Tag

hyvinvointi

Browsing

Ympäristöahdistusta luontopolulla? – Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus käsittelee mieltä vaivaavia asioita

Pääkaupunkiseudulla on erityinen luontopolku, jonka aikana irtaudutaan meille itsestään selvistä tavoista elää ja noustaan (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti) arjen yläpuolelle. Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on matka ympäristöahdistukseen ja sen käsittelyyn. Parin kilometrin mittaisella polulla ehtii tutkailemaan maailmanaikaa, suomalaista metsäsuhdetta, omaa suhdetta ympäristöasioihin sekä omaa ympäristöjalan- ja -kädenjälkeä. Reitti on lyhyt, mutta sen käsittelemät teemat ovat ikuisia.

On helteinen kesäpäivä, kun saavumme Nuuksioon. Aurinko tuntuu porautuvan läpi ihon ja silmät sulavat aurinkolasien takana. Kaikkialla on kuumaa ja nihkeää.

Ajatus liikkuu hitaasti. Siitäkin huolimatta tietoisuuteni perukoilla häilyy häiritsevä sana. Sana, joka on löytänyt tiensä kahvipöytäkeskusteluihin ja vallitsevaksi todellisuudeksi ihmisten alitajuntaan. Sieltä se kurottelee esiin yllättäen, tilanteesta ja ajankohdasta piittaamatta, kaapaten mielen hetkeksi omaan pyöritykseensä.

Ilmastonmuutos.

En voi olla ajattelematta kuumuutta ja ilmastonmuutosta. Kuluneen kesän aikana on mitattu lämpöennätyksiä ympäri Eurooppaa. Suomessakin kesä on ollut varsin lämmin ja ennen kaikkea kuiva. Kuivuus näkyy jo katukuvassa keltaisina nurmikkoina ja lehdettöminä puina.

Ympäristön (ja sivilisaation) tulevaisuus on ollut viimeisen vuoden ajan median puheenaiheena – aina siitä lähtien, kun IPCC julkaisi erikoisraporttinsa. Myös säännöllisesti otsikoihin pääsevä ympäristöahdistus on herättänyt paljon ajatuksia.

Ympäristön nykytila ahdistaa ja tulevaisuus pelottaa. Tätä kautta ympäristöahdistus vaikuttaa suuresti ainakin omaan hyvinvointiini. Joten kun kuulin Nuuksion kansallispuistossa olevasta aihetta käsittelevästä luontopolusta, sehän oli pakko päästä kiertämään!

Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus alkaa luontokeskus Haltian pihasta. Vaelluksen reitti ja tehtäväpisteiden tekstit löytyvät Citynomadi-sovelluksen kautta.

Espoosta Nuuksion kansallispuiston kupeesta löytyy Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus, joka käsittelee luontosuhdetta ja ympäristöahdistusta. Polun on suunnitellut ympäristöahdistuksesta paljon kirjoittanut Panu Pihkala, joka työskentelee Helsingin yliopistossa ympäristö- ja ekoteologian tutkijatohtorina.

Ympäristöahdistuksesta ilmiönä hän kiinnostui ympäristökasvatuksen kautta. Ympäristöasioita käsitellessä kävi selväksi, että ihmisillä on ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tuntemuksia, jotka usein heijastelevat koko muuhun elämään. Idean aiheeseen liittyvästä luontopolusta hän sai eräällä retkellä – missäs muualla kuin Nuuksiossa!

Polku on toteutettu yhteistyössä Espoon seurakuntayhtymänMetsähallituksen ja luontokeskus Haltian kanssa. Polun nimi on “luontopyhiinvaellus”, koska metsässä kulkevan polun tausta-ajatus on kristillinen. “2000-luvulla pitkien pyhiinvaellusreittien suosio on ollut nousussa ja mikä oikeastaan on tavallisen vaelluksen ja pyhiinvaelluksen välinen raja?”, Pihkala miettii. Hän toteaa, että parinkin kilometrin matkalla voi tulla samansuuntaisia henkisiä kokemuksia kuin pitkällä pyhiinvaelluksella. Tärkeintä on asenne.

Polun kohderyhmiä ovat kaikki pyhiinvaeltamisesta ja luonnossa henkistymisestä kiinnostuneet henkilöt. Pihkalan mukaan tavoitteena on mahdollistaa syvempi hiljentyminen luonnossa ja ympäristötunteiden kohtaaminen turvallisessa ympäristössä, missä tunteiden käsittelyä kehystetään pohdintatehtävin. “Pohdintatehtävissä esitellyillä asioilla ja esimerkeillä on myös aito yhteys ympäröivään maastoon”, Pihkala kertoo.

Uskontojen suhdetta ympäristöasioihin tutkinut Pihkala kertoo, että polun keskeisimpänä sanomana on ihmisen yhteenkuuluvuus luonnon kanssa. “Ihminen kuuluu olennaisesti yhteen muun luonnon kanssa ja tämän yhteyden tiedostaminen on tärkeää muun muassa hyvinvoinnin kannalta.”

Polku avattiin virallisesti Suomen luonnon päivänä 2018. Pihkala paljastaa, että nyt suunnitteilla on myös pidempi luontopyhiinvaellus Haltialta Velskolan kurssikeskukseen, jonka avajaiset ovat tämän vuoden Suomen luonnon päivänä.

Arastelen hieman uskonnollissävytteistä luontopolkua, mutta Pihkalan mukaan on parempi, että erilaisille maailmankatsomuksille raivataan tilaa kuin että ne kaikki visusti piilotettaisiin. Lopulta kristillisyys on kuitenkin selkeästi eroteltu polun infopisteiden teksteissä, jolloin uskonnolliset lainaukset pystyy tahtoessaan ohittamaan. Näin polun uskonnollinen tausta ei pistä liikaa silmään ja kokemuspisteet ja pohdintatehtävät antavat paljon myös uskontokuntiin kuulumattomalle.

Tuska tulevaisuudesta on universaali.

Pohdintapisteet on merkitty maastoon numerolla ja näkinkengällä. Pisteiden tekstit voi lukea esimerkiksi kännykällä.

Reitti on 2,13 km pitkä ja lähtee luontokeskus Haltian pihasta noudatellen läheistä Maahisenkierrosta. Reitti on suurimmaksi osaksi esteetön, paitsi aivan alussa, jossa polku on kapeampi ja kivisempi ja nousut ovat jyrkempiä.

Reitin varrella on kaikkiaan viisi infopistettä ja pohdintatehtävää. Niitä ei kuitenkaan löydy maastosta vaan ne saa mukaansa paperisena luontokeskus Haltiasta tai luettua kännykällä Citynomadi -sovelluksesta. Tekstit löytyvät myös ruotsiksi ja englanniksi.

Olen ladannut sovelluksen kännykkääni ja seuraan samalla reittiä kartalta. Tulemme ensimmäiselle varsinaiselle tehtävärastille, joka sijaitsee muinaisrannan kupeessa.

Tehtävänä on ajatella maailmanajassa. Suomessa jääkausi loppui noin 10 000 vuotta sitten. Verrattuna siihen yhden ihmiselämän aika ei ole mitään.

“Tuo kivikasa on ollut tuossa kauan ja niin se tulee todennäköisesti myös olemaan”, toteaa retkikumppanini. Ajatus pysyvyydestä maailmassa, jossa muutos on alati läsnä, on ihanan rauhoittava.

Jatkamme eteenpäin pysähdellen aina välillä lukemaan pohdintatehtävät puhelimen näytöltä. Oikean paikan maastossa osoittaa näkinkengällä kuvioitu keppi. Kunkin tehtävän sijainnin näkee myös Citynomadin kartasta.

Kolmas rasti käyttää jyrkkää mäkeä vertauskuvana elämän haasteista: “Aivan kuten nyt jaksoin lähteä ja nousta, samalla tavalla jaksan selviytyä elämäni haasteista.”

Reitti noudattelee pääosin esteetöntä Maahisenkierrosta, paitsi alussa, missä polku on mäkisempää ja kivisempää.

Maahisenkierroksen leveällä tiellä kulkiessani mieleeni tulee retkeilyn ja luontoelämyksen erilaisuus pääkaupunkiseudulla ja muualla harvaan asutussa Suomessa. Täällä vastaamme talsii ihmisiä parin minuutin välein. Muualla Suomessa saattaisin kokea sen häiritsevänä. Luontoelämys on minulle yksityinen. On aina ollut. Täällä kuitenkin hyväksyn muiden ihmisten läsnäolon ja yritän löytää yhteyden sisimpääni.

Tulemme aistipisteelle. Kaikista aisteista voimakkaimmin aivojani herättelee hajuaisti. Metsän tuoksut muuttuvat kasvuston myötä kuivasta ja paahteisen tuoksuisesta mäntykankaasta kosteaan ja multaiseen kuusimetsään.

Tämän vuoden kansainvälisillä metsäterapiapäivillä Evolla kuulimme eteläkorealaista professori Bum-Jin Parkia, joka on tutkinut metsän tuoksujen vaikutusta ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen. Päivillä saimme kuulla hyvinvointivaikutuksen liittyvän muun muassa tuoksujen herättämiin muistoihin.

Muistatko vielä, miltä ensimmäisellä metsäretkelläsi tuoksui? Muistatko, millaisia tuntemuksia sinulla oli sillä retkellä? Entä muistatko, miltä esimerkiksi mummolassa on tuoksunut? Mitä tuoksumuisto herättää sinussa?

Hajuaistilla on suora yhteys aivojen muistikeskukseen. Erityisesti muistoihin, joihin liittyy voimakas tunnekokemus, usein liittyy myös hajukokemus. Ja toisin päin. Hajut herättävät meissä tunteita.

Metsän tuoksut tuovat mukavat muistot pintaan ja tulemme iloisemmiksi ja rennommiksi. Tällä puolestaan on positiivinen vaikutus henkiseen hyvinvointiimme. Hajuaistimuksella on tajuttoman voimakas, ei-tahdonalainen vaikutus (ethän voi päättää olla haistamatta jotain, ellet pidä sormilla nenästäsi kiinni).

