Nyt kerron SEN OIKEAN tavan retkeillä! Monien vaeltajien seuraamista nettiryhmistä saattaa saada sen kuvan, että on tehnyt asioita retkellä aina väärällä tavalla. Todellisuudessa on olemassa vain yksi oikea tapa – se Sinulle oikea.
Kello kilahtaa Facebookissa. Joku on postannut Vaellus-ryhmään jotain. Koski aloitus sitten vaellusvarusteita tai kohdetta, kohta on paikalla nippu epäileviä ja tuomitsevia ihmisiä. Ihmisten mielissä retkeilyä ja vaeltamista varten pitää olla viimeisen päälle vermeet ja mielellään laatumerkkiä. “Paljain jaloin ei voi retkeillä!” ja “Tietä pitkin kävely ei ole oikeaa vaeltamista!”
Ajoittain netin retkeilyryhmissä syntyy keskustelua myös termien määrittelystä. Mikä erottaa retkeilyn ja vaelluksen? Entä voiko asuntovaunulla retkeillä?
Onko olemassa yhtä oikeaa tapaa retkeillä ja mitä se retkeily edes on?
Katson termin määritelmän Wikipediasta: “Retkeily tai vaellus on luonnossa tapahtuva vapaa-ajan ulkoiluharrastus. Erotuksena pelkästä luonnossakävelemisestä retkeilyyn liittyy yleensä maastossa ruokailua ja yöpymistä. Yksinkertaisimmillaan retki voi olla vain metsässä tehty kävelymatka ja vaativimmillaan vaikkapa Mount Everestin valloitus.”
Retkeilyn alalajeina sivu luettelee päiväretket, hiihtoretkeilyn, retkipyöräilyn, retkimelonnan ja kaupunkiretkeilyn. Sivujen mukaan myös ajoneuvoilla, asuntovaunulla tai leirintäalueilla tapahtuva matkustaminen voi olla retkeilyä.
Sen sijaan esimerkiksi Vaeltajan ja Retkeilijän oppaat kirjoittanut Jouni Laaksonen määrittelee retkeilyn “ilman moottorivoimia tapahtuvaksi luonnossa liikkumiseksi” ja lisää viikonloppuretken yhdeksi retkeilyn alalajiksi. Rajana retkeilyn ja vain ulkoilun välillä hän pitää eväitä. Jos eväät on mukana, on kyse retkeilystä.
Luontoon.fi:stä löytyvä Retkeilyn ABC taas toteaa retkeilyn olevan “ennen muuta mielentila”.
Entäpä sitten vaellus? Wikipedia-sivun mukaan vaeltaminen juontuu vanhasta erävaeltamisesta ja siihen liittyy aina yöpyminen maastossa. “Tyypillinen vaellus kestää 5-8 vuorokautta.”
Itse olen kuullut määritelmän, että vaellus kestää vähintään kolme yötä (muutoin kyseessä esim. viikonloppuretki). Tähän ei liioin Wikipedia kuin Laaksosen Retkeilijän opaskaan ota kantaa. Laaksonen kirjoittaa, että “vaeltaminen on aina retkeilyä, mutta kaikki retkeily ei ole vaeltamista”. Hänen mukaansa vaelluksen erottaa muusta retkeilystä siitä, että kyseinen retki kestää useita päiviä, suuntautuu syvemmälle luontoon ja mukana kuljetetaan kaikki elämiseen tarvittava. Ihan tavallisessa kaupunkimetsikössä ei siis pysty vaeltamaan.
Sanan määritelmä on varsin laaja. Ei siis ihme, että ryhmässä, jossa on yli 22 000 jäsentä ja jonka kuvauksessa ainoa vaatimus on, että “keskustelu liittyy aihepiiriin”, saattaa tulla näkökulmaeroja. “Turhaa semantiikkaa!”, joku voisi ajatella. Mutta et uskoisi, kuinka paljon aihe harrastajia puhuttaa! Ilmeisesti eron tekeminen retkeilyn ja vaeltamisen välille on monelle tärkeä.
Mitä retkellä sitten täytyy osata ja miten sinne varustaudutaan?
Laaksonen siteeraa kirjansa johdannossa Keijo Taskista ja Seppo Leinosta: “Pohjimmiltaan erätaidoissa on kyse hyvin yksinkertaisesta asiasta: riittää, että osaa tehdä olonsa mukavaksi luonnossa!”
