Tag

luontoyhteys

Browsing

Syvä luontoyhteys saattaa johtaa ympäristöahdistukseen, mutta ympäristöherkkyyden voi kääntää myös supervoimaksi – Haastattelussa koomikko Iikka Kivi

Oletko koskaan ajatellut, että luontoyhteydellä voisi olla pimeä puolensa? Syvemmin luontoa kohtaan tunteva kokee herkästi myös luontoa uhkaavat asiat raskaammin. Voiko omasta luontoyhteydestä tulla taakka ja onko luontoyhteyden syventäminen lopulta uhka vai mahdollisuus? …ja miten supervoimat liittyvät tähän?

 

On asia, josta olen kokenut tuskaa niin pitkään kuin jaksan muistaa, mutta josta puhuminen on kotona ollut turhaa. Tämä asia on huoli ympäristöstä.

Tulen metsänomistajasuvusta ja jonain päivänä perin toivottavasti itsekin palan kotimaista metsää. Kuitenkaan syvää luontoyhteyttä kokevana ja muita eliöitä kohtaan tuntevana minulle ei puidenkaan kaataminen ole ollut yhdentekevää. Moottorisahaan ja metsurin vaatteisiin, puheisiin siitä, mitä kaadetaan, kuinka paljon ja mistä, on aina liittynyt pieni negatiivinen vire.

Tätä ei luonnollisestikaan ole voinut sanoa ääneen kotona. Ensin minulle olisi naurettu ja sitten ihmetelty ääneen, että mitä sinä tyttö oikein höpiset. Osa ei olisi edes yrittänyt ymmärtää. Sen ajatteleminen, että puilla ja muilla kasveilla voisi olla yksilöinä merkittävä rooli paikallisessa ekosysteemissä, oli satujen sepittelyä. Minkäänlaisen myötätunnon tunteminen tai osoittaminen muuta kuin ihmislajia kohtaan oli poikkeus normaalista.

Maatilalla kasvaneilla sukulaisilla tuntui olevan samanlainen suhtautuminen eläimiin. Ne olivat omaisuutta ja hyödykkeitä, eivät ihmisen veroisia. Puttea kohtaan ei kannata kehittää liian syviä tunteita, jos sen on tarkoitus päätyä joulupöytään. Niinpä myös eläimiin kiintyminen, varsinkin johonkin metsän riistaeläimeen, jota ei ollut koskaan edes nähnyt, nähtiin vähän hupsuna.

Oma suru ja huoli muita luontokappaleita kohtaan piti siis pitää omana tietonaan ja aikanaan sitä oppi jopa häpeämään. Ahdistuminen kaadetun hirven tai puuvanhuksen kohtalosta oli heikkoutta ja liiallista herkkyyttä ja olin epäilemättä jotenkin viallinen, kun tunsin muita elämänmuotoja kohtaan näin voimakkaasti.

Syvempi yhteys ympäristöön solmitaan lapsena. Kuva: Outi Malminiemi

Ajan kuluessa surun hautaaminen tuli aina vain helpommaksi ja helpommaksi, kun ajattelu siirtyi kokonaisuuksiin ja alkoi nähdä – kirjaimellisesti – metsää puilta. Myös suhteellisuudentaju kasvoi, kun nuoren tietoisuuteen tulivat globaalit ongelmat. Mitä sitä yhtä metsää suremaan, kun Brasiliassa kaatuu päivittäin kymmenkertainen määrä.

Silti nykyäänkin tunnen empatiaa elollisia olentoja kohtaan, vaikka ne pelottaisivat tai ällöttäisivät minua (ovathan nämä tuntemukset lähinnä omassa päässäni ja kyseinen olento täysin viaton siihen).

Tuo pienen lapsen rakkaus ja huoli jokaista elollista kohtaan säilyi siis aikuisikään ja koen edelleen olevani tuntemusten kanssa yksin. Näissä asioissa vaille ymmärrystä jääminen luo merkittävää tyhjyyttä elämääni sekä potentiaaliset katastrofin ainekset anoppilassa.

Sain lopulta ilmiölle nimen, kun luin Panu Pihkalan kirjan Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo. Kyseessä on äänioikeudeton suru. Pihkala viittaa kirjassaan surututkija Kenneth Dokan käyttämään termiin disenfranchised grief, joka käytännössä tarkoittaa surua, jota jostain syystä halutaan vähätellä. Vähättely voi lähteä yksilöstä tai yhteisön rakenteista. Se voi johtua pelosta, ymmärtämättömyydestä tai osaamattomuudesta käsitellä asiasta kumpuavia tunteita.

Kuva: Outi Malminiemi

Tähän mennessä lähiympäristöön sekä moniin globaaleihin ongelmiin liittyvä suru on ollut käytännössä äänioikeudetonta surua, jota on haluttu painaa villaisella. Huolestaan ympäristön puolesta ei ole joka paikassa kehdannut puhua, koska on pelännyt tulevansa leimatuksi. “Hörhö”, “puunhalaaja”, “viherpiipertäjä”, “ituhippi”, “ekoterroristi”. Onhan toki parempi kovettaa itsensä kuin olla joku näistä…

Pihkala toteaa kirjassaan, että myös näennäisesti välinpitämätön ihminen voi kokea ympäristöahdistusta, joka vain kanavoituu eri tavoin, peittyen korostetun kovan pinnan alle. Myös “raavaat miehet” ja kovista esittävät teinit voivat kokea ympäristöahdistusta, vaikka konkreettiset teot osoittaisivat aivan muuta.

Koska ympäristöahdistus on ollut äänioikeudetonta surua eikä se ole saanut ansaitsemaansa huomiota, monella on vaikeuksia käsitellä pahoja ympäristöön liittyviä ahdistuksen tunteita. Pihkalan mielestä kyseessä on vakava asia, koska ahdistuksen kohteena ovat ihmisille oikeasti tärkeät asiat. Käsittelykeinojen puuttuminen tekee tilanteesta vähintäänkin ongelmallisen siinä vaiheessa, kun ympäristöahdistus globaalien ongelmien myötä yleistyy.

Loikka sulavien jäälauttojen keskellä. Millainen on ihmiskunnan tulevaisuus lämpenevässä maailmassa?

Luonnon tulevaisuudesta ahdistuminen saattaa myös ajaa ihmisiä pois luonnosta. Pihkala kirjoittaa, että “ihmisten voi olla vaikea antaa itsensä välittää täydellä tavalla luonnosta, jos heidän tekemänsä tilannearvio näyttää, että luontoa tuhotaan jatkuvasti enemmän”. Itseään suojellakseen pyritään pois päin ahdistavista asioista.

Tämä toimii monissa ahdistavissa tilanteissa. Katastrofiuutisilta välttyy pitämällä mediataukoa. Mutta jos laiton kaatopaikka tai hakkuuaukea lähimetsässä ahdistaa, auttaako neljän seinän sisälle jääminen?

Ympäristön tulevaisuuden kannalta tämä ei ole kestävä ratkaisu. Sulkemalla silmämme epäkohdilta varmistamme, ettei niille ainakaan tehdä mitään. Lisäksi on osoitettu, että terve luontoyhteys voimauttaa toimimaan ympäristön puolesta. “Tieto lisää tuskaa, mutta syvempi luontosuhde on myös mahdollisuus suurempaan onneen.”

Pelottavaa tulevaisuutta, vaikeita tuntemuksia ja elämää suurempia ajatuksia tekee mieli paeta. Se ei kuitenkaan muuta todellisuutta, sitä miten asiat ovat. Oman luontoyhteyden hoitaminen voi auttaa kohtaamaan vaikeat asiat. Kuva: Riku Malminiemi

Miten omaa luontoyhteyttään sitten pitäisi hoitaa, jotta se auttaisi ympäristöahdistukseen? Tulisiko todellisuus kohdata silmästä silmään vai hakeutua vielä pilaantumattomille paikoille – sellaisille, jotka eivät muistuttaisi ahdistavista asioista?

Entä voiko luonnollinen ja tervekin ympäristöahdistus pitkittyessään ja käsittelemättömänä johtaa mielenterveysongelmiin kuten masennukseen asti? Onko se yksi syypää myös omaan masennukseeni?

Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa, enkä ole ainoa. Näin pohti omassa Facebook-päivityksessään myös koomikko Iikka Kivi. Tapasimme Kiven kanssa Helsingissä eräänä huhtikuisena päivänä ja ympäristöahdistuksesta sai viimein puhua ääneen.

Alta voit kuunnella ja lukea noin tunnin kestävän keskustelumme:

Vähän kuten itsellänikin, ja niin monella muulla, myös Kivellä luonto on ollut jo lapsena turvapaikka, missä kukaan ei ole arvostellut häntä. “Täällä mä saan olla sellanen, kun mä oon. Näit ei kiinnosta, kuinka hyvä mä oon jääkiekossa”, Kivi kertoo.

Edelleenkin hän kokee luonnon tuovan vastapainoa hänen hyvin julkiselle työlleen. Kivi harrastaa intohimoisesti lintuja, mutta vaikka linturetket voi nähdä henkireikänä arjessa, ympäristökysymykset hiipivät myös sinne. Kivi kertoo ilmastoahdistuksen olevan linturetkillä hyvin konkreettista, kun näkee, miten lajisto muuttuu eteläisten lajien yleistyessä.

Onko juuri ilmastonmuutos sitten se pahin uhka ja mielen ahdistaja? Se toki vaikuttaa moneen muuhun ympäristöongelmaan, kuten luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen, mutta ahdistavien asioiden välille on vaikea tehdä selkeää rajanvetoa. Ympäristöongelmat ovat kuin yksi iso sotkuinen lankavyyhti, josta on mahdotonta poimia erilleen vain yhtä ongelmaa. Myös Suomen luonnon tila nousee keskusteluun.

