Tag

luontosuhde

Browsing

Kuoleman syleilystä elämän pyhyyteen – Kuinka masennus on auttanut löytämään yhteyden kaikkeuteen

CW: Kuolema, itsemurha, itsetuhoiset ajatukset

Olen välttänyt kuolemasta kirjoittamista, vaikka syvimmän masennuskauden aikana kuolema ja itsetuhoisuus ovat olleet välillä päivittäin ajatuksissani. Olen tehnyt periaatepäätöksen olla kirjoittamatta näistä ajatuksista, koska itsemurhista uutisoiminen tunnetusti aiheuttaa hetkellisen piikin itsemurhayrityksissä (Werther-efekti). Itsemurhasta avoimesti puhuminen ei kuitenkaan lisää riskiä tehdä itsemurhaa vaan päinvastoin saattaa auttaa käsittelemään vaikeita tuntemuksia ja siten ehkäistä itsemurhia.

Ennen pahinta romahdusta en juurikaan ajatellut kuolemaa. Se ei koskaan tuntunut ajankohtaiselta asialta, ja näinhän sen nuorilla kai pitäisikin olla. En ole myöskään koskaan pelännyt kuolemaa, vaikka minulla on kyllä ollut kavereita, jotka ovat. Monet heistä ovat hakeneet apua henkilökohtaisesta uskostaan Jumalaan ja päässeet tätä kautta sinuiksi pelkojensa kanssa. Ateistina koen, ettei tämä olisi itselleni mahdollinen keino.

Muutenkin olen miettinyt, menetänkö jotain olennaista, kun en usko Jumalaan. Puuttuuko minulta tiiviin uskonnollisen yhteisön lisäksi hengellinen yhteys johonkin suurempaan? Tarvitseeko ihminen hengellisyyttä tai henkisyyttä voidakseen hyvin?

Kysyin tätä uskonnon, luonnon ja terveyden yhteyksiä tutkivalta Henrik Ohlssonilta. Tapasin hänet viime elokuussa Karjalohjalla järjestetyillä metsäterapiapäivillä. Ohlssonin mukaan henkisyyden toteuttaminen ei vaadi järjestäytynyttä uskontoa. Tiedustellessani hänen näkemystään henkisyyden terveydellisistä vaikutuksista hän viittasi WHO:n käsitykseen terveydestä. WHO:n mukaan terveys kattaa fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen terveyden, mutta asiantuntijoiden kesken on ollut keskustelua, tulisiko määritelmää laajentaa kattamaan myös henkisyys. Elämän laadun arviointia varten on esimerkiksi kehitetty työkalu, jossa mitataan myös henkisyyttä.

Kuva: Pixabay

Jonkinlainen henkisyys on epäilemättä osa ihmisen perusluonnetta. Tästä kertovat monet ateistiset henkiset liikkeet. Sekulaarisessa maailmassa henkistymisen kokemuksia haetaan muualta kuin perinteisistä uskonnoista. Esimerkiksi luonnosta.

Sanotaan, että metsä on suomalaisen kirkko. Miksi juuri luonto voi tarjota henkistymisen elämyksiä?

Luonto tarjoaa monesti samoja asioita kuin uskonnot. Luonnossa voi kokea olevansa pieni ja mitätön, mutta samalla osa jotain valtavan paljon suurempaa kokonaisuutta. Ohlssonin mukaan luontokokemus voi parhaimmillaan olla lähellä hengellistä kokemusta.

Tiedämme tutkimustuloksista, että mielemme rauhoittuu metsäkävelyllä ja luonnossa oleskelu parantaa keskittymiskykyä. Ohlssonin mukaan monet uskonnolliset rituaalit toimivat pitkälti samalla tavalla.

Luonnon kauneus ja ihmeellisyys lumoaa. Samoin monet uskonnolliset rakennukset on rakennettu tarkoituksella kauniiksi ja niiden interiöörit lumoavat uskonnon harjoittajan. Luonto on myös täynnä mystiikkaa ja salaperäisyyksiä (myös tutkijoille!), kun sitä pysähtyy miettimään.

Luonto myös vastaa uskontojen tavoin elämän suuriin kysymyksiin. Yhtenä niistä kuoleman arvoitukseen ja siihen, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Kuva: Pixabay

Ennen masennustani kuolema ei ollut minulle ajankohtainen, joten en ollut myöskään juurikaan pohtinut sen jälkeisiä asioita. Syviin vesiin vajotessani myös kuoleman ajatukset tulivat lähelleni. Välillä ajattelin hyvin tyypillisesti, kuinka helppo tapa se olisikaan päättää kaikki vaikeudet. Noh, se oli toki vain ajatus, ja kuten tiedämme, pelkät ajatukset tarjoavat vain harvoin totuutta.

Kuoleman ajatuksen läsnäolo sai minut kuitenkin tutkimaan sitä tarkemmin. Minkälainen suhde minulla edes on kuolemaan? Aikaisempi välinpitämätön ja ehkä jopa välttelevä suhde muuttui masennuksen kehittyessä tiiviiksi itsetutkiskeluksi. Puhuin kuolemasta myös avoimesti ääneen lähimmilleni. Lopulta olen päässyt pisteeseen, jossa olen sinut kuoleman ajatuksen kanssa ilman kuolemisen toivetta. Kuoleman turvallisen, hyväksyvän ja avoimen käsittelyn seurauksena siitä on tullut vähemmän mystinen ja houkutteleva.

Kulttuurissamme puhutaan kuolemasta vähän ja siihen muutoin kuin negatiivisesti suhtautuminen tuntuisi olevan tabu. Jopa tätä kirjoittaessani päässäni varoittelee ajatus jonkinlaisesta rajojen rikkomisesta. Jokainen yksittäinen elinkaari päättyy kuitenkin lopulta kuolemaan, joten (ottamatta kantaa siihen, milloin ja miten se tapahtuu) oman kuolemansa pelkääminen tuntuu jokseenkin turhalta touhulta.

Joissain tilanteissa kuoleminen voi toki pelottaa. Kuten vaikkapa silloin, kun kokee akuuttia kuolemanvaaraa. Pelko nousee luonnostaan itsesuojeluvaistostamme. Muulloin en kuitenkaan miellä kuolemaa pelottavaksi tai edes pahaksi asiaksi – olen jopa oppinut näkemään siinä kauneutta.

Kuulostanko nyt ihan kahelilta? Ehkä pitäisikin vähän avata tapaa, jolla olen päätynyt kuoleman mieltämään.

Kuolema on luonnollinen osa elämää ja ilman kuolemaa ei olisi myöskään elämää käsitteenä. Vaikka näkisimme kuoleman pahana ja taistelisimme sitä vastaan kaikin keinoin, emme voisi sitä poistaa. Me kaikki kuolemme jossain vaiheessa.

Kuva: Pixabay

Kuoleminen on siis väistämätöntä. Tässä luonnon kiertokulun ajatteleminen lohduttaa. Se auttaa ymmärtämään, ettei mikään todella katoa. Muuttaa vain muotoaan. Kaikki on alati liikkeessä eikä mikään pysy muuttumattomana. Termodynamiikan ensimmäisen lain mukaan energian määrä maailmankaikkeudessa on vakio. Mitään ei siis synny tyhjästä tai katoa, vaan energia vain muuttaa muotoaan.

Kuollessamme mekin muutamme muotoamme. Meihin sitoutuneet eri energian muodot vapautuvat ja siirtyvät muualle biologisen toiminnan ja kemiallisten reaktioiden seurauksena. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi muuta kokonaisuutta. Tai siis ne ainesosat, ne molekyylit, joista koostun, siirtyvät. Minä konseptina katoan. Ajatteluni luultavasti lakkaa, persoonani, Sini-nimisenä ihmisenä tunnettu hetkellinen kokonaisuus lakkaa olemasta. Vaan se, mistä koostun, siirtyy elämään uutta elämää ja kokoamaan uusia kokonaisuuksia.

Näiden kokonaisuuksien rajat ovat lopulta häilyviä. Missä kohtaa voimme sanoa, että minä lakkaan olemasta ja minusta tulee jotain muuta? Siinä kohtaa, kun lakkaan hengittämästä ja sydämeni lyömästä? Vai siinä kohtaa, kun hajottajat ovat siirtäneet tarpeeksi suuren osan rakennusaineistani maaksi?

Samanlaisia kysymyksiä kysytään usein aborttikeskustelussa. Missä vaiheessa yhdestä ihmisestä tulee kaksi ihmistä? Missä kohtaa naisen hedelmöittynyt munasolu onkin jo kokonainen ihminen? Samoin voidaan kysyä, missä kulkee minun ja toisen elämänmuodon välinen raja? Kuoleman pohtiminen on auttanut minua tätä kautta näkemään kokonaisuuksia ja yhteyden muihin eliöihin ja… no, kaikkeen.

Kuva: Ilkka Sirjonen

Mikä kuolemassa sitten voisi pelottaa? Ehkä se on juurikin se, että kuoleman kohtaaminen on ennen kaikkea luopumista. Luopumista itsensä ajatuksesta.

Minun ongelmani oli, etten pelännyt niinkään kuolemaa, vaan elämää. Ja kuten jokaista pelkoa, tätäkin täytyy käsitellä. Tavoitteenani on päästä tästä pelosta eroon kokonaan ja vastaus saattaa piillä yllättäen henkisyyden löytämisessä luontoyhteydestä.

Kun lähden vaeltamaan erämaahan tai kävelemään metsäiselle lenkkipolulle, astun itselleni pyhään paikkaan. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi tätä pyhänä pitämääni kokonaisuutta.

Syvempi luontoyhteys kuitenkin opettaa, ettemme ennen kuolemaakaan ole erillisiä luonnon kokonaisuudesta. Ykseyden löytäminen luonnon kanssa voi auttaa löytämään oman elämänsä pyhyyden jo nyt.

