Tag

suorittaminen

Browsing

Tunteiden puudutuksesta takaisin elämään – Metsäterapiapäivien satoa, osa 1.

Kuinka yksi viikko voi tarjota olemusta mullistavan kokemuksen ja mahdollisesti muuttaa koko elämän suunnan? 6.-12.8. Karjalohjalla pidetyt kansainväliset metsäterapiapäivät paljastivat stressaamisen karmeimman seurauksen, mutta myös sen, miten siitä voi parantua.

 

Nämä kaikkien aikojen ensimmäiset kansainväliset metsäterapiapäivät sisälsivät täyttä asiaa pursuavan seminaaripäivän ja neljä retriittipäivää, joiden aikana eri metsäterapiamenetelmiä kokeiltiin käytännössä.

Tapahtuma oli uinut vastaan alkukeväästä ja luettuani sisällön minulle oli selvää, että tänne olisi päästävä! Elokuun sitten viimein koittaessa lähdin avoimin mielin hakemaan uusia kokemuksia ja tietoa metsäterapiasta.

Viikon päättyessä olin saanut paljon enemmän.

Viikon järjestäneet tahot ja seminaarin luennoitsijat tekevät ruohonjuuritason työtä metsäterapian kentällä.

Olen oikeastaan jo vuosia tarkkaillut omaa selviytymistäni elämän eri osa-alueilla – opinnoista ja itseni kehittämisestä palkkatöihin ja kodinpidosta juhlien järjestämiseen. Hieman vastahankaisesti olen todennut (ja lähes myös ääneen myöntänyt) suorittavani omaa elämääni.

Nekin pienet asiat, joita en suorita, kuten suhteeni harvoihin ystäviini, saavat minut tuntemaan huonoa omaatuntoa. Olenko nyt ollut huono ystävä, jos en ole ollut tarpeeksi usein yhteydessä tai tarjonnut tarpeeksi tukea? Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain tai vähintäänkin varpaillaan, valmiina suorittamaan, jotta voisi välttyä vanhempien sukupolvien paheksunnalta.

Jotta olisi oikeus olla olemassa.

Kuulostaa kornilta. Ja sitä se onkin! En tarkoita, että (aikaan)saamattomuudesta joutuisi häpeäpaaluun tai muuta vastaavaa… Vaikka toisaalta, eikö esimerkiksi työttömyyden ympärillä vellova paheksuminen ja syyttely ole vähän sama asia? Osittain ymmärrän ja annan anteeksi. Vanhempamme ja isovanhempamme ovat kasvaneet kuitenkin hyvin erilaisessa maailmassa.

Se ei poista sitä, että aivan liian monta kertaa olen lapsuudessani kuullut itseäni kutsuttavan työnvieroksujaksi, koska olen malttanut hetken aikaa olla paikallani. Tai kun en heti innosta hyppien ole lähtenyt talkootöihin rakentamaan kattoa.

Aivan hirvittävä työnvieroksuja.

Olen kuullut jopa hekumoitavan työn määrällä: “Meillä tehdään töitä sunnuntainakin!” Ei kuulosta kovin leppoiselta elämältä.

Kopioimme ajatus- ja toimintamalleja toisiltamme, lähipiirin kiire tarttuu helposti ja vanhempien suorittaminen ja levottomuus kasvaa kiinni lapsiinkin. Sairaanloisesta suorittamisesta ja ihmisiä syövästä tehokkuusajattelusta puhutaan, mutta harvemmin mainitaan, mitä siitä voi seurata.

Metsäterapiapäivien ensimmäisenä päivänä teimme lyhyen läsnäolo- ja aistiharjoituksen. Päivä oli kaunein mahdollinen. Aavistus syksyn raikkautta leijui ilmassa, mutta lämmin etelätuuli silitti yhä poskea pehmeästi.