“Puhdas ja alkuperäinen luonto on enää meidän mielikuvissamme”, Kivi sanoo. Hän kuitenkin toteaa, että vielä toistaiseksi voimme pelastaa tilannetta ja tehdä hyviä valintoja.

Kivi kertoo, että hänellä on moninaisia tapoja käsitellä ympäristöahdistusta. Luonnon havainnointi ja siitä kertominen positiivisen kautta ovat hänelle tärkeä keino käsitellä ympäristöasioita. Luonnon kauneuden, esimerkiksi lintujen kuvaaminen on yksi tapa motivoida sekä muita että itseä toimimaan luonnon puolesta. Nykyisin ympäristöasiat hiipivät mukaan myös somevaikuttamisen puolelle ja stand-up-komiikkaan.

Tulevaisuutemme riippuu omista valinnoistamme.

Eksymme puhumaan pahuudesta. Kiven mukaan luonnosta ei pahuutta löydy. “Jos karhu tulisi ja söisi minut, se ei tekisi sitä pahuuttaan vaan siksi, että sillä on nälkä.” Sen sijaan ihmisen tapa asettaa eliöitä keskenään arvojärjestykseen ja arvottaa raha ympäristöä korkeammalle on pahuutta, jota ei Kiven mukaan luonnosta löydy.

Kovat arvot ajavat ohi kaikesta, joka on meille ihmisinä luontaista.

Siirrymme puhumaan ympäristöherkkyydestä. Kiven mukaan nykymaailmassa empatiaa on pakko suitsia, jotta voimme jatkaa samaan malliin. Olisiko elämä sitten helpompaa, jos muita eliöitä kohtaan ei tuntisi niin syvästi?

Kerron itse, kuinka olimme eräänä iltana olleet tutustumassa Helsingissä Ultima-ravintolaan, joka pohjaa toimintansa lähiruokaan, raaka-aineiden kotikasvatukseen ja kiertotalouteen. Olin jo ennalta kuullut käytännössä suljetussa kierrossa ravintolan ruokasalissa kasvavista kasveista ja paikalla pääsimme ihailemaan muun muassa ilmassa kasvavia perunoita ja kahvinporoista puskevia sieniä.

Tulevaisuuden illuusion oli kuitenkin särkenyt viereisessä pöydässä kanssaruokailijoiden kovaan ääneen käymä keskustelu hiirten myrkyttämisestä kesämökillä. “Myrkky saa ne janoisiksi ja juoksemaan ulos, joten kuollut raato ei jää mätänemään seinien sisään!”, oli eräs seurueesta selittänyt kauhean ylpeänä omasta nokkeluudestaan. Muut olivat nyökytelleet kiinnostuneina. Minua puolestaan yökötti ajatellessani, kuinka syöty myrkky toimisi eläimen elimistössä tunteja, jopa vuorokausia, saisi aikaan kivuliaan ja janoisen kuoleman ja siirtyisi todennäköisesti vielä eteenpäin ravintoketjussa.

Kuinka piristävä pöytäkeskustelu!

Tuon pöytäkunnan silmissä hiiri ei ollut enää yksi elämänmuoto vaan esine, objekti, josta piti päästä eroon, hinnalla millä hyvänsä. Keskustelu ja siitä kuultava täydellinen empatian puute iskivät suoraan sydämeen. Eikä kyse taaskaan ollut siitä, että hiirestä ylipäätään piti päästä eroon, vaan siitä, miten asiasta puhuttiin. Miten vähän tämän toisen olennon elämää arvostettiin.

Ilmaperunoita kasvamassa ravintola Ultimassa

Kivi kertoo, että häntä on ala-asteella kiusattu hänen luontoharrastuksestaan ja syvemmästä suhteestaan luontoon. Hän ei kuitenkaan itse pidä ympäristöherkkyyttä ongelmana. “Minä en ois minä, jos sitä ei ois.” Luontoharrastus on opettanut hänelle paljon empatiaa ja saanut välittämään asioista. Hän kertoo mieluummin kärsivänsä siksi, että välittää asioista kuin voivansa hyvin siksi, ettei välitä.

“Herkkyyden voi myös kääntää supervoimaksi”, Kivi sanoo. Hän tulee omien sanojensa mukaan todennäköisesti hautaan asti puolustamaan niitä, jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Siis muun muassa luontoa.

Voiko kokea ympäristöahdistusta, vaikkei tunnistaisi sitä? Puhumme siitä, kuinka erityisesti miesten voi olla vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa omaa ympäristöahdistustaan. Kivi kertoo tästä esimerkin traagisesta kohtaamisesta punakylkirastaan kanssa. Kohtaus on piirtynyt hänelle kuvana siitä, kuinka niin sanottu “äijä-miehisyys” estää meitä kokemasta empatiaa luontokappaleita kohtaan.

Punakylkirastas (Turdus iliacus)

Siirrymme puhumaan siitä, mitä Suomen pitäisi tehdä ilmastonmuutoksen eteen ja miksi ylipäätään olisi hyvä toimia, vaikkei toiminnallamme olisi maailmanlaajuisesti paljon vaikutusta. Kiven mukaan ylivoimaiselta tuntuvia haasteita on kohdattu ennenkin.

“Vuonna 39 suomalaiset olivat isossa rintamassa valmiit luopumaan omista mukavuuksistaan ja osa laittamaan henkensä alttiiksi sen takia, että vastassa oli uhka, josta tuntui, ettei tälle voi pärjätä”, Kivi sanoo. Hän kertoo ihailevansa tämän ajan ihmisten rohkeutta ja aitoa kykyä luopua luksuksesta selviytymisen eteen.

Jos löytäisimme yhteyden luontoon, löytäisimme herkemmin myös yhteyden toisiimme.

Palaamme takaisin ympäristöherkkyyteen.

Kaikki eivät koe syvempää luontoyhteyttä tai osaa huolestua ympäristön tilasta. Toiset kokevat molempia voimakkaasti, jopa siinä suhteessa, että ahdistuvat ympäristöä uhkaavista asioista. Niin ikään yksilölle merkityksellisiä voivat olla niin pienet kuin suuretkin ympäristöasiat.

Kivi kertoo, että hänen luontosuhteessaan on perimmiltään kyse oman paikan löytämisestä. Linturetkillään hän yrittää olla arvottamatta havaintoja, vaikka ne joskus tuottaisivatkin ympäristöahdistusta.

Kivi vertaa luontosuhdetta ihmissuhteeseen, johon kuuluvat niin ylä- kuin alamäet. “Lopulta ainoa tapa elää ja olla olemassa on olla läsnä ja täysillä mukana. Välillä tulee hyviä ja välillä huonoja juttuja.” Pienet luontokokemusten hippuset arjessa siellä täällä ovat tärkeitä ja ne voivat auttaa jaksamaan muun melankolian ja ahdistuksen keskellä.

 

Lähteitä:

Pihkala, P. 2017. Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja. (ISBN: 978-952-288-638-5)

 

Tätä ennen olen puhunut omasta ympäristöahdistuksestani aikaisemmassa blogipostauksessa ja Ylen Akuutti-ohjelman Ympäristöahdistus on totta -jaksossa.

 

Uskallatko vastaanottaa haasteen helmikuulle? – 10 vinkkiä luonnossa lumoutumiseen

Vuoden alkaessa aloitin uudenlaisen kuurin. Luontokuurin. Mukaan itseään haastamaan lähtivät myös muutamat Facebook-kaverini. Päätös on ollut ehdottomasti oikea. Se on tarjonnut uudenlaista näkökulmaa niin lähiympäristöön kuin itseenikin, innostanut ja kannustanut jatkamaan pidemmälle. Kerta kaikkiaan lumonnut. Siitä hullaantuneena heitän nyt haasteen teillekin! Miten sinä lumoudut keskellä kauneinta talvea?

 

Tammikuu on pian ohi ja sekä tipattomille että vegaanihaasteen vastaanottaneille että muille itsensä vuodenvaihteen jälkeen haastaneille koittaa armahdus. Itse olen kuitenkin päättänyt ottaa vastaan koko vuoden kestävän haasteen. Tein ehkä elämäni ensimmäisen uudenvuodenlupauksen, kun lupasin viettää tänä vuonna joka päivä vähintään 10 minuuttia ulkona metsässä, puistossa tai järvellä. Yhteensä tästä kertyisi kuukausittain noin 5 tuntia luontoilua. Miten uhkauksen on käynyt?

Ensimmäiset viikot olivat lupaavia ja pysyin säntillisesti päivittäisessä luontoannoksessani. Sittemmin – luonnollisesti – on ote alkanut lipsua. Tyypillistä! Enkö minä(kään) pysty pitämään edes yhtä lupausta yli kahta viikkoa?!

Luontoannosten vaikutus on ollut välitöntä. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta mitata sykettäni tai verenpainettani luontokuurin aikana, mutta olen kokenut sen käytännössä.  Hieman unisesta ja pöhnäisestä ihmisestä tulee jäisessä metsässä aivan toisenlainen. Mieleni virkistyy, kehoni piristyy ja ajatteluni kirkastuu. Usein löydän jotain itseäni viehättävää tai ihmetyttävää, kuten kauniin yksityiskohdan tai teen havainnon metsän asukista. Erityisesti luovuuskriisissä olen todennut päivittäisestä metsäannoksesta olevan hyötyä. Inspiraatio iskee metsässä nimittäin lähes joka kerta.

Kyse ei siis ole siitä, etteikö kuuri olisi toiminut ja ettenkö olisi nauttinut jokapäiväisestä luontoannoksestani. Tielle ovat tulleet ehkä ne tyypillisimmät syyt: kiire, väsymys, laiskuus ja päivän kosahtanut aikataulu. Nykyään kun tuntuu, että meidät on viritetty äärimmilleen ja päivämme menot aikataulutettu minuutilleen…

Ihminen ei kuitenkaan ole kone eikä meitä myöskään ole ohjelmoitu pysymään automaattisesti moisessa kieputuksessa. Elämän perässä juokseminen vaatii voimavaroja. Juuri noita voimavaroja voisimme saada metsästä.