 

 

Ympäristöahdistus – Terveysuhka, johon ei olla vielä herätty

Yksi merkittävä tekijä omassa pahassa olossani ja masennuksessani on ollut – ja on – ympäristöahdistus. Lapsesta asti sisälläni on kuohahtanut ahdistuksen, surun ja vihan sekainen aalto, kun olen todistanut välinpitämättömyyttä ympäristöä kohtaan. Nyt, aikuisena, tunteesta on tullut lähes arkipäiväinen seuralainen. Riesa, joka on paisunut jo vahingollisiin mittoihin.

Enkä ole asian kanssa yksin. Aikamme katastrofin keskellä istuminen on saanut monen muunkin otsasuonen nykimään.

Miten ympäristöahdistuksesta voi päästä eroon… vai voiko ollenkaan?

Lopulta jokainen elävä on yhtä tärkeä. Kun löydämme paikkamme eliöyhteisössä, löydämme harmonian. Kuva: Riku Malminiemi

Olen aina ollut luontoihminen – ammentanut voimaa ja rakkautta metsistä ja järvistä, eläimistä ja kasveista. Luonnon kokonaisuus on ollut minulle aina itsestään selvästi pyhä. Vaikka lapsena olin hieman poikkeava siinä mielessä, ettei kukaan muu luokassani jakanut tunnettani, en koskaan luopunut siitä. Ja vaikka tiiviin luontosuhteen kääntöpuolena olikin jatkuva huoli luonnon tilasta, toi se mukanaan jotain korvaamatonta.

Luonto on auttanut minut yli läheisen kuolemasta ja suhteen päättymisestä sekä auttanut kestämään yksinäisyyttä. Suhde luontoon on ollut kuin pelastusliivit tai kelluke. Se on ollut kiintopisteeni elämässä. Jos muut asiat eivät olekaan olleet täysin varmoja, tämä suhde on ollut. Luonto on ollut aina siellä, minua varten. Sillä ei koskaan ole ollut ylisuuria odotuksia minua kohtaan. Minun ei ole koskaan tarvinnut todistaa sille mitään vaan olen ollut tervetullut juuri sellaisena kuin olen.

Lapsena ympäristön ongelmat olivat yksinomaan paikallisia. Silloin metsurin näkeminen kotimetsässä sai 10-vuotiaan pelkäämään lempimetsänsä yhtäkkistä katoamista. Roskaaminen, autojen tyhjäkäyttäminen, biojätteen laittaminen sekajätteisiin… Kaikki jokapäiväisiä havaintoja lähiympäristöstä.

Nyt, aikuisena, näkökulma on tietysti laajentunut. Vaikka näen edelleen päivittäin roskaamista, moottorin tyhjäkäyttämistä ja kierrätysvirheitä, huomio on laajentunut maanlaajuisiin ja globaaleihin asioihin. Kaivokset, myrkkyvuodot, tehtaat, ilmansaasteet, yksityisautoilu, lentäminen, tehotuotanto, padot, salametsästys, kidutus, heitteillejättö, elinympäristöjen katoaminen, luonnon monimuotoisuuden väheneminen, sukupuutot, ylikulutus, mikromuovi, ilmastodenialismi… Tällä hetkellä tuntuu, etten pysty vastaanottamaan enää lisää.

Ja tällä viikolla kuitenkin täytyi.

Kukaan ei luultavasti onnistunut välttymään IPCC:n tiistaina julkaisemalta ilmastoraportilta. Global Warming of 1.5 °C -raportti herätti kalabaliikkia ja toivottavasti joitakin ihmisiäkin. Sen seurauksena viikon aikana on saanut lukea niin kauhuskenaarioita ihmiskunnan tulevaisuudesta kuin ilmastotoimien vastustajienkin kirjoituksia.

Oli tulevaisuus sitten mikä tahansa, ilmastoahdistus on todellista. Jos lapsena olinkin yksin huolieni kanssa, tänä päivänä ympäristöahdistus on yleistynyt. Siitäkin huolimatta asiasta puhutaan aivan liian vähän. Moni ei välttämättä edes luokittele häiritsevää tunnetta ympäristöahdistukseksi vaikka se sitä olisikin. Tunne pitää oppia nimeämään ja käsittelemään. Myös Panu Pihkala, ympäristöahdistuksen yhteydessä usein mainittu teologi ja tutkijatohtori, neuvoo puhumaan tunteista avoimesti.

Ahdistus on voimattomuutta ikävän asian edessä. Kuva on rannasta, jossa veteen oli joutunut styrox-hippuja. Pian kalaparvi kiinnostui niistä ja yksitellen ne katosivat kalojen vatsoihin.

Ympäristöahdistus on ehdottomasti tulevaisuutemme terveyshaaste. Kun ongelmat pahenevat, oireilu lisääntyy. Ongelmia ja katastrofeja pukataan joka tuutista ja ihmiset jätetään selviytymään yksin tiedon kanssa. Toimintamalleja ja -esimerkkejä tarjotaan kyllä. Lopeta lihansyönti, vähennä lentämistä, laske kodin lämpötilaa, suosi joukkoliikennettä, kuluta vähemmän, lajittele jätteet. Ei varmaan ole ketään, joka ei osaisi luetella edes yhtä tapaa vähentää hiilijalanjälkeään.

Siinäkö kaikki?

Olen koko tietoisen elämäni pyrkinyt pyhästi noudattamaan annettuja ohjeita ympäristön säästämiseksi. Miksi sitten olen yhä ahdistunut?

Rinnassa puristaa ja huomaan unohtaneeni hengittää. Koko kehoni on jännittynyt ja päässäni surisee kuin se olisi räjähdyspisteeseen asti täynnä ulos pyrkiviä kärpäsiä. Suu on kuiva ja olo etova. Tekee mieli juosta päättömästi paniikissa karkuun.

Ahdistus voi johtua hallitsemattomuuden tunteesta. Siitä, ettei pysty vaikuttamaan asioihin tai että omalla toiminnalla ei ole merkitystä. Tästä seuraa luonnollisesti ulkopuolisuuden ja mitättömyyden kokemus. Pahimmillaan ahdistuneisuus voi johtaa mielenterveyden heikkenemiseen, vatvomisen seurauksena uupumiseen, unettomuuteen, katkeroitumiseen ja jopa fyysisiin oireisiin.

Tunnetta olisi siis hyvä oppia käsittelemään ennen kuin se käsittelee sinua. Kysyin tutuiltani Facebookissa, miten he kohtaavat oman ympäristöahdistuksensa.

Keinojen valikoima oli laaja. Toiset kertoivat välttelevänsä murehtimista kokonaan, kun taas toiset kirjoittivat rajoittavansa sitä tietyin kriteerein. Eräs esimerkiksi kirjoitti käyvänsä läpi kaiken, mitä itse voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Näin saa skaalan siitä, kuinka paljon on murehdittavaa. “Koska murehtia kannattaa vain sitä, mihin voi itse vaikuttaa.”

Moni kertoi lohduttautuvansa sillä, että yrittää tehdä parhaansa. Yksilön muutosvoima on rajallinen. Täytyy yrittää hyväksyä vallitseva tilanne, oma itsensä, tilanteensa ja mahdollisuutensa. Moni kirjoitti olevansa erittäin tietoinen ihmislajin todennäköisestä kohtalosta, mutta luottavansa siihen, että maapallo ja luonto jatkavat elämäänsä meidän jälkeemmekin. Arjesta saadaan voimaa ja kiitollisuus kaikkea kaunista ja hyvää kohtaan kuulsi monen tekstistä. Omien sanojensa mukaan ihmiset osaavat olla kiitollisia jokaisesta tavallisesta päivästä ja kaikesta siitä, josta voi vielä nauttia.

Osa kertoi hukuttavansa murheet viihteeseen ja jotkut välttelevät tietoisesti somea ja uutisia silloin, kun haluavat levätä, esimerkiksi viikonloppuisin. Eräät vaikuttamisen parissa ympäristöalalla työskentelevät ilmoittivat, että heillä on tietynlainen “psyykkinen virka-aika”, jolloin he antavat itselleen luvan märehtiä asioita. Työ antaa heille selkeän ajan, paikan ja kanavan murehtia ja velloa, mutta myös aitiopaikan vaikuttaa asioihin pitkällä aikavälillä. Kotiin lähtiessään he vetäytyvät omaan turvalliseen tilaan lataamaan voimia.

Nämä mainitut keinot ovat varmasti monelle tuttuja. Netin kautta hakemalla niitä löytyy lisää, muun muassa Pihkalan blogitekstistä: 10 suositusta ympäristöahdistuneelle.

