En ole kirjoittanut pitkään aikaan. En koko kuussa, enkä viime kuussakaan. Minulla on tästä huono mieli, mutta kirjoittamattomuus johtuu siitä, että oloni on ollut vielä huonompi.
Tänä syksynä kävin syvemmällä kuin pitkään aikaan – ehkä koskaan. Kaikki lähti uutisista, jotka alkoivat kasautua kiihtyvällä vauhdilla eikä minulla ollut resursseja tai välineitä käsitellä niitä. Jotkut uutiset olivat hyviä, kuten uusi, lupaava työpaikka ja muutto ulkomaille, ja samaan aikaan jouduin pelkäämään minulle rakkaan ihmisen hengen puolesta.
Eräänä aamuna sain pahan ahdistuskohtauksen, jonka aikana toivoin, että kehoni antaisi periksi ja kuolisin pois. Ahdistuksen hetkellä en nähnyt muuta tietä ulos vaan olin täysin mieleni vallassa.
Kuva: Pixabay
Taustalla olivat monet minulle rankat uutiset ja aamuahdistuksen viimeisteli pitkäksi venähtänyt yö. Ahdistuksen alkaessa hengitykseni aluksi salpautui ja aloin hyperventiloida. Sisuksiani puristi ja silmissäni pimeni. Tuntui kuin pääni poksahtaisi samaan aikaan, kun oksentaisin sisukseni pihalle.
Häpesin itseäni. Kohtaus oli erityisen paha siitäkin syystä, koska luulin päässeeni vaivasta eroon. Kohtausta oli edeltänyt lievä depressiojakso ja sen seurauksena masennus syveni. Masennus uusii noin puolella masennuksen kerran kokeneista henkilöistä. Näinpä myös minulla.
Kohtaus meni aikanaan ohi ja sen laannuttua kirjoitin siitä Facebookiin. Sain paljon yhteydenottoja ja paljon hyvää palautetta. Moni ihminen kertoi kokeneensa täsmälleen samanlaisia fiiliksiä, mutta ei ole kehdannut tai kyennyt sanoittamaan niitä.
Ahdistuskohtauksen aikana muistan miettineeni, tätäkö loppuelämäni tulisi olemaan. Murhetta ja synkkiä pilviä. Ajatus johtaa hyvin nopeasti johtopäätökseen: miksi jaksaa jatkaa?
Kohtaukset eivät tokikaan ole päivittäisiä tai edes viikottaisia. Ne eivät tule säännöllisesti tai ennakoidusti eivätkä laukea samoista asioista. Masennus ei myöskään vielä toistaiseksi ole kaatanut minua pysyvästi vuoteeseen. Pystyn työskentelemään masentuneenakin. Tällöin en vain näe mitään valoa elämässäni vaan toimin automaattiohjauksella kuin robotti.
Tämän seurauksena välillä ajattelen, etten edes ole “kunnollinen masentunut”. En ole uskottava ennen kuin jään sängyn pohjalle makaamaan. Onnellisena päivänä omia depressiopätkiä on vaikea muistaa. Sitten, mustan koiran jälleen ilmestyessä, muistan tämän ajatuksen. Tällöin kyseenalaistan, olenko edes masentunut vai vain paska ihminen.
Kuva: Pixabay
Kuten olen jo aiemminkin kirjoittanut, masennus ei ole kuin flunssa. Se ei tule ja mene ja ole sellainen, että kun kerran olet parantunut, olet terve. Masennus ei välttämättä ala yhtäkkiä, niin että sen huomaisi. Minä kasvoin siihen. Aivan kuin mieleni ja persoonani olisi valinnut masentuneen tavan elää, vaikken tehnyt sitä tietoisesti.
Voiko masennuksesta oppia eroon? Jos voikin, se jättää kuitenkin aina jälkensä ihmiseen. Se on muuttanut minuakin. En enää palaa entiselleni kuin flunssan jäljiltä palataan. Samaksi ihmiseksi, joka olin ennen sairastumistani. Tämä on ollut vaihe elämässäni, joka kasvattaa minua henkilönä ja vaikuttaa kehittymiseeni ehkä enemmän kuin mikään aikaisempi kasvutapahtuma elämässäni.
Masennusta voi kuitenkin oppia hallitsemaan. Nimittäin hyvin usein masennus on negatiivisten ja kieroutuneiden ajatusten vyyhtiä, joka toistaa ja toistaa itseään. Ahdistuskohtaukset alkavat, kun mielemme vakuuttaa kehollemme, että olemme vaarassa. Menemme fyysiseen paniikkiin, jolloin saatamme tarvita ulkopuolisen apua päästäksemme pois hurrikaanin keskeltä.
Kuva: Pixabay
Koskessa meloneena ajattelen, että syyllistävät ja masentavat ajatusketjut ovat kuin voimakas virta. Ne imaisevat sinut mukaansa. Päästäkseen pois virrasta, täytyy meloa tietoisesti vastaan tai vauhdikkaasti eteenpäin karikoita ja sisäänsä houkuttelevia pyörteitä väistellen.
Jos antaudut ajatusten virralle, ne vievät sinut mennessään ja saattavat upottaa sinut. Voimakkain virta johtaa ennen pitkää suoraan ahdistuskohtauksen kuohuihin. Noissa kuohuissa on vain puoliksi vettä ja puoliksi ilmaa. Ne eivät kannattele sinua eikä niissä pysty melomaan tai hengittämään. Lopulta valkoinen vaahto nielee sinut ja sylkäisee pihalle mankeloituaan melojaa tarpeeksi.
Virran voimistuminen täytyy huomata ajoissa, ettei se kasva omille voimille liian isoksi, jolloin sitä ei voi enää voittaa. Kun huomaat olevasi virrassa, voit sanoa itsellesi “kohta tulee koskiosuus, älä mene sen mukana”. Synkkien ja kamalien ajatusten ja pelkojen ajatteleminen koskena luo turvaa ja auttaa hahmottamaan, milloin virtauksen määrä ja masennuksen imu lisääntyy.
Joskus pitkän matkan synkkien ajatusten vesissä ajelehtinut mieli on kuitenkin liian väsynyt jaksaakseen tapella virtaa vastaan yksin. Silloin tarvitsee rannalta pelastusliinan heittävän ihmisen.
Pääkaupunkiseudulla on erityinen luontopolku, jonka aikana irtaudutaan meille itsestään selvistä tavoista elää ja noustaan (kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti) arjen yläpuolelle. Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on matka ympäristöahdistukseen ja sen käsittelyyn. Parin kilometrin mittaisella polulla ehtii tutkailemaan maailmanaikaa, suomalaista metsäsuhdetta, omaa suhdetta ympäristöasioihin sekä omaa ympäristöjalan- ja -kädenjälkeä. Reitti on lyhyt, mutta sen käsittelemät teemat ovat ikuisia.
On helteinen kesäpäivä, kun saavumme Nuuksioon. Aurinko tuntuu porautuvan läpi ihon ja silmät sulavat aurinkolasien takana. Kaikkialla on kuumaa ja nihkeää.
Ajatus liikkuu hitaasti. Siitäkin huolimatta tietoisuuteni perukoilla häilyy häiritsevä sana. Sana, joka on löytänyt tiensä kahvipöytäkeskusteluihin ja vallitsevaksi todellisuudeksi ihmisten alitajuntaan. Sieltä se kurottelee esiin yllättäen, tilanteesta ja ajankohdasta piittaamatta, kaapaten mielen hetkeksi omaan pyöritykseensä.
Ilmastonmuutos.
En voi olla ajattelematta kuumuutta ja ilmastonmuutosta. Kuluneen kesän aikana on mitattu lämpöennätyksiä ympäri Eurooppaa. Suomessakin kesä on ollut varsin lämmin ja ennen kaikkea kuiva. Kuivuus näkyy jo katukuvassa keltaisina nurmikkoina ja lehdettöminä puina.
Ympäristön (ja sivilisaation) tulevaisuus on ollut viimeisen vuoden ajan median puheenaiheena – aina siitä lähtien, kun IPCC julkaisi erikoisraporttinsa. Myös säännöllisesti otsikoihin pääsevä ympäristöahdistus on herättänyt paljon ajatuksia.
Ympäristön nykytila ahdistaa ja tulevaisuus pelottaa. Tätä kautta ympäristöahdistus vaikuttaa suuresti ainakin omaan hyvinvointiini. Joten kun kuulin Nuuksion kansallispuistossa olevasta aihetta käsittelevästä luontopolusta, sehän oli pakko päästä kiertämään!
Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus alkaa luontokeskus Haltian pihasta. Vaelluksen reitti ja tehtäväpisteiden tekstit löytyvät Citynomadi-sovelluksen kautta.
Espoosta Nuuksion kansallispuiston kupeesta löytyy Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus, joka käsittelee luontosuhdetta ja ympäristöahdistusta. Polun on suunnitellut ympäristöahdistuksesta paljon kirjoittanut Panu Pihkala, joka työskentelee Helsingin yliopistossa ympäristö- ja ekoteologian tutkijatohtorina.
Ympäristöahdistuksesta ilmiönä hän kiinnostui ympäristökasvatuksen kautta. Ympäristöasioita käsitellessä kävi selväksi, että ihmisillä on ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tuntemuksia, jotka usein heijastelevat koko muuhun elämään. Idean aiheeseen liittyvästä luontopolusta hän sai eräällä retkellä – missäs muualla kuin Nuuksiossa!
Polku on toteutettu yhteistyössä Espoon seurakuntayhtymän, Metsähallituksen ja luontokeskus Haltian kanssa. Polun nimi on “luontopyhiinvaellus”, koska metsässä kulkevan polun tausta-ajatus on kristillinen. “2000-luvulla pitkien pyhiinvaellusreittien suosio on ollut nousussa ja mikä oikeastaan on tavallisen vaelluksen ja pyhiinvaelluksen välinen raja?”, Pihkala miettii. Hän toteaa, että parinkin kilometrin matkalla voi tulla samansuuntaisia henkisiä kokemuksia kuin pitkällä pyhiinvaelluksella. Tärkeintä on asenne.
Polun kohderyhmiä ovat kaikki pyhiinvaeltamisesta ja luonnossa henkistymisestä kiinnostuneet henkilöt. Pihkalan mukaan tavoitteena on mahdollistaa syvempi hiljentyminen luonnossa ja ympäristötunteiden kohtaaminen turvallisessa ympäristössä, missä tunteiden käsittelyä kehystetään pohdintatehtävin. “Pohdintatehtävissä esitellyillä asioilla ja esimerkeillä on myös aito yhteys ympäröivään maastoon”, Pihkala kertoo.
Uskontojen suhdetta ympäristöasioihin tutkinut Pihkala kertoo, että polun keskeisimpänä sanomana on ihmisen yhteenkuuluvuus luonnon kanssa. “Ihminen kuuluu olennaisesti yhteen muun luonnon kanssa ja tämän yhteyden tiedostaminen on tärkeää muun muassa hyvinvoinnin kannalta.”
Polku avattiin virallisesti Suomen luonnon päivänä 2018. Pihkala paljastaa, että nyt suunnitteilla on myös pidempi luontopyhiinvaellus Haltialta Velskolan kurssikeskukseen, jonka avajaiset ovat tämän vuoden Suomen luonnon päivänä.
Arastelen hieman uskonnollissävytteistä luontopolkua, mutta Pihkalan mukaan on parempi, että erilaisille maailmankatsomuksille raivataan tilaa kuin että ne kaikki visusti piilotettaisiin. Lopulta kristillisyys on kuitenkin selkeästi eroteltu polun infopisteiden teksteissä, jolloin uskonnolliset lainaukset pystyy tahtoessaan ohittamaan. Näin polun uskonnollinen tausta ei pistä liikaa silmään ja kokemuspisteet ja pohdintatehtävät antavat paljon myös uskontokuntiin kuulumattomalle.