Mutta olen aivan poikki eikä minulla riitä voimat taas yhteen ekstra juttuun!

Näin sinä sanot, ja näin minäkin sanoin itselleni kahden viikon jälkeen, kun erilaiset projektit, työt ja opiskelut elämässäni ottivat tuulta alleen. Jokaisella uuden kokeilijalla tulee aika, jolloin kokeilu ja koko aihe alkaa epäilyttää. “Ehkä olikin typerä idea alkaa tipattomalle – eihän ekstremismi kuitenkaan ole kovin järkevää…” “Tämä vegaanihaaste on ollut ihan kiva, mutta kuinka paljon yhdellä kuukaudella lopulta on merkitystä…”

Juuri tällaisina hetkinä tulee pysähtyä ja kaivaa jälleen esiin se oma motivaatio ja kokeilun tavoitteet, jotka olivat uudenvuodenyönä mielessä yhtä kirkkaina kuin martini lasissa. Mitä kokeilu on minulle tähän mennessä antanut ja mitä toivoisin sen vielä antavan? Onko realistista jatkaa kokeilua ja miten saisin sen toimimaan paremmin arjessa…

Päivittäisestä luontoilusta pystyy tekemään itselleen tavan, joka toistuu automaattisesti ja lähes huomaamatta. Se tarvitsee vain tarpeeksi toistoja. Aivan kuten toistot urheillessa syöpyvät lihasmuistiin.

10 minuuttia ei ole paljon ja suurin kynnys onkin ollut itse lähteminen. Voisiko tavan upottaa niihin hetkiin, kun on jo valmiiksi menossa jonnekin? Töihin, kotiin, ulkoiluttamaan lemmikkiä, lounaalle, tapaamiseen, harrastukseen? Viime kesänä työskennellessäni toimistossa, soitin kaikki työpuhelut työpaikan pihasta. Kävelin usein saman puun luokse tai liikuin ympäriinsä koko puhelun ajan. Lounaalle ja kahvitauolle oikaisin aina ulkoa pihan poikki, en sisällä käytäviä pitkin.

On tärkeää hyödyntää juurikin oman elinalueen lähiluontokohteita. Kun luontoilet siellä, missä muutenkin liikkuisit, on päivittäinen 10 minuuttia helpompi saada mahtumaan aikatauluun kuin aikatauluun.

Lisäksi, lähimetsiä ja puistoja hyödyntämällä osoitamme niiden arvon ja turvaamme siten myös niiden olemassaoloa. Selvityksen mukaan puolet suomalaisista asuvat alle 200 metrin päässä metsästä eikä se toinenkaan puoli asu kovin kaukana. Silti erityisesti kasvavissa kaupungeissa viheralueet eivät ole itsestäänselvyys eikä niitä saa pitää sellaisina.

Pyöräilemällä tai kävelemällä lähimetsään päivittäisestä luontoilusta ei synny myöskään päästöjä.

Päästötöntä retkeilyä lähimetsässä

Voi olla, että päädyt menemään joka päivä samaan paikkaan. Onko tämä ongelmallista? Ei, ellet itse koe niin. Mielipaikkojen on osoitettu edistävän luonnossa elpymistä ja mikä olisikaan parempaa kuin mielipaikan löytyminen läheltä kotoa!

On tärkeää tehdä kymmenminuuttisesta sinun oma hetkesi. Jätä siis parhaimmillaan puhelin kokonaan pois ja keskity hetkeen juuri siinä paikassa. Nyt on nyt ja tässä on tässä. Tokihan voit säästää 10 minuuttia elämästäsi tähän?

Päivittäinen luontoilu on aikaa itselle, mutta myös aikaa lähiympäristölle. Pyöriessäni lähimetsässä, jonka piti olla minulle jo läpikotaisin tuttu, ihan nolostuin tajutessani, etten tunne siitä puoliakaan. Talvi hukuttaa kesäiset polut lumeen, mutta avaa samalla koko muun metsän kuljettavaksi. Parilla ensimmäisellä kävelyretkelläni löysin jo kolme uutta lähemmäs 200-vuotiasta puuvanhusta sekä piilopaikan polkujen välistä, jonne kesällä haluan ehdottomasti tulla retkelle lehvästöjen sekaan!

Florence Williams puhuu kirjassaan Metsän parantava voima (Minerva 2017) “maltillisesta lumoutumisesta” (soft fascination). Aivojemme ajattelusta ja päätöksenteosta vastaavat osat lepäävät parhaiten meitä kiinnostavissa luonnonympäristöissä ja lumoutuminen vahvistaa tätä vaikutusta.

Lumoutuminen on eräänlainen luonnossa saavutettu flow-tila, vau!-hetki. On vain tämä paikka ja tämä tekeminen, olen yhtä ympäristön kanssa ja sulaudun sen aikaan ja liikkeisiin. Olen aiemmin kirjoittanut lumoutumisen olevan itselleni “ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.”

Juuri näitä kokemuksia olen saanut tähän mennessä päivittäisillä luontoretkilläni. Mielipaikkojen tavoin luonnossa lumoutuminen tukee elpymistä ja lumoutua voi lähes missä tahansa! Jopa sillä tutulla koirankusetuspolulla.

Uudenvuodenlupaukseni pitää. Aion yhä jatkaa päivittäistä luontohetkien etsimistä, oli se sitten kuinka taistelua tahansa. Lisäksi heitän nyt haasteen ihan kaikille:

Pian alkavan helmikuun kunniaksi kannustan jokaista etsimään arjestaan ja lähiympäristöstään lumoutumisen kokemuksia. Kerro niistä sosiaalisessa mediassa sanoin tai kuvin ja levitä lumoutumisen sanomaa aihetunnisteilla #helmikuuhaaste ja #februaryfascination.

Vielä lopuksi 10 vinkkiä, miten voit tehdä hetkestäsi lähiluonnossa kiinnostavamman:

Kaikki kuvat ovat omiani.

Voiko eri luontoyhteysmenetelmistä olla oikeasti apua? – Metsäterapiapäivien satoa, osa 2.

Osallistuin kansainvälisille metsäterapiapäiville (International Forest Therapy Days eli IFTD) elokuussa 2018 nähdäkseni, minkälaista hyötyä niin sanotusta metsäterapiasta voi olla ja minkälaisia menetelmiä on ylipäätään olemassa ja hyödyntääkö metsäterapia erityisesti jotain näistä.

Seminaaripäivä ja neljän päivän mittainen retriitti toivat uskomattoman muutoksen stressaantuneeseen ja rauhattomaan olooni, mutta ne tarjosivat myös tietoa ja maistiaiset useammasta eri menetelmästä. Uudet metsäterapiapäivät ovat jälleen tulossa tänä vuonna ja ilmoittautuminen mukaan on auennut!

Menetelmää moneen makuun

Jo ennen metsäterapiapäiviä olin kuullut monista eri nimisistä metsäterapia- tai luontoyhteysmenetelmistä. Pelkästään Suomessa on olemassa:

…Ja varmasti vielä muitakin, joista en ole kuullutkaan. Liittämieni linkkien takaa paljastuu vain osa kaikkiin menetelmiin liittyvästä tiedosta ja vain osa menetelmiä harjoittavista tahoista. Jos jokin tietty menetelmä kiinnostaa enemmän, kannattaa siitä etsiä itse aktiivisesti tietoa. Kaikista yllä mainituista ei ollut esimerkkejä viime vuoden metsäterapiapäivillä.

Olen huomannut, että osasta menetelmistä liikkuu kentällä paljon harjoittajia, jotka eivät perusta lähtökohtiaan tai harjoitteitaan tieteelliseen tietoon tai menetelmät perustuvat pseudotieteeseen. Tämä on hämmentänyt ja ärsyttänyt ja olen muutenkin ihmetellyt alan diversiteettiä.

Välillä tuntuu, että eri menetelmien harjoitusten välillä on selkeästi eri lähtökohdat ja selvä ero, ja välillä taas, että eroavaisuuksia on vain nimessä. Kaiken kukkuraksi pakkaa sekoittavat saman nimen alla tapahtuvat täysin eri filosofioihin pohjautuvat ohjaukset.

Kuva: Riku Malminiemi

Yhteistä kaikille menetelmille tuntuisi kuitenkin olevan päämäärä ihmisen hyvinvoinnin edistämiseksi ja elinvoimaisuuden kasvattamiseksi luontoyhteyden palauttamisen ja syventämisen kautta.

Saman on todennut metsäterapiapäivilläkin mukana ollut, Shinrin Yoku LA:n perustaja Ben Page Forest Bathing International -julkaisussa: “I believe it is a dream emerging all around the world. In practice, there are a diversity of ways the dream translates itself. This is not to say that one is better than any other, for they all come from one source: the desire to reconnect humanity with nature.”

Jos nämä menetelmät todellisuudessa ovat samaa… …sisältöä eri paketeissa, miksi eri menetelmiä on niin monta?

Onhan toki kauhean kiva, että voi käytännössä keksiä oman menetelmän, vetästä nimen hatusta (vinkki: kannattaa sisällyttää siihen sana “metsä” tai “luonto”) ja alkaa tuotteistamaan. Kun tutkimusnäyttöä luonnon terveysvaikutuksista tulee vielä laajemmin, kun luontohypetys lyö läpi lopullisesti ja kun metsähyppely, sammalpyllyily ja puunhalailu (kyllä, retroilu palaa muotiin) ovat kaikkien huulilla, voikin kivasti työllistää itsensä luontomatkailussa.

