetta ympäristötuhoja kohtaan. Huomaan, että itselläni maailman ympäristötuhoihin liittyvät tuntemukset ja ajatukset ovat yhtä muodotonta mössöä. En osaa nimetä niihin liittyviä tunteitani.
Koska median kautta ongelmista kuulee vain päällisin puolin – ja yleensä sen katastrofaalisen puolen – on luonnollista lukittautua siihen kauhun kokemukseen, että koko maailma on menossa päin prinkkalaa.
Vähäisen informaation herättämiä ensiajatuksia ja vaikeita tunteita yrittää tietoisesti olla ajattelematta ja tuntematta. Ne sysää mieluummin aivojensa perukoille ja lukittautuu “ei koske minua” -asenteeseen.
Ei koske minua ennen kuin merenpinta omalla etupihallani nousee tai kuumuus vie oman satoni.
Tämän ansiosta pystymme toimimaan päivästä toiseen kuten ennenkin ja ilmastonmuutoskin on vain se vaikea ajatus mielen taustalla. Toruva ja panikoiva omatunto alitajunnan kuorella.
Haluan toimia ympäristön puolesta ja tietoakin meillä on jo saatavilla. Suurin tarpeeni onkin opetella käsittelemään näitä tuntemuksia, jotta ne eivät lamauttaisi minua.
Näkymiä näköalatasanteelta yli Pitkäjärven
Tehtävärasti muistuttaa, miten vaikeaa on nähdä, että myös hyvää tapahtuu koko ajan. Pihkala on kirjoittanut kirjassaan Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo kahden tason näkökyvystä ja samaan viitataan myös pyhiinvaellusreitin viimeisellä tehtävärastilla.
Kahden tason näkökyky tarkoittaa käytännössä taitoa havaita yhtä aikaa sekä hyvät että pahat ympärillämme tapahtuvat asiat. Maailmassa ei tapahdu pelkästään pahaa. Eikä maailmassa tapahdu pelkästään hyvää.
Tämä on tärkeä taito myös muissa teemoissa kuin ympäristöahdistuksessa.
Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on ollut sukellus luontoyhteyteen ja vaikeisiin tuntemuksiin. Metsäympäristö lämpimänä kesäpäivänä on mielelle turvallinen paikka käydä läpi näitä epämiellyttäviä ajatuksia, mutta olen onnellinen, että matkassani on toinen, jolle voin puhua ääneen huolistani ja joka voi heijastella tehtäväpisteiden aiheuttamaa pohdintaa.
Palaamme takaisin samaa reittiä. Ilma on jo viilennyt kohti iltaa. Metsän siimeksessä päivän kuumuus ei ole missään kohtaa tuntunut liian tukahduttavalta. On aivan uskomatonta, miten hyvä paikka metsä on olla! Ympäristöongelmiin ja -katastrofeihin liittyvät huolet tuntuvat siellä kaukaisilta.
Vaikka juuri metsiämme suurin osa ympäristöongelmista koskettaakin.
Nuuksion latvusto huokaa hiljaa tuulessa.
Suomen kansallispuistot ovat suojelualueita, joiden yhtenä tehtävänä on säilyttää suomalaisen luonnon monimuotoisuutta.
EDIT: 3.9.2019 poistettu kuva Solvallan varauskiipeilypuistosta, joka on vain Solvallan asiakkaiden käytössä.
Nuotio on klassinen osa eräilyä ja kuuluu monen mielestä onnistuneeseen retkeen, mutta aina leiritulia ei voi tehdä. Missä ja milloin tulenteko on kiellettyä ja missä olosuhteissa tulistelu onnistuu? Nämä tiedot näyttävät olevan huolestuttavan monella kateissa. Ymmärtävätköhän ihmiset, että jopa huolella sammutetuissa maatulissa voi piillä metsäpalon riski.
On kesän kuumin aika ja luonto kärvistelee kuivuudessa. Monet kotikatumme koivut ovat jo alkaneet kellastua, kun puut ottavat hädissään talteen arvokasta lehtivihreää ja tiputtavat lehtiään vähentääkseen haihtumista.
Olen huolissani luonnon kestämisen puolesta, niin pystyyn kuivumisen kuin myös metsäpalojen puolesta. Keväällä uutisoitiin, etteivät retkeilijät paljoa piittaa metsäpalovaroituksista vaan tulistelevat nuotioilla kuten ennenkin.
Osa ei välttämättä tiedä vallitsevasta metsäpalovaroituksesta, osa ei tiedä sen merkitystä ja osa ei varmasti vain välitä. Sosiaalisen median ryhmissä ja keskustelupalstoilla välillä kuulee muidenkin ihmisten taivastelevan tätä, mutta kohdalle osuessa kukaan ei tavallisesti uskalla ottaa asiaa puheeksi tulitikkuja raapivien kanssa.
Syytä ehkä kuitenkin olisi, sillä tulen tekeminen on aina riski. Se on riski siinä mielessä, ettei sen leviäminen ole silloinkaan mahdotonta, kun tulistelija on hoitanut kaiken oppikirjojen mukaan. Vaikka olisit vahtinut nuotiota koko sen palamisen ajan ja sammuttanut tulen lähtiessäsi, et voi koskaan olla täysin varma, ettei leviämisriskiä ole.
Sain tästä itse opetuksen elokuussa 2014, joka tämän (ja viime) kesän lailla oli kuuma ja kuiva. Osallistuin Suomen Survival Killan koulutukseen ja yövyimme koulutuksen aikana maastossa tulilla. Olimme saaneet Metsähallitukselta luvan tehdä tulet tietyillä alueilla suojelualueiden ulkopuolella eikä vielä koulutuksen alkaessa ollut metsäpalovaroitusta. (Varoitus tuli myöhemmin viikon aikana ja, koska ryhmämme ohjaajat tarkkailivat varoitusten kehittymistä, tiesimme jättää tulet loppuviikosta tekemättä.)
Jokaista nuotiota varten kaivoimme kunttarullan, missä aluskasvillisuudesta leikataan siis reippaasti nuotiota isompi pala irti ja rullataan kuin matto rullalle, jolloin alta paljastuu kivennäismaa. Sitä kaivetaan vielä niin, että tulet saadaan sytytettyä hiekkapohjalle.
Tulet sammutettiin aina antamalla hiilloksen kuolla ja kaatamalla vielä päälle litroittain vettä. Meillä oli kymmenen litran muoviämpärit, joilla haimme lähimmästä vesistöstä sammutusvettä. Kun olimme varmoja, että nuotio oli sammunut (usein nuotion paikalla oli tällöin lainehtiva lätäkkö), kieritimme kuntan takaisin paikalleen ja jatkoimme matkaa. Kouluttajamme kiersivät vielä ryhmien leiripaikat läpi ja tarkastivat myös tulipaikat.
Hyvä niin, sillä lätäköistäkin huolimatta nuotiopaikastamme löytyi kytevää maa-ainesta.
Käytännössä tuli voi levitä retkeilijän nuotiosta useampaa kautta. Poltettaessa pihkaista puuta, kuten kuusta tai mäntyä, syntyy kipinöitä. Isojen pihkapallojen poksahdellessa isompiakin palavia kappaleita voi singota nuotiosta. Hyvällä tuulella kipinät voivat lentää pitkiä matkoja ja myös ylös korkeuksiin, puiden latvoihin.
Maatulissa Aku Ankoista tuttu kivirinki ei paljoa palon leviämistä estä. Tuli nimittäin lämmittää maata allaan ja kytö saattaa lähteä leviämään sivuttaissuunnassa aluskasvillisuuden juuria pitkin. Ja poksahtaa pintaan jossain aivan muualla.
Kytö voi selviytyä pitkiäkin aikoja näkymättömissä ja sytyttää maastopalon vasta retkeilijän lähdettyä alueelta. Kuivissa olosuhteissa se voi kasvaa jopa metsäpaloksi.
Isotkaan kivet eivät estä palon leviämistä maan alla, mikäli nuotio on tehty suoraan maapohjalle.
Jokainen on vastuussa sytyttämästään nuotiosta ja siitä, ettei tuli leviä. Tätä ajatellen katselen kauhulla jo kaukaa tulipaikalta kohoavaa savua, someen päätyviä kuvia ja erityisesti lähellä asutusta tehtäviä laittomia Aku Ankka -nuotioita.
Tällä viikolla on myös kohistu Retki-lehden Facebookissa jakamasta artikkelista. Itse tuottamassaan jutussa Retki-lehti on haastatellut sisäministeriön pelastusosaston valmiusjohtaja Janne Koivukoskea siitä, onko retkeilijöiden käyttämä risukeitin luettavissa avotuleksi vai ei.
Haastattelussa päädytään tulokseen, että koska kyseessä on maapohjasta eristetty keitin, risukeitintä ei lasketa avotuleksi. Kuitenkin pelastuslain mukaan avotuleksi lasketaan tuli, joka voi päästä leviämään joko maapohjan tai kipinöinnin kautta.
