Archive

July 2019

Browsing

Helle haastaa luonnon, nuotiontekijät ymmärryksen

Nuotio on klassinen osa eräilyä ja kuuluu monen mielestä onnistuneeseen retkeen, mutta aina leiritulia ei voi tehdä. Missä ja milloin tulenteko on kiellettyä ja missä olosuhteissa tulistelu onnistuu? Nämä tiedot näyttävät olevan huolestuttavan monella kateissa. Ymmärtävätköhän ihmiset, että jopa huolella sammutetuissa maatulissa voi piillä metsäpalon riski.

On kesän kuumin aika ja luonto kärvistelee kuivuudessa. Monet kotikatumme koivut ovat jo alkaneet kellastua, kun puut ottavat hädissään talteen arvokasta lehtivihreää ja tiputtavat lehtiään vähentääkseen haihtumista.

Olen huolissani luonnon kestämisen puolesta, niin pystyyn kuivumisen kuin myös metsäpalojen puolesta. Keväällä uutisoitiin, etteivät retkeilijät paljoa piittaa metsäpalovaroituksista vaan tulistelevat nuotioilla kuten ennenkin.

Osa ei välttämättä tiedä vallitsevasta metsäpalovaroituksesta, osa ei tiedä sen merkitystä ja osa ei varmasti vain välitä. Sosiaalisen median ryhmissä ja keskustelupalstoilla välillä kuulee muidenkin ihmisten taivastelevan tätä, mutta kohdalle osuessa kukaan ei tavallisesti uskalla ottaa asiaa puheeksi tulitikkuja raapivien kanssa.

Syytä ehkä kuitenkin olisi, sillä tulen tekeminen on aina riski. Se on riski siinä mielessä, ettei sen leviäminen ole silloinkaan mahdotonta, kun tulistelija on hoitanut kaiken oppikirjojen mukaan. Vaikka olisit vahtinut nuotiota koko sen palamisen ajan ja sammuttanut tulen lähtiessäsi, et voi koskaan olla täysin varma, ettei leviämisriskiä ole.

Sain tästä itse opetuksen elokuussa 2014, joka tämän (ja viime) kesän lailla oli kuuma ja kuiva. Osallistuin Suomen Survival Killan koulutukseen ja yövyimme koulutuksen aikana maastossa tulilla. Olimme saaneet Metsähallitukselta luvan tehdä tulet tietyillä alueilla suojelualueiden ulkopuolella eikä vielä koulutuksen alkaessa ollut metsäpalovaroitusta. (Varoitus tuli myöhemmin viikon aikana ja, koska ryhmämme ohjaajat tarkkailivat varoitusten kehittymistä, tiesimme jättää tulet loppuviikosta tekemättä.)

Jokaista nuotiota varten kaivoimme kunttarullan, missä aluskasvillisuudesta leikataan siis reippaasti nuotiota isompi pala irti ja rullataan kuin matto rullalle, jolloin alta paljastuu kivennäismaa. Sitä kaivetaan vielä niin, että tulet saadaan sytytettyä hiekkapohjalle.

Tulet sammutettiin aina antamalla hiilloksen kuolla ja kaatamalla vielä päälle litroittain vettä. Meillä oli kymmenen litran muoviämpärit, joilla haimme lähimmästä vesistöstä sammutusvettä. Kun olimme varmoja, että nuotio oli sammunut (usein nuotion paikalla oli tällöin lainehtiva lätäkkö), kieritimme kuntan takaisin paikalleen ja jatkoimme matkaa. Kouluttajamme kiersivät vielä ryhmien leiripaikat läpi ja tarkastivat myös tulipaikat.

Hyvä niin, sillä lätäköistäkin huolimatta nuotiopaikastamme löytyi kytevää maa-ainesta.

Käytännössä tuli voi levitä retkeilijän nuotiosta useampaa kautta. Poltettaessa pihkaista puuta, kuten kuusta tai mäntyä, syntyy kipinöitä. Isojen pihkapallojen poksahdellessa isompiakin palavia kappaleita voi singota nuotiosta. Hyvällä tuulella kipinät voivat lentää pitkiä matkoja ja myös ylös korkeuksiin, puiden latvoihin.

Maatulissa Aku Ankoista tuttu kivirinki ei paljoa palon leviämistä estä. Tuli nimittäin lämmittää maata allaan ja kytö saattaa lähteä leviämään sivuttaissuunnassa aluskasvillisuuden juuria pitkin. Ja poksahtaa pintaan jossain aivan muualla.