Mutta kuinka vakaa pohja eri menetelmillä tai niiden käyttämillä harjoitteilla on esimerkiksi hyvinvoinnin edistämisessä (sairauksista toipumisesta nyt puhumattakaan)? Länsimaisen terveystieteen järjestelmällisyyteen ja täsmäohjeisiin tottuneelle tämä kaikki kuulostaa perin sekavalta. Onko näille lukuisille luontoterapian muodoille olemassa yhtenäiset raamit? Eikö pitäisi olla?

Tiedän! Tiedän, että näitä mainitsemiani menetelmiä EI ole alunperin kehitetty terveydenhoitoon ja monien eri suuntauksien toimijat painottavatkin, etteivät tähtää sairauksien hoitoon (mikä on erittäin hyvä silloin, kun ei ole terveyden tai lääketieteen alan koulutusta!). Samat suuntaukset saattavat silti käyttää termiä “metsäterapia” (sana ‘terapia’ tulee muinaisen kreikan kielen sanasta, joka tarkoittaa parantamista), puhua “parantamisesta” ja “parantumisesta” tai markkinoida harjoitteitaan huojennuksena esimerkiksi stressiin tai uupumukseen.

Yksi terapia-sanaa käyttävistä suuntauksista on metsäterapiapäivillä viime elokuussa esitelty amerikkalainen Association of Nature and Forest Threapy (lyhyemmin ANFT), joka lähtee siitä asetelmasta, että metsä on terapeutti ja ryhmän opas käytännössä tämän “terapiaistunnon” mahdollistaja (“The forest is the therapist – The guide opens the doors”).

Japanilaisesta shinrin-yoku-perinteestä ammentava ANFT kouluttaa metsäterapiaoppaita ja järjestöllä on tarkat, standardisoidut menetelmät, joilla ihmisiä viedään luonnon äärelle. Filosofiana on, että luontoyhteyden saavuttaminen elvyttää ja auttaa näkemään metsien, vesien ja muiden olentojen itseisarvon sekä oivaltamaan, ettemme ole erillään muusta luonnosta.

Luontoyhteys itsessään on terapeuttinen kokemus.

Sinisiipi (Lycaenidae sp.) puolukan (Vaccinium vitis-idaea) lehdellä

Metsällä ja muilla viherympäristöillä tosiaan on hyvinvointia tukevia ja edistäviä vaikutuksia. Itse näkisin vieläpä todennäköisenä, että eri menetelmien harjoittajien kokemat hyödyt juontuvat alunperin samoista vaikutuksista. Metsäterapiapäivien seminaarissa esiintynyt tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen Luonnonvarakeskuksesta listasi tieteellisen tutkimuksen löydökset luonnon elvyttävästä vaikutuksesta.

Tutkimuksella on todennettu, että mitä lähempänä ihmisiä viheralueet ovat fyysisesti, sitä enemmän niitä käytetään. On myös todettu, että luonnon hyödyt lisääntyvät annoskoon kasvaessa. Siispä, mitä enemmän vietät aikaasi luonnossa, sitä voimakkaammin se sinuun vaikuttaa (suomalainen suositus on viettää vähintään viisi tuntia kuukaudessa luonnonympäristössä). Voimakkain positiivinen näyttö näyttäisi tällä hetkellä olevan luonnon ja mielenterveyden välillä.

Ei lääke, mutta lääkkeen kaltainen

Metsäterapian suuntaukset painottavat, ettei metsä ole lääke itsessään. Ei siis pidä heittää reseptiä nurkkaan ja jättää pillerimuotoista lääkitystä ottamatta.

Toisaalta toisille metsä voi toimia vähän kuin lääke. Lääkkeet saattavat auttaa pitämään oireet hallinnassa ja antaa energiaa hakeutua viikoittaisille psykoterapiaistunnoille, joissa tilanteen varsinainen purkaminen tapahtuu. (Tämä siis siinä tapauksessa, että potilaan kohdalla on päätetty yhdistää psykoterapia ja lääkkeet.) Samalla lailla metsässä kävely voi antaa voimaa kohdata vaikeat asiat ja luonnonympäristössä vietetyn ajan jälkeen saattaa olla valmiimpi terapiaistuntoon.

Myös perinteisiä psykoterapiamuotoja voi viedä metsään. Sen sijaan, että tapaisi potilaansa sisätiloissa, ekopsykologi Kirsi Salonen saattaa viedä heidät kävelylle ulos vihreään ympäristöön. Salonen on sanonut, että luontolähtöisessä terapiassa ihminen lähtee menemään nopeammin sitä kohti, mitä hän tarvitsee siinä hetkessä elämäänsä. (Suomen Luonto 7/18)

Luonnonympäristöillä on siis epäilemättä suurta potentiaalia, mutta esimerkiksi Salosen mukaan pelkkä oleskelu luonnossa ei vielä paranna vaan tarvitaan ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä tukevaa toimintaa. Tämän toiminnan ohjaus on terapeutin tai menetelmän vetäjän vastuulla. Tällä hetkellä Suomessa sosiaali-, terveys-, kasvatus- ja virkistyspalveluissa tavoitteellisesti käytettyjä luontomenetelmiä ja niiden laatua valvoo muun muassa Green Care Finland ry.

Syvän kunnioituksen ja lumoutumisen tuntemukset ovat usein tärkeä osa luontokokemusta. Kuva Skotlannin vaellukselta 2015.

Tarpeita voi olla erilaisia ja eri ihmiset saattavat löytää luontoyhteyden eri teitse. Yksi jooga-asennossa puuta vasten, toinen tikkuja järjestelemällä, kolmas metsän pohjalla kellimällä. Metsäisessä terapiaistunnossa (tai -kävelyssä!) koulutettu psykoterapeutti voi hyödyntää lukuisista eri metsä- tai luontoterapiasuuntauksista parhaimpia harjoitteita asiakkaan tilanteen ja oman osaamisensa mukaan. Kuten ekopsykologi Irma Heiskanen toteaa: “Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tämä etsii vesipuron lailla omat toteuttamisen uomansa.” (sit. Salonen 2010).

Ehkä siis onkin hyvä, että menetelmiä ja suuntauksia on erilaisia. Ala on myös vielä varsin nuori. ANFT-liikkeen perustaja Amos Clifford kirjoittaa asiasta näin: “Because this is a new practice, it’s too early to choose one way and say, ‘This is it!’.” (Forest Bathing International No. 1)

Kunhan menetelmät eivät vain jäisi toistensa jalkoihin.

Luontosuhde vai luontoyhteys? – Miksi meistä jokainen on lopulta luontoihminen

Vähän aika sitten sain häkellyttävän kunnian osallistua Yle Puheen Mahadura & Özberkan -ohjelmaan. Keskustelimme juontajien ja luontokuvaaja, toimittaja ja kirjailija Kimmo Ohtosen kanssa suomalaisten luontosuhteesta. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin Retkipaikan puolella.

Siitä, miten sujuvasti haastattelu meni, voi olla montaa mieltä, mutta tuon vajaan tunnin aikana ehdimme kahlata läpi monia syitä, miksi emme saisi unohtaa luontosuhdettamme. Tai – kuten itsekin keskustelun aikana sanoin – emme pysty unohtamaan.

Kun arkipäivän keskustelussa puhutaan siitä, että nykyajan ihmisillä, ja erityisesti nuorisolla, luontosuhde olisi katoamassa, tarkoitetaan hyvin eri asioita. Monet esimerkiksi tuntuvat tarkoittavan luontoon liittyvän tiedon katoamista. Kuten sitä, mistä ruoka tulee, miten se tehdään ja miten luonnossa liikutaan. Käsitys näistä on luonnollisesti konkreettisempi heillä, ketkä kasvavat lähellä alkutuotantoa tai liikkuvat luonnossa työkseen tai harrastuksena.

Kun ihmisiltä itseltään sitten kysytään, millainen heidän luontosuhteensa on, he vastaavat, että käyvät kesäisin poimimassa mustikoita.

No hyvä on.

Marjanpoiminta on ravinnon hankintaa luonnosta ja paluu varhaisimpiin ruuanhankintamenetelmiin. Luontosuhde on kuitenkin paljon enemmän kuin se, mitä itse saat metsistä.

Luontosuhde on kaksisuuntaista vuorovaikutusta ympäristön ja ihmisen välillä. Aloitetaan nyt kuitenkin siitä, kuinka riippuvaisia me olemme luonnosta.

Kaikki, mitä ihminen on ikinä keksinyt tai rakentanut, on saanut materiaalinsa ja myös innoituksensa luonnosta. Perustarpeisiimme kuuluvat syöminen, juominen ja suojautuminen. Ilman mahdollisuutta kasvattaa ja hyödyntää luonnon osasia, koko ihmiselämä olisi mahdotonta.

Luontosuhde ei siis ole mitään, minkä voisi tuosta noin vain unohtaa tai kadottaa. Tällöinhän unohtaisit syödä tai juoda tai pukea edes päälle! Olet kiinteässä, katkeamattomassa yhteydessä luontoon, halusit tai et. Kuten P. Wesley Schultz kirjoittaa: “Me olemme kaikki osa luontoa, me synnymme luonnossa, kehomme ovat osa luontoa ja luonnonlait koskevat meitäkin.”

Myös ihmisessä itsessään on luontoa. Olemme yksi laji muiden joukossa ja yksistään kehomme tarjoaa elinympäristön lukuisille muille lajeille. Ihomme asuttaa mikrobeja lähes kahden neliömetrin alalla ja suurin metropoli pikkuväelle on suolisto. Ei olla varmoja, kuinka paljon ihmisessä asustaa bakteereja, mutta niiden arvioitu kokonaismassa on lähes 1,5 kg.