Kuinka paljon risukeitin sitten kipinöi? Se korreloi epäilemättä suoraan sen kanssa, mitä risua siinä polttaa. Täytyy myöntää, etten ole koskaan itse käyttänyt risukeitintä eikä minulla siten ole kokemusta sen kipinäherkkyydestä. Ne, ketkä käyttävät, varmasti tietävät…
Jotain sanoo kuitenkin se, että aikaisemmin tänä kesänä Metsähallitus on kieltänyt risukeittimien käytön tietyillä alueillaan metsäpalovaroituksen ollessa voimassa.
Minusta olisi käsittämättömän leväperäistä, että alan huippulehdeksi pyrkivä julkaisu nojaisi semantiikkaan asiassa, joka voi potentiaalisesti vaarantaa paloturvallisuuden. Nimittäin sillä, luetaanko jokin keitin lopulta avotuleksi vai ei, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, voiko siitä oikeasti syttyä metsäpalo.
On olemassa ihmisiä, jotka harkintakyvyn tai tiedon ja kokemuksen puuttuessa oikeuttavat toimintansa yhteen lakipykälään vedoten. Heille itselleen ja luonnolle vastaavanlainen uutisointi on potentiaalisesti varsin kohtalokasta.
Sittemmin sisäministeriö on täsmentänyt lain tulkintaa ja listannut myös risukeittimet kiellettyjen tulisijojen listalle.
Myöskään kannettavia kertakäyttögrillejä ei saa käyttää metsäpalovaroituksen aikana, sillä maata vasten oleva grillin pohja kuumenee.
Itsekin olen törmännyt heihin, keitä ei tunnu ympäristön kuivuus pelottavan.
Juurikin tällä viikolla rantauduin pitämään taukoa autiolle, hormittomalle tulipaikalle. Koska oli kuuma ja voimassa oleva metsäpalovaroitus, olin varannut eväät sen mukaan, ettei tulia tarvinnut tehdä. Tehdessäni lähtöä paikalle tuli maateitse seurue, jonka kantamassa muovikassissa näin polttopuita. (Paikka on sellainen, jonne pitää tuoda omat puut mukanaan.)
En voinut olla kysäisemättä, aikooko seurue tehdä tulet ja että ovathan he tietoisia siitä, että on metsäpalovaroitus ja että silloin tulia ei saisi tehdä. Vastaus oli: “Ai eikö niitä saa silloin tehdä tällaiseenkaan paikkaan?”
Olin häkeltynyt. Minne muualle te normaalisti tulet sitten teette?
Suosituilla retkeilyalueilla näkee usein valmiiden tulipaikkojen ulkopuolelle tehtyjä “villejä tulipaikkoja” eli laittomia nuotioita. Monesti tulien tekijä on sentään katsonut, ettei rakenna notskiaan suoraan aluskasvillisuuden päälle, mutta ylimääräiset tulet eivät missään nimessä ole OK eivätkä sallittuja.
Onko syy siinä, etteivät ihmiset tiedä vai siinä, ettei heitä kiinnosta?
Monelta jäi tänä juhannuksena juhannuskokot polttamatta metsäpalovaroituksen vuoksi.
Siltä varalta, että vastaus on edellinen, kerrataanpa tulenteon säännöt:
Suomessa tulenteko ei kuulu jokamiehenoikeuksiin toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa. Tulta ei siis saa tehdä ilman maanomistajan lupaa.
Suosituilla, valtion omistamilla retkeilyalueilla, kuten kansallispuistoissa, reittejä huoltava Metsähallituksen Luontopalvelut on antanut luvan tehdä tulet huolletuille tulipaikoille, mikäli ei ole voimassa olevaa metsäpalovaroitusta. Nämä tulipaikat on myös selkeästi merkitty alueen karttoihin. Niiden ulkopuolelle ei ole lupa tehdä tulia.
Metsähallitus on myös antanut luvan tehdä maatulet pienistä maapuista Lapin erämaissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Pohjois-Karjalassa. Näilläkin alueilla tulisi kuitenkin ensisijaisesti käyttää huollettua tulentekopaikkaa, jos sellainen on alle puolen kilometrin etäisyydellä tarjolla. (Psst! Näillä paikoilla on myös fiksumpaa käyttää muiden jo käyttämiä nuotiopaikkoja!)
Myös maatulien teko riippuu luonnollisesti siitä, onko julistettu metsäpalovaroitus. Teko-oikeus riippuu myös siitä, missä retkeilet. Luonnonsuojelualueilla tulenteko riippuu alueen hoito- ja käyttösuunnitelmasta. Jos ei jaksa selvittää, onko alueella lupa tehdä avotulta, on turvallisempaa olettaa, ettei se ole sallittua.
Metsähallitus on antanut luvan tehdä tulet maillaan olevilla huolletuilla nuotiopaikoilla, milloin metsäpalovaroitus ei ole voimassa. Nuotiopaikat on merkitty selkeästi maastoon ja karttoihin. Tulentekoon tulee myös käyttää siihen osoitettuja polttopuita.
Metsä- ja ruohikkopalovaroituksen aikaan tulet saa tehdä vain hormillisiin (ja maasta irrallisiin) tulipesiin. Tällä pyritään ehkäisemään kuumien kipinöiden lentäminen maastoon. Matkalla hormissa kipinät ja muu tulesta leijumaan irtoava aines ehtii jäähtyä. Ainakin, jos hormi on tarpeeksi pitkä.
MUTTA. Maanomistajalla on aina oikeus rajata tulentekoa ja metsäpalovaroituksen aikana tulenteko voi olla kiellettyä myös hormillisissa tulisijoissa. Näin voi käydä myös silloin, kun maasto on erittäin kuivaa ja syttymisherkkää.
Maanomistajan linjaukset tulentekoon liittyen voi lukea retkikohteen säännöistä. Esimerkiksi kaikille kansallispuistoille ne löytyvät täältä.
Siispä yksinkertaistettuna: Minne tahansa ei saa tehdä tulia, vaan aina on oltava maanomistajan lupa. JA metsäpalovaroituksen aikana ei saa tehdä tulia.
Hormilliset tulipesät ovat turvallisimpia tulentekoon, sillä hormi jäähdyttää nuotiosta sinkoavat kipinät.
Mistä ihmeestä sitten tietää, onko metsäpalovaroitus?
Kaikki varoitukset saa tarkistettua Ilmatieteenlaitoksen sivuilta kohdasta Varoitukset/Kaikki varoitukset. Varoitusten listasta löytyvät niin hellevaroitus, tuulivaroitus kuin metsäpalovaroituskin. Kaikille varoituksille on myös väriasteikko vihreästä punaiseen, “ei vaaraa” -statuksesta “hyvin vaarallinen” -statukseen.
Viime kesänä väri muuttui punaiseksi ja silloin tulien teko kiellettiin yleisesti jopa hormillisissa tulisijoissa.
Pelastuslaki sanoo myös, ettei avotulta saa tehdä silloinkaan, kun “olosuhteet kuivuuden, tuulen tai muun syyn takia ovat sellaiset, että metsäpalon, ruohikkopalon tai muun tulipalon vaara on ilmeinen”. Tulistelukielto ei siis riipu yksin annetusta metsäpalovaroituksesta.
Paljon jää lopulta tulentekijän itsensä arvioitavaksi ja siksikin maalaisjärjen soisi kulkevan mukana.
Nyt kerron SEN OIKEAN tavan retkeillä! Monien vaeltajien seuraamista nettiryhmistä saattaa saada sen kuvan, että on tehnyt asioita retkellä aina väärällä tavalla. Todellisuudessa on olemassa vain yksi oikea tapa – se Sinulle oikea.
Kello kilahtaa Facebookissa. Joku on postannut Vaellus-ryhmään jotain. Koski aloitus sitten vaellusvarusteita tai kohdetta, kohta on paikalla nippu epäileviä ja tuomitsevia ihmisiä. Ihmisten mielissä retkeilyä ja vaeltamista varten pitää olla viimeisen päälle vermeet ja mielellään laatumerkkiä. “Paljain jaloin ei voi retkeillä!” ja “Tietä pitkin kävely ei ole oikeaa vaeltamista!”
Ajoittain netin retkeilyryhmissä syntyy keskustelua myös termien määrittelystä. Mikä erottaa retkeilyn ja vaelluksen? Entä voiko asuntovaunulla retkeillä?
Onko olemassa yhtä oikeaa tapaa retkeillä ja mitä se retkeily edes on?
Vaellus muuttuu heti erilaiseksi, kun siirrytään eri kulttuuriin. Suomalainen tapa liikkua luonnossa on edelleen sidoksissa juuriinsa.
Katson termin määritelmän Wikipediasta: “Retkeily tai vaellus on luonnossa tapahtuva vapaa-ajan ulkoiluharrastus. Erotuksena pelkästä luonnossakävelemisestä retkeilyyn liittyy yleensä maastossa ruokailua ja yöpymistä. Yksinkertaisimmillaan retki voi olla vain metsässä tehty kävelymatka ja vaativimmillaan vaikkapa Mount Everestin valloitus.”