Kytö voi selviytyä pitkiäkin aikoja näkymättömissä ja sytyttää maastopalon vasta retkeilijän lähdettyä alueelta. Kuivissa olosuhteissa se voi kasvaa jopa metsäpaloksi.

Isotkaan kivet eivät estä palon leviämistä maan alla, mikäli nuotio on tehty suoraan maapohjalle.

Jokainen on vastuussa sytyttämästään nuotiosta ja siitä, ettei tuli leviä. Tätä ajatellen katselen kauhulla jo kaukaa tulipaikalta kohoavaa savua, someen päätyviä kuvia ja erityisesti lähellä asutusta tehtäviä laittomia Aku Ankka -nuotioita.

Tällä viikolla on myös kohistu Retki-lehden Facebookissa jakamasta artikkelista. Itse tuottamassaan jutussa Retki-lehti on haastatellut sisäministeriön pelastusosaston valmiusjohtaja Janne Koivukoskea siitä, onko retkeilijöiden käyttämä risukeitin luettavissa avotuleksi vai ei.

Haastattelussa päädytään tulokseen, että koska kyseessä on maapohjasta eristetty keitin, risukeitintä ei lasketa avotuleksi. Kuitenkin pelastuslain mukaan avotuleksi lasketaan tuli, joka voi päästä leviämään joko maapohjan tai kipinöinnin kautta.

Kuinka paljon risukeitin sitten kipinöi? Se korreloi epäilemättä suoraan sen kanssa, mitä risua siinä polttaa. Täytyy myöntää, etten ole koskaan itse käyttänyt risukeitintä eikä minulla siten ole kokemusta sen kipinäherkkyydestä. Ne, ketkä käyttävät, varmasti tietävät…

Jotain sanoo kuitenkin se, että aikaisemmin tänä kesänä Metsähallitus on kieltänyt risukeittimien käytön tietyillä alueillaan metsäpalovaroituksen ollessa voimassa.

Minusta olisi käsittämättömän leväperäistä, että alan huippulehdeksi pyrkivä julkaisu nojaisi semantiikkaan asiassa, joka voi potentiaalisesti vaarantaa paloturvallisuuden. Nimittäin sillä, luetaanko jokin keitin lopulta avotuleksi vai ei, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, voiko siitä oikeasti syttyä metsäpalo.

On olemassa ihmisiä, jotka harkintakyvyn tai tiedon ja kokemuksen puuttuessa oikeuttavat toimintansa yhteen lakipykälään vedoten. Heille itselleen ja luonnolle vastaavanlainen uutisointi on potentiaalisesti varsin kohtalokasta.

Sittemmin sisäministeriö on täsmentänyt lain tulkintaa ja listannut myös risukeittimet kiellettyjen tulisijojen listalle.

Myöskään kannettavia kertakäyttögrillejä ei saa käyttää metsäpalovaroituksen aikana, sillä maata vasten oleva grillin pohja kuumenee.

Itsekin olen törmännyt heihin, keitä ei tunnu ympäristön kuivuus pelottavan.

Juurikin tällä viikolla rantauduin pitämään taukoa autiolle, hormittomalle tulipaikalle. Koska oli kuuma ja voimassa oleva metsäpalovaroitus, olin varannut eväät sen mukaan, ettei tulia tarvinnut tehdä. Tehdessäni lähtöä paikalle tuli maateitse seurue, jonka kantamassa muovikassissa näin polttopuita. (Paikka on sellainen, jonne pitää tuoda omat puut mukanaan.)

En voinut olla kysäisemättä, aikooko seurue tehdä tulet ja että ovathan he tietoisia siitä, että on metsäpalovaroitus ja että silloin tulia ei saisi tehdä. Vastaus oli: “Ai eikö niitä saa silloin tehdä tällaiseenkaan paikkaan?”

Olin häkeltynyt. Minne muualle te normaalisti tulet sitten teette?

Suosituilla retkeilyalueilla näkee usein valmiiden tulipaikkojen ulkopuolelle tehtyjä “villejä tulipaikkoja” eli laittomia nuotioita. Monesti tulien tekijä on sentään katsonut, ettei rakenna notskiaan suoraan aluskasvillisuuden päälle, mutta ylimääräiset tulet eivät missään nimessä ole OK eivätkä sallittuja.

Onko syy siinä, etteivät ihmiset tiedä vai siinä, ettei heitä kiinnosta?