Seisoimme ringissä kuivuuden kestäneellä vihreällä nurmella. Harjoituksen ohjaaja, koulutettu metsäterapia-opas ohjeisti meitä sulkemaan silmät ja hakemaan mukavimman mahdollisen asennon. Keskityimme vastaanottamaan aistimuksia ja niiden edelleen herättämiä tuntemuksia. Tuuli pyöri hetken aikaa ympärillämme ja kirkkaalta taivaalta paistava aurinko lämmitti selkiämme. Lopuksi päätimme harjoituksen kävelemällä vapaasti nurmialueella.

Tämänkaltainen aistiharjoitus ei ole minulle ensimmäinen eikä edes toinen. Se oli kuitenkin ensimmäinen harjoitus pitkään aikaan, jota en ollut itse vetämässä vaan olin pelkästään osallistujana. Harjoituksen purussa käsittelimme hetken aikana heränneitä tuntemuksia ja tällöin koin luita ja ytimiä kylmäävän oivalluksen. Se tärähti päähäni kirkkaana ja selkeänä.

Ian Banyard johtaa Natural Mindfulness -harjoitusta retriittipäivänä.

Tajusin minulla olevan vaikeuksia tuntea positiivisia tuntemuksia, kuten kiitollisuutta tai ihailua. Vaikka hakemalla hain ja yritin keskittyä läsnäolohetkessä tapahtuneisiin iloisiin asioihin, en kyennyt sytyttämään mitään sisälläni. Osasin nimetä lämmön tunteen ihollani ja tuulen hiuksissani ja vaatteissani ja pellolta kantautuvan lannan hajun. Mutta mitä tuntemuksia…?

Kuunnellessani muiden (pääasiassa positiivisia) kokemuksia koin myös suuria vaikeuksia samaistua heihin. Oma sisimpäni tuntui ja kuulosti aivan erilaiselta.

Koin olevani eteenpäin elämässä posottava ihmisjuna, jonka sisus on kylmä ja eloton. Unohduin tarkastelemaan itseäni ja elämääni ja ymmärsin yleisimpien tunteideni nykyisin olevan kärsimättömyys, levottomuus, ahdistus tai pelko.

Tajusin myös, ettei sen tarvitsisi tai kuuluisi olla niin ja että tilanne vaikuttaa hyvinvointini lisäksi myös kommunikaatiooni muiden ihmisten kanssa. Tästä tuli minulle välittömästi surullinen ja syyllinen olo. Tunne siitä, kuinka inhottava ihminen olen. Sain onneksi itseni kiinni syyttelystä ja palautin itseni takaisin “järjen” äärelle. Kukaan reilu ihminen ei syyttäisi minua siitä, että olen masentunut ja hetkellisesti hukannut taidon kokea ihmisiä yhteen sitovia tunteita.

En kuitenkaan päässyt ajatuksesta eroon.

Olen juuri täyttänyt 30. Pyöreä ikä, jonka saavuttaessa ei voi olla katsomatta taakseen ja tarkastelematta, mitä polkua pitkin on tallustellut. Minulla ei ole ollut kolmenkympin kriisiä, sillä olen ollut liian väsynyt edes muistamaan, kuinka vanha olen. Suorittaminen on vienyt kaiken huomioni.

Se on jatkunut jo niin pitkään, että jos lakkaan suorittamasta, jäljelle ei jää mitään. En vain yksinkertaisesti osaa olla.

Kun olen työtön, pelkään ja häpeän ihmisten kommentteja ja ahdistun toimettomuuden ajatuksesta. Kun olen töissä, en osaa tai malta pitää tarpeeksi taukoja ja lomia. Olen siis väsynyt, kiireinen ja ahdistunut riippumatta tilanteestani. Muun muassa tämän kesän olen painanut hommia lähes viikonlopuista välittämättä. (“painanut hommia”… Kuunnelkaa nyt, miten hekumoiva kielikuva!)

Silloinkin, kun olisi ollut aikaa viettää viikonloppua, en ole pystynyt lopettamaan töiden ajattelua. Niinpä työtehtävät ja to do -listat ovat seuranneet minua minne ikinä olen mennytkin, viikonpäivään ja vuorokaudenaikaan katsomatta. Olen lipsahtanut vauhdilla samoille urille, joita pitkin yliopistossa rymistelin.