Retkeilyn alalajeina sivu luettelee päiväretket, hiihtoretkeilyn, retkipyöräilyn, retkimelonnan ja kaupunkiretkeilyn. Sivujen mukaan myös ajoneuvoilla, asuntovaunulla tai leirintäalueilla tapahtuva matkustaminen voi olla retkeilyä.
Sen sijaan esimerkiksi Vaeltajan ja Retkeilijän oppaat kirjoittanut Jouni Laaksonen määrittelee retkeilyn “ilman moottorivoimia tapahtuvaksi luonnossa liikkumiseksi” ja lisää viikonloppuretken yhdeksi retkeilyn alalajiksi. Rajana retkeilyn ja vain ulkoilun välillä hän pitää eväitä. Jos eväät on mukana, on kyse retkeilystä.
Luontoon.fi:stä löytyvä Retkeilyn ABC taas toteaa retkeilyn olevan “ennen muuta mielentila”.
Päiväretkeillessä ei välttämättä tarvitse paljon tavaraa.
Entäpä sitten vaellus? Wikipedia-sivun mukaan vaeltaminen juontuu vanhasta erävaeltamisesta ja siihen liittyy aina yöpyminen maastossa. “Tyypillinen vaellus kestää 5-8 vuorokautta.”
Itse olen kuullut määritelmän, että vaellus kestää vähintään kolme yötä (muutoin kyseessä esim. viikonloppuretki). Tähän ei liioin Wikipedia kuin Laaksosen Retkeilijän opaskaan ota kantaa. Laaksonen kirjoittaa, että “vaeltaminen on aina retkeilyä, mutta kaikki retkeily ei ole vaeltamista”. Hänen mukaansa vaelluksen erottaa muusta retkeilystä siitä, että kyseinen retki kestää useita päiviä, suuntautuu syvemmälle luontoon ja mukana kuljetetaan kaikki elämiseen tarvittava. Ihan tavallisessa kaupunkimetsikössä ei siis pysty vaeltamaan.
Sanan määritelmä on varsin laaja. Ei siis ihme, että ryhmässä, jossa on yli 22 000 jäsentä ja jonka kuvauksessa ainoa vaatimus on, että “keskustelu liittyy aihepiiriin”, saattaa tulla näkökulmaeroja. “Turhaa semantiikkaa!”, joku voisi ajatella. Mutta et uskoisi, kuinka paljon aihe harrastajia puhuttaa! Ilmeisesti eron tekeminen retkeilyn ja vaeltamisen välille on monelle tärkeä.
Vaelluksella vietetään useampi päivä ja elämiseen ja yöpymiseen tarvittavat varusteet kuljetetaan mukana. Kuva: Riku Malminiemi
Mitä retkellä sitten täytyy osata ja miten sinne varustaudutaan?
Laaksonen siteeraa kirjansa johdannossa Keijo Taskista ja Seppo Leinosta: “Pohjimmiltaan erätaidoissa on kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta: riittää, että osaa tehdä olonsa mukavaksi luonnossa!”
Kuulostaa loppujen lopuksi yksinkertaiselta tavoitteelta. Kyse onkin itsensä, oman kehonsa ja oman vointinsa, kuuntelemisesta. Kuitenkin se, että osaat säädellä omaa tarkenemista syömisellä, pukeutumiselle ja liikkumisella, tai että tiedät, milloin itseä väsyttää niin, että se on potentiaalinen turvallisuusuhka maastossa, on käytännössä aivan eri juttu.
Viihtymiseen säässä kuin säässä vaikuttavat toimivat ja laadukkaat varusteet. Välinevalmistajat ja retkeilyteollisuus ovatkin saaneet osan ihmisistä uskomaan, että retkellä tai vaelluksella tarvitaan viimeisen päälle vimpaimet ja välineet – ja mielellään vielä viimeisintä mallia! On kuitenkin hyvä muistaa, että parhaimmatkaan varusteet eivät pelasta, jos retkeilytaidot puuttuvat.
Kuva: Riku Malminiemi
Vaikka on olemassa nyrkkisääntöjä niistä välineistä, joita tulee turvallisuuden vuoksi olla mukana, kaikkea retkikaupan tilpehööriä ei todellakaan tarvitse ja varustemarkkinoilla on myös paljon todellisia turhakkeita. Ympäristötietoinen retkeilijä suojelee varustekaappiaan tavaraähkyltä. Retkeilyvarusteita voi ostaa käytettynä, lainata, vuokrata tai tehdä jopa itse. Tästä järjestetään kurssejakin!
Mitkä varusteet toimivat ja mitkä eivät nousee usein keskustelun polttopisteeksi, kun joku kysyy some-ryhmässä vinkkiä varusteisiin tai kertoo, että on vaeltanut koko elämänsä puukengillä.
Jos katson lapsuuteni metsäretkellä otettuja kuvia, näen molemmat vanhempani farkuissa. Mutta eihän farkuissa voi retkeillä! Pitkällä vaelluksella haastavissa olosuhteissa farkut eivät olekaan järkevimmästä päästä. Sen sijaan lähiluontoon suuntautuvalla retkellä kyse on lähinnä mukavuudesta. Farkut ovat kylmät ja kuivuvat hitaasti kastuessaan. Tiiviinä kankaana ne ovat olleet kestäviä vaatteita ja siksi muinoin metsissäkin käytettyjä.
Myös Olli Aulio kirjoittaa klassisessa Suuri retkeilykirja -teoksessaan farkkujen sopivuudesta kesäretkeilyyn. Samaisessa 9. painoksessa puhutaan tosin myös jätteiden hautaamisesta, joten mitäköhän uudemmissa painoksissa kirjoitetaan…
Vaellusta sammareissa. Kuva: Riku Malminiemi
Varusteet ovat erilaisia ja niiden kanssa oma kokemus on se, jota kannattaa kuunnella. Mikäli kokemusta ei vielä ole karttunut, on hyvä aloittaa sen kartuttaminen pikku hiljaa matalan kynnyksen retkiltä. Pitkät erämaavaellukset tai vaativat tunturien huiputukset eivät kuitenkaan ole niitä parhaimpia paikkoja aloittaa. Eikä ainakaan yksin.
Ei edes silloin, kun kohde olisi huippusuosittu ja Instagramissa hehkutettu vaellusklassikko.
Kirjallisuutta niin vaellusvarusteista kuin retkeilytaidoistakin löytyy ja niiden tieto pohjautuu varmemmin pitkään kokemukseen. Tokikin netistä on helppo kysyä ja vastauksen saattaa saada jopa nopeammin, mutta onko se itselle oikea vastaus?
Saavumme illan hämärtyessä Hetta-Pallas-reitin Sioskurun autiotupaan ja puramme ahkiomme sisällön tuvan laverin toiseen nurkkaan. Tänä yönä jaamme tuvan perheen kanssa, jonka mukana vaeltaa kaksi pientä lasta.
Alamme laittaa viimeisen illan ruokaa, joka on omilla retkeilystandardeillamme gurmeeta. Näin on myös perheen toisen lapsen mielestä. Lapsi tuijottaa hiljaa kuolaten vastakkaisella puolella pöytää nököttävää ateriaa eikä suostu syömään omaansa vaikka äitinsä kuinka yrittää maanitella. Lopulta annamme osan ateriastamme tupakämppiksillemme.
Jos annoskateus jossain iskee, se on retkellä. Ulkona tarvitsee energiaa ja ruokaa on tärkeää olla tarpeeksi mukana. Mutta se, nouseeko se lisää-vain-vesi-instant-retkiruokapussista, säilyketölkistä vai joesta, on täysin retkeilijän oman maun varassa.
Jälleen, samoin kuin varusteiden kanssa, yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle.
Entä mitä sillä OIKEALLA retkellä tehdään?
Itä-Kairan Korvatunturille vievän reitin varrella seisovalla Vieriharjun autiotuvalla on vilinää. Nukkumalaverille saisi juuri ja juuri mahdutettua vielä pari vaeltajaa, mutta osa päättää suosiolla nukkua ulkona teltassa. Suurin osa on matkalla Korvatunturille päin. Keskitalven vähäisen valon vuoksi moni retkikunta vetäytyy maaten jo alkuillasta ja aikoo vastaavasti nousta reilusti ennen aamuhämärää.
Näin teemme mekin. Haikeana katson makuupussista, miten yksi vaellusseurue pelaa vielä noppapeliä ja siemailee viiniä kynttilän valossa pöydän ääressä ennen telttaan vetäytymistä. Aamulla he jäävät iloisesti nukkumaan, kun me muut lähdemme kohti itärajaa.
Tuolla retkellä tajusin, kuinka suorittamista jopa vaeltaminen minulle on. Ajattelu- ja toimintamalli, josta arjessa niin kovin yritän päästä eroon, puskee pintaan sielläkin, missä sitä vähiten kaipaisi!
Retkellä ollaan lomalla. Miksei silloin voisi viettää vaikka kokonaista päivää teltassa, jos siltä tuntuu? Miksi joka päivä pitäisi nousta aikaisin ja liikkua seuraavaan paikkaan niin pitkälle, kuin valoa riittää? Miksei vaikka koko vaellusta voisi viettää samassa paikassa?
