Tag

retkeily

Browsing

Suurijärven retkeilyreitistö – Ripaus erämaata etelässä

Kansikuva: Heikki Sulander

Haluaisitko vaeltaa luonnonrauhassa, mutta hiljaisuutta on vaikea löytää? Kutsuisivatko erämaat, mutta Lappi on liian kaukana? Kiinnostaako retkeily metsäisessä Keski-Suomessa?

Suurijärven retkeilyreitistö on pohjoisessa Keski-Suomessa piilotteleva luontohelmi. Merkittyä polkua löytyy yli 30 km ja taukopaikkoja jopa seitsemän. Alue on syrjässä asutuksesta ja osa Keski-Suomen laajinta hiljaista aluetta. Unohdettu reitistö on harvojen tiedossa ja se tarjoaakin oivallisen tilaisuuden yksinäiseen vaellukseen täydellisessä luonnon äänimaisemassa.

Luonto ja nähtävyydet

Alue sijaitsee Pihtiputaan ja Reisjärven, Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan rajalla. Maasto on tasaista, mutta kivikkoista Suomenselän maisemaa. Reitin varrella vuorottelevat mäntykankaat, aapasuot, paljaat kivirakkalaikut ja pienet, erämaiset järvet, joiden lämpötila kohoaa keväisin nopeasti uimakelpoiseksi.

Lajistollisesti Suomenselän vedenjakaja-alue on etelän ja pohjoisen vaihettumisvyöhykettä. Alueelta löytyy niin eteläiselle Suomelle tyypillisiä kasvi- ja eläinlajeja kuin pohjoisia, Lapissakin viihtyviä lajeja. Alueella liikkuu poroa muistuttava metsäpeura, joka siirtoistutettiin takaisin Suomenselälle 80-luvulla sen ensin täysin kadottua metsästyksen takia koko maasta. Reitistön läheisyydestä on tavattu myös kuukkeli, riekko ja kapustarinta ja alue on eteläisintä seutua, jossa voi tavata pesivän maakotkan. Lappimaisen lajiston ja tunnelman ansiosta aluetta on joskus kuvattu – ehkä hieman vähättelevästi – “Köyhän miehen Lapiksi” ja “Vara-Lapiksi”. Reitistö on kuitenkin erityinen aivan omilla ansioillaan. Tähän etelä loppuu ja pohjoinen alkaa!

Kulttuurihistoriallisesti alue on ollut eränkäynti- ja metsätalousaluetta. Pysyvän asutuksen keskityttyä nykyisten suurten järvien rannoille alue on säilynyt etäisenä ja erämaisena. Edelleenkin Harjuntakasella saa kuvan siitä, millainen maisema oli satoja vuosia sitten, kun asutus oli harvassa ja kylien välillä vallitsi laaja erämaa.

Merkkinä eränkäynnistä ovat Suurijärven saaresta löydetty viikinkiaikainen nuolenkärki 900-luvulta ja muinaiset jumalten palvonta- ja uhripaikat. Yksi niistä on saattanut olla Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella seisova Imarrekivi jättimäisine ihmiskasvoineen. Muita nähtävyyksiä alueella ovat satoja vuosia vanha, edelleen kolmen kunnan rajakivenä toimiva Jääkolun rajapyykki, sekä Löytö-Heikin kivi, johon paikalliset kyläläiset ovat liittäneet tarinoita jo ainakin kolmessa sukupolvessa.

Reitistön läheisyydestä on löydetty myös muinainen hautapaikka, kalamaja ja vanha erämajoite. Tämä Reisjärven puolella, Iso-Kotajärven rannalla sijainnut erämajoite, “Patalan talo”, kuului Anderss Jonssonille vuonna 1552. Paikkaa ei ole merkitty maastoon, mutta talon kiviportaat ovat yhä paikoillaan ja sijaitsevat aivan polun vieressä. Patalan talon lähellä voi tutustua myös käsivoimin kaivettuun Kirves-Heikin kanavaan. Koskemattomat alueet kätkevät vielä kosolti mysteerejä, joten alue onkin oikea arkeologin aarreaitta!

Jättimäinen Imarrekivi on jääkaudenaikainen siirtolohkare, jonka yksi sivu on lohjennut niin, että se muistuttaa kasvojen profiilia.

Saapuminen

Autolla liikkuva retkeilijä pääsee metsäautoteitä pitkin suoraan reittien ytimeen, mutta myös autotta matkaavilla on mahdollisuus päästä suoraan reitille. Jyväskylästä matkaa alueelle tulee 170 km.

Autolla reiteille saavuttaessa käännytään tieltä 760 ensin Karhukalliontielle ja Pyydysjärventielle, kunnes tullaan Yölammintielle. Yölammintien päästä löytyy kääntöpaikka ja useita pistoja, joihin voi parkkeerata auton pois tieltä. Esimerkiksi Googlen navigaattori löytää perille, kun päätepisteeksi kirjoittaa “Yölampi”. Yölammelta polku lähtee suoraan länteen suon laitaa pitkin. Alueella on myös yksityinen mökki, jonka piharauhaa tulee kunnioittaa.

Suurijärven reitistölle pääsee esimerkiksi Jyväskylästä ajamalla ensin nelostietä Pihtiputaalle ja kääntymällä sitten tielle 760 kohti Muurasjärveä ja Reisjärveä. Tieltä 760 käännytään ensin vasemmalle Karhukalliontielle ja sitten oikealle Pyydysjärventielle. Pyydysjärventieltä käännytään taas vasemmalle Yölammintielle, jonka päässä lähtöpiste reitille on. Karhukalliontie-Yölammintie-osuus on kapeaa hiekkatietä. Kuva: Google Maps

Kouluaikoina Pihtiputaan linja-autoasemalta kulkee koulubussi Muurasjärvelle (aikataulut P-pudas-Muurasjärvi ja toiseen suuntaan Muurasjärvi-P-pudas), jonka pysäkiltä hetken käveltyään pääsee Kelkkamäentietä pitkin Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle kulkevalle yhdysreitille.

Suurijärven retkeilyreitistöltä on yhdyspolku myös Reisjärven puolella kulkevaan Peuran polkuun. Reitistöä pitkin pystyykin vaeltamaan vaikka Reisjärvelle asti, josta taas pääsee bussilla pois. Yhteensä Pihtiputaan ja Reisjärven reiteissä on vaellettavaa jopa 60 km!

Palvelut

Alueella on eteläiseksi Suomeksi varsin tiheä autiotupaverkosto ja löytyypä Reisjärven puolelta myös useampi vuokratupa. Reisjärven reittien taukopaikat löytyvät Retkikartasta, mutta Pihtiputaan puolella, Suurijärven reitistöllä olevia taukopaikkoja ei karttaan ole merkitty. Ne on lueteltu täällä: “Viiden laverin hotelli” ja muut Suurijärven reitistön taukopaikat.

Yksi suosituimmista tauko- ja yöpymispaikoista on Suurijärven eräkämppä. Kyseessä on 30-luvulla rakennettu vanha savottakämppä, jossa mahtuu yöpymään kerrossängyissä kuusi retkeilijää. Pihapiirissä on myös viiden hengen aittarakennus ja sauna.

Pihtiputaan kunnan huoltama, autiotupana toimiva Suurijärven eräkämppä

Maasto on lähes kaikkialla erittäin kivikkoista, joten telttapaikkoja voi olla vaikeaa löytää. Retkeilijän kannattaakin tukeutua autiotupiin tai suosia riippumattoretkeilyä. Jokamiehenoikeudet ovat voimassa reitistöllä ja rajoitetusti Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella, jossa tilapäinenkin yöpyminen on luonnonsuojelulailla kielletty.