Reitin varrella olevat tehtäväpisteet ohjaavat muun muassa aistimaan luontoa ympärillä. Kuva: Riku Malminiemi

Entä jos ihmisellä ei ole hyviä muistoja metsästä? Tai ei muistoja ollenkaan.

Jään miettimään lapsuuden murrosta ja sisällä sähkölaitteiden kanssa leikkiviä lapsia. Osa luonnon hyvinvointivaikutuksista perustuu siihen, että ihmisellä on ollut hyviä kokemuksia luonnosta aikaisemmin, esimerkiksi lapsuudessa. Ja kaikki vaikutukset perustuvat siihen, että ihminen menee metsään!

Tämänkin vuoksi ympäristökasvatus on niin tärkeää. Lapsemme hyötyvät lapsuudessaan saamistaan positiivisista luontokokemuksista aikuisena.

Tuoksut huumaavat meidät niin täysin, että kävelemme vahingossa yhdestä rastista ohi. Päätämme etsiä sen paluumatkalla.

Pienen luontopyhiinvaelluksen reitti kääntyy näköalapaikalla ympäri. Näköalapaikka on rakennettu puutasanne korkealla kalliolla. Näkymät ovat odottamattoman huikeat pitkälle yli Pitkäjärven ja kauas horisonttiin asti.

Kalliot tasanteen ympärillä ovat täysin paljaat. Kasvillisuus, kuten sammalet, jäkälät ja kanervat ovat kuluneet pois. Kävijöiden on epäilemättä pitänyt päästä kauemmas, ehkä kurkkaamaan reunalta alas, ehkä ottamaan hieno kuva kaiteiden ulkopuolelta…

Vai liekö kallio ollut paljaaksi kulunut jo ennen näköalatasanteen rakentamista?

Pieni luontopyhiinvaellus päättyy näköalatasanteelle, jossa on viimeisen pohdintatehtävän aika.

Tutkiessani kansallispuistojen polkusuunnittelua graduani varten törmäsin usein reittirakentamisen tasapaino-ongelmaan.

Reittirakenteilla (esimerkiksi pitkoksilla, sorastamisella ja näköalapaikoille rakennetuilla tasanteilla) pyritään ehkäisemään polkujen ja alueen maapohjan liiallista kulumista. Tämän lisäksi rakenteet mahdollistavat yhä monimuotoisemman liikkumisen reiteillä tehden luontokohteesta saavutettavamman.

Jos reittejä ei rakenneta, alueen luonto ennen pitkää kuluu – mahdollisesti hyvin törkeän näköiseksi. Polkujen leveneminen ja syveneminen riippuu kävijämääristä, kasvupaikkatyypistä, maapohjasta ja maanpinnan kaltevuudesta.

Jos taas retkeilyalueen poluille rakennetaan liikaa, alueen luonnollisuus retkeilijöiden silmissä kärsii. Lisäksi esimerkiksi puurakentaminen (joka on kaikista luonnonmukaisin materiaali niin valmistustapansa kuin ulkonäkönsäkin puolesta) lisää helposti huoltokustannuksia eikä ole edes halvimmasta päästä.

Ovatko Maahisenkierroksen näköalapaikalla maisemia kuvanneet nähneet puukaiteet kuvan luonnollisuuden pilaajina ja kiivenneet parempaan paikkaan? Toisaalta myös luontopyhiinvaelluksen tehtävärasti ohjeistaa menemään kalliolle, mikäli näköalatasanne on täynnä.

Paljaaksi kulunut kalliopinta todennäköisesti myös jää paljaaksi. Jäkälällä kestää pitkään uusiutua eikä se käytännössä pysty siihen, jos käynti kasvupaikalla on aktiivista.

Ajattelen sitä kävijäpainetta, jota Nuuksion kansallispuisto kohtaa. Rakenteet ovat täällä aivan välttämättömiä. Vaikka ne sitten romuttaisivat paikan erämaisuuden. Vaikka nekään eivät onnistuisi suojaamaan kaikkea.

Sorastettu polku suojaa maastoa kulumiselta polun ympärillä. Esteetöntä polkua pitkin voi kulkea vaikka lastenrattaiden kanssa.

Viimeinen rasti näköalapaikalla pureutuu juurikin ihmisen ympäristövaikutuksiin ja ympäristöahdistuksen kokemukseen. Kaukana horisontissa kohoaa Ämmässuon kaatopaikka, joka symboloi ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tunteita.

Rasti ohjeistaa kädestä pitäen kohtaamaan ja työstämään omaa asennetta ympäristötuhoja kohtaan. Huomaan, että itselläni maailman ympäristötuhoihin liittyvät tuntemukset ja ajatukset ovat yhtä muodotonta mössöä. En osaa nimetä niihin liittyviä tunteitani.

Koska median kautta ongelmista kuulee vain päällisin puolin – ja yleensä sen katastrofaalisen puolen – on luonnollista lukittautua siihen kauhun kokemukseen, että koko maailma on menossa päin prinkkalaa.

Vähäisen informaation herättämiä ensiajatuksia ja vaikeita tunteita yrittää tietoisesti olla ajattelematta ja tuntematta. Ne sysää mieluummin aivojensa perukoille ja lukittautuu “ei koske minua” -asenteeseen.

Ei koske minua ennen kuin merenpinta omalla etupihallani nousee tai kuumuus vie oman satoni.

Tämän ansiosta pystymme toimimaan päivästä toiseen kuten ennenkin ja ilmastonmuutoskin on vain se vaikea ajatus mielen taustalla. Toruva ja panikoiva omatunto alitajunnan kuorella.

Haluan toimia ympäristön puolesta ja tietoakin meillä on jo saatavilla. Suurin tarpeeni onkin opetella käsittelemään näitä tuntemuksia, jotta ne eivät lamauttaisi minua.

Näkymiä näköalatasanteelta yli Pitkäjärven

Tehtävärasti muistuttaa, miten vaikeaa on nähdä, että myös hyvää tapahtuu koko ajan. Pihkala on kirjoittanut kirjassaan Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo kahden tason näkökyvystä ja samaan viitataan myös pyhiinvaellusreitin viimeisellä tehtävärastilla.

Kahden tason näkökyky tarkoittaa käytännössä taitoa havaita yhtä aikaa sekä hyvät että pahat ympärillämme tapahtuvat asiat. Maailmassa ei tapahdu pelkästään pahaa. Eikä maailmassa tapahdu pelkästään hyvää.

Tämä on tärkeä taito myös muissa teemoissa kuin ympäristöahdistuksessa.

Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on ollut sukellus luontoyhteyteen ja vaikeisiin tuntemuksiin. Metsäympäristö lämpimänä kesäpäivänä on mielelle turvallinen paikka käydä läpi näitä epämiellyttäviä ajatuksia, mutta olen onnellinen, että matkassani on toinen, jolle voin puhua ääneen huolistani ja joka voi heijastella tehtäväpisteiden aiheuttamaa pohdintaa.

Palaamme takaisin samaa reittiä. Ilma on jo viilennyt kohti iltaa. Metsän siimeksessä päivän kuumuus ei ole missään kohtaa tuntunut liian tukahduttavalta. On aivan uskomatonta, miten hyvä paikka metsä on olla! Ympäristöongelmiin ja -katastrofeihin liittyvät huolet tuntuvat siellä kaukaisilta.

Vaikka juuri metsiämme suurin osa ympäristöongelmista koskettaakin.

Nuuksion latvusto huokaa hiljaa tuulessa.

Suomen kansallispuistot ovat suojelualueita, joiden yhtenä tehtävänä on säilyttää suomalaisen luonnon monimuotoisuutta.

EDIT: 3.9.2019 poistettu kuva Solvallan varauskiipeilypuistosta, joka on vain Solvallan asiakkaiden käytössä.

Miksi “kylpeä metsässä”? – Omakohtainen kokemus päivänä, jolloin kaikki luhistui

Mitä metsäkylpemisestä saa ja mihin se auttaa? Alunperin ajattelin kirjoittaa aivan tavallisesta metsäkylpyhetkestä, mutta dokumentointipäivän aamu toikin mukanaan aivan uudenlaisen syyn lähteä metsään.

Mutta ensinnäkin… mitä metsäkylpy edes on? Metsäkylpy on käytännössä yksinkertaisimmillaan tietoista läsnäoloa metsässä, jolloin ympäristön annetaan tulla tykö kaikkien aistien kautta. Metsäkylpy rauhoittaa mieltä, rentouttaa ja antaa virtaa. Tutkimusten mukaan se auttaa muun muassa unettomuuteen ja palautumaan stressistä. (Li 2018)

Se myös lohduttaa ja auttaa yksinäisyyteen. Suomalaisten tutkimusten mukaan ihmisen tunnesäätely toimii paremmin luontomielipaikassa. (Korpela & Ylén 2005) Viherympäristöt lisäävät myös ihmisten välistä kanssakäyntiä ja sosiaalisuutta (esim. Sullivan, Kuo & Depooter 2004), voivat vähentää yksinäisyyden tunteita (esim. Maas et al. 2009) ja auttavat itsereflektiossa.

Metsäkylpeminen sellaisena kuin siitä nyt puhutaan, lähti Japanista 80-luvulla. Siellä metsäkylpy (shinrin-yoku) kehitettiin työkaluksi luonnosta etääntyneiden, kovasta työstressistä ja uupumuksesta kärsivien ihmisten hoitoon. Siellä lääkärit saattavat edelleen määrätä potilailleen käynnin johonkin maan yli 60 metsäterapiakeskuksesta.

Oman metsäkylpypäiväni aamu oli lupaava. Sää lupaili upeata kesäpäivää ja aloitin päiväni ihan perinteisellä kylvyllä käväisemällä aamu-uinnilla läheisessä järvessä. Juuri hetkeä ennen metsään lähtöä sain kuitenkin kaksi puhelinsoittoa, jotka pysäyttivät muutoin täydellisen päivän.

Kuinka voikaan kaikki luhistua kuin korttitalo muutamasta takaiskusta.