Itä-Kairan reissu herätteli ajatusta retkestä, jolle ei olisi kotikoneen ääressä suunniteltu valmista reittikarttaa. Vielä toistaiseksi tämä haave ei ole toteutunut.
Vaeltajan televisio
Palasimme vastikään viikon mittaiselta talvivaellukselta Syötteen kansallispuistosta, jossa olimme sortuneet täsmälleen samaan kuin kaikilla muillakin reissuilla. Kyseessä oli perinteinen suorituspohjainen rämpiminen etapilta toiselle ja päivät kuluivat pitkälti ruokahuollon, varustehuollon, majoittumisen ja liikkumisen parissa.
Tämä on oppimani malli ja näitä suurin osa tekemistäni vaelluksista ovat olleet. Asiaan on vaikuttanut oppi-isäni, joka tutustutti minut vaeltamiseen. Yhden tyyli vaeltaa on yhdenlainen ja toisen toisenlainen – mahdollisesti hyvinkin erilainen! Ilmeisesti olisi hyvä vaeltaa vähän kaikenlaisten ihmisten seurassa, jotta näkisi, mikä sopii itselle parhaiten.
Monet vaellukset toki suuntautuvat reiteille, joilla on paljon hienoa nähtävää ja jotka saattavat sijaita sen verta kaukana, ettei paluusta samalle paikalle tulevaisuudessa ole tietoa. On siis parempi liikkua tehokkaasti, jotta ehtii käydä läpi kaikki alueen nähtävyydet.
Siinä, missä olen alkanut miettiä luonnon kokemista eri kanteilta, yhä enenevässä määrin olen alkanut kyseenalaistamaan ahnehtimisen retkillä. Jos nähtävyyksien eteen on pakko suorittaa, miten loma eroaa arjesta?
Kuva: Riku Malminiemi
Toinen nousee aikaisin ja vaeltaa täyden päivän, toinen nukkuu puoleen päivään asti ja liikkuu vain muutamia kilometrejä. Toinen syö vaelluksella aina valmisruokaa, toinen valmistaa ateriansa huolella ja käyttää niiden tekoon joka kerta pitkiä aikoja. Toiselle vaellus on päämääräistä suorittamista, toiselle olemista. Toinen käyttää vaelluslenkkareita, toinen kumisaappaita.
Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa retkeillä tai vaeltaa. Jos retkeily tosiaankin on “mielentila”, eikö silloin jokaiselle mielelle ole olemassa se oma retkitilansa. Se Oikea tapa retkeillä ja vaeltaa on siis jokaiselle omanlaisensa.
Teokset:
Aulio, O. 1990. Suuri retkeilykirja. Gummerus, 9. painos.
Haluaisitko vaeltaa luonnonrauhassa, mutta hiljaisuutta on vaikea löytää? Kutsuisivatko erämaat, mutta Lappi on liian kaukana? Kiinnostaako retkeily metsäisessä Keski-Suomessa?
Suurijärven retkeilyreitistö on pohjoisessa Keski-Suomessa piilotteleva luontohelmi. Merkittyä polkua löytyy yli 30 km ja taukopaikkoja jopa seitsemän. Alue on syrjässä asutuksesta ja osa Keski-Suomen laajinta hiljaista aluetta. Unohdettu reitistö on harvojen tiedossa ja se tarjoaakin oivallisen tilaisuuden yksinäiseen vaellukseen täydellisessä luonnon äänimaisemassa.
Luonto ja nähtävyydet
Alue sijaitsee Pihtiputaan ja Reisjärven, Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan rajalla. Maasto on tasaista, mutta kivikkoista Suomenselän maisemaa. Reitin varrella vuorottelevat mäntykankaat, aapasuot, paljaat kivirakkalaikut ja pienet, erämaiset järvet, joiden lämpötila kohoaa keväisin nopeasti uimakelpoiseksi.
Lajistollisesti Suomenselän vedenjakaja-alue on etelän ja pohjoisen vaihettumisvyöhykettä. Alueelta löytyy niin eteläiselle Suomelle tyypillisiä kasvi- ja eläinlajeja kuin pohjoisia, Lapissakin viihtyviä lajeja. Alueella liikkuu poroa muistuttava metsäpeura, joka siirtoistutettiin takaisin Suomenselälle 80-luvulla sen ensin täysin kadottua metsästyksen takia koko maasta. Reitistön läheisyydestä on tavattu myös kuukkeli, riekko ja kapustarinta ja alue on eteläisintä seutua, jossa voi tavata pesivän maakotkan. Lappimaisen lajiston ja tunnelman ansiosta aluetta on joskus kuvattu – ehkä hieman vähättelevästi – “Köyhän miehen Lapiksi” ja “Vara-Lapiksi”. Reitistö on kuitenkin erityinen aivan omilla ansioillaan. Tähän etelä loppuu ja pohjoinen alkaa!
Kulttuurihistoriallisesti alue on ollut eränkäynti- ja metsätalousaluetta. Pysyvän asutuksen keskityttyä nykyisten suurten järvien rannoille alue on säilynyt etäisenä ja erämaisena. Edelleenkin Harjuntakasella saa kuvan siitä, millainen maisema oli satoja vuosia sitten, kun asutus oli harvassa ja kylien välillä vallitsi laaja erämaa.
Merkkinä eränkäynnistä ovat Suurijärven saaresta löydetty viikinkiaikainen nuolenkärki 900-luvulta ja muinaiset jumalten palvonta- ja uhripaikat. Yksi niistä on saattanut olla Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella seisova Imarrekivi jättimäisine ihmiskasvoineen. Muita nähtävyyksiä alueella ovat satoja vuosia vanha, edelleen kolmen kunnan rajakivenä toimiva Jääkolun rajapyykki, sekä Löytö-Heikin kivi, johon paikalliset kyläläiset ovat liittäneet tarinoita jo ainakin kolmessa sukupolvessa.
Reitistön läheisyydestä on löydetty myös muinainen hautapaikka, kalamaja ja vanha erämajoite. Tämä Reisjärven puolella, Iso-Kotajärven rannalla sijainnut erämajoite, “Patalan talo”, kuului Anderss Jonssonille vuonna 1552. Paikkaa ei ole merkitty maastoon, mutta talon kiviportaat ovat yhä paikoillaan ja sijaitsevat aivan polun vieressä. Patalan talon lähellä voi tutustua myös käsivoimin kaivettuun Kirves-Heikin kanavaan. Koskemattomat alueet kätkevät vielä kosolti mysteerejä, joten alue onkin oikea arkeologin aarreaitta!
Jättimäinen Imarrekivi on jääkaudenaikainen siirtolohkare, jonka yksi sivu on lohjennut niin, että se muistuttaa kasvojen profiilia.
Saapuminen
Autolla liikkuva retkeilijä pääsee metsäautoteitä pitkin suoraan reittien ytimeen, mutta myös autotta matkaavilla on mahdollisuus päästä suoraan reitille. Jyväskylästä matkaa alueelle tulee 170 km.
Autolla reiteille saavuttaessa käännytään tieltä 760 ensin Karhukalliontielle ja Pyydysjärventielle, kunnes tullaan Yölammintielle. Yölammintien päästä löytyy kääntöpaikka ja useita pistoja, joihin voi parkkeerata auton pois tieltä. Esimerkiksi Googlen navigaattori löytää perille, kun päätepisteeksi kirjoittaa “Yölampi”. Yölammelta polku lähtee suoraan länteen suon laitaa pitkin. Alueella on myös yksityinen mökki, jonka piharauhaa tulee kunnioittaa.
Suurijärven reitistölle pääsee esimerkiksi Jyväskylästä ajamalla ensin nelostietä Pihtiputaalle ja kääntymällä sitten tielle 760 kohti Muurasjärveä ja Reisjärveä. Tieltä 760 käännytään ensin vasemmalle Karhukalliontielle ja sitten oikealle Pyydysjärventielle. Pyydysjärventieltä käännytään taas vasemmalle Yölammintielle, jonka päässä lähtöpiste reitille on. Karhukalliontie-Yölammintie-osuus on kapeaa hiekkatietä. Kuva: Google Maps
Kouluaikoina Pihtiputaan linja-autoasemalta kulkee koulubussi Muurasjärvelle (aikataulut P-pudas-Muurasjärvi ja toiseen suuntaan Muurasjärvi-P-pudas), jonka pysäkiltä hetken käveltyään pääsee Kelkkamäentietä pitkin Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle kulkevalle yhdysreitille.
Suurijärven retkeilyreitistöltä on yhdyspolku myös Reisjärven puolella kulkevaan Peuran polkuun. Reitistöä pitkin pystyykin vaeltamaan vaikka Reisjärvelle asti, josta taas pääsee bussilla pois. Yhteensä Pihtiputaan ja Reisjärven reiteissä on vaellettavaa jopa 60 km!