Monelta jäi tänä juhannuksena juhannuskokot polttamatta metsäpalovaroituksen vuoksi.

Siltä varalta, että vastaus on edellinen, kerrataanpa tulenteon säännöt:

Suomessa tulenteko ei kuulu jokamiehenoikeuksiin toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa. Tulta ei siis saa tehdä ilman maanomistajan lupaa.

Suosituilla, valtion omistamilla retkeilyalueilla, kuten kansallispuistoissa, reittejä huoltava Metsähallituksen Luontopalvelut on antanut luvan tehdä tulet huolletuille tulipaikoille, mikäli ei ole voimassa olevaa metsäpalovaroitusta. Nämä tulipaikat on myös selkeästi merkitty alueen karttoihin. Niiden ulkopuolelle ei ole lupa tehdä tulia.

Metsähallitus on myös antanut luvan tehdä maatulet pienistä maapuista Lapin erämaissa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa sekä Pohjois-Karjalassa. Näilläkin alueilla tulisi kuitenkin ensisijaisesti käyttää huollettua tulentekopaikkaa, jos sellainen on alle puolen kilometrin etäisyydellä tarjolla. (Psst! Näillä paikoilla on myös fiksumpaa käyttää muiden jo käyttämiä nuotiopaikkoja!)

Myös maatulien teko riippuu luonnollisesti siitä, onko julistettu metsäpalovaroitus. Teko-oikeus riippuu myös siitä, missä retkeilet. Luonnonsuojelualueilla tulenteko riippuu alueen hoito- ja käyttösuunnitelmasta. Jos ei jaksa selvittää, onko alueella lupa tehdä avotulta, on turvallisempaa olettaa, ettei se ole sallittua.

Metsähallitus on antanut luvan tehdä tulet maillaan olevilla huolletuilla nuotiopaikoilla, milloin metsäpalovaroitus ei ole voimassa. Nuotiopaikat on merkitty selkeästi maastoon ja karttoihin. Tulentekoon tulee myös käyttää siihen osoitettuja polttopuita.

Metsä- ja ruohikkopalovaroituksen aikaan tulet saa tehdä vain hormillisiin (ja maasta irrallisiin) tulipesiin. Tällä pyritään ehkäisemään kuumien kipinöiden lentäminen maastoon. Matkalla hormissa kipinät ja muu tulesta leijumaan irtoava aines ehtii jäähtyä. Ainakin, jos hormi on tarpeeksi pitkä.

MUTTA. Maanomistajalla on aina oikeus rajata tulentekoa ja metsäpalovaroituksen aikana tulenteko voi olla kiellettyä myös hormillisissa tulisijoissa. Näin voi käydä myös silloin, kun maasto on erittäin kuivaa ja syttymisherkkää.

Maanomistajan linjaukset tulentekoon liittyen voi lukea retkikohteen säännöistä. Esimerkiksi kaikille kansallispuistoille ne löytyvät täältä.

Siispä yksinkertaistettuna: Minne tahansa ei saa tehdä tulia, vaan aina on oltava maanomistajan lupa. JA metsäpalovaroituksen aikana ei saa tehdä tulia.

Hormilliset tulipesät ovat turvallisimpia tulentekoon, sillä hormi jäähdyttää nuotiosta sinkoavat kipinät.

Mistä ihmeestä sitten tietää, onko metsäpalovaroitus?

Kaikki varoitukset saa tarkistettua Ilmatieteenlaitoksen sivuilta kohdasta Varoitukset/Kaikki varoitukset. Varoitusten listasta löytyvät niin hellevaroitus, tuulivaroitus kuin metsäpalovaroituskin. Kaikille varoituksille on myös väriasteikko vihreästä punaiseen, “ei vaaraa” -statuksesta “hyvin vaarallinen” -statukseen.

Viime kesänä väri muuttui punaiseksi ja silloin tulien teko kiellettiin yleisesti jopa hormillisissa tulisijoissa.

Pelastuslaki sanoo myös, ettei avotulta saa tehdä silloinkaan, kun “olosuhteet kuivuuden, tuulen tai muun syyn takia ovat sellaiset, että metsäpalon, ruohikkopalon tai muun tulipalon vaara on ilmeinen”. Tulistelukielto ei siis riipu yksin annetusta metsäpalovaroituksesta.

Paljon jää lopulta tulentekijän itsensä arvioitavaksi ja siksikin maalaisjärjen soisi kulkevan mukana.

Niin lehtijutuissa kuin maastossakin.