Ainakin itselläni paras paikka ympäristöahdistuksen hoitoon on metsä. Kuva: Riku Malminiemi

No entä sitten, kun se ahdistus on taas päällä sen yhden epähuomiossa luetun katastrofiuutisen seurauksena? Ilmastoraportin julkaisuviikolla olen joutunut kamppailemaan spontaaneja pakokauhureaktioita, hengenahdistusta ja itkukohtauksia vastaan. Olen selvinnyt tilanteista hyväksyvän tietoisen läsnäolon juurtumisharjoituksen avulla:

  1. Tunnista lähestyvä tai jo päällä oleva tunnetila. Päätä tehdä muutaman minuutin tietoisen läsnäolon harjoitus.
  2. Kiinnitä huomio hengitykseesi. Ahdistuneena hengitys on pinnallista ja väkinäistä tai saatat jopa pidätellä sitä. Anna itsellesi lupa hengittää ja, ilman että pakotat hengitystä mihinkään tiettyyn tahtiin, tarkkaile hengityksen kulkua sisään ja ulos, sisään ja ulos. Sisääään ja ulos…
  3. Hengityksesi on ankkurisi tähän hetkeen. Se on sinulla aina mukana.
  4. Kiinnitä huomiosi omaan kehoosi. Tunne oma kehosi tässä hetkessä. Olet kiinni tässä hetkessä ja juuri nyt on kaikki hyvin.
  5. Voit keskittyä havainnoimaan tunnetilaasi ja ajatuksiasi, mutta muista, että ne ovat eri asia kuin sinä tai sinun kehosi. Voit ajatella ajatuksia pilvinä taivaalla ja tunnetilaa hetkellisenä rajuilmana. Kuten rajuilmat, tunnetilatkin tyyntyvät ja menevät pois. Pilvet ja rajuilmat eivät ole yhtä kuin koko taivas, mutta ne ovat osa sitä.
  6. Kiinnitä huomio kaikkiin niihin kehonosiin, jotka tukevat alustaan, lattiaan, tuoliin tai pöytään. Tunne alustan järkähtämätön tuki. Voit luottaa siihen, että pysyt paikoillasi, vaikka myrsky raivoaisikin kehossasi. Jos haluat, voit kuvitella kehosi jatkoksi juuret, jotka kasvavat alustaan ja pitävät sinut vielä tiukemmin paikoillasi, kun ahdistuksen tuulet puhaltavat.
  7. Voit halutessasi keskittyä myös johonkin näkökentässäsi olevaan pysyvään yksityiskohtaan – mieluusti toki luonnon yksityiskohtaan. Anna katseesi levätä tuossa yksityiskohdassa ja mielesi tutkia sitä, jos se niin haluaa. Huomioi tämä hetki ja tuon yksityiskohdan olemassaolo tässä hetkessä. Tee siitä turvallinen kiintopiste tähän hetkeen.
  8. Harjoituksen päätyttyä muista kiittää itseäsi.

Koko ihmiskunnan kannalta tärkeää olisi, ettei ympäristöahdistus käsittelemättömänä aja epätoivoon, kyynisyyteen ja lamaannukseen. Tai koko asian kieltämiseen. Pihkalan kuin monen muun psykologinkin mielestä ahdistus voi toimia tekoja aktivoivana motivaattorina. Itse kuitenkin luulen, ettei ahdistus itsessään riitä, vaan meidän täytyy käynnistää myös positiivisia syklejä. Tiloja ja yhteisöjä, joissa luonnon puolesta toimimisen kautta ihmiset voimaantuvat ja saavat toivoa. Ja, kuten Pihkalakin toteaa, tarjota tukea ja työkaluja ympäristöahdistuksen käsittelyyn.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Sanonta on suoraan sanottuna perseestä. Tieto ei lisää muuta kuin tietoa itsessään. Ja monia ahdistaa juuri siksi, etteivät he tiedä. Olen yksi heistä. Tiedän aivan liian vähän ja osaan siksi arvioida tulevaisuuden eri skenaarioita huonosti.

Usein helpottaa jo se, että hankkii tietoa. Tieteellinen tieto on paketoitu ihanan raportoivaan, toteavaan muotoon. Se ei ota kantaa vaan antaa lukijan itse valita omat merkityksensä. Siksi suosittelen lukemaan ennen kaikkea tutkimustietoa.

Kaikesta lukemisesta huolimatta voi käydä niin, että ympäristöahdistus tulee olemaan pysyvä kumppanimme läpi elämän. Tuolle kumppanillekin pitää kuitenkin antaa anteeksi. Se on lopulta hyödyllinen siinä mielessä, että se kertoo meille, ettei kaikki ole hyvin. Että jotain kuitenkin tarvitsee tehdä.

Minun ei ole koskaan tarvinnut todistaa luonnolle mitään. Olisiko nyt sen aika?

Kansallispuistot ovat tulevaisuuden museoita, joista luonnonrauha on kaukana – Yksi skenaario, mihin retkeilybuumi voi johtaa

Tänä sunnuntaina Repoveden kansallispuistossa sattui harvinainen onnettomuus, kun puiston suosituimman reitin varrella olevan Lapinsalmen sillan kiinnitys irtosi. Kuultuani uutisen ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on seurausta siitä, että retkeilyn suosio kasvaa räjähdysmäisesti, luontoalueiden hallinnoijilla ei riitä resurssit huolehtia retkeilyalueista ja toisaalta kaikki retkeilijät eivät osaa soveltaa maalaisjärkeä uusissa ympyröissä.

Yhtälö on katastrofaalinen. Päiväretkeilyn suosio on nousussa ja Metsähallituksella on ruuhkaisimmissakin kansallispuistoissa korjausvelkaa. Kuka ottaa vastuun, jos reiteillä sattuu jotain? Entä kuka kantaa huolta ympäristön kestävyydestä?

Kansallispuistojen kävijämäärät ovat tasaisessa nousussa ja se on tietysti kansallispuistoalueiden kunnille hyvä juttu. Tuohan kansallispuisto alueelleen jokaisen siihen sijoitetun euron kymmenkertaisesti takaisin.

Samaan aikaan on kuitenkin nostettava keskusteluun puistojen kestävyys. Millaisille kävijämäärille ne on rakennettu? Kun noin viisi vuotta sitten keskustelin opinnäytetyöni tiimoilta Metsähallituksen luontopalveluiden kanssa, heillä ei tuntunut olevan huolta kävijämäärien kasvun vaikutuksesta puiston luontoon. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin varsin erilainen.

Vuonna 2010 syysretkellä Lapinsalmen riippusillalla ei näkynyt kulkijoita.

Retkeilyn luonne on väkisinkin muuttumassa. Luontohuuma on tarttuvaa ja tartunta leviää ennen kaikkea somen kautta. Kun luontoon halutaan mennä heti ja välittömästi, ilman minkäänlaista kokemusta tai harjoittelua, on päivänselvää, että myös retkeilyalueiden palveluiden on muututtava ja mukauduttava tähän.

Lapinsalmen riippusillalla oli tapahtumahetkellä enemmän kulkijoita kuin sillan käyttöohjeissa on ohjeistettu. Sillan osittaiseen sortumiseen johtanut käytös ei myöskään ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta. Kokemattomuus ja ajattelemattomuus ovat luonnossa turvallisuusriski.

Kansallispuistojen yhtenä tehtävänä voidaan nähdä ihmisten luontosuhteen ylläpitäminen ja luontokokemusten tarjoaminen. On hyvä, että nekin, jotka eivät ole aikaisemmin retkeilystä välittäneet, kokevat nyt voivansa ja uskaltavansa lähteä metsään ja tuntureille.

Tässä “pystykaupungista” tulevassa porukassa piilee kasvunvara, jota ei haluta jättää käyttämättä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa sitä, että puistoja on kehitettävä yhä enemmän tietty kohderyhmä mielessä.

Metsähallitus käyttää puistosuunnittelussa vyöhykkeistämistä. Tämä toimii käytännössä niin, että puistoalue jaotellaan käyttötarkoituksen mukaan. Esimerkiksi aktiivisen virkistyskäytön alueeseen, erämaiseen alueeseen ja rajoitusalueeseen. Jokainen puisto pyrkii tarjoamaan vähän jokaiselle jotakin. Käyttöä ohjataan ja rajataan reittisuunnittelulla, rakenteilla ja ohjeistuksella.

Voiko kasvavien käyttäjämäärien seurauksena jatkossa olla niin, että jaottelussa siirrytään yhä enemmän palvelemaan päiväretkeilijöitä ja kokemattomia ensikertalaisia? Lisääntyvän maapohjan kulumisen seurauksena tiettyjä paikkoja pitää ainakin todennäköisesti pitkostaa tai sorastaa, jolloin maisemasta tulee yhä puistomaisempi…

Lisäksi erilaisten aktiviteettien lisääntyessä eri puistot saatetaan ainakin brändätä juuri tietylle aktiviteetille sopiviksi.

Esitän nyt yhdenlaisen tulevaisuuden skenaarion

Suomen kaunis luonto on maamme voimakkain vetonaula. Aktiivisella brändäyksellä ja mainonnalla matkailijoita saadaan toivottavasti kokemaan monipuolinen luonto ja maisemat muuallakin kuin ruuhkaisimmilla reiteillä. Tulevaisuudessa luontokohteiden arvo neukkareina ja kokouspaikkoina ymmärretään isoissa yrityksissä ja poluille lähdetään myös keskellä työviikkoa.

Tämä aiheuttaa rakennuspainetta luontokohteissa. Tulevaisuudessa luontoon pitää päästä yhä helpommin. Esimerkiksi ilman retkeilyvarusteita. Täysin katettua ja siloiteltua polkua pitkin pystyy kävelemään vaikka korkokengillä. Vapaata liikkumista rajoitetaan köysin ja aidoin, jotta luontoa säästyisi aivan siinä polun vieressäkin.

Koska liikkeellä on isoja massoja kerralla, turvallisuuteen on pakko panostaa aivan uudella tavalla. Mikäli rahaa riittäisi, voisi puistoihin palkata puistonvartijat, eräänlaiset park wardenit. Mallia haetaan yhä enemmän ulkomaisista, supersuosituista kansallispuistoista.

Tulevaisuudessa kansallispuistot alkavat muistuttaa yhä enemmän museoita. Kulttuurikeskuksia, joihin mennään tutustumaan alueen luonnonhistoriaan ja hakemaan elämyksiä. Perinteisemmän eräretkeilyn harjoittajat saavat väistyä erämaihin.

Niissä erätaitoja tullaan tarvitsemaan jatkossakin.

Tämäkin itse asiassa kävi ilmi tänä viikonloppuna, kun puolisoni suunnitteli vaellustaan Lapin erämaahan. Hän oli tekemässä reittisuunnitelmaa huomatessaan, että 90 %:lta kyseisen alueen autiotuvista on lopetettu puuhuolto.

Kuinka ankeaa saapua mahdollisesti likomärkänä ja väsyneenä tuvalle ja huomata, ettei siellä ole halon halkoa!

Tuntureilla ei kasva puuta erämaan autiotupien tarpeisiin, minkä lisäksi tuvat ovat tiettömien taipaleiden päässä. Sinne puiden kuljettaminen maksaa euron halolta.

Metsähallituksen resurssipulassa ymmärrän valinnan jättää tupien puuhuolto, mutta näen sen myös turvallisuusriskinä.