Palvelut
Alueella on eteläiseksi Suomeksi varsin tiheä autiotupaverkosto ja löytyypä Reisjärven puolelta myös useampi vuokratupa. Reisjärven reittien taukopaikat löytyvät Retkikartasta, mutta Pihtiputaan puolella, Suurijärven reitistöllä olevia taukopaikkoja ei karttaan ole merkitty. Ne on lueteltu täällä: “Viiden laverin hotelli” ja muut Suurijärven reitistön taukopaikat.
Yksi suosituimmista tauko- ja yöpymispaikoista on Suurijärven eräkämppä. Kyseessä on 30-luvulla rakennettu vanha savottakämppä, jossa mahtuu yöpymään kerrossängyissä kuusi retkeilijää. Pihapiirissä on myös viiden hengen aittarakennus ja sauna.
Pihtiputaan kunnan huoltama, autiotupana toimiva Suurijärven eräkämppä
Maasto on lähes kaikkialla erittäin kivikkoista, joten telttapaikkoja voi olla vaikeaa löytää. Retkeilijän kannattaakin tukeutua autiotupiin tai suosia riippumattoretkeilyä. Jokamiehenoikeudet ovat voimassa reitistöllä ja rajoitetusti Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella, jossa tilapäinenkin yöpyminen on luonnonsuojelulailla kielletty.
HUOM! Suurijärven retkeilyreitistö on vielä kehittämisen alla eikä kaikkia reittejä ole merkitty uudestaan. Parhaiten merkittyjä ja opastettuja reittejä ovat Yölammelta alkava Harjuntakasen ympyrälenkki sekä Reisjärven puolella olevat Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros. Alueella liikkuvan retkeilijän tuleekin osata lukea maastokarttaa tai pitäytyä parhaiten merkityillä reiteillä.
Reitit
Suurijärven reitistöltä löytyvät tällä hetkellä yksi 5,5 km pitkä rengasreitti, pistot Jääkolun rajapyykille, Suurijärven eräkämpälle ja Löytö-Heikin kivelle sekä yhdysreitit Muurasjärvelle (10 km) ja Peuran polulle (3,5 km). Reisjärven puolella olevat Kotajärven kierros (3,5 km) ja Mäntyjärven rengasreitti (15 km) ovat hyvin merkittyjä rengasreittejä.
Yhdysreitti Muurasjärveltä Harjuntakasen alueelle on tällä hetkellä heikosti merkitty. Avuksi kannattaakin ladata GPS-sovellus esimerkiksi kännykkään ja aukaista se hyvissä ajoin, jotta puhelin ehtii ladata kartat näkyviin. Kyseessä on hyvin erämainen alue, joten netti- tai puhelinyhteyttäkään ei aina ole.
Muurasjärven yhdysreitin kartta:
Yhdysreitti Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle lähtee Muurasjärveltä ja kulkee yksityisten metsämaiden halki välillä metsäautoteitä sivuten. Reitti lähtee Perinnetalo Kaitalan pihasta Kelkkamäentietä pitkin ja kääntyy mutkassa vasemmalle. Ensimmäinen sinisellä maalattu reittimerkki löytyy matkan päästä reitin kääntyessä jälleen vasemmalle kapeaa kärrytietä pitkin. Pian reitti kulkee pienen peltoaukean halki ja jatkuu metsäistä polkua pitkin, kunnes ylittää tien. Tiellä on ensimmäinen kilometrikyltti, joka ohjaa Kiuasmäkeen ja Anthonyn lähteelle. Tieltä jatketaan leveää polkua pitkin, kunnes reitti siirtyy kulkemaan tielle. Tieltä reitti kääntyy vasemmalle kohti Suutarinlehtoa. Tässä kohtaa Pihtiputaan Palvelut 2018 -lehden kartassa reitti kääntyy metsään liian aikaisin. Tiellä ei ole viittaa reitille, polku on peittynyt metsäkoneen jälkiin eikä reittimerkkejäkään näy kuin pienet siniset kuitunauhat puiden oksissa. Nauhat ohjaavat lähteelle ja Patakiven puolikodalle, joka on yhdysreitin puolessa välissä. Puolikodalta löytyy nuotiopaikka, puukatos ja ulkohuussi. Puolikodalta löytyy jälleen polku, joka kuitenkin pian katoaa taimikon kohdalla ja jatkuu taas taimiaukean toisella puolella. Polku seuraa ojan viertä oikealla puolella siirtyen jossain välissä ojan toiselle puolelle. Hetken päästä ylitetään jälleen tie. Polku näkyy nyt selkeästi metsämaastossa ja johtaa Niitto-Karankan pitkospuille. Pitkospuiden jälkeen maasto vaikeutuu ja polkukin katoaa. Reitti siirtyy kulkemaan takaisin tielle. Tästä eteenpäin on mahdollista seurata tietä Yölammelle Yölammintien päähän asti tai seurata alkuperäistä reittiä Iso Susijärven vierestä Harjuntakasen rengasreitille. Huom! Susijärvenkankaalle kääntyessä polku päättyy hakkuuaukealle eikä ole enää sen jälkeen merkitty.Suurijärven reitiltä löytyy keltaisia ja sinisiä maalimerkkejä ja Peuran polulta ja Kotajärven kierrokselta oransseja ja vihreitä maalimerkkejä.
Korppisen kylällä sijaitsee retkeilyreitti-hankkeen kolmas luontopolku. 4,5 km pitkä Kivimäen kierros kulkee ympyrälenkin Ison Kivimäen ja Pienen Kivimäen kallioisilla rinteillä. Polun varrelta löytyvät Syväjärvi ja Hoikkalampi, moninainen metsämaisema ja jääkauden jälkeiset kallioiset muinaisrannat. Muinaisrannan lohkarekentälle saapuessaan voi lähes kuulla aaltojen pauhun rantakivikkoon ja kuvitella, miten vesi on kuljettanut kaiken kevyemmän maa-aineksen vähittäin pois, jättäen jäljelle nämä paljaat kivikasat.
Puolessa välissä polkua, Ison Kivimäen laella sijaitsevat kyläseuran ylläpitämä laavu tulipaikkoineen sekä 12 metriä korkea näkötorni, josta on huikaisevat näkymät etelään ja länteen!
Kävimme fiilistelemässä syksyistä Kivimäkeä, jonka tunnelmia löytyy alla olevalta videolta.
Suurijärven erämaisilla retkeilyreiteillä ei tule pulaa taukopaikoista. Noin 30 km pitkän reitistön varrella on jopa seitsemän taukoiluun, eväiden syömiseen tai yöpymiseen soveltuvaa rakennusta. Sen lisäksi, että alueen tunnelma, hiljaisuus ja Harjuntakasen suojelualueen luonto ovat kuin suoraan Lapin erämaasta, löytyy alueelta Lapin tapaan useita(!) avoimia autiotupia.
Muun muassa nämä monimuotoiset taukopaikat tällä “etelän Lapilla” on kulkijalle tarjota:
Muurasjärveltä yhdysreittiä pitkin lähdettäessä ensimmäisenä vastaan tulee [1]Patakiven puolikota (tai erittäin pysty “laavu”). Siitä kohti Harjuntakasta jatkettaessa hieman sivummalla reitistä, Karankajärvien välisellä kankaalla sijaitsee [2]Karankajärvien päivätupa.
Itse Harjuntakasen ympyrälenkillä on kaksikin tulistelupaikkaa: Yölammen päässä [3] Yölammen autiokämpän tulipaikka ja Harjuntakasella [4] Harjuntakasen puolikota. Hieman sivussa kierrokselta sijaitsee yksinäinen [5] Nuorasen laavu. Vanha laavu palkitsee kulkijan hiljaisuudella, sillä Nuorasen rantaan päästäkseen, pitää poiketa Harjuntakasen ja Suurijärven välillä kulkevalta pääpolulta kilometrin verran.
Suurin ja myös suosituin taukorakennelma on Suurijärven rannalla oleva [6] Suurijärven eräkämppä. Kuusi ihmistä lavereillaan majoittava tupa on muinoin toiminut tukkimiesten tukikohtana uitettaessa tukkeja Suurijärven erämaan metsistä Alvajärveen asti. Nykyään pihasta löytyy myös viiden laverin aittarakennus.
Tänäkin päivänä vierailijoita tuvalla riittää sulan maan aikaan joka viikolle. Suosion taustalla saattaa olla kämpän yhteydessä oleva rantasauna, joka palvelee jokaista, kuka jaksaa saunanlämmityspuut pilkkoa. Saunattomiin autiotupiin tottuneelle vaeltajalle yllätys on mieluinen. Kun on vaeltanut koko reitistön läpi, voi palkita väsyneen kehonsa autenttisen hirsisaunan lempeissä löylyissä.
Mainitsin yllä kuusi taukopaikkaa, mutta mikä on seitsemäs? Se selviää alla olevalta videolta!
Pihtiputaan kunnan ja Keski-Suomen maakunnan puolella sijaitsevalta Suurijärven retkeilyreitistöltä on suora yhdysreitti Keski-Suomen kuuluisimmalle pitkälle vaellusreitille: Peuran polulle. Välimatkaa Reisjärven kunnan ja Pohjois-Pohjanmaan maakunnan puolella sijaitsevalle Peuran polun pohjoiselle osuudelle on vain muutama kilometri.
