Tag

itsetunto

Browsing

Messujen jälkilämmöissä 2: Ehkä merkittävin oivallus, jonka olen tehnyt toipumiseni aikana

Viikonlopun Retkelle-messut antoivat minulle korvaamattoman tunnekokemuksen, jota tuskin olisin pystynyt kokemaan missään muualla. Tämä kokemus avasi silmäni ja vei minut jälleen askelen lähemmäs henkisesti kestävää elämäntapaa.

21.-22.4.2018 Jyväskylän Paviljongissa pidettyjä Retkelle-messuja oli järjestämässä Retkipaikka-blogiyhteisö. Retkipaikka on kotimainen, vuonna 2012 perustettu blogisivusto, joka kokoaa yhteen kotimaiset retkeily- ja vaelluskohteet vaeltajien itsensä kuvaamina. Tähän päivään mennessä Retkipaikasta on tullut Suomen suosituin luontomatkailumedia.

Itse aloin kirjoittaa Retkipaikkaan noin puoli vuotta sitten. Koska kirjoittajat asuvat ympäri Suomea, Retkelle-messut olivat oikeastaan ensimmäinen tilaisuus tavata muita Retkipaikan kirjoittajia.

Monet heistä olivat minulle tuttuja nimeltä ja monella on omakin blogi – toisilla ihan ammattitarkoituksessa. Olen aina ollut huono seuraamaan blogeja – enhän lukenut Retkipaikkaakaan ennen kuin aloin itse kirjoittaa sinne!

En ole kuitenkaan voinut välttyä törmäämästä Terhi Jaakkolan Endorfiininmetsästäjään, Anne ja Heikki Sulanderin Rinkkaputkeen, Upe Nykäsen pitämään Jalkaisin-blogiin tai Minna Jakosuon kirjoittamaan Kuukausi yksin erämaassa -blogiin.

Olikin hurjan hauskaa päästä tapaamaan henkilöt monien tunnettujen ulkoilublogien takaa! Vaikka teen vaellusreissuni mieluummin perheen kesken, tuovat alan tuttavuudet uudenlaista väriä elämäntapaharrastukseen. Lopulta, ulkoilu- ja vaellusblogit ovat osa outdoor-kuplaa, jossa minäkin elän.

Piirit ovat pienet ja suurin osa taisi tuntea toisensa jo entuudestaan. Vaikken itse ollut tavannut porukkaa, koin silti olevani osa tiimiä. Minulle, joka olen aikaisemmin kärsinyt yksinäisyydestä ja laumattomuudesta, tämä oli sanoinkuvaamattoman tärkeää.

Vastaavaa yhteisöllisyyden tunnetta en ole päässyt kokemaan ties kuinka pitkään aikaan. Tunne oli voimaannuttava, minkä lisäksi se antoi oivalluksen.

Järjestäjäporukka Harjun metsähotellilla. Kuva: Heikki Sulander / Rinkkaputki.com

Minulla on aina ollut tarve näyttää, olla hyvä ja saada tunnustusta. Vanhin unelma, mikä minulla on ollut, on kirjoittaa kirja. Myöhemmin olen muun muassa haaveillut vaihtavani ammattia ja kouluttautuvani näyttelijäksi. Esillä olemisessa on aina ollut jotain minua syvästi kiehtovaa.

Tämä parrasvalojen kaipuu on ollut kuin sitkeä kutina. Se on alati läsnä takaraivossa. Jos joskus sitten olenkin saavuttanut jotain ihailemisen arvoista, raapimisen tarve ei ole suinkaan helpottanut. En olekaan saanut tyydytystä niistä suorituksista, joita olen tehnyt.

Nykyään ymmärrän kaiken tämän kumpuavan pohjimmiltaan hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Koska ihailu on edellä mainituissa tapauksissa kuitenkin saavutuspohjaista, asettaa se vaatimuksia suorittamiselle eikä vahvista pyyteetöntä itsensä hyväksymistä.

Tämän takia yksittäinen suoritus, kuten maratonin juokseminen, kirjan julkaiseminen tai super seuratun blogin kirjoittaminen eivät vastaa tarpeeseen. (En tosin ole tehnyt juuri noista mitään…)

Osaltaan hyväksytyksi tulemisen tarve on ajanut minut haalimaan itselleni hurjan määrän niin pieniä kuin isojakin suoritteita, keikkahommia ja esiintymisiä. Suoritteita, jotka ovat tuottaneet kiirettä, aikapulaa ja stressiä. Välillä ihan liikaa.