Ennen kuin romahdin.

Metsäterapiapäivillä myönsin itselleni, että olen pala kerrallaan syönyt omaa ihmisyyttäni. Sen olen tosin jollain tasolla tiedostanut jo aikaisemminkin. Jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, etten osaa enää rakastaa. En siis yksinkertaisesti kykene tuntemaan sitä tunnetta. Ja olen sisimmässäni taistellut kokemuksesta nousevaa kriisiä vastaan.

Yksittäisen ihmisen kohdalla tunteiden hukkuminen uupumuksen suohon on surullinen ja traaginen asia. Omalla kohdallani se on ehkä karmeinta, mitä uupumuksesta voi seurata. Mutta miettikääs, mitä seuraa, kun muidenkin positiiviset ja yhteisöjä kasassa pitävät tunteet alkavat näivettyä…

Epidemia ja vitsaus.

Niillä sanoilla metsäterapiapäivillä kutsuttiin muun muassa stressiä, joka on noussut maailmanlaajuiseksi ongelmaksi. Se minullakin on. Olen kroonisesti stressaantunut.

Yhteyttä etsimässä

Metsäterapiaviikon aikana tapahtui kuitenkin jotain ennenkokematonta.

Päivien kuluessa harjoitusten täyttäminä aivoni siirtyivät kuin jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. En tiedä, johtuiko ilmiö harjoituksista, metsästä vai ihmisistä, mutta päivä päivältä ajatukseni lipsuivat yhä vähemmän ahdistusta aiheuttaviin asioihin ja lopulta elin täydellisessä läsnäolon tilassa.

Pystyin viimeinkin hengittämään vapaasti. Pystyin lepäämään ilman pelkoa siitä, minkä ahdistavan muistutuksen mieleni syöttää seuraavaksi, jos rentoudun. Se oli kuin liian hyvää ollakseen totta, mutta totta se oli.

Levon myötä myös inspiraatio ja luovuus palautuivat. Olin aamuisin pirteämpi ja aloin nauttia elossa olemisesta itsessään – ilman suoritusta. Hymyilin aidosti ja paljon!

Metsäterapiaviikolla monen eri toimijan polut ristesivät yhdessä paikassa. Minullekin viikko tarjosi monta uutta polkua. Päästäkseen eteenpäin on vain valittava yksi.

Metsäterapiaviikko tarjosi minulle paljon uutta tietoa ja käytännön harjoituksia, minkä lisäksi noilta seitsemältä päivältä jäi ihania muistoja ja uusia, varmasti pitkäkestoisia ihmiskontakteja. Kaikista suurin anti oli kuitenkin oma kokemukseni.

En ehkä saavuttanut syvempää yhteyttä puihin tai kokenut syvän uskonnollista elämystä. Sen sijaan lepäsin ensimmäistä kertaa vuosiin.

Kuinka hukkasin mustat silmänaluset yhdessä viikonlopussa – Luonnon lumosta apua stressinhallintaan

Viime viikonloppu todisti jälleen luonnon elvyttävän voiman, kun vaelsin pohjoisen Keski-Suomen metsissä. Kolmen päivän jälkeen olin kuin uudestisyntynyt.

Retkeä edelsi monen viikon kärvistely ja lopulta pysähtyminen havainnoimaan omia stressitasojani. Pitkät päivät ja epävarman mielen luomat paineet ja kauhukuvat olivat piirtäneet synkät aluset kuluneen ihmisrievun silmien alle. Olin jälleen, pitkän ja tuloksekkaan toipumisen jälkeen, uupunut uudessa työpaikassani.

Niinpä näiden kolmen lähes erämaisessa luonnossa vietetyn päivän jälkeen järkytyin katsoessani peiliin. Näytin nuorentuneen ainakin viisi vuotta. Mitä oli tapahtunut?