Miten siis voisitkaan väittää, ettei sinulla olisi ikiomaa luontosuhdetta. Suhteen muodostumiselta kun ei ole voinut välttyä. Olemme lajina myös tiiviissä vuorovaikutuksessa muiden lajien kanssa. Välillä niinkin tiiviissä, että joidenkin lajien evoluutiokehitys on kulkenut käsi kädessä ihmisen evoluutiokehityksen kanssa. Tästä yhtenä esimerkkinä kihomato (Enterobius vermicularis), loinen, joka on erikoistunut ainoastaan ihmiseen.

Olemme siis erottamaton osa ympäristöämme. Siitä seuraa se, että omalla toiminnallamme on vaikutusta myös ympäristöön. Kaikella ihmisen tekemisellä on seurauksensa. Mitä syömme, minne menemme, miten sinne kuljemme, miten ja missä asumme, miten käsittelemme jätteemme, millä rakennamme, mitä puemme päälle ja millä lämmitämme kotimme, mitä teemme työksemme… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kuten Kimmo Ohtonen radio-ohjelmassa sanoi, ihminen on varsin aggressiivinen laji – sekä levittäytymään että hyödyntämään luontoa. Mutta nyt ei pidä kuitenkaan olla ylimielinen! Myös muilla ekosysteemin osasilla on vaikutusta ekosysteemin toimintaan. Minua erityisesti kiehtonut esimerkki on Yhdysvaltojen Yellowstonen kansallispuistosta.

Olemme kivuliaan tietoisia siitä, että juuri ihminen on muun muassa kuudennen sukupuuttoaallon ja ilmaston lämpenemisen pääasiallinen aiheuttaja. Positiivinen asia kuitenkin on, että koska olemme merkittävässä vaikuttajan asemassa, voimme tehdä myös kaikkea hyvää!

Vieläkö olet sitä mieltä, ettei sinulla ole luontosuhdetta? Puhuttaessa luontosuhteesta (tai sen katoamisesta), tarkoitetaankin mielestäni varsin usein luontoyhteyttä. Mutta mitä se on? Yritän muotoilla sitä auki.

Luontoyhteys on yksilön henkilökohtaisen tunnesiteen muodostumista luonnonympäristöön sekä ne kaikkien merkitysten kokonaisuudet, joita yksilö antaa ympäristölle. Se on henkinen tai hengellinen yhteys, josta yksilö hakee muuta kuin ruokaa tai fyysistä suojaa.

Tutkijat määrittelevät luontoyhteyden luontorakkaudeksi ja välittämiseksi tai fyysiseksi tai psyykkiseksi ykseyden kokemukseksi. Britannian luontojärjestö The Royal Society for the Protection of Birds (lyhyemmin RSPB) on määritellyt luontoyhteyden empatian, ykseyden ja vastuun tuntemiseksi luontoa kohtaan – hyvin pitkälti samoin kuin Schultz.

Järjestö on ollut huolissaan brittinuorten luontoyhteyden heikkenemisestä. Huoli johtaa ajatuksesta, että ilman lapsena muodostettua luontoyhteyttä nuoret eivät välitä luonnosta tai ole kiinnostuneita sen suojelemisesta aikuisena.

Tieto luonnosta ja sen ahdingosta ei siis yksistään riittäisi motivoimaan ympäristöystävällistä käyttäytymistä. Samaan viittaa tänä vuonna julkaistu Home to Us All -raportti, joka toteaa, että suurimmat ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät ovat lapsena saadut myönteiset luontokokemukset sekä lapselle läheiset luonnonsuojelun roolimallit.

Myös suomalaiset luontojärjestöt ja ympäristöpedagogit tietävät tämän. Ehkä käytetyin ympäristökasvatuksen pedagoginen malli on Palmerin puumalli. Malli korostaa, että, ollakseen tehokasta, ympäristökasvatuksen tulisi tapahtua yhtä aikaa kolmella tasolla. Yksi näistä tasoista on henkilökohtaisten kokemusten saaminen luonnossa toimimisen kautta, merkitysten antaminen ja tunneyhteyden kokeminen. Siis luontoyhteyden muodostaminen.

Palmerin puumalli (Palmer 1998)

Siinä missä luontosuhde on meissä kiinni yhtä tiukasti kuin ihomme, on luontoyhteys hiipuvaa sorttia. Mikäli kukaan ei tajua viedä lapsia luontoon, on hyvin todennäköistä, että kynnys hakeutua sinne myöhemmin itse on korkeampi. Tällöin positiivisia kokemuksia luonnossa ei pääse syntymään.

Onneksi monet vievät lapsia luontoon. Jopa koulussa. Tätä kannustamaan julkaistiin tällä viikolla #Ulkoluokka-hankkeessa Loikkaa ulkoluokkaan – opas ulkona opettamiseen, joka löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kirjan julkistustilaisuudessa esiintynyt Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Arja Kaasinen mainitsi luontosuhteen ohella termit “luontosokeus” ja “luonnonlukutaito”.

Ensimmäinen vältetään, kun opetetaan jälkimmäistä. Ulkona.

Itse koen luontoyhteyttä aina, kun pysähdyn arkistenkin asioiden äärellä pohtimaan omaa vaikutustani luontoon ja toisaalta luonnon vaikutusta minuun. Vaihtoehtoisesti saatan tehdä jotain luontoyhteyttä syventävää, kuten opetella uuden kädentaidon. Luontoon meneminen, luonnon aistiminen ja siitä nauttiminen sekä luonnonmateriaalien käsittely tietoisesti läsnäollen tuo konkreettisesti esille sen, miten olemme osa luontoa ja maisemaa juuri siinä hetkessä.

Luontosuhteen toteuttaminen tietoisesti vahvistaa siis positiivista luontoyhteyttä. Ehkäpä luontoyhteys onkin osa luontosuhdetta ja sen – henkisen yhteyden kattava – alakäsite.

Miksi sitten paasaan jatkuvasti luontoyhteydestä (ja postailen jotain pajunpunontaohjeita blogiini)? Voisi kuvitella, että sanoilla leikittely on lähinnä semantiikkaa. Olisi kuitenkin tärkeää käyttää oikeita termejä, sillä niin pitkään kuin ihmiset luulevat, ettei heillä ole suhdetta luontoon, niin pitkään voimme jatkaa harkitsematonta ja kestämätöntä elämäntapaa. Elää ajatuksissamme luonnon ulkopuolella – ei luonnossa.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että positiivisen luontoyhteyden ylläpitäminen kannustaa ja motivoi toimimaan ympäristön puolesta. Lisäksi luontoyhteyden buustaaminen ulkoilulla voi olla hyväksi myös yksilölle itselleen. Viheralueilla oleskelun nimittäin tiedetään edistävän ihmisen terveyttä monella eri tapaa. Kaikkiaan 143 tutkimuksen tulokset osoittavat viheralueiden laskevan verenpainetta, sydämen sykettä, kortisolihormoni-tasoja ja vähentävän diabeteksen riskiä ja sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta.

Luontosuhde sinulla siis on jo, luontoyhteyttä sinä tarvitset!

Varsinaista luomisen tuskaa ja todellista luonnon lumoa – Pajutöistä apua luontoyhteyden ylläpitämiseen pimeänä ja kylmänä vuodenaikana

Pajut! Nuo läpitunkemattomat pöheiköt, iänikuiset maanvaivat vai paluu lapsuuden pajupillien keväisiin säveliin? Mitä pajusta ensimmäisenä tulee mieleen, riippuu varmasti jokaisen omakohtaisista kokemuksista tämän monipuolisen kasvin kanssa. Itselleni mieleen tulvahtavat pajunkuoren tuoksuiset mökki-illat marraskuussa, kun päivän keruuoperaatio palkitaan kauniisti taipuvilla pajun varvuilla. Pimeänä ja lumettomanakin ajankohtana on yllättävän helppo ylläpitää omaa luontoyhteyttä – suoraan luonnonmateriaaleista monimuotoisimman kautta.

 

Käsitöiden tekeminen luonnonmateriaaleista on itselleni yksi tärkeä tapa ylläpitää luontoyhteyttä. Eikä yksistään siksi, että prosessiin kuuluu olennaisena osana ulos ja metsään meneminen materiaalien hankkimista varten. Materiaalien värimaailma on rauhoittava ja kerääminen triggeröi luolamiesaivojemme mielihyväkeskusta. Materiaalien keruureissulta palaan aina virkistyneempänä ja iloisempana kuin tavalliselta kävelylenkiltä.

Luonnonmateriaalien tekstuuri ja näppituntuma vaihtelevat monipuolisesti eikä ole olemassa kahta identtistä oksaa, marjaa tai kaarnan palaa. Käsityöt myös tuoksuvat – luonnollisesti – luonnolta. Niistä ei varmasti irtoa myrkyllisiä palonestoaineita tai ftalaatteja. Parasta luonnonmateriaaleista tehdyissä käsitöissä kuitenkin on, että lopulta ne maatuvat ja palautuvat turvallisesti osaksi luonnon kiertokulkua.

Luonnonkäsityöt pakottavat lähtemään ulos myös talvisaikaan. Ja erityisesti nyt jouluvalmistelujen aikana! Mutta mitä voi löytää talviunisesta luonnosta? Voisi kuvitella, ettei luminen vuodenaika olisi paras mahdollinen ajankohta, mutta talvi ei suinkaan ole este materiaalien hankinnalle. Itse asiassa, pajutöitä voikin tehdä ainoastaan vihreän ajan ulkopuolella!

Paju on monille tuttu keväisistä pajunkissoistaan ja suurimmalla osalla kokemukset pajun käsittelystä varmasti rajoittuvatkin virpomisoksien keruuseen ja koristeluun pääsiäisen aikaan. Pajussa on kuitenkin potentiaalia niin moneen muuhunkin asiaan!

Virpomisen juuret ovat todennäköisesti Suomen kristinuskoa vanhemmalta ajalta. (Relve 1997) Samaten pajutöiden käsityöperinne on ikiaikainen. Suomessa pajusta on tehty koreja, vateja ja kantoesineitä, mutta muinaisessa Assyyriassa pajua käytettiin jopa veneiden valmistuksessa.