Kuulostaa loppujen lopuksi yksinkertaiselta tavoitteelta. Kyse onkin itsensä, oman kehonsa ja oman vointinsa, kuuntelemisesta. Kuitenkin se, että osaat säädellä omaa tarkenemista syömisellä, pukeutumiselle ja liikkumisella, tai että tiedät, milloin itseä väsyttää niin, että se on potentiaalinen turvallisuusuhka maastossa, on käytännössä aivan eri juttu.
Viihtymiseen säässä kuin säässä vaikuttavat toimivat ja laadukkaat varusteet. Välinevalmistajat ja retkeilyteollisuus ovatkin saaneet osan ihmisistä uskomaan, että retkellä tai vaelluksella tarvitaan viimeisen päälle vimpaimet ja välineet – ja mielellään vielä viimeisintä mallia! On kuitenkin hyvä muistaa, että parhaimmatkaan varusteet eivät pelasta, jos retkeilytaidot puuttuvat.
Vaikka on olemassa nyrkkisääntöjä niistä välineistä, joita tulee turvallisuuden vuoksi olla mukana, kaikkea retkikaupan tilpehööriä ei todellakaan tarvitse ja varustemarkkinoilla on myös paljon todellisia turhakkeita. Ympäristötietoinen retkeilijä suojelee varustekaappiaan tavaraähkyltä. Retkeilyvarusteita voi ostaa käytettynä, lainata, vuokrata tai tehdä jopa itse. Tästä järjestetään kurssejakin!
Mitkä varusteet toimivat ja mitkä eivät nousee usein keskustelun polttopisteeksi, kun joku kysyy some-ryhmässä vinkkiä varusteisiin tai kertoo, että on vaeltanut koko elämänsä puukengillä.
Jos katson lapsuuteni metsäretkellä otettuja kuvia, näen molemmat vanhempani farkuissa. Mutta eihän farkuissa voi retkeillä! Pitkällä vaelluksella haastavissa olosuhteissa farkut eivät olekaan järkevimmästä päästä. Sen sijaan lähiluontoon suuntautuvalla retkellä kyse on lähinnä mukavuudesta. Farkut ovat kylmät ja kuivuvat hitaasti kastuessaan. Tiiviinä kankaana ne ovat olleet kestäviä vaatteita ja siksi muinoin metsissäkin käytettyjä.
Myös Olli Aulio kirjoittaa klassisessa Suuri retkeilykirja -teoksessaan farkkujen sopivuudesta kesäretkeilyyn. Samaisessa 9. painoksessa puhutaan tosin myös jätteiden hautaamisesta, joten mitäköhän uudemmissa painoksissa kirjoitetaan…
Varusteet ovat erilaisia ja niiden kanssa oma kokemus on se, jota kannattaa kuunnella. Mikäli kokemusta ei vielä ole karttunut, on hyvä aloittaa sen kartuttaminen pikku hiljaa matalan kynnyksen retkiltä. Pitkät erämaavaellukset tai vaativat tunturien huiputukset eivät kuitenkaan ole niitä parhaimpia paikkoja aloittaa. Eikä ainakaan yksin.
Ei edes silloin, kun kohde olisi huippusuosittu ja Instagramissa hehkutettu vaellusklassikko.
Kirjallisuutta niin vaellusvarusteista kuin retkeilytaidoistakin löytyy ja niiden tieto pohjautuu varmemmin pitkään kokemukseen. Tokikin netistä on helppo kysyä ja vastauksen saattaa saada jopa nopeammin, mutta onko se itselle oikea vastaus?
Saavumme illan hämärtyessä Hetta-Pallas-reitin Sioskurun autiotupaan ja puramme ahkiomme sisällön tuvan laverin toiseen nurkkaan. Tänä yönä jaamme tuvan perheen kanssa, jonka mukana vaeltaa kaksi pientä lasta.
Alamme laittaa viimeisen illan ruokaa, joka on omilla retkeilystandardeillamme gurmeeta. Näin on myös perheen toisen lapsen mielestä. Lapsi tuijottaa hiljaa kuolaten vastakkaisella puolella pöytää nököttävää ateriaa eikä suostu syömään omaansa vaikka äitinsä kuinka yrittää maanitella. Lopulta annamme osan ateriastamme tupakämppiksillemme.
Jos annoskateus jossain iskee, se on retkellä. Ulkona tarvitsee energiaa ja ruokaa on tärkeää olla tarpeeksi mukana. Mutta se, nouseeko se lisää-vain-vesi-instant-retkiruokapussista, säilyketölkistä vai joesta, on täysin retkeilijän oman maun varassa.