Olen etsinyt nyt aktiivisesti töitä noin puolen vuoden ajan. Hakenut eri alojen paikkoihin eri puolille Suomea. Välillä matkustanut työhaastatteluun Lappiin asti. Nyt odotin vastausta kahdesta viimeisestä hausta. Kyseessä oli kaksi unelmapaikkaa, joiden eteen olin nähnyt kovasti töitä. Ne olivat viimeiset verkot vedessä. Niiden jälkeen ulapalla ei olisi enää kiintopisteitä.

Tuona aamuna sain jälleen jo surullisen tutuksi tulleen vastauksen: “Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.”

Näiden soittojen jälkeen tulevaisuuteni vaikutti tyhjältä ja kirjoittamattoman epävarmalta. Työnhaku oli alkanut muistuttaa totista kilpaurheilua, jossa vain yksi voi voittaa, enkä ollut koskaan ollut kovin hyvä kilpaurheilussa. Pelotti. Ja pelokas mieli kaivoi muistojen syövereistä kaikki edelliset epäonnistumiset ja alkoi muodostaa yhtälöä.

Tuossa yhtälössä en kelpaisi minnekään. Olen täysin vääränlainen, väärän näköinen, väärän muotoinen ja väärän mallinen. En ole tarpeeksi iloinen, kaunis tai onnellinen. Näin minulle on sanottu elämäni aikana useampaankin kertaan ja nyt nuo kaikki kerrat piirtyivät mieleen kirpaisevalla tarkkuudella.

Koin jälleen, ettei minulle olisi varattuna minkäänlaista tulevaisuutta. Olin ikään kuin elämäni reunalla, jossa pitäisi joko kasvattaa siivet tai hypätä alas.

Ryvin itsesäälissä. Se tuntui ainoalta asialta, mitä tässä tilanteessa osaisin ja haluaisin tehdä. Halusin sukeltaa siihen, uida siinä, kylpeä siinä…

Sitten muistin metsäkylpyaikeeni. Metsään lähteminen ei todellakaan houkuttanut enää. Ja ehkä siksi sinne lopulta lähdinkin. Ehkä halusin rankaista itseäni. En tiedä.

En muistanut edes laittaa hyttysmyrkkyä. Pitkähihaisen ja juomapullon sentään muistin ottaa mukaan.

Lähtiessäni oloni oli tyhjä, turta ja voimaton. Olin täysin oman sisäisen kokemusmaailmani vallassa ja myös ulkomaailma näyttäytyi sen kautta. Muistan, että ensimmäinen asia, jonka huomasin ulkomaailmasta, oli kuumuus. Huomasin paistuvani pitkähihaisessani.

Astuessani metsän siimekseen, ilma muuttui välittömästi viileämmäksi ja metsäpolulla vallitsi mukava lämpötila. Metsässä kuulin ensimmäistä kertaa lintujen laulun, vaikka ne olivat varmasti laulaneet takapihallammekin koko aamun. Peippo ja räkättirastas varoittelivat latvuksissa ja ilmoittivat minun saapuneen. Olin vieras toisten kodissa – epätoivottu sellainen…

Hieman kauempaa kuuluivat lokkien äänet, kaukainen liikenne ja lähestyvän ukkosen laiska jyrähdys. Tuuli humisutteli puita siellä täällä pienellä metsäalueella.

Muistin hengittää. Olin puheluista asti hengittänyt kevyesti ja pinnallisesti ja puheluiden aikana varmasti osin myös pidätellyt henkeä. Hengittämistä ei voi vahingossa lopettaa, mutta kuinka usein siltikin unohdamme hengittää!

Vedin vapisevin keuhkoin tietoisesti syvään henkeä ja avauduin samalla hajuille ja tuoksuille ympärilläni. Metsässä tuoksui paahteiselta ja maalta. Muistin, kuinka kuivalla säällä metsä tuoksuu aivan erilaiselta kuin sateen jälkeen.

Hajuaistilla on suora yhteys aivojemme muistikeskukseen, joten se pystyy sekä sitomaan läsnä nykyhetkeen että tuomaan mieleen vahvoja muistoja. Päätin valita läsnäolon hetkessä.

Valitsen tutuista poluista sen, jota en yleensä käytä. Olen valmis uuteen.

Huomioni kiinnittyy polun vieressä kasvavan tuomen lehdistä nouseviin äkämiin. Mietin, onko kyseessä äkämäpunkin aiheuttamat nystyt vai onko olemassa muitakin eliöitä, jotka tuottavat näitä.

Rachel ja Stephen Kaplanin kehittämän tarkkaavuuden elpymisen teorian (ART) mukaan luonnonympäristö auttaa aivojen uupumustilaan viemällä huomion aistiärsykkeisiin. Aivojemme valikoiva, suorittava ja arvioiva osa saa levätä, kun olemme täysin valikoimattoman tarkkaavaisuuden vallassa.

Jo muutaman minuutin jälkeen minulla onkin tarkkaavaisempi olo ja kiinnitän huomiota ympäristön yksityiskohtiin.

Metsäkylvyssä käytetään kaikkia aisteja, myös makuaistia. Tähän aikaan ei ole vielä marjoja ja monet villiyrteistäkin ovat kasvaneet kitkeriksi. Näiden sijaan metsässä voi kokeilla haistella ilmaa suu auki ja kieli ulos työnnettynä.

Saavun kohtaan, jossa puunrunko on kaatunut polun yli. Muistan kohdan viime syksyltä, jolloin kuvasin rungon päällä kasvavia sammalia. Sammal on nyt kuivaa ja kutistunutta. Littanana se yrittää selviytyä helteestä kuihtuvalla rungolla. Kaadan sammalen päälle juomapullostani vettä ja katson, kuinka pisarat valuvat runkoa pitkin ja jäävät kuivahtaneelle pinnalle pyöreinä kristallipalloina.

Pian saavun polkua pitkin alueen vanhimman puun luokse. Mäntyvanhus on selkeästi muita ympäristön puita korkeampi ja paksumpi ja sen kuori on alkanut muodostaa kilpikaarnaa, kuten vanhat männyt tekevät.

Viime talvena löysin samaisen puun juurelta pähkinöitä ja siemeniä. Tuolloin mietin, oliko kätkö ihmisen vai jonkun muun eläimen tekemä. Nyt yllätyksekseni puun juurelle on kannettu vadin muotoinen kivi. Noin tarjottimen kokoinen laakea ja tasainen kivi on hieman kovera niin, että sen kohoavat reunat estävät kivelle asetettuja asioita vierimästä maahan.

Mieleeni tulee välittömästi alttari. Onko tämä jonkun uhripaikka metsälle? Ajatus herättää minussa iloa ja kiitollisuutta. Hetkessä on pyhän paikan tuntu.

Kivellä ei tällä hetkellä ole mitään ja mietin, mitä itse voisin metsälle antaa. Lopulta kaadan kuivuuden ja kuumuuden koettelemille metsän asukeille vettä. Juomavesi jää kivelle kuin maljaan.

Oman juomaveteni uhraaminen vanhan puun juurella on kunnioituksen ele ja pysähdyn hetkeksi makustelemaan tuota tunnetta. Kun me nykymaailmassa pyrimme suorittamaan täydellisesti, korostamaan itseämme ja saavuttamaan asioita miellyttämällä toisia, ehdimmekö missään välissä kokemaan kunnioitusta tai arvostusta?

Tässä tunteessa vanhaa puuta ja koko metsää kohtaan ei ole kateutta tai kilpailuhenkisyyttä. On vain hyväksyntää.

Sivelen isoa runkoa ja huomaan useita eri hyönteisiä ja hämähäkkejä sen pinnalla ja raoissa. Yksi yksittäinen puu kuhisee elämää vaikkei sitä nopealla vilkaisulla huomaakaan. Vain syventymällä lähempään tarkasteluun voi huomata aurinkoa ottavan kärpäsen, muurahaisten salaiset polut tai itselle tuntemattoman öttiäisen ruokailuhetken. Joillekin eliöille tuo puu on koko maailma.

Toisessa lähellä olevassa rungossa koputtaa käpytikka. Tajuan jälleen koko metsän suuren vuorovaikutusverkoston. Yhteydet singahtelevat lajista toiseen ja kaikki kytkeytyy lopulta takaisin puihin. Niin käpytikalle kuin monille selkärangattomillekin puut ovat ravinnon lähde ja ehto suvun jatkamiselle.

Tikka ruokailee hyönteisillä ja osa hyönteisistä käyttää puunrunkoa toukkiensa kasvualustana ja ravintona. Hyönteiset puolestaan saattavat kuljettaa mukanaan sienikumppania, joka niinikään elää puussa ja jauhaa puuaineksen toukkien suuhun sopivaksi, kuten osa puupistiäisistä tekee.

Uppoudun hetkeksi metsän verkostoihin. Kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, on osa metsän luonnollista kiertokulkua, jossa jokaisella eliöllä on paikkansa. Sen sijaan ihminen erkaantuessaan luonnosta on kuin vieraslaji sinne jälleen palatessaan.

Jatkan polkua risteykseen, jossa johdatin puolisoni vahingossa harhaan retkeillessämme ensimmäistä kertaa alueella. Rakas muisto ja siihen liittyvät tunteet pilkahtavat sisälläni ja hymyilen ensimmäistä kertaa mielessäni. Tällä kertaa en pelkää eksymistä. Metsässä ei ole mitään pelottavaa.

Maisema vaihtuu kuusimetsään ja hämärän vihreä sammalmatto muistuttaa minua lapsuuteni peikkometsistä. Punatulkkukoiras lehahtaa eteeni kuusen oksalle. Sen kirkkaan punainen vatsa loistaa majakan lailla vasten tummanvihreää taustaa. Häkellyn tuosta upean esteettisestä näystä! Linnun puoliso lehahtaa myös paikalle ja ne jatkavat yhdessä kuusten latvuksiin.

Metsäkylvyssä on tärkeää etsiä itselleen sopiva paikka. Sellainen, missä on helppo ja miellyttävää olla. Minulle se on veden äärellä.