Yhteyttä menneeseen ja omiin kulttuurisiin juuriini koenkin eniten juuri luonnonmateriaaleja käsitellessäni. Ehkä luontoyhteys onkin samalla myös yhteyden löytämistä esi-isiinsä. Historiallisen jatkumon löytämistä ja sen osaksi tulemista.

Pajusta punottu lankakori

Hendrik Relve kirjoittaa mainiossa Puiden juurilla -kirjassaan, kuinka ihmiset ovat perinteisesti suhtautuneet pajuun halveksivasti. Ovathan tehokkaasti kasvavat pajukot kuitenkin olleet maanraivaajien, viljelijöiden ja metsänkasvattajien riesana. Tästä asenteesta juontuvat monet sanonnat, kuten “syöttää pajunköyttä”.

Pajut, ja tarkemmin sanottuna juurikin pajunkissat, ovat kuitenkin korvaamattomia muulle luonnolle. Keväisin paju kukkii monesti ensimmäisenä kasvina tarjoten ravintoa talvihorteesta kömpiville hyönteisille. Paju taipuu moneksi koriksi, koristeeksi ja kalusteeksi (kuori jopa virsuiksi!), kun taitaa kikat. Kuka tahansa voi nämä kikat oppia ja tehdä pajutöitä eikä se välttämättä vaadi edes työkaluja – joskin oksasakset tai puukko helpottavat paljon. Taikavarvut, joilla etsitään maanalaisia lähteitä tai vesisuonia, on perinteisesti tehty pajusta. Pajun kuorella on myös värjätty lankoja ja kankaita, jolloin tulokseksi on saatu keltaista ja ruskeaa väriä.

Käyttöesineiden ja värin lisäksi pajusta saadaan lääkettä. Pajun kuori sisältää nimittäin salisiinia, joka hajoaa ihmisen elimistössä salisyylihapoksi. Kuulostaako tutulta? Aivan. Vastaavaa ainetta, asetyylisalisylaattia, on aspiriinissa. Salisiinin nimi johdannaisineen tuleekin alunperin pajun tieteellisestä sukunimestä Salix. Alunperin särkylääkkeen vaikuttavat aineet eristettiin suoraan kasveista, mutta sittemmin ainetta opittiin valmistamaan keinotekoisesti. Pajun kuoresta tuotettua särkylääkettä saattaa vielä löytää luontaistuotekaupoista ja pajunkuorirohdosta voi valmistaa itsekin.

Näiltä pohjin sanoisin, että ihmiset ovat perinteisesti pahasti aliarvioineet pajun mahdollisuudet.

Keruu

Pajun kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Pajua otettaessa tuleekin aina kysyä lupa maanomistajalta. Joissain tapauksissa myös kaupunki saattaa antaa luvan kerätä pajua mailtaan – esimerkiksi jos keruu suoritetaan käsin ja käyttö on vähäistä ja tulee omiin tarpeisiin.

Kuoripaju kerätään kasvukauden ulkopuolella, lehdettömänä aikana. Kesä ei siis pajun kannalta ole lainkaan oikea aika materiaalin keruuseen. Syy on siinä, että käsiteltäessä pajun kuori lähtee helposti irtoamaan lehtimisen aikana. Syksyllä ja talvella kuori on kiinni puussa.

Sopivaa pajua kannattaa etsiä esimerkiksi sähkölinjojen alta.

Paju valtaa nopeasti aukeat ja vetiset paikat, joten sitä kannattaa etsiä rannoilta, peltojen laidoilta, tienpientareilta ja hakkuuaukoilta. Myös isojen sähkölinjojen alta kannattaa katsoa. Linjojen alus pidetään avoimena, joten kasvustoa täytyy harventaa säännöllisesti muutaman vuoden välein. Oikeaan aikaan paikalle sattuessa kerääjää voikin odottaa valmiiksi pätkityt pajunoksat.

Punontatöihin pajusta käytetään uusin vuosikasvu. Vuosittain kasvi kasvattaa suoran oksahuiskan. Nämä haarattomat ja taipuisat piiskamaiset vitsat ovat parasta materiaalia. Niitä kannattaa kerätä reippaasti eri mittaisia ja eri paksuisia sillä pajutöiden eri vaiheissa tarvitaan erilaisia pajuja.

Katkaise oksa siististi tyvestä. Älä revi, taita tai kuori muuta kasvia, se ei tykkää siitä. Kerää pajuja laajalta alueelta, älä vain yhdestä pensaasta. Pajuja kasvaa Suomessa yli kolmekymmentä lajia ja oksat voivat olla eri värisiä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kuivuessaan ne muuttuvat samansävyisiksi. Luonnonmateriaalien sävyt tuppaavat lisäksi sointumaan keskenään loistavasti ja pieni kirjavuus vain piristää tekemällä lopputuloksesta yksilöllisen ja ainutlaatuisen näköisen.

Kansalaisopiston pajutyökurssilla tekemäni kori. Kori on tehty 100 % luonnonmateriaaleista eikä sitä ole värjätty mitenkään. Vihreä väri tulee eräästä pajulajista ja punainen korallikanukasta (Cornus alba ‘Sibirica’). Kuva on otettu juuri korin valmistumisen jälkeen ja vuosien saatossa värit ovat hiipuneet. Nykyisin kuvan vihreä on kauniin vaaleanruskea ja kuvan kirkkaan punainen on tumman viininpunainen.

Esikäsittely ja säilytys

Tuo pajut sisään vasta, kun aiot tehdä niistä jotain. Parhaina pajut säilyvät odottaessaan ulkona kostessa ilmassa. Mikäli pajut ovat kovin jäisiä, anna niiden sulaa ennen taivuttelun aloittamista.

Erottele pitkät ja lyhyet, ohuet ja paksut pajut omiin pinoihinsa. Aseta kaikki vitsat sankoon tyvet pohjaa kohti ja nosta latvuksista samanmittaiset yksilöt nippu kerrallaan pois sangosta. Siisti ja tasaa jokaisen nipun pajut leikkaamalla vitsat samanpituisiksi latvoista.

Pajunippu laitetaan saaviin tai ämpäriin tyvipää edellä erottelua varten.
Samanmittaiset pajunvitsat nostetaan nippu kerrallaan erilleen muista.
Eri pituisia pajunippuja

Sisälle tuotaessa talvihorteessa olevat, tyhjät oksat saattavat kohta olla täynnä pajunkissoja. Mitä tapahtui?! Ei hätää. Tämä tarkoittaa vain, että paju on yhä elossa ja herännyt horteesta. Valkeat pajunkissat ovat pajun kehittyviä kukintoja, joilla on ympärillään eristävä “turkis”. Ne talvehtivat valmiina silmusuomujen alla läpi kylmän vuodenajan. Huoneen lämpö houkuttelee ne puhkeamaan esiin.

Pidempi säilytys huoneilmassa kuivattaa pajun, minkä jälkeen oksat eivät enää taivu vaan katkeavat. Tästä huolimatta pajutyötä ei suinkaan tarvitse saada valmiiksi yhdeltä istumalta. Keskeneräisen pajutyön voi viedä parvekkeelle tai pihavarastoon, missä lämpötila ja ilmankosteus ovat samat kuin ulkona.

Yhdenkään kerätyn vitsan ei tarvitse mennä hukkaan. Ylijääneitä pajunvitsoja voi nimittäin myös säilöä. Pitkä säilytys kuivattaa oksat. Ne voi kuitenkin herätellä takaisin taipuisiksi liottamalla vedessä. Tähän liittyen on tosin annettava varoituksen sana: Oman kokemuksen perusteella totaalisesti kuivunutta oksaa ei saa enää heräämään, eli ylipitkää säilytystä tai nopeaa kuivatusta huoneen lämmössä ei kannata kokeilla.

Punonta

Työstä riippuen tarvitset erilaisia apuvälineitä, mutta perinteisesti oksasakset ja/tai puukko riittävät mainiosti. Lisäksi saatat tarvita:

  • piikin
  • pihdit
  • sisalia tai matonkudetta (pajunippujen sitomiseen)
  • rautalankaa (esim. kaaospallon tekoon)
  • vasaran ja nauloja ja esim. lastulevyä (korinpohjaa varten)
  • styrox-levyn (pajupystiä ja amppeleita varten)

Punomaan oppii monien kansalaisopistojen kursseilla, mutta punontaohjeita löytyy myös kirjoista ja netistä, esimerkiksi tämä amppeliohje.

Kaaospallossa on vähän sääntöjä. Ehkä siksi se ei varsinaisesti lukeudu lemppareihini! 😀

Alkuun punonta saattaa käydä näpeille ja jopa sattua. Varsinaista luomisen tuskaa! Kärsivällisyys auttaa ja apu löytyykin lopulta materiaalista itsestään. Pajun kuoren luonnolliset särkylääkkeet poistavat kivun ja jäljelle jää innostuksen ja inspiraation hehku koko kehossa. Todellista luonnon lumoa.

Tuoretta kuoripajua työstettäessä tulee muistaa, että valmis työ kutistuu kuivuessaan. Kannattaakin yrittää tehdä punoksista mahdollisimman tiiviitä ja sidoksista mahdollisimman tiukkoja. Pajua taivutellessa kannattaa myös olla varovainen, ettei murra ja katkaise vitsaa. Vitsan kiertäminen sormien välissä auttaa pajua taipumaan haastavissakin paikoissa ja ehkäisee murtumista.