Reitistön kartan voi tulostaa esimerkiksi Retkikartasta tai napata Pihtiputaalta mukaansa Pihtiputaan palvelut 2018 -lehden, jonka keskiaukeamalta kartta löytyy. Pihtiputaan palvelut 2018 -lehteä löytyy huoltoasemilta, kunnanvirastolta sekä Putaanportin infopisteeltä.

HUOM! Suurijärven retkeilyreitistö on vielä kehittämisen alla eikä kaikkia reittejä ole merkitty uudestaan. Parhaiten merkittyjä ja opastettuja reittejä ovat Yölammelta alkava Harjuntakasen ympyrälenkki sekä Reisjärven puolella olevat Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros. Alueella liikkuvan retkeilijän tuleekin osata lukea maastokarttaa tai pitäytyä parhaiten merkityillä reiteillä.

Reitit

Suurijärven reitistöltä löytyvät tällä hetkellä yksi 5,5 km pitkä rengasreitti, pistot Jääkolun rajapyykille, Suurijärven eräkämpälle ja Löytö-Heikin kivelle sekä yhdysreitit Muurasjärvelle (10 km) ja Peuran polulle (3,5 km). Reisjärven puolella olevat Kotajärven kierros (3,5 km) ja Mäntyjärven rengasreitti (15 km) ovat hyvin merkittyjä rengasreittejä.

Yhdysreitti Muurasjärveltä Harjuntakasen alueelle on tällä hetkellä heikosti merkitty. Avuksi kannattaakin ladata GPS-sovellus esimerkiksi kännykkään ja aukaista se hyvissä ajoin, jotta puhelin ehtii ladata kartat näkyviin. Kyseessä on hyvin erämainen alue, joten netti- tai puhelinyhteyttäkään ei aina ole.

Muurasjärven yhdysreitin kartta:

Yhdysreitti Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle lähtee Muurasjärveltä ja kulkee yksityisten metsämaiden halki välillä metsäautoteitä sivuten. Reitti lähtee Perinnetalo Kaitalan pihasta Kelkkamäentietä pitkin ja kääntyy mutkassa vasemmalle. Ensimmäinen sinisellä maalattu reittimerkki löytyy matkan päästä reitin kääntyessä jälleen vasemmalle kapeaa kärrytietä pitkin. Pian reitti kulkee pienen peltoaukean halki ja jatkuu metsäistä polkua pitkin, kunnes ylittää tien. Tiellä on ensimmäinen kilometrikyltti, joka ohjaa Kiuasmäkeen ja Anthonyn lähteelle. Tieltä jatketaan leveää polkua pitkin, kunnes reitti siirtyy kulkemaan tielle. Tieltä reitti kääntyy vasemmalle kohti Suutarinlehtoa. Tässä kohtaa Pihtiputaan Palvelut 2018 -lehden kartassa reitti kääntyy metsään liian aikaisin. Tiellä ei ole viittaa reitille, polku on peittynyt metsäkoneen jälkiin eikä reittimerkkejäkään näy kuin pienet siniset kuitunauhat puiden oksissa. Nauhat ohjaavat lähteelle ja Patakiven puolikodalle, joka on yhdysreitin puolessa välissä. Puolikodalta löytyy nuotiopaikka, puukatos ja ulkohuussi. Puolikodalta löytyy jälleen polku, joka kuitenkin pian katoaa taimikon kohdalla ja jatkuu taas taimiaukean toisella puolella. Polku seuraa ojan viertä oikealla puolella siirtyen jossain välissä ojan toiselle puolelle. Hetken päästä ylitetään jälleen tie. Polku näkyy nyt selkeästi metsämaastossa ja johtaa Niitto-Karankan pitkospuille. Pitkospuiden jälkeen maasto vaikeutuu ja polkukin katoaa. Reitti siirtyy kulkemaan takaisin tielle. Tästä eteenpäin on mahdollista seurata tietä Yölammelle Yölammintien päähän asti tai seurata alkuperäistä reittiä Iso Susijärven vierestä Harjuntakasen rengasreitille. Huom! Susijärvenkankaalle kääntyessä polku päättyy hakkuuaukealle eikä ole enää sen jälkeen merkitty.
Suurijärven reitiltä löytyy keltaisia ja sinisiä maalimerkkejä ja Peuran polulta ja Kotajärven kierrokselta oransseja ja vihreitä maalimerkkejä.

Syysvärejä Kivimäen kierroksella

Korppisen kylällä sijaitsee retkeilyreitti-hankkeen kolmas luontopolku. 4,5 km pitkä Kivimäen kierros kulkee ympyrälenkin Ison Kivimäen ja Pienen Kivimäen kallioisilla rinteillä. Polun varrelta löytyvät Syväjärvi ja Hoikkalampi, moninainen metsämaisema ja jääkauden jälkeiset kallioiset muinaisrannat. Muinaisrannan lohkarekentälle saapuessaan voi lähes kuulla aaltojen pauhun rantakivikkoon ja kuvitella, miten vesi on kuljettanut kaiken kevyemmän maa-aineksen vähittäin pois, jättäen jäljelle nämä paljaat kivikasat.

Puolessa välissä polkua, Ison Kivimäen laella sijaitsevat kyläseuran ylläpitämä laavu tulipaikkoineen sekä 12 metriä korkea näkötorni, josta on huikaisevat näkymät etelään ja länteen!

Kävimme fiilistelemässä syksyistä Kivimäkeä, jonka tunnelmia löytyy alla olevalta videolta.

“Viiden laverin hotelli” ja muut Suurijärven reitistön taukopaikat

Suurijärven erämaisilla retkeilyreiteillä ei tule pulaa taukopaikoista. Noin 30 km pitkän reitistön varrella on jopa seitsemän taukoiluun, eväiden syömiseen tai yöpymiseen soveltuvaa rakennusta. Sen lisäksi, että alueen tunnelma, hiljaisuus ja Harjuntakasen suojelualueen luonto ovat kuin suoraan Lapin erämaasta, löytyy alueelta Lapin tapaan useita(!) avoimia autiotupia.

Muun muassa nämä monimuotoiset taukopaikat tällä “etelän Lapilla” on kulkijalle tarjota:

Muurasjärveltä yhdysreittiä pitkin lähdettäessä ensimmäisenä vastaan tulee [1] Patakiven puolikota (tai erittäin pysty “laavu”). Siitä kohti Harjuntakasta jatkettaessa hieman sivummalla reitistä, Karankajärvien välisellä kankaalla sijaitsee [2] Karankajärvien päivätupa.

Itse Harjuntakasen ympyrälenkillä on kaksikin tulistelupaikkaa: Yölammen päässä [3] Yölammen autiokämpän tulipaikka ja Harjuntakasella [4] Harjuntakasen puolikota. Hieman sivussa kierrokselta sijaitsee yksinäinen [5] Nuorasen laavu. Vanha laavu palkitsee kulkijan hiljaisuudella, sillä Nuorasen rantaan päästäkseen, pitää poiketa Harjuntakasen ja Suurijärven välillä kulkevalta pääpolulta kilometrin verran.

Suurin ja myös suosituin taukorakennelma on Suurijärven rannalla oleva [6] Suurijärven eräkämppä. Kuusi ihmistä lavereillaan majoittava tupa on muinoin toiminut tukkimiesten tukikohtana uitettaessa tukkeja Suurijärven erämaan metsistä Alvajärveen asti. Nykyään pihasta löytyy myös viiden laverin aittarakennus.

Tänäkin päivänä vierailijoita tuvalla riittää sulan maan aikaan joka viikolle. Suosion taustalla saattaa olla kämpän yhteydessä oleva rantasauna, joka palvelee jokaista, kuka jaksaa saunanlämmityspuut pilkkoa. Saunattomiin autiotupiin tottuneelle vaeltajalle yllätys on mieluinen. Kun on vaeltanut koko reitistön läpi, voi palkita väsyneen kehonsa autenttisen hirsisaunan lempeissä löylyissä.