Tulen rantaan, missä tuulee enemmän. Metsäkylvyn aikana on tarkoitus liikuskella rauhallisesti, mutta metsässä hyttyset ovat saaneet minut koventamaan tahtiani tarpeettomasti. Rannassa on itikkavapaampi tunnelma.

Tunnen ensimmäiset sadepisarat. Sade ei haittaa. Kestän sateen siinä missä mikä tahansa metsän elävä. Kaukaiset pilvet ja taivaalle jähmettynyt sade näyttävät maalaukselta.

Istun alas, otan kengät ja sukat pois ja lasken jalat veteen. Vesi tuntuu pehmeältä ja sen alaiset kivet sileiltä ja liukkailta. Toisella puolella järveä hiljaa kehräävä ukkonen tuntuu lohdulliselta. Nostaessani jalat vedestä sille putoavat sadepisarat tuntuvat lämpimiltä. Otan hetken sadehierontaa jalalleni ja jatkan sitten kohti kotia.

Vietin metsässä aikaa noin tunnin. Shinrin-yokua tutkineen tohtori Qing Li:n mukaan metsäkylpyretkellä kannattaisi viettää noin neljä tuntia. Tänä aikana ehtisi ihannenopeudella kävellä viitisen kilometriä. (Li 2018)

Kuitenkin, oman kokemukseni perusteella, tuntikin riittää havaittaviin vaikutuksiin. Vaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pidempään metsässä viipyy, mutta metsäkylvyn ei ole tarkoitus olla patikkaretki eikä sen aikana haeta fyysistä rasitusta. Li listaa vinkkejä omatoimiseen metsäkylpyyn kirjassaan Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.

Näitä ovat muun muassa se, että väsyneenä pitäisi levätä ja janoisena juoda. Itsestäänselvyyksiä, mutta silti niin kovin vaikeita asioita monelle meistä. Muutoin metsäkylvyn toteuttaminen ei ole vaikeaa eikä siinä voi epäonnistua. Se kun pohjaa lajimme luontaiseen tapaan olla metsässä.

Toisaalta harmittaa, että metsäkylpyä tarvitsee edes olla olemassa. Jollekin niin tavalliselle toiminnalle on annettu trendikäs nimi, jotta se saataisiin myytyä aivan eri todellisuudessa eläville ihmisille. Jotta kalenteri ei täyttyisi aivan kokonaan, pitää joutenololle varata aikaa. Ja jotta ajanvaraus onnistuisi, täytyy joutenololle olla nimi. Niinpä nykyään monen kalenterissa lukee “metsäkylpy”, jotta pää ei räjähtäisi.

Li:n mukaan metsäkylpy tekee meidät onnellisiksi. “Onni löytyy huomennakin, jos ihminen on ollut onnellinen metsässä tänään.” Kuulostaa hyvin perinteiseltä itämaiselta viisaudelta. Idea siis on, että onnistunut metsäkylpy lisää pitkäkestoista hyvinvointia onnellisuuden ja positiivisuuden muodossa sekä mielen resilienssiä (mielen joustavuutta vastoinkäymisissä ja haastavissa tilanteissa).

Itse olin metsäkävelyn jälkeen rauhallisempi ja tasapainoisempi kuin ennen kävelyä. Tiedostin ympärilläni tapahtuvat asiat ja osasin erottaa ne mielessäni tapahtuvista asioista. Mieli oli huomattavasti positiivisempi kuin ennen kävelyä.

Olin pitänyt puhelinta lentotilassa koko kävelyn ajan enkä ollut käyttänyt sitä edes kuvien ottoon, mutta kotimatkalla en voinut olla kaivamatta sitä esille. Somessa joku oli linkannut Suomen Kuvalehden artikkelin työuupumuksesta. Jutussa kerrottiin, ettei pahasta uupumuksesta välttämättä koskaan toivu täysin.

Olenko minäkin sellainen? Hetkellisen läkähdyttävän elämäntyylin pilaama? Siksikö en enää kelpaa työelämän kilparattaisiinkaan… Olen miettinyt tätä monesti ja artikkeli sai taas nämä ajatukset pintaan.

Uupumus ja mielenterveyden heilahtelut muuttavat ihmistä. Ne eivät ole kuin flunssia, joista parannutaan ennalleen. Vaikka elpyisit aallonpohjasta, vaihe on voinut muuttaa sinua ihmisenä ja persoonana. Onko se sitten paha asia?

Metsäkylpyhetken ansiosta aloin hyvin pian taas katsoa kokonaiskuvaa.

Ei, se ei ole yksiselitteisesti paha asia.

Kuva: Riku Malminiemi

Ohjeet pieneen metsäkylpyhetkeen:

  1. Tunnustele omaa oloasi ennen lähtöä. Mitä kehosi ja mielesi tarvitsisi juuri nyt?
  2. Mene metsään ja etsi itsellesi paikka, joka kutsuu sinua.
  3. Anna ympäröivän luonnon tulla luoksesi ja uppoudu havainnoimaan sitä.
  4. Älä käytä puhelinta tai kameraa. Ole ilman, että yrität suorittaa mitään. Vain ole.
  5. Tutki ympäristöäsi kuuloaistillasi, näköaistillasi, hajuaistillasi ja tuntoaistillasi. Huomioi yksityiskohdat, jos se on sinulle luontevaa.
  6. Tutki, millaisia ajatuksia, muistoja ja tuntemuksia aistimukset sinussa herättävät.
  7. Anna aikaa itsellesi vain olla ja nauttia ympäristöstä sellaisena kuin se on, ilman tulevan ajattelua tai menneen murehtimista. Salli itsesi olla läsnä hetkessä sellaisena kuin se on.
  8. Metsäkylvyn päätteeksi tutkaile jälleen oloasi. Mikä on muuttunut?

Kirjallisuutta:

Li, Q. 2018. Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet. Readme.fi (ISBN: 978-952-321-634-1)

Tunteiden puudutuksesta takaisin elämään – Metsäterapiapäivien satoa, osa 1.

Kuinka yksi viikko voi tarjota olemusta mullistavan kokemuksen ja mahdollisesti muuttaa koko elämän suunnan? 6.-12.8. Karjalohjalla pidetyt kansainväliset metsäterapiapäivät paljastivat stressaamisen karmeimman seurauksen, mutta myös sen, miten siitä voi parantua.

 

Nämä kaikkien aikojen ensimmäiset kansainväliset metsäterapiapäivät sisälsivät täyttä asiaa pursuavan seminaaripäivän ja neljä retriittipäivää, joiden aikana eri metsäterapiamenetelmiä kokeiltiin käytännössä.

Tapahtuma oli uinut vastaan alkukeväästä ja luettuani sisällön minulle oli selvää, että tänne olisi päästävä! Elokuun sitten viimein koittaessa lähdin avoimin mielin hakemaan uusia kokemuksia ja tietoa metsäterapiasta.

Viikon päättyessä olin saanut paljon enemmän.

Viikon järjestäneet tahot ja seminaarin luennoitsijat tekevät ruohonjuuritason työtä metsäterapian kentällä.

Olen oikeastaan jo vuosia tarkkaillut omaa selviytymistäni elämän eri osa-alueilla – opinnoista ja itseni kehittämisestä palkkatöihin ja kodinpidosta juhlien järjestämiseen. Hieman vastahankaisesti olen todennut (ja lähes myös ääneen myöntänyt) suorittavani omaa elämääni.

Nekin pienet asiat, joita en suorita, kuten suhteeni harvoihin ystäviini, saavat minut tuntemaan huonoa omaatuntoa. Olenko nyt ollut huono ystävä, jos en ole ollut tarpeeksi usein yhteydessä tai tarjonnut tarpeeksi tukea? Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain tai vähintäänkin varpaillaan, valmiina suorittamaan, jotta voisi välttyä vanhempien sukupolvien paheksunnalta.

Jotta olisi oikeus olla olemassa.

Kuulostaa kornilta. Ja sitä se onkin! En tarkoita, että (aikaan)saamattomuudesta joutuisi häpeäpaaluun tai muuta vastaavaa… Vaikka toisaalta, eikö esimerkiksi työttömyyden ympärillä vellova paheksuminen ja syyttely ole vähän sama asia? Osittain ymmärrän ja annan anteeksi. Vanhempamme ja isovanhempamme ovat kasvaneet kuitenkin hyvin erilaisessa maailmassa.

Se ei poista sitä, että aivan liian monta kertaa olen lapsuudessani kuullut itseäni kutsuttavan työnvieroksujaksi, koska olen malttanut hetken aikaa olla paikallani. Tai kun en heti innosta hyppien ole lähtenyt talkootöihin rakentamaan kattoa.

Aivan hirvittävä työnvieroksuja.

Olen kuullut jopa hekumoitavan työn määrällä: “Meillä tehdään töitä sunnuntainakin!” Ei kuulosta kovin leppoiselta elämältä.

Kopioimme ajatus- ja toimintamalleja toisiltamme, lähipiirin kiire tarttuu helposti ja vanhempien suorittaminen ja levottomuus kasvaa kiinni lapsiinkin. Sairaalloisesta suorittamisesta ja ihmisiä syövästä tehokkuusajattelusta puhutaan, mutta harvemmin mainitaan, mitä siitä voi seurata.

Metsäterapiapäivien ensimmäisenä päivänä teimme lyhyen läsnäolo- ja aistiharjoituksen. Päivä oli kaunein mahdollinen. Aavistus syksyn raikkautta leijui ilmassa, mutta lämmin etelätuuli silitti yhä poskea pehmeästi.

Seisoimme ringissä kuivuuden kestäneellä vihreällä nurmella. Harjoituksen ohjaaja, koulutettu metsäterapiaopas ohjeisti meitä sulkemaan silmät ja hakemaan mukavimman mahdollisen asennon. Keskityimme vastaanottamaan aistimuksia ja niiden edelleen herättämiä tuntemuksia. Tuuli pyöri hetken aikaa ympärillämme ja kirkkaalta taivaalta paistava aurinko lämmitti selkiämme. Lopuksi päätimme harjoituksen kävelemällä vapaasti nurmialueella.