Lisää kilometrejä retkeensä haluava voi siis helposti piipahtaa Suurijärven retkeilyreitiltä naapurikunnan puolelle ja kieppasta vaikka 3,4 km pitkän Kotajärven kierroksen. Vastaavasti Peuran polkua pitkin retkeilevä pääsee helposti parissa tunnissa ihailemaan Suurijärven reitistön mahtavaa Imarrekiveä.
Luonnossa vaeltava ei tunne kunta- tai maakuntarajoja. Metsäpolulla tai suon pitkospuilla kulkiessasi vastaan ei tule kylttiä, joka ilmoittaa sinun siirtyneen Keski-Suomen maakunnasta Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan. Samoin kuin tuntureilla ja Skandien vuoristossa pitää tarkistaa kartasta, että on ylittänyt Pohjoismaiden välisen valtioiden rajan, on kulku kuntien ja maakuntien välillä huoletonta, mutkatonta.
Paitsi, jos pitkokset ja polkumerkit loppuvat yhtäkkiä kesken…
Koska retkeilijää kiinnostaa kuntarajojen sijaan vaellusreittien kunto, tulisi useamman kunnan alueella sijaitsevien retkeilyreittien kehittämisessä ja kunnostamisessa tehdä kuntien välistä yhteistyötä.
Kansallispuistoissa tämä on helppoa, koska aluetta hallinnoi yksi taho: Metsähallitus. Oma-aloitteinen yli kunta- ja maakuntarajojen tapahtuva tiivis yhteistyö retkeilyalueiden ylläpitämiseksi olisikin ainutkertaista. Retkeilyalueiden tuotteistaminen ja brändäys kuitenkin kannattaa, sillä retkeilyalueet ja -palvelut ovat kysyttyjä matkailijoiden keskuudessa. Tämä on ymmärretty muun muassa Pieksämäellä, missä uudesta Vedenjakaja-reitistöstä on tullut jo maanlaajuinen hitti.
Pihtiputaan Suurijärven retkeilyreitistö ja Reisjärven Peuran polun osuus, Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros muodostavat herkullisen ja eteläiselle Suomelle ainutlaatuisen kokonaisuuden. Tällä hetkellä kolmen (ja tulevaisuudessa neljän) rengasreitin varrella on jopa viisi autiotupaa! Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros on kunnostettu ja selkeästi maastoon merkitty. Sama pyritään tekemään myös Suurijärven reitistön puolella.
Tulevaisuudessa näitä kahden kunnan alueella sijaitsevia reitistöjä kannattaisi markkinoida kokonaisuutena houkuttavuuden ja kävijöiden lisäämiseksi. Yhtenäinen retkeilyalue kaipaa ulkomuodoltaan yhtenevät opasteet ja reittimerkinnät – siis yhtenäisen ulkoasun. Yhtenäisyyttä viestii myös kartta, jossa näkyvät kaikki saapumispaikat, reitit ja reittien varrella olevat palvelut. Lisäksi kaikille reiteille kannattaa tehdä haastavuusluokittelu. Myös yhteiset nimi ja logo ovat osa onnistuneen retkeilyreitistön brändiä.
Yön yli vaellus Peuran polun yhdysreitille
Kävin kurkkaamassa, mitä Reisjärven puolelta löytyy. Alla olevalla videolla pääsee kesäisen retken tunnelmiin.
Tänä sunnuntaina Repoveden kansallispuistossa sattui harvinainen onnettomuus, kun puiston suosituimman reitin varrella olevan Lapinsalmen sillan kiinnitys irtosi. Kuultuani uutisen ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on seurausta siitä, että retkeilyn suosio kasvaa räjähdysmäisesti, luontoalueiden hallinnoijilla ei riitä resurssit huolehtia retkeilyalueista ja toisaalta kaikki retkeilijät eivät osaa soveltaa maalaisjärkeä uusissa ympyröissä.
Yhtälö on katastrofaalinen. Päiväretkeilyn suosio on nousussa ja Metsähallituksella on ruuhkaisimmissakin kansallispuistoissa korjausvelkaa. Kuka ottaa vastuun, jos reiteillä sattuu jotain? Entä kuka kantaa huolta ympäristön kestävyydestä?
Kansallispuistojen kävijämäärät ovat tasaisessa nousussa ja se on tietysti kansallispuistoalueiden kunnille hyvä juttu. Tuohan kansallispuisto alueelleen jokaisen siihen sijoitetun euron kymmenkertaisesti takaisin.
Samaan aikaan on kuitenkin nostettava keskusteluun puistojen kestävyys. Millaisille kävijämäärille ne on rakennettu? Kun noin viisi vuotta sitten keskustelin opinnäytetyöni tiimoilta Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa, heillä ei tuntunut olevan huolta kävijämäärien kasvun vaikutuksesta puiston luontoon. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin varsin erilainen.
Vuonna 2010 syysretkellä Lapinsalmen riippusillalla ei näkynyt kulkijoita.
Retkeilyn luonne on väkisinkin muuttumassa. Luontohuuma on tarttuvaa ja tartunta leviää ennen kaikkea somen kautta. Kun luontoon halutaan mennä heti ja välittömästi, ilman minkäänlaista kokemusta tai harjoittelua, on päivänselvää, että myös retkeilyalueiden palveluiden on muututtava ja mukauduttava tähän.
Lapinsalmen riippusillalla oli tapahtumahetkellä enemmän kulkijoita kuin sillan käyttöohjeissa on ohjeistettu. Sillan osittaiseen sortumiseen johtanut käytös ei myöskään ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta. Kokemattomuus ja ajattelemattomuus ovat luonnossa turvallisuusriski.
Kansallispuistojen yhtenä tehtävänä voidaan nähdä ihmisten luontosuhteen ylläpitäminen ja luontokokemusten tarjoaminen. On hyvä, että nekin, jotka eivät ole aikaisemmin retkeilystä välittäneet, kokevat nyt voivansa ja uskaltavansa lähteä metsään ja tuntureille.
Tässä “pystykaupungista” tulevassa porukassa piilee kasvunvara, jota ei haluta jättää käyttämättä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa sitä, että puistoja on kehitettävä yhä enemmän tietty kohderyhmä mielessä.
Metsähallitus käyttää puistosuunnittelussa vyöhykkeistämistä. Tämä toimii käytännössä niin, että puistoalue jaotellaan käyttötarkoituksen mukaan. Esimerkiksi aktiivisen virkistyskäytön alueeseen, erämaiseen alueeseen ja rajoitusalueeseen. Jokainen puisto pyrkii tarjoamaan vähän jokaiselle jotakin. Käyttöä ohjataan ja rajataan reittisuunnittelulla, rakenteilla ja ohjeistuksella.
Voiko kasvavien käyttäjämäärien seurauksena jatkossa olla niin, että jaottelussa siirrytään yhä enemmän palvelemaan päiväretkeilijöitä ja kokemattomia ensikertalaisia? Lisääntyvän maapohjan kulumisen seurauksena tiettyjä paikkoja pitää ainakin todennäköisesti pitkostaa tai sorastaa, jolloin maisemasta tulee yhä puistomaisempi…
Lisäksi erilaisten aktiviteettien lisääntyessä eri puistot saatetaan ainakin brändätä juuri tietylle aktiviteetille sopiviksi.
Esitän nyt yhdenlaisen tulevaisuuden skenaarion
Suomen kaunis luonto on maamme voimakkain vetonaula. Aktiivisella brändäyksellä ja mainonnalla matkailijoita saadaan toivottavasti kokemaan monipuolinen luonto ja maisemat muuallakin kuin ruuhkaisimmilla reiteillä. Tulevaisuudessa luontokohteiden arvo neukkareina ja kokouspaikkoina ymmärretään isoissa yrityksissä ja poluille lähdetään myös keskellä työviikkoa.
Tämä aiheuttaa rakennuspainetta luontokohteissa. Tulevaisuudessa luontoon pitää päästä yhä helpommin. Esimerkiksi ilman retkeilyvarusteita. Täysin katettua ja siloiteltua polkua pitkin pystyy kävelemään vaikka korkokengillä. Vapaata liikkumista rajoitetaan köysin ja aidoin, jotta luontoa säästyisi aivan siinä polun vieressäkin.
Koska liikkeellä on isoja massoja kerralla, turvallisuuteen on pakko panostaa aivan uudella tavalla. Mikäli rahaa riittäisi, voisi puistoihin palkata puistonvartijat, eräänlaiset park wardenit. Mallia haetaan yhä enemmän ulkomaisista, supersuosituista kansallispuistoista.
Tulevaisuudessa kansallispuistot alkavat muistuttaa yhä enemmän museoita. Kulttuurikeskuksia, joihin mennään tutustumaan alueen luonnonhistoriaan ja hakemaan elämyksiä. Perinteisemmän eräretkeilyn harjoittajat saavat väistyä erämaihin.