Noh, erämaahan menijän on vain tiedettävä ja osattava.

Rakentaminen puistoissa karkottanee osan retkeilijöistä muualle, mutta uusi kohderyhmä on suurempi. Toisaalta rakentamalla ja säännöstelyllä turvataan myös alueen luonnon edustavuus. Puolensa ja puolensa siis tässäkin asiassa.

Rakentaminen ja ylläpito vaativat toki rahoitusta, joka tällä hetkellä on kiven alla. Vaikka kunnat ja matkailupalvelut tutkitusti hyötyvät kansallispuiston läheisyydestä ja turvallinen luonnossa liikkuminen edistää terveyttä vähentäen näin sote-kustannuksia, tämä ei näy kansallispuistojen budjetissa. Resurssit ovat pysyneet samoina, vaikka Metsähallituksen hoitoon on siirtynyt Museovirastolta useita kulttuuriperintökohteita.

Kun isompi määrä rakenteita vanhenee yhtä aikaa, tulee ymmärrettävästi kiire uusia niitä. Ja koska lisäresursseja ei ole, täytyy ylläpidettäviä kohteita karsia. Lapinsalmen sillan hajoaminen osuu epäilemättä kipeään paikkaan. Silta murtui kannatinankkuristaan. Ankkuri on osittain piilossa betonin sisällä. Koska vuosittaiset tarkastukset on tehty silmämääräisesti, rakennevikaa ei ole huomattu.

Niin kauan kuin politiikkaa ajetaan kokonaisuudessaan talouspaine edellä, myös retkeily- ja luontoalueista halutaan tuottavia. Vielä toistaiseksi on matkaa siihen, että kansallispuistoihin tarvitsisi maksaa päästäkseen sisään, mutta kuka tietää, mihin keinoihin tässä vielä päädytään?

Tänään mietin myös sitä, missä vaiheessa luontovillitys muuttuu hallitsemattomaksi ja miten siihen pitäisi vastata. En keksinyt yhtä pätevää ratkaisua.

Jos innoitusta retkeilyyn haetaan somesta, pitäisikö tietoa ja ohjeitakin saada sitten sieltä?

Olen aikaisemmin välillä hieman ihmetellyt ihmisten kysymyksiä Facebookin retkeily- ja vaellusryhmissä. Monet keskustelunaiheista ovat tuntuneet omaan korvaan ilmiselviltä oikeastaan riippumatta siitä, kuinka kokenut luonnossaliikkuja olen. Välillä on huolestuttanut, jos on tuntunut siltä, ettei henkilö osaa soveltaa maalaisjärkeä. Mitä jos eteen tulee ongelmia maastossa kentän kuulumattomissa?

Tänään olen kuitenkin iloisempi niistä, jotka kyselevät kuin niistä, jotka lähtevät soitellen sotaan. Facebook-ryhmissä kyselevät ihmiset sentään saavat ohjeistusta kokeneemmilta ja sitä kautta eräänlainen perimätieto ja käytössäännöt siirtyvät eteenpäin. Näin voidaan osaltaan, ainakin toivottavasti, ennaltaehkäistä suurimmat onnettomuudet.

Luonnolle vaaralliset retkeilijät – Onko luonto sinulle itseisarvo?

Väittämän retkeilyn ympäristöystävällisyydestä kuulee usein. Onko se todella sitä? Ainakin, jos vaihtoehtona on maisemaa huomattavasti muuttava kaivos, kasvuympäristön kuihduttaminen monokulttuuriksi tai sen muuttaminen kokonaan rakennetuksi. Tai ilmaston kannalta, jos lomailija päätyykin matkailemaan lähiluontokohteissa kauas lentämisen sijaan. Luontoretkeily voi kuitenkin olla yllättävänkin haitallista, mikäli retkeilijä ei tiedosta valintojensa vaikutuksia.

Olin viikonloppuna Jukolan viestissä. Suomessa joka kesä järjestettävä maailman suurin viestisuunnistustapahtuma kokoaa yhteen luontoliikkujia huippusuunnistajista sunnuntairetkeilijöihin. Tapahtuma on kilpailu, mutta myös suunnistuksen ja luonnossa liikkumisen juhlaa. Monet joukkueet ottavat suunnistamisen varsin rennosti enkä itsekään totta puhuakseni käynyt kuin yksillä iltarasteilla ennen kisaa…

Venlojen kisan ja Jukolanyön aikana maastossa näkee siis kaikenkarvaisia suunnistajia. Tänäkin vuonna tapahtuma keräsi lähes 20 000 kilpailijaa ja oli historian suurin Jukola! Sanomattakin selvää on, että noin suuresta tapahtumasta koituu rasitetta kisakeskuksen ympäristölle.

Tänä(kin) vuonna järjestäjät olivat mielestäni onnistuneet ottamaan huomioon tapahtuman ympäristövaikutukset. Julkisten liikenneyhteyksien luota oli järjestetty bussikuljetuksia järjestäjän toimesta, kierrätys alueella pelasi ja tarjolla oli myös monipuolista kasvisruokaa. Ainoastaan roskiksia olisi saanut olla enemmän.

Tapahtumanjärjestäjä voi tehdä paljon ympäristön säästämiseksi, mutta loppuviimeksi päätöksen ympäristöystävällisestä käyttäytymisestä tekee tapahtuman osallistuja. Vienkö leirialueella syntyneet roskat roskikseen ja heitänkö tyhjän energiageelipussin maastoon kisan aikana vai en.

Ei ole sattumaa, että Jukolan juoksun suosio kasvaa. Luonnossa liikkuminen kokee uutta tulemistaan. Retkeily on uusin trendi-ilmiö, joka sykkii kaikkialla katukuvasta populaarikulttuuriin ja someen. Juuri nyt on muodikasta olla retkeilijä!

Voiko se sitten olla ympäristön kannalta hyvä asia?

Retkeily on kokonaisvaltaisesti terveyttä ja hyvinvointia tukeva harrastus, minkä lisäksi se on omiaan syventämään henkilön luontoyhteyttä. Arvokkaille luonnonympäristöille suuren yleisön mielenkiinnosta saattaa olla hyötyä, mikäli se edistää suojelualueen, kuten kansallispuiston, perustamista alueelle.

Ivalojoki Hammastunturin erämaassa

Olen myös rakentanut mielikuvan, jonka mukaan retkeilevät ihmiset ovat usein luonnonläheisempiä ja ympäristötietoisempia. Mutta, retkibuumin kiihtyessä ja yhä useamman innostuessa retkeilystä, pitääkö mielikuva enää paikkansa?

Yle uutisoi äskettäin, että päiväretkeilyn suosio on kasvussa ja eritoten nuoret naiset lähtevät metsästämään somessa hehkutettuja luontokohteita. Luontoon lähdetään tuolloin katsomaan nimenomaan tätä kyseistä instassa tai jossain muussa palvelussa vastaan vierinyttä nähtävyyttä.

Tavoitteena voi olla esimerkiksi ottaa itse samanlainen tai vielä hienompi kuva kohteesta.

Samassa Ylen jutussa mainitaan luontokohteen suosiolla olevan myös kääntöpuolensa. Tuhansien instaseuraajien rynniessä kuvien lähteelle alueen (ja paikallisten) kantokyky (ja sietokyky) on koetuksella.

Kaukokaipuu-blogia pitävä Marinella Himari kirjoitti vuoden ensimmäisessä Latu & Polku-lehdessä samasta aiheesta. Tärkeintä tuntuisi olevan, että retkeltä ja luontokohteesta saa napattua hyviä kuvia omaan sometarinaansa, vaikka totuus retkeltä olisi aivan toinen. Ympäristön ongelmat saatetaan jopa rajata pois kuvasta, jolloin oma otos toistaa samaa illuusiota koskemattomasta luonnosta, johon itse upposi. Someen postattu kuva houkuttelee alueelle lisää kävijöitä.

Illuusion ylläpitäminen on tärkeintä? Ei varsinaisesti kuulosta ympäristöä kunnioittavalta matkailulta.

Monelle on tärkeää saada itsestään kuva klassisessa paikassa.

Toinen tapaus, mikä tulee mieleeni, ovat itseään ylittävät, suorittavat urheiluvaeltajat. Hieman ääripään esimerkkinä voisi esittää ääriolosuhde-turismin, jota harrastetaan esim. Mount Everestillä. Vaellus-Facebook-ryhmässä jaettiin taannoin linkki Iltalehden uutiseen, jossa kerrottiin Mount Everestillä kiipeilevien turistien jättävän jälkeensä hurjan määrän jätettä.

Kommentoin uutista, että kun tavoitteena on ainoastaan itsensä ylittäminen ja henkilökohtainen urheilusuoritus luonnon ihmettelemisen ja kunnioittamisen sijaan, voi tosiaan käydä näin – missä tahansa.

Tällöin luonto ei selkeästikään ole vaeltajalle itseisarvo vaan väline jonkun muun tavoitteen saavuttamiseen. Se tavoite voi olla itsensä tai vaikeiden olosuhteiden voittaminen tai se kuva huipulta Instagramiin.

Luonnosta voi nauttia niin monella tavalla, myös kuntoilumielessä (kuten vaikka Jukolan viestissä) ja omia rajojaan ja kestokykyään etsiessä. Ja näidenkin tyyppien tulee mahtua poluille muiden luontoharrastajien joukkoon.

Mieleeni juolahtaa kuitenkin pelottava kysymys: Ovatko moderni retkeilyharrastus ja luonnon kunnioittaminen auttamattoman kaukana toisistaan?

Pohjois-Italian vuorilla. Ylös löytyy monta eritasoista polkua.

Retkeilyn luonne on selkeästi muuttunut. “Retkeily ei ole pelkästään ‘eräjormien’ hommaa”, aiemmin mainitussa Ylen jutussa kirjoitetaan.

Ei niin.