Uupuuhan siinä nyt Erkkikin, jos tekee hulluna duunia vähän siellä sun täällä saamatta kuitenkaan sitä palkintoa, mitä tarvitsisi!

Kuva: Heikki Sulander / Rinkkaputki.com

Kun vihdoin sain tilaisuuden tavata lukuisia, omissa kirjoissani “kuuluisia” tai ainakin hyvin tunnettuja ihmisiä, tajusin, että olin kadehtinut heistä monia.

Heidän kirjoituksensa ovat kivunneet blogitaivaan tähdiksi ja kirvoittaneet työkeikkoja ja kuuluisuutta myös muissa medioissa. He ovat uskottavia toimijoita “outdoor-skenessä”. Heidän sanansa painaa.

Heikko itsearvostus oli päästänyt ihailun tunteista pintaan vain kateuden. Kateus oli osaltaan pitänyt minut poissa heidän sivuiltaan – aiheuttanut jopa jonkinlaisia halveksunnan ja katkeruuden tunteita.

En halua olla kateellinen ihminen, mutten voi sille mitään. Virheellinen ajattelutapa sai minut näkemään heillä olevan jotain, mitä minäkin epätoivoisesti halusin. Kuuluisuutta, nimeä, uskottavuutta…

Kun sitten puristin heidän kättään, halasin, istuin nuotion äärellä, kilistin, juttelin, nauroin, lähes itkin ja nauroin vielä vähän kovempaa, näin nämä bloggaajat aivan uudessa valossa. Ihmisinä. Persoonina, vahvoina ja haavoittuvaisina.

Vielä suurempi ihmetys oli se, että nämä ihmiset ottivat minut joukkoonsa kuin olisin yksi heistä. Tasavertainen. Minä – Tunturihullun päiväkirjamerkintöjä itsekseni tuherteleva nobody. Olin tästä äärettömän otettu.

Viikonlopun aikana kaikki puhalsivat yhteen hiileen messujen eteen. Olimme omien elämiemme ja blogiemme edustajia, mutta yhdessä olimme jotain enemmän. Sitten tapahtui jotain merkittävää.

Yhtäkkiä sillä, mitä tein, ei ollutkaan merkitystä. Sillä, mitä se antoi kokonaisuudelle, oli merkitystä. Oma osuuteni Retkelle-messuilla tuskin olisi ollut kovin ihmeellinen ilman sitä mielettömän mahtavaa ohjelmarunkoa, jonka osa se oli.

Ymmärsin, ettei minun tarvitse olla kuuluisa tai suosittu. Minun ei myöskään tarvitse haalia itselleni suorituksia kelvatakseni ihmisille. Kunhan tiedän, mihin laumaan kuulun.

Täytyy ehkä harkita vaeltavansa taas joskus vähän suuremmassakin porukassa. Jatkossa saatan vierailla myös laumani blogeissa hieman useammin.

Monet ovat sen jo ääneen sanoneet, mutta sanottakoon se vielä: retkeilevät ihmiset ovat vaan parhaita!

10 muistilappua ahdistaviin aamuihin

Tapasin taannoin hyvän ystäväni. Hän kertoi potevansa usein aamuisin huonoa omaatuntoa. Tunnistan tämän tunteen paremmin kuin hyvin. Olen kirjoittanut aamuahdistuksesta aikaisemminkin.

Heräämisen jälkeen ensimmäiset ajatukset koskevat tekemättömiä asioita ja ensimmäinen tunne on epävarmuus. Heti havahtumisesta lähtien pelkäämme epäonnistuvamme. Huono olo voi johtua myös syyllisyydentunnosta. Ajattelemme: “En tee tarpeeksi, joten en ole tarpeeksi.”

Kun ajatuksen sanoo ääneen, ymmärrämme itsekin, kuinka hupsu se on. Tästä seuraa lisää itsesyytöksiä. “Miksi minä ajattelen taas näin!” Tilanne ei helpotu.

Ahdistuksen iskiessä on tärkeää pysähtyä tiedostamaan tilanne. Omia ajatuksiaan ei tarvitse arvottaa, vaan niihin voi suhtautua kuin ajelehtiviin poutapilviin taivaalla…

…joista jotkut saattavat tuoda mukanaan sateen.