Kuva: Pixabay

Sydän jyskyttää ja verenpaine on selkeästi koholla. Jos oikein keskityn havainnoimaan, tunnen paineen pääkopassa, heti ohimojen takana. Kuin siitä kohtaa pään ympäri olisi kiertynyt pieni vanne ja se puristuisi koko ajan kasaan. Hengitys on pinnallista ja nopeaa. Kun yritän tarkoituksella hengittää syvään, saan taistella sen eteen, koska pallean kohdalla on kipeä ja kova este.

Muun muassa tältä tuntuu stressi. Näihin tunnelmiin myös heräsin vaellusta edeltävällä viikolla. Mitä jos tämä tunne ei koskaan menisi pois?

Toisinaan mietin, puhuisinko mieluummin stressinhallinnan vai kokonaan stressittömän maailman puolesta.

On ihmisiä, jotka ovat pyöräyttäneet koko elämäntapansa ympäri ja paenneet stressiä downshiftaamiseen tai luonnonläheisempään elämään.

Pitäisikö tässä sitten muuttaa kauaksi asutuskeskuksista harjoittamaan omavaraisuutta? Ajatus on käynyt mielessäni, koska kuvaamani kaltainen elämä ei voi olla terveellistä pidemmän päälle!

Mutta aionko tehdä niin? Todennäköisesti en ainakaan lähitulevaisuudessa. Omat taidotkaan eivät vielä mahdollistaisi sellaista nykäisyä irti totutusta.

Kuva: Pixabay

Lisäksi olen sitä mieltä, että stressi ja ajoittaiset paineet kuuluvat elämään. Itselläni ne vain ovat menneet kerta kaikkiaan liiallisuuksiin. Stressaan jo tavan vuoksi.

Kun olen töissä, stressaan tekemättömiä työtehtäviä. Kun töitä ei ole, stressaan sitä. Tilanne alkaa olla absurdi ja jatkuvan, pitkäkestoisen stressitilan seurauksena voidaan puhua kroonistuneesta stressistä.

Aina stressille ei ole löydettävissä yhtä selkeää syytä. Epäilenkin, että stressaamisesta on vain tullut minulle tapa reagoida.

Niin kuin on varmasti monelle muullekin…

Kuva: Pixabay

Välillä tuntuu, että elämäntyylimme ja koko maailma vain ajautuu hurjaa vauhtia kauemmas sellaisesta elämästä ja ympäristöstä, joka olisi meille hyväksi. Samoin tuntuu, etten pysty vaikuttamaan kehitykseen mitenkään.

Jos nyt hyppään pois stressin ja suorittamisen oravanpyörästä, jään aika yksin sillä kukaan muu tuntemani ihminen ei ole sellaista uskonloikkaa tekemässä. Pääsisin siis leppoistelemaan ja kohtuullistamaan elämääni ihan yksikseni. Se ei ihan toimisi niin.

Laumakäyttäytyminen ajaa meidät yhteen ja toteuttamaan samoja asioita kuin lauman muut jäsenet. Välillä tuntuu, että olen loukussa oravanpyörää ihannoivassa suoritusyhteiskunnassa ja, mikäli päätän hypätä oravanpyörästä, yhteisöni hylkää minut kuin jostain uskonlahkosta.

Ainoa jäljelle jäävä ja varteenotettava vaihtoehto onkin vain yrittää selviytyä elinpaineidensa kanssa. Mutta millä keinoin?

Olen huomannut, että ajattelutavan ja tekemisen lisäksi myös ympäristöllä on vaikutusta siihen, kuinka stressaantunut ja ahdistunut olen. On olemassa ympäristöjä, joissa stressaaminen on lähes mahdotonta.

Itselleni näitä ovat luonnontilaiset metsät ja järvet.

Tälläkään vaelluksella en osannut stressata. En, vaikka retki liittyi osaltaan työhöni. Olen kokenut vastaavanlaisen elämyksen aikaisemminkin. Olin tilanteessa, jolla olisi ollut potentiaalia olla erittäin stressaava.

Ohjasin vilkasta yläkoululuokkaa kaupunkimetsässä. Sää oli viileä ja nuoret osin tämän vuoksi vastahakoisia, minkä lisäksi nahinaa syntyi eri luokkalaisten välille.