Mainitsin yllä kuusi taukopaikkaa, mutta mikä on seitsemäs? Se selviää alla olevalta videolta!

Retkeilijä ei tunne rajoja – Retkeilyalueiden kehittämisen tärkeys

Pihtiputaan kunnan ja Keski-Suomen maakunnan puolella sijaitsevalta Suurijärven retkeilyreitistöltä on suora yhdysreitti Keski-Suomen kuuluisimmalle pitkälle vaellusreitille: Peuran polulle. Välimatkaa Reisjärven kunnan ja Pohjois-Pohjanmaan maakunnan puolella sijaitsevalle Peuran polun pohjoiselle osuudelle on vain muutama kilometri.

Lisää kilometrejä retkeensä haluava voi siis helposti piipahtaa Suurijärven retkeilyreitiltä naapurikunnan puolelle ja kieppasta vaikka 3,4 km pitkän Kotajärven kierroksen. Vastaavasti Peuran polkua pitkin retkeilevä pääsee helposti parissa tunnissa ihailemaan Suurijärven reitistön mahtavaa Imarrekiveä.

Luonnossa vaeltava ei tunne kunta- tai maakuntarajoja. Metsäpolulla tai suon pitkospuilla kulkiessasi vastaan ei tule kylttiä, joka ilmoittaa sinun siirtyneen Keski-Suomen maakunnasta Pohjois-Pohjanmaan maakuntaan. Samoin kuin tuntureilla ja Skandien vuoristossa pitää tarkistaa kartasta, että on ylittänyt Pohjoismaiden välisen valtioiden rajan, on kulku kuntien ja maakuntien välillä huoletonta, mutkatonta.

Paitsi, jos pitkokset ja polkumerkit loppuvat yhtäkkiä kesken…

Koska retkeilijää kiinnostaa kuntarajojen sijaan vaellusreittien kunto, tulisi useamman kunnan alueella sijaitsevien retkeilyreittien kehittämisessä ja kunnostamisessa tehdä kuntien välistä yhteistyötä.

Kansallispuistoissa tämä on helppoa, koska aluetta hallinnoi yksi taho: Metsähallitus. Oma-aloitteinen yli kunta- ja maakuntarajojen tapahtuva tiivis yhteistyö retkeilyalueiden ylläpitämiseksi olisikin ainutkertaista. Retkeilyalueiden tuotteistaminen ja brändäys kuitenkin kannattaa, sillä retkeilyalueet ja -palvelut ovat kysyttyjä matkailijoiden keskuudessa. Tämä on ymmärretty muun muassa Pieksämäellä, missä uudesta Vedenjakaja-reitistöstä on tullut jo maanlaajuinen hitti.

Pihtiputaan Suurijärven retkeilyreitistö ja Reisjärven Peuran polun osuus, Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros muodostavat herkullisen ja eteläiselle Suomelle ainutlaatuisen kokonaisuuden. Tällä hetkellä kolmen (ja tulevaisuudessa neljän) rengasreitin varrella on jopa viisi autiotupaa! Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros on kunnostettu ja selkeästi maastoon merkitty. Sama pyritään tekemään myös Suurijärven reitistön puolella.

Tulevaisuudessa näitä kahden kunnan alueella sijaitsevia reitistöjä kannattaisi markkinoida kokonaisuutena houkuttavuuden ja kävijöiden lisäämiseksi. Yhtenäinen retkeilyalue kaipaa ulkomuodoltaan yhtenevät opasteet ja reittimerkinnät – siis yhtenäisen ulkoasun. Yhtenäisyyttä viestii myös kartta, jossa näkyvät kaikki saapumispaikat, reitit ja reittien varrella olevat palvelut. Lisäksi kaikille reiteille kannattaa tehdä haastavuusluokittelu. Myös yhteiset nimi ja logo ovat osa onnistuneen retkeilyreitistön brändiä.

Yön yli vaellus Peuran polun yhdysreitille

Kävin kurkkaamassa, mitä Reisjärven puolelta löytyy. Alla olevalla videolla pääsee kesäisen retken tunnelmiin.

Kansallispuistot ovat tulevaisuuden museoita, joista luonnonrauha on kaukana – Yksi skenaario, mihin retkeilybuumi voi johtaa

Tänä sunnuntaina Repoveden kansallispuistossa sattui harvinainen onnettomuus, kun puiston suosituimman reitin varrella olevan Lapinsalmen sillan kiinnitys irtosi. Kuultuani uutisen ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on seurausta siitä, että retkeilyn suosio kasvaa räjähdysmäisesti, luontoalueiden hallinnoijilla ei riitä resurssit huolehtia retkeilyalueista ja toisaalta kaikki retkeilijät eivät osaa soveltaa maalaisjärkeä uusissa ympyröissä.

Yhtälö on katastrofaalinen. Päiväretkeilyn suosio on nousussa ja Metsähallituksella on ruuhkaisimmissakin kansallispuistoissa korjausvelkaa. Kuka ottaa vastuun, jos reiteillä sattuu jotain? Entä kuka kantaa huolta ympäristön kestävyydestä?

Kansallispuistojen kävijämäärät ovat tasaisessa nousussa ja se on tietysti kansallispuistoalueiden kunnille hyvä juttu. Tuohan kansallispuisto alueelleen jokaisen siihen sijoitetun euron kymmenkertaisesti takaisin.

Samaan aikaan on kuitenkin nostettava keskusteluun puistojen kestävyys. Millaisille kävijämäärille ne on rakennettu? Kun noin viisi vuotta sitten keskustelin opinnäytetyöni tiimoilta Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa, heillä ei tuntunut olevan huolta kävijämäärien kasvun vaikutuksesta puiston luontoon. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin varsin erilainen.

Vuonna 2010 syysretkellä Lapinsalmen riippusillalla ei näkynyt kulkijoita.

Retkeilyn luonne on väkisinkin muuttumassa. Luontohuuma on tarttuvaa ja tartunta leviää ennen kaikkea somen kautta. Kun luontoon halutaan mennä heti ja välittömästi, ilman minkäänlaista kokemusta tai harjoittelua, on päivänselvää, että myös retkeilyalueiden palveluiden on muututtava ja mukauduttava tähän.

Lapinsalmen riippusillalla oli tapahtumahetkellä enemmän kulkijoita kuin sillan käyttöohjeissa on ohjeistettu. Sillan osittaiseen sortumiseen johtanut käytös ei myöskään ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta. Kokemattomuus ja ajattelemattomuus ovat luonnossa turvallisuusriski.

Kansallispuistojen yhtenä tehtävänä voidaan nähdä ihmisten luontosuhteen ylläpitäminen ja luontokokemusten tarjoaminen. On hyvä, että nekin, jotka eivät ole aikaisemmin retkeilystä välittäneet, kokevat nyt voivansa ja uskaltavansa lähteä metsään ja tuntureille.

Tässä “pystykaupungista” tulevassa porukassa piilee kasvunvara, jota ei haluta jättää käyttämättä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa sitä, että puistoja on kehitettävä yhä enemmän tietty kohderyhmä mielessä.

Metsähallitus käyttää puistosuunnittelussa vyöhykkeistämistä. Tämä toimii käytännössä niin, että puistoalue jaotellaan käyttötarkoituksen mukaan. Esimerkiksi aktiivisen virkistyskäytön alueeseen, erämaiseen alueeseen ja rajoitusalueeseen. Jokainen puisto pyrkii tarjoamaan vähän jokaiselle jotakin. Käyttöä ohjataan ja rajataan reittisuunnittelulla, rakenteilla ja ohjeistuksella.