Tuska tulevaisuudesta on universaali.
Pohdintapisteet on merkitty maastoon numerolla ja näkinkengällä. Pisteiden tekstit voi lukea esimerkiksi kännykällä.
Reitti on 2,13 km pitkä ja lähtee luontokeskus Haltian pihasta noudatellen läheistä Maahisenkierrosta. Reitti on suurimmaksi osaksi esteetön, paitsi aivan alussa, jossa polku on kapeampi ja kivisempi ja nousut ovat jyrkempiä.
Reitin varrella on kaikkiaan viisi infopistettä ja pohdintatehtävää. Niitä ei kuitenkaan löydy maastosta vaan ne saa mukaansa paperisena luontokeskus Haltiasta tai luettua kännykällä Citynomadi -sovelluksesta. Tekstit löytyvät myös ruotsiksi ja englanniksi.
Olen ladannut sovelluksen kännykkääni ja seuraan samalla reittiä kartalta. Tulemme ensimmäiselle varsinaiselle tehtävärastille, joka sijaitsee muinaisrannan kupeessa.
Tehtävänä on ajatella maailmanajassa. Suomessa jääkausi loppui noin 10 000 vuotta sitten. Verrattuna siihen yhden ihmiselämän aika ei ole mitään.
“Tuo kivikasa on ollut tuossa kauan ja niin se tulee todennäköisesti myös olemaan”, toteaa retkikumppanini. Ajatus pysyvyydestä maailmassa, jossa muutos on alati läsnä, on ihanan rauhoittava.
Jatkamme eteenpäin pysähdellen aina välillä lukemaan pohdintatehtävät puhelimen näytöltä. Oikean paikan maastossa osoittaa näkinkengällä kuvioitu keppi. Kunkin tehtävän sijainnin näkee myös Citynomadin kartasta.
Kolmas rasti käyttää jyrkkää mäkeä vertauskuvana elämän haasteista: “Aivan kuten nyt jaksoin lähteä ja nousta, samalla tavalla jaksan selviytyä elämäni haasteista.”
Reitti noudattelee pääosin esteetöntä Maahisenkierrosta, paitsi alussa, missä polku on mäkisempää ja kivisempää.
Maahisenkierroksen leveällä tiellä kulkiessani mieleeni tulee retkeilyn ja luontoelämyksen erilaisuus pääkaupunkiseudulla ja muualla harvaan asutussa Suomessa. Täällä vastaamme talsii ihmisiä parin minuutin välein. Muualla Suomessa saattaisin kokea sen häiritsevänä. Luontoelämys on minulle yksityinen. On aina ollut. Täällä kuitenkin hyväksyn muiden ihmisten läsnäolon ja yritän löytää yhteyden sisimpääni.
Tulemme aistipisteelle. Kaikista aisteista voimakkaimmin aivojani herättelee hajuaisti. Metsän tuoksut muuttuvat kasvuston myötä kuivasta ja paahteisen tuoksuisesta mäntykankaasta kosteaan ja multaiseen kuusimetsään.
Tämän vuoden kansainvälisillä metsäterapiapäivillä Evolla kuulimme eteläkorealaista professori Bum-Jin Parkia, joka on tutkinut metsän tuoksujen vaikutusta ihmisen hyvinvointiin ja terveyteen. Päivillä saimme kuulla hyvinvointivaikutuksen liittyvän muun muassa tuoksujen herättämiin muistoihin.
Muistatko vielä, miltä ensimmäisellä metsäretkelläsi tuoksui? Muistatko, millaisia tuntemuksia sinulla oli sillä retkellä? Entä muistatko, miltä esimerkiksi mummolassa on tuoksunut? Mitä tuoksumuisto herättää sinussa?
Hajuaistilla on suora yhteys aivojen muistikeskukseen. Erityisesti muistoihin, joihin liittyy voimakas tunnekokemus, usein liittyy myös hajukokemus. Ja toisin päin. Hajut herättävät meissä tunteita.
Metsän tuoksut tuovat mukavat muistot pintaan ja tulemme iloisemmiksi ja rennommiksi. Tällä puolestaan on positiivinen vaikutus henkiseen hyvinvointiimme. Hajuaistimuksella on tajuttoman voimakas, ei-tahdonalainen vaikutus (ethän voi päättää olla haistamatta jotain, ellet pidä sormilla nenästäsi kiinni).
Reitin varrella olevat tehtäväpisteet ohjaavat muun muassa aistimaan luontoa ympärillä. Kuva: Riku Malminiemi
Entä jos ihmisellä ei ole hyviä muistoja metsästä? Tai ei muistoja ollenkaan.
Jään miettimään lapsuuden murrosta ja sisällä sähkölaitteiden kanssa leikkiviä lapsia. Osa luonnon hyvinvointivaikutuksista perustuu siihen, että ihmisellä on ollut hyviä kokemuksia luonnosta aikaisemmin, esimerkiksi lapsuudessa. Ja kaikki vaikutukset perustuvat siihen, että ihminen menee metsään!
Tämänkin vuoksi ympäristökasvatus on niin tärkeää. Lapsemme hyötyvät lapsuudessaan saamistaan positiivisista luontokokemuksista aikuisena.
Tuoksut huumaavat meidät niin täysin, että kävelemme vahingossa yhdestä rastista ohi. Päätämme etsiä sen paluumatkalla.
Pienen luontopyhiinvaelluksen reitti kääntyy näköalapaikalla ympäri. Näköalapaikka on rakennettu puutasanne korkealla kalliolla. Näkymät ovat odottamattoman huikeat pitkälle yli Pitkäjärven ja kauas horisonttiin asti.
Kalliot tasanteen ympärillä ovat täysin paljaat. Kasvillisuus, kuten sammalet, jäkälät ja kanervat ovat kuluneet pois. Kävijöiden on epäilemättä pitänyt päästä kauemmas, ehkä kurkkaamaan reunalta alas, ehkä ottamaan hieno kuva kaiteiden ulkopuolelta…
Vai liekö kallio ollut paljaaksi kulunut jo ennen näköalatasanteen rakentamista?
Pieni luontopyhiinvaellus päättyy näköalatasanteelle, jossa on viimeisen pohdintatehtävän aika.
Tutkiessani kansallispuistojen polkusuunnittelua graduani varten törmäsin usein reittirakentamisen tasapaino-ongelmaan.
Reittirakenteilla (esimerkiksi pitkoksilla, sorastamisella ja näköalapaikoille rakennetuilla tasanteilla) pyritään ehkäisemään polkujen ja alueen maapohjan liiallista kulumista. Tämän lisäksi rakenteet mahdollistavat yhä monimuotoisemman liikkumisen reiteillä tehden luontokohteesta saavutettavamman.
Jos reittejä ei rakenneta, alueen luonto ennen pitkää kuluu – mahdollisesti hyvin törkeän näköiseksi. Polkujen leveneminen ja syveneminen riippuu kävijämääristä, kasvupaikkatyypistä, maapohjasta ja maanpinnan kaltevuudesta.
Jos taas retkeilyalueen poluille rakennetaan liikaa, alueen luonnollisuus retkeilijöiden silmissä kärsii. Lisäksi esimerkiksi puurakentaminen (joka on kaikista luonnonmukaisin materiaali niin valmistustapansa kuin ulkonäkönsäkin puolesta) lisää helposti huoltokustannuksia eikä ole edes halvimmasta päästä.
Ovatko Maahisenkierroksen näköalapaikalla maisemia kuvanneet nähneet puukaiteet kuvan luonnollisuuden pilaajina ja kiivenneet parempaan paikkaan? Toisaalta myös luontopyhiinvaelluksen tehtävärasti ohjeistaa menemään kalliolle, mikäli näköalatasanne on täynnä.
Paljaaksi kulunut kalliopinta todennäköisesti myös jää paljaaksi. Jäkälällä kestää pitkään uusiutua eikä se käytännössä pysty siihen, jos käynti kasvupaikalla on aktiivista.
Ajattelen sitä kävijäpainetta, jota Nuuksion kansallispuisto kohtaa. Rakenteet ovat täällä aivan välttämättömiä. Vaikka ne sitten romuttaisivat paikan erämaisuuden. Vaikka nekään eivät onnistuisi suojaamaan kaikkea.
Sorastettu polku suojaa maastoa kulumiselta polun ympärillä. Esteetöntä polkua pitkin voi kulkea vaikka lastenrattaiden kanssa.
Viimeinen rasti näköalapaikalla pureutuu juurikin ihmisen ympäristövaikutuksiin ja ympäristöahdistuksen kokemukseen. Kaukana horisontissa kohoaa Ämmässuon kaatopaikka, joka symboloi ympäristöongelmiin liittyviä vaikeita tunteita.
Rasti ohjeistaa kädestä pitäen kohtaamaan ja työstämään omaa asennetta ympäristötuhoja kohtaan. Huomaan, että itselläni maailman ympäristötuhoihin liittyvät tuntemukset ja ajatukset ovat yhtä muodotonta mössöä. En osaa nimetä niihin liittyviä tunteitani.
Koska median kautta ongelmista kuulee vain päällisin puolin – ja yleensä sen katastrofaalisen puolen – on luonnollista lukittautua siihen kauhun kokemukseen, että koko maailma on menossa päin prinkkalaa.
Vähäisen informaation herättämiä ensiajatuksia ja vaikeita tunteita yrittää tietoisesti olla ajattelematta ja tuntematta. Ne sysää mieluummin aivojensa perukoille ja lukittautuu “ei koske minua” -asenteeseen.
Ei koske minua ennen kuin merenpinta omalla etupihallani nousee tai kuumuus vie oman satoni.
Tämän ansiosta pystymme toimimaan päivästä toiseen kuten ennenkin ja ilmastonmuutoskin on vain se vaikea ajatus mielen taustalla. Toruva ja panikoiva omatunto alitajunnan kuorella.
Haluan toimia ympäristön puolesta ja tietoakin meillä on jo saatavilla. Suurin tarpeeni onkin opetella käsittelemään näitä tuntemuksia, jotta ne eivät lamauttaisi minua.
Näkymiä näköalatasanteelta yli Pitkäjärven
Tehtävärasti muistuttaa, miten vaikeaa on nähdä, että myös hyvää tapahtuu koko ajan. Pihkala on kirjoittanut kirjassaan Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo kahden tason näkökyvystä ja samaan viitataan myös pyhiinvaellusreitin viimeisellä tehtävärastilla.
Kahden tason näkökyky tarkoittaa käytännössä taitoa havaita yhtä aikaa sekä hyvät että pahat ympärillämme tapahtuvat asiat. Maailmassa ei tapahdu pelkästään pahaa. Eikä maailmassa tapahdu pelkästään hyvää.
Tämä on tärkeä taito myös muissa teemoissa kuin ympäristöahdistuksessa.
Nuuksion pieni luontopyhiinvaellus on ollut sukellus luontoyhteyteen ja vaikeisiin tuntemuksiin. Metsäympäristö lämpimänä kesäpäivänä on mielelle turvallinen paikka käydä läpi näitä epämiellyttäviä ajatuksia, mutta olen onnellinen, että matkassani on toinen, jolle voin puhua ääneen huolistani ja joka voi heijastella tehtäväpisteiden aiheuttamaa pohdintaa.
Palaamme takaisin samaa reittiä. Ilma on jo viilennyt kohti iltaa. Metsän siimeksessä päivän kuumuus ei ole missään kohtaa tuntunut liian tukahduttavalta. On aivan uskomatonta, miten hyvä paikka metsä on olla! Ympäristöongelmiin ja -katastrofeihin liittyvät huolet tuntuvat siellä kaukaisilta.
Vaikka juuri metsiämme suurin osa ympäristöongelmista koskettaakin.
Nuuksion latvusto huokaa hiljaa tuulessa.
Suomen kansallispuistot ovat suojelualueita, joiden yhtenä tehtävänä on säilyttää suomalaisen luonnon monimuotoisuutta.