Tänäkin aamuna minulla oli mielessäni pitkä to do -lista. Tiedän, että illalla se tulee todennäköisesti olemaan yhtä pitkä. Se ei johdu siitä, etteikö se päivän mittaan lyhenisi. Se johtuu siitä, että iltaan mennessä olen keksinyt siihen yhtä monta juttua lisää.

Listojen pituudet eivät siis kerro tehottomuudestani. Ne kertovat mielikuvituksestani.

Näistä ajatuksista inspiroituneena kokosin 10 muistilappua ahdistaviin aamuihin. Kuvat ovat omiani, samoin tekstit, ja muistilappujen ulkoasu on editoitu canva.com-sivustolla. Muistilappuja saa käyttää ja jakaa, kunhan mainitsee tekijän!

Kun ahdistus iskee, ihan ensiksi…

Muistuta itseäsi siitä, että…

Voisiko olla niin, että…

Koska joka tapauksessa…

Muista, että…

Tiedät itsekin, että…

Mutta mitä muihin hyviin puoliisi tulee…

Siksi onkin tärkeää, että tiedostat, että…

Lopulta…

Siispä…

Kuvahaun tulos haulle heart Ihanaa loppuviikkoa kaikille! Kuvahaun tulos haulle heart

Vaeltajan psykologinen testi – Yksin retkeilevä joutuu kohtaamaan itsensä uudella tavalla

Mikään ei ole opettanut minulle itsestäni enempää vaeltajana kuin ensimmäinen yksinvaellukseni. Kun maastossa on liikkeellä yksin, omat taidot laitetaan armotta testiin. Soolovaelluksen suurin anti (ja tuska) kuitenkin on, ettet voi enää paeta itseäsi.

Ensimmäinen soolovaellukseni tapahtui haastavammissa oloissa kuin mikä ehkä olisi ollut järkevää. Vaelsin Islannissa. Vieraassa maassa ja vielä suht kylmänä vuodenaikana.

Vaelluskursseillani olen opettanut, että yksi tärkeimmistä (ja ainakin alkuun pakollisista) turvavarusteista on vaellustoveri. En siis voi ottaa vastuuta siitä, milloin joku muu on valmis vaeltamaan yksikseen.

Tässä blogitekstissä en myöskään aio eritellä, minkälaisia taitoja tai valmisteluja soolovaellukselle lähteminen vaatii. Siitä voi lukea esimerkiksi täältä. Sen sijaan haluan nostaa esille soolovaeltamisen psykologisen puolen. Sen pikkuseikan, josta sinua ei varoitettu.

Alkumatkasta kohtaamani islanninhevoset olivat erittäin kiinnostuneita yksinäisestä kulkijasta.

Pakotettu kohtaamaan päänsisäinen maailma

Kun puhutaan soolovaeltamisesta, puhe tuntuu pyörivän enimmäkseen turvallisuuskysymyksissä. Yhtä olennainen kysymys on: osaanko olla itseni kanssa?

Sen lisäksi, että vaellustoveri on korvaamaton turvavaruste, hän muuttaa vaelluksen psykologista luonnetta. Kun ei ole ketään, kelle jutella, on aikaa havainnoida omaa ajatuksenjuoksua. Ympäröivän maailman lisäksi vaeltajalle avautuu oman mielen maailma. Ensimmäisellä kerralla se saattaa olla jopa pelottava kokemus!

Matkakumppanin puuttuessa myös tunteiden huomioimiselle jää enemmän tilaa. Kulkija saattaa käydä läpi tuntemuksia, joita ei ole aikaisemmin huomannut tai kokenut ollenkaan. Omalla yksinvaelluksellani elin koko tunteiden kirjon pelosta ja epäröinnistä ihastukseen.

Geotermistä aluetta

Öisin nukuin korvatulpat korvissani, jotta en olisi säpsähdellyt vähäisimpiäkin ääniä. Toisaalta sitten löytäessäni täydellisen leiripaikan tai taitettuani pitkän päivämatkan suunnitellusti saatoin tuntea rajatonta riemua ja ylpeyttä itsestäni.

Eräs mieleenpainuvimmista kokemuksista oli henkeäsalpaavan maiseman paljastuminen mäennyppylän takaa. Jälkikäteen yritin etsiä sanaa kuvaamaan, mitä tunsin, mutten löytänyt sellaista. Tunne oli hyvin aito ja äkillinen ja lähes liian suuri yhden ihmisen käsiteltäväksi. Juuri silloin olisinkin toivonut voivani jakaa hetken jonkun kanssa. Kertoa, mitä koin.