Voiko kasvavien käyttäjämäärien seurauksena jatkossa olla niin, että jaottelussa siirrytään yhä enemmän palvelemaan päiväretkeilijöitä ja kokemattomia ensikertalaisia? Lisääntyvän maapohjan kulumisen seurauksena tiettyjä paikkoja pitää ainakin todennäköisesti pitkostaa tai sorastaa, jolloin maisemasta tulee yhä puistomaisempi…

Lisäksi erilaisten aktiviteettien lisääntyessä eri puistot saatetaan ainakin brändätä juuri tietylle aktiviteetille sopiviksi.

Esitän nyt yhdenlaisen tulevaisuuden skenaarion

Suomen kaunis luonto on maamme voimakkain vetonaula. Aktiivisella brändäyksellä ja mainonnalla matkailijoita saadaan toivottavasti kokemaan monipuolinen luonto ja maisemat muuallakin kuin ruuhkaisimmilla reiteillä. Tulevaisuudessa luontokohteiden arvo neukkareina ja kokouspaikkoina ymmärretään isoissa yrityksissä ja poluille lähdetään myös keskellä työviikkoa.

Tämä aiheuttaa rakennuspainetta luontokohteissa. Tulevaisuudessa luontoon pitää päästä yhä helpommin. Esimerkiksi ilman retkeilyvarusteita. Täysin katettua ja siloiteltua polkua pitkin pystyy kävelemään vaikka korkokengillä. Vapaata liikkumista rajoitetaan köysin ja aidoin, jotta luontoa säästyisi aivan siinä polun vieressäkin.

Koska liikkeellä on isoja massoja kerralla, turvallisuuteen on pakko panostaa aivan uudella tavalla. Mikäli rahaa riittäisi, voisi puistoihin palkata puistonvartijat, eräänlaiset park wardenit. Mallia haetaan yhä enemmän ulkomaisista, supersuosituista kansallispuistoista.

Tulevaisuudessa kansallispuistot alkavat muistuttaa yhä enemmän museoita. Kulttuurikeskuksia, joihin mennään tutustumaan alueen luonnonhistoriaan ja hakemaan elämyksiä. Perinteisemmän eräretkeilyn harjoittajat saavat väistyä erämaihin.

Niissä erätaitoja tullaan tarvitsemaan jatkossakin.

Tämäkin itse asiassa kävi ilmi tänä viikonloppuna, kun puolisoni suunnitteli vaellustaan Lapin erämaahan. Hän oli tekemässä reittisuunnitelmaa huomatessaan, että 90 %:lta kyseisen alueen autiotuvista on lopetettu puuhuolto.

Kuinka ankeaa saapua mahdollisesti likomärkänä ja väsyneenä tuvalle ja huomata, ettei siellä ole halon halkoa!

Tuntureilla ei kasva puuta erämaan autiotupien tarpeisiin, minkä lisäksi tuvat ovat tiettömien taipaleiden päässä. Sinne puiden kuljettaminen maksaa euron halolta.

Metsähallituksen resurssipulassa ymmärrän valinnan jättää tupien puuhuolto, mutta näen sen myös turvallisuusriskinä.

Noh, erämaahan menijän on vain tiedettävä ja osattava.

Rakentaminen puistoissa karkottanee osan retkeilijöistä muualle, mutta uusi kohderyhmä on suurempi. Toisaalta rakentamalla ja säännöstelyllä turvataan myös alueen luonnon edustavuus. Puolensa ja puolensa siis tässäkin asiassa.

Rakentaminen ja ylläpito vaativat toki rahoitusta, joka tällä hetkellä on kiven alla. Vaikka kunnat ja matkailupalvelut tutkitusti hyötyvät kansallispuiston läheisyydestä ja turvallinen luonnossa liikkuminen edistää terveyttä vähentäen näin sote-kustannuksia, tämä ei näy kansallispuistojen budjetissa. Resurssit ovat pysyneet samoina, vaikka Metsähallituksen hoitoon on siirtynyt Museovirastolta useita kulttuuriperintökohteita.

Kun isompi määrä rakenteita vanhenee yhtä aikaa, tulee ymmärrettävästi kiire uusia niitä. Ja koska lisäresursseja ei ole, täytyy ylläpidettäviä kohteita karsia. Lapinsalmen sillan hajoaminen osuu epäilemättä kipeään paikkaan. Silta murtui kannatinankkuristaan. Ankkuri on osittain piilossa betonin sisällä. Koska vuosittaiset tarkastukset on tehty silmämääräisesti, rakennevikaa ei ole huomattu.

Niin kauan kuin politiikkaa ajetaan kokonaisuudessaan talouspaine edellä, myös retkeily- ja luontoalueista halutaan tuottavia. Vielä toistaiseksi on matkaa siihen, että kansallispuistoihin tarvitsisi maksaa päästäkseen sisään, mutta kuka tietää, mihin keinoihin tässä vielä päädytään?

Tänään mietin myös sitä, missä vaiheessa luontovillitys muuttuu hallitsemattomaksi ja miten siihen pitäisi vastata. En keksinyt yhtä pätevää ratkaisua.

Jos innoitusta retkeilyyn haetaan somesta, pitäisikö tietoa ja ohjeitakin saada sitten sieltä?

Olen aikaisemmin välillä hieman ihmetellyt ihmisten kysymyksiä Facebookin retkeily- ja vaellusryhmissä. Monet keskustelunaiheista ovat tuntuneet omaan korvaan ilmiselviltä oikeastaan riippumatta siitä, kuinka kokenut luonnossaliikkuja olen. Välillä on huolestuttanut, jos on tuntunut siltä, ettei henkilö osaa soveltaa maalaisjärkeä. Mitä jos eteen tulee ongelmia maastossa kentän kuulumattomissa?

Tänään olen kuitenkin iloisempi niistä, jotka kyselevät kuin niistä, jotka lähtevät soitellen sotaan. Facebook-ryhmissä kyselevät ihmiset sentään saavat ohjeistusta kokeneemmilta ja sitä kautta eräänlainen perimätieto ja käytössäännöt siirtyvät eteenpäin. Näin voidaan osaltaan, ainakin toivottavasti, ennaltaehkäistä suurimmat onnettomuudet.

Retkeilyreitin rakentaminen on tasapainoilua pitkospuilla – Miten huomioida sekä ympäristön että kävijän tarpeet?

Paras retkikohde tarvitsee parhaat reittirakenteet eikä niiden suunnitteleminen olekaan niin helppoa kuin luulisi. Maalimerkit vai viitat? Luontopolku livenä vai digisti? Roskis vai roskaton retkeily? Soraa vai puuta? Kauaskatseinen reittisuunnittelija huomioi sekä retkeilijää että luontoa. Monimuotoinen käyttäjäkunta tuottaa kuitenkin haasteita. Luontoretkeilijöiden erilaiset tarpeet saavat suunnittelijan tasapainoilemaan luonnollisuuden ja käytännöllisyyden rajalla.

Ympäri Suomea on viime vuosina kiinnostuttu paikallisten retkeilyreittien kehittämisestä. Kun valtio joutuu tiukan budjetin vuoksi kohdistamaan resurssinsa usein kaukana asutuskeskuksista sijaitseviin kansallispuistoihin, kaupungit ja kunnat haluavat kehittää lähiluontokohteita yhä paremmin käyttäjiä palveleviksi. Usein toiveena saattaa olla myös kansainvälisen luontomatkailun lisääntyminen alueella.

Toimiiko luontomatkailu sitten missä tahansa?

Kenen tahansa matkailijan, mutta erityisesti kansainvälisen matkailijan kannalta alueen matkailua tukevan infran ja tarjonnan tulee olla kunnossa. Kohde tulee olla tavoitettavissa järkevästi, kohteessa on voitava yöpyä ja sieltä on saatava ruokaa.