Niissä erätaitoja tullaan tarvitsemaan jatkossakin.
Tämäkin itse asiassa kävi ilmi tänä viikonloppuna, kun puolisoni suunnitteli vaellustaan Lapin erämaahan. Hän oli tekemässä reittisuunnitelmaa huomatessaan, että 90 %:lta kyseisen alueen autiotuvista on lopetettu puuhuolto.
Kuinka ankeaa saapua mahdollisesti likomärkänä ja väsyneenä tuvalle ja huomata, ettei siellä ole halon halkoa!
Tuntureilla ei kasva puuta erämaan autiotupien tarpeisiin, minkä lisäksi tuvat ovat tiettömien taipaleiden päässä. Sinne puiden kuljettaminen maksaa euron halolta.
Metsähallituksen resurssipulassa ymmärrän valinnan jättää tupien puuhuolto, mutta näen sen myös turvallisuusriskinä.
Noh, erämaahan menijän on vain tiedettävä ja osattava.
Rakentaminen puistoissa karkottanee osan retkeilijöistä muualle, mutta uusi kohderyhmä on suurempi. Toisaalta rakentamalla ja säännöstelyllä turvataan myös alueen luonnon edustavuus. Puolensa ja puolensa siis tässäkin asiassa.
Rakentaminen ja ylläpito vaativat toki rahoitusta, joka tällä hetkellä on kiven alla. Vaikka kunnat ja matkailupalvelut tutkitusti hyötyvät kansallispuiston läheisyydestä ja turvallinen luonnossa liikkuminen edistää terveyttä vähentäen näin sote-kustannuksia, tämä ei näy kansallispuistojen budjetissa. Resurssit ovat pysyneet samoina, vaikka Metsähallituksen hoitoon on siirtynyt Museovirastolta useita kulttuuriperintökohteita.
Kun isompi määrä rakenteita vanhenee yhtä aikaa, tulee ymmärrettävästi kiire uusia niitä. Ja koska lisäresursseja ei ole, täytyy ylläpidettäviä kohteita karsia.Lapinsalmen sillan hajoaminen osuu epäilemättä kipeään paikkaan. Silta murtui kannatinankkuristaan. Ankkuri on osittain piilossa betonin sisällä. Koska vuosittaiset tarkastukset on tehty silmämääräisesti, rakennevikaa ei ole huomattu.
Niin kauan kuin politiikkaa ajetaan kokonaisuudessaan talouspaine edellä, myös retkeily- ja luontoalueista halutaan tuottavia. Vielä toistaiseksi on matkaa siihen, että kansallispuistoihin tarvitsisi maksaa päästäkseen sisään, mutta kuka tietää, mihin keinoihin tässä vielä päädytään?
Tänään mietin myös sitä, missä vaiheessa luontovillitys muuttuu hallitsemattomaksi ja miten siihen pitäisi vastata. En keksinyt yhtä pätevää ratkaisua.
Jos innoitusta retkeilyyn haetaan somesta, pitäisikö tietoa ja ohjeitakin saada sitten sieltä?
Olen aikaisemmin välillä hieman ihmetellyt ihmisten kysymyksiä Facebookin retkeily- ja vaellusryhmissä. Monet keskustelunaiheista ovat tuntuneet omaan korvaan ilmiselviltä oikeastaan riippumatta siitä, kuinka kokenut luonnossaliikkuja olen. Välillä on huolestuttanut, jos on tuntunut siltä, ettei henkilö osaa soveltaa maalaisjärkeä. Mitä jos eteen tulee ongelmia maastossa kentän kuulumattomissa?
Tänään olen kuitenkin iloisempi niistä, jotka kyselevät kuin niistä, jotka lähtevät soitellen sotaan. Facebook-ryhmissä kyselevät ihmiset sentään saavat ohjeistusta kokeneemmilta ja sitä kautta eräänlainen perimätieto ja käytössäännöt siirtyvät eteenpäin. Näin voidaan osaltaan, ainakin toivottavasti, ennaltaehkäistä suurimmat onnettomuudet.
Paras retkikohde tarvitsee parhaat reittirakenteet eikä niiden suunnitteleminen olekaan niin helppoa kuin luulisi. Maalimerkit vai viitat? Luontopolku livenä vai digisti? Roskis vai roskaton retkeily? Soraa vai puuta? Kauaskatseinen reittisuunnittelija huomioi sekä retkeilijää että luontoa. Monimuotoinen käyttäjäkunta tuottaa kuitenkin haasteita. Luontoretkeilijöiden erilaiset tarpeet saavat suunnittelijan tasapainoilemaan luonnollisuuden ja käytännöllisyyden rajalla.
Ympäri Suomea on viime vuosina kiinnostuttu paikallisten retkeilyreittien kehittämisestä. Kun valtio joutuu tiukan budjetin vuoksi kohdistamaan resurssinsa usein kaukana asutuskeskuksista sijaitseviin kansallispuistoihin, kaupungit ja kunnat haluavat kehittää lähiluontokohteita yhä paremmin käyttäjiä palveleviksi. Usein toiveena saattaa olla myös kansainvälisen luontomatkailun lisääntyminen alueella.
Toimiiko luontomatkailu sitten missä tahansa?
Kenen tahansa matkailijan, mutta erityisesti kansainvälisen matkailijan kannalta alueen matkailua tukevan infran ja tarjonnan tulee olla kunnossa. Kohde tulee olla tavoitettavissa järkevästi, kohteessa on voitava yöpyä ja sieltä on saatava ruokaa.
Missä luonto luuraa -seminaarissa Jyväskylässä Pirjo Räsänen Outdoors Finlandista totesi tärkeimpien askeleiden jatkuvan luontomatkailun luomiseksi olevan matkailupalvelut ja laadukkaat reitit.
Millainen on laadukas reitti?
Ensinnäkin käytettävän retkeilyreitin tulee olla turvallinen. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei reittiä kannata ohjata maastoon, jossa on korkea loukkaantumisen riski. Vaarallisista paikoista tulisi ilmoittaa kyltein tai rajata ne pois käytöstä kokonaan. Tarvittaessa jyrkkään rinteeseen voi rakentaa portaat ja jyrkänteen reunalle kaiteen. Portaat ehkäisevät sekä jyrkässä, liukkaassa rinteessä kaatumista että rinteen valumista maapohjan kuluessa kiipeilijän alla.
Reitin on oltava opastettu ja reittimerkintöjen on oltava kunnossa, muutoin on riski poistua vahingossa reitiltä ja eksyä. Polkumerkkien lisäksi risteyskohdissa olisi hyvä olla opasteviitat. Kun olet marssinut ohi risteyksestä ja huomaat virheesi kahden kilometrin päässä, herää hyvin suuri mielihalu oikaista eikä palata polkua pitkin risteykseen.
Tiedän. Kokemusta on.
Jyrkimmissä paikoissa voisi hyvä olla kaide onnettomuuksien välttämiseksi. Kuva: Riku Pulliainen
Pitkillä reiteillä retkeilijä kiittää myös väliaikatiedoista. Päivän kääntyessä iltaan väsynyt vaeltaja saa kummasti puhtia, kun vastaan sattuu kyltti, joka kertoo yöpaikkaan olevan matkaa enää kilometri.
Toiseksi reittien tulisi olla vaikuttavia. Luonnollisesti ne kulkisivat alueelle merkittävien luonto- ja kulttuurikohteiden kautta, mutta entäpä näiden kohteiden ulkopuolella? Suurimmaksi osaksi polku kulkee kuitenkin “ihan tavallisessa metsässä”.
Retkeilyreitit ovat avainasemassa, kun alueesta halutaan tehdä kävijälle merkityksellinen. Millaisia kokemuksia retkeilijä saa? Mitä hän aistii matkan varrella?
Ihanteellisinta olisi, jos reitti kertoisi tarinaa, johon voisi alueella retkeillessään sukeltaa sisään. Lumoutuminen ja sulautuminen osaksi ympäristöä ovat epäilemättä halutuimmat reaktiot.
Luontopolku Italiassa. Porrastus ennaltaehkäisee maan valumista rinteessä.
Selkeät aloitus- ja päätepisteet tuovat selkeyttä ja reissun aloittaminen tai päättäminen juhlallisesti kaariportin läpi kruunaa kokemuksen. Aloitus- ja päätepisteiden yhteyteen on luontevaa sijoittaa muitakin fasiliteetteja, kuten käymälät ja roskakatokset – joskin Metsähallitus on karsinut roskakatosten määrää valtion mailla vähentääkseen menoja. Katosten huoltoon ja roskien hakuun kuluu resursseja, joten valtion mailla, kuten kansallispuistoissa, on lähdetty roskattoman retkeilyn linjalle.
Luonnossa retkeily syventää henkilön luontosuhdetta, mutta tunne ja elämykset tarvitsevat parikseen myös tietoa. Kuten olen henkilökohtaisen blogini puolella kirjoittanut, ympäristöä kunnioittava retkeily ei tapahdu itsestään ilman ohjausta. Tätä onkin tärkeää tarjoilla sopivissa määrin ja pala kerrallaan.