Toisaalta tunsin myös aivan erityistä etuoikeutta, kun sain nähdä sen kaiken ylhäisessä yksinäisyydessä. Täällä minä koen jotain aivan ainutlaatuista, mitä muut eivät! Hetki oli minun omani ja tuona hetkenä oivalsin täsmälleen, mitä Nuuskamuikkunen tarkoittaa sanoessaan “minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän” (Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti).

Näkymää laavakentälle

Vaelluskaveri tuo seuraa ja tekemistä. Yksinkin liikkeellä ollessa riittää paljon ulkopuolista ihmeteltävää, mutta tyhjyys iskee viimeistään leirissä. Vaelluspäivän päätteeksi huomasin, ettei teltan pystytyksen jälkeen oikeastaan ollut mitään puuhattavaa. Jos olisin ollut liikkeellä ystävän kanssa, olisimme todennäköisesti istuneet iltaa jutustellen päivän tapahtumista.

Huomionsa upottaa helposti mieluummin käsillä olevaan puuhaan kuin itsensä kuunteluun. Kun tilaa omille ajatuksille viimein olisi, uskallammeko kuunnella niitä? Yksinäisellä vaelluksellani ryömin iltaisin mahdollisimman nopeasti telttaan valmistautumaan unille. Tajusin, että jollei minulla ole koko ajan jotain tekemistä, mieleni alkaa kertoa minulle kummitustarinoita.

Klassinen neuvo olisi “ajatella jotain iloista”. Tällöin kuitenkin pakenemme oman mielemme tuotoksia. Miksi emme voisi kohdata niitä tuomitsematta? (Lisäksi ajatukset saattavat usein olla hyvin sitkeitä.)

Väsynyt vaeltaja iltapuuhissa

Olennaista näiden ajatusten kanssa on hahmottaa, mitkä niistä ovat realistisia tapahtumia. Pelottavimpienkin ajatusten kanssa voi tulla toimeen, kun opettelee tarkastelemaan niitä ulkoa päin eikä antaudu niiden valtaan. Niihin voi esimerkiksi suhtautua samoin kuin suhtautuisi vaellustoverin esittämiin kysymyksiin.

Välillä huomasin, etten edes pelkää ajatuksia niin paljon kuin omaa mielikuvitustani! Kun uskaltautuu tarkastelemaan ajatusten virtaa, tutustuu oman mielensä toimintaan. Kerta kerralta oppii tunnistamaan, miten oma pää toimii ja reagoi, mikä saattaa osaltaan vähentää pelkoa.

Keilir-tulivuori

Valtaa ja vapautta

Yksin kulkeminen ei tarkoita, että olisi yksinäinen. Tai sitä, että omat ajatukset olisivat ympäri vuorokauden soiva talk show. Matkakumppanin sijaan saattaa kokea tiiviimpää yhteyttä ympäröivään luontoon.

Hiljainen vaellus tarjoilee uudenlaisen äänimaiseman. Vaelluksellani ihmettelin mm. Keski-Atlantin selänteen huipulla ulisevaa tuulta, joka kuulosti lentoon lähtevältä suihkukoneelta. Löysin pienten laaksojen rikkumattoman hiljaisuuden ja kuulin meren äänen jo kauan ennen kuin näin sen.

Jos olisin uppoutunut keskusteluun jonkun kanssa, olisin tuskin huomannut näitä. Perinteisistä taustaäänistä tuli minulle ensisijaisia ääniä.

Soolovaelluksellani näin ehkä täydellisimmän auringonlaskun ikinä.

Yksin vaeltaessa kokee uudenlaista vapautta ja valtaa tehdä päätöksiä. Kun pysähdyin pitämään taukoa, minun ei tarvinnut kysyä kenenkään mielipidettä. Sain pysähtyä juuri silloin ja juuri siinä ja juuri niin pitkäksi aikaa kuin minusta tuntui hyvältä. Omien valintojen toteutuminen ja yrityksissä onnistuminen tukevat itsetuntoa ja vahvistavat itsenäisyyttä.