Missä luonto luuraa -seminaarissa Jyväskylässä Pirjo Räsänen Outdoors Finlandista totesi tärkeimpien askeleiden jatkuvan luontomatkailun luomiseksi olevan matkailupalvelut ja laadukkaat reitit.

Millainen on laadukas reitti?

Ensinnäkin käytettävän retkeilyreitin tulee olla turvallinen. Käytännössä tämä tarkoittaa, ettei reittiä kannata ohjata maastoon, jossa on korkea loukkaantumisen riski. Vaarallisista paikoista tulisi ilmoittaa kyltein tai rajata ne pois käytöstä kokonaan. Tarvittaessa jyrkkään rinteeseen voi rakentaa portaat ja jyrkänteen reunalle kaiteen. Portaat ehkäisevät sekä jyrkässä, liukkaassa rinteessä kaatumista että rinteen valumista maapohjan kuluessa kiipeilijän alla.

Reitin on oltava opastettu ja reittimerkintöjen on oltava kunnossa, muutoin on riski poistua vahingossa reitiltä ja eksyä. Polkumerkkien lisäksi risteyskohdissa olisi hyvä olla opasteviitat. Kun olet marssinut ohi risteyksestä ja huomaat virheesi kahden kilometrin päässä, herää hyvin suuri mielihalu oikaista eikä palata polkua pitkin risteykseen.

Tiedän. Kokemusta on.

Jyrkimmissä paikoissa voisi hyvä olla kaide onnettomuuksien välttämiseksi. Kuva: Riku Pulliainen

Pitkillä reiteillä retkeilijä kiittää myös väliaikatiedoista. Päivän kääntyessä iltaan väsynyt vaeltaja saa kummasti puhtia, kun vastaan sattuu kyltti, joka kertoo yöpaikkaan olevan matkaa enää kilometri.

Toiseksi reittien tulisi olla vaikuttavia. Luonnollisesti ne kulkisivat alueelle merkittävien luonto- ja kulttuurikohteiden kautta, mutta entäpä näiden kohteiden ulkopuolella? Suurimmaksi osaksi polku kulkee kuitenkin “ihan tavallisessa metsässä”.

Retkeilyreitit ovat avainasemassa, kun alueesta halutaan tehdä kävijälle merkityksellinen. Millaisia kokemuksia retkeilijä saa? Mitä hän aistii matkan varrella?

Ihanteellisinta olisi, jos reitti kertoisi tarinaa, johon voisi alueella retkeillessään sukeltaa sisään. Lumoutuminen ja sulautuminen osaksi ympäristöä ovat epäilemättä halutuimmat reaktiot.

Luontopolku Italiassa. Porrastus ennaltaehkäisee maan valumista rinteessä.

Selkeät aloitus- ja päätepisteet tuovat selkeyttä ja reissun aloittaminen tai päättäminen juhlallisesti kaariportin läpi kruunaa kokemuksen. Aloitus- ja päätepisteiden yhteyteen on luontevaa sijoittaa muitakin fasiliteetteja, kuten käymälät ja roskakatokset – joskin Metsähallitus on karsinut roskakatosten määrää valtion mailla vähentääkseen menoja. Katosten huoltoon ja roskien hakuun kuluu resursseja, joten valtion mailla, kuten kansallispuistoissa, on lähdetty roskattoman retkeilyn linjalle.

Luonnossa retkeily syventää henkilön luontosuhdetta, mutta tunne ja elämykset tarvitsevat parikseen myös tietoa. Kuten olen henkilökohtaisen blogini puolella kirjoittanut, ympäristöä kunnioittava retkeily ei tapahdu itsestään ilman ohjausta. Tätä onkin tärkeää tarjoilla sopivissa määrin ja pala kerrallaan.

Ei siis kaikkea yhdessä nipussa lähtöportilla. Eihän siitä Erkkikään muista myöhemmin mitään.

Halutessaan maastoon voi suunnitella esimerkiksi lapsille (ja miksei saman tien aikuisillekin!) soveltuvan seikkailu- ja luontopolun, jonka varrella voi oppia jotain uutta maailmasta.

Kuva: Ilkka Sirjonen

Kädestä pitäen metsään asti

Yksikään retkeilijä ei päädy reitille, ellei sinne ole helppo löytää. Ikävä todellisuus tulee kuitenkin olemaan se, ettei suurin osa matkaajista koskaan tiedä, missä kohde tarkalleen on ja miten sinne matkustetaan. Siksi vierailijat pitää opastaa paikalle kädestä pitäen.

Tämä tarkoittaa käytännössä liikennemerkkejä ja opasteita isoimmilta teiltä asti. Mikäli reitille on mahdollista matkustaa julkisilla, tulisi opastus aloittaa lähimmältä julkisen liikenteen pysäkiltä.

Autolla liikkuville sekä tilausbusseille tulisi olla hyvin parkkitilaa. Selkeästi osoitettu, ainoastaan retkeilyreittien käyttäjille varattu parkkipaikka on paras vaihtoehto. Tällöinkin opastuksen reiteille pitäisi alkaa jo parkkipaikalta.

Reittiopasteita Islannissa

Reitistä ja maastosta on löydyttävä tietoa myös polkujen ja teiden ulkopuolelta, kätevimmin netistä, josta moderni kävijä luontevimmin hakee tietoa ennen retkeään ja johon hän voi palata myös maastossa.

Reitit pystyy esimerkiksi lataamaan netin käytetyimpiin retkeilykarttapalveluihin, mihin saa lisäksi liitettyä infoa alueen palveluista.

Myös paperisia karttoja on tärkeää olla saatavilla ja luontevin paikka etsiä niitä ovat paikalliset infopisteet, leirintäalueet ja luontokeskukset.

Laadukas reitti ottaa huomioon kävijöiden rajoitteet ja tarjoaa jokaiselle jotakin. Jokaisella on oikeus ja tarve päästä luontoon, se pitää vain mahdollistaa. Liikuntarajoitteisia ja lastenvaunujen kanssa kulkevia varten voi rakentaa esteettömän reitin esimerkiksi jollekin taukopaikalle ja yhdelle alueen päänähtävyyksistä.

Esteetön reitti lisää turvallisuutta ja ehkäisee ympäristön kulumista polun ulkopuolella, koska kulkijat pysyvät varmimmin reitillä. Oikein toteutettuna se voi olla myös varsin helppohoitoinen.

Syväksi uurtunutta patikointipolkua suositulla reitillä Skotlannissa

Monipuolinen polkuverkosto myös hajauttaa ihmiset alueelle paremmin: erämaan rauhaa ja hiljaisuutta hakevat pitkän matkan kulkijat kävelevät helposti alueen toiselle laidalle, kun taas päiväretkeilijät kiertävät lyhyempiä polkuja noukkien reitilleen alueen nähtävyydet.

Tasaisempi hajaantuminen reiteille lisää alueen sosiaalista kestävyyttä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että alueelle mahtuu useampi retkeilijä sen vielä tuntumatta ruuhkaiselta.

Maamme suosituimmilla reiteillä ruuhkaongelmaa on jo ja suomalaiset vaeltajat ovat – kuvainnollisesti sanoen – korviaan myöten täynnä kanssavaeltajiaan. Moni haaveilee vaeltavansa kuuluisan ja klassikoksi muodostuneen Karhunkierroksen, mutta päätyykin – ei edes kuvainnollisesti sanottuna – jonottamaan polulle.

Ruuhkaisuus tulee esiin ja koettelee introvertimman luontohiipparin sietokykyä erityisesti taukopaikoilla. Tauko- ja leiriytymispaikkojen määrä ja sijainti tulisikin suhteuttaa arvioituun kävijämäärään.