Jälleen, samoin kuin varusteiden kanssa, yksi sopii yhdelle ja toinen toiselle.
Entä mitä sillä OIKEALLA retkellä tehdään?
Itä-Kairan Korvatunturille vievän reitin varrella seisovalla Vieriharjun autiotuvalla on vilinää. Nukkumalaverille saisi juuri ja juuri mahdutettua vielä pari vaeltajaa, mutta osa päättää suosiolla nukkua ulkona teltassa. Suurin osa on matkalla Korvatunturille päin. Keskitalven vähäisen valon vuoksi moni retkikunta vetäytyy maaten jo alkuillasta ja aikoo vastaavasti nousta reilusti ennen aamuhämärää.
Näin teemme mekin. Haikeana katson makuupussista, miten yksi vaellusseurue pelaa vielä noppapeliä ja siemailee viiniä kynttilän valossa pöydän ääressä ennen telttaan vetäytymistä. Aamulla he jäävät iloisesti nukkumaan, kun me muut lähdemme kohti itärajaa.
Tuolla retkellä tajusin, kuinka suorittamista jopa vaeltaminen minulle on. Ajattelu- ja toimintamalli, josta arjessa niin kovin yritän päästä eroon, puskee pintaan sielläkin, missä sitä vähiten kaipaisi!
Retkellä ollaan lomalla. Miksei silloin voisi viettää vaikka kokonaista päivää teltassa, jos siltä tuntuu? Miksi joka päivä pitäisi nousta aikaisin ja liikkua seuraavaan paikkaan niin pitkälle, kuin valoa riittää? Miksei vaikka koko vaellusta voisi viettää samassa paikassa?
Itä-Kairan reissu herätteli ajatusta retkestä, jolle ei olisi kotikoneen ääressä suunniteltu valmista reittikarttaa. Vielä toistaiseksi tämä haave ei ole toteutunut.
Palasimme vastikään viikon mittaiselta talvivaellukselta Syötteen kansallispuistosta, jossa olimme sortuneet täsmälleen samaan kuin kaikilla muillakin reissuilla. Kyseessä oli perinteinen suorituspohjainen rämpiminen etapilta toiselle ja päivät kuluivat pitkälti ruokahuollon, varustehuollon, majoittumisen ja liikkumisen parissa.
Tämä on oppimani malli ja näitä suurin osa tekemistäni vaelluksista ovat olleet. Asiaan on vaikuttanut oppi-isäni, joka tutustutti minut vaeltamiseen. Yhden tyyli vaeltaa on yhdenlainen ja toisen toisenlainen – mahdollisesti hyvinkin erilainen! Ilmeisesti olisi hyvä vaeltaa vähän kaikenlaisten ihmisten seurassa, jotta näkisi, mikä sopii itselle parhaiten.
Monet vaellukset toki suuntautuvat reiteille, joilla on paljon hienoa nähtävää ja jotka saattavat sijaita sen verta kaukana, ettei paluusta samalle paikalle tulevaisuudessa ole tietoa. On siis parempi liikkua tehokkaasti, jotta ehtii käydä läpi kaikki alueen nähtävyydet.
Siinä, missä olen alkanut miettiä luonnon kokemista eri kanteilta, yhä enenevässä määrin olen alkanut kyseenalaistamaan ahnehtimisen retkillä. Jos nähtävyyksien eteen on pakko suorittaa, miten loma eroaa arjesta?
Toinen nousee aikaisin ja vaeltaa täyden päivän, toinen nukkuu puoleen päivään asti ja liikkuu vain muutamia kilometrejä. Toinen syö vaelluksella aina valmisruokaa, toinen valmistaa ateriansa huolella ja käyttää niiden tekoon joka kerta pitkiä aikoja. Toiselle vaellus on päämääräistä suorittamista, toiselle olemista. Toinen käyttää vaelluslenkkareita, toinen kumisaappaita.
Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa retkeillä tai vaeltaa. Jos retkeily tosiaankin on “mielentila”, eikö silloin jokaiselle mielelle ole olemassa se oma retkitilansa. Se Oikea tapa retkeillä ja vaeltaa on siis jokaiselle omanlaisensa.
Teokset:
Aulio, O. 1990. Suuri retkeilykirja. Gummerus, 9. painos.
Laaksonen, J. 2013. Retkeilijän opas. Otava.