Tällä vaelluksella opin luottamaan näihin valintoihin ja kuuntelemaan omia tarpeitani. Kun kukaan muu ei ole huolehtimassa hyvinvoinnistasi, se jää täysin omalle vastuullesi. Suomalla itsellesi ansaitun karkkitauon, harjoitat samalla lempeyttä ja armeliaisuutta itseäsi kohtaan.

Garðurin majakka

Myös usko itseen pystyvänä yksinvaeltajana kasvoi. Nappiin menneen päivän jälkeen pystyin sanomaan itselleni: “Sinä osaat.”

Ei liene ihme, että soolovaellus on suurin yksittäinen itsetuntemusta ja -luottamusta rakentanut kokemus elämässäni. Sanotaan, että paras tapa tutustua toiseen ihmiseen on yhteinen vaellus erämaassa. Miksei se olisi tehokkain tapa kohdata myös itsensä.

Aamusta epätoivoon – Todellinen syy siihen, miksi myöhään nukkumisesta tulee huono olo

Oletko koskaan miettinyt, miksi toiset päivät ovat onnistuneita ja toiset ovat tuhoon tuomittuja jo heti aamusta? Mitä tarkoittaa “väärällä jalalla nouseminen”?

Moni masennuksesta kärsivä on varmasti huomannut, että saattaa kokea niin sanottuja aallonpohjia herkemmin tiettyyn aikaan vuorokaudesta. Toisilla melankolinen mieliala iskee iltaisin, toisilla aamuisin. Itse kuulun jälkimmäiseen sakkiin.

Kun alakulo löytää sinut heti aamusta, se saattaa kestää pitkään ja viedä mukanaan koko päivän. Harvemmin sitä kuitenkaan tietää heti silmät avattuaan, että tästä päivästä ei tule mitään, vaan alakulo kehittyy vaihe vaiheelta aamutoimien ja -ajatusten ohessa. Tein havaintoja omasta aamustani ja löysin yhden selkeän ajatusketjun.

(aamumafia + some) x huono itsetunto = stressi ja ahdistus

Minulla on ollut tapana nukkua aamuisin pitkään, koska se on osa minulle luontaista päivärytmiä. Saan sopeutettua vuorokausirytmini millaiseksi vain, mutta vapaapäivinä se palautuu itsestään takaisin omaan uomaansa. Olen iltaihminen ja luovimmillani iltakymmenen jälkeen. Iltaisin saatan saada tarmonpuuskan, jota olisi sääli olla hyödyntämättä. Korvaan menetetyn yöunen nukkumalla aamulla pidempään.

Aamunukkumisesta seuraa syyllisyyden tunne. Silloinkin, kun päivälle ei ole aikataulutettua menoa, mieltäni vaivaa pakonomainen ajatus: pitäisi herätä aikaisemmin. Miksi? Siksi, koska yhteiskunnassamme pitkään nukkuminen on suoraan laiskuuden osoitus. Ajatus on toki absurdi ja virheellinen, mutta miettikäämme sitä hetki. Aikaisin aamulla herääminen ja töihin meneminen ovat agraariyhteiskunnan peruja ja normi tässä työtä palvovassa kulttuurissa.

Täällä asuessamme olemme kulttuurimme uhreja, mutta ei pidä uskotella itselleen, että suomalainen rytmi tehdä töitä ja elää elämäänsä on ainoa maailmassa. Esimerkiksi Espanjassa päivän työt tyypillisesti alkavat myöhemmin ja iltapäivällä vietetään siesta, jonka jälkeen palataan vielä töihin. Arkipäivänä ihmiset saattavat istua iltaa ulkona meidän näkökulmastamme myöhään yöhön.

“Meillä on tämä aamumafia”, myös aikaisista herätyksistä kärsivä ystäväni tapaa todeta. Pitää herätä kukonlaulun aikaan pirteänä ja tomerana ja saada paljon aikaiseksi jo ennen ensimmäistä ruokataukoa. Kaikki nämä hyveet iskostetaan mieliimme joka suunnasta tulevilla hienovaraisilla vihjeillä. Ja joskus vähemmän hienovaraisilla. Olen nimittäin saanut myöhään nukkumisesta vitsikkäitä kommentteja myös työpaikallani, jossa kävin iltavuorossa.