Reittien tarkka suunnittelu ja teemoittaminen saattaa hyvinkin parantaa kävijäpaineen ennakointia. Suurin paine osuu alueen nähtävyyksille, taukopaikoille sekä reitistön solmukohtiin. Reittien ylläpitäjille tämä on tärkeä tieto, sillä usein polku ja rakenteet ovat kuluneimmat sieltä, missä on eniten ihmisiä.

Kansallispuistoissa polut ohjaavat vierailijat puiston upeimmille paikoille. Suosituimmilla paikoilla rakenteet ovat myös kovimmassa käytössä.

Luonnollisia elämyksiä ja elämyksiä luonnollisesti

Loppujen lopuksi retkeilyreittien rakentaminen on taitolaji ja siinä tasapainotellaan käytännöllisyyden, turvallisuuden ja luonnollisuuden välillä.

Monet reittirakenteet tekevät retkeilystä turvallista. Siinä missä ne opastavat kävijää suojaavat ne samalla myös luontoa kulumiselta.

Liian rakennettu ympäristö ei kuitenkaan tue mielikuvaa luonnontilaisuudesta ja saattaa jopa vaikuttaa luontokokemukseen negatiivisesti. Toisaalta myös liian kulunut ja selvästi käytetty ympäristö aiheuttaa vastaavanlaisen reaktion.

Luontoreittien käyttäjiä on erilaisia ja heidän tarpeensa ovat erilaiset. Pyörätuolilla liikkuva tarvitsee leveät pitkokset tai kävelysillan koko matkalta, kun taas maksimaalista luonnollisuutta etsivä ahdistuu rajoittavista rakenteista.

Myönnän itse kuuluvani jälkimmäiseen porukkaan. Liika rakentaminen ja ruuhkaisuus ovatkin ajaneet paatuneimmat eräjormat ja -irmat kansallispuistoista erämaihin.

Rakentamisen määrän ohella esiin nousee kysymys rakentamisen laadusta ja materiaaleista. Kumotako metsäpolulle soraa vai myrkyllä kyllästettyjä lankkuja? Mikä ratkaisu on luonnonmukaisin ja käytännöllisin?

Kaiken rakentamisen päälle tulee vielä alueen brändäys. Mikä tekee alueesta erikoisen? Mitä myydään ja kenelle? Sen lisäksi, että alueen luontoarvot nostetaan näkyville reittiopastein, tulisi ne osata nostaa esille alueen markkinoinnissa.

Outdoors Finland’in Vaellusreittien suunnitteluoppaassa sanotaan, ettei pelkkä reitti riitä vaan se on “tuotteistettava ja markkinoitava oikein”.

Milloin retkeilyreitti sitten on valmis? Viimekädessä niin retkeilyreitit kuin muutkin palvelut elävät kysynnän mukaan. Luonto kuitenkin puhuu puolestaan ja retkeilyn kasvava suosio on merkki siitä.

Tiedät, että sinulla on valmis paketti, kun aisteja monipuolisesti ruokkivat reitit heräävät tarinoillaan eloon.

Näkymä Pohjois-Italian Alpeilta. Kuva: Roberto Bottino

Outdoors Finland‘in Vaellusreittien suunnitteluopas

 

Taustaa:

Suomen sydämessä sijaitsevalla Pihtiputaalla riittää monipuolista luontoa ja sijaintinsa puolesta alue on myös saavutettavissa. Julkiset liikenneyhteydet 4-tietä pitkin ovat hyvät ja Tikkakosken lentokentältä Pihtiputaan keskustaan pääsee 1,5 tunnissa.

Kunnan alueelta löytyy jo ennestään merkittyjä retkeilyreittejä, mutta suurin osa niistä ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota ja polut ovat paikoin kasvaneet umpeen. Harjuntakasesta maailmankartalle -esiselvityshankkeen tarkoituksena on kaivaa nämä arvokkaat reitit takaisin yleisön tietoisuuteen ja laatia reittien kunnostusta varten kehittämissuunnitelma.

Luonnolle vaaralliset retkeilijät – Onko luonto sinulle itseisarvo?

Väittämän retkeilyn ympäristöystävällisyydestä kuulee usein. Onko se todella sitä? Ainakin, jos vaihtoehtona on maisemaa huomattavasti muuttava kaivos, kasvuympäristön kuihduttaminen monokulttuuriksi tai sen muuttaminen kokonaan rakennetuksi. Tai ilmaston kannalta, jos lomailija päätyykin matkailemaan lähiluontokohteissa kauas lentämisen sijaan. Luontoretkeily voi kuitenkin olla yllättävänkin haitallista, mikäli retkeilijä ei tiedosta valintojensa vaikutuksia.

Olin viikonloppuna Jukolan viestissä. Suomessa joka kesä järjestettävä maailman suurin viestisuunnistustapahtuma kokoaa yhteen luontoliikkujia huippusuunnistajista sunnuntairetkeilijöihin. Tapahtuma on kilpailu, mutta myös suunnistuksen ja luonnossa liikkumisen juhlaa. Monet joukkueet ottavat suunnistamisen varsin rennosti enkä itsekään totta puhuakseni käynyt kuin yksillä iltarasteilla ennen kisaa…

Venlojen kisan ja Jukolanyön aikana maastossa näkee siis kaikenkarvaisia suunnistajia. Tänäkin vuonna tapahtuma keräsi lähes 20 000 kilpailijaa ja oli historian suurin Jukola! Sanomattakin selvää on, että noin suuresta tapahtumasta koituu rasitetta kisakeskuksen ympäristölle.

Tänä(kin) vuonna järjestäjät olivat mielestäni onnistuneet ottamaan huomioon tapahtuman ympäristövaikutukset. Julkisten liikenneyhteyksien luota oli järjestetty bussikuljetuksia järjestäjän toimesta, kierrätys alueella pelasi ja tarjolla oli myös monipuolista kasvisruokaa. Ainoastaan roskiksia olisi saanut olla enemmän.

Tapahtumanjärjestäjä voi tehdä paljon ympäristön säästämiseksi, mutta loppuviimeksi päätöksen ympäristöystävällisestä käyttäytymisestä tekee tapahtuman osallistuja. Vienkö leirialueella syntyneet roskat roskikseen ja heitänkö tyhjän energiageelipussin maastoon kisan aikana vai en.

Ei ole sattumaa, että Jukolan juoksun suosio kasvaa. Luonnossa liikkuminen kokee uutta tulemistaan. Retkeily on uusin trendi-ilmiö, joka sykkii kaikkialla katukuvasta populaarikulttuuriin ja someen. Juuri nyt on muodikasta olla retkeilijä!

Voiko se sitten olla ympäristön kannalta hyvä asia?

Retkeily on kokonaisvaltaisesti terveyttä ja hyvinvointia tukeva harrastus, minkä lisäksi se on omiaan syventämään henkilön luontoyhteyttä. Arvokkaille luonnonympäristöille suuren yleisön mielenkiinnosta saattaa olla hyötyä, mikäli se edistää suojelualueen, kuten kansallispuiston, perustamista alueelle.

Ivalojoki Hammastunturin erämaassa

Olen myös rakentanut mielikuvan, jonka mukaan retkeilevät ihmiset ovat usein luonnonläheisempiä ja ympäristötietoisempia. Mutta, retkibuumin kiihtyessä ja yhä useamman innostuessa retkeilystä, pitääkö mielikuva enää paikkansa?

Yle uutisoi äskettäin, että päiväretkeilyn suosio on kasvussa ja eritoten nuoret naiset lähtevät metsästämään somessa hehkutettuja luontokohteita. Luontoon lähdetään tuolloin katsomaan nimenomaan tätä kyseistä instassa tai jossain muussa palvelussa vastaan vierinyttä nähtävyyttä.