Mikäli paju katkeaa, ei hätää, voit korvata sen joko osittain tai kokonaan uudella pajulla. Leikkaa tällöin sekä katkennut paju (siististä kohtaa murtumakohdan takaa) että uusi paju viistoon. Jatka punontaa uudella pajulla niin, että uusi ja vanha vitsa kulkevat hetken aikaa reippaasti päällekkäin (viistoon leikkaaminen auttaa siten, ettei liitoskohdasta tule liian paksua).

Aluksi punominen saattaa tuntua sormissa ikävältä. Sitä ei kuitenkaan tarvitse säikähtää. Kuuluu asiaan ja vaiva unohtuu punonnan edetessä.

Paju on mitä monipuolisin luonnonmateriaali mitä tulee erilaisiin käyttötapoihin tai käsitöihin. Pajun ihmeet ovat myös tavoitettavissa lähes missä tahansa ja suurimman aikaa vuodesta. Kannattaa siis tutustua tähän varsin vaatimattomaan puuhun ja antaa luonnonvoiman virrata omaan talveen!

Kirjallisuutta:

Mortensen, M. 2003. Pajunpunonta. Atena. (ISBN: 9789517962988)

Relve, H. 1997. Puiden juurilla – Puut ja pensaat luonnossa ja kansanperinteessä. Atena. (ISBN: 9517962746)

Rinne, T. 2005. Kauneimmat pajutyöt ja muita käsityöideoita metsän puista. Gummerus. (ISBN: 9789512067411)

Pajutyöt kannattaa aloittaa helpoilla ja yksinkertaisilla projekteilla, kuten kranssikoreilla, tarjoiluvadeilla tai kukka-amppelilla. Kuvassa ovat vasemmalta: amppeli, sangallinen kranssikori ja puinen linnunpesä.
Paju tuo esimerkiksi joulupöytään rustiikkista henkeä ja luonnonläheisyyttä.
Pajuista punottu lintujen ruokintapaikka
Kun kokemusta karttuu, voi siirtyä haastavampiin punontatöihin, kuten vaikkapa tähän kukkakoriin.
Pajupysti on varsin helppo ja nopea tehdä. Valitse loimipajuiksi noin sormen vahvuista pajua ja kudepajuiksi reilusti ohuempaa. Ennen ja jälkeen kuteen tehdään sitova kerros kahdella kudepajulla kutomalla joka toisen loimipajun takaa ja joka toisen edestä. Varsinaisen kudeosuuden voi tehdä vaikka ranskalaisella laitapunoksella, kuten esimerkiksi tässä blogissa on ohjeistettu.
Ja eikun heti käyttöön!
Kaksimetrinen pajukaari on suurin tekemäni pajutyö. Sitä työstettiin useampi päivä kesämökillä keväästä 2017. Olen nähnyt pajusta toteutettavan kokonaisia huonekaluja ja patsaita puutarhaan. Kuva: Riku Malminiemi
Valmis pajukaari
Pajukaari tuli häidemme vihkiseremonian paraatipaikalle. Kuva: Viivi Häkkinen
Kuva: Viivi Häkkinen

Kuoleman syleilystä elämän pyhyyteen – Kuinka masennus on auttanut löytämään yhteyden kaikkeuteen

CW: Kuolema, itsemurha, itsetuhoiset ajatukset

Olen välttänyt kuolemasta kirjoittamista, vaikka syvimmän masennuskauden aikana kuolema ja itsetuhoisuus ovat olleet välillä päivittäin ajatuksissani. Olen tehnyt periaatepäätöksen olla kirjoittamatta näistä ajatuksista, koska itsemurhista uutisoiminen tunnetusti aiheuttaa hetkellisen piikin itsemurhayrityksissä (Werther-efekti). Itsemurhasta avoimesti puhuminen ei kuitenkaan lisää riskiä tehdä itsemurhaa vaan päinvastoin saattaa auttaa käsittelemään vaikeita tuntemuksia ja siten ehkäistä itsemurhia.

Ennen pahinta romahdusta en juurikaan ajatellut kuolemaa. Se ei koskaan tuntunut ajankohtaiselta asialta, ja näinhän sen nuorilla kai pitäisikin olla. En ole myöskään koskaan pelännyt kuolemaa, vaikka minulla on kyllä ollut kavereita, jotka ovat. Monet heistä ovat hakeneet apua henkilökohtaisesta uskostaan Jumalaan ja päässeet tätä kautta sinuiksi pelkojensa kanssa. Ateistina koen, ettei tämä olisi itselleni mahdollinen keino.

Muutenkin olen miettinyt, menetänkö jotain olennaista, kun en usko Jumalaan. Puuttuuko minulta tiiviin uskonnollisen yhteisön lisäksi hengellinen yhteys johonkin suurempaan? Tarvitseeko ihminen hengellisyyttä tai henkisyyttä voidakseen hyvin?

Kuva: Pixabay

Kysyin tätä uskonnon, luonnon ja terveyden yhteyksiä tutkivalta Henrik Ohlssonilta. Tapasin hänet viime elokuussa Karjalohjalla järjestetyillä metsäterapiapäivillä. Ohlssonin mukaan henkisyyden toteuttaminen ei vaadi järjestäytynyttä uskontoa. Tiedustellessani hänen näkemystään henkisyyden terveydellisistä vaikutuksista hän viittasi WHO:n käsitykseen terveydestä. WHO:n mukaan terveys kattaa fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen terveyden, mutta asiantuntijoiden kesken on ollut keskustelua, tulisiko määritelmää laajentaa kattamaan myös henkisyys. Elämän laadun arviointia varten on esimerkiksi kehitetty työkalu, jossa mitataan myös henkisyyttä.

Jonkinlainen henkisyys on epäilemättä osa ihmisen perusluonnetta. Tästä kertovat monet ateistiset henkiset liikkeet. Sekulaarisessa maailmassa henkistymisen kokemuksia haetaan muualta kuin perinteisistä uskonnoista. Esimerkiksi luonnosta.

Sanotaan, että metsä on suomalaisen kirkko. Miksi juuri luonto voi tarjota henkistymisen elämyksiä?

Luonto tarjoaa monesti samoja asioita kuin uskonnot. Luonnossa voi kokea olevansa pieni ja mitätön, mutta samalla osa jotain valtavan paljon suurempaa kokonaisuutta. Ohlssonin mukaan luontokokemus voi parhaimmillaan olla lähellä hengellistä kokemusta.

Kivitaulu Jyväsjärveä kiertävän rantaraitin varrella. Kivessä lukee “Vapauta mielesi”.

Tiedämme tutkimustuloksista, että mielemme rauhoittuu metsäkävelyllä ja luonnossa oleskelu parantaa keskittymiskykyä. Ohlssonin mukaan monet uskonnolliset rituaalit toimivat pitkälti samalla tavalla.

Luonnon kauneus ja ihmeellisyys lumoaa. Samoin monet uskonnolliset rakennukset on rakennettu tarkoituksella kauniiksi ja niiden interiöörit lumoavat uskonnon harjoittajan. Luonto on myös täynnä mystiikkaa ja salaperäisyyksiä (myös tutkijoille!), kun sitä pysähtyy miettimään.

Luonto myös vastaa uskontojen tavoin elämän suuriin kysymyksiin. Yhtenä niistä kuoleman arvoitukseen ja siihen, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Kuva: Pixabay

Ennen masennustani kuolema ei ollut minulle ajankohtainen, joten en ollut myöskään juurikaan pohtinut sen jälkeisiä asioita. Syviin vesiin vajotessani myös kuoleman ajatukset tulivat lähelleni. Välillä ajattelin hyvin tyypillisesti, kuinka helppo tapa se olisikaan päättää kaikki vaikeudet. Noh, se oli toki vain ajatus, ja kuten tiedämme, pelkät ajatukset tarjoavat vain harvoin totuutta.

Kuoleman ajatuksen läsnäolo sai minut kuitenkin tutkimaan sitä tarkemmin. Minkälainen suhde minulla edes on kuolemaan? Aikaisempi välinpitämätön ja ehkä jopa välttelevä suhde muuttui masennuksen kehittyessä tiiviiksi itsetutkiskeluksi. Puhuin kuolemasta myös avoimesti ääneen lähimmilleni. Lopulta olen päässyt pisteeseen, jossa olen sinut kuoleman ajatuksen kanssa ilman kuolemisen toivetta. Kuoleman turvallisen, hyväksyvän ja avoimen käsittelyn seurauksena siitä on tullut vähemmän mystinen ja houkutteleva.

Kulttuurissamme puhutaan kuolemasta vähän ja siihen muutoin kuin negatiivisesti suhtautuminen tuntuisi olevan tabu. Jopa tätä kirjoittaessani päässäni varoittelee ajatus jonkinlaisesta rajojen rikkomisesta. Jokainen yksittäinen elinkaari päättyy kuitenkin lopulta kuolemaan, joten (ottamatta kantaa siihen, milloin ja miten se tapahtuu) oman kuolemansa pelkääminen tuntuu jokseenkin turhalta touhulta.

Joissain tilanteissa kuoleminen voi toki pelottaa. Kuten vaikkapa silloin, kun kokee akuuttia kuolemanvaaraa. Pelko nousee luonnostaan itsesuojeluvaistostamme. Muulloin en kuitenkaan miellä kuolemaa pelottavaksi tai edes pahaksi asiaksi – olen jopa oppinut näkemään siinä kauneutta.

Kuulostanko nyt ihan kahelilta? Ehkä pitäisikin vähän avata tapaa, jolla olen päätynyt kuoleman mieltämään.

Kuolema on luonnollinen osa elämää ja ilman kuolemaa ei olisi myöskään elämää käsitteenä. Vaikka näkisimme kuoleman pahana ja taistelisimme sitä vastaan kaikin keinoin, emme voisi sitä poistaa. Me kaikki kuolemme jossain vaiheessa.