EDIT: 3.9.2019 poistettu kuva Solvallan varauskiipeilypuistosta, joka on vain Solvallan asiakkaiden käytössä.
Mitä metsäkylpemisestä saa ja mihin se auttaa? Alunperin ajattelin kirjoittaa aivan tavallisesta metsäkylpyhetkestä, mutta dokumentointipäivän aamu toikin mukanaan aivan uudenlaisen syyn lähteä metsään.
Mutta ensinnäkin… mitä metsäkylpy edes on? Metsäkylpy on käytännössä yksinkertaisimmillaan tietoista läsnäoloa metsässä, jolloin ympäristön annetaan tulla tykö kaikkien aistien kautta. Metsäkylpy rauhoittaa mieltä, rentouttaa ja antaa virtaa. Tutkimusten mukaan se auttaa muun muassa unettomuuteen ja palautumaan stressistä. (Li 2018)
Se myös lohduttaa ja auttaa yksinäisyyteen. Suomalaisten tutkimusten mukaan ihmisen tunnesäätely toimii paremmin luontomielipaikassa. (Korpela & Ylén 2005) Viherympäristöt lisäävät myös ihmisten välistä kanssakäyntiä ja sosiaalisuutta (esim. Sullivan, Kuo & Depooter 2004), voivat vähentää yksinäisyyden tunteita (esim. Maas et al. 2009) ja auttavat itsereflektiossa.
Metsäkylpeminen sellaisena kuin siitä nyt puhutaan, lähti Japanista 80-luvulla. Siellä metsäkylpy (shinrin-yoku) kehitettiin työkaluksi luonnosta etääntyneiden, kovasta työstressistä ja uupumuksesta kärsivien ihmisten hoitoon. Siellä lääkärit saattavat edelleen määrätä potilailleen käynnin johonkin maan yli 60 metsäterapiakeskuksesta.
Oman metsäkylpypäiväni aamu oli lupaava. Sää lupaili upeata kesäpäivää ja aloitin päiväni ihan perinteisellä kylvyllä käväisemällä aamu-uinnilla läheisessä järvessä. Juuri hetkeä ennen metsään lähtöä sain kuitenkin kaksi puhelinsoittoa, jotka pysäyttivät muutoin täydellisen päivän.
Kuinka voikaan kaikki luhistua kuin korttitalo muutamasta takaiskusta.
Olen etsinyt nyt aktiivisesti töitä noin puolen vuoden ajan. Hakenut eri alojen paikkoihin eri puolille Suomea. Välillä matkustanut työhaastatteluun Lappiin asti. Nyt odotin vastausta kahdesta viimeisestä hausta. Kyseessä oli kaksi unelmapaikkaa, joiden eteen olin nähnyt kovasti töitä. Ne olivat viimeiset verkot vedessä. Niiden jälkeen ulapalla ei olisi enää kiintopisteitä.
Tuona aamuna sain jälleen jo surullisen tutuksi tulleen vastauksen: “Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.”
Näiden soittojen jälkeen tulevaisuuteni vaikutti tyhjältä ja kirjoittamattoman epävarmalta. Työnhaku oli alkanut muistuttaa totista kilpaurheilua, jossa vain yksi voi voittaa, enkä ollut koskaan ollut kovin hyvä kilpaurheilussa. Pelotti. Ja pelokas mieli kaivoi muistojen syövereistä kaikki edelliset epäonnistumiset ja alkoi muodostaa yhtälöä.
Tuossa yhtälössä en kelpaisi minnekään. Olen täysin vääränlainen, väärän näköinen, väärän muotoinen ja väärän mallinen. En ole tarpeeksi iloinen, kaunis tai onnellinen. Näin minulle on sanottu elämäni aikana useampaankin kertaan ja nyt nuo kaikki kerrat piirtyivät mieleen kirpaisevalla tarkkuudella.
Koin jälleen, ettei minulle olisi varattuna minkäänlaista tulevaisuutta. Olin ikään kuin elämäni reunalla, jossa pitäisi joko kasvattaa siivet tai hypätä alas.
Ryvin itsesäälissä. Se tuntui ainoalta asialta, mitä tässä tilanteessa osaisin ja haluaisin tehdä. Halusin sukeltaa siihen, uida siinä, kylpeä siinä…
Sitten muistin metsäkylpyaikeeni. Metsään lähteminen ei todellakaan houkuttanut enää. Ja ehkä siksi sinne lopulta lähdinkin. Ehkä halusin rankaista itseäni. En tiedä.
En muistanut edes laittaa hyttysmyrkkyä. Pitkähihaisen ja juomapullon sentään muistin ottaa mukaan.
Lähtiessäni oloni oli tyhjä, turta ja voimaton. Olin täysin oman sisäisen kokemusmaailmani vallassa ja myös ulkomaailma näyttäytyi sen kautta. Muistan, että ensimmäinen asia, jonka huomasin ulkomaailmasta, oli kuumuus. Huomasin paistuvani pitkähihaisessani.
Astuessani metsän siimekseen, ilma muuttui välittömästi viileämmäksi ja metsäpolulla vallitsi mukava lämpötila. Metsässä kuulin ensimmäistä kertaa lintujen laulun, vaikka ne olivat varmasti laulaneet takapihallammekin koko aamun. Peippo ja räkättirastas varoittelivat latvuksissa ja ilmoittivat minun saapuneen. Olin vieras toisten kodissa – epätoivottu sellainen…
Hieman kauempaa kuuluivat lokkien äänet, kaukainen liikenne ja lähestyvän ukkosen laiska jyrähdys. Tuuli humisutteli puita siellä täällä pienellä metsäalueella.
Muistin hengittää. Olin puheluista asti hengittänyt kevyesti ja pinnallisesti ja puheluiden aikana varmasti osin myös pidätellyt henkeä. Hengittämistä ei voi vahingossa lopettaa, mutta kuinka usein siltikin unohdamme hengittää!
Vedin vapisevin keuhkoin tietoisesti syvään henkeä ja avauduin samalla hajuille ja tuoksuille ympärilläni. Metsässä tuoksui paahteiselta ja maalta. Muistin, kuinka kuivalla säällä metsä tuoksuu aivan erilaiselta kuin sateen jälkeen.
Hajuaistilla on suora yhteys aivojemme muistikeskukseen, joten se pystyy sekä sitomaan läsnä nykyhetkeen että tuomaan mieleen vahvoja muistoja. Päätin valita läsnäolon hetkessä.
Valitsen tutuista poluista sen, jota en yleensä käytä. Olen valmis uuteen.
Huomioni kiinnittyy polun vieressä kasvavan tuomen lehdistä nouseviin äkämiin. Mietin, onko kyseessä äkämäpunkin aiheuttamat nystyt vai onko olemassa muitakin eliöitä, jotka tuottavat näitä.
Rachel ja Stephen Kaplanin kehittämän tarkkaavuuden elpymisen teorian (ART) mukaan luonnonympäristö auttaa aivojen uupumustilaan viemällä huomion aistiärsykkeisiin. Aivojemme valikoiva, suorittava ja arvioiva osa saa levätä, kun olemme täysin valikoimattoman tarkkaavaisuuden vallassa.
Jo muutaman minuutin jälkeen minulla onkin tarkkaavaisempi olo ja kiinnitän huomiota ympäristön yksityiskohtiin.
Metsäkylvyssä käytetään kaikkia aisteja, myös makuaistia. Tähän aikaan ei ole vielä marjoja ja monet villiyrteistäkin ovat kasvaneet kitkeriksi. Näiden sijaan metsässä voi kokeilla haistella ilmaa suu auki ja kieli ulos työnnettynä.
Saavun kohtaan, jossa puunrunko on kaatunut polun yli. Muistan kohdan viime syksyltä, jolloin kuvasin rungon päällä kasvavia sammalia. Sammal on nyt kuivaa ja kutistunutta. Littanana se yrittää selviytyä helteestä kuihtuvalla rungolla. Kaadan sammalen päälle juomapullostani vettä ja katson, kuinka pisarat valuvat runkoa pitkin ja jäävät kuivahtaneelle pinnalle pyöreinä kristallipalloina.
Pian saavun polkua pitkin alueen vanhimman puun luokse. Mäntyvanhus on selkeästi muita ympäristön puita korkeampi ja paksumpi ja sen kuori on alkanut muodostaa kilpikaarnaa, kuten vanhat männyt tekevät.
Viime talvena löysin samaisen puun juurelta pähkinöitä ja siemeniä. Tuolloin mietin, oliko kätkö ihmisen vai jonkun muun eläimen tekemä. Nyt yllätyksekseni puun juurelle on kannettu vadin muotoinen kivi. Noin tarjottimen kokoinen laakea ja tasainen kivi on hieman kovera niin, että sen kohoavat reunat estävät kivelle asetettuja asioita vierimästä maahan.
Mieleeni tulee välittömästi alttari. Onko tämä jonkun uhripaikka metsälle? Ajatus herättää minussa iloa ja kiitollisuutta. Hetkessä on pyhän paikan tuntu.
Kivellä ei tällä hetkellä ole mitään ja mietin, mitä itse voisin metsälle antaa. Lopulta kaadan kuivuuden ja kuumuuden koettelemille metsän asukeille vettä. Juomavesi jää kivelle kuin maljaan.
Oman juomaveteni uhraaminen vanhan puun juurella on kunnioituksen ele ja pysähdyn hetkeksi makustelemaan tuota tunnetta. Kun me nykymaailmassa pyrimme suorittamaan täydellisesti, korostamaan itseämme ja saavuttamaan asioita miellyttämällä toisia, ehdimmekö missään välissä kokemaan kunnioitusta tai arvostusta?
Tässä tunteessa vanhaa puuta ja koko metsää kohtaan ei ole kateutta tai kilpailuhenkisyyttä. On vain hyväksyntää.
Sivelen isoa runkoa ja huomaan useita eri hyönteisiä ja hämähäkkejä sen pinnalla ja raoissa. Yksi yksittäinen puu kuhisee elämää vaikkei sitä nopealla vilkaisulla huomaakaan. Vain syventymällä lähempään tarkasteluun voi huomata aurinkoa ottavan kärpäsen, muurahaisten salaiset polut tai itselle tuntemattoman öttiäisen ruokailuhetken. Joillekin eliöille tuo puu on koko maailma.
Toisessa lähellä olevassa rungossa koputtaa käpytikka. Tajuan jälleen koko metsän suuren vuorovaikutusverkoston. Yhteydet singahtelevat lajista toiseen ja kaikki kytkeytyy lopulta takaisin puihin. Niin käpytikalle kuin monille selkärangattomillekin puut ovat ravinnon lähde ja ehto suvun jatkamiselle.
Tikka ruokailee hyönteisillä ja osa hyönteisistä käyttää puunrunkoa toukkiensa kasvualustana ja ravintona. Hyönteiset puolestaan saattavat kuljettaa mukanaan sienikumppania, joka niinikään elää puussa ja jauhaa puuaineksen toukkien suuhun sopivaksi, kuten osa puupistiäisistä tekee.
Uppoudun hetkeksi metsän verkostoihin. Kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, on osa metsän luonnollista kiertokulkua, jossa jokaisella eliöllä on paikkansa. Sen sijaan ihminen erkaantuessaan luonnosta on kuin vieraslaji sinne jälleen palatessaan.
Jatkan polkua risteykseen, jossa johdatin puolisoni vahingossa harhaan retkeillessämme ensimmäistä kertaa alueella. Rakas muisto ja siihen liittyvät tunteet pilkahtavat sisälläni ja hymyilen ensimmäistä kertaa mielessäni. Tällä kertaa en pelkää eksymistä. Metsässä ei ole mitään pelottavaa.