Tavoitteena voi olla esimerkiksi ottaa itse samanlainen tai vielä hienompi kuva kohteesta.

Samassa Ylen jutussa mainitaan luontokohteen suosiolla olevan myös kääntöpuolensa. Tuhansien instaseuraajien rynniessä kuvien lähteelle alueen (ja paikallisten) kantokyky (ja sietokyky) on koetuksella.

Kaukokaipuu-blogia pitävä Marinella Himari kirjoitti vuoden ensimmäisessä Latu & Polku-lehdessä samasta aiheesta. Tärkeintä tuntuisi olevan, että retkeltä ja luontokohteesta saa napattua hyviä kuvia omaan sometarinaansa, vaikka totuus retkeltä olisi aivan toinen. Ympäristön ongelmat saatetaan jopa rajata pois kuvasta, jolloin oma otos toistaa samaa illuusiota koskemattomasta luonnosta, johon itse upposi. Someen postattu kuva houkuttelee alueelle lisää kävijöitä.

Illuusion ylläpitäminen on tärkeintä? Ei varsinaisesti kuulosta ympäristöä kunnioittavalta matkailulta.

Monelle on tärkeää saada itsestään kuva klassisessa paikassa.

Toinen tapaus, mikä tulee mieleeni, ovat itseään ylittävät, suorittavat urheiluvaeltajat. Hieman ääripään esimerkkinä voisi esittää ääriolosuhde-turismin, jota harrastetaan esim. Mount Everestillä. Vaellus-Facebook-ryhmässä jaettiin taannoin linkki Iltalehden uutiseen, jossa kerrottiin Mount Everestillä kiipeilevien turistien jättävän jälkeensä hurjan määrän jätettä.

Kommentoin uutista, että kun tavoitteena on ainoastaan itsensä ylittäminen ja henkilökohtainen urheilusuoritus luonnon ihmettelemisen ja kunnioittamisen sijaan, voi tosiaan käydä näin – missä tahansa.

Tällöin luonto ei selkeästikään ole vaeltajalle itseisarvo vaan väline jonkun muun tavoitteen saavuttamiseen. Se tavoite voi olla itsensä tai vaikeiden olosuhteiden voittaminen tai se kuva huipulta Instagramiin.

Luonnosta voi nauttia niin monella tavalla, myös kuntoilumielessä (kuten vaikka Jukolan viestissä) ja omia rajojaan ja kestokykyään etsiessä. Ja näidenkin tyyppien tulee mahtua poluille muiden luontoharrastajien joukkoon.

Mieleeni juolahtaa kuitenkin pelottava kysymys: Ovatko moderni retkeilyharrastus ja luonnon kunnioittaminen auttamattoman kaukana toisistaan?

Pohjois-Italian vuorilla. Ylös löytyy monta eritasoista polkua.

Retkeilyn luonne on selkeästi muuttunut. “Retkeily ei ole pelkästään ‘eräjormien’ hommaa”, aiemmin mainitussa Ylen jutussa kirjoitetaan.

Ei niin.

Sen sijaan siitä on tullut miljoonien liikevaihdon lähde, jonka sisällä pyörii ja linkoaa kulutustavarat ja merkkivaatteet siinä missä muussakin muotibisneksessä. Esimerkiksi Partioaitan liikevaihto oli vuoden 2016 lopussa 25,2 miljoonaa euroa liikevaihdon muutoksen ollessa edellisvuodesta 4,5 %. Varustelekalla liikevaihdon muutos vuodesta 2016 vuoteen 2017 oli jopa yli 30 %.

Tämä ei vielä kerro yritysten ekologisesta kestävyydestä tai kestämättömyydestä, mutta se kertoo siitä, että myös luontoliikunnan ympärillä pyörii kasvava kulutuskulttuuri.

Ajammeko luontomatkailuakin raha edellä? Tulee mieleen tuttuni, joka kertoi olleensa kiinnostunut Green Care -toiminnasta ja hakeneensa siksi alan koulutukseen. Hän kuitenkin lopetti koulutuksen kesken pettyneenä näkemykseen, jossa luonto nähtiin vain välineenä.

Ratsastusuria Islannin erämaassa. Islannissa on jo huolestuttu luontoturismin aiheuttamista ympäristöongelmista.

No entä sitten se mielikuvani retkeilevien ihmisten ympäristöystävällisyydestä?

Minkälainen ihminen edes ylipäätään hurahtaa retkeilyyn? Ovatko kinttupolkujen houkuttamat jo valmiiksi luontoihmisiä, joille vaeltaminen ja retkeily on vain uusi aluevaltaus, vai voiko retkeilyyn rakastua myös luontoarvoja ymmärtämätön?

Luonto puhuu puolestaan. Se ei tarvitse tulkkia. Jokainen meistä löytää luonnon kanssa yhteisen kielen. Kielen, joka on koodattu sisällemme – alkuperäisen äidinkielemme. Meille kaikille yhteisen.

Pelkän Instagram-kuvan vuoksi hyttysiä uhmaamaan lähtenyt saattaa kokea uudenlaisen elämyksen, jos vain malttaa ottaa sen vastaan. Paatuneinkin betoniviidakon Tarzan tuntee liikahduksen sisimmässään kohdatessaan polulla eläinlapsia tai nähdessään itselleen aivan uutta kauneutta.

Parhaimmassa tapauksessa tie luontoretkelle on myös tie ympäristöystävällisempään elämäntapaan. Automaattisesti se ei kuitenkaan sitä ole. Olen alkanut ymmärtää, että retkeilijät tarvitsevat opetusta ja opastusta, jotta yhteiset pelisäännöt löytyvät.

Se, että henkilöllä on muodikas Fjellun reppu, tai edes täydellinen vaellussetti, ei tee hänestä vielä ekologisesti kestävää retkeilijää.

Osaavakin retkeilijä saattaa yhä pestä ruuantähteensä vesistöön tai sulattaa palamattomat jätteensä nuotiossa. Tulia tehdään metsäpalovaroituksen aikaan ja joskus aivan omatekoisiin tulipaikkoihin eikä aluskasvillisuutta ole kuorittu edes kunttarullaksi. Ajatellaan, että poissa silmistä on poissa mielestä ja siten tarpeeksi ja hups! roska sujahti kivenkoloon. Joskus myös järveen.

Kehotuksia polulla pysymiseksi ei noudateta, mistä syntyy lisää polkuja maastoon. Kaikkein hitaimmin kasvavat jäkälät tallotaan ja potkitaan kallioilta, nuotion sytykkeet revitään osaamattomina elävistä puunrungoista ja lemmikkejä pidetään vapaana maastossa.

Lista olisi loputon.

Tässä tapahtumanjärjestäjillä, luonto-oppailla ja -yrityksillä on iso ja tärkeä työ. Ei voi enää olettaa, että jokamiehenoikeuksien noudattaminen tai ympäristöä kunnioittava käyttäytyminen juolahtaisi kaikilla mieleen tai tulisi kaikilta retkeilijöiltä luonnostaan.

Niin monessa asiassa (kuten kestävissä retkeilyvarustevalinnoissa) tarvitsemme tietoa (ja Jukolassa niitä roskiksia!). Ja mielellään suoraan eteen tarjoiltuna.

Kännykällä napsaistu kuva ennen Jukolan lähtöä.

Harjuntakasesta maailmankartalle – Miksi ja miten?

Luonnossa retkeily on Suomessa yhä suositumpaa ja luontomatkailu maailmanlaajuisesti nouseva trendi. Seikkailuaktiviteettien ohella luonnon hiljaisuus ja oma aika kiinnostavat matkailijaa. Tietoista läsnäoloa ja pysähtymistä tarjoavien ohjelmapalveluiden tarjonta on lisääntynyt. Luontoelämysten äärellä rauhoittuminen nähdään vastapainona kiireiselle kaupunkiarjelle.