Koska koen syyllisyyttä myöhään heräämisestä, minulla on jo valmiiksi pieni stressi noustessani ylös. Mietin, kuinka pitkään muu maailma on jo ollut hereillä sekä minkälaisessa rytmissä lähimmäiseni, aamuvuorossa työtä tekevät ihmiset elävät ja missä vaiheessa päivärytmiä he nyt ovat. Yritän kiireessä saada kurottua tätä aikaeroa kiinni. Ensimmäiset ajatukseni aamuisin ovat “täytyy tehdä sitä” ja “pakko tehdä tätä”.

Seuraavaksi avaan Facebookin ja selaan aamun kuulumiset somessa, mikä pahentaa oloani entisestään. Ihmiset päivittelevät omasta työnteostaan tai tehokkaasta arjestaan ja on vaikea olla vertaamatta itseään muihin. “Voi kun väsytti tänään aamupalaverissa, kun piti nousta ennen seitsemää! Ajatuskin takkuaa koko ajan…”, päivittää yksi kaveri. Olenko kateellinen jo aamuväsymyksestäkin?!

Tämän seurauksena alan yleensä ajatella omia saavutuksiani elämässä ja stressin ja ahdistuksen kierre syvenee entisestään. Koen, etten ole saavuttanut mitään järkevää tai suorittanut tarpeeksi. Joka päivä pitäisi olla aktiivisesti tekemässä jotain hyödyllistä itsensä, muiden tai unelmiensa eteen ja minä vain nukkua pussutan – karkeasti ilmaistuna. Tällä tavalla en ainakaan edistä omien tavoitteiden täyttymistä.

Esitän havaintoni yhtälönä: (aamumafia + some) x huono itsetunto = stressi ja ahdistus. Tiedän, etten ole ainoa asian kanssa painiva. Mitä tilanteelle sitten pitäisi tehdä? Asiaa pohdiskeltuani laadin itselleni, ainakin näin aluksi, yksinkertaiset ohjenuorat aamuihin.

 

Sääntö numero 1:

Nuku niin pitkään kuin unta tarvitset ja, jos se sopii sinulle, ala pikkuhiljaa hivuttaa unirytmiä aikaisemmaksi. Mutta vain silloin, jos siihen on oikeaa tarvetta! Oikea tarve voi olla esimerkiksi se, että voit silloin terveemmin. Älä laita herätyskelloa soimaan muiden mielipiteiden takia. Tarkkaile myös unen määrää ja laatua (liian paljon unta on yhtä huono kuin liian vähän).

 

Sääntö numero 2:

Pidä some kiinni aamuisin. Ensimmäisenä tekonasi, älä mene Facebookiin, vaikka kuinka kiinnostaisi. Toistan: älä mene Facebookiin.

 

Sääntö numero 3:

Huolehdi omista tarpeistasi. Käy vessassa, pukeudu, syö aamiaista, juo tarpeeksi vettä. Hengitä.

Nuo pienet äänet pääsi sisällä

Meillä kaikilla on niitä. Ne kuiskivat korviimme jatkuvasti ja usein niiden viesti on negatiivinen. “Et ole tässä hyvä”, “Olet tuottanut pettymyksen”, “Mitä sinä oikein ajattelit?”, “Olet nolo”, “Ei sinusta ole mihinkään”. Tervehdys, oma mieleni se siellä vain huutelee. Olemme itsemme parhaimpia asiantuntijoita ja usein pahimpia kriitikoita. Voimme antaa itsellemme myös positiivista palautetta, mutta osaammeko ja kuuntelemmeko sitä? Välillä tuntuu siltä, että ihmismieli pyörii ikävien asioiden märehtimisellä. Mielen varoitusten tarkoituksena on auttaa meitä oppimaan koetusta ja välttämään vahingollisia valintoja. Joskus mielen laulu on kuitenkin niin mollivoittoista, että iloisia ja hyviä asioita on vaikea löytää. Pian alamme epäillä, onko niitä edes olemassa.

Välillä tuntuu kuin olkapäälläni istuisi ilkeä pikku-ukko ilkkumassa tekemisiäni, huonon omantunnon Samu-sirkka. Hyväksymis- ja omistautumisterapiassa (HOT) hyödynnetään metaforia, joista yhdessä pään sisässä surisevia ääniä kuvataan linja-automatkustajiksi. Sinä olet linja-auton kuljettaja. Matkustajat yrittävät jatkuvasti saada kuljettajaa muuttamaan bussin ajosuuntaa, kuka minnekin päin. Kuunteleeko bussikuski matkustajia ja muuttaa bussin aiottua reittiä?