Maisema vaihtuu kuusimetsään ja hämärän vihreä sammalmatto muistuttaa minua lapsuuteni peikkometsistä. Punatulkkukoiras lehahtaa eteeni kuusen oksalle. Sen kirkkaan punainen vatsa loistaa majakan lailla vasten tummanvihreää taustaa. Häkellyn tuosta upean esteettisestä näystä! Linnun puoliso lehahtaa myös paikalle ja ne jatkavat yhdessä kuusten latvuksiin.
Metsäkylvyssä on tärkeää etsiä itselleen sopiva paikka. Sellainen, missä on helppo ja miellyttävää olla. Minulle se on veden äärellä.
Tulen rantaan, missä tuulee enemmän. Metsäkylvyn aikana on tarkoitus liikuskella rauhallisesti, mutta metsässä hyttyset ovat saaneet minut koventamaan tahtiani tarpeettomasti. Rannassa on itikkavapaampi tunnelma.
Tunnen ensimmäiset sadepisarat. Sade ei haittaa. Kestän sateen siinä missä mikä tahansa metsän elävä. Kaukaiset pilvet ja taivaalle jähmettynyt sade näyttävät maalaukselta.
Istun alas, otan kengät ja sukat pois ja lasken jalat veteen. Vesi tuntuu pehmeältä ja sen alaiset kivet sileiltä ja liukkailta. Toisella puolella järveä hiljaa kehräävä ukkonen tuntuu lohdulliselta. Nostaessani jalat vedestä sille putoavat sadepisarat tuntuvat lämpimiltä. Otan hetken sadehierontaa jalalleni ja jatkan sitten kohti kotia.
Vietin metsässä aikaa noin tunnin. Shinrin-yokua tutkineen tohtori Qing Li:n mukaan metsäkylpyretkellä kannattaisi viettää noin neljä tuntia. Tänä aikana ehtisi ihannenopeudella kävellä viitisen kilometriä. (Li 2018)
Kuitenkin, oman kokemukseni perusteella, tuntikin riittää havaittaviin vaikutuksiin. Vaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pidempään metsässä viipyy, mutta metsäkylvyn ei ole tarkoitus olla patikkaretki eikä sen aikana haeta fyysistä rasitusta. Li listaa vinkkejä omatoimiseen metsäkylpyyn kirjassaan Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.
Näitä ovat muun muassa se, että väsyneenä pitäisi levätä ja janoisena juoda. Itsestäänselvyyksiä, mutta silti niin kovin vaikeita asioita monelle meistä. Muutoin metsäkylvyn toteuttaminen ei ole vaikeaa eikä siinä voi epäonnistua. Se kun pohjaa lajimme luontaiseen tapaan olla metsässä.
Toisaalta harmittaa, että metsäkylpyä tarvitsee edes olla olemassa. Jollekin niin tavalliselle toiminnalle on annettu trendikäs nimi, jotta se saataisiin myytyä aivan eri todellisuudessa eläville ihmisille. Jotta kalenteri ei täyttyisi aivan kokonaan, pitää joutenololle varata aikaa. Ja jotta ajanvaraus onnistuisi, täytyy joutenololle olla nimi. Niinpä nykyään monen kalenterissa lukee “metsäkylpy”, jotta pää ei räjähtäisi.
Li:n mukaan metsäkylpy tekee meidät onnellisiksi. “Onni löytyy huomennakin, jos ihminen on ollut onnellinen metsässä tänään.” Kuulostaa hyvin perinteiseltä itämaiselta viisaudelta. Idea siis on, että onnistunut metsäkylpy lisää pitkäkestoista hyvinvointia onnellisuuden ja positiivisuuden muodossa sekä mielen resilienssiä (mielen joustavuutta vastoinkäymisissä ja haastavissa tilanteissa).
Itse olin metsäkävelyn jälkeen rauhallisempi ja tasapainoisempi kuin ennen kävelyä. Tiedostin ympärilläni tapahtuvat asiat ja osasin erottaa ne mielessäni tapahtuvista asioista. Mieli oli huomattavasti positiivisempi kuin ennen kävelyä.
Olin pitänyt puhelinta lentotilassa koko kävelyn ajan enkä ollut käyttänyt sitä edes kuvien ottoon, mutta kotimatkalla en voinut olla kaivamatta sitä esille. Somessa joku oli linkannut Suomen Kuvalehden artikkelin työuupumuksesta. Jutussa kerrottiin, ettei pahasta uupumuksesta välttämättä koskaan toivu täysin.
Olenko minäkin sellainen? Hetkellisen läkähdyttävän elämäntyylin pilaama? Siksikö en enää kelpaa työelämän kilparattaisiinkaan… Olen miettinyt tätä monesti ja artikkeli sai taas nämä ajatukset pintaan.
Uupumus ja mielenterveyden heilahtelut muuttavat ihmistä. Ne eivät ole kuin flunssia, joista parannutaan ennalleen. Vaikka elpyisit aallonpohjasta, vaihe on voinut muuttaa sinua ihmisenä ja persoonana. Onko se sitten paha asia?
Metsäkylpyhetken ansiosta aloin hyvin pian taas katsoa kokonaiskuvaa.
Ei, se ei ole yksiselitteisesti paha asia.
Kuva: Riku Malminiemi
Ohjeet pieneen metsäkylpyhetkeen:
Tunnustele omaa oloasi ennen lähtöä. Mitä kehosi ja mielesi tarvitsisi juuri nyt?
Mene metsään ja etsi itsellesi paikka, joka kutsuu sinua.
Anna ympäröivän luonnon tulla luoksesi ja uppoudu havainnoimaan sitä.
Älä käytä puhelinta tai kameraa. Ole ilman, että yrität suorittaa mitään. Vain ole.
Tutki ympäristöäsi kuuloaistillasi, näköaistillasi, hajuaistillasi ja tuntoaistillasi. Huomioi yksityiskohdat, jos se on sinulle luontevaa.
Tutki, millaisia ajatuksia, muistoja ja tuntemuksia aistimukset sinussa herättävät.
Anna aikaa itsellesi vain olla ja nauttia ympäristöstä sellaisena kuin se on, ilman tulevan ajattelua tai menneen murehtimista. Salli itsesi olla läsnä hetkessä sellaisena kuin se on.
Metsäkylvyn päätteeksi tutkaile jälleen oloasi. Mikä on muuttunut?
Miksi teen tätä? Kysymys, joka usein pompsahtaa päähän ahdistuskohtauksen alkaessa. Olen märehtinyt vastausta paljon ja joka kerta se on sama. Ne on ne hemmetin metsät!
Henkinen hyvinvointini on heittelehtinyt aikuisiällä ja olen saanut burn-outin seurauksena psykiatriset diagnoosit niin keskivaikeasta masennuksesta kuin ahdistuneisuushäiriöstäkin. Luonto on auttanut minua jaksamaan aina. Se on ollut rauhoittava elementti jo lapsuudessa ja metsässä olen saanut olla juuri sellainen kuin olen. Itkut ja kiukun huudot ovat vaimenneet havujen katveeseen.
Metsät auttavat edelleen ja niiden huomaan olen hakeutunut erityisesti viime vuosina, kun voimat ovat olleet vähissä, mutta luonnossa liikkumisen taidot paremmat. Nyt luonnon mielenterveyttä tukevat vaikutukset on tunnistettu myös tutkimuksen puolella.
Tänä kesänä ohjaan luonnonympäristöjen tutkittuihin hyvinvointivaikutuksiin perustuvia päiväretkiä Isojärven kansallispuistossa Keski-Suomessa. Lähtöjä on tarjolla joka kuukausi yhtenä viikonloppuna ja noin kolmen tunnin ajaksi uppoudumme ainoastaan luontoaikaan.
Vaikutukset ovat uskomattomat ja niiden taustoista kerron enemmän retkillä. Mutta mikä on oma motivaationi?
Kuva: Riku Malminiemi
Julkkiksista kultisteihin?
Luonnon hyvinvointivaikutukset ovat nyt “in” ja vastaavanlaisia kävelyitä vedetään jo maailmalla monessa paikassa. Länsimaissa vihreää hyvinvointia tuovat tunnetuksi sellaiset julkkikset kuin Cambridgen herttuatar Catherine ja pop-laulaja Justin Bieber. Erilaisia metodeja ja menetelmiä hankkia ja aistia luonnon vaikutuksia syntyy kuin sieniä sateella – niin maailmalla kuin meilläkin.
Moni uuden metodin kehittäjä nojaa omiin kokemuksiinsa ja on lähtenyt rakentamaan hyvinvointimenetelmää oman koulutustaustansa pohjalta. Asiakkaan tehtäväksi jää valita juuri itselleen sopiva menetelmä. Ja valinnanvaraahan on.
Hyvinvointivaikutukset vievät mukanaan. On käänteentekevää huomata, kuinka oma mieli paranee, keho elpyy stressistä ja ahdistavat ajatukset jäävät metsänrajaan. Kokemus on voimauttava ja ryhmäyttävä tekijä. Monien menetelmien ohjaajakoulutuksissa syntyykin tiiviitä ryhmiä ja siteitä ihmisten välille. Tunnelma on lähes maaginen.
Olen kuitenkin ikäväkseni huomannut, että joissakin metodeissa esiintyy myös henkilöpalvontaan vivahtavia piirteitä. Paljon tiivistyy menetelmän kehittäjään ja hänen persoonaansa. Yksi korkein (ja aina oikeassa oleva) asiantuntija, tiivis ryhmä ja yksi oikea tapa tehdä asioita ja kultti on valmis.
Saatan kärsiä huonosta itsetunnosta, mutta sen takia en metsäkävelyitä ohjaa. En halua saada itselleni seuraajia enkä siksikään lähde luomaan omaa menetelmää, vaikka useampikin on siihen kannustanut. En myöskään halua lukittautua minkään yksittäisen menetelmän ohjaamiseen, sillä se ei mielestäni ole ohjausten pointti.
Pointti on, että jokainen löytäisi juuri omanlaisensa luontoyhteyden.
Konferenssi käsitteli pelkästään uusinta tutkimusta, menetelmäkokeiluja siellä ei ollut. (Niihin sen sijaan pääsee tutustumaan mm. Suomessa tänä kesänä järjestettävillä International Forest Therapy Days -päivillä.) Kolmipäiväisen seminaariosuuden perusteella tutkimusta tehdään nyt hyvin paljon siitä, miten luonnonympäristöjä voisi käyttää erilaisten ongelmien, kuten käytöshäiriöiden ja mielenterveysongelmien hoidossa.
Luontoyhteysmenetelmien käyttö esimerkiksi kuntoutuksessa on voimakkaasti esillä ja sen seurauksena olen saanut paljon kritiikkiä muilta ohjaajilta. Toisinaan tämä kritiikki on saanut minut epäilemään, olenko oikealla alalla laisinkaan. Kaikkia ohjaajia koskeva epävarmuus kentällä luo epävarmuuden tunteita omassa mielessä ja huijarisyndrooma nostaa päätään.
Ensinnäkin, koska minulla ei ole sote-alan koulutusta, en voi ohjata esimerkiksi erityisryhmiä.
Tämä onkin totta, mutta kaikki ryhmät eivät suinkaan ole erityisryhmiä eikä kävelyitäni ole ensisijaisesti tarkoitettu kenenkään terapiaksi. Luonnon hyvinvointivaikutusten voimaa sairauksien hoidossa ei myöskään ole vielä vakuuttavasti tieteellisesti todistettu, vain niiden ennaltaehkäisevät vaikutukset.
Toiseksi, oma henkilökohtainen kokemustaustani on liian raju enkä siksi ole oikeanlainen persoona tekemään tätä.
Voinkin toimia ainoastaan kokemusasiantuntijana ja tehdä tätä työtä itseäni ja omaa hyvinvointiani kuunnellen. Metsässä en pyri tuomaan esille omaa taustaani tai neuvomaan vaan pikemminkin antamaan tilaa sen oman, erityisen luontoyhteyden löytämiseen.