Tämänkaltainen aistiharjoitus ei ole minulle ensimmäinen eikä edes toinen. Se oli kuitenkin ensimmäinen harjoitus pitkään aikaan, jota en ollut itse vetämässä vaan olin pelkästään osallistujana. Harjoituksen purussa käsittelimme hetken aikana heränneitä tuntemuksia ja tällöin koin luita ja ytimiä kylmäävän oivalluksen. Se tärähti päähäni kirkkaana ja selkeänä.

Ian Banyard johtaa Natural Mindfulness -harjoitusta retriittipäivänä.

Tajusin minulla olevan vaikeuksia tuntea positiivisia tuntemuksia, kuten kiitollisuutta tai ihailua. Vaikka hakemalla hain ja yritin keskittyä läsnäolohetkessä tapahtuneisiin iloisiin asioihin, en kyennyt sytyttämään mitään sisälläni. Osasin nimetä lämmön tunteen ihollani ja tuulen hiuksissani ja vaatteissani ja pellolta kantautuvan lannan hajun. Mutta mitä tuntemuksia…?

Kuunnellessani muiden (pääasiassa positiivisia) kokemuksia koin myös suuria vaikeuksia samaistua heihin. Oma sisimpäni tuntui ja kuulosti aivan erilaiselta.

Koin olevani eteenpäin elämässä posottava ihmisjuna, jonka sisus on kylmä ja eloton. Unohduin tarkastelemaan itseäni ja elämääni ja ymmärsin yleisimpien tunteideni nykyisin olevan kärsimättömyys, levottomuus, ahdistus tai pelko.

Tajusin myös, ettei sen tarvitsisi tai kuuluisi olla niin ja että tilanne vaikuttaa hyvinvointini lisäksi myös kommunikaatiooni muiden ihmisten kanssa. Tästä tuli minulle välittömästi surullinen ja syyllinen olo. Tunne siitä, kuinka inhottava ihminen olen. Sain onneksi itseni kiinni syyttelystä ja palautin itseni takaisin “järjen” äärelle. Kukaan reilu ihminen ei syyttäisi minua siitä, että olen masentunut ja hetkellisesti hukannut taidon kokea ihmisiä yhteen sitovia tunteita.

En kuitenkaan päässyt ajatuksesta eroon.

Olen juuri täyttänyt 30. Pyöreä ikä, jonka saavuttaessa ei voi olla katsomatta taakseen ja tarkastelematta, mitä polkua pitkin on tallustellut. Minulla ei ole ollut kolmenkympin kriisiä, sillä olen ollut liian väsynyt edes muistamaan, kuinka vanha olen. Suorittaminen on vienyt kaiken huomioni.

Se on jatkunut jo niin pitkään, että jos lakkaan suorittamasta, jäljelle ei jää mitään. En vain yksinkertaisesti osaa olla.

Kun olen työtön, pelkään ja häpeän ihmisten kommentteja ja ahdistun toimettomuuden ajatuksesta. Kun olen töissä, en osaa tai malta pitää tarpeeksi taukoja ja lomia. Olen siis väsynyt, kiireinen ja ahdistunut riippumatta tilanteestani. Muun muassa tämän kesän olen painanut hommia lähes viikonlopuista välittämättä. (“painanut hommia”… Kuunnelkaa nyt, miten hekumoiva kielikuva!)

Silloinkin, kun olisi ollut aikaa viettää viikonloppua, en ole pystynyt lopettamaan töiden ajattelua. Niinpä työtehtävät ja to do -listat ovat seuranneet minua minne ikinä olen mennytkin, viikonpäivään ja vuorokaudenaikaan katsomatta. Olen lipsahtanut vauhdilla samoille urille, joita pitkin yliopistossa rymistelin.

Ennen kuin romahdin.

Metsäterapiapäivillä myönsin itselleni, että olen pala kerrallaan syönyt omaa ihmisyyttäni. Sen olen tosin jollain tasolla tiedostanut jo aikaisemminkin. Jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, etten osaa enää rakastaa. En siis yksinkertaisesti kykene tuntemaan sitä tunnetta. Ja olen sisimmässäni taistellut kokemuksesta nousevaa kriisiä vastaan.

Yksittäisen ihmisen kohdalla tunteiden hukkuminen uupumuksen suohon on surullinen ja traaginen asia. Omalla kohdallani se on ehkä karmeinta, mitä uupumuksesta voi seurata. Mutta miettikääs, mitä seuraa, kun muidenkin positiiviset ja yhteisöjä kasassa pitävät tunteet alkavat näivettyä…

Epidemia ja vitsaus.

Niillä sanoilla metsäterapiapäivillä kutsuttiin muun muassa stressiä, joka on noussut maailmanlaajuiseksi ongelmaksi. Se minullakin on. Olen kroonisesti stressaantunut.

Yhteyttä etsimässä

Metsäterapiaviikon aikana tapahtui kuitenkin jotain ennenkokematonta.

Päivien kuluessa harjoitusten täyttäminä aivoni siirtyivät kuin jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. En tiedä, johtuiko ilmiö harjoituksista, metsästä vai ihmisistä, mutta päivä päivältä ajatukseni lipsuivat yhä vähemmän ahdistusta aiheuttaviin asioihin ja lopulta elin täydellisessä läsnäolon tilassa.

Pystyin viimeinkin hengittämään vapaasti. Pystyin lepäämään ilman pelkoa siitä, minkä ahdistavan muistutuksen mieleni syöttää seuraavaksi, jos rentoudun. Se oli kuin liian hyvää ollakseen totta, mutta totta se oli.

Levon myötä myös inspiraatio ja luovuus palautuivat. Olin aamuisin pirteämpi ja aloin nauttia elossa olemisesta itsessään – ilman suoritusta. Hymyilin aidosti ja paljon!

Metsäterapiaviikolla monen eri toimijan polut ristesivät yhdessä paikassa. Minullekin viikko tarjosi monta uutta polkua. Päästäkseen eteenpäin on vain valittava yksi.

Metsäterapiaviikko tarjosi minulle paljon uutta tietoa ja käytännön harjoituksia, minkä lisäksi noilta seitsemältä päivältä jäi ihania muistoja ja uusia, varmasti pitkäkestoisia ihmiskontakteja. Kaikista suurin anti oli kuitenkin oma kokemukseni.

En ehkä saavuttanut syvempää yhteyttä puihin tai kokenut syvän uskonnollista elämystä. Sen sijaan lepäsin ensimmäistä kertaa vuosiin.

Paras aloitus kesälle! – Hortoilu syventää luontosuhdetta

“Seisot ruuan päällä!”

Keväisillä kävelyillä kävelyseura saattaa päästä todistamaan äkillistä kiekausta, sukellustani pusikkoon tai sitä, että kävelylenkki jumahtaa paikoilleen sopivan horsmanversoesiintymän löydyttyä ja muuttuukin keruuretkeksi.

Tänään oli ensimmäinen kunnon kesäpäivä Keski-Suomessakin ja lähdimme hieman isommalla porukalla nauttimaan auringosta. Retki tyssäsi kuitenkin jo kahden kilometrin jälkeen, kun löysimme hurjan määrän nuorta vuohenputkea ja maitohorsmaa.

Pussin tai rasian unohtuessa kotiin, kerään kasvit hattuun tai huiviin tai mihin tahansa käsillä olevaan. Kuva: Viljami Halla

Ehdottomasti parhaimpia juttuja, mitä loppukeväästä voi tehdä, on hortoilu – villivihannesten kerääminen. Hortoilun harrastaminen lisää lajitietoutta, tuo uuden twistin ruuanlaittoon, tyydyttää sisäistä metsästäjä-keräilijäämme ja syventää yhteyttämme ympäröivään luontoon.

Voiko lähemmäksi ruuan alkutuotantoa enää päästä kuin keräämällä raaka-aineet itse? Luonto ruokkii ja hoivaa. Luonnonyrttien keräily tarjoaa lisäksi tietoisen läsnäolon nannaa aivoillemme. Kasveja keräillessä syventyy automaattisesti käsillä olevaan puuhaan ja kuin taikaiskusta kaikki vielä äsken mielessä olleet huolet ovat kadonneet. Huolehtivan mielialan saattaa sen sijaan korvata innostus ja inspiraatio.

Lempi villivihanneksiani ovat vuohenputki (Aegopodium podagraria), maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) ja nokkonen (Urtica dioica). Nämä ehkä erityisesti siksi, että ne ovat (ainakin minusta) erittäin helppo tunnistaa ja muistuttavat aloittelevan hortoilijan suussa muita tuttuja makuja: vuohenputkessa on hento porkkanamainen maku, maitohorsman nuoria versoja voi käyttää parsan tapaan ja nokkonen muistuttaa maultaan aivan pinaattia.

Maitohorsman nuoret versot puskevat maasta toukokuussa. Vielä punaisia versoja voi valmistaa parsan tavoin. Kuva: Viljami Halla.

Osan villivihanneksista kerrotaan sisältävän hurjat määrät ravintoaineita. Luontoäidin kotiapteekki kertoo esim. nokkosen sisältävän piitä 60-kertaisen määrän lehtisalaattiin verrattuna, kalsiumia kolminkertaisen määrän maitoon verrattuna, rautaa seitsenkertaisen määrän pinaattiin verrattuna ja C-vitamiinia viisinkertaisen määrän appelsiiniin verrattuna. Myös maitohorsma sisältää runsaasti C-vitamiinia.

Toivo Rautavaara kuvaa klassikkoteoksessaan Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta nokkosta kaikista luonnonvaraisista kasveistamme tärkeimmäksi ruokakasviksi. Rautavaaran mukaan se on “kaloriarvoltaan saman arvoinen kuin peruna, kaksi kertaa ravitsevampi kuin porkkana ja lähes kolme kertaa viljeltyä pinaattia parempi”.

Onko enää ihme, että koko hortoilu-harrastukseni on aikoinaan lähtenyt liikkeelle juuri nokkosesta!

Suomen luonnossa kasvaa toki muitakin hienoja villivihanneksia ja -yrttejä… ja myrkyllisiäkin kasveja löytyy. Siksi ei saa kerätä mitään, mitä ei varmasti tunnista syötäväksi. Lisäksi osalla syötävistä kasveista on myös lääkinnällisiä vaikutuksia. Näillä yrteillä kannattaa herkutella harvemmin ja vain pieninä annoksina.