Olin itse hyvin väsynyt jo valmiiksi, mutta siirryttyämme kaikuvista kivihuoneista puiden keskelle, oloni rentoutui kuin itsestään. Ohjasin viisi tuntia kestäneen koulupäivän kokonaan metsässä – enkä tiedä, olisinko pystynyt samaan koulussa.

Ohjaaminen saattoi olla metsässä vaativampaa, mutta siellä minulla oli myös enemmän voimia.

Kuva: Riku Malminiemi

Ulkona touhutessa mieli käsittelee aivan muita asioita kuin huolia ja stressinaiheita. Liikkeellä on tärkeä osansa stressaavan mielen rauhoittelussa, mutta myös pysähdyksissä on helpompaa keskittyä johonkin muuhun.

Luonnossa aistimuksemme suuntautuvat kuin itsestään ulospäin, huomio saattaa kiinnittyä johonkin tiettyyn yksityiskohtaan tai tapahtumaan ja ajantaju (ja ajan merkitys) katoaa hetkellisesti. Tämä johtaa yhdenlaiseen flow-tilaan ja tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä lumoutumiseksi.

Ympäristön terveysvaikutuksia tutkineet Kaplan ja Korpela toteavat tutkimuksissaan, että lumoutuminen on tärkeä osa ympäristön elvyttävyyttä.

Juuri sitä elvyttävyyttä, jonka avulla kykenen hallitsemaan stressitilaani.

Itselleni lumoutuminen tarkoittaa ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.

En tiedä tarkalleen, mitä aivoissa tapahtuu lumoutumisen hetkellä, mutta sillä on vahva kontrasti stressitilaan. Siinä missä stressaantuneena olen varma, ettei mistään tule mitään, lumoutuneena koen, että kaikki on mahdollista.

En muista saaneeni lumoutumisen kokemusta missään muualla kuin luonnossa.

Kun kaikki tarkemmat ajan mittarit poistetaan, poistuu hämmentävästi kaikki hoppukin. Metsässä luonnon oma aika ottaa vallan ja vaikka kuinka omilla ajatuksilla olisi kiire, jalat rullaavat neulasten verhoamalla polulla omaa tahtiaan. Sitä tahtia, mikä siihen ympäristöön sopii.

Kehon mukautuessa ympäristön rytmiin ensin, taipuu siihen lopulta pääkin. Tämän jälkeen liikettään pystyy hidastamaan tietoisesti vaikka pysähdyksiin asti.

Lumoutumisen kokemusta voi yrittää hakea tietoisesti, mutta parhaimmillaan se iskee yllättäen. Usein hetkeen liittyy kauneuden ja esteettisyyden kokemus.

Juuri tällä hetkellä keväisessä luonnossa voi jäädä ihastelemaan esimerkiksi kangasperhosen (Callophrys rubi) auringossa ihmeellisesti hohtavia siipiä, rupikonnien kevätriehaa lammen tai järven rannassa tai koivunlehtien herkullista vaaleanvihreää sävyä.

Callophrys rubi paistattelemassa päivää männynoksalla.

Toisinaan myös ilmiön vaikuttavuus tai yllätyksellisyys saavat aikaan lumoutumisen kokemuksen. Esimerkiksi silloin, kun on jäänyt tarkkailemaan sammakoita ja yhtäkkiä näkeekin vedenalaista liikettä silmäkulmastaan:

Vesiperhosen toukan kasaamassa koteloa itselleen kaikesta ulottuvilla olevasta pienestä aineksesta tai komean hevosjuotikkaan liukuvan kiven pintaa pitkin syvyyksiin. Kuinka paljon niin pienellä alalla kuin omassa näkökentässä voikaan olla elämää!

Yhtäkkiä veden alta onkin paljastunut paljon monimuotoisempi ympäristö sekä asioita, joita ei ole aikaisemmin huomannut tai nähnyt.

Näitä asioita on tuttukin luonto pullollaan.