Sen sijaan siitä on tullut miljoonien liikevaihdon lähde, jonka sisällä pyörii ja linkoaa kulutustavarat ja merkkivaatteet siinä missä muussakin muotibisneksessä. Esimerkiksi Partioaitan liikevaihto oli vuoden 2016 lopussa 25,2 miljoonaa euroa liikevaihdon muutoksen ollessa edellisvuodesta 4,5 %. Varustelekalla liikevaihdon muutos vuodesta 2016 vuoteen 2017 oli jopa yli 30 %.

Tämä ei vielä kerro yritysten ekologisesta kestävyydestä tai kestämättömyydestä, mutta se kertoo siitä, että myös luontoliikunnan ympärillä pyörii kasvava kulutuskulttuuri.

Ajammeko luontomatkailuakin raha edellä? Tulee mieleen tuttuni, joka kertoi olleensa kiinnostunut Green Care -toiminnasta ja hakeneensa siksi alan koulutukseen. Hän kuitenkin lopetti koulutuksen kesken pettyneenä näkemykseen, jossa luonto nähtiin vain välineenä.

Ratsastusuria Islannin erämaassa. Islannissa on jo huolestuttu luontoturismin aiheuttamista ympäristöongelmista.

No entä sitten se mielikuvani retkeilevien ihmisten ympäristöystävällisyydestä?

Minkälainen ihminen edes ylipäätään hurahtaa retkeilyyn? Ovatko kinttupolkujen houkuttamat jo valmiiksi luontoihmisiä, joille vaeltaminen ja retkeily on vain uusi aluevaltaus, vai voiko retkeilyyn rakastua myös luontoarvoja ymmärtämätön?

Luonto puhuu puolestaan. Se ei tarvitse tulkkia. Jokainen meistä löytää luonnon kanssa yhteisen kielen. Kielen, joka on koodattu sisällemme – alkuperäisen äidinkielemme. Meille kaikille yhteisen.

Pelkän Instagram-kuvan vuoksi hyttysiä uhmaamaan lähtenyt saattaa kokea uudenlaisen elämyksen, jos vain malttaa ottaa sen vastaan. Paatuneinkin betoniviidakon Tarzan tuntee liikahduksen sisimmässään kohdatessaan polulla eläinlapsia tai nähdessään itselleen aivan uutta kauneutta.

Parhaimmassa tapauksessa tie luontoretkelle on myös tie ympäristöystävällisempään elämäntapaan. Automaattisesti se ei kuitenkaan sitä ole. Olen alkanut ymmärtää, että retkeilijät tarvitsevat opetusta ja opastusta, jotta yhteiset pelisäännöt löytyvät.

Se, että henkilöllä on muodikas Fjellun reppu, tai edes täydellinen vaellussetti, ei tee hänestä vielä ekologisesti kestävää retkeilijää.

Osaavakin retkeilijä saattaa yhä pestä ruuantähteensä vesistöön tai sulattaa palamattomat jätteensä nuotiossa. Tulia tehdään metsäpalovaroituksen aikaan ja joskus aivan omatekoisiin tulipaikkoihin eikä aluskasvillisuutta ole kuorittu edes kunttarullaksi. Ajatellaan, että poissa silmistä on poissa mielestä ja siten tarpeeksi ja hups! roska sujahti kivenkoloon. Joskus myös järveen.

Kehotuksia polulla pysymiseksi ei noudateta, mistä syntyy lisää polkuja maastoon. Kaikkein hitaimmin kasvavat jäkälät tallotaan ja potkitaan kallioilta, nuotion sytykkeet revitään osaamattomina elävistä puunrungoista ja lemmikkejä pidetään vapaana maastossa.

Lista olisi loputon.

Tässä tapahtumanjärjestäjillä, luonto-oppailla ja -yrityksillä on iso ja tärkeä työ. Ei voi enää olettaa, että jokamiehenoikeuksien noudattaminen tai ympäristöä kunnioittava käyttäytyminen juolahtaisi kaikilla mieleen tai tulisi kaikilta retkeilijöiltä luonnostaan.

Niin monessa asiassa (kuten kestävissä retkeilyvarustevalinnoissa) tarvitsemme tietoa (ja Jukolassa niitä roskiksia!). Ja mielellään suoraan eteen tarjoiltuna.

Kännykällä napsaistu kuva ennen Jukolan lähtöä.

Paras aloitus kesälle! – Hortoilu syventää luontosuhdetta

“Seisot ruuan päällä!”

Keväisillä kävelyillä kävelyseura saattaa päästä todistamaan äkillistä kiekausta, sukellustani pusikkoon tai sitä, että kävelylenkki jumahtaa paikoilleen sopivan horsmanversoesiintymän löydyttyä ja muuttuukin keruuretkeksi.

Tänään oli ensimmäinen kunnon kesäpäivä Keski-Suomessakin ja lähdimme hieman isommalla porukalla nauttimaan auringosta. Retki tyssäsi kuitenkin jo kahden kilometrin jälkeen, kun löysimme hurjan määrän nuorta vuohenputkea ja maitohorsmaa.

Pussin tai rasian unohtuessa kotiin, kerään kasvit hattuun tai huiviin tai mihin tahansa käsillä olevaan. Kuva: Viljami Halla

Ehdottomasti parhaimpia juttuja, mitä loppukeväästä voi tehdä, on hortoilu – villivihannesten kerääminen. Hortoilun harrastaminen lisää lajitietoutta, tuo uuden twistin ruuanlaittoon, tyydyttää sisäistä metsästäjä-keräilijäämme ja syventää yhteyttämme ympäröivään luontoon.

Voiko lähemmäksi ruuan alkutuotantoa enää päästä kuin keräämällä raaka-aineet itse? Luonto ruokkii ja hoivaa. Luonnonyrttien keräily tarjoaa lisäksi tietoisen läsnäolon nannaa aivoillemme. Kasveja keräillessä syventyy automaattisesti käsillä olevaan puuhaan ja kuin taikaiskusta kaikki vielä äsken mielessä olleet huolet ovat kadonneet. Huolehtivan mielialan saattaa sen sijaan korvata innostus ja inspiraatio.

Lempi villivihanneksiani ovat vuohenputki (Aegopodium podagraria), maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) ja nokkonen (Urtica dioica). Nämä ehkä erityisesti siksi, että ne ovat (ainakin minusta) erittäin helppo tunnistaa ja muistuttavat aloittelevan hortoilijan suussa muita tuttuja makuja: vuohenputkessa on hento porkkanamainen maku, maitohorsman nuoria versoja voi käyttää parsan tapaan ja nokkonen muistuttaa maultaan aivan pinaattia.

Maitohorsman nuoret versot puskevat maasta toukokuussa. Vielä punaisia versoja voi valmistaa parsan tavoin. Kuva: Viljami Halla.

Osan villivihanneksista kerrotaan sisältävän hurjat määrät ravintoaineita. Luontoäidin kotiapteekki kertoo esim. nokkosen sisältävän piitä 60-kertaisen määrän lehtisalaattiin verrattuna, kalsiumia kolminkertaisen määrän maitoon verrattuna, rautaa seitsenkertaisen määrän pinaattiin verrattuna ja C-vitamiinia viisinkertaisen määrän appelsiiniin verrattuna. Myös maitohorsma sisältää runsaasti C-vitamiinia.

Toivo Rautavaara kuvaa klassikkoteoksessaan Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta nokkosta kaikista luonnonvaraisista kasveistamme tärkeimmäksi ruokakasviksi. Rautavaaran mukaan se on “kaloriarvoltaan saman arvoinen kuin peruna, kaksi kertaa ravitsevampi kuin porkkana ja lähes kolme kertaa viljeltyä pinaattia parempi”.

Onko enää ihme, että koko hortoilu-harrastukseni on aikoinaan lähtenyt liikkeelle juuri nokkosesta!

Suomen luonnossa kasvaa toki muitakin hienoja villivihanneksia ja -yrttejä… ja myrkyllisiäkin kasveja löytyy. Siksi ei saa kerätä mitään, mitä ei varmasti tunnista syötäväksi. Lisäksi osalla syötävistä kasveista on myös lääkinnällisiä vaikutuksia. Näillä yrteillä kannattaa herkutella harvemmin ja vain pieninä annoksina.

Keväällä kerääminen on helpointa, kun nuoret kasvit erottuvat maasta eikä niitä tarvitse etsiä venähtäneen kasvillisuuden joukosta. Lisäksi nuoriin versoihin ei ole vielä ehtinyt kehittyä kitkerän makuisia yhdisteitä.

Kerääjälle ohjeet ovat simppelit:

  • Kerää vain niitä kasveja, jotka varmasti tunnet.
  • Älä mielellään kerää kaupungista tai isojen teiden vierestä. Varmista, että alue on puhdas.
  • Älä kerää tai tallo koko esiintymää – jätä kasvillekin mahdollisuus.
  • Älä kerää rauhoitettuja, uhanalaisia tai harvinaisia kasveja.
  • Luonnonsuojelualueilta ei saa kerätä kasveja.
Kotona kannattaa vielä varmuuden vuoksi huuhdella kasvit huolellisesti.

Kerätyt kasvit ovat parhaimmillaan saman tien syötyinä. Suurimman osan voikin nauttia sellaisenaan, vaikka suoraan maastossa. Tällä kertaa kokeilin valmistaa vuohenputkipestoa. Käytin peston tekoon ainoastaan nuorta vuohenputkea, mutta pestossa voi käyttää myös useampaa eri kasvia sekaisin. Itse ohje on super helppo: kaikki ainesosat samaan kulhoon ja sauvasekoittimella muusiksi.

Tarvitset vain:

5 dl tuoretta nuorta vuohenputkea

1 dl pinjansiemeniä

1 valkosipulinkynsi

50 g parmesaaniraastetta

loraus oliiviöljyä

suolaa maun mukaan

mustapippuria

Jos haluaa, parmesaaniraasteen voi jättää pois, jolloin pestosta saa vegaanisen. Uskon, että se toimii vallan hyvin ilmankin juustoa. Ainakin omasta pestostani tuli mielettömän hyvää! Sotkin sen pastaan, minkä lisäksi paistoin rinnalle nuoria maitohorsman versoja.