Olen nimittäin varma, että luonnonrauhassa syntyvälle stressittömälle ja hyväksyvälle luontoyhteydelle on tässä maailmassa tilausta.
“Nature is the therapist, Guide opens the door”, sanoisivat ulkomaiset luontoyhteys- ja metsäterapiaohjaajat.
The World Conference on Forests for Public Health tarjosi kurkistusikkunoita alan tutkimukseen.
Helpotusta arkeen kukkaruukusta ja suihkepullosta?
Entä jos voisimme tuoda luonnon hyvinvointivaikutukset sisään, lähtisitkö enää ulos?
Osallistuin alkukeväästä viherympäristöjen hyvinvointivaikutuksia käsittelevälle yliopistokurssille, jossa kävimme perusteellisesti läpi alalla tehtyä tutkimusta ja tuloksia. Uusimmat tutkimukset terveellisen ympäristön vaatimuksista kirvoitti joukossamme yllä mainitun kysymyksen.
Yleisesti pyrkimys on tuoda luonnonympäristöjä lähemmäs jokapäiväistä ympäristöämme. Tuomalla luontoa esimerkiksi kasvien muodossa sisätiloihin, pystymme antamaan luontokontaktin niillekin, jotka eivät itse luontoon pääse, ja tämähän on pelkästään hyvä juttu!
Tiedämme jo osin, minkälaisia ympäristöjä tarvitsemme “pysyäksemme järjissämme” betoniviidakon keskellä, mutta onko rakennettu ja viimeisen päälle optimoitu viherympäristö todella se paras ja voimmeko koskaan edes sisällyttää kaikkea oleellista ja tarpeellista vihertoimistoihin, puistoihin ja puutarhoihin?
“Ja entäpä se “aito”, alkuperäinen luonto?”, yksi kurssilaisista huomautti.
Entäpä jos tulevaisuudessa olisimmekin valjastaneet ne asiat, jotka luonnossa meitä kiehtovat, palvelemaan hyvinvointiamme ja luontoelämykset tapahtuisivat muualla kuin autenttisessa ympäristössä? Tällöin voisimme eliminoida kaikki luonnonympäristön uhat (putoamiset, liukastumiset, likaantumisen, pahat pöpöt, eläinten, kuten punkkien tai myyrien levittämät taudit jne.) luopumatta luonnon hyvinvointia tuottavista tekijöistä. Tulevaisuudessa voit suihkautella fytonsideja suoraan huoneilmaan ja optimoida hengitetyn ilman hyödyt samalla tavalla kuin nykyään optimoidaan tehokas liikunta kuntosalilla metsäpolkujen sijaan.
Tämä on yhtä aikaa fantastinen ja kamala ajatus. Kamala siksi, koska en varmaan pysty kuvittelemaan tilannetta, missä ihmiset olisivat vieraantuneet luonnosta enemmän. Osa luonnossa liikkumisen iloa ja taitoa on ymmärtää myös sen riskit siinä missä hyödytkin. Optimaalinen lenkki luonnossa tarjoaa sopivasti haastetta ja mieleenpainuvin vaellus on aina jollain tapaa itsensä voittamista. Vieraantumisesta seuraa totaalinen luonnon unohtaminen emmekä enää suojele sitä, mistä emme ole kiinnostuneita.
Mikä virka on luonnon laulajilla, jos voimme soittaa äänitteitä sisätiloissa?
Tie tuntemattomaan
Luonnonsuojelu ytimessä!
Luonnon keinotekoistaminen jakaa mielipiteitä. Itselläni on jo vaikea päättää, miten suhtautua digitalisaation viemiseen luontoon.
Tässä tapauksessa kuitenkin jotenkin itse epäilisin, ettei tietoa niistä kaikista tavoista, joilla ympäristö vaikuttaa meihin, saada tarpeeksi sitä varten, että ihmiset eläisivät mahdollisimman tervettä ja onnellista elämää optimiolosuhteissa. Aina tulee jotakin puuttumaan.
Koska emme vielä tiedä, mistä kaikesta olemme riippuvaisia, miten voisimme ylenkatsoa niitä asioita, joista ei näennäisesti ole meille terveydellistä hyötyä? Jos tukeudumme terveyden ja hyvinvoinnin “kliiniseen” tuotantoon ja annamme luonnon mennä menojaan (koska siihen se helposti tällöin menee), saatamme piakkoin ajaa päin seinää menettämällä lopullisesti jotain, mistä emme olisi saaneet päästää irti.
Lisäksi, mielestäni ihmisen hyvinvoinnin ohella pitää muistaa myös luonnon hyvinvointi. Jos luonto ei voi hyvin, eivät voi kaikki ihmisetkään. Sikäli, kun luonnon itseisarvoa ei tunnusteta päätöspalleilla, on luonnonsuojelun kannalta hyvä juttu, että luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutukset löydetty.
Ainakin nyt tunnistetaan, kuinka elintärkeä ympäristömme meidän hyvinvoinnillemme on. Luontoelementtejä ymmärretään tuoda enemmän kaupunkien keskustoihin, mikä tekee niistä viihtyisämpiä, ja työpaikoille sisätiloihin (vielä parempi toki olisi, jos voisimme viedä sisätilat ulos!). Mutta ehkä myös lähiluontoa aletaan suojella pontevammin, kun sille nähdään rahallinen arvo terveydenhoitokulujen säästäjänä.
Sitten taas toisaalta markkinatalousorientoituneessa tehokkuusajattelussa lopulta kaikki luonnon hyvinvointikysymyksissäkin tiivistyy siihen, mitä hyötyä ME voimme saada luonnosta kaikkein tehokkaimmin. Miten pystyisimme ottamaan kaiken hyödyllisen irti luonnosta mahdollisimman kustannustehokkaasti ja viemään sen markkinoille.
Luonnonsuojelun kannalta tilanne asettaa eettisen kysymyksen. Onko toinen eliö suojelun ja säilyttämisen arvoinen, mikäli siitä ei ole näennäistä hyötyä meille?
Kysyin kerran, mikä motivaatio ajaa ystävääni, joka tekee metsän hyvinvointivaikutusten tuotteistamista ja promoamista kentällä. Hänen vastauksensa oli: “It’s the damn forests!”
Hänen perimmäinen tavoitteensa on ajaa metsän asiaa. Palauttaa ihminen luontoon (minne se kuuluukin) ja antaa luonnolle ääni. Aika pirun hyvä vastaus minusta. Syvempi luontoyhteys kun tutkimustenkin mukaan on yhteydessä ympäristölähtöisempään ja kestävämpään elämäntapaan.
Monet tekevät tätä ihmislähtöisesti ja ihmisten terveys edellä. Osa ei edes ajattele toimintansa potentiaalia ympäristön suojelun suhteen. Itse lähden siitä lähtökohdasta, että ympäristön etua pitää aina ajatella ja sen pitää muodostaa koko toiminnan pohja, koska ilman metsiä meillä ei ole metsäterapiaakaan.
Omien arvojen mukainen työ
Olen luontoihminen, arvoni ovat luontoarvoja ja haluan toimia kestävällä ja luontoa suojelevalla tavalla. Haluan myös kannustaa muita siihen.
Koska luontolähtöisen hyvinvoinnin ala on nuori ja niin tutkimus kuin monet menetelmätkin vasta hakevat muotoaan, on tärkeää pysyä aallon harjalla uuden tiedon suhteen. The World Conference on Forests for Public Health -seminaarissa tuli jutusteltua muutaman tutkijan kanssa.
Muun muassa tutkija Ann Ojalan kanssa kävimme mielenkiintoisen keskustelun siitä, voiko oma luontosuhteesi paljastaa, millaiseen työhön sovellut. Ojalan mukaan syvän luontoyhteyden omaavat ihmiset nimittäin ahdistuvat helpommin, mikäli eivät pääse toteuttamaan tiivistä luontosuhdettaan. He esimerkiksi uupuvat helpommin sellaisissa töissä, joissa luontokosketus on vähäinen.
Tämä on mullistava löytö! Onko enää ihmekään, jos alanvaihtajia toimistotöistä eräoppaiksi on paljon? Tiedostamalla omat luontoarvonsa ja -tarpeensa ajoissa voi tehdä merkittäviä valintoja oman työuran suhteen.
Olen itse valinnut oikein. Saan olla ulkona ja kosketuksissa luonnon elementtien kanssa, minkä lisäksi saan toteuttaa omien arvojeni mukaista toimintaa: puhua niistä hemmetin metsistä!
Oletko koskaan ajatellut, että luontoyhteydellä voisi olla pimeä puolensa? Syvemmin luontoa kohtaan tunteva kokee herkästi myös luontoa uhkaavat asiat raskaammin. Voiko omasta luontoyhteydestä tulla taakka ja onko luontoyhteyden syventäminen lopulta uhka vai mahdollisuus? …ja miten supervoimat liittyvät tähän?
On asia, josta olen kokenut tuskaa niin pitkään kuin jaksan muistaa, mutta josta puhuminen on kotona ollut turhaa. Tämä asia on huoli ympäristöstä.
Tulen metsänomistajasuvusta ja jonain päivänä perin toivottavasti itsekin palan kotimaista metsää. Kuitenkaan syvää luontoyhteyttä kokevana ja muita eliöitä kohtaan tuntevana minulle ei puidenkaan kaataminen ole ollut yhdentekevää. Moottorisahaan ja metsurin vaatteisiin, puheisiin siitä, mitä kaadetaan, kuinka paljon ja mistä, on aina liittynyt pieni negatiivinen vire.
Tätä ei luonnollisestikaan ole voinut sanoa ääneen kotona. Ensin minulle olisi naurettu ja sitten ihmetelty ääneen, että mitä sinä tyttö oikein höpiset. Osa ei olisi edes yrittänyt ymmärtää. Sen ajatteleminen, että puilla ja muilla kasveilla voisi olla yksilöinä merkittävä rooli paikallisessa ekosysteemissä, oli satujen sepittelyä. Minkäänlaisen myötätunnon tunteminen tai osoittaminen muuta kuin ihmislajia kohtaan oli poikkeus normaalista.
Maatilalla kasvaneilla sukulaisilla tuntui olevan samanlainen suhtautuminen eläimiin. Ne olivat omaisuutta ja hyödykkeitä, eivät ihmisen veroisia. Puttea kohtaan ei kannata kehittää liian syviä tunteita, jos sen on tarkoitus päätyä joulupöytään. Niinpä myös eläimiin kiintyminen, varsinkin johonkin metsän riistaeläimeen, jota ei ollut koskaan edes nähnyt, nähtiin vähän hupsuna.
Oma suru ja huoli muita luontokappaleita kohtaan piti siis pitää omana tietonaan ja aikanaan sitä oppi jopa häpeämään. Ahdistuminen kaadetun hirven tai puuvanhuksen kohtalosta oli heikkoutta ja liiallista herkkyyttä ja olin epäilemättä jotenkin viallinen, kun tunsin muita elämänmuotoja kohtaan näin voimakkaasti.
Syvempi yhteys ympäristöön solmitaan lapsena. Kuva: Outi Malminiemi
Ajan kuluessa surun hautaaminen tuli aina vain helpommaksi ja helpommaksi, kun ajattelu siirtyi kokonaisuuksiin ja alkoi nähdä – kirjaimellisesti – metsää puilta. Myös suhteellisuudentaju kasvoi, kun nuoren tietoisuuteen tulivat globaalit ongelmat. Mitä sitä yhtä metsää suremaan, kun Brasiliassa kaatuu päivittäin kymmenkertainen määrä.
Silti nykyäänkin tunnen empatiaa elollisia olentoja kohtaan, vaikka ne pelottaisivat tai ällöttäisivät minua (ovathan nämä tuntemukset lähinnä omassa päässäni ja kyseinen olento täysin viaton siihen).