Rupikonna (Bufo bufo) järven pohjassa

Lähteitä:

Kaplan, S. 1995. The restorative benefits of nature: Toward an integrative framework. Journal of Environmental Psychology.

Korpela, K. 2008. Ympäristö ja positiiviset tunteet. Teoksessa Mieli ja Terveys: Ilon ja muutoksen psykologiaa. Juvenes Print.

Messujen jälkilämmöissä 2: Ehkä merkittävin oivallus, jonka olen tehnyt toipumiseni aikana

Viikonlopun Retkelle-messut antoivat minulle korvaamattoman tunnekokemuksen, jota tuskin olisin pystynyt kokemaan missään muualla. Tämä kokemus avasi silmäni ja vei minut jälleen askelen lähemmäs henkisesti kestävää elämäntapaa.

21.-22.4.2018 Jyväskylän Paviljongissa pidettyjä Retkelle-messuja oli järjestämässä Retkipaikka-blogiyhteisö. Retkipaikka on kotimainen, vuonna 2012 perustettu blogisivusto, joka kokoaa yhteen kotimaiset retkeily- ja vaelluskohteet vaeltajien itsensä kuvaamina. Tähän päivään mennessä Retkipaikasta on tullut Suomen suosituin luontomatkailumedia.

Itse aloin kirjoittaa Retkipaikkaan noin puoli vuotta sitten. Koska kirjoittajat asuvat ympäri Suomea, Retkelle-messut olivat oikeastaan ensimmäinen tilaisuus tavata muita Retkipaikan kirjoittajia.

Monet heistä olivat minulle tuttuja nimeltä ja monella on omakin blogi – toisilla ihan ammattitarkoituksessa. Olen aina ollut huono seuraamaan blogeja – enhän lukenut Retkipaikkaakaan ennen kuin aloin itse kirjoittaa sinne!

En ole kuitenkaan voinut välttyä törmäämästä Terhi Jaakkolan Endorfiininmetsästäjään, Anne ja Heikki Sulanderin Rinkkaputkeen, Upe Nykäsen pitämään Jalkaisin-blogiin tai Minna Jakosuon kirjoittamaan Kuukausi yksin erämaassa -blogiin.

Olikin hurjan hauskaa päästä tapaamaan henkilöt monien tunnettujen ulkoilublogien takaa! Vaikka teen vaellusreissuni mieluummin perheen kesken, tuovat alan tuttavuudet uudenlaista väriä elämäntapaharrastukseen. Lopulta, ulkoilu- ja vaellusblogit ovat osa outdoor-kuplaa, jossa minäkin elän.

Piirit ovat pienet ja suurin osa taisi tuntea toisensa jo entuudestaan. Vaikken itse ollut tavannut porukkaa, koin silti olevani osa tiimiä. Minulle, joka olen aikaisemmin kärsinyt yksinäisyydestä ja laumattomuudesta, tämä oli sanoinkuvaamattoman tärkeää.

Vastaavaa yhteisöllisyyden tunnetta en ole päässyt kokemaan ties kuinka pitkään aikaan. Tunne oli voimaannuttava, minkä lisäksi se antoi oivalluksen.

Järjestäjäporukka Harjun metsähotellilla. Kuva: Heikki Sulander / Rinkkaputki.com

Minulla on aina ollut tarve näyttää, olla hyvä ja saada tunnustusta. Vanhin unelma, mikä minulla on ollut, on kirjoittaa kirja. Myöhemmin olen muun muassa haaveillut vaihtavani ammattia ja kouluttautuvani näyttelijäksi. Esillä olemisessa on aina ollut jotain minua syvästi kiehtovaa.

Tämä parrasvalojen kaipuu on ollut kuin sitkeä kutina. Se on alati läsnä takaraivossa. Jos joskus sitten olenkin saavuttanut jotain ihailemisen arvoista, raapimisen tarve ei ole suinkaan helpottanut. En olekaan saanut tyydytystä niistä suorituksista, joita olen tehnyt.