Olen pitkään haaveillut osallistuvani keruutuotepoimijan ja -neuvojan koulutukseen ja opiskelevani kotimaisia villiyrttejä vielä syvemmällä tasolla. Joku lähitulevaisuuden kevät sen vielä teen, sillä villivihannesten keräily on paras aloitus vuoden vehreälle kaudelle!

Lähteet:

Raipala-Cormier, V. 2009. Luontoäidin kotiapteekki – Kasvilääkintä ja luontaishoidot. WSOY. (ISBN: 978-951-0-20985-1)

Rautavaara, T. 1979. Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta. WSOY. (ISBN: 951-0-08204-X)

Entä jos olisikin aivan uusi tapa nauttia metsästä? – Metsämieliharjoituksilla voi oppia tiedostamaan luonnon hyvinvointivaikutukset

Ryhmä aikuisia istuu metsässä mättäillä hiljaa silmät kiinni. Kuuluu vain tuulen suhina puissa ja ajoittain pikkulinnun päättäväinen piipitys. Hetken päästä ryhmä nousee ja kukin alkaa tutkia lähellä olevaa puuta tai oksaa. Tämä, ehkä jonkun mielestä omituinen näky, on arkipäivää Metsämieli-retkellä.

“Mikä ihmeen Metsämieli? Onko se jotain puunhalailua…”

Lyhyesti tiivistettynä: Metsämieli yhdistää luonnon itsestään latautuvat hyvinvointivaikutukset ammattilaisten käyttämiin mielenharjoituksiin.

Metsämieli-menetelmä pohjaa käsitykseemme siitä, että luonnonympäristö on meille ihmisille luontaisempi ja siten myös terveellisempi ympäristö. Lisäämällä yhtälöön mielentaitojen harjoittaminen saadaan yleistä hyvinvointia vahvistava menetelmä. Käytännössä se on lempeää laskeutumista omaan itseen ympäristön tukemana.

Oma Metsämielipolkuni alkoi tasan vuosi sitten, kun kävin Tampereella Metsämieli-ohjaajakurssin. En muista tarkalleen, mistä olin kuullut Metsämielestä ensimmäisen kerran, mutta aiheeseen tutustuttuani selvää oli, että kurssille oli päästävä!

Oli kevät, kun löysin tämän aivan uuden tavan nauttia metsästä. Sulan maan metsäilykausi oli juuri alkamassa. Ehkä siksikin nyt tippuvat räystäät, hupenevat hanget ja lämpöinen auringonvalo herättävät minussa kaipuun metsään. Luonnon omille mielen poluille.

“Eli siis onko kyse jostain meditoinnista luonnossa?”

Kyllä ja ei. Metsämieli on täysin kotimainen keksintö ja pohjaa tieteellisesti tutkittuun tietoon, vaikkakin siitä on löydettävissä samankaltaisia elementtejä kuin meditoinnista.

Metsämieli on Sirpa Arvosen joitakin vuosia sitten kehittämä menetelmä luonnon hyvinvointivaikutusten valjastamiseksi. Menetelmä pohjaa tutkimustietoon ympäristöpsykologian, positiivisen psykologian, kognitiivisen käyttäytymistieteen ja tietoisuustaitojen aloilta.

Harjoitukset ovat syntyneet käytännön tarpeeseen asiakas- ja ryhmänohjaustyössä. Niitä Arvonen on kehittänyt ja hionut työssään yli 15 vuotta. Kaikki juontaa kuitenkin paljon kauemmas menneisyyteen.

Arvonen kertoo viettäneensä luonnonläheisen lapsuuden ja nuoruuden. Myöhemmin, työssään luontoliikunnan järjestössä ja urheiluopistolla, hän huomasi, kuinka hyvin voimavarakurssit ja kuntoremontit toimivat luonnossa.

Mindfulness-trendin rantautuessa Suomeen Arvonen kertoo tajunneensa, että on harjoittanut tietoista läsnäoloa luonnonympäristössä kuin luonnostaan. Hän halusi kuitenkin selkiyttää ja yksinkertaistaa harjoitteita ja muokata niitä juuri “suomalaiseen mielenlaatuun” sopiviksi. Osin siksi mielentaitojen harjoittelualustaksi valikoituivat juuri metsät.

Aiheesta on syntynyt kaksi kirjaa, Metsämieli – Luonnollinen menetelmä mielentaitoihin (ilm. 2014) ja Metsämieli – Kehon ja mielen kuntosali (ilm. 2015). Lisäksi viime vuonna ilmestyi molemmat kirjat yhdistävä pokkariversio: Metsämieli – Mielen ja kehon taskukirja.

Kirjojen taustalla on halu muistuttaa kaikkia suomalaisia siitä, kuinka lähellä luonto edelleen on ja kuinka se voi pieninäkin annoksina auttaa ylläpitämään voimavaroja.

Arvonen kertoo kirjoissaan, että luonnonympäristössä liikkuva ihminen hyötyy luonnon terveysvaikutuksista harjoitti Metsämieli-menetelmää tai ei.

Miksi sitten tarvitaan erityisiä harjoitteita?

Ajelehdimme yhä poispäin luonnonläheisestä tavasta elää. Mitä vähemmän vietämme aikaamme metsissä, sitä etäisemmiltä ne tuntuvat. Arvosen viesti on, että harjoitukset auttavat tunnistamaan luonnosta automaattisesti saatavat terveyshyödyt ja saattavat näin motivoida paremmin säännölliseen luontoiluun. Eritoten silloin, jos luonto tuntuu itselle vieraalta.

Lisäksi me kaikki hyödymme mielentaitojen harjoittelusta. Hyvät mielentaidot lisäävät joustavuutta ja resilienssiä elämässä, mikä auttaa ennaltaehkäisemään monia huolia ja mielenterveysongelmia.

Metsämieli ei ole ensimmäinen menetelmä, joka yhdistää tunnetut luonnon hyvinvointivaikutukset ja mielenharjoitteet. Klassinen esimerkki on Japanissa kehitetty shinrin yoku – metsäkylpy.

Luontobuumin lyödessä läpi Suomessa on voinut ruveta ohjaamaan läsnäolon harjoituksia luonnossa monella eri nimellä. Metsämindfulness, metsämeditaatio, luontoyhteys, metsään uppoutuminen…

Metsämieli-menetelmässä isketään piirua syvemmälle. Arvonen on ottanut monilla terapeuteilla ja elämäntaitovalmentajilla käytössä olevat harjoitteet ja vienyt ne metsään.

Omassa käytössä Arvonen kehottaa harjoitusten suhteen lempeyteen ja joustavuuteen. “Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa, vaan jokainen päivä ja hetki voi olla harjoituksissa erilainen.” Hänen mukaansa kannattaa myös kysyä itseltään, mikä juuri tällä hetkellä voisi olla itselle hyväksi.

Metsämieli on tarkoitettu omien voimavarojen tunnistamiseen ja latautumiseen luonnossa. Nämä osaltaan ennaltaehkäisevät uupumista hektisessä elämässä. Voiko Metsämielestä kuitenkin olla apua myös jo uupuneille?

“Aistien avaaminen luonnolle ja luontoelementtien ihmettely virkistää ja auttaa viemään ajatuksia pois omasta ahdistuksesta tai huonosta olosta”, Arvonen sanoo. “Näin saa pienen hengähdyshetken omista ajatuksista, jonka jälkeen on helpompi taas punnita omia ajatuksia ja käsitellä tunteita.”

Lisäksi mukavan lempeät ja yksinkertaiset harjoitukset antavat syyn lähteä ulos ja metsään.

Metsämieliharjoituksissa pääsee kiinnittämään huomionsa muun muassa metsän yksityiskohtiin.

“Mutta kyllähän nyt suomalainen osaa mennä metsään ilman mitään harjoituksia!”

Mutta kun ei osaa.

Usein tuntuu, että tarvitsee jonkin erityisen syyn lähteä. Esimerkiksi Metsämieli voi olla se syy.

Ilman “pätevää veruketta” hyvin harvoin tulee lähdettyä kotipihaa tai lähipolkuja pidemmälle. Häpeilemättä myönnän tämän, koska tiedän, etten ole ainoa. Vieläkin harvemmin tulee käytyä oikeassa metsässä.

Siitäkin huolimatta, että tiedämme metsän olevan elintoiminnoillemme kaupunkia luonnollisempi ympäristö. Huolimatta kaikista niistä tutkimuksista, joissa on osoitettu luonnonympäristön kiistattomat edut stressin ja ahdistuksen hallinnassa. Huolimatta siitä, että näiden vaikutusten ilmenemiseen menisi vain muutama kymmenen minuuttia.

Uskon, että myös monelle himoliikkujalle sohvan imu on joskus ylitsepääsemätön.

Myös Arvonen tietää tämän. Siksi hänen kirjassaan on kokonainen osio motivoimisesta.

Metsämielen askeleet muistiinpanoissani

Vuodentakainen Metsämieli-ohjaajakurssi oli vajaan kuukauden mittainen, Metsämieli-menetelmän taustoihin ja käytäntöön perehdyttävä paketti. Ryhmämme tapasi kahdessa lähipäivässä Pyynikin metsissä harjoituksia ohjaten, minkä lisäksi meidän tuli lukea molemmat Metsämieli-kirjat ja tarkastella omaa ohjaajuuttamme “sparrausparin” kanssa. Välipäivät teimme harjoituksia itsenäisesti.

Kurssin jälkeen olen ohjannut Metsämieli-pohjaista luontomeditaatiota eri ryhmille kaikkina vuodenaikoina ja kaikenlaisessa säässä – sateessa ja paisteessa. Toisinaan olemme lähteneet meloen liikkeelle, joskus kahlanneet umpihangessa.