Ei siis kaikkea yhdessä nipussa lähtöportilla. Eihän siitä Erkkikään muista myöhemmin mitään.
Halutessaan maastoon voi suunnitella esimerkiksi lapsille (ja miksei saman tien aikuisillekin!) soveltuvan seikkailu- ja luontopolun, jonka varrella voi oppia jotain uutta maailmasta.
Kuva: Ilkka Sirjonen
Kädestä pitäen metsään asti
Yksikään retkeilijä ei päädy reitille, ellei sinne ole helppo löytää. Ikävä todellisuus tulee kuitenkin olemaan se, ettei suurin osa matkaajista koskaan tiedä, missä kohde tarkalleen on ja miten sinne matkustetaan. Siksi vierailijat pitää opastaa paikalle kädestä pitäen.
Tämä tarkoittaa käytännössä liikennemerkkejä ja opasteita isoimmilta teiltä asti. Mikäli reitille on mahdollista matkustaa julkisilla, tulisi opastus aloittaa lähimmältä julkisen liikenteen pysäkiltä.
Autolla liikkuville sekä tilausbusseille tulisi olla hyvin parkkitilaa. Selkeästi osoitettu, ainoastaan retkeilyreittien käyttäjille varattu parkkipaikka on paras vaihtoehto. Tällöinkin opastuksen reiteille pitäisi alkaa jo parkkipaikalta.
Reittiopasteita Islannissa
Reitistä ja maastosta on löydyttävä tietoa myös polkujen ja teiden ulkopuolelta, kätevimmin netistä, josta moderni kävijä luontevimmin hakee tietoa ennen retkeään ja johon hän voi palata myös maastossa.
Reitit pystyy esimerkiksi lataamaan netin käytetyimpiin retkeilykarttapalveluihin, mihin saa lisäksi liitettyä infoa alueen palveluista.
Myös paperisia karttoja on tärkeää olla saatavilla ja luontevin paikka etsiä niitä ovat paikalliset infopisteet, leirintäalueet ja luontokeskukset.
Laadukas reitti ottaa huomioon kävijöiden rajoitteet ja tarjoaa jokaiselle jotakin. Jokaisella on oikeus ja tarve päästä luontoon, se pitää vain mahdollistaa. Liikuntarajoitteisia ja lastenvaunujen kanssa kulkevia varten voi rakentaa esteettömän reitin esimerkiksi jollekin taukopaikalle ja yhdelle alueen päänähtävyyksistä.
Esteetön reitti lisää turvallisuutta ja ehkäisee ympäristön kulumista polun ulkopuolella, koska kulkijat pysyvät varmimmin reitillä. Oikein toteutettuna se voi olla myös varsin helppohoitoinen.
Syväksi uurtunutta patikointipolkua suositulla reitillä Skotlannissa
Monipuolinen polkuverkosto myös hajauttaa ihmiset alueelle paremmin: erämaan rauhaa ja hiljaisuutta hakevat pitkän matkan kulkijat kävelevät helposti alueen toiselle laidalle, kun taas päiväretkeilijät kiertävät lyhyempiä polkuja noukkien reitilleen alueen nähtävyydet.
Tasaisempi hajaantuminen reiteille lisää alueen sosiaalista kestävyyttä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alueelle mahtuu useampi retkeilijä sen vielä tuntumatta ruuhkaiselta.
Maamme suosituimmilla reiteillä ruuhkaongelmaa on jo ja suomalaiset vaeltajat ovat – kuvainnollisesti sanoen – korviaan myöten täynnä kanssavaeltajiaan. Moni haaveilee vaeltavansa kuuluisan ja klassikoksi muodostuneen Karhunkierroksen, mutta päätyykin – ei edes kuvainnollisesti sanottuna – jonottamaan polulle.
Ruuhkaisuus tulee esiin ja koettelee introvertimman luontohiipparin sietokykyä erityisesti taukopaikoilla. Tauko- ja leiriytymispaikkojen määrä ja sijainti tulisikin suhteuttaa arvioituun kävijämäärään.
Reittien tarkka suunnittelu ja teemoittaminen saattaa hyvinkin parantaa kävijäpaineen ennakointia. Suurin paine osuu alueen nähtävyyksille, taukopaikoille sekä reitistön solmukohtiin. Reittien ylläpitäjille tämä on tärkeä tieto, sillä usein polku ja rakenteet ovat kuluneimmat sieltä, missä on eniten ihmisiä.
Kansallispuistoissa polut ohjaavat vierailijat puiston upeimmille paikoille. Suosituimmilla paikoilla rakenteet ovat myös kovimmassa käytössä.
Luonnollisia elämyksiä ja elämyksiä luonnollisesti
Loppujen lopuksi retkeilyreittien rakentaminen on taitolaji ja siinä tasapainotellaan käytännöllisyyden, turvallisuuden ja luonnollisuuden välillä.
Monet reittirakenteet tekevät retkeilystä turvallista. Siinä missä ne opastavat kävijää suojaavat ne samalla myös luontoa kulumiselta.
Liian rakennettu ympäristö ei kuitenkaan tue mielikuvaa luonnontilaisuudesta ja saattaa jopa vaikuttaa luontokokemukseen negatiivisesti. Toisaalta myös liian kulunut ja selvästi käytetty ympäristö aiheuttaa vastaavanlaisen reaktion.
Luontoreittien käyttäjiä on erilaisia ja heidän tarpeensa ovat erilaiset. Pyörätuolilla liikkuva tarvitsee leveät pitkokset tai kävelysillan koko matkalta, kun taas maksimaalista luonnollisuutta etsivä ahdistuu rajoittavista rakenteista.
Myönnän itse kuuluvani jälkimmäiseen porukkaan. Liika rakentaminen ja ruuhkaisuus ovatkin ajaneet paatuneimmat eräjormat ja -irmat kansallispuistoista erämaihin.
Rakentamisen määrän ohella esiin nousee kysymys rakentamisen laadusta ja materiaaleista. Kumotako metsäpolulle soraa vai myrkyllä kyllästettyjä lankkuja? Mikä ratkaisu on luonnonmukaisin ja käytännöllisin?
Kaiken rakentamisen päälle tulee vielä alueen brändäys. Mikä tekee alueesta erikoisen? Mitä myydään ja kenelle? Sen lisäksi, että alueen luontoarvot nostetaan näkyville reittiopastein, tulisi ne osata nostaa esille alueen markkinoinnissa.
Outdoors Finland’in Vaellusreittien suunnitteluoppaassa sanotaan, ettei pelkkä reitti riitä vaan se on “tuotteistettava ja markkinoitava oikein”.
Milloin retkeilyreitti sitten on valmis? Viimekädessä niin retkeilyreitit kuin muutkin palvelut elävät kysynnän mukaan. Luonto kuitenkin puhuu puolestaan ja retkeilyn kasvava suosio on merkki siitä.
Tiedät, että sinulla on valmis paketti, kun aisteja monipuolisesti ruokkivat reitit heräävät tarinoillaan eloon.
Suomen sydämessä sijaitsevalla Pihtiputaalla riittää monipuolista luontoa ja sijaintinsa puolesta alue on myös saavutettavissa. Julkiset liikenneyhteydet 4-tietä pitkin ovat hyvät ja Tikkakosken lentokentältä Pihtiputaan keskustaan pääsee 1,5 tunnissa.
Kunnan alueelta löytyy jo ennestään merkittyjä retkeilyreittejä, mutta suurin osa niistä ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota ja polut ovat paikoin kasvaneet umpeen. Harjuntakasesta maailmankartalle -esiselvityshankkeen tarkoituksena on kaivaa nämä arvokkaat reitit takaisin yleisön tietoisuuteen ja laatia reittien kunnostusta varten kehittämissuunnitelma.
This website uses cookies to improve your experience. ACCEPT
Privacy & Cookies Policy
Privacy Overview
This website uses cookies to improve your experience while you navigate through the website. Out of these cookies, the cookies that are categorized as necessary are stored on your browser as they are essential for the working of basic functionalities of the website. We also use third-party cookies that help us analyze and understand how you use this website. These cookies will be stored in your browser only with your consent. You also have the option to opt-out of these cookies. But opting out of some of these cookies may have an effect on your browsing experience.
This website uses cookies to improve your experience while you navigate through the website. Out of these cookies, the cookies that are categorized as necessary are stored on your browser as they are essential for the working of basic functionalities of the website. We also use third-party cookies that help us analyze and understand how you use this website. These cookies will be stored in your browser only with your consent. You also have the option to opt-out of these cookies. But opting out of some of these cookies may have an effect on your browsing experience.
Necessary cookies are absolutely essential for the website to function properly. This category only includes cookies that ensures basic functionalities and security features of the website. These cookies do not store any personal information.
Any cookies that may not be particularly necessary for the website to function and is used specifically to collect user personal data via analytics, ads, other embedded contents are termed as non-necessary cookies. It is mandatory to procure user consent prior to running these cookies on your website.