Tunteet synnyttävät ajatuksia ja ajatukset synnyttävät tunteita. Tästä syntyy ajatusten ja tunteiden dominoreaktio, joka etenee villisti ja vapaasti ellemme rajoita sitä. Missä kohti negatiiviset ajatukset syntyvät ensimmäisen kerran? Olen huomannut, että huono olo synnyttää huonoja ajatuksia, mikä synnyttää lisää, ehkä erilaista, huonoa oloa. Mieli voi huonosti, jos keho voi huonosti, kun on nälkä, kylmä, väsyttää tai jokin muu perustarve on täyttämättä. Jos siis huomaa olevansa mieleltään alavireinen, kannattaa käydä tämä tarkistuslista läpi, se yleensä auttaa. Masentuneella ihmisellä mielen viestintä on pysyvästi painottunut miinuksen puolelle eikä edes tarkistuslistan täyttäminen välttämättä poista pään sisällä polttavia syytöksiä. Itseen ei jaksa enää uskoa ja muiden silmissä pieni epäonnistuminen on taas vain yksi osoitus lisää omasta huonoudesta.

Mille mielen maailma ja vaatimukset sitten perustuvat? Ne perustuvat elämän aikana saatuun kasvatukseen, muilta saatuihin palautteisiin, erilaisiin vaikutteisiin, yhteisön odotuksiin, normeihin ja käsityksiin. Se rakentuu persoonan ja kasvun myötä saaden mausteensa kokemuksista. Jokaisella mieli tuottaa joskus itseä mollaavia väitteitä. Olennaisin kysymys on, uskommeko niitä. Mielessämme saatamme vaatia kuuta taivaalta ja nostaa riman absurdin korkealle. Pitäisi pystyä heti nyt kaikkeen ja olla täydellinen. Mutta kun en ole. Enkä tule koskaan täydellisyyteen pääsemäänkään. Olisi pitänyt tehdä parempaa jälkeä, hymyillä enemmän, käyttäytyä paremmin jne. jne. Jotta itsensä kanssa tulisi toimeen ja pysyisi jokseenkin järjissään, on pakko käsitellä näitä mielen tuottamia väittämiä.

Ensimmäisenä varmasti tekisi mieli torjua ja jättää ne huomiotta. Sivuuttaa röyhkeästi kaikki kritiikki, mitä mielesi sinulle välittää ja keskittyä kuuntelemisen ja ajattelemisen sijaan esimerkiksi käsillä olevaan konkreettiseen tehtävään. Tämä voi olla helpoin tapa unohtaa itsekritiikki, mutta ei varsinaisesti tue terveen, realistisen itsetunnon rakentumista.

Torjumisen sijaan äänien kanssa voi väitellä. Voit kyseenalaistaa mielesi esittämät väitteet ja ajatukset. Vaadi niistä todisteita. Jos joku tuttusi toimisi samoin kuin sinä, ajattelisitko hänestä samoin kuin itsestäsi? Mikset? Yksi perätön väite kerrallaan mieli alkaa paljastua epäluotettavaksi kertojaksi.

Toisilla mielen kritiikki saattaa painottua menneeseen, toisilla se painottuu selkeästi tulevaan: “Pitäisi tiskata, siivota, lukea, viedä kissa ulos, hakea töitä, mennä töihin, tehdä ruokaa, olla parempi ihminen.” Pitää, täytyy, on pakko. Menneeseen keskittyvät äänet on helppo kuitata sillä, että mikä on tapahtunut, on nyt tapahtunut ja ensi kerralla paremmin. Mutta mitä sanomme sille pakottajalle päässämme? Jos pysähdymme jälleen miettimään, mitä vaadimme muilta, saatamme huomata arvottavamme itseämme eri kriteerein ja vaativamme itseltämme eri asioita. Joskus mielen vaatimukset ovat vieläpä hyvin epämääräisiä, laatua: “Minun pitäisi olla parempi ihminen.”

Terve itsetunto kattaa realistisen näkemyksen itsestä. Silloin tunnistaa, kun jokin meni mönkään ja muistaa myös kehua itseään, kun mielestään onnistui. On tärkeää opetella ajattelemaan itsestään myönteisesti, kannustamaan itseään ja antamaan positiivista palautetta itselleen. Itsetuntoa voi kehittää erilaisin harjoituksin ja harrastamalla tinkimätöntä lempeyttä itseään kohtaan.