Kuva: Pixabay

Kuoleminen on siis väistämätöntä. Tässä luonnon kiertokulun ajatteleminen lohduttaa. Se auttaa ymmärtämään, ettei mikään todella katoa. Muuttaa vain muotoaan. Kaikki on alati liikkeessä eikä mikään pysy muuttumattomana. Termodynamiikan ensimmäisen lain mukaan energian määrä maailmankaikkeudessa on vakio. Mitään ei siis synny tyhjästä tai katoa, vaan energia vain muuttaa muotoaan.

Kuollessamme mekin muutamme muotoamme. Meihin sitoutuneet eri energian muodot vapautuvat ja siirtyvät muualle biologisen toiminnan ja kemiallisten reaktioiden seurauksena. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi muuta kokonaisuutta. Tai siis ne ainesosat, ne molekyylit, joista koostun, siirtyvät. Minä konseptina katoan. Ajatteluni luultavasti lakkaa, persoonani, Sini-nimisenä ihmisenä tunnettu hetkellinen kokonaisuus lakkaa olemasta. Vaan se, mistä koostun, siirtyy elämään uutta elämää ja kokoamaan uusia kokonaisuuksia.

Näiden kokonaisuuksien rajat ovat lopulta häilyviä. Missä kohtaa voimme sanoa, että minä lakkaan olemasta ja minusta tulee jotain muuta? Siinä kohtaa, kun lakkaan hengittämästä ja sydämeni lyömästä? Vai siinä kohtaa, kun hajottajat ovat siirtäneet tarpeeksi suuren osan rakennusaineistani maaksi?

Samanlaisia kysymyksiä kysytään usein aborttikeskustelussa. Missä vaiheessa yhdestä ihmisestä tulee kaksi ihmistä? Missä kohtaa naisen hedelmöittynyt munasolu onkin jo kokonainen ihminen? Samoin voidaan kysyä, missä kulkee minun ja toisen elämänmuodon välinen raja? Kuoleman pohtiminen on auttanut minua tätä kautta näkemään kokonaisuuksia ja yhteyden muihin eliöihin ja… no, kaikkeen.

Eräänä kesäyönä rakensimme tilataideteoksen Tuomiojärven rantaveteen kivistä ja kasveista. Oli lämmin täyden kuun yö ja myös vesi oli lämmintä. Tämä luonnon “jumalpatsas” seurasi keskiyönuintiamme kynttilöiden valossa.

Mikä kuolemassa sitten voisi pelottaa? Ehkä se on juurikin se, että kuoleman kohtaaminen on ennen kaikkea luopumista. Luopumista itsensä ajatuksesta.

Minun ongelmani oli, etten pelännyt niinkään kuolemaa, vaan elämää. Ja kuten jokaista pelkoa, tätäkin täytyy käsitellä. Tavoitteenani on päästä tästä pelosta eroon kokonaan ja vastaus saattaa piillä yllättäen henkisyyden löytämisessä luontoyhteydestä.

Kun lähden vaeltamaan erämaahan tai kävelemään metsäiselle lenkkipolulle, astun itselleni pyhään paikkaan. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi tätä pyhänä pitämääni kokonaisuutta.

Syvempi luontoyhteys kuitenkin opettaa, ettemme ennen kuolemaakaan ole erillisiä luonnon kokonaisuudesta. Ykseyden löytäminen luonnon kanssa voi auttaa löytämään oman elämänsä pyhyyden jo nyt.

Kuva: Ilkka Sirjonen

Paras aloitus kesälle! – Hortoilu syventää luontosuhdetta

“Seisot ruuan päällä!”

Keväisillä kävelyillä kävelyseura saattaa päästä todistamaan äkillistä kiekausta, sukellustani pusikkoon tai sitä, että kävelylenkki jumahtaa paikoilleen sopivan horsmanversoesiintymän löydyttyä ja muuttuukin keruuretkeksi.

Tänään oli ensimmäinen kunnon kesäpäivä Keski-Suomessakin ja lähdimme hieman isommalla porukalla nauttimaan auringosta. Retki tyssäsi kuitenkin jo kahden kilometrin jälkeen, kun löysimme hurjan määrän nuorta vuohenputkea ja maitohorsmaa.

Pussin tai rasian unohtuessa kotiin, kerään kasvit hattuun tai huiviin tai mihin tahansa käsillä olevaan. Kuva: Viljami Halla

Ehdottomasti parhaimpia juttuja, mitä loppukeväästä voi tehdä, on hortoilu – villivihannesten kerääminen. Hortoilun harrastaminen lisää lajitietoutta, tuo uuden twistin ruuanlaittoon, tyydyttää sisäistä metsästäjä-keräilijäämme ja syventää yhteyttämme ympäröivään luontoon.

Voiko lähemmäksi ruuan alkutuotantoa enää päästä kuin keräämällä raaka-aineet itse? Luonto ruokkii ja hoivaa. Luonnonyrttien keräily tarjoaa lisäksi tietoisen läsnäolon nannaa aivoillemme. Kasveja keräillessä syventyy automaattisesti käsillä olevaan puuhaan ja kuin taikaiskusta kaikki vielä äsken mielessä olleet huolet ovat kadonneet. Huolehtivan mielialan saattaa sen sijaan korvata innostus ja inspiraatio.

Lempi villivihanneksiani ovat vuohenputki (Aegopodium podagraria), maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) ja nokkonen (Urtica dioica). Nämä ehkä erityisesti siksi, että ne ovat (ainakin minusta) erittäin helppo tunnistaa ja muistuttavat aloittelevan hortoilijan suussa muita tuttuja makuja: vuohenputkessa on hento porkkanamainen maku, maitohorsman nuoria versoja voi käyttää parsan tapaan ja nokkonen muistuttaa maultaan aivan pinaattia.

Maitohorsman nuoret versot puskevat maasta toukokuussa. Vielä punaisia versoja voi valmistaa parsan tavoin. Kuva: Viljami Halla.

Osan villivihanneksista kerrotaan sisältävän hurjat määrät ravintoaineita. Luontoäidin kotiapteekki kertoo esim. nokkosen sisältävän piitä 60-kertaisen määrän lehtisalaattiin verrattuna, kalsiumia kolminkertaisen määrän maitoon verrattuna, rautaa seitsenkertaisen määrän pinaattiin verrattuna ja C-vitamiinia viisinkertaisen määrän appelsiiniin verrattuna. Myös maitohorsma sisältää runsaasti C-vitamiinia.

Toivo Rautavaara kuvaa klassikkoteoksessaan Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta nokkosta kaikista luonnonvaraisista kasveistamme tärkeimmäksi ruokakasviksi. Rautavaaran mukaan se on “kaloriarvoltaan saman arvoinen kuin peruna, kaksi kertaa ravitsevampi kuin porkkana ja lähes kolme kertaa viljeltyä pinaattia parempi”.

Onko enää ihme, että koko hortoilu-harrastukseni on aikoinaan lähtenyt liikkeelle juuri nokkosesta!

Suomen luonnossa kasvaa toki muitakin hienoja villivihanneksia ja -yrttejä… ja myrkyllisiäkin kasveja löytyy. Siksi ei saa kerätä mitään, mitä ei varmasti tunnista syötäväksi. Lisäksi osalla syötävistä kasveista on myös lääkinnällisiä vaikutuksia. Näillä yrteillä kannattaa herkutella harvemmin ja vain pieninä annoksina.

Keväällä kerääminen on helpointa, kun nuoret kasvit erottuvat maasta eikä niitä tarvitse etsiä venähtäneen kasvillisuuden joukosta. Lisäksi nuoriin versoihin ei ole vielä ehtinyt kehittyä kitkerän makuisia yhdisteitä.

Kerääjälle ohjeet ovat simppelit:

  • Kerää vain niitä kasveja, jotka varmasti tunnet.
  • Älä mielellään kerää kaupungista tai isojen teiden vierestä. Varmista, että alue on puhdas.
  • Älä kerää tai tallo koko esiintymää – jätä kasvillekin mahdollisuus.
  • Älä kerää rauhoitettuja, uhanalaisia tai harvinaisia kasveja.
  • Luonnonsuojelualueilta ei saa kerätä kasveja.
Kotona kannattaa vielä varmuuden vuoksi huuhdella kasvit huolellisesti.

Kerätyt kasvit ovat parhaimmillaan saman tien syötyinä. Suurimman osan voikin nauttia sellaisenaan, vaikka suoraan maastossa. Tällä kertaa kokeilin valmistaa vuohenputkipestoa. Käytin peston tekoon ainoastaan nuorta vuohenputkea, mutta pestossa voi käyttää myös useampaa eri kasvia sekaisin. Itse ohje on super helppo: kaikki ainesosat samaan kulhoon ja sauvasekoittimella muusiksi.

Tarvitset vain:

5 dl tuoretta nuorta vuohenputkea

1 dl pinjansiemeniä

1 valkosipulinkynsi

50 g parmesaaniraastetta

loraus oliiviöljyä

suolaa maun mukaan

mustapippuria

Jos haluaa, parmesaaniraasteen voi jättää pois, jolloin pestosta saa vegaanisen. Uskon, että se toimii vallan hyvin ilmankin juustoa. Ainakin omasta pestostani tuli mielettömän hyvää! Sotkin sen pastaan, minkä lisäksi paistoin rinnalle nuoria maitohorsman versoja.

Olen pitkään haaveillut osallistuvani keruutuotepoimijan ja -neuvojan koulutukseen ja opiskelevani kotimaisia villiyrttejä vielä syvemmällä tasolla. Joku lähitulevaisuuden kevät sen vielä teen, sillä villivihannesten keräily on paras aloitus vuoden vehreälle kaudelle!

Lähteet:

Raipala-Cormier, V. 2009. Luontoäidin kotiapteekki – Kasvilääkintä ja luontaishoidot. WSOY. (ISBN: 978-951-0-20985-1)

Rautavaara, T. 1979. Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta. WSOY. (ISBN: 951-0-08204-X)