Keväällä kerääminen on helpointa, kun nuoret kasvit erottuvat maasta eikä niitä tarvitse etsiä venähtäneen kasvillisuuden joukosta. Lisäksi nuoriin versoihin ei ole vielä ehtinyt kehittyä kitkerän makuisia yhdisteitä.

Kerääjälle ohjeet ovat simppelit:

  • Kerää vain niitä kasveja, jotka varmasti tunnet.
  • Älä mielellään kerää kaupungista tai isojen teiden vierestä. Varmista, että alue on puhdas.
  • Älä kerää tai tallo koko esiintymää – jätä kasvillekin mahdollisuus.
  • Älä kerää rauhoitettuja, uhanalaisia tai harvinaisia kasveja.
  • Luonnonsuojelualueilta ei saa kerätä kasveja.
Kotona kannattaa vielä varmuuden vuoksi huuhdella kasvit huolellisesti.

Kerätyt kasvit ovat parhaimmillaan saman tien syötyinä. Suurimman osan voikin nauttia sellaisenaan, vaikka suoraan maastossa. Tällä kertaa kokeilin valmistaa vuohenputkipestoa. Käytin peston tekoon ainoastaan nuorta vuohenputkea, mutta pestossa voi käyttää myös useampaa eri kasvia sekaisin. Itse ohje on super helppo: kaikki ainesosat samaan kulhoon ja sauvasekoittimella muusiksi.

Tarvitset vain:

5 dl tuoretta nuorta vuohenputkea

1 dl pinjansiemeniä

1 valkosipulinkynsi

50 g parmesaaniraastetta

loraus oliiviöljyä

suolaa maun mukaan

mustapippuria

Jos haluaa, parmesaaniraasteen voi jättää pois, jolloin pestosta saa vegaanisen. Uskon, että se toimii vallan hyvin ilmankin juustoa. Ainakin omasta pestostani tuli mielettömän hyvää! Sotkin sen pastaan, minkä lisäksi paistoin rinnalle nuoria maitohorsman versoja.

Olen pitkään haaveillut osallistuvani keruutuotepoimijan ja -neuvojan koulutukseen ja opiskelevani kotimaisia villiyrttejä vielä syvemmällä tasolla. Joku lähitulevaisuuden kevät sen vielä teen, sillä villivihannesten keräily on paras aloitus vuoden vehreälle kaudelle!

Lähteet:

Raipala-Cormier, V. 2009. Luontoäidin kotiapteekki – Kasvilääkintä ja luontaishoidot. WSOY. (ISBN: 978-951-0-20985-1)

Rautavaara, T. 1979. Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta. WSOY. (ISBN: 951-0-08204-X)

Se tärkein asia elämässä, jonka muistat maastossa, mutta unohdat kaupungissa

Tärkeintä elämässä on huolehtia itsestään. Jostain syystä itse onnistun siinä paremmin luonnonympäristössä kuin urbaanissa ympäristössä.

Elämämme perusasioita ovat syöminen, juominen, liikkuminen, lepääminen, hengittäminen… Yksinkertaisesti sanottuna: elossa pysyminen. Näiden perustarpeiden oivaltaminen kuuluu retkeilyn lyhyeen oppimäärään.

Aamupalapöytämme Brittein saarten korkeimman huipun, Ben Nevisin naapurissa.

Onko tarpeeksi päällä? Kuinka paljon olen juonut? Missä se pähkinäpussi olikaan? Ensimmäisillä retkillä perustarpeiden ajatteluun käyttää niin paljon aikaa, että lopulta niistä huolehtiminen käy lähes rutiininomaisesti. Itsestään huolen pitäminen on itsestään selvää.

Tiedän kokemuksesta, että mikäli matala mieliala tai kropan kipuilu yllättää maastossa, se todennäköisesti johtuu jonkun perustarpeen täyttämättä jättämisestä. Tällöin myös tapa reagoida oireisiin on selvä: pysähdy, istu alas, pue päälle/riisu vaatekerroksia, syö suklaata, rusinoita, pähkinöitä… ja juo vettä. Hengähdä hetki. Ja se useimmiten auttaa.

Suunnittelematon yöpyminen Skotlannin Ring of Steallilla. Päivä oli venynyt pitkäksi klassisella vuoristoreitillä, kun kiipeämiseen oli mennyt odotettua enemmän aikaa. Omaa jaksamistamme hetken punnittuamme päätimme etsiä leiripaikan ja levätä yön yli. Tämä oli ainoa oikea ratkaisu, sillä seuraavan päivän maasto osoittautui erittäin haastavaksi! Kuva: Riku Malminiemi.

Varhainen toiminta on tärkeää, jottei oireista kehity jotain vakavampaa. Pienestä janosta voi seurata vakavampi kuivuminen. Nälästä totaalinen energiahukka. Palelusta hypotermia. Väsyneistä jäsenistä horjahdus kriittisessä paikassa tai uuvahtaminen tunturiin. Jokainen kokeneempi eränkävijä tietää tämän ja itselleen on luonnollista suoda pysähtyminen ja lepohetki. Jopa pakollista.

Itsekin “muutaman” nestehukan ja yhden ketoositilan retkellä kärsineenä tiedän seuraukset, joita mieluummin välttelen!

Kuokkalan silta Jyväskylässä

Kaupungissa asia tuntuu kuitenkin olevan aivan eri. Jos olen apea tai kiukkuinen, olo on stressaantunut tai ahdistunut, kuinka usein palaan perusasioiden äärelle? Tajuanko tarkastaa, johtuuko olo niistä?

Nolona täytyy myöntää, etten kovinkaan usein.

Entä kuinka usein uhraan ajatuksia perustarpeilleni kiireisessä urbaanissa arjessa? Ovatko perustarpeeni täytetty niin, ettei minua vaani kulman takana nestehukka, nälkä tai uupuminen? Ovatko sinun?

Kuinka moni meistä:

– juo päivän aikana tarpeeksi vettä (n. 2 litraa)?

– syö rauhassa lounaansa?

– antaa kropalle ja aivoille lepoa ja nukkuu tarpeeksi pitkät yöunet?

– antaa sille myös liikuntaa ja ulkoilmaa päivittäin?

Itsestään huolehtiminen ei ole noloa missään tilanteessa. Se ei myöskään ole asia, josta kuuluisi joustaa muiden, muka tärkeämpien, asioiden vuoksi. Eikä se ole monimutkaista. Vaan ylitsepääsemättömän vaikeaa se tuntuu olevan.

Aamusta epätoivoon – Todellinen syy siihen, miksi myöhään nukkumisesta tulee huono olo

Oletko koskaan miettinyt, miksi toiset päivät ovat onnistuneita ja toiset ovat tuhoon tuomittuja jo heti aamusta? Mitä tarkoittaa “väärällä jalalla nouseminen”?

Moni masennuksesta kärsivä on varmasti huomannut, että saattaa kokea niin sanottuja aallonpohjia herkemmin tiettyyn aikaan vuorokaudesta. Toisilla melankolinen mieliala iskee iltaisin, toisilla aamuisin. Itse kuulun jälkimmäiseen sakkiin.

Kun alakulo löytää sinut heti aamusta, se saattaa kestää pitkään ja viedä mukanaan koko päivän. Harvemmin sitä kuitenkaan tietää heti silmät avattuaan, että tästä päivästä ei tule mitään, vaan alakulo kehittyy vaihe vaiheelta aamutoimien ja -ajatusten ohessa. Tein havaintoja omasta aamustani ja löysin yhden selkeän ajatusketjun.

(aamumafia + some) x huono itsetunto = stressi ja ahdistus

Minulla on ollut tapana nukkua aamuisin pitkään, koska se on osa minulle luontaista päivärytmiä. Saan sopeutettua vuorokausirytmini millaiseksi vain, mutta vapaapäivinä se palautuu itsestään takaisin omaan uomaansa. Olen iltaihminen ja luovimmillani iltakymmenen jälkeen. Iltaisin saatan saada tarmonpuuskan, jota olisi sääli olla hyödyntämättä. Korvaan menetetyn yöunen nukkumalla aamulla pidempään.

Aamunukkumisesta seuraa syyllisyyden tunne. Silloinkin, kun päivälle ei ole aikataulutettua menoa, mieltäni vaivaa pakonomainen ajatus: pitäisi herätä aikaisemmin. Miksi? Siksi, koska yhteiskunnassamme pitkään nukkuminen on suoraan laiskuuden osoitus. Ajatus on toki absurdi ja virheellinen, mutta miettikäämme sitä hetki. Aikaisin aamulla herääminen ja töihin meneminen ovat agraariyhteiskunnan peruja ja normi tässä työtä palvovassa kulttuurissa.

Täällä asuessamme olemme kulttuurimme uhreja, mutta ei pidä uskotella itselleen, että suomalainen rytmi tehdä töitä ja elää elämäänsä on ainoa maailmassa. Esimerkiksi Espanjassa päivän työt tyypillisesti alkavat myöhemmin ja iltapäivällä vietetään siesta, jonka jälkeen palataan vielä töihin. Arkipäivänä ihmiset saattavat istua iltaa ulkona meidän näkökulmastamme myöhään yöhön.

“Meillä on tämä aamumafia”, myös aikaisista herätyksistä kärsivä ystäväni tapaa todeta. Pitää herätä kukonlaulun aikaan pirteänä ja tomerana ja saada paljon aikaiseksi jo ennen ensimmäistä ruokataukoa. Kaikki nämä hyveet iskostetaan mieliimme joka suunnasta tulevilla hienovaraisilla vihjeillä. Ja joskus vähemmän hienovaraisilla. Olen nimittäin saanut myöhään nukkumisesta vitsikkäitä kommentteja myös työpaikallani, jossa kävin iltavuorossa.