Nykyään ymmärrän kaiken tämän kumpuavan pohjimmiltaan hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Koska ihailu on edellä mainituissa tapauksissa kuitenkin saavutuspohjaista, asettaa se vaatimuksia suorittamiselle eikä vahvista pyyteetöntä itsensä hyväksymistä.

Tämän takia yksittäinen suoritus, kuten maratonin juokseminen, kirjan julkaiseminen tai super seuratun blogin kirjoittaminen eivät vastaa tarpeeseen. (En tosin ole tehnyt juuri noista mitään…)

Osaltaan hyväksytyksi tulemisen tarve on ajanut minut haalimaan itselleni hurjan määrän niin pieniä kuin isojakin suoritteita, keikkahommia ja esiintymisiä. Suoritteita, jotka ovat tuottaneet kiirettä, aikapulaa ja stressiä. Välillä ihan liikaa.

Uupuuhan siinä nyt Erkkikin, jos tekee hulluna duunia vähän siellä sun täällä saamatta kuitenkaan sitä palkintoa, mitä tarvitsisi!

Kuva: Heikki Sulander / Rinkkaputki.com

Kun vihdoin sain tilaisuuden tavata lukuisia, omissa kirjoissani “kuuluisia” tai ainakin hyvin tunnettuja ihmisiä, tajusin, että olin kadehtinut heistä monia.

Heidän kirjoituksensa ovat kivunneet blogitaivaan tähdiksi ja kirvoittaneet työkeikkoja ja kuuluisuutta myös muissa medioissa. He ovat uskottavia toimijoita “outdoor-skenessä”. Heidän sanansa painaa.

Heikko itsearvostus oli päästänyt ihailun tunteista pintaan vain kateuden. Kateus oli osaltaan pitänyt minut poissa heidän sivuiltaan – aiheuttanut jopa jonkinlaisia halveksunnan ja katkeruuden tunteita.

En halua olla kateellinen ihminen, mutten voi sille mitään. Virheellinen ajattelutapa sai minut näkemään heillä olevan jotain, mitä minäkin epätoivoisesti halusin. Kuuluisuutta, nimeä, uskottavuutta…

Kun sitten puristin heidän kättään, halasin, istuin nuotion äärellä, kilistin, juttelin, nauroin, lähes itkin ja nauroin vielä vähän kovempaa, näin nämä bloggaajat aivan uudessa valossa. Ihmisinä. Persoonina, vahvoina ja haavoittuvaisina.

Vielä suurempi ihmetys oli se, että nämä ihmiset ottivat minut joukkoonsa kuin olisin yksi heistä. Tasavertainen. Minä – Tunturihullun päiväkirjamerkintöjä itsekseni tuherteleva nobody. Olin tästä äärettömän otettu.

Viikonlopun aikana kaikki puhalsivat yhteen hiileen messujen eteen. Olimme omien elämiemme ja blogiemme edustajia, mutta yhdessä olimme jotain enemmän. Sitten tapahtui jotain merkittävää.

Yhtäkkiä sillä, mitä tein, ei ollutkaan merkitystä. Sillä, mitä se antoi kokonaisuudelle, oli merkitystä. Oma osuuteni Retkelle-messuilla tuskin olisi ollut kovin ihmeellinen ilman sitä mielettömän mahtavaa ohjelmarunkoa, jonka osa se oli.

Ymmärsin, ettei minun tarvitse olla kuuluisa tai suosittu. Minun ei myöskään tarvitse haalia itselleni suorituksia kelvatakseni ihmisille. Kunhan tiedän, mihin laumaan kuulun.

Täytyy ehkä harkita vaeltavansa taas joskus vähän suuremmassakin porukassa. Jatkossa saatan vierailla myös laumani blogeissa hieman useammin.

Monet ovat sen jo ääneen sanoneet, mutta sanottakoon se vielä: retkeilevät ihmiset ovat vaan parhaita!

Vaeltaja, älä suorita! Suunnittele!

Olen suorittaja, tiedän ja myönnän sen. Varsinkin näin keväisin kiire ja työtuntien määrä tuntuvat kasvavan lisääntyvän valon myötä. Tällöinkin tulisi muistaa budjetoida aikaa myös pysähtyneisyydelle. Voi vaikka muistella hetken menneitä vaellusreissuja.