Tuo pienen lapsen rakkaus ja huoli jokaista elollista kohtaan säilyi siis aikuisikään ja koen edelleen olevani tuntemusten kanssa yksin. Näissä asioissa vaille ymmärrystä jääminen luo merkittävää tyhjyyttä elämääni sekä potentiaaliset katastrofin ainekset anoppilassa.
Sain lopulta ilmiölle nimen, kun luin Panu Pihkalan kirjan Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo. Kyseessä on äänioikeudeton suru. Pihkala viittaa kirjassaan surututkija Kenneth Dokan käyttämään termiin disenfranchised grief, joka käytännössä tarkoittaa surua, jota jostain syystä halutaan vähätellä. Vähättely voi lähteä yksilöstä tai yhteisön rakenteista. Se voi johtua pelosta, ymmärtämättömyydestä tai osaamattomuudesta käsitellä asiasta kumpuavia tunteita.
Kuva: Outi Malminiemi
Tähän mennessä lähiympäristöön sekä moniin globaaleihin ongelmiin liittyvä suru on ollut käytännössä äänioikeudetonta surua, jota on haluttu painaa villaisella. Huolestaan ympäristön puolesta ei ole joka paikassa kehdannut puhua, koska on pelännyt tulevansa leimatuksi. “Hörhö”, “puunhalaaja”, “viherpiipertäjä”, “ituhippi”, “ekoterroristi”. Onhan toki parempi kovettaa itsensä kuin olla joku näistä…
Pihkala toteaa kirjassaan, että myös näennäisesti välinpitämätön ihminen voi kokea ympäristöahdistusta, joka vain kanavoituu eri tavoin, peittyen korostetun kovan pinnan alle. Myös “raavaat miehet” ja kovista esittävät teinit voivat kokea ympäristöahdistusta, vaikka konkreettiset teot osoittaisivat aivan muuta.
Koska ympäristöahdistus on ollut äänioikeudetonta surua eikä se ole saanut ansaitsemaansa huomiota, monella on vaikeuksia käsitellä pahoja ympäristöön liittyviä ahdistuksen tunteita. Pihkalan mielestä kyseessä on vakava asia, koska ahdistuksen kohteena ovat ihmisille oikeasti tärkeät asiat. Käsittelykeinojen puuttuminen tekee tilanteesta vähintäänkin ongelmallisen siinä vaiheessa, kun ympäristöahdistus globaalien ongelmien myötä yleistyy.
Loikka sulavien jäälauttojen keskellä. Millainen on ihmiskunnan tulevaisuus lämpenevässä maailmassa?
Luonnon tulevaisuudesta ahdistuminen saattaa myös ajaa ihmisiä pois luonnosta. Pihkala kirjoittaa, että “ihmisten voi olla vaikea antaa itsensä välittää täydellä tavalla luonnosta, jos heidän tekemänsä tilannearvio näyttää, että luontoa tuhotaan jatkuvasti enemmän”. Itseään suojellakseen pyritään pois päin ahdistavista asioista.
Tämä toimii monissa ahdistavissa tilanteissa. Katastrofiuutisilta välttyy pitämällä mediataukoa. Mutta jos laiton kaatopaikka tai hakkuuaukea lähimetsässä ahdistaa, auttaako neljän seinän sisälle jääminen?
Ympäristön tulevaisuuden kannalta tämä ei ole kestävä ratkaisu. Sulkemalla silmämme epäkohdilta varmistamme, ettei niille ainakaan tehdä mitään. Lisäksi on osoitettu, että terve luontoyhteys voimauttaa toimimaan ympäristön puolesta. “Tieto lisää tuskaa, mutta syvempi luontosuhde on myös mahdollisuus suurempaan onneen.”
Pelottavaa tulevaisuutta, vaikeita tuntemuksia ja elämää suurempia ajatuksia tekee mieli paeta. Se ei kuitenkaan muuta todellisuutta, sitä miten asiat ovat. Oman luontoyhteyden hoitaminen voi auttaa kohtaamaan vaikeat asiat. Kuva: Riku Malminiemi
Miten omaa luontoyhteyttään sitten pitäisi hoitaa, jotta se auttaisi ympäristöahdistukseen? Tulisiko todellisuus kohdata silmästä silmään vai hakeutua vielä pilaantumattomille paikoille – sellaisille, jotka eivät muistuttaisi ahdistavista asioista?
Entä voiko luonnollinen ja tervekin ympäristöahdistus pitkittyessään ja käsittelemättömänä johtaa mielenterveysongelmiin kuten masennukseen asti? Onko se yksi syypää myös omaan masennukseeni?
Olen miettinyt tätä jo jonkin aikaa, enkä ole ainoa. Näin pohti omassa Facebook-päivityksessään myös koomikko Iikka Kivi. Tapasimme Kiven kanssa Helsingissä eräänä huhtikuisena päivänä ja ympäristöahdistuksesta sai viimein puhua ääneen.
Alta voit kuunnella ja lukea noin tunnin kestävän keskustelumme:
Vähän kuten itsellänikin, ja niin monella muulla, myös Kivellä luonto on ollut jo lapsena turvapaikka, missä kukaan ei ole arvostellut häntä. “Täällä mä saan olla sellanen, kun mä oon. Näit ei kiinnosta, kuinka hyvä mä oon jääkiekossa”, Kivi kertoo.
Edelleenkin hän kokee luonnon tuovan vastapainoa hänen hyvin julkiselle työlleen. Kivi harrastaa intohimoisesti lintuja, mutta vaikka linturetket voi nähdä henkireikänä arjessa, ympäristökysymykset hiipivät myös sinne. Kivi kertoo ilmastoahdistuksen olevan linturetkillä hyvin konkreettista, kun näkee, miten lajisto muuttuu eteläisten lajien yleistyessä.
Onko juuri ilmastonmuutos sitten se pahin uhka ja mielen ahdistaja? Se toki vaikuttaa moneen muuhun ympäristöongelmaan, kuten luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen, mutta ahdistavien asioiden välille on vaikea tehdä selkeää rajanvetoa. Ympäristöongelmat ovat kuin yksi iso sotkuinen lankavyyhti, josta on mahdotonta poimia erilleen vain yhtä ongelmaa. Myös Suomen luonnon tila nousee keskusteluun.
“Puhdas ja alkuperäinen luonto on enää meidän mielikuvissamme”, Kivi sanoo. Hän kuitenkin toteaa, että vielä toistaiseksi voimme pelastaa tilannetta ja tehdä hyviä valintoja.
Kivi kertoo, että hänellä on moninaisia tapoja käsitellä ympäristöahdistusta. Luonnon havainnointi ja siitä kertominen positiivisen kautta ovat hänelle tärkeä keino käsitellä ympäristöasioita. Luonnon kauneuden, esimerkiksi lintujen kuvaaminen on yksi tapa motivoida sekä muita että itseä toimimaan luonnon puolesta. Nykyisin ympäristöasiat hiipivät mukaan myös somevaikuttamisen puolelle ja stand-up-komiikkaan.
Tulevaisuutemme riippuu omista valinnoistamme.
Eksymme puhumaan pahuudesta. Kiven mukaan luonnosta ei pahuutta löydy. “Jos karhu tulisi ja söisi minut, se ei tekisi sitä pahuuttaan vaan siksi, että sillä on nälkä.” Sen sijaan ihmisen tapa asettaa eliöitä keskenään arvojärjestykseen ja arvottaa raha ympäristöä korkeammalle on pahuutta, jota ei Kiven mukaan luonnosta löydy.
Kovat arvot ajavat ohi kaikesta, joka on meille ihmisinä luontaista.
Siirrymme puhumaan ympäristöherkkyydestä. Kiven mukaan nykymaailmassa empatiaa on pakko suitsia, jotta voimme jatkaa samaan malliin. Olisiko elämä sitten helpompaa, jos muita eliöitä kohtaan ei tuntisi niin syvästi?
Kerron itse, kuinka olimme eräänä iltana olleet tutustumassa Helsingissä Ultima-ravintolaan, joka pohjaa toimintansa lähiruokaan, raaka-aineiden kotikasvatukseen ja kiertotalouteen. Olin jo ennalta kuullut käytännössä suljetussa kierrossa ravintolan ruokasalissa kasvavista kasveista ja paikalla pääsimme ihailemaan muun muassa ilmassa kasvavia perunoita ja kahvinporoista puskevia sieniä.
Tulevaisuuden illuusion oli kuitenkin särkenyt viereisessä pöydässä kanssaruokailijoiden kovaan ääneen käymä keskustelu hiirten myrkyttämisestä kesämökillä. “Myrkky saa ne janoisiksi ja juoksemaan ulos, joten kuollut raato ei jää mätänemään seinien sisään!”, oli eräs seurueesta selittänyt kauhean ylpeänä omasta nokkeluudestaan. Muut olivat nyökytelleet kiinnostuneina. Minua puolestaan yökötti ajatellessani, kuinka syöty myrkky toimisi eläimen elimistössä tunteja, jopa vuorokausia, saisi aikaan kivuliaan ja janoisen kuoleman ja siirtyisi todennäköisesti vielä eteenpäin ravintoketjussa.
Kuinka piristävä pöytäkeskustelu!
Tuon pöytäkunnan silmissä hiiri ei ollut enää yksi elämänmuoto vaan esine, objekti, josta piti päästä eroon, hinnalla millä hyvänsä. Keskustelu ja siitä kuultava täydellinen empatian puute iskivät suoraan sydämeen. Eikä kyse taaskaan ollut siitä, että hiirestä ylipäätään piti päästä eroon, vaan siitä, miten asiasta puhuttiin. Miten vähän tämän toisen olennon elämää arvostettiin.
Ilmaperunoita kasvamassa ravintola Ultimassa
Kivi kertoo, että häntä on ala-asteella kiusattu hänen luontoharrastuksestaan ja syvemmästä suhteestaan luontoon. Hän ei kuitenkaan itse pidä ympäristöherkkyyttä ongelmana. “Minä en ois minä, jos sitä ei ois.” Luontoharrastus on opettanut hänelle paljon empatiaa ja saanut välittämään asioista. Hän kertoo mieluummin kärsivänsä siksi, että välittää asioista kuin voivansa hyvin siksi, ettei välitä.
“Herkkyyden voi myös kääntää supervoimaksi”, Kivi sanoo. Hän tulee omien sanojensa mukaan todennäköisesti hautaan asti puolustamaan niitä, jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Siis muun muassa luontoa.
Voiko kokea ympäristöahdistusta, vaikkei tunnistaisi sitä? Puhumme siitä, kuinka erityisesti miesten voi olla vaikeaa tunnistaa ja tunnustaa omaa ympäristöahdistustaan. Kivi kertoo tästä esimerkin traagisesta kohtaamisesta punakylkirastaan kanssa. Kohtaus on piirtynyt hänelle kuvana siitä, kuinka niin sanottu “äijä-miehisyys” estää meitä kokemasta empatiaa luontokappaleita kohtaan.
Punakylkirastas (Turdus iliacus)
Siirrymme puhumaan siitä, mitä Suomen pitäisi tehdä ilmastonmuutoksen eteen ja miksi ylipäätään olisi hyvä toimia, vaikkei toiminnallamme olisi maailmanlaajuisesti paljon vaikutusta. Kiven mukaan ylivoimaiselta tuntuvia haasteita on kohdattu ennenkin.
“Vuonna 39 suomalaiset olivat isossa rintamassa valmiit luopumaan omista mukavuuksistaan ja osa laittamaan henkensä alttiiksi sen takia, että vastassa oli uhka, josta tuntui, ettei tälle voi pärjätä”, Kivi sanoo. Hän kertoo ihailevansa tämän ajan ihmisten rohkeutta ja aitoa kykyä luopua luksuksesta selviytymisen eteen.
Jos löytäisimme yhteyden luontoon, löytäisimme herkemmin myös yhteyden toisiimme.