Koska koen syyllisyyttä myöhään heräämisestä, minulla on jo valmiiksi pieni stressi noustessani ylös. Mietin, kuinka pitkään muu maailma on jo ollut hereillä sekä minkälaisessa rytmissä lähimmäiseni, aamuvuorossa työtä tekevät ihmiset elävät ja missä vaiheessa päivärytmiä he nyt ovat. Yritän kiireessä saada kurottua tätä aikaeroa kiinni. Ensimmäiset ajatukseni aamuisin ovat “täytyy tehdä sitä” ja “pakko tehdä tätä”.

Seuraavaksi avaan Facebookin ja selaan aamun kuulumiset somessa, mikä pahentaa oloani entisestään. Ihmiset päivittelevät omasta työnteostaan tai tehokkaasta arjestaan ja on vaikea olla vertaamatta itseään muihin. “Voi kun väsytti tänään aamupalaverissa, kun piti nousta ennen seitsemää! Ajatuskin takkuaa koko ajan…”, päivittää yksi kaveri. Olenko kateellinen jo aamuväsymyksestäkin?!

Tämän seurauksena alan yleensä ajatella omia saavutuksiani elämässä ja stressin ja ahdistuksen kierre syvenee entisestään. Koen, etten ole saavuttanut mitään järkevää tai suorittanut tarpeeksi. Joka päivä pitäisi olla aktiivisesti tekemässä jotain hyödyllistä itsensä, muiden tai unelmiensa eteen ja minä vain nukkua pussutan – karkeasti ilmaistuna. Tällä tavalla en ainakaan edistä omien tavoitteiden täyttymistä.

Esitän havaintoni yhtälönä: (aamumafia + some) x huono itsetunto = stressi ja ahdistus. Tiedän, etten ole ainoa asian kanssa painiva. Mitä tilanteelle sitten pitäisi tehdä? Asiaa pohdiskeltuani laadin itselleni, ainakin näin aluksi, yksinkertaiset ohjenuorat aamuihin.

 

Sääntö numero 1:

Nuku niin pitkään kuin unta tarvitset ja, jos se sopii sinulle, ala pikkuhiljaa hivuttaa unirytmiä aikaisemmaksi. Mutta vain silloin, jos siihen on oikeaa tarvetta! Oikea tarve voi olla esimerkiksi se, että voit silloin terveemmin. Älä laita herätyskelloa soimaan muiden mielipiteiden takia. Tarkkaile myös unen määrää ja laatua (liian paljon unta on yhtä huono kuin liian vähän).

 

Sääntö numero 2:

Pidä some kiinni aamuisin. Ensimmäisenä tekonasi, älä mene Facebookiin, vaikka kuinka kiinnostaisi. Toistan: älä mene Facebookiin.

 

Sääntö numero 3:

Huolehdi omista tarpeistasi. Käy vessassa, pukeudu, syö aamiaista, juo tarpeeksi vettä. Hengitä.

Elämäntapamuutos ja luontosuhteen hoitaminen – luonnollinen apu masennukseen?

Masennuksesta puhutaan sairautena, jonka oireita voivat olla muun muassa unettomuus, ruokahaluttomuus, apea mieliala tai heikentynyt omanarvontunto. Mutta mitä jos masennus ei olekaan sairaus vaan oire?

Masennus on kuin ansa, joka kahlitsee mielen ja halvaannuttaa elämän. Monille mielenterveysongelmien syövereissä pyöriskeleville ainoa toivon pilkahdus on lupaus siitä, että tilanteeseen voi tulla muutos. Mutta mitä jos sairaus onkin oireilua nykyisestä elämäntavastamme? Mikäli tätä ei oivalleta, löydämme itsemme pian uudestaan lääkärin vastaanotolta.

Terveysselvitysten mukaan raaka totuus on, että noin puolet masennuspotilaista sairastuu masennukseen toistamiseen. Maailman terveysjärjestö WHO:n arvion mukaan masennuksesta tulee toiseksi pahin terveyshaitta koko maailmassa kahden vuoden sisällä.

Talvinen tähtiyö Lapin erämaassa

Yhteisöissämme kytee mielenterveyspommi. Onko meillä resursseja vastata siihen ja mitä siitä seuraa? Kliinisen psykologian professori Mark Williams ja toimittaja Danny Penman ovat esittäneet uudessa kirjassaan huolensa jopa masennuksen normalisoitumisesta.

Jos masennus on seurausta epäterveellisestä tai vääränlaisesta elämäntavasta, mikä siinä mättää?

Poroja Pöyrisjärven erämaassa 2016

Aiemmassa päivityksessäni kirjoitin, kuinka opimme suorittamaan pienestä pitäen. Aikuisinakin pidämme yllä tätä kulttuuria, vaikka sisimmässämme tiedämme, että alati kiihtyvän ja tavoitteellisen elämän tuottama stressi ennen pitkää sairastuttaa meidät. Kirjassaan Mielimatka Katja Liuksiala ja Anssi Orrenmaa esittävät lisäksi, että esimerkiksi luontodeprivaatiolla on yhteys masennusherkkyyteen.

Stressiä ja kiirettä pakoilemme väliaikaisiin ratkaisuihin tai hoidamme oiretta muuttamatta elämässämme oikeastaan yhtään mitään. Luonnollisesti saatavan liikunnan puuttuessa taas kehittelemme keinotekoisia, mahdollisimman tehokkaita ja optimoituja tapoja pitää kehomme kunnossa. Lisäksi kaikki tämä voi tapahtua neljän seinän sisällä – kaukana ihmisen luonnollisesta liikuntaympäristöstä.

Ihmiset liikkuvat luonnossa ja ovat kontaktissa luonnonympäristöön yhä vähemmän. Puhutaan luontosuhteen katoamisesta. Se ei kuitenkaan ole mikään väliaikainen suhde, jonka pystyy hukkaamaan, sillä luontosuhde on paljon muutakin kuin marjanpoimintaa tai puiden halailua.

Se on kumpaankin suuntaan kulkeva vuorovaikutus. Ihminen on osa luontoa siinä missä muutkin elolliset olennot ja täysin riippuvainen sen antimista. Ihminen vaikuttaa olemassaolollaan ja teoillaan luonnon kiertokulkuun, mutta myös luonto vaikuttaa ihmiseen.

Sanotaan, että ihmiset ovat etääntymässä luonnosta ja se voikin olla totta. Kuitenkin, niin kauan kuin ei selviä hengissä ilman ravintoa, vettä ja happea, omaa luontosuhdettaan ei pysty katkaisemaan.

Veden päällä liikkuminen tarjoaa uudenlaista näkökulmaa maalla retkeilevälle. Melontakuva Isojärven kansallispuistosta 2012.

Luontoa on myös meissä itsessämme: suolistossamme ja ihollamme asuu tutkimaton, rikas mikrobikasvusto, jota ilman emme tule toimeen. Luontosuhde on siis erottamaton ja pysyvä osa meitä. Tämän ymmärtäminen on avain tietoisen, kestävän luontosuhteen rakentamiseen.

Sillä, millaiseksi kokee oman luontosuhteensa tai miten sitä hoitaa, voi olla vaikutusta omaan hyvinvointiin. Jo pelkän luonnossa oleskelun on nimittäin useissa tutkimuksissa todettu vaikuttavan terveyteen positiivisesti.

Omaa luontosuhdettaan on siis hyvä hoitaa, helliä ja pitää hengissä. Voisiko luontoharrastamisen avulla taistella jopa masennusta vastaan?

Kuva Haltiatunturin laelta 2011

Ennakkotapauksia löytyy jo. Yhtenä Tero Pylkkänen, joka käveli Suomen ympäri ja toipui samalla vakavasta masennuksesta.

Ajatus luonnosta lääkkeenä on kiehtova ja sen mahdollisuuksia on tutkittu ympäri maailmaa, mm. Japanissa, missä on jo sertifioituja terveysmetsiä ja “metsäkylpy”-hoidoille on oma termi: shinrin-yoku.

Euroopassa luonnonympäristöjen tervehdyttäviä vaikutuksia hyödyntää mm. Green Care -suuntaus, joka on rantautunut Suomeenkin. Sipoossa on viime vuosina kokeiltu metsäterapian vaikutusta stressiin, masennukseen ja 2-tyypin diabetekseen.

Tutkimusten mukaan luonnonympäristön terveysvaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pitempään luonnossa viettää aikaa. Kuitenkin jo ihan normaali säännöllinen ulkoilu luonnonympäristöissä riittää ylläpitämään terveyttä. Miten tämän saisi osaksi omaa elämäänsä?

Aloitin itse vaellusharrastuksen vuonna 2007, jolloin osallistuin yliopiston kautta vaelluskurssille. Elämys oli nuorelle fuksille jotain aivan uutta, joka vei nopeasti mennessään ja kahden vuoden päästä olinkin jo opiskelemassa eräoppaaksi.

Hammastunturi vuonna 2015

Mikä vaeltamisessa iskee?

Kysyin kerran eräältä ystävältäni, miksi hän harrastaa vaeltamista. Hän vastasi, että se on yksinkertaisesti tehokkain tapa nollata aivot arjesta. Palautua kiireestä ja stressistä.

Maastoelämä on täysin eri maailma, jossa huolehdittavana on täysin erilaiset asiat. Siellä vallitsevat erilaiset rutiinit, aikataulut ja säännöt. Luonnossa olemme perusasioiden äärellä: mistä saan ruokaa, suojaa ja vettä? Miten pitkälle kehoni jaksaa vielä kävellä?

Ihanaa, yksinkertaista elämää, jossa on onnistunut silloin, kun itsellä on hyvä olo. Mitään muuta ei tarvita. Pinnallinen suorittaminen ja oman elämänsä arvottaminen ulkoisin perustein jäävät pois.

Kenellekään ei tarvitse todistaa tai näyttää mitään, ketään muuta ei tarvitse yrittää miellyttää. Luonnossa saan olla juuri se, kuka olen eikä kukaan tuomitse minua siellä.

Vaeltaminen ja luontoelämä voikin olla monelle lähempänä sitä oikeaa elämää kuin 8-16-työ viitenä päivänä viikossa. Itse ajattelen, että luonnossa liikkuminen palauttaa ihmisen tehdasasetuksiinsa. Ihminen palaa omille juurilleen ja saattaa saada yhteyden pohjimmaiseen itseensä. Tällöin kaikki ylimääräinen esittäminen jää pois.