Oman kokemukseni mukaan menetelmät soveltuvat oikein ohjattuina kaiken ikäisille ryhmille ja haastavuusluokituksensa ansiosta muokkautuvat myös pidempään harrastaneiden tarpeisiin.

Metsämieli on tuonut omaan luonto-osaamiseeni uuden ulottuvuuden – luonnon psykologiset vaikutukset. Se on osaltaan auttanut hidastamaan ja antanut lisää sisältöä myös vaelluksille. Aina ei tarvitse edetä koko ajan vaan voi pysähtyä hetkeksi vaikka vaan tarkkailemaan pilviä tai halaamaan puuta.

Kuva: Riku Malminiemi

Loppujen lopuksi, todellisen ymmärryksen takaa vain omakohtainen kokemus luonnon terveysvaikutuksista.

Haluaisitko kokeilla Metsämieltä itse? Metsämieli-kirjoista löytyy yhteensä yli 100 itse toteutettavaa harjoitusta. Esimerkiksi tämä aistiharjoite:

  1. Pysähdy metsässä ja tarkastele ympäristöä.
  2. Keskitä näkö-, kuulo- ja hajuaistisi tarkkailemaan luontoa.
  3. Kiinnitä koko huomiosi yhteen sinua kiinnostavaan kohteeseen.
  4. Mitä näet, kuulet, haistat ja tunnet?
  5. Tarkenna havaintoa ja keskity yhteen aistiin. Jos vaikka katselet puuta, anna katseesi kiertää puu alhaalta ylös, kokonaisuudesta yksityiskohtiin ja yksityiskohdista kokonaisuuteen ja taustalla olevaan maisemaan.
  6. Pyri pitämään huomiosi pelkässä aistimuksessa.
  7. Kun tunnistat, että mielesi sanoittaa, selittää tai arvottaa aistimusta, palauta mielesi ystävällisesti takaisin tutkimaan aistimusta ilman sanoja.
  8. Jatka matkaa ja palauta mieleesi äskeiset aistimukset. Miltä keskittyminen tuntui? Mikä teki siitä helppoa tai vaikeaa? Miltä hetkessä oleminen tuntui?

Postauksen kansikuvana oleva Metsämieli-logo on graafikko Laura Noposen suunnittelema. ©Metsämieli

Mennään Retkelle! – Tai ainakin messuille!

Koko kevään olen odottanut oikeastaan vain yhtä asiaa. Ja se tapahtuu viikon päästä!

Silloin nimittäin on luvassa messuhulinaa Jyväskylän Paviljongissa, kun samaan aikaan pidetään Wemmi-kevätmarkkinat, Metsämme-messut ja Retkelle-messut. Minulla on ollut suuri kunnia tulla pyydetyksi mukaan jälkimmäiseen, joten esiinnyn Retkelle-messujen nuotiopiirissä kumpanakin messupäivänä.

Ja siitä onkin tulossa aikamoinen piiri… Mukana on jo paljon pidempään somemaailmassa ja retkeilyskenessä valtakunnallisella tasolla vaikuttaneita bloggaajia ja retkeilijöitä, kuten Minna “kuukausi yksin erämaassa” Jakosuo ja Jaska “fillaripäiväkirja” Halttunen!

Ohjelman Retkelle-messuille tuottaa Retkipaikka. Käytännössä siis kaikki esiintyjät, allekirjoittanut mukaan lukien, ovat Retkipaikan kirjoittajia. Kaikki esiintyjät ja messujen ohjelman löydät täältä.

Odotan messuja oikeastaan pelkästään innolla, mutta en kiellä, etteikö oma esiintyminen vähän jännittäisi. Ei niin, ettenkö olisi ennen esiintynyt isolle yleisölle – kuuluinhan aikanaan nuorten teatterikerhoon ja esiinnyin mm. Tampere-talon isolla lavalla täydelle salille!

Tällä(kin) kertaa kyse on uskottavuudesta. Tiedänkö tarpeeksi? Voinko sanoa olevani asiantuntija siinä asiassa, josta puhun?

Puhun messuilla luonnon tutkituista terveysvaikutuksista. Kerron mm. siitä, mitä tutkimuksissa on saatu selville, miten vaikutuksia on mitattu, miten tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi psykoterapiassa, toimiiko menetelmä itsehoitona sekä millaiseen ympäristöön kannattaisi hakeutua ja kuinka pitkäksi aikaa.

Messuesitykseni pohjaa vertaisarvioituun tieteelliseen tutkimustietoon. Lisäksi retkeilijöiden ja luonnossa liikkujien voisi sanoa olevan tässä asiassa kokemusasiantuntijoita. Itsekin voin allekirjoittaa kokemukset luonnon hyvinvointivaikutuksista.

Kuva: Riku Malminiemi

Miksi sitten minä? Miksei joku muu? Miksi juuri minun tulisi puhua luonnon terveysvaikutuksista?

Asiasta tuskaillessani kanssaretkipaikkalainen sanoi minulle: “Koska jonkun pitää.” Hän on totta kai oikeassa. Tarvitsemme aiheesta lisää tietoa! Tarvitsemme sitä niin pitkään, kunnes se vaikuttaa päätöksiimme ja muuttaa käyttäytymistämme!

Aihe on itselleni erityisen tärkeä arvomaailmani ja omakohtaisten kokemusteni vuoksi. Lisäksi näen, että heikentyneessä luontoyhteydessä kytee kansanterveydellinen pommi. Pelkään, että ellemme tee asialle mitään, erityisesti mielenterveyden ongelmat tulevat lisääntymään ennennäkemättömällä tavalla.

Kuva: Riku Malminiemi

Marko Leppänen ja Adela Pajunen kirjoittavat viime vuonna julkaistussa Terveysmetsä-kirjassaan luonnon monimuotoisuuden olevan vakavasti uhattuna maailmanlaajuisesti. Tätä ei tarvitse ekologille sen kummemmin kertoa.

Globaalien ongelmien lisäksi monimuotoisuuden väheneminen koskettaa myös lähiympäristöämme. Ehkä hälyttävintä omalla kohdallamme on se, että ympäristön monimuotoisuuden vähetessä laskee myös kehomme sisäinen monimuotoisuus aiheuttaen pitkäaikaisia sairauksia.

“Luonnon terveys on ihmisen terveyttä.” (Leppänen & Pajunen)

Emme pysty irrottamaan itseämme luonnosta. Näinpä vuorovaikutuskontakti lähiluontoon on ja pysyy jokaisella meistä.

Kunnes lähiluonto katoaa…

Mitä meille sitten tapahtuu? Se on mysteeri, johon tutkimukset ovat yrittäneet vastata.

Puuhun piiloutunut matkailija Azoreilla. Kuva: Riku Malminiemi

Sitä ja montaa muuta kysymystä tulemme epäilemättä pohtimaan myös messuilla. On varmaa, ettei kukaan meistä tiedä vielä tarpeeksi luonnon ja ihmisen välisistä monimutkaisista mekanismeista. Tässä kohtaa tärkeintä onkin tiedostaa ylipäätään niiden olemassaolo ja omat kokemukset luonnon vaikutuksista.

Kokemukset vaikuttavat tunteisiin, tunteet vaikuttavat toimintaan.

Mistä tietää, kärsiikö itse riittämättömästä luontokontaktista tai sen puutteesta? Miten asfalttiviidakossa voi ylläpitää luontokontaktia? Nämä kysymykset mielessäni lähden rakentamaan messupäivien esitystä.

Kuva: Riku Malminiemi

Puolen tunnin esityksen lisäksi ohjaan tapahtumakodassa kumpanakin päivänä noin vartin mittaisia metsämeditaatioharjoituksia. Harjoitukset soveltuvat kaiken ikäisille eivätkä vaadi aikaisempaa kokemusta tietoisen läsnäolon harjoituksista tai meditoinnista. Harjoitukset ovat helppoja toteuttaa eivätkä ne ole sidoksissa mihinkään elämänkatsomukseen. Pohjaan ne suomalaiseen Metsämieli-menetelmään.

Ai että mihin? No siitä kerron ensi viikolla!

 

Retkelle-messut järjestetään Jyväskylän Paviljongissa 21.-22.4.2018.

Tapahtuma on avoinna lauantaina klo 10-17 ja sunnuntaina klo 10-16.

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Retkelle-messujen Facebook-sivu.

Oma tapahtumasivuni.

Nähdään Retkelle-messuilla! Kuva: Riku Malminiemi

Elämäntapamuutos ja luontosuhteen hoitaminen – luonnollinen apu masennukseen?

Masennuksesta puhutaan sairautena, jonka oireita voivat olla muun muassa unettomuus, ruokahaluttomuus, apea mieliala tai heikentynyt omanarvontunto. Mutta mitä jos masennus ei olekaan sairaus vaan oire?

Masennus on kuin ansa, joka kahlitsee mielen ja halvaannuttaa elämän. Monille mielenterveysongelmien syövereissä pyöriskeleville ainoa toivon pilkahdus on lupaus siitä, että tilanteeseen voi tulla muutos. Mutta mitä jos sairaus onkin oireilua nykyisestä elämäntavastamme? Mikäli tätä ei oivalleta, löydämme itsemme pian uudestaan lääkärin vastaanotolta.

Terveysselvitysten mukaan raaka totuus on, että noin puolet masennuspotilaista sairastuu masennukseen toistamiseen. Maailman terveysjärjestö WHO:n arvion mukaan masennuksesta tulee toiseksi pahin terveyshaitta koko maailmassa kahden vuoden sisällä.

Talvinen tähtiyö Lapin erämaassa

Yhteisöissämme kytee mielenterveyspommi. Onko meillä resursseja vastata siihen ja mitä siitä seuraa? Kliinisen psykologian professori Mark Williams ja toimittaja Danny Penman ovat esittäneet uudessa kirjassaan huolensa jopa masennuksen normalisoitumisesta.