Matkailun saralla luontomatkailun mahdollistamisessa piileekin suuri, Suomen laajuisesti vielä arvaamaton potentiaali. Suomen sydämessä sijaitsevalla Pihtiputaalla tätä potentiaalia on lähdetty viemään eteenpäin esiselvityshankkeen kautta.

Kunnassa riittää monipuolista luontoa ja alueelta löytyy jo ennestään merkittyjä retkeilyreittejä. Suurin osa niistä ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota ja polut ovat paikoin kadonneet kasvillisuuteen.

Harjuntakasesta maailmankartalle – Sydän-Suomen luontoreitistöjen kehittäminen -esiselvityshankkeen tarkoituksena on kaivaa nämä arvokkaat reitit takaisin yleisön tietoisuuteen ja laatia reittien kunnostusta varten kehittämissuunnitelma. Tulevaisuuden tavoitteena on nostaa luonto- ja retkeilyreittien käyttö laadullisesti ja määrällisesti uudelle tasolle.

Hanketta rahoittavat Pihtiputaan kunta ja Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahasto (myöntäjänä Keski-Suomen ELY-keskus). Esiselvityshanke kattaa Harjuntakasen suojelualueen sekä Suurijärven retkeilyreitistön, Heinäjoen luontopolun, Rapeikon luontopolun ja Kivimäen kierroksen.

Silta Heinäjoen luontopolulla

Käytännössä hankkeessa kartoitetaan alueilla olemassa olevien reittien kunto ja kehittämistarpeet sekä tunnistetaan alueiden maisemalliset luontoelementit ja erityispiirteet. Mahdollisten uusien polkujen vetämisessä pääpaino tulee olemaan Harjuntakanen-Suurijärvi-alueella.

Kehitysehdotuksissa kuullaan reittien kunnostamisesta kiinnostuneita kuntalaisia, kyläseuroja, paikallisia luontomatkailuyrittäjiä sekä luonto- ja retkeilyjärjestöjä. Uusien reittien suunnittelussa osallistetaan myös maanomistajia alusta lähtien. Kuuleminen tulee tapahtumaan suunnittelupalavereissa, mutta omia ideoitaan ja toiveitaan voi lähettää myös sähköpostilla hankkeen vetäjälle (sini.malminiemi[at]pihtipudas.fi).

Kivimäen kierroksen laavu ja näkötorni

Hankkeen etenemisestä viestitään muun muassa tämän hankeblogin, hankkeen Facebook-sivujen ja paikallislehti Kotiseudun Sanomien kautta. Blogista pääsee tulevaisuudessa lukemaan muun muassa hankkeen retkeilyalueista ja saattaapa luvassa olla myös videomateriaalia…

Jotta hanke onnistuisi ja paikalliset retkeilyreitit lähtisivät lentoon, ensin paikalliselta tasolta kotimaan tasolle ja lopulta maailmankartalle, tarvitsee kaikkien kuntalaisten puhaltaa yhteen hiileen. Osallistuminen ei vaadi ihmeellisiä tekoja. Se voi olla tiedon jakamista asiasta vielä tietämättömille, keskustelemista ja tunnelmien jakamista, omien ideoiden jakamista hankesivulla ja suunnittelutilaisuuksissa tai itse luonnosta nauttimista.

Imarrekivi Harjuntakasen suojelualueella

Mikäli retkeilet jollakin yllämainituista hankkeen luontoreiteistä ja jaat kuvia ja tunnelmia sosiaalisessa mediassa, käytäthän aihetunnistetta #retkeilyputtaa

Puhdas luonto, oikeus ja taito liikkua luonnossa sekä laadukkaat retkeilyreitit palveluineen ovat mittaamattoman arvokasta pääomaa. Ken tietää, mihin tulevaisuudessa kunnostetut luontoreitit meidät viekään! Kaiken tohinan keskellä muistakaamme hyödyntää niitä myös itse!

Se tärkein asia elämässä, jonka muistat maastossa, mutta unohdat kaupungissa

Tärkeintä elämässä on huolehtia itsestään. Jostain syystä itse onnistun siinä paremmin luonnonympäristössä kuin urbaanissa ympäristössä.

Elämämme perusasioita ovat syöminen, juominen, liikkuminen, lepääminen, hengittäminen… Yksinkertaisesti sanottuna: elossa pysyminen. Näiden perustarpeiden oivaltaminen kuuluu retkeilyn lyhyeen oppimäärään.

Aamupalapöytämme Brittein saarten korkeimman huipun, Ben Nevisin naapurissa.

Onko tarpeeksi päällä? Kuinka paljon olen juonut? Missä se pähkinäpussi olikaan? Ensimmäisillä retkillä perustarpeiden ajatteluun käyttää niin paljon aikaa, että lopulta niistä huolehtiminen käy lähes rutiininomaisesti. Itsestään huolen pitäminen on itsestään selvää.

Tiedän kokemuksesta, että mikäli matala mieliala tai kropan kipuilu yllättää maastossa, se todennäköisesti johtuu jonkun perustarpeen täyttämättä jättämisestä. Tällöin myös tapa reagoida oireisiin on selvä: pysähdy, istu alas, pue päälle/riisu vaatekerroksia, syö suklaata, rusinoita, pähkinöitä… ja juo vettä. Hengähdä hetki. Ja se useimmiten auttaa.

Suunnittelematon yöpyminen Skotlannin Ring of Steallilla. Päivä oli venynyt pitkäksi klassisella vuoristoreitillä, kun kiipeämiseen oli mennyt odotettua enemmän aikaa. Omaa jaksamistamme hetken punnittuamme päätimme etsiä leiripaikan ja levätä yön yli. Tämä oli ainoa oikea ratkaisu, sillä seuraavan päivän maasto osoittautui erittäin haastavaksi! Kuva: Riku Malminiemi.

Varhainen toiminta on tärkeää, jottei oireista kehity jotain vakavampaa. Pienestä janosta voi seurata vakavampi kuivuminen. Nälästä totaalinen energiahukka. Palelusta hypotermia. Väsyneistä jäsenistä horjahdus kriittisessä paikassa tai uuvahtaminen tunturiin. Jokainen kokeneempi eränkävijä tietää tämän ja itselleen on luonnollista suoda pysähtyminen ja lepohetki. Jopa pakollista.

Itsekin “muutaman” nestehukan ja yhden ketoositilan retkellä kärsineenä tiedän seuraukset, joita mieluummin välttelen!

Kuokkalan silta Jyväskylässä

Kaupungissa asia tuntuu kuitenkin olevan aivan eri. Jos olen apea tai kiukkuinen, olo on stressaantunut tai ahdistunut, kuinka usein palaan perusasioiden äärelle? Tajuanko tarkastaa, johtuuko olo niistä?

Nolona täytyy myöntää, etten kovinkaan usein.

Entä kuinka usein uhraan ajatuksia perustarpeilleni kiireisessä urbaanissa arjessa? Ovatko perustarpeeni täytetty niin, ettei minua vaani kulman takana nestehukka, nälkä tai uupuminen? Ovatko sinun?

Kuinka moni meistä:

– juo päivän aikana tarpeeksi vettä (n. 2 litraa)?

– syö rauhassa lounaansa?

– antaa kropalle ja aivoille lepoa ja nukkuu tarpeeksi pitkät yöunet?

– antaa sille myös liikuntaa ja ulkoilmaa päivittäin?

Itsestään huolehtiminen ei ole noloa missään tilanteessa. Se ei myöskään ole asia, josta kuuluisi joustaa muiden, muka tärkeämpien, asioiden vuoksi. Eikä se ole monimutkaista. Vaan ylitsepääsemättömän vaikeaa se tuntuu olevan.