Luonto tarjoaa yksinkertaisen keskittymisympäristön, jolloin levoton ja harhaileva mieli on helppo palauttaa käsillä olevaan tekemiseen ja olemiseen. Luonnonympäristössä toimiminen tarjoaa haasteita ja taas toisaalta onnistumisen elämyksiä, joiden perässä saattaisi arjessa joutua juoksemaan pitemmän aikaa.

Vaellukset tarjoavat isoja ja pieniä haasteita, joiden voittaminen tarjoaa ainutlaatuisia onnistumisen elämyksiä. Kuvassa ylittämässä Ivalojokea elokuussa 2015. Kuva: Riku Pulliainen.

Olen huomannut, että usein yritän järkeillen, asettamalla tavoitteita ja suorittamalla niitä tehdä itsestäni jotenkin merkityksellisen. Maastossa ymmärrän, etten lopulta ole merkityksellinen eikä minun tarvitsekaan olla. Se on huojentava tunne!

Olemassaolollani ei ole kosmista tarkoitusta eikä tarvitsekaan olla. En ole syntynyt tähän maailmaan jotain yksittäistä asiaa varten; en ole syntynyt nimenomaan tahkoamaan rahaa, tulemaan kuuluisaksi, tuottamaan jälkeläisiä tai maksamaan eläkkeitä. Minä vain olen. Yhdessä kaiken muun ympäröivän kanssa.

Kaikki valinnat oman elämäni merkityksistä tai merkityksettömyyksistä olen tehnyt itse. Se, jos mikä, on vapauttavaa.

Jyrävä Pienellä Karhunkierroksella 2011. Kuva: Riku Pulliainen

Elämme maassa, jossa henkilökohtaisen luontosuhteen ylläpitäminen on helppoa. Luonnon virkistyskäyttötutkimuksen mukaan suomalaisilla on omaan lähimetsään matkaa keskimäärin 700 metriä.

Suomen ainutlaatuinen luonto sekä jokamiehenoikeudet mahdollistavat liikkumisen tuntureilla, metsissä, soilla, rannoilla ja vesillä ja tarjoavat monia upeita retkikohteita, joiden virkistysarvo on mittaamaton. Samatkin kohteet näyttäytyvät eri puvussa eri vuodenaikoina tarjoten monipuolisuutta esimerkiksi lähiretkeilyyn.

Luonnon potentiaali kansanterveyden hoidossa ja ylläpitämisessä on oivallettu jo kauan sitten. Me tarvitsemme luontokontaktia pysyäksemme terveinä. Vaan kuinka saisimme ihmiset ja erityisesti päättäjät ymmärtämään tämän?

Luonnossa vaeltamisen ja retkeilyn lisäksi omaa luontosuhdettaan voi hoitaa ja syventää tarkkailemalla lähiympäristön eläimiä ja kasveja, valokuvaamalla luontoa, hoitamalla puutarhaa tai huonekasveja, palsta- ja parvekeviljelyllä, marjastamalla, sienestämällä, kalastamalla… Mahdollisuuksia on lukuisia eikä heti tarvitse sukeltaa syvään päätyyn.

Lisäksi luontoharrastus on joustava: se joustaa harrastajan taitojen, kunnon ja rahakukkaron mukaan. Vaan aika, se meidän täytyy sille itse varata.

Talvista maisemaa Itä-Kairassa

 

Lähteitä:

Arvonen, S. 2017. Metsämieli – Mielen ja kehon taskukirja. Metsäkustannus. (ISBN: 978-952-338-022-6)

Cantell, H. (toim.) 2004. Ympäristökasvatuksen käsikirja. PS-kustannus. (ISBN: 952-451-089-8)

Liuksiala, K. & Orrenmaa, A. 2017. Mielimatka – Täsmäoloa poluilla, laduilla ja laineilla. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-622-8)

Williams, M. & Penman, D. 2017. Tietoinen läsnäolo – Löydä rauha kiireen keskellä. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-068-4)

Nuo pienet äänet pääsi sisällä

Meillä kaikilla on niitä. Ne kuiskivat korviimme jatkuvasti ja usein niiden viesti on negatiivinen. “Et ole tässä hyvä”, “Olet tuottanut pettymyksen”, “Mitä sinä oikein ajattelit?”, “Olet nolo”, “Ei sinusta ole mihinkään”. Tervehdys, oma mieleni se siellä vain huutelee. Olemme itsemme parhaimpia asiantuntijoita ja usein pahimpia kriitikoita. Voimme antaa itsellemme myös positiivista palautetta, mutta osaammeko ja kuuntelemmeko sitä? Välillä tuntuu siltä, että ihmismieli pyörii ikävien asioiden märehtimisellä. Mielen varoitusten tarkoituksena on auttaa meitä oppimaan koetusta ja välttämään vahingollisia valintoja. Joskus mielen laulu on kuitenkin niin mollivoittoista, että iloisia ja hyviä asioita on vaikea löytää. Pian alamme epäillä, onko niitä edes olemassa.

Välillä tuntuu kuin olkapäälläni istuisi ilkeä pikku-ukko ilkkumassa tekemisiäni, huonon omantunnon Samu-sirkka. Hyväksymis- ja omistautumisterapiassa (HOT) hyödynnetään metaforia, joista yhdessä pään sisässä surisevia ääniä kuvataan linja-automatkustajiksi. Sinä olet linja-auton kuljettaja. Matkustajat yrittävät jatkuvasti saada kuljettajaa muuttamaan bussin ajosuuntaa, kuka minnekin päin. Kuunteleeko bussikuski matkustajia ja muuttaa bussin aiottua reittiä?

Tunteet synnyttävät ajatuksia ja ajatukset synnyttävät tunteita. Tästä syntyy ajatusten ja tunteiden dominoreaktio, joka etenee villisti ja vapaasti ellemme rajoita sitä. Missä kohti negatiiviset ajatukset syntyvät ensimmäisen kerran? Olen huomannut, että huono olo synnyttää huonoja ajatuksia, mikä synnyttää lisää, ehkä erilaista, huonoa oloa. Mieli voi huonosti, jos keho voi huonosti, kun on nälkä, kylmä, väsyttää tai jokin muu perustarve on täyttämättä. Jos siis huomaa olevansa mieleltään alavireinen, kannattaa käydä tämä tarkistuslista läpi, se yleensä auttaa. Masentuneella ihmisellä mielen viestintä on pysyvästi painottunut miinuksen puolelle eikä edes tarkistuslistan täyttäminen välttämättä poista pään sisällä polttavia syytöksiä. Itseen ei jaksa enää uskoa ja muiden silmissä pieni epäonnistuminen on taas vain yksi osoitus lisää omasta huonoudesta.

Mille mielen maailma ja vaatimukset sitten perustuvat? Ne perustuvat elämän aikana saatuun kasvatukseen, muilta saatuihin palautteisiin, erilaisiin vaikutteisiin, yhteisön odotuksiin, normeihin ja käsityksiin. Se rakentuu persoonan ja kasvun myötä saaden mausteensa kokemuksista. Jokaisella mieli tuottaa joskus itseä mollaavia väitteitä. Olennaisin kysymys on, uskommeko niitä. Mielessämme saatamme vaatia kuuta taivaalta ja nostaa riman absurdin korkealle. Pitäisi pystyä heti nyt kaikkeen ja olla täydellinen. Mutta kun en ole. Enkä tule koskaan täydellisyyteen pääsemäänkään. Olisi pitänyt tehdä parempaa jälkeä, hymyillä enemmän, käyttäytyä paremmin jne. jne. Jotta itsensä kanssa tulisi toimeen ja pysyisi jokseenkin järjissään, on pakko käsitellä näitä mielen tuottamia väittämiä.

Ensimmäisenä varmasti tekisi mieli torjua ja jättää ne huomiotta. Sivuuttaa röyhkeästi kaikki kritiikki, mitä mielesi sinulle välittää ja keskittyä kuuntelemisen ja ajattelemisen sijaan esimerkiksi käsillä olevaan konkreettiseen tehtävään. Tämä voi olla helpoin tapa unohtaa itsekritiikki, mutta ei varsinaisesti tue terveen, realistisen itsetunnon rakentumista.

Torjumisen sijaan äänien kanssa voi väitellä. Voit kyseenalaistaa mielesi esittämät väitteet ja ajatukset. Vaadi niistä todisteita. Jos joku tuttusi toimisi samoin kuin sinä, ajattelisitko hänestä samoin kuin itsestäsi? Mikset? Yksi perätön väite kerrallaan mieli alkaa paljastua epäluotettavaksi kertojaksi.

Toisilla mielen kritiikki saattaa painottua menneeseen, toisilla se painottuu selkeästi tulevaan: “Pitäisi tiskata, siivota, lukea, viedä kissa ulos, hakea töitä, mennä töihin, tehdä ruokaa, olla parempi ihminen.” Pitää, täytyy, on pakko. Menneeseen keskittyvät äänet on helppo kuitata sillä, että mikä on tapahtunut, on nyt tapahtunut ja ensi kerralla paremmin. Mutta mitä sanomme sille pakottajalle päässämme? Jos pysähdymme jälleen miettimään, mitä vaadimme muilta, saatamme huomata arvottavamme itseämme eri kriteerein ja vaativamme itseltämme eri asioita. Joskus mielen vaatimukset ovat vieläpä hyvin epämääräisiä, laatua: “Minun pitäisi olla parempi ihminen.”

Terve itsetunto kattaa realistisen näkemyksen itsestä. Silloin tunnistaa, kun jokin meni mönkään ja muistaa myös kehua itseään, kun mielestään onnistui. On tärkeää opetella ajattelemaan itsestään myönteisesti, kannustamaan itseään ja antamaan positiivista palautetta itselleen. Itsetuntoa voi kehittää erilaisin harjoituksin ja harrastamalla tinkimätöntä lempeyttä itseään kohtaan.