Jos masennus on seurausta epäterveellisestä tai vääränlaisesta elämäntavasta, mikä siinä mättää?

Poroja Pöyrisjärven erämaassa 2016

Aiemmassa päivityksessäni kirjoitin, kuinka opimme suorittamaan pienestä pitäen. Aikuisinakin pidämme yllä tätä kulttuuria, vaikka sisimmässämme tiedämme, että alati kiihtyvän ja tavoitteellisen elämän tuottama stressi ennen pitkää sairastuttaa meidät. Kirjassaan Mielimatka Katja Liuksiala ja Anssi Orrenmaa esittävät lisäksi, että esimerkiksi luontodeprivaatiolla on yhteys masennusherkkyyteen.

Stressiä ja kiirettä pakoilemme väliaikaisiin ratkaisuihin tai hoidamme oiretta muuttamatta elämässämme oikeastaan yhtään mitään. Luonnollisesti saatavan liikunnan puuttuessa taas kehittelemme keinotekoisia, mahdollisimman tehokkaita ja optimoituja tapoja pitää kehomme kunnossa. Lisäksi kaikki tämä voi tapahtua neljän seinän sisällä – kaukana ihmisen luonnollisesta liikuntaympäristöstä.

Ihmiset liikkuvat luonnossa ja ovat kontaktissa luonnonympäristöön yhä vähemmän. Puhutaan luontosuhteen katoamisesta. Se ei kuitenkaan ole mikään väliaikainen suhde, jonka pystyy hukkaamaan, sillä luontosuhde on paljon muutakin kuin marjanpoimintaa tai puiden halailua.

Se on kumpaankin suuntaan kulkeva vuorovaikutus. Ihminen on osa luontoa siinä missä muutkin elolliset olennot ja täysin riippuvainen sen antimista. Ihminen vaikuttaa olemassaolollaan ja teoillaan luonnon kiertokulkuun, mutta myös luonto vaikuttaa ihmiseen.

Sanotaan, että ihmiset ovat etääntymässä luonnosta ja se voikin olla totta. Kuitenkin, niin kauan kuin ei selviä hengissä ilman ravintoa, vettä ja happea, omaa luontosuhdettaan ei pysty katkaisemaan.

Veden päällä liikkuminen tarjoaa uudenlaista näkökulmaa maalla retkeilevälle. Melontakuva Isojärven kansallispuistosta 2012.

Luontoa on myös meissä itsessämme: suolistossamme ja ihollamme asuu tutkimaton, rikas mikrobikasvusto, jota ilman emme tule toimeen. Luontosuhde on siis erottamaton ja pysyvä osa meitä. Tämän ymmärtäminen on avain tietoisen, kestävän luontosuhteen rakentamiseen.

Sillä, millaiseksi kokee oman luontosuhteensa tai miten sitä hoitaa, voi olla vaikutusta omaan hyvinvointiin. Jo pelkän luonnossa oleskelun on nimittäin useissa tutkimuksissa todettu vaikuttavan terveyteen positiivisesti.

Omaa luontosuhdettaan on siis hyvä hoitaa, helliä ja pitää hengissä. Voisiko luontoharrastamisen avulla taistella jopa masennusta vastaan?

Kuva Haltiatunturin laelta 2011

Ennakkotapauksia löytyy jo. Yhtenä Tero Pylkkänen, joka käveli Suomen ympäri ja toipui samalla vakavasta masennuksesta.

Ajatus luonnosta lääkkeenä on kiehtova ja sen mahdollisuuksia on tutkittu ympäri maailmaa, mm. Japanissa, missä on jo sertifioituja terveysmetsiä ja “metsäkylpy”-hoidoille on oma termi: shinrin-yoku.

Euroopassa luonnonympäristöjen tervehdyttäviä vaikutuksia hyödyntää mm. Green Care -suuntaus, joka on rantautunut Suomeenkin. Sipoossa on viime vuosina kokeiltu metsäterapian vaikutusta stressiin, masennukseen ja 2-tyypin diabetekseen.

Tutkimusten mukaan luonnonympäristön terveysvaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pitempään luonnossa viettää aikaa. Kuitenkin jo ihan normaali säännöllinen ulkoilu luonnonympäristöissä riittää ylläpitämään terveyttä. Miten tämän saisi osaksi omaa elämäänsä?

Aloitin itse vaellusharrastuksen vuonna 2007, jolloin osallistuin yliopiston kautta vaelluskurssille. Elämys oli nuorelle fuksille jotain aivan uutta, joka vei nopeasti mennessään ja kahden vuoden päästä olinkin jo opiskelemassa eräoppaaksi.

Hammastunturi vuonna 2015

Mikä vaeltamisessa iskee?

Kysyin kerran eräältä ystävältäni, miksi hän harrastaa vaeltamista. Hän vastasi, että se on yksinkertaisesti tehokkain tapa nollata aivot arjesta. Palautua kiireestä ja stressistä.

Maastoelämä on täysin eri maailma, jossa huolehdittavana on täysin erilaiset asiat. Siellä vallitsevat erilaiset rutiinit, aikataulut ja säännöt. Luonnossa olemme perusasioiden äärellä: mistä saan ruokaa, suojaa ja vettä? Miten pitkälle kehoni jaksaa vielä kävellä?

Ihanaa, yksinkertaista elämää, jossa on onnistunut silloin, kun itsellä on hyvä olo. Mitään muuta ei tarvita. Pinnallinen suorittaminen ja oman elämänsä arvottaminen ulkoisin perustein jäävät pois.

Kenellekään ei tarvitse todistaa tai näyttää mitään, ketään muuta ei tarvitse yrittää miellyttää. Luonnossa saan olla juuri se, kuka olen eikä kukaan tuomitse minua siellä.

Vaeltaminen ja luontoelämä voikin olla monelle lähempänä sitä oikeaa elämää kuin 8-16-työ viitenä päivänä viikossa. Itse ajattelen, että luonnossa liikkuminen palauttaa ihmisen tehdasasetuksiinsa. Ihminen palaa omille juurilleen ja saattaa saada yhteyden pohjimmaiseen itseensä. Tällöin kaikki ylimääräinen esittäminen jää pois.

Luonto tarjoaa yksinkertaisen keskittymisympäristön, jolloin levoton ja harhaileva mieli on helppo palauttaa käsillä olevaan tekemiseen ja olemiseen. Luonnonympäristössä toimiminen tarjoaa haasteita ja taas toisaalta onnistumisen elämyksiä, joiden perässä saattaisi arjessa joutua juoksemaan pitemmän aikaa.

Vaellukset tarjoavat isoja ja pieniä haasteita, joiden voittaminen tarjoaa ainutlaatuisia onnistumisen elämyksiä. Kuvassa ylittämässä Ivalojokea elokuussa 2015. Kuva: Riku Pulliainen.

Olen huomannut, että usein yritän järkeillen, asettamalla tavoitteita ja suorittamalla niitä tehdä itsestäni jotenkin merkityksellisen. Maastossa ymmärrän, etten lopulta ole merkityksellinen eikä minun tarvitsekaan olla. Se on huojentava tunne!

Olemassaolollani ei ole kosmista tarkoitusta eikä tarvitsekaan olla. En ole syntynyt tähän maailmaan jotain yksittäistä asiaa varten; en ole syntynyt nimenomaan tahkoamaan rahaa, tulemaan kuuluisaksi, tuottamaan jälkeläisiä tai maksamaan eläkkeitä. Minä vain olen. Yhdessä kaiken muun ympäröivän kanssa.

Kaikki valinnat oman elämäni merkityksistä tai merkityksettömyyksistä olen tehnyt itse. Se, jos mikä, on vapauttavaa.

Jyrävä Pienellä Karhunkierroksella 2011. Kuva: Riku Pulliainen

Elämme maassa, jossa henkilökohtaisen luontosuhteen ylläpitäminen on helppoa. Luonnon virkistyskäyttötutkimuksen mukaan suomalaisilla on omaan lähimetsään matkaa keskimäärin 700 metriä.

Suomen ainutlaatuinen luonto sekä jokamiehenoikeudet mahdollistavat liikkumisen tuntureilla, metsissä, soilla, rannoilla ja vesillä ja tarjoavat monia upeita retkikohteita, joiden virkistysarvo on mittaamaton. Samatkin kohteet näyttäytyvät eri puvussa eri vuodenaikoina tarjoten monipuolisuutta esimerkiksi lähiretkeilyyn.

Luonnon potentiaali kansanterveyden hoidossa ja ylläpitämisessä on oivallettu jo kauan sitten. Me tarvitsemme luontokontaktia pysyäksemme terveinä. Vaan kuinka saisimme ihmiset ja erityisesti päättäjät ymmärtämään tämän?

Luonnossa vaeltamisen ja retkeilyn lisäksi omaa luontosuhdettaan voi hoitaa ja syventää tarkkailemalla lähiympäristön eläimiä ja kasveja, valokuvaamalla luontoa, hoitamalla puutarhaa tai huonekasveja, palsta- ja parvekeviljelyllä, marjastamalla, sienestämällä, kalastamalla… Mahdollisuuksia on lukuisia eikä heti tarvitse sukeltaa syvään päätyyn.

Lisäksi luontoharrastus on joustava: se joustaa harrastajan taitojen, kunnon ja rahakukkaron mukaan. Vaan aika, se meidän täytyy sille itse varata.

Talvista maisemaa Itä-Kairassa

 

Lähteitä:

Arvonen, S. 2017. Metsämieli – Mielen ja kehon taskukirja. Metsäkustannus. (ISBN: 978-952-338-022-6)

Cantell, H. (toim.) 2004. Ympäristökasvatuksen käsikirja. PS-kustannus. (ISBN: 952-451-089-8)

Liuksiala, K. & Orrenmaa, A. 2017. Mielimatka – Täsmäoloa poluilla, laduilla ja laineilla. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-622-8)

Williams, M. & Penman, D. 2017. Tietoinen läsnäolo – Löydä rauha kiireen keskellä. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-068-4)