Palaamme takaisin ympäristöherkkyyteen.
Kaikki eivät koe syvempää luontoyhteyttä tai osaa huolestua ympäristön tilasta. Toiset kokevat molempia voimakkaasti, jopa siinä suhteessa, että ahdistuvat ympäristöä uhkaavista asioista. Niin ikään yksilölle merkityksellisiä voivat olla niin pienet kuin suuretkin ympäristöasiat.
Kivi kertoo, että hänen luontosuhteessaan on perimmiltään kyse oman paikan löytämisestä. Linturetkillään hän yrittää olla arvottamatta havaintoja, vaikka ne joskus tuottaisivatkin ympäristöahdistusta.
Kivi vertaa luontosuhdetta ihmissuhteeseen, johon kuuluvat niin ylä- kuin alamäet. “Lopulta ainoa tapa elää ja olla olemassa on olla läsnä ja täysillä mukana. Välillä tulee hyviä ja välillä huonoja juttuja.” Pienet luontokokemusten hippuset arjessa siellä täällä ovat tärkeitä ja ne voivat auttaa jaksamaan muun melankolian ja ahdistuksen keskellä.
Lähteitä:
Pihkala, P. 2017. Päin helvettiä? – Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja. (ISBN: 978-952-288-638-5)
Nykyajan työelämä tuntuu menevän yhä enemmän ojasta allikkoon. Tai näin on ainakin uutisotsikoiden pohjalta pääteltävissä. Masennus on pysynyt tiiviisti otsikoissa ja viikko sitten perjantaina Yle kirjoitti mielenterveyshäiriöiden olevan suurin syy työkyvyttömyyseläkkeelle jäämiselle.
Uutista varten haastatellut asiantuntijat uskovat, että jo parin vuoden kuluttua suurin osa myös pidemmistä sairaslomista on mielenterveysperustaisia. Mielenterveyshäiriöt, erityisesti artikkelin mainitsemat masennus ja ahdistuneisuushäiriöt, ovat yleisiä kaikilla aloilla.
Vain viikko aikaisemmin kirjoitettiin modernin työelämän olevan “myrkkyä aivoille”. Tällä viitattiin pirstoutuneiden työtehtävien (ja ehkä vähän korkean vaatimustason) aiheuttamaan multitaskaamiseen eli monen asian yhtäaikaiseen suorittamiseen. Huomion pomppiessa työtehtävästä toiseen tuottaa itselleen aivorasituksen. Uutisessa selitettiin muutosta työelämässä sillä, jos henkilöstöä on vähennetty, on jäljelle jääneille työntekijöille kerääntynyt lisää ja mahdollisesti uudenlaisia työtehtäviä.
Jos keskittymiskyvyn ylikuormittumiseen tottuu, voi olla, että aivot jäävät ylikierroksille töistä lähdettäessäkin eikä välttämättä edes lomalla pysty keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Aivot hakevat jatkuvasti uusia asioita ja mieli on pysyvästi nälkäinen ja levoton. Tilannetta pahentavat työviestimet – työpuhelin, työläppäri, työsähköposti ja someryhmät – kulkeutuessaan mukana kotiin. “Mitä jos minä vielä sen yhden työjutun katsoisin… Eihän siinä mene kauan!”
Onko nyt sitten enää ihme, jos ihmiset uupuvat?
Onko tässä mitään järkeä?
Hyvä uutinen on, että ihmiset tunnistavat oireensa yhä useammin ja osaavat hakeutua lääkärille. Masennuksen vuoksi on OK mennä lääkäriin ja samalla myös mielenterveyden palvelut ovat parantuneet.
Ei mielenterveyden ongelman myöntäminen silti helppoa ole. Etenkään itselle. Voi kulua jopa vuosia ennen kuin ihminen todella myöntää itselleen olevansa uupunut ja alkaa antaa itselleen armoa. Mielenterveyden horjuminen voi olla kolaus toimeentuloon, mutta tässä kilpailukykyä korostavassa yhteiskunnassa myös itsetuntoon.
Masennusdiagnoosien määristä puhuttaessa vedotaan vapautuneeseen ilmapiiriin. Diagnoosien yleistyminen ei tällöin suoraan viittaisi masentuneiden lukumäärän kasvuun.
Kuitenkin, kun lukee aiemmin mainitsemieni uutisten kaltaisista tilanteista, väite masennuksen yleistymisestä suhteessa aikaisempaan ei kuulosta täysin hatusta vedetyltä. Onko nykyinen elämäntapamme, kuten toinen uutisista sanoi, “myrkkyä”?
Vastamyrkyksi mielenterveyden syöksykierteeseen lehdissä suositellaan aivoille tylsiä hetkiä, nauramista ja psykoterapiaa. Entäpä se vihreä lääke? Luonto on resepti, jota meillä ei vielä oikein osata määrätä.
Aloitin vastikään Emma Mitchellinkirjan The Wild Remedy. Teos on päiväkirjamaiseen muotoon kirjoitettu kaunis kuvaus siitä, kuinka yhteyden kokeminen ympäröivään luonnonympäristöön on auttanut Mitchelliä jaksamaan läpi masennuksen.
Kirja on inspiroiva kuvaus ympäristön kokemisesta ja tutkimisesta kaikilla aisteilla. Innostun itse erityisesti Mitchellin käyttämästä kielestä ja ilmaisutavasta, josta kuuluu läpi jokaisen luonnon yksityiskohdan arvostaminen.
Kirjaa ei voikaan lukea pitkään lähtemättä ulos lukujen välillä! Olin päässyt ehkä juuri ja juuri johdannon loppuun, kun minun oli aivan pakko vetäistä saappaat jalkaan ja painaa ulos loskan keskelle.
Oli tuulinen ja sateinen maaliskuun lauantai ja koko maisemasta oli erotettavissa ainoastaan erilaisia harmaan sävyjä. Ihmeellistä, miten värikäs kuoritakkikin voi vaihtaa väriä tällaisena päivänä ja sulautua harmaaseen.
Myös mieleni oli harmaa ja se sointui yhteen maiseman kanssa, mikä tuntui hyvältä. Muistin jonkun sanoneen, kuinka lisääntyvä auringonvalo keväällä saa masennuksesta kärsivät ihmiset voimaan pahoin, koska kontrasti ulkomaailman ja heidän oman sisäisen maailmansa välillä on liian suuri.
Oli kosteaa ja raikasta. Hengitin syvään hapekasta ilmaa ja pyyhkäisin mielen ja kehon pölyt kevättuuleen.
Emma Mitchell kirjoittaa stressihormoni kortisolista, aivojen serotoniinitasoista ja endorfiineista ja kuvaa ulkona tulevaa vapauden ja tervehtymisen tunnetta: “… it seems that walking in a garden, field or wood is like reaching into an invisible natural medicine cabinet.”
Mutta mitäpä jos se tunne, joka ulkona olemisesta tulee, ei olisikaan elämässä poikkeuksellinen vaan kokoaikainen? Mitä jos se on, miten meidän pitäisikin tuntea koko ajan? Nykyaikana istumme yhä enemmän ja enemmän sisätiloissa pimeässä valaistuksessa ja huonossa ilmassa. Luonto on meidän alkuperäinen elinympäristömme, jossa aivomme tutkimustenkin mukaan toimivat parhaiten.
Kokemalla luonnon tervehdyttävät vaikutukset koet, miten asioiden pitäisi alun perinkin olla!
Talsin rantaan pehmeässä lumessa, jota oli vielä paljolti siellä, mihin ihmisten jalat eivät kehdanneet kantaa. Keskeltä tietä lumi oli jo sulanut ja sulamisvesi muodosti jokisuistoja hiekotushiekasta.
Huomioni kiinnittyi matalalla laikkuisen jään yläpuolella lentävään varikseen. Sillä oli oksa nokassaan. Hetken aikaa kesä vilahti silmissäni. Mieleni harhaili maisemassa ja unohdin odottavat to do -listat. Hetken ajan aika oli pysähtynyt eikä tulevaisuudessa odottanut mikään.
Olin haavankeltajäkälässä, olin lätäkössä seisovassa harakassa, lätäkön väreilyssä linnun jalkojen ympärillä. Aistini olivat näissä havainnoissa ja niin olin minäkin.
Luonnonympäristöllä on luonnostaan lumoava vaikutus. Puhutaan maltillisesta lumoutumisesta (soft fascination). Tämä tarkoittaa huomion automaattista itseohjautumista luonnon ihmeiden äärelle, jolloin muut, rationaaliset tai loogiset mielen ajatteluketjut jäävät.
“When I am walking, my mind enters a state of very careful noticing. I seek out collections of plants, empty snail shells, berries and seed heads. As I do so I feel as though I’m swimming in the small details I see, so deeply do I become immersed in my surroundings.”
Tällainen hallittu lumoutuminen katkaisee masennuksellekin tyypillisen märehtimisen kehän. Voi olla, että mielessään pyörittää samoja ajatuksia uudestaan ja uudestaan niiden johtamatta lopulta yhtään mihinkään. Ajatusketjun katkeamisen ansiosta aivot saavat edes sen pienen hetken lepoa toistuvista ajatuksista, mielikuvista, itsesyytöksistä ja murehtimisesta.
Tämän jälkeen aivot tuntuvatkin levänneemmiltä, mikä voi lisätä armeliaisuutta ja positiivisuutta itseä kohtaan sekä uskoa tulevaan.
Luonnonympäristöjen vaikutuksia sairastuneisiin ihmisiin tai niiden käyttöä sairauksien (esim. masennuksen) hoidossa tai kuntoutuksessa ei ole tutkittu vielä tarpeeksi, jotta voitaisiin ehdottomasti sanoa mitään niiden toimivuudesta. (Duodecim 2018) Osasyynä on luotettavien tutkimusasetelmien suunnittelun haastavuus. Luotettava tutkimusasetelma satunnaistettuine koehenkilöineen ja koe- ja kontrolliryhmineen on laadukkaan kliinisen tutkimuksen tae.
Ongelmaksi voi nousta esim. sokkouttaminen, mikä olisi kuitenkin sitä tärkeämpää, mitä subjektiivisempia selitettävät muuttujat ovat. (Duodecim 2014) Sokkouttamisella tarkoitetaan sitä, etteivät koehenkilö (yksöissokkotutkimus) ja tutkija (kaksoissokkotutkimus) tiedä, mihin koeryhmään henkilö kuuluu.
Mikäli halutaan vertailla esimerkiksi metsäisen intervention ja perinteisen intervention vaikutusta, on varsin selvää, että koehenkilöt tietävät, mihin koeryhmään he kuuluvat. Avoin tieto koeryhmästä saattaa vaikuttaa koehenkilön odottamiin tuloksiin ja siten lisätä harhan riskiä.
Luontoa ei vielä meillä mielletä lääkkeeksi.
Meillä ei siis vielä ole tarpeeksi paljon luotettavia tutkimustuloksia tukemaan luonnon tervehdyttäviä vaikutuksia. Sen sijaan säännölliset luontoannokset parantavat kyllä resilienssiä eli esimerkiksi stressinsietokykyä ja siten ennaltaehkäisevät sairastumista. (Duodecim 2018)
Monet tutkimustulokset antavat viitettä siitä, että luonnonympäristöillä voisi olla potentiaalia sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa. Japanissa tämä on tiedetty ja tutkittu jo useamman vuosikymmenen ajan. (esim. Song et al. 2016)
Meilläkin tutkimusta ja kokeilevia hankkeita on ollut ja on edelleen, mutta muutos on hidasta. Tarpeellinen tutkimusaineisto puuttuu vielä.
Silti… Se, ettei asiaa ole vielä tieteellisesti todettu, ei toki tarkoita, etteikö se olisi olemassa.
Takaisin elämämme myrkyllisyyteen.