Vaeltaminen ja luonnossa oleminen ovat muutenkin mahtava tapa irtautua arjen pyörityksestä, deadlineista ja to do -listoista. Luonnossa retkeilyyn liitetään rauha, hiljaisuus ja kiireettömyys, jolloin pois jäävät stressi ja itsensä pakottaminen. Mutta onko se sittenkään niin helppoa? Osaammeko olla suorittamatta retkellä?

Monelle pitkän erämaavaelluksen tekeminen on mahdollista vain kerran vuodessa, jolloin lomasta halutaan luonnollisesti ottaa kaikki irti. Tällöin vaelluslomastakin voi tulla suoritus. Yrittämällä toteuttaa maastossa kaikki mahdollinen keikasta jää helposti kiireinen ja pettynyt maku.

Itse löysin liiallisen suorittamisen vastalääkkeen – ironista kyllä – suunnittelusta. Jokaiselle reissulle voi asettaa esimerkiksi jonkin teeman, johon keskittyä. Tällöin ylimääräinen härvääminen maastossa jää pois.

Minkälaisia teemat voisivat sitten olla? Yhdet haluavat keskittyä retkillään puhtaasti luonnosta nauttimiseen, mieluiten muutoin kuin kameran linssin läpi. Toisilla on tavoite kävellä tietty reitti tiukassa aikataulussa. Kolmannet pystyttävät tukikohdan koko reissun ajaksi ja kalastavat tai metsästävät leiristä käsin. Kukin tyylillään. Kun vuorokaudessa on rajattu määrä tunteja ja iso osa menee perusrutiineihin, kannattaa miettiä, mitä muuta maastossa edes haluaa – tai jaksaa – tehdä.

Oikeaa teemaa miettiessä kannattaa omien fiilisten lisäksi tutustua vaelluskohteeseen alueen nettisivujen, karttojen, teosten, keskustelupalstojen, paikallisten ihmisten tai vaikka Wikipedian kautta.

Mitä pakata mukaan ja mitä jättää pois, kun pakolliset varusteet ovat jo vieneet oman tilansa?

Ehkä suurin plussa teeman valinnassa on kamojen rajaaminen. Kuinka monta kertaa olet miettinyt, miten voisit keventää kannettavaa/vedettävää kuormaa jo ennen vaellukselle lähtöä? Minä olen. Aika monta kertaa.

Siltikin on aika usein käynyt niin, että kaikesta grammanviilauksesta huolimatta rinkka on ylitäysi ja lumikengät ja pilkit pursuavat ulos ahkiosta. Olen muutamaan otteeseen ollut “koetaan kaikki” -vaelluksella, jossa rinkat muistuttivat enemmän joulukuusia.

Yhden tällaisen reissun käpyttelimme kolme vuotta sitten. Teimme mieheni kanssa elokuisen vaelluksen Hammastunturin erämaahan, mistä olen kirjoittanut jutun Retkipaikkaan. Meillä oli matkassamme täydellinen rinkkavarustus viikon edestä erämaaolosuhteisiin, kalastusvälineet, kamera ja ties kuinka monta objektiivia. Kaikkea ei kuitenkaan pysty tai kannata toteuttaa kaikkialla, kuten saimme huomata…

Sittemmin retkien tarkempi teemoittelu on antanut helpotusta myös varustevyöryyn. Kun tietää lähtevänsä puhtaasti valokuvaamaan, ei kalavehkeitä tarvitse pakata mukaan. Retkellä kuin retkellä tarpeelliset välineet vievät jo itsessään niin paljon tilaa, että on helpotus voida jättää suosiolla jotain ylimääräistä pois.

Kuinkahan monta

raskasta reppua

onkaan kannettu kairaan.

Kuinkahan monta kevyttä rinkkaa

täynnään lintua hirven lihaa

siikaa harria tammakoita

hillaa – ja hiljaisuutta

onkaan kannettu kairasta kotiin.

 – Veikko Haakana