Tag

luonnon terveysvaikutukset

Browsing

Ympäristöahdistusta luontopolulla? – Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus käsittelee mieltä vaivaavia asioita

Pääkaupunkiseudulla on erityinen luontopolku, jonka aikana irtaudutaan meille itsestään selvistä tavoista elää ja noustaan (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti) arjen yläpuolelle. Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on matka ympäristöahdistukseen ja sen käsittelyyn. Parin kilometrin mittaisella polulla ehtii tutkailemaan maailmanaikaa, suomalaista metsäsuhdetta, omaa suhdetta ympäristöasioihin sekä omaa ympäristöjalan- ja -kädenjälkeä. Reitti on lyhyt, mutta sen käsittelemät teemat ovat ikuisia.

On helteinen kesäpäivä, kun saavumme Nuuksioon. Aurinko tuntuu porautuvan läpi ihon ja silmät sulavat aurinkolasien takana. Kaikkialla on kuumaa ja nihkeää.

Ajatus liikkuu hitaasti. Siitäkin huolimatta tietoisuuteni perukoilla häilyy häiritsevä sana. Sana, joka on löytänyt tiensä kahvipöytäkeskusteluihin ja vallitsevaksi todellisuudeksi ihmisten alitajuntaan. Sieltä se kurottelee esiin yllättäen, tilanteesta ja ajankohdasta piittaamatta, kaapaten mielen hetkeksi omaan pyöritykseensä.

Ilmastonmuutos.

En voi olla ajattelematta kuumuutta ja ilmastonmuutosta. Kuluneen kesän aikana on mitattu lämpöennätyksiä ympäri Eurooppaa. Suomessakin kesä on ollut varsin lämmin ja ennen kaikkea kuiva. Kuivuus näkyy jo katukuvassa keltaisina nurmikkoina ja lehdettöminä puina.

Ympäristön (ja sivilisaation) tulevaisuus on ollut viimeisen vuoden ajan median puheenaiheena – aina siitä lähtien, kun IPCC julkaisi erikoisraporttinsa. Myös säännöllisesti otsikoihin pääsevä ympäristöahdistus on herättänyt paljon ajatuksia.

Ympäristön nykytila ahdistaa ja tulevaisuus pelottaa. Tätä kautta ympäristöahdistus vaikuttaa suuresti ainakin omaan hyvinvointiini. Joten kun kuulin Nuuksion kansallispuistossa olevasta aihetta käsittelevästä luontopolusta, sehän oli pakko päästä kiertämään!

Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus alkaa luontokeskus Haltian pihasta. Vaelluksen reitti ja tehtäväpisteiden tekstit löytyvät Citynomadi-sovelluksen kautta.

Espoosta Nuuksion kansallispuiston kupeesta löytyy Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus, joka käsittelee luontosuhdetta ja ympäristöahdistusta. Polun on suunnitellut ympäristöahdistuksesta paljon kirjoittanut Panu Pihkala, joka työskentelee Helsingin yliopistossa ympäristö- ja ekoteologian tutkijatohtorina.

Ympäristöahdistuksesta ilmiönä hän kiinnostui ympäristökasvatuksen kautta. Ympäristöasioita käsitellessä kävi selväksi, että ihmisillä on ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tuntemuksia, jotka usein heijastelevat koko muuhun elämään. Idean aiheeseen liittyvästä luontopolusta hän sai eräällä retkellä – missäs muualla kuin Nuuksiossa!

Polku on toteutettu yhteistyössä Espoon seurakuntayhtymänMetsähallituksen ja luontokeskus Haltian kanssa. Polun nimi on “luontopyhiinvaellus”, koska metsässä kulkevan polun tausta-ajatus on kristillinen. “2000-luvulla pitkien pyhiinvaellusreittien suosio on ollut nousussa ja mikä oikeastaan on tavallisen vaelluksen ja pyhiinvaelluksen välinen raja?”, Pihkala miettii. Hän toteaa, että parinkin kilometrin matkalla voi tulla samansuuntaisia henkisiä kokemuksia kuin pitkällä pyhiinvaelluksella. Tärkeintä on asenne.

Polun kohderyhmiä ovat kaikki pyhiinvaeltamisesta ja luonnossa henkistymisestä kiinnostuneet henkilöt. Pihkalan mukaan tavoitteena on mahdollistaa syvempi hiljentyminen luonnossa ja ympäristötunteiden kohtaaminen turvallisessa ympäristössä, missä tunteiden käsittelyä kehystetään pohdintatehtävin. “Pohdintatehtävissä esitellyillä asioilla ja esimerkeillä on myös aito yhteys ympäröivään maastoon”, Pihkala kertoo.

Uskontojen suhdetta ympäristöasioihin tutkinut Pihkala kertoo, että polun keskeisimpänä sanomana on ihmisen yhteenkuuluvuus luonnon kanssa. “Ihminen kuuluu olennaisesti yhteen muun luonnon kanssa ja tämän yhteyden tiedostaminen on tärkeää muun muassa hyvinvoinnin kannalta.”

Polku avattiin virallisesti Suomen luonnon päivänä 2018. Pihkala paljastaa, että nyt suunnitteilla on myös pidempi luontopyhiinvaellus Haltialta Velskolan kurssikeskukseen, jonka avajaiset ovat tämän vuoden Suomen luonnon päivänä.

Arastelen hieman uskonnollissävytteistä luontopolkua, mutta Pihkalan mukaan on parempi, että erilaisille maailmankatsomuksille raivataan tilaa kuin että ne kaikki visusti piilotettaisiin. Lopulta kristillisyys on kuitenkin selkeästi eroteltu polun infopisteiden teksteissä, jolloin uskonnolliset lainaukset pystyy tahtoessaan ohittamaan. Näin polun uskonnollinen tausta ei pistä liikaa silmään ja kokemuspisteet ja pohdintatehtävät antavat paljon myös uskontokuntiin kuulumattomalle.

Tuska tulevaisuudesta on universaali.

Pohdintapisteet on merkitty maastoon numerolla ja näkinkengällä. Pisteiden tekstit voi lukea esimerkiksi kännykällä.

Reitti on 2,13 km pitkä ja lähtee luontokeskus Haltian pihasta noudatellen läheistä Maahisenkierrosta. Reitti on suurimmaksi osaksi esteetön, paitsi aivan alussa, jossa polku on kapeampi ja kivisempi ja nousut ovat jyrkempiä.

Reitin varrella on kaikkiaan viisi infopistettä ja pohdintatehtävää. Niitä ei kuitenkaan löydy maastosta vaan ne saa mukaansa paperisena luontokeskus Haltiasta tai luettua kännykällä Citynomadi -sovelluksesta. Tekstit löytyvät myös ruotsiksi ja englanniksi.

Olen ladannut sovelluksen kännykkääni ja seuraan samalla reittiä kartalta. Tulemme ensimmäiselle varsinaiselle tehtävärastille, joka sijaitsee muinaisrannan kupeessa.

Tehtävänä on ajatella maailmanajassa. Suomessa jääkausi loppui noin 10 000 vuotta sitten. Verrattuna siihen yhden ihmiselämän aika ei ole mitään.

“Tuo kivikasa on ollut tuossa kauan ja niin se tulee todennäköisesti myös olemaan”, toteaa retkikumppanini. Ajatus pysyvyydestä maailmassa, jossa muutos on alati läsnä, on ihanan rauhoittava.

Jatkamme eteenpäin pysähdellen aina välillä lukemaan pohdintatehtävät puhelimen näytöltä. Oikean paikan maastossa osoittaa näkinkengällä kuvioitu keppi. Kunkin tehtävän sijainnin näkee myös Citynomadin kartasta.

Kolmas rasti käyttää jyrkkää mäkeä vertauskuvana elämän haasteista: “Aivan kuten nyt jaksoin lähteä ja nousta, samalla tavalla jaksan selviytyä elämäni haasteista.”

Reitti noudattelee pääosin esteetöntä Maahisenkierrosta, paitsi alussa, missä polku on mäkisempää ja kivisempää.

Maahisenkierroksen leveällä tiellä kulkiessani mieleeni tulee retkeilyn ja luontoelämyksen erilaisuus pääkaupunkiseudulla ja muualla harvaan asutussa Suomessa. Täällä vastaamme talsii ihmisiä parin minuutin välein. Muualla Suomessa saattaisin kokea sen häiritsevänä. Luontoelämys on minulle yksityinen. On aina ollut. Täällä kuitenkin hyväksyn muiden ihmisten läsnäolon ja yritän löytää yhteyden sisimpääni.

Tulemme aistipisteelle. Kaikista aisteista voimakkaimmin aivojani herättelee hajuaisti. Metsän tuoksut muuttuvat kasvuston myötä kuivasta ja paahteisen tuoksuisesta mäntykankaasta kosteaan ja multaiseen kuusimetsään.

Tämän vuoden kansainvälisillä metsäterapiapäivillä Evolla kuulimme eteläkorealaista professori Bum-Jin Parkia, joka on tutkinut metsän tuoksujen vaikutusta ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen. Päivillä saimme kuulla hyvinvointivaikutuksen liittyvän muun muassa tuoksujen herättämiin muistoihin.

Muistatko vielä, miltä ensimmäisellä metsäretkelläsi tuoksui? Muistatko, millaisia tuntemuksia sinulla oli sillä retkellä? Entä muistatko, miltä esimerkiksi mummolassa on tuoksunut? Mitä tuoksumuisto herättää sinussa?

Hajuaistilla on suora yhteys aivojen muistikeskukseen. Erityisesti muistoihin, joihin liittyy voimakas tunnekokemus, usein liittyy myös hajukokemus. Ja toisin päin. Hajut herättävät meissä tunteita.

Metsän tuoksut tuovat mukavat muistot pintaan ja tulemme iloisemmiksi ja rennommiksi. Tällä puolestaan on positiivinen vaikutus henkiseen hyvinvointiimme. Hajuaistimuksella on tajuttoman voimakas, ei-tahdonalainen vaikutus (ethän voi päättää olla haistamatta jotain, ellet pidä sormilla nenästäsi kiinni).

Reitin varrella olevat tehtäväpisteet ohjaavat muun muassa aistimaan luontoa ympärillä. Kuva: Riku Malminiemi

Entä jos ihmisellä ei ole hyviä muistoja metsästä? Tai ei muistoja ollenkaan.

Jään miettimään lapsuuden murrosta ja sisällä sähkölaitteiden kanssa leikkiviä lapsia. Osa luonnon hyvinvointivaikutuksista perustuu siihen, että ihmisellä on ollut hyviä kokemuksia luonnosta aikaisemmin, esimerkiksi lapsuudessa. Ja kaikki vaikutukset perustuvat siihen, että ihminen menee metsään!

Tämänkin vuoksi ympäristökasvatus on niin tärkeää. Lapsemme hyötyvät lapsuudessaan saamistaan positiivisista luontokokemuksista aikuisena.

Tuoksut huumaavat meidät niin täysin, että kävelemme vahingossa yhdestä rastista ohi. Päätämme etsiä sen paluumatkalla.

Pienen luontopyhiinvaelluksen reitti kääntyy näköalapaikalla ympäri. Näköalapaikka on rakennettu puutasanne korkealla kalliolla. Näkymät ovat odottamattoman huikeat pitkälle yli Pitkäjärven ja kauas horisonttiin asti.

Kalliot tasanteen ympärillä ovat täysin paljaat. Kasvillisuus, kuten sammalet, jäkälät ja kanervat ovat kuluneet pois. Kävijöiden on epäilemättä pitänyt päästä kauemmas, ehkä kurkkaamaan reunalta alas, ehkä ottamaan hieno kuva kaiteiden ulkopuolelta…

Vai liekö kallio ollut paljaaksi kulunut jo ennen näköalatasanteen rakentamista?

Pieni luontopyhiinvaellus päättyy näköalatasanteelle, jossa on viimeisen pohdintatehtävän aika.

Tutkiessani kansallispuistojen polkusuunnittelua graduani varten törmäsin usein reittirakentamisen tasapaino-ongelmaan.

Reittirakenteilla (esimerkiksi pitkoksilla, sorastamisella ja näköalapaikoille rakennetuilla tasanteilla) pyritään ehkäisemään polkujen ja alueen maapohjan liiallista kulumista. Tämän lisäksi rakenteet mahdollistavat yhä monimuotoisemman liikkumisen reiteillä tehden luontokohteesta saavutettavamman.

Jos reittejä ei rakenneta, alueen luonto ennen pitkää kuluu – mahdollisesti hyvin törkeän näköiseksi. Polkujen leveneminen ja syveneminen riippuu kävijämääristä, kasvupaikkatyypistä, maapohjasta ja maanpinnan kaltevuudesta.

Jos taas retkeilyalueen poluille rakennetaan liikaa, alueen luonnollisuus retkeilijöiden silmissä kärsii. Lisäksi esimerkiksi puurakentaminen (joka on kaikista luonnonmukaisin materiaali niin valmistustapansa kuin ulkonäkönsäkin puolesta) lisää helposti huoltokustannuksia eikä ole edes halvimmasta päästä.

Ovatko Maahisenkierroksen näköalapaikalla maisemia kuvanneet nähneet puukaiteet kuvan luonnollisuuden pilaajina ja kiivenneet parempaan paikkaan? Toisaalta myös luontopyhiinvaelluksen tehtävärasti ohjeistaa menemään kalliolle, mikäli näköalatasanne on täynnä.

Paljaaksi kulunut kalliopinta todennäköisesti myös jää paljaaksi. Jäkälällä kestää pitkään uusiutua eikä se käytännössä pysty siihen, jos käynti kasvupaikalla on aktiivista.

Ajattelen sitä kävijäpainetta, jota Nuuksion kansallispuisto kohtaa. Rakenteet ovat täällä aivan välttämättömiä. Vaikka ne sitten romuttaisivat paikan erämaisuuden. Vaikka nekään eivät onnistuisi suojaamaan kaikkea.

Sorastettu polku suojaa maastoa kulumiselta polun ympärillä. Esteetöntä polkua pitkin voi kulkea vaikka lastenrattaiden kanssa.

Viimeinen rasti näköalapaikalla pureutuu juurikin ihmisen ympäristövaikutuksiin ja ympäristöahdistuksen kokemukseen. Kaukana horisontissa kohoaa Ämmässuon kaatopaikka, joka symboloi ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tunteita.

Rasti ohjeistaa kädestä pitäen kohtaamaan ja työstämään omaa asennetta ympäristötuhoja kohtaan. Huomaan, että itselläni maailman ympäristötuhoihin liittyvät tuntemukset ja ajatukset ovat yhtä muodotonta mössöä. En osaa nimetä niihin liittyviä tunteitani.

Koska median kautta ongelmista kuulee vain päällisin puolin – ja yleensä sen katastrofaalisen puolen – on luonnollista lukittautua siihen kauhun kokemukseen, että koko maailma on menossa päin prinkkalaa.

Vähäisen informaation herättämiä ensiajatuksia ja vaikeita tunteita yrittää tietoisesti olla ajattelematta ja tuntematta. Ne sysää mieluummin aivojensa perukoille ja lukittautuu “ei koske minua” -asenteeseen.

Ei koske minua ennen kuin merenpinta omalla etupihallani nousee tai kuumuus vie oman satoni.

Tämän ansiosta pystymme toimimaan päivästä toiseen kuten ennenkin ja ilmastonmuutoskin on vain se vaikea ajatus mielen taustalla. Toruva ja panikoiva omatunto alitajunnan kuorella.

Haluan toimia ympäristön puolesta ja tietoakin meillä on jo saatavilla. Suurin tarpeeni onkin opetella käsittelemään näitä tuntemuksia, jotta ne eivät lamauttaisi minua.

Näkymiä näköalatasanteelta yli Pitkäjärven

Tehtävärasti muistuttaa, miten vaikeaa on nähdä, että myös hyvää tapahtuu koko ajan. Pihkala on kirjoittanut kirjassaan Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo kahden tason näkökyvystä ja samaan viitataan myös pyhiinvaellusreitin viimeisellä tehtävärastilla.

Kahden tason näkökyky tarkoittaa käytännössä taitoa havaita yhtä aikaa sekä hyvät että pahat ympärillämme tapahtuvat asiat. Maailmassa ei tapahdu pelkästään pahaa. Eikä maailmassa tapahdu pelkästään hyvää.

Tämä on tärkeä taito myös muissa teemoissa kuin ympäristöahdistuksessa.

Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on ollut sukellus luontoyhteyteen ja vaikeisiin tuntemuksiin. Metsäympäristö lämpimänä kesäpäivänä on mielelle turvallinen paikka käydä läpi näitä epämiellyttäviä ajatuksia, mutta olen onnellinen, että matkassani on toinen, jolle voin puhua ääneen huolistani ja joka voi heijastella tehtäväpisteiden aiheuttamaa pohdintaa.

Palaamme takaisin samaa reittiä. Ilma on jo viilennyt kohti iltaa. Metsän siimeksessä päivän kuumuus ei ole missään kohtaa tuntunut liian tukahduttavalta. On aivan uskomatonta, miten hyvä paikka metsä on olla! Ympäristöongelmiin ja -katastrofeihin liittyvät huolet tuntuvat siellä kaukaisilta.

Vaikka juuri metsiämme suurin osa ympäristöongelmista koskettaakin.

Nuuksion latvusto huokaa hiljaa tuulessa.

Suomen kansallispuistot ovat suojelualueita, joiden yhtenä tehtävänä on säilyttää suomalaisen luonnon monimuotoisuutta.

EDIT: 3.9.2019 poistettu kuva Solvallan varauskiipeilypuistosta, joka on vain Solvallan asiakkaiden käytössä.

Myrkyllinen elämä ja masentunut tulevaisuus? – Luonto auttaa jaksamaan, jos sille vain antaa tilaisuuden

Nykyajan työelämä tuntuu menevän yhä enemmän ojasta allikkoon. Tai näin on ainakin uutisotsikoiden pohjalta pääteltävissä. Masennus on pysynyt tiiviisti otsikoissa ja viikko sitten perjantaina Yle kirjoitti mielenterveyshäiriöiden olevan suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiselle.

Uutista varten haastatellut asiantuntijat uskovat, että jo parin vuoden kuluttua suurin osa myös pidemmistä sairaslomista on mielenterveysperustaisia. Mielenterveyshäiriöt, erityisesti artikkelin mainitsemat masennus ja ahdistuneisuushäiriöt, ovat yleisiä kaikilla aloilla.

Vain viikko aikaisemmin kirjoitettiin modernin työelämän olevan “myrkkyä aivoille”. Tällä viitattiin pirstoutuneiden työtehtävien (ja ehkä vähän korkean vaatimustason) aiheuttamaan multitaskaamiseen eli monen asian yhtäaikaiseen suorittamiseen. Huomion pomppiessa työtehtävästä toiseen tuottaa itselleen aivorasituksen. Uutisessa selitettiin muutosta työelämässä sillä, jos henkilöstöä on vähennetty, on jäljelle jääneille työntekijöille kerääntynyt lisää ja mahdollisesti uudenlaisia työtehtäviä.

Jos keskittymiskyvyn ylikuormittumiseen tottuu, voi olla, että aivot jäävät ylikierroksille töistä lähdettäessäkin eikä välttämättä edes lomalla pysty keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Aivot hakevat jatkuvasti uusia asioita ja mieli on pysyvästi nälkäinen ja levoton. Tilannetta pahentavat työviestimet – työpuhelin, työläppäri, työsähköposti ja someryhmät – kulkeutuessaan mukana kotiin. “Mitä jos minä vielä sen yhden työjutun katsoisin… Eihän siinä mene kauan!”

Onko nyt sitten enää ihme, jos ihmiset uupuvat?

Onko tässä mitään järkeä?

Hyvä uutinen on, että ihmiset tunnistavat oireensa yhä useammin ja osaavat hakeutua lääkärille. Masennuksen vuoksi on OK mennä lääkäriin ja samalla myös mielenterveyden palvelut ovat parantuneet.

Ei mielenterveyden ongelman myöntäminen silti helppoa ole. Etenkään itselle. Voi kulua jopa vuosia ennen kuin ihminen todella myöntää itselleen olevansa uupunut ja alkaa antaa itselleen armoa. Mielenterveyden horjuminen voi olla kolaus toimeentuloon, mutta tässä kilpailukykyä korostavassa yhteiskunnassa myös itsetuntoon.

Masennusdiagnoosien määristä puhuttaessa vedotaan vapautuneeseen ilmapiiriin. Diagnoosien yleistyminen ei tällöin suoraan viittaisi masentuneiden lukumäärän kasvuun.

Kuitenkin, kun lukee aiemmin mainitsemieni uutisten kaltaisista tilanteista, väite masennuksen yleistymisestä suhteessa aikaisempaan ei kuulosta täysin hatusta vedetyltä. Onko nykyinen elämäntapamme, kuten toinen uutisista sanoi, “myrkkyä”?

Vastamyrkyksi mielenterveyden syöksykierteeseen lehdissä suositellaan aivoille tylsiä hetkiä, nauramista ja psykoterapiaa. Entäpä se vihreä lääke? Luonto on resepti, jota meillä ei vielä oikein osata määrätä.

Aloitin vastikään Emma Mitchellin kirjan The Wild Remedy. Teos on päiväkirjamaiseen muotoon kirjoitettu kaunis kuvaus siitä, kuinka yhteyden kokeminen ympäröivään luonnonympäristöön on auttanut Mitchelliä jaksamaan läpi masennuksen.

Kirja on inspiroiva kuvaus ympäristön kokemisesta ja tutkimisesta kaikilla aisteilla. Innostun itse erityisesti Mitchellin käyttämästä kielestä ja ilmaisutavasta, josta kuuluu läpi jokaisen luonnon yksityiskohdan arvostaminen.

Kirjaa ei voikaan lukea pitkään lähtemättä ulos lukujen välillä! Olin päässyt ehkä juuri ja juuri johdannon loppuun, kun minun oli aivan pakko vetäistä saappaat jalkaan ja painaa ulos loskan keskelle.

Oli tuulinen ja sateinen maaliskuun lauantai ja koko maisemasta oli erotettavissa ainoastaan erilaisia harmaan sävyjä. Ihmeellistä, miten värikäs kuoritakkikin voi vaihtaa väriä tällaisena päivänä ja sulautua harmaaseen.

Myös mieleni oli harmaa ja se sointui yhteen maiseman kanssa, mikä tuntui hyvältä. Muistin jonkun sanoneen, kuinka lisääntyvä auringonvalo keväällä saa masennuksesta kärsivät ihmiset voimaan pahoin, koska kontrasti ulkomaailman ja heidän oman sisäisen maailmansa välillä on liian suuri.

Oli kosteaa ja raikasta. Hengitin syvään hapekasta ilmaa ja pyyhkäisin mielen ja kehon pölyt kevättuuleen.

Emma Mitchell kirjoittaa stressihormoni kortisolista, aivojen serotoniinitasoista ja endorfiineista ja kuvaa ulkona tulevaa vapauden ja tervehtymisen tunnetta: “… it seems that walking in a garden, field or wood is like reaching into an invisible natural medicine cabinet.”

Mutta mitäpä jos se tunne, joka ulkona olemisesta tulee, ei olisikaan elämässä poikkeuksellinen vaan kokoaikainen? Mitä jos se on, miten meidän pitäisikin tuntea koko ajan? Nykyaikana istumme yhä enemmän ja enemmän sisätiloissa pimeässä valaistuksessa ja huonossa ilmassa. Luonto on meidän alkuperäinen elinympäristömme, jossa aivomme tutkimustenkin mukaan toimivat parhaiten.

Kokemalla luonnon tervehdyttävät vaikutukset koet, miten asioiden pitäisi alun perinkin olla!

Talsin rantaan pehmeässä lumessa, jota oli vielä paljolti siellä, mihin ihmisten jalat eivät kehdanneet kantaa. Keskeltä tietä lumi oli jo sulanut ja sulamisvesi muodosti jokisuistoja hiekotushiekasta.

Huomioni kiinnittyi matalalla laikkuisen jään yläpuolella lentävään varikseen. Sillä oli oksa nokassaan. Hetken aikaa kesä vilahti silmissäni. Mieleni harhaili maisemassa ja unohdin odottavat to do -listat. Hetken ajan aika oli pysähtynyt eikä tulevaisuudessa odottanut mikään.

Olin haavankeltajäkälässä, olin lätäkössä seisovassa harakassa, lätäkön väreilyssä linnun jalkojen ympärillä. Aistini olivat näissä havainnoissa ja niin olin minäkin.

Luonnonympäristöllä on luonnostaan lumoava vaikutus. Puhutaan maltillisesta lumoutumisesta (soft fascination). Tämä tarkoittaa huomion automaattista itseohjautumista luonnon ihmeiden äärelle, jolloin muut, rationaaliset tai loogiset mielen ajatteluketjut jäävät.

“When I am walking, my mind enters a state of very careful noticing. I seek out collections of plants, empty snail shells, berries and seed heads. As I do so I feel as though I’m swimming in the small details I see, so deeply do I become immersed in my surroundings.”

Tällainen hallittu lumoutuminen katkaisee masennuksellekin tyypillisen märehtimisen kehän. Voi olla, että mielessään pyörittää samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan niiden johtamatta lopulta yhtään mihinkään. Ajatusketjun katkeamisen ansiosta aivot saavat edes sen pienen hetken lepoa toistuvista ajatuksista, mielikuvista, itsesyytöksistä ja murehtimisesta.

Tämän jälkeen aivot tuntuvatkin levänneemmiltä, mikä voi lisätä armeliaisuutta ja positiivisuutta itseä kohtaan sekä uskoa tulevaan.

Luonnonympäristöjen vaikutuksia sairastuneisiin ihmisiin tai niiden käyttöä sairauksien (esim. masennuksen) hoidossa tai kuntoutuksessa ei ole tutkittu vielä tarpeeksi, jotta voitaisiin ehdottomasti sanoa mitään niiden toimivuudesta. (Duodecim 2018) Osasyynä on luotettavien tutkimusasetelmien suunnittelun haastavuus. Luotettava tutkimusasetelma satunnaistettuine koehenkilöineen ja koe- ja kontrolliryhmineen on laadukkaan kliinisen tutkimuksen tae.

Ongelmaksi voi nousta esim. sokkouttaminen, mikä olisi kuitenkin sitä tärkeämpää, mitä subjektiivisempia selitettävät muuttujat ovat. (Duodecim 2014) Sokkouttamisella tarkoitetaan sitä, etteivät koehenkilö (yksöissokkotutkimus) ja tutkija (kaksoissokkotutkimus) tiedä, mihin koeryhmään henkilö kuuluu.

Mikäli halutaan vertailla esimerkiksi metsäisen intervention ja perinteisen intervention vaikutusta, on varsin selvää, että koehenkilöt tietävät, mihin koeryhmään he kuuluvat. Avoin tieto koeryhmästä saattaa vaikuttaa koehenkilön odottamiin tuloksiin ja siten lisätä harhan riskiä.

Luontoa ei vielä meillä mielletä lääkkeeksi.

Meillä ei siis vielä ole tarpeeksi paljon luotettavia tutkimustuloksia tukemaan luonnon tervehdyttäviä vaikutuksia. Sen sijaan säännölliset luontoannokset parantavat kyllä resilienssiä eli esimerkiksi stressinsietokykyä ja siten ennaltaehkäisevät sairastumista. (Duodecim 2018)

Monet tutkimustulokset antavat viitettä siitä, että luonnonympäristöillä voisi olla potentiaalia sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Japanissa tämä on tiedetty ja tutkittu jo useamman vuosikymmenen ajan. (esim. Song et al. 2016)

Meilläkin tutkimusta ja kokeilevia hankkeita on ollut ja on edelleen, mutta muutos on hidasta. Tarpeellinen tutkimusaineisto puuttuu vielä.

Silti… Se, ettei asiaa ole vielä tieteellisesti todettu, ei toki tarkoita, etteikö se olisi olemassa.

Takaisin elämämme myrkyllisyyteen.

Mielenterveysongelmissa, kuten muissakin sairauksissa, tulisi pyrkiä löytämään alkuperäinen syy ja sairauden lähde. Luontokin on loppujen lopuksi pieninä annoksina vain apua oireeseen. Jos modernia elämää ei saada järkeistettyä, meillä tulee olemaan vielä – kirjaimellisesti – hyvin masentunut tulevaisuus.

Uskallatko vastaanottaa haasteen helmikuulle? – 10 vinkkiä luonnossa lumoutumiseen

Vuoden alkaessa aloitin uudenlaisen kuurin. Luontokuurin. Mukaan itseään haastamaan lähtivät myös muutamat Facebook-kaverini. Päätös on ollut ehdottomasti oikea. Se on tarjonnut uudenlaista näkökulmaa niin lähiympäristöön kuin itseenikin, innostanut ja kannustanut jatkamaan pidemmälle. Kerta kaikkiaan lumonnut. Siitä hullaantuneena heitän nyt haasteen teillekin! Miten sinä lumoudut keskellä kauneinta talvea?

 

Tammikuu on pian ohi ja sekä tipattomille että vegaanihaasteen vastaanottaneille että muille itsensä vuodenvaihteen jälkeen haastaneille koittaa armahdus. Itse olen kuitenkin päättänyt ottaa vastaan koko vuoden kestävän haasteen. Tein ehkä elämäni ensimmäisen uudenvuodenlupauksen, kun lupasin viettää tänä vuonna joka päivä vähintään 10 minuuttia ulkona metsässä, puistossa tai järvellä. Yhteensä tästä kertyisi kuukausittain noin 5 tuntia luontoilua. Miten uhkauksen on käynyt?

Ensimmäiset viikot olivat lupaavia ja pysyin säntillisesti päivittäisessä luontoannoksessani. Sittemmin – luonnollisesti – on ote alkanut lipsua. Tyypillistä! Enkö minä(kään) pysty pitämään edes yhtä lupausta yli kahta viikkoa?!

Luontoannosten vaikutus on ollut välitöntä. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta mitata sykettäni tai verenpainettani luontokuurin aikana, mutta olen kokenut sen käytännössä.  Hieman unisesta ja pöhnäisestä ihmisestä tulee jäisessä metsässä aivan toisenlainen. Mieleni virkistyy, kehoni piristyy ja ajatteluni kirkastuu. Usein löydän jotain itseäni viehättävää tai ihmetyttävää, kuten kauniin yksityiskohdan tai teen havainnon metsän asukista. Erityisesti luovuuskriisissä olen todennut päivittäisestä metsäannoksesta olevan hyötyä. Inspiraatio iskee metsässä nimittäin lähes joka kerta.

Kyse ei siis ole siitä, etteikö kuuri olisi toiminut ja ettenkö olisi nauttinut jokapäiväisestä luontoannoksestani. Tielle ovat tulleet ehkä ne tyypillisimmät syyt: kiire, väsymys, laiskuus ja päivän kosahtanut aikataulu. Nykyään kun tuntuu, että meidät on viritetty äärimmilleen ja päivämme menot aikataulutettu minuutilleen…

Ihminen ei kuitenkaan ole kone eikä meitä myöskään ole ohjelmoitu pysymään automaattisesti moisessa kieputuksessa. Elämän perässä juokseminen vaatii voimavaroja. Juuri noita voimavaroja voisimme saada metsästä.

Mutta olen aivan poikki eikä minulla riitä voimat taas yhteen ekstra juttuun!

Näin sinä sanot, ja näin minäkin sanoin itselleni kahden viikon jälkeen, kun erilaiset projektit, työt ja opiskelut elämässäni ottivat tuulta alleen. Jokaisella uuden kokeilijalla tulee aika, jolloin kokeilu ja koko aihe alkaa epäilyttää. “Ehkä olikin typerä idea alkaa tipattomalle – eihän ekstremismi kuitenkaan ole kovin järkevää…” “Tämä vegaanihaaste on ollut ihan kiva, mutta kuinka paljon yhdellä kuukaudella lopulta on merkitystä…”

Juuri tällaisina hetkinä tulee pysähtyä ja kaivaa jälleen esiin se oma motivaatio ja kokeilun tavoitteet, jotka olivat uudenvuodenyönä mielessä yhtä kirkkaina kuin martini lasissa. Mitä kokeilu on minulle tähän mennessä antanut ja mitä toivoisin sen vielä antavan? Onko realistista jatkaa kokeilua ja miten saisin sen toimimaan paremmin arjessa…

Päivittäisestä luontoilusta pystyy tekemään itselleen tavan, joka toistuu automaattisesti ja lähes huomaamatta. Se tarvitsee vain tarpeeksi toistoja. Aivan kuten toistot urheillessa syöpyvät lihasmuistiin.

10 minuuttia ei ole paljon ja suurin kynnys onkin ollut itse lähteminen. Voisiko tavan upottaa niihin hetkiin, kun on jo valmiiksi menossa jonnekin? Töihin, kotiin, ulkoiluttamaan lemmikkiä, lounaalle, tapaamiseen, harrastukseen? Viime kesänä työskennellessäni toimistossa, soitin kaikki työpuhelut työpaikan pihasta. Kävelin usein saman puun luokse tai liikuin ympäriinsä koko puhelun ajan. Lounaalle ja kahvitauolle oikaisin aina ulkoa pihan poikki, en sisällä käytäviä pitkin.

On tärkeää hyödyntää juurikin oman elinalueen lähiluontokohteita. Kun luontoilet siellä, missä muutenkin liikkuisit, on päivittäinen 10 minuuttia helpompi saada mahtumaan aikatauluun kuin aikatauluun.

Lisäksi, lähimetsiä ja puistoja hyödyntämällä osoitamme niiden arvon ja turvaamme siten myös niiden olemassaoloa. Selvityksen mukaan puolet suomalaisista asuvat alle 200 metrin päässä metsästä eikä se toinenkaan puoli asu kovin kaukana. Silti erityisesti kasvavissa kaupungeissa viheralueet eivät ole itsestäänselvyys eikä niitä saa pitää sellaisina.

Pyöräilemällä tai kävelemällä lähimetsään päivittäisestä luontoilusta ei synny myöskään päästöjä.

Päästötöntä retkeilyä lähimetsässä

Voi olla, että päädyt menemään joka päivä samaan paikkaan. Onko tämä ongelmallista? Ei, ellet itse koe niin. Mielipaikkojen on osoitettu edistävän luonnossa elpymistä ja mikä olisikaan parempaa kuin mielipaikan löytyminen läheltä kotoa!

On tärkeää tehdä kymmenminuuttisesta sinun oma hetkesi. Jätä siis parhaimmillaan puhelin kokonaan pois ja keskity hetkeen juuri siinä paikassa. Nyt on nyt ja tässä on tässä. Tokihan voit säästää 10 minuuttia elämästäsi tähän?

Päivittäinen luontoilu on aikaa itselle, mutta myös aikaa lähiympäristölle. Pyöriessäni lähimetsässä, jonka piti olla minulle jo läpikotaisin tuttu, ihan nolostuin tajutessani, etten tunne siitä puoliakaan. Talvi hukuttaa kesäiset polut lumeen, mutta avaa samalla koko muun metsän kuljettavaksi. Parilla ensimmäisellä kävelyretkelläni löysin jo kolme uutta lähemmäs 200-vuotiasta puuvanhusta sekä piilopaikan polkujen välistä, jonne kesällä haluan ehdottomasti tulla retkelle lehvästöjen sekaan!

Florence Williams puhuu kirjassaan Metsän parantava voima (Minerva 2017) “maltillisesta lumoutumisesta” (soft fascination). Aivojemme ajattelusta ja päätöksenteosta vastaavat osat lepäävät parhaiten meitä kiinnostavissa luonnonympäristöissä ja lumoutuminen vahvistaa tätä vaikutusta.

Lumoutuminen on eräänlainen luonnossa saavutettu flow-tila, vau!-hetki. On vain tämä paikka ja tämä tekeminen, olen yhtä ympäristön kanssa ja sulaudun sen aikaan ja liikkeisiin. Olen aiemmin kirjoittanut lumoutumisen olevan itselleni “ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.”

Juuri näitä kokemuksia olen saanut tähän mennessä päivittäisillä luontoretkilläni. Mielipaikkojen tavoin luonnossa lumoutuminen tukee elpymistä ja lumoutua voi lähes missä tahansa! Jopa sillä tutulla koirankusetuspolulla.

Uudenvuodenlupaukseni pitää. Aion yhä jatkaa päivittäistä luontohetkien etsimistä, oli se sitten kuinka taistelua tahansa. Lisäksi heitän nyt haasteen ihan kaikille:

Pian alkavan helmikuun kunniaksi kannustan jokaista etsimään arjestaan ja lähiympäristöstään lumoutumisen kokemuksia. Kerro niistä sosiaalisessa mediassa sanoin tai kuvin ja levitä lumoutumisen sanomaa aihetunnisteilla #helmikuuhaaste ja #februaryfascination.

Vielä lopuksi 10 vinkkiä, miten voit tehdä hetkestäsi lähiluonnossa kiinnostavamman:

Kaikki kuvat ovat omiani.

Voiko eri luontoyhteysmenetelmistä olla oikeasti apua? – Metsäterapiapäivien satoa, osa 2.

Osallistuin kansainvälisille metsäterapiapäiville (International Forest Therapy Days eli IFTD) elokuussa 2018 nähdäkseni, minkälaista hyötyä niin sanotusta metsäterapiasta voi olla ja minkälaisia menetelmiä on ylipäätään olemassa ja hyödyntääkö metsäterapia erityisesti jotain näistä.

Seminaaripäivä ja neljän päivän mittainen retriitti toivat uskomattoman muutoksen stressaantuneeseen ja rauhattomaan olooni, mutta ne tarjosivat myös tietoa ja maistiaiset useammasta eri menetelmästä. Uudet metsäterapiapäivät ovat jälleen tulossa tänä vuonna ja ilmoittautuminen mukaan on auennut!

Menetelmää moneen makuun

Jo ennen metsäterapiapäiviä olin kuullut monista eri nimisistä metsäterapia- tai luontoyhteysmenetelmistä. Pelkästään Suomessa on olemassa:

…Ja varmasti vielä muitakin, joista en ole kuullutkaan. Liittämieni linkkien takaa paljastuu vain osa kaikkiin menetelmiin liittyvästä tiedosta ja vain osa menetelmiä harjoittavista tahoista. Jos jokin tietty menetelmä kiinnostaa enemmän, kannattaa siitä etsiä itse aktiivisesti tietoa. Kaikista yllä mainituista ei ollut esimerkkejä viime vuoden metsäterapiapäivillä.

Olen huomannut, että osasta menetelmistä liikkuu kentällä paljon harjoittajia, jotka eivät perusta lähtökohtiaan tai harjoitteitaan tieteelliseen tietoon tai menetelmät perustuvat pseudotieteeseen. Tämä on hämmentänyt ja ärsyttänyt ja olen muutenkin ihmetellyt alan diversiteettiä.

Välillä tuntuu, että eri menetelmien harjoitusten välillä on selkeästi eri lähtökohdat ja selvä ero, ja välillä taas, että eroavaisuuksia on vain nimessä. Kaiken kukkuraksi pakkaa sekoittavat saman nimen alla tapahtuvat täysin eri filosofioihin pohjautuvat ohjaukset.

Kuva: Riku Malminiemi

Yhteistä kaikille menetelmille tuntuisi kuitenkin olevan päämäärä ihmisen hyvinvoinnin edistämiseksi ja elinvoimaisuuden kasvattamiseksi luontoyhteyden palauttamisen ja syventämisen kautta.

Saman on todennut metsäterapiapäivilläkin mukana ollut, Shinrin Yoku LA:n perustaja Ben Page Forest Bathing International -julkaisussa: “I believe it is a dream emerging all around the world. In practice, there are a diversity of ways the dream translates itself. This is not to say that one is better than any other, for they all come from one source: the desire to reconnect humanity with nature.”

Jos nämä menetelmät todellisuudessa ovat samaa… …sisältöä eri paketeissa, miksi eri menetelmiä on niin monta?

Onhan toki kauhean kiva, että voi käytännössä keksiä oman menetelmän, vetästä nimen hatusta (vinkki: kannattaa sisällyttää siihen sana “metsä” tai “luonto”) ja alkaa tuotteistamaan. Kun tutkimusnäyttöä luonnon terveysvaikutuksista tulee vielä laajemmin, kun luontohypetys lyö läpi lopullisesti ja kun metsähyppely, sammalpyllyily ja puunhalailu (kyllä, retroilu palaa muotiin) ovat kaikkien huulilla, voikin kivasti työllistää itsensä luontomatkailussa.

Mutta kuinka vakaa pohja eri menetelmillä tai niiden käyttämillä harjoitteilla on esimerkiksi hyvinvoinnin edistämisessä (sairauksista toipumisesta nyt puhumattakaan)? Länsimaisen terveystieteen järjestelmällisyyteen ja täsmäohjeisiin tottuneelle tämä kaikki kuulostaa perin sekavalta. Onko näille lukuisille luontoterapian muodoille olemassa yhtenäiset raamit? Eikö pitäisi olla?

Tiedän! Tiedän, että näitä mainitsemiani menetelmiä EI ole alunperin kehitetty terveydenhoitoon ja monien eri suuntauksien toimijat painottavatkin, etteivät tähtää sairauksien hoitoon (mikä on erittäin hyvä silloin, kun ei ole terveyden tai lääketieteen alan koulutusta!). Samat suuntaukset saattavat silti käyttää termiä “metsäterapia” (sana ‘terapia’ tulee muinaisen kreikan kielen sanasta, joka tarkoittaa parantamista), puhua “parantamisesta” ja “parantumisesta” tai markkinoida harjoitteitaan huojennuksena esimerkiksi stressiin tai uupumukseen.

Yksi terapia-sanaa käyttävistä suuntauksista on metsäterapiapäivillä viime elokuussa esitelty amerikkalainen Association of Nature and Forest Threapy (lyhyemmin ANFT), joka lähtee siitä asetelmasta, että metsä on terapeutti ja ryhmän opas käytännössä tämän “terapiaistunnon” mahdollistaja (“The forest is the therapist – The guide opens the doors”).

Japanilaisesta shinrin-yoku-perinteestä ammentava ANFT kouluttaa metsäterapiaoppaita ja järjestöllä on tarkat, standardisoidut menetelmät, joilla ihmisiä viedään luonnon äärelle. Filosofiana on, että luontoyhteyden saavuttaminen elvyttää ja auttaa näkemään metsien, vesien ja muiden olentojen itseisarvon sekä oivaltamaan, ettemme ole erillään muusta luonnosta.

Luontoyhteys itsessään on terapeuttinen kokemus.

Sinisiipi (Lycaenidae sp.) puolukan (Vaccinium vitis-idaea) lehdellä

Metsällä ja muilla viherympäristöillä tosiaan on hyvinvointia tukevia ja edistäviä vaikutuksia. Itse näkisin vieläpä todennäköisenä, että eri menetelmien harjoittajien kokemat hyödyt juontuvat alunperin samoista vaikutuksista. Metsäterapiapäivien seminaarissa esiintynyt tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen Luonnonvarakeskuksesta listasi tieteellisen tutkimuksen löydökset luonnon elvyttävästä vaikutuksesta.

Tutkimuksella on todennettu, että mitä lähempänä ihmisiä viheralueet ovat fyysisesti, sitä enemmän niitä käytetään. On myös todettu, että luonnon hyödyt lisääntyvät annoskoon kasvaessa. Siispä, mitä enemmän vietät aikaasi luonnossa, sitä voimakkaammin se sinuun vaikuttaa (suomalainen suositus on viettää vähintään viisi tuntia kuukaudessa luonnonympäristössä). Voimakkain positiivinen näyttö näyttäisi tällä hetkellä olevan luonnon ja mielenterveyden välillä.

Ei lääke, mutta lääkkeen kaltainen

Metsäterapian suuntaukset painottavat, ettei metsä ole lääke itsessään. Ei siis pidä heittää reseptiä nurkkaan ja jättää pillerimuotoista lääkitystä ottamatta.

Toisaalta toisille metsä voi toimia vähän kuin lääke. Lääkkeet saattavat auttaa pitämään oireet hallinnassa ja antaa energiaa hakeutua viikoittaisille psykoterapiaistunnoille, joissa tilanteen varsinainen purkaminen tapahtuu. (Tämä siis siinä tapauksessa, että potilaan kohdalla on päätetty yhdistää psykoterapia ja lääkkeet.) Samalla lailla metsässä kävely voi antaa voimaa kohdata vaikeat asiat ja luonnonympäristössä vietetyn ajan jälkeen saattaa olla valmiimpi terapiaistuntoon.

Myös perinteisiä psykoterapiamuotoja voi viedä metsään. Sen sijaan, että tapaisi potilaansa sisätiloissa, ekopsykologi Kirsi Salonen saattaa viedä heidät kävelylle ulos vihreään ympäristöön. Salonen on sanonut, että luontolähtöisessä terapiassa ihminen lähtee menemään nopeammin sitä kohti, mitä hän tarvitsee siinä hetkessä elämäänsä. (Suomen Luonto 7/18)

Luonnonympäristöillä on siis epäilemättä suurta potentiaalia, mutta esimerkiksi Salosen mukaan pelkkä oleskelu luonnossa ei vielä paranna vaan tarvitaan ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä tukevaa toimintaa. Tämän toiminnan ohjaus on terapeutin tai menetelmän vetäjän vastuulla. Tällä hetkellä Suomessa sosiaali-, terveys-, kasvatus- ja virkistyspalveluissa tavoitteellisesti käytettyjä luontomenetelmiä ja niiden laatua valvoo muun muassa Green Care Finland ry.

Syvän kunnioituksen ja lumoutumisen tuntemukset ovat usein tärkeä osa luontokokemusta. Kuva Skotlannin vaellukselta 2015.

Tarpeita voi olla erilaisia ja eri ihmiset saattavat löytää luontoyhteyden eri teitse. Yksi jooga-asennossa puuta vasten, toinen tikkuja järjestelemällä, kolmas metsän pohjalla kellimällä. Metsäisessä terapiaistunnossa (tai -kävelyssä!) koulutettu psykoterapeutti voi hyödyntää lukuisista eri metsä- tai luontoterapiasuuntauksista parhaimpia harjoitteita asiakkaan tilanteen ja oman osaamisensa mukaan. Kuten ekopsykologi Irma Heiskanen toteaa: “Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tämä etsii vesipuron lailla omat toteuttamisen uomansa.” (sit. Salonen 2010).

Ehkä siis onkin hyvä, että menetelmiä ja suuntauksia on erilaisia. Ala on myös vielä varsin nuori. ANFT-liikkeen perustaja Amos Clifford kirjoittaa asiasta näin: “Because this is a new practice, it’s too early to choose one way and say, ‘This is it!’.” (Forest Bathing International No. 1)

Kunhan menetelmät eivät vain jäisi toistensa jalkoihin.

5 tuntia kuukaudessa – Uudenvuodenlupaus, johon jopa minä voin lähteä

Teitkö lupauksia vuoden vaihtuessa? Itse en ole tehnyt niitä pitkään aikaan. Lähinnä siksi, koska olen pitänyt uudenvuodenlupauksia naiiveina kuvitelmina ja fantasioina. “Nytpäs koittaa se hetki, kun minä repäisen ja pistän koko elämäni uusiksi!” tai “tänä vuonna varmasti muistan ja jaksan laihduttaa, kuntoilla ja syödä oikein, että pääsen haluamaani rantakuntoon” tai “tänä vuonna lopetan ihan varmana tupakoimisen”. Uudenvuodenlupaukset perustuvat siihen, että uusi vuosi on aina uusi alku.

Mutta eihän se koskaan ole. Takana painaa menneen syksyn taakka, vuosien saatossa hioutuneet elämänrytmit, syömistottumukset, stressikilot (ja sitten vielä se joulusuklaa)… Aivan kuin vuoden vaihtuminen olisi jotenkin taianomaisesti muuttanut meitä ja omista riippuvuuksista olisi helpompi päästä eroon nyt kuin eilen.

Vuoden vaihtuminen antaa tilaisuuden haaveilla puhtaasta pöydästä, joka odottaa meitä rakettiyön jälkeisenä päivänä, että siltä voi sitten aloittaa uuden elämän kivasti. Monille se on raskaan syksyn ja talven henkireikä, tilaisuus jättää mennyt elämä taakse, ja yhtä moni pettyy samana päivänä siitä, kuinka ei saavuttanut kuluneen vuoden aikana edellisenä uutenavuotena asettamiaan tavoitteita. Vai unohtuivatko ne jo jossain matkan varrella?

Kuva: Pixabay

Haaveilu ja muutokseen uskominen ei missään nimessä ole väärin tai pahasta! Sanon vain, että kaikki, ketkä ovat joskus yrittäneet elämäntapamuutosta, tietävät, ettei se tapahdu yhdessä yössä. Vaikka säännöllisesti juova päättäisi lopettaa alkoholinkäytön (edes tammikuulta) ja onnistuisi helposti pysymään kuivilla ensimmäiset päivät, se ei tarkoita, etteivätkö mielihalut tai vanhat tavat jossain kohtaa palaisi.

Muutos on mahdollista, en väitä muuta. Mutta vaikeaa se on. Yhtä vaikeaa on ylläpitää saavutettu olotila. Annan esimerkin: Osallistuin kesällä 2014 Suomen Survival Killan järjestämälle Ulkoilun turvallisuuskurssille (lyhyemmin UT-kurssi). Uskokaa pois, nimi antaa kurssin sisällöstä erittäin erilaisen kuvan!

Kurssilla menimme metsään viikoksi. Mukaan sai ottaa vain ne vaatteet, jotka olivat päällä ja pieniä tarvikkeita, kuten puukon ja siimaa. Kamerakaan ei luonnollisesti kuulunut selviytymisvarusteisiini, joten minulla ei ole kuvia viikolta. Edes kantolaitetta ei saanut viedä mukanaan, se tehtiin paikan päällä puusta.

Söimme viikon ajan mitä metsästä löysimme, lähinnä marjoja, sieniä ja kasvien juuria, sekä ne muutamat järvikalat, jotka siimalla ylös saimme. Menetin tuon kurssin aikana 10 % painostani. Se on aivan älyttömästi ja reippaasti yli terveellisen laihtumisnopeuden (tokikin suuri osa siitä tuli nestevajauksesta). Yhtä kaikki, yhtäkkiä olin ihannepainossani ja olo oli kieltämättä kevyt.

Kuva: Pixabay

En kuitenkaan jatkanut elämistä osmankäämin juurikeitolla ja ahvenliemellä, joten arvata saattaa, ettei uusi, ketoosilla saavutettu painoni pysynyt samana (eikä se kyllä ollut kurssin alkuperäinen tarkoituskaan). Rajuilla keinoilla ja viikon pikaspurtilla ei saavutettu euforiaa, koska elämänmuutos ei ollut pysyvä.

Haaveiden saavuttamisen lisäksi moni varmasti haluaa myös säilyttää ne. Siksipä tulisikin olla itselleen armollinen ja sen sijaan, että suosisi äkkipysähdystä tai äärimmäisyyksiä, miettisi, mitä pieniä asioita voisi tehdä toisin ja antaa muutokselle aikaa.

Mitä pieniä ja arkipäiväisiä asioita voisit tehdä oman terveytesi ja hyvinvointisi sekä ympäristön hyvinvoinnin eteen?

Tätä pohdin itse välipäivinä ja päädyin seuraavaan:

Mitäpä jos yrittäisin lisätä elämässäni niitä asioita, joita tarvitsen, joista nautin, jotka ovat arvojeni mukaisia ja joista minulle tulee hyvä olo.

Liikkuminen luonnossa yhdistää näitä kaikkia.

Luonnossa ulkoilusta, “luontoilusta”, olisi hyvä tehdä päivittäinen, ympärivuotinen tapa. Vilkaharjun luontopolulla Sulkavalla. Kuva: Riku Malminiemi

Tutkimusten pohjalta tiedämme, että luonnonympäristössä:

  • 10 minuuttia laskee verenpainetta ja sydämen sykettä
  • 20 minuuttia riittää kohentamaan mielialaa
  • 45 minuuttia lisää koettua elinvoimaisuutta
  • 60 minuuttia kasvattaa tarkkaavaisuutta

ja useammalla tunnilla on vaikutusta koko elimistön puolustusmekanismeihin.

Nämä vaikutukset ovat tutkimusten mukaan mitattavissa jo lähiluonnossa. Niitä varten ei siis tarvitse lähteä kaukaisiin erämaihin tai autotta usein vaikeasti saavutettaviin kansallispuistoihin. Ihan se lähimetsä riittää. (Pahimmassa hätätapauksessa ilmeisesti myös kaupunkipuistot.)

Suomalaisen, tutkimuksiin perustuvan suosituksen mukaan luontoannosta tulisi saada vähintään viisi tuntia kuukaudessa. Suositus saattaa äkkiseltään kuulostaa samalta kuin liikuntapiirakka tai ruokailun lautasmalli, mutta toisaalta se on lempeämpi. Kokeilemalla voi ainoastaan saavuttaa hyvää oloa ja kokeilu ei varsinaisesti voi epäonnistua, sillä yli viiden tunnin kuukausittaiseen annokseen riittää reilu 10 minuuttia päivässä. Myös luonnonympäristöissä vietetyt kokonaiset viikonloput neljän viikon välein ajavat asian.

Tähän kokeiluun minäkin voisin lähteä.

Täten siis lupaan tänä vuonna pitää huolta omasta luontoannoksestani ja yrittää ulkoilla päivittäin lähimetsässä vähintään kymmenen minuutin ajan. Yhteensä 5 tuntia kuukaudessa.

Mitä siellä ulkosalla sitten voisi tehdä tai mihin ympäristöön olisi hyvä hakeutua? Myös näistä aiheista lupaan kirjoittaa tänä vuonna enemmän.

Moninaisten lupausten myötä toivotan kaikille hyvää alkanutta vuotta!

Mitä? Kelle? Ja miten? Päätösseminaarin tavoitteena on tuoda valoa hämärään

Lokakuu lähenee ja samoin tekee retkeilyreittihankkeen päätösseminaari. 1.10. Pihtiputaalla pidettävä Erilaiset retkeilijät ja retkeilyreittien monikäyttö -seminaari kokoaa yhteen esiselvityshankkeen tulokset sekä huikean kattauksen puhujia! Seminaarin aikana kysytään, minne Pihtiputaan reittien suhteen ollaan menossa ja miten moninaisin tavoin reittejä pystytään hyödyntämään. Seminaarin ohjelma löytyy täältä.

Hankkeidentäyteinen aamupäivä

Kun aloitin hankkeessa keväällä, niin reitit kuin esiselvityshankkeen vetäminenkin oli minulle uutta. Kesä on opettanut paljon ja nykyisin tunnen Pihtiputaan reitit jo paremmin kuin omat taskuni.

Suurin kysymys hankkeen aikana on ollut, kenelle reitistöä tehdään. Olen kulkenut koko kesän korva höröllä siitä, miten paikalliset reittinsä mieltävät, millaisessa käytössä ne ovat nyt ja millaiseen käyttöön ne haluttaisiin.

Hyvin pian suunnittelutyöpajan ja kohderyhmätapaamisten jälkeen minulle hahmottui kolme tasoa, joilla reittejä kehitetään: paikallinen, kansallinen ja kansainvälinen. Suurin osa paikallisista, jotka liikkuvat alueen reiteillä, tuntevat maastot maanomistajia myöten. Paikallisille on myös mahdollista kiertää jokin reitti päiväseltään ja palata takaisin kotiin nukkumaan.

Kauempaa tuleva retkeilijä sen sijaan tarvitsee kunnollisen opastuksen sekä alueelle että alueella, minkä lisäksi hän tarvitsee yöpymismahdollisuuden joko maastossa tai yrittäjän tarjoaman majoituspalvelun muodossa. Kansainvälinen luontomatkailija taas saattaa haluta ostaa majapaikan rinnalla opastuksen tai ohjatun luontoelämyksen. Kaukaa matkustaminen luonnollisesti rajoittaa tavaran määrää, joten yrittäjän tulisi pystyä tarjoamaan myös maastossa tarvittavat varusteet.

Sen lisäksi, että nämä kolme kohderyhmää matkailevat eri tavoin, he saattavat myös etsiä reitiltä eri asioita. Paikalliselle riittävä syy reitille lähtemiselle on, että pääsee metsään. Jyväskyläläiselle saati helsinkiläiselle metsää on tarjolla paljon lähempänäkin. Mitä juuri meidän reittimme voisivat tarjota heille? Myös kansainvälisten matkailijoiden kesken motiivit vaihtelevat. Pystymmekö vastaamaan tarpeeseen? Samalla nousee esiin kysymys mitkä ovat koko Pihtiputaan mahdollisuudet ja potentiaali toimia kansainvälisenä matkailukohteena.

Sekä paikallisten että ulkopaikkakuntalaisten kuin myös ulkomaisten retkeilijäryhmien sisällä on vaihtelua. Yksi kulkee pitkän matkan ja on maastossa täysin omavarainen, toinen kävelee sen kolme kilometriä ja istuu ehkä hetken nuotiolla ennen kotiin tai mökkimajoitukseen paluuta, kolmas pyöräilee sata kilometriä ja ehtii vielä illaksi suppailemaan kylän vierusjärvelle.

Ketä reitit siis pitäisi rakentaa palvelemaan? Kenen huutoon vastaamaan?

Erityisesti tätä selvittääkseni julkaisin hankkeessa luontoreittien käyttäjäkyselyn, johon otti osaa 199 vastaajaa, joka on noin viisi prosenttia kunnan väkiluvusta. Kyselylomakkeita oli tosin tarjolla myös yhdessä retkeilykohteessa sekä nelostien suositulla pysähdyspaikalla, minkä lisäksi se on ollut vapaasti vastattavana netissä, joten kyselyyn on todennäköisesti vastannut myös ulkopaikkakuntalaisia.

Kyselyn pohjalta pyrin muodostamaan kuvan tyypillisestä retkeilijästä Pihtiputaan alueella. Millainen hän on, millaista tietoa hän etsii ja mistä? Muun muassa nämä tulokset selviävät seminaarissa!

Aamupäivän aikana vierailemme esityksissä myös toisella hankkeiden kautta syntyneellä reitistöllä.

VedenjakajaReitistö on ollut esillä mediassa ja monen huulilla tänä vuonna. Viime vuonna avattu reitti aivan Pieksämäen kupeessa on loistava esimerkki onnistuneesta reitistösuunnittelusta! Monipuolisella reitistöllä Pieksämäen kaupunki tarjoaa tekemistä niin paikallisille, mökkiläisille kuin kansainvälisille matkailijoillekin. Miten reitistö tehtiin ja mitä kaupunki on saanut siitä jo irti? Tästä meille tulee kertomaan Pieksämäen liikuntapalvelupäällikkö Antti Nousiainen.

Olen itse päässyt kuulemaan Nousiaisen seminaariesityksen kesällä ja luvassa on taatusti mielenkiintoista tietoa ja oppia!

Luontomatkailu vs. metsätalous

Retkeilyreitit tuovat alueelle uusia mahdollisuuksia, mutta hankkeen aikana olen tavannut myös ihmisiä, jotka ovat olleet huolissaan niiden kääntöpuolista. Yksi esiin noussut kysymys on ollut, saako metsänomistaja enää hakata metsäänsä, jos sen läpi kulkee retkeilyreitti.

On totta, että erityisesti polun ja metsämaiseman täysin hävittävä avohakkuu on retkeilylle huono asia. Hakkuun seurauksena polku helposti katoaa metsäkoneen myllerrykseen ja reittimerkit sisältävät puut korjataan pinoihin ja rekan kyytiin. Sen lisäksi, että pitkälti fiilistelyyn ja puhtaaseen, koskemattomaan luontoon perustuvaa vaellusmatkailua ei voi ohjata hakkuuaukolla, polun hävittävä päätehakkuu on turvallisuuden kannalta riskitekijä. Kuinka monta retkeilijää eksyy polulta hakkuiden vuoksi?

Erotatko, missä retkeilypolku kulkee kuvassa?

Miten luontomatkailun ja metsätalouden sitten voisi sovittaa samalle alueelle? Onnistuuko retkeilyn ja metsänhoidon liitto? Vielä aamupäivän aikana tulemme kuulemaan sekä Metsähallituksen että yksityisen metsänomistajan näkökulman.

Metsähallitus ei kaada metsää kansallispuistoissa, mutta retkeilyreittejä on myös puistojen ulkopuolella valtion hoitamalla maalla. Metsähallituksen uusista ohjenuorista liittyen retkeilyreittien lähellä tehtävään metsänhoitoon tulee kertomaan ympäristöasiantuntija Arto Kammonen Metsätalous Oy:sta.

Entäpä sitten, kun retkeilyreitti kulkee omalla maalla? Mitä metsänomistajan on hyvä tietää tai onko jotain velvollisuus tietää? Yksityisen metsänomistajan oikeuksista ja mahdollisuuksista meille kertoo yksityisyrittäjä ja Suomen Ladun ulkoilun olosuhdeverkoston jäsen Mikko Lemmetti.

Yrittämisen iltapäivä

Seminaaripäivän toisella puoliskolla kuulemme vinkkejä ja esimerkkejä luontomatkailuyrittämiseen. Retkeilyn ja luontomatkailun uusista tuulista, suoraan benchmarking-matkaltaan meille rientää puhumaan varsinainen outdoor-guru, Visit Finland Akatemian jäsen Pirjo Räsänen. Räsänen on itsekin tehnyt liikuntareitistöjen kehittämissuunnitelmia ja tarjoaa valmennusta mm. kesämatkailualueen suunnittelussa, profiloinnissa ja tuotteistamisessa, reittimateriaalien digitalisoinnissa sekä yritysten ja yritysryhmien tuotteistamisessa kansainvälisille markkinoille.

Ulkoilukenttä on kokenut varsinaisen mullistuksen ja perinteisestä erävaeltamisesta on siirrytty outdoor-buumin myötä moderniin retkeilyyn. Mutta millainen on nykyajan retkeilijä ja mistä hänet tavoittaa? Entä mitkä ovat nousevia trendejä luontomatkailukentällä?

Esimerkiksi luonnon tervehdyttävistä vaikutuksista ovat varmaan tähän mennessä kuulleet jo kaikki. Se, miten luonto vaikuttaa ja miten hyvältä se tuntuu, on helppo kokea omakohtaisesti; jo tutkimustenkin mukaan se vaatii vain 10 minuuttia oleskelua luonnossa! Sen lisäksi, että tiedolla on käytäntöönkin siirrettävää arvoa sosiaali- ja terveyspuolella, se toimii myös matkailutuotteena.

Kansainvälisiä metsäterapiapäiviä viime elokuussa järjestämässä ollut Heidi Korhonen hyödyntää luonnon elvyttäviä vaikutuksia myös omassa ohjelmapalvelutyössään. Seminaariesityksessään Korhonen avaa hieman menneitä metsäterapiapäiviä ja niiden satoa. Itsekin päiville osallistuneena voin luvata, että tulossa on vähintäänkin mielenkiintoista settiä!

Vielä ennen iltapäivän kahvitaukoa saamme kuulla, mikä tekee reitistä esteettömän ja millainen prosessi esteettömän reitin rakentaminen on. Asiaa saapuu valaisemaan asiantuntija ja kokemusasiantuntija Jukka Parviainen Suomen vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry:stä.

Tulevan investointihankkeen kannalta kaikki käytännön oppi ja vinkit esteettömän reitin rakentamisesta ovat tervetulleita ja nyt meillä on kuultavanamme paras asiantuntija!

Seminaaripäivä päättyy puhujaan, joka ei esittelyä kaipaa. Inspiroivan päätöksen tiedontäyteiseen päivään heittää tv-kasvo, aktiivinen eräilijä ja retkeilijä Mikko “Peltsi” Peltola!

Jos meillä vielä tämän setin jälkeen jalat kantavat, siirrymme purkamaan seminaarin herättämiä ideoita (ja luultavasti myös sulattelemaan totaalista infoähkyä) noin 3 km pitkälle Heinäjoen luontoreitille. Reitti on lähes kokonaan pitkostettu ja kulkee Pihtiputaan kirkonkylän laidalla virtaavan Heinäjoen äärellä.

Kuinka hukkasin mustat silmänaluset yhdessä viikonlopussa – Luonnon lumosta apua stressinhallintaan

Viime viikonloppu todisti jälleen luonnon elvyttävän voiman, kun vaelsin pohjoisen Keski-Suomen metsissä. Kolmen päivän jälkeen olin kuin uudestisyntynyt.

Retkeä edelsi monen viikon kärvistely ja lopulta pysähtyminen havainnoimaan omia stressitasojani. Pitkät päivät ja epävarman mielen luomat paineet ja kauhukuvat olivat piirtäneet synkät aluset kuluneen ihmisrievun silmien alle. Olin jälleen, pitkän ja tuloksekkaan toipumisen jälkeen, uupunut uudessa työpaikassani.

Niinpä näiden kolmen lähes erämaisessa luonnossa vietetyn päivän jälkeen järkytyin katsoessani peiliin. Näytin nuorentuneen ainakin viisi vuotta. Mitä oli tapahtunut?

Kuva: Pixabay

Sydän jyskyttää ja verenpaine on selkeästi koholla. Jos oikein keskityn havainnoimaan, tunnen paineen pääkopassa, heti ohimojen takana. Kuin siitä kohtaa pään ympäri olisi kiertynyt pieni vanne ja se puristuisi koko ajan kasaan. Hengitys on pinnallista ja nopeaa. Kun yritän tarkoituksella hengittää syvään, saan taistella sen eteen, koska pallean kohdalla on kipeä ja kova este.

Muun muassa tältä tuntuu stressi. Näihin tunnelmiin myös heräsin vaellusta edeltävällä viikolla. Mitä jos tämä tunne ei koskaan menisi pois?

Toisinaan mietin, puhuisinko mieluummin stressinhallinnan vai kokonaan stressittömän maailman puolesta.

On ihmisiä, jotka ovat pyöräyttäneet koko elämäntapansa ympäri ja paenneet stressiä downshiftaamiseen tai luonnonläheisempään elämään.

Pitäisikö tässä sitten muuttaa kauaksi asutuskeskuksista harjoittamaan omavaraisuutta? Ajatus on käynyt mielessäni, koska kuvaamani kaltainen elämä ei voi olla terveellistä pidemmän päälle!

Mutta aionko tehdä niin? Todennäköisesti en ainakaan lähitulevaisuudessa. Omat taidotkaan eivät vielä mahdollistaisi sellaista nykäisyä irti totutusta.

Kuva: Pixabay

Lisäksi olen sitä mieltä, että stressi ja ajoittaiset paineet kuuluvat elämään. Itselläni ne vain ovat menneet kerta kaikkiaan liiallisuuksiin. Stressaan jo tavan vuoksi.

Kun olen töissä, stressaan tekemättömiä työtehtäviä. Kun töitä ei ole, stressaan sitä. Tilanne alkaa olla absurdi ja jatkuvan, pitkäkestoisen stressitilan seurauksena voidaan puhua kroonistuneesta stressistä.

Aina stressille ei ole löydettävissä yhtä selkeää syytä. Epäilenkin, että stressaamisesta on vain tullut minulle tapa reagoida.

Niin kuin on varmasti monelle muullekin…

Kuva: Pixabay

Välillä tuntuu, että elämäntyylimme ja koko maailma vain ajautuu hurjaa vauhtia kauemmas sellaisesta elämästä ja ympäristöstä, joka olisi meille hyväksi. Samoin tuntuu, etten pysty vaikuttamaan kehitykseen mitenkään.

Jos nyt hyppään pois stressin ja suorittamisen oravanpyörästä, jään aika yksin sillä kukaan muu tuntemani ihminen ei ole sellaista uskonloikkaa tekemässä. Pääsisin siis leppoistelemaan ja kohtuullistamaan elämääni ihan yksikseni. Se ei ihan toimisi niin.

Laumakäyttäytyminen ajaa meidät yhteen ja toteuttamaan samoja asioita kuin lauman muut jäsenet. Välillä tuntuu, että olen loukussa oravanpyörää ihannoivassa suoritusyhteiskunnassa ja, mikäli päätän hypätä oravanpyörästä, yhteisöni hylkää minut kuin jostain uskonlahkosta.

Ainoa jäljelle jäävä ja varteenotettava vaihtoehto onkin vain yrittää selviytyä elinpaineidensa kanssa. Mutta millä keinoin?

Olen huomannut, että ajattelutavan ja tekemisen lisäksi myös ympäristöllä on vaikutusta siihen, kuinka stressaantunut ja ahdistunut olen. On olemassa ympäristöjä, joissa stressaaminen on lähes mahdotonta.

Itselleni näitä ovat luonnontilaiset metsät ja järvet.

Tälläkään vaelluksella en osannut stressata. En, vaikka retki liittyi osaltaan työhöni. Olen kokenut vastaavanlaisen elämyksen aikaisemminkin. Olin tilanteessa, jolla olisi ollut potentiaalia olla erittäin stressaava.

Ohjasin vilkasta yläkoululuokkaa kaupunkimetsässä. Sää oli viileä ja nuoret osin tämän vuoksi vastahakoisia, minkä lisäksi nahinaa syntyi eri luokkalaisten välille.

Olin itse hyvin väsynyt jo valmiiksi, mutta siirryttyämme kaikuvista kivihuoneista puiden keskelle, oloni rentoutui kuin itsestään. Ohjasin viisi tuntia kestäneen koulupäivän kokonaan metsässä – enkä tiedä, olisinko pystynyt samaan koulussa.

Ohjaaminen saattoi olla metsässä vaativampaa, mutta siellä minulla oli myös enemmän voimia.

Kuva: Riku Malminiemi

Ulkona touhutessa mieli käsittelee aivan muita asioita kuin huolia ja stressinaiheita. Liikkeellä on tärkeä osansa stressaavan mielen rauhoittelussa, mutta myös pysähdyksissä on helpompaa keskittyä johonkin muuhun.

Luonnossa aistimuksemme suuntautuvat kuin itsestään ulospäin, huomio saattaa kiinnittyä johonkin tiettyyn yksityiskohtaan tai tapahtumaan ja ajantaju (ja ajan merkitys) katoaa hetkellisesti. Tämä johtaa yhdenlaiseen flow-tilaan ja tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä lumoutumiseksi.

Ympäristön terveysvaikutuksia tutkineet Kaplan ja Korpela toteavat tutkimuksissaan, että lumoutuminen on tärkeä osa ympäristön elvyttävyyttä.

Juuri sitä elvyttävyyttä, jonka avulla kykenen hallitsemaan stressitilaani.

Itselleni lumoutuminen tarkoittaa ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.

En tiedä tarkalleen, mitä aivoissa tapahtuu lumoutumisen hetkellä, mutta sillä on vahva kontrasti stressitilaan. Siinä missä stressaantuneena olen varma, ettei mistään tule mitään, lumoutuneena koen, että kaikki on mahdollista.

En muista saaneeni lumoutumisen kokemusta missään muualla kuin luonnossa.

Kun kaikki tarkemmat ajan mittarit poistetaan, poistuu hämmentävästi kaikki hoppukin. Metsässä luonnon oma aika ottaa vallan ja vaikka kuinka omilla ajatuksilla olisi kiire, jalat rullaavat neulasten verhoamalla polulla omaa tahtiaan. Sitä tahtia, mikä siihen ympäristöön sopii.

Kehon mukautuessa ympäristön rytmiin ensin, taipuu siihen lopulta pääkin. Tämän jälkeen liikettään pystyy hidastamaan tietoisesti vaikka pysähdyksiin asti.

Lumoutumisen kokemusta voi yrittää hakea tietoisesti, mutta parhaimmillaan se iskee yllättäen. Usein hetkeen liittyy kauneuden ja esteettisyyden kokemus.

Juuri tällä hetkellä keväisessä luonnossa voi jäädä ihastelemaan esimerkiksi kangasperhosen (Callophrys rubi) auringossa ihmeellisesti hohtavia siipiä, rupikonnien kevätriehaa lammen tai järven rannassa tai koivunlehtien herkullista vaaleanvihreää sävyä.

Callophrys rubi paistattelemassa päivää männynoksalla.

Toisinaan myös ilmiön vaikuttavuus tai yllätyksellisyys saavat aikaan lumoutumisen kokemuksen. Esimerkiksi silloin, kun on jäänyt tarkkailemaan sammakoita ja yhtäkkiä näkeekin vedenalaista liikettä silmäkulmastaan:

Vesiperhosen toukan kasaamassa koteloa itselleen kaikesta ulottuvilla olevasta pienestä aineksesta tai komean hevosjuotikkaan liukuvan kiven pintaa pitkin syvyyksiin. Kuinka paljon niin pienellä alalla kuin omassa näkökentässä voikaan olla elämää!

Yhtäkkiä veden alta onkin paljastunut paljon monimuotoisempi ympäristö sekä asioita, joita ei ole aikaisemmin huomannut tai nähnyt.

Näitä asioita on tuttukin luonto pullollaan.

Rupikonna (Bufo bufo) järven pohjassa

Lähteitä:

Kaplan, S. 1995. The restorative benefits of nature: Toward an integrative framework. Journal of Environmental Psychology.

Korpela, K. 2008. Ympäristö ja positiiviset tunteet. Teoksessa Mieli ja Terveys: Ilon ja muutoksen psykologiaa. Juvenes Print.

Entä jos olisikin aivan uusi tapa nauttia metsästä? – Metsämieliharjoituksilla voi oppia tiedostamaan luonnon hyvinvointivaikutukset

Ryhmä aikuisia istuu metsässä mättäillä hiljaa silmät kiinni. Kuuluu vain tuulen suhina puissa ja ajoittain pikkulinnun päättäväinen piipitys. Hetken päästä ryhmä nousee ja kukin alkaa tutkia lähellä olevaa puuta tai oksaa. Tämä, ehkä jonkun mielestä omituinen näky, on arkipäivää Metsämieli-retkellä.

“Mikä ihmeen Metsämieli? Onko se jotain puunhalailua…”

Lyhyesti tiivistettynä: Metsämieli yhdistää luonnon itsestään latautuvat hyvinvointivaikutukset ammattilaisten käyttämiin mielenharjoituksiin.

Metsämieli-menetelmä pohjaa käsitykseemme siitä, että luonnonympäristö on meille ihmisille luontaisempi ja siten myös terveellisempi ympäristö. Lisäämällä yhtälöön mielentaitojen harjoittaminen saadaan yleistä hyvinvointia vahvistava menetelmä. Käytännössä se on lempeää laskeutumista omaan itseen ympäristön tukemana.

Oma Metsämielipolkuni alkoi tasan vuosi sitten, kun kävin Tampereella Metsämieli-ohjaajakurssin. En muista tarkalleen, mistä olin kuullut Metsämielestä ensimmäisen kerran, mutta aiheeseen tutustuttuani selvää oli, että kurssille oli päästävä!

Oli kevät, kun löysin tämän aivan uuden tavan nauttia metsästä. Sulan maan metsäilykausi oli juuri alkamassa. Ehkä siksikin nyt tippuvat räystäät, hupenevat hanget ja lämpöinen auringonvalo herättävät minussa kaipuun metsään. Luonnon omille mielen poluille.

“Eli siis onko kyse jostain meditoinnista luonnossa?”

Kyllä ja ei. Metsämieli on täysin kotimainen keksintö ja pohjaa tieteellisesti tutkittuun tietoon, vaikkakin siitä on löydettävissä samankaltaisia elementtejä kuin meditoinnista.

Metsämieli on Sirpa Arvosen joitakin vuosia sitten kehittämä menetelmä luonnon hyvinvointivaikutusten valjastamiseksi. Menetelmä pohjaa tutkimustietoon ympäristöpsykologian, positiivisen psykologian, kognitiivisen käyttäytymistieteen ja tietoisuustaitojen aloilta.

Harjoitukset ovat syntyneet käytännön tarpeeseen asiakas- ja ryhmänohjaustyössä. Niitä Arvonen on kehittänyt ja hionut työssään yli 15 vuotta. Kaikki juontaa kuitenkin paljon kauemmas menneisyyteen.

Arvonen kertoo viettäneensä luonnonläheisen lapsuuden ja nuoruuden. Myöhemmin, työssään luontoliikunnan järjestössä ja urheiluopistolla, hän huomasi, kuinka hyvin voimavarakurssit ja kuntoremontit toimivat luonnossa.

Mindfulness-trendin rantautuessa Suomeen Arvonen kertoo tajunneensa, että on harjoittanut tietoista läsnäoloa luonnonympäristössä kuin luonnostaan. Hän halusi kuitenkin selkiyttää ja yksinkertaistaa harjoitteita ja muokata niitä juuri “suomalaiseen mielenlaatuun” sopiviksi. Osin siksi mielentaitojen harjoittelualustaksi valikoituivat juuri metsät.

Aiheesta on syntynyt kaksi kirjaa, Metsämieli – Luonnollinen menetelmä mielentaitoihin (ilm. 2014) ja Metsämieli – Kehon ja mielen kuntosali (ilm. 2015). Lisäksi viime vuonna ilmestyi molemmat kirjat yhdistävä pokkariversio: Metsämieli – Mielen ja kehon taskukirja.

Kirjojen taustalla on halu muistuttaa kaikkia suomalaisia siitä, kuinka lähellä luonto edelleen on ja kuinka se voi pieninäkin annoksina auttaa ylläpitämään voimavaroja.

Arvonen kertoo kirjoissaan, että luonnonympäristössä liikkuva ihminen hyötyy luonnon terveysvaikutuksista harjoitti Metsämieli-menetelmää tai ei.

Miksi sitten tarvitaan erityisiä harjoitteita?

Ajelehdimme yhä poispäin luonnonläheisestä tavasta elää. Mitä vähemmän vietämme aikaamme metsissä, sitä etäisemmiltä ne tuntuvat. Arvosen viesti on, että harjoitukset auttavat tunnistamaan luonnosta automaattisesti saatavat terveyshyödyt ja saattavat näin motivoida paremmin säännölliseen luontoiluun. Eritoten silloin, jos luonto tuntuu itselle vieraalta.

Lisäksi me kaikki hyödymme mielentaitojen harjoittelusta. Hyvät mielentaidot lisäävät joustavuutta ja resilienssiä elämässä, mikä auttaa ennaltaehkäisemään monia huolia ja mielenterveysongelmia.

Metsämieli ei ole ensimmäinen menetelmä, joka yhdistää tunnetut luonnon hyvinvointivaikutukset ja mielenharjoitteet. Klassinen esimerkki on Japanissa kehitetty shinrin yoku – metsäkylpy.

Luontobuumin lyödessä läpi Suomessa on voinut ruveta ohjaamaan läsnäolon harjoituksia luonnossa monella eri nimellä. Metsämindfulness, metsämeditaatio, luontoyhteys, metsään uppoutuminen…

Metsämieli-menetelmässä isketään piirua syvemmälle. Arvonen on ottanut monilla terapeuteilla ja elämäntaitovalmentajilla käytössä olevat harjoitteet ja vienyt ne metsään.

Omassa käytössä Arvonen kehottaa harjoitusten suhteen lempeyteen ja joustavuuteen. “Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa, vaan jokainen päivä ja hetki voi olla harjoituksissa erilainen.” Hänen mukaansa kannattaa myös kysyä itseltään, mikä juuri tällä hetkellä voisi olla itselle hyväksi.

Metsämieli on tarkoitettu omien voimavarojen tunnistamiseen ja latautumiseen luonnossa. Nämä osaltaan ennaltaehkäisevät uupumista hektisessä elämässä. Voiko Metsämielestä kuitenkin olla apua myös jo uupuneille?

“Aistien avaaminen luonnolle ja luontoelementtien ihmettely virkistää ja auttaa viemään ajatuksia pois omasta ahdistuksesta tai huonosta olosta”, Arvonen sanoo. “Näin saa pienen hengähdyshetken omista ajatuksista, jonka jälkeen on helpompi taas punnita omia ajatuksia ja käsitellä tunteita.”

Lisäksi mukavan lempeät ja yksinkertaiset harjoitukset antavat syyn lähteä ulos ja metsään.

Metsämieliharjoituksissa pääsee kiinnittämään huomionsa muun muassa metsän yksityiskohtiin.

“Mutta kyllähän nyt suomalainen osaa mennä metsään ilman mitään harjoituksia!”

Mutta kun ei osaa.

Usein tuntuu, että tarvitsee jonkin erityisen syyn lähteä. Esimerkiksi Metsämieli voi olla se syy.

Ilman “pätevää veruketta” hyvin harvoin tulee lähdettyä kotipihaa tai lähipolkuja pidemmälle. Häpeilemättä myönnän tämän, koska tiedän, etten ole ainoa. Vieläkin harvemmin tulee käytyä oikeassa metsässä.

Siitäkin huolimatta, että tiedämme metsän olevan elintoiminnoillemme kaupunkia luonnollisempi ympäristö. Huolimatta kaikista niistä tutkimuksista, joissa on osoitettu luonnonympäristön kiistattomat edut stressin ja ahdistuksen hallinnassa. Huolimatta siitä, että näiden vaikutusten ilmenemiseen menisi vain muutama kymmenen minuuttia.

Uskon, että myös monelle himoliikkujalle sohvan imu on joskus ylitsepääsemätön.

Myös Arvonen tietää tämän. Siksi hänen kirjassaan on kokonainen osio motivoimisesta.

Metsämielen askeleet muistiinpanoissani

Vuodentakainen Metsämieli-ohjaajakurssi oli vajaan kuukauden mittainen, Metsämieli-menetelmän taustoihin ja käytäntöön perehdyttävä paketti. Ryhmämme tapasi kahdessa lähipäivässä Pyynikin metsissä harjoituksia ohjaten, minkä lisäksi meidän tuli lukea molemmat Metsämieli-kirjat ja tarkastella omaa ohjaajuuttamme “sparrausparin” kanssa. Välipäivät teimme harjoituksia itsenäisesti.

Kurssin jälkeen olen ohjannut Metsämieli-pohjaista luontomeditaatiota eri ryhmille kaikkina vuodenaikoina ja kaikenlaisessa säässä – sateessa ja paisteessa. Toisinaan olemme lähteneet meloen liikkeelle, joskus kahlanneet umpihangessa.

Oman kokemukseni mukaan menetelmät soveltuvat oikein ohjattuina kaiken ikäisille ryhmille ja haastavuusluokituksensa ansiosta muokkautuvat myös pidempään harrastaneiden tarpeisiin.

Metsämieli on tuonut omaan luonto-osaamiseeni uuden ulottuvuuden – luonnon psykologiset vaikutukset. Se on osaltaan auttanut hidastamaan ja antanut lisää sisältöä myös vaelluksille. Aina ei tarvitse edetä koko ajan vaan voi pysähtyä hetkeksi vaikka vaan tarkkailemaan pilviä tai halaamaan puuta.

Kuva: Riku Malminiemi

Loppujen lopuksi, todellisen ymmärryksen takaa vain omakohtainen kokemus luonnon terveysvaikutuksista.

Haluaisitko kokeilla Metsämieltä itse? Metsämieli-kirjoista löytyy yhteensä yli 100 itse toteutettavaa harjoitusta. Esimerkiksi tämä aistiharjoite:

  1. Pysähdy metsässä ja tarkastele ympäristöä.
  2. Keskitä näkö-, kuulo- ja hajuaistisi tarkkailemaan luontoa.
  3. Kiinnitä koko huomiosi yhteen sinua kiinnostavaan kohteeseen.
  4. Mitä näet, kuulet, haistat ja tunnet?
  5. Tarkenna havaintoa ja keskity yhteen aistiin. Jos vaikka katselet puuta, anna katseesi kiertää puu alhaalta ylös, kokonaisuudesta yksityiskohtiin ja yksityiskohdista kokonaisuuteen ja taustalla olevaan maisemaan.
  6. Pyri pitämään huomiosi pelkässä aistimuksessa.
  7. Kun tunnistat, että mielesi sanoittaa, selittää tai arvottaa aistimusta, palauta mielesi ystävällisesti takaisin tutkimaan aistimusta ilman sanoja.
  8. Jatka matkaa ja palauta mieleesi äskeiset aistimukset. Miltä keskittyminen tuntui? Mikä teki siitä helppoa tai vaikeaa? Miltä hetkessä oleminen tuntui?

Postauksen kansikuvana oleva Metsämieli-logo on graafikko Laura Noposen suunnittelema. ©Metsämieli

Mennään Retkelle! – Tai ainakin messuille!

Koko kevään olen odottanut oikeastaan vain yhtä asiaa. Ja se tapahtuu viikon päästä!

Silloin nimittäin on luvassa messuhulinaa Jyväskylän Paviljongissa, kun samaan aikaan pidetään Wemmi-kevätmarkkinat, Metsämme-messut ja Retkelle-messut. Minulla on ollut suuri kunnia tulla pyydetyksi mukaan jälkimmäiseen, joten esiinnyn Retkelle-messujen nuotiopiirissä kumpanakin messupäivänä.

Ja siitä onkin tulossa aikamoinen piiri… Mukana on jo paljon pidempään somemaailmassa ja retkeilyskenessä valtakunnallisella tasolla vaikuttaneita bloggaajia ja retkeilijöitä, kuten Minna “kuukausi yksin erämaassa” Jakosuo ja Jaska “fillaripäiväkirja” Halttunen!

Ohjelman Retkelle-messuille tuottaa Retkipaikka. Käytännössä siis kaikki esiintyjät, allekirjoittanut mukaan lukien, ovat Retkipaikan kirjoittajia. Kaikki esiintyjät ja messujen ohjelman löydät täältä.

Odotan messuja oikeastaan pelkästään innolla, mutta en kiellä, etteikö oma esiintyminen vähän jännittäisi. Ei niin, ettenkö olisi ennen esiintynyt isolle yleisölle – kuuluinhan aikanaan nuorten teatterikerhoon ja esiinnyin mm. Tampere-talon isolla lavalla täydelle salille!

Tällä(kin) kertaa kyse on uskottavuudesta. Tiedänkö tarpeeksi? Voinko sanoa olevani asiantuntija siinä asiassa, josta puhun?

Puhun messuilla luonnon tutkituista terveysvaikutuksista. Kerron mm. siitä, mitä tutkimuksissa on saatu selville, miten vaikutuksia on mitattu, miten tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi psykoterapiassa, toimiiko menetelmä itsehoitona sekä millaiseen ympäristöön kannattaisi hakeutua ja kuinka pitkäksi aikaa.

Messuesitykseni pohjaa vertaisarvioituun tieteelliseen tutkimustietoon. Lisäksi retkeilijöiden ja luonnossa liikkujien voisi sanoa olevan tässä asiassa kokemusasiantuntijoita. Itsekin voin allekirjoittaa kokemukset luonnon hyvinvointivaikutuksista.

Kuva: Riku Malminiemi

Miksi sitten minä? Miksei joku muu? Miksi juuri minun tulisi puhua luonnon terveysvaikutuksista?

Asiasta tuskaillessani kanssaretkipaikkalainen sanoi minulle: “Koska jonkun pitää.” Hän on totta kai oikeassa. Tarvitsemme aiheesta lisää tietoa! Tarvitsemme sitä niin pitkään, kunnes se vaikuttaa päätöksiimme ja muuttaa käyttäytymistämme!

Aihe on itselleni erityisen tärkeä arvomaailmani ja omakohtaisten kokemusteni vuoksi. Lisäksi näen, että heikentyneessä luontoyhteydessä kytee kansanterveydellinen pommi. Pelkään, että ellemme tee asialle mitään, erityisesti mielenterveyden ongelmat tulevat lisääntymään ennennäkemättömällä tavalla.

Kuva: Riku Malminiemi

Marko Leppänen ja Adela Pajunen kirjoittavat viime vuonna julkaistussa Terveysmetsä-kirjassaan luonnon monimuotoisuuden olevan vakavasti uhattuna maailmanlaajuisesti. Tätä ei tarvitse ekologille sen kummemmin kertoa.

Globaalien ongelmien lisäksi monimuotoisuuden väheneminen koskettaa myös lähiympäristöämme. Ehkä hälyttävintä omalla kohdallamme on se, että ympäristön monimuotoisuuden vähetessä laskee myös kehomme sisäinen monimuotoisuus aiheuttaen pitkäaikaisia sairauksia.

“Luonnon terveys on ihmisen terveyttä.” (Leppänen & Pajunen)

Emme pysty irrottamaan itseämme luonnosta. Näinpä vuorovaikutuskontakti lähiluontoon on ja pysyy jokaisella meistä.

Kunnes lähiluonto katoaa…

Mitä meille sitten tapahtuu? Se on mysteeri, johon tutkimukset ovat yrittäneet vastata.

Puuhun piiloutunut matkailija Azoreilla. Kuva: Riku Malminiemi

Sitä ja montaa muuta kysymystä tulemme epäilemättä pohtimaan myös messuilla. On varmaa, ettei kukaan meistä tiedä vielä tarpeeksi luonnon ja ihmisen välisistä monimutkaisista mekanismeista. Tässä kohtaa tärkeintä onkin tiedostaa ylipäätään niiden olemassaolo ja omat kokemukset luonnon vaikutuksista.

Kokemukset vaikuttavat tunteisiin, tunteet vaikuttavat toimintaan.

Mistä tietää, kärsiikö itse riittämättömästä luontokontaktista tai sen puutteesta? Miten asfalttiviidakossa voi ylläpitää luontokontaktia? Nämä kysymykset mielessäni lähden rakentamaan messupäivien esitystä.

Kuva: Riku Malminiemi

Puolen tunnin esityksen lisäksi ohjaan tapahtumakodassa kumpanakin päivänä noin vartin mittaisia metsämeditaatioharjoituksia. Harjoitukset soveltuvat kaiken ikäisille eivätkä vaadi aikaisempaa kokemusta tietoisen läsnäolon harjoituksista tai meditoinnista. Harjoitukset ovat helppoja toteuttaa eivätkä ne ole sidoksissa mihinkään elämänkatsomukseen. Pohjaan ne suomalaiseen Metsämieli-menetelmään.

Ai että mihin? No siitä kerron ensi viikolla!

 

Retkelle-messut järjestetään Jyväskylän Paviljongissa 21.-22.4.2018.

Tapahtuma on avoinna lauantaina klo 10-17 ja sunnuntaina klo 10-16.

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Retkelle-messujen Facebook-sivu.

Oma tapahtumasivuni.

Nähdään Retkelle-messuilla! Kuva: Riku Malminiemi