Mielenterveysongelmissa, kuten muissakin sairauksissa, tulisi pyrkiä löytämään alkuperäinen syy ja sairauden lähde. Luontokin on loppujen lopuksi pieninä annoksina vain apua oireeseen. Jos modernia elämää ei saada järkeistettyä, meillä tulee olemaan vielä – kirjaimellisesti – hyvin masentunut tulevaisuus.
Osallistuin kansainvälisille metsäterapiapäiville (International Forest Therapy Days eli IFTD) elokuussa 2018 nähdäkseni, minkälaista hyötyä niin sanotusta metsäterapiasta voi olla ja minkälaisia menetelmiä on ylipäätään olemassa ja hyödyntääkö metsäterapia erityisesti jotain näistä.
Seminaaripäivä ja neljän päivän mittainen retriitti toivat uskomattoman muutoksen stressaantuneeseen ja rauhattomaan olooni, mutta ne tarjosivat myös tietoa ja maistiaiset useammasta eri menetelmästä. Uudet metsäterapiapäivät ovat jälleen tulossa tänä vuonna ja ilmoittautuminen mukaan on auennut!
Menetelmää moneen makuun
Jo ennen metsäterapiapäiviä olin kuullut monista eri nimisistä metsäterapia- tai luontoyhteysmenetelmistä. Pelkästään Suomessa on olemassa:
…Ja varmasti vielä muitakin, joista en ole kuullutkaan. Liittämieni linkkien takaa paljastuu vain osa kaikkiin menetelmiin liittyvästä tiedosta ja vain osa menetelmiä harjoittavista tahoista. Jos jokin tietty menetelmä kiinnostaa enemmän, kannattaa siitä etsiä itse aktiivisesti tietoa. Kaikista yllä mainituista ei ollut esimerkkejä viime vuoden metsäterapiapäivillä.
Olen huomannut, että osasta menetelmistä liikkuu kentällä paljon harjoittajia, jotka eivät perusta lähtökohtiaan tai harjoitteitaan tieteelliseen tietoon tai menetelmät perustuvat pseudotieteeseen. Tämä on hämmentänyt ja ärsyttänyt ja olen muutenkin ihmetellyt alan diversiteettiä.
Välillä tuntuu, että eri menetelmien harjoitusten välillä on selkeästi eri lähtökohdat ja selvä ero, ja välillä taas, että eroavaisuuksia on vain nimessä. Kaiken kukkuraksi pakkaa sekoittavat saman nimen alla tapahtuvat täysin eri filosofioihin pohjautuvat ohjaukset.
Kuva: Riku Malminiemi
Yhteistä kaikille menetelmille tuntuisi kuitenkin olevan päämäärä ihmisen hyvinvoinnin edistämiseksi ja elinvoimaisuuden kasvattamiseksi luontoyhteyden palauttamisen ja syventämisen kautta.
Saman on todennut metsäterapiapäivilläkin mukana ollut, Shinrin Yoku LA:n perustaja Ben PageForest Bathing International -julkaisussa: “I believe it is a dream emerging all around the world. In practice, there are a diversity of ways the dream translates itself. This is not to say that one is better than any other, for they all come from one source: the desire to reconnect humanity with nature.”
Jos nämä menetelmät todellisuudessa ovat samaa… …sisältöä eri paketeissa, miksi eri menetelmiä on niin monta?
Onhan toki kauhean kiva, että voi käytännössä keksiä oman menetelmän, vetästä nimen hatusta (vinkki: kannattaa sisällyttää siihen sana “metsä” tai “luonto”) ja alkaa tuotteistamaan. Kun tutkimusnäyttöä luonnon terveysvaikutuksista tulee vielä laajemmin, kun luontohypetys lyö läpi lopullisesti ja kun metsähyppely, sammalpyllyily ja puunhalailu (kyllä, retroilu palaa muotiin) ovat kaikkien huulilla, voikin kivasti työllistää itsensä luontomatkailussa.
Mutta kuinka vakaa pohja eri menetelmillä tai niiden käyttämillä harjoitteilla on esimerkiksi hyvinvoinnin edistämisessä (sairauksista toipumisesta nyt puhumattakaan)? Länsimaisen terveystieteen järjestelmällisyyteen ja täsmäohjeisiin tottuneelle tämä kaikki kuulostaa perin sekavalta. Onko näille lukuisille luontoterapian muodoille olemassa yhtenäiset raamit? Eikö pitäisi olla?
Tiedän! Tiedän, että näitä mainitsemiani menetelmiä EI ole alunperin kehitetty terveydenhoitoon ja monien eri suuntauksien toimijat painottavatkin, etteivät tähtää sairauksien hoitoon (mikä on erittäin hyvä silloin, kun ei ole terveyden tai lääketieteen alan koulutusta!). Samat suuntaukset saattavat silti käyttää termiä “metsäterapia” (sana ‘terapia’ tulee muinaisen kreikan kielen sanasta, joka tarkoittaa parantamista), puhua “parantamisesta” ja “parantumisesta” tai markkinoida harjoitteitaan huojennuksena esimerkiksi stressiin tai uupumukseen.
Yksi terapia-sanaa käyttävistä suuntauksista on metsäterapiapäivillä viime elokuussa esitelty amerikkalainen Association of Nature and Forest Threapy (lyhyemmin ANFT), joka lähtee siitä asetelmasta, että metsä on terapeutti ja ryhmän opas käytännössä tämän “terapiaistunnon” mahdollistaja (“The forest is the therapist – The guide opens the doors”).
Japanilaisesta shinrin-yoku-perinteestä ammentava ANFT kouluttaa metsäterapiaoppaita ja järjestöllä on tarkat, standardisoidut menetelmät, joilla ihmisiä viedään luonnon äärelle. Filosofiana on, että luontoyhteyden saavuttaminen elvyttää ja auttaa näkemään metsien, vesien ja muiden olentojen itseisarvon sekä oivaltamaan, ettemme ole erillään muusta luonnosta.
Metsällä ja muilla viherympäristöillä tosiaan on hyvinvointia tukevia ja edistäviä vaikutuksia. Itse näkisin vieläpä todennäköisenä, että eri menetelmien harjoittajien kokemat hyödyt juontuvat alunperin samoista vaikutuksista. Metsäterapiapäivien seminaarissa esiintynyt tutkimusprofessori Liisa TyrväinenLuonnonvarakeskuksesta listasi tieteellisen tutkimuksen löydökset luonnon elvyttävästä vaikutuksesta.
Tutkimuksella on todennettu, että mitä lähempänä ihmisiä viheralueet ovat fyysisesti, sitä enemmän niitä käytetään. On myös todettu, että luonnon hyödyt lisääntyvät annoskoon kasvaessa. Siispä, mitä enemmän vietät aikaasi luonnossa, sitä voimakkaammin se sinuun vaikuttaa (suomalainen suositus on viettää vähintään viisi tuntia kuukaudessa luonnonympäristössä). Voimakkain positiivinen näyttö näyttäisi tällä hetkellä olevan luonnon ja mielenterveyden välillä.
Ei lääke, mutta lääkkeen kaltainen
Metsäterapian suuntaukset painottavat, ettei metsä ole lääke itsessään. Ei siis pidä heittää reseptiä nurkkaan ja jättää pillerimuotoista lääkitystä ottamatta.
Toisaalta toisille metsä voi toimia vähän kuin lääke. Lääkkeet saattavat auttaa pitämään oireet hallinnassa ja antaa energiaa hakeutua viikoittaisille psykoterapiaistunnoille, joissa tilanteen varsinainen purkaminen tapahtuu. (Tämä siis siinä tapauksessa, että potilaan kohdalla on päätetty yhdistää psykoterapia ja lääkkeet.) Samalla lailla metsässä kävely voi antaa voimaa kohdata vaikeat asiat ja luonnonympäristössä vietetyn ajan jälkeen saattaa olla valmiimpi terapiaistuntoon.
Myös perinteisiä psykoterapiamuotoja voi viedä metsään. Sen sijaan, että tapaisi potilaansa sisätiloissa, ekopsykologi Kirsi Salonen saattaa viedä heidät kävelylle ulos vihreään ympäristöön. Salonen on sanonut, että luontolähtöisessä terapiassa ihminen lähtee menemään nopeammin sitä kohti, mitä hän tarvitsee siinä hetkessä elämäänsä. (Suomen Luonto 7/18)
Luonnonympäristöillä on siis epäilemättä suurta potentiaalia, mutta esimerkiksi Salosen mukaan pelkkä oleskelu luonnossa ei vielä paranna vaan tarvitaan ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä tukevaa toimintaa. Tämän toiminnan ohjaus on terapeutin tai menetelmän vetäjän vastuulla. Tällä hetkellä Suomessa sosiaali-, terveys-, kasvatus- ja virkistyspalveluissa tavoitteellisesti käytettyjä luontomenetelmiä ja niiden laatua valvoo muun muassa Green Care Finland ry.
Syvän kunnioituksen ja lumoutumisen tuntemukset ovat usein tärkeä osa luontokokemusta. Kuva Skotlannin vaellukselta 2015.
Tarpeita voi olla erilaisia ja eri ihmiset saattavat löytää luontoyhteyden eri teitse. Yksi jooga-asennossa puuta vasten, toinen tikkuja järjestelemällä, kolmas metsän pohjalla kellimällä. Metsäisessä terapiaistunnossa (tai -kävelyssä!) koulutettu psykoterapeutti voi hyödyntää lukuisista eri metsä- tai luontoterapiasuuntauksista parhaimpia harjoitteita asiakkaan tilanteen ja oman osaamisensa mukaan. Kuten ekopsykologi Irma Heiskanen toteaa: “Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tämä etsii vesipuron lailla omat toteuttamisen uomansa.” (sit. Salonen 2010).
Ehkä siis onkin hyvä, että menetelmiä ja suuntauksia on erilaisia. Ala on myös vielä varsin nuori. ANFT-liikkeen perustaja Amos Clifford kirjoittaa asiasta näin: “Because this is a new practice, it’s too early to choose one way and say, ‘This is it!’.” (Forest Bathing International No. 1)
Kunhan menetelmät eivät vain jäisi toistensa jalkoihin.
Yksi merkittävä tekijä omassa pahassa olossani ja masennuksessani on ollut – ja on – ympäristöahdistus. Lapsesta asti sisälläni on kuohahtanut ahdistuksen, surun ja vihan sekainen aalto, kun olen todistanut välinpitämättömyyttä ympäristöä kohtaan. Nyt, aikuisena, tunteesta on tullut lähes arkipäiväinen seuralainen. Riesa, joka on paisunut jo vahingollisiin mittoihin.
Enkä ole asian kanssa yksin. Aikamme katastrofin keskellä istuminen on saanut monen muunkin otsasuonen nykimään.
Miten ympäristöahdistuksesta voi päästä eroon… vai voiko ollenkaan?
Lopulta jokainen elävä on yhtä tärkeä. Kun löydämme paikkamme eliöyhteisössä, löydämme harmonian. Kuva: Riku Malminiemi
Olen aina ollut luontoihminen – ammentanut voimaa ja rakkautta metsistä ja järvistä, eläimistä ja kasveista. Luonnon kokonaisuus on ollut minulle aina itsestään selvästi pyhä. Vaikka lapsena olin hieman poikkeava siinä mielessä, ettei kukaan muu luokassani jakanut tunnettani, en koskaan luopunut siitä. Ja vaikka tiiviin luontosuhteen kääntöpuolena olikin jatkuva huoli luonnon tilasta, toi se mukanaan jotain korvaamatonta.
Luonto on auttanut minut yli läheisen kuolemasta ja suhteen päättymisestä sekä auttanut kestämään yksinäisyyttä. Suhde luontoon on ollut kuin pelastusliivit tai kelluke. Se on ollut kiintopisteeni elämässä. Jos muut asiat eivät olekaan olleet täysin varmoja, tämä suhde on ollut. Luonto on ollut aina siellä, minua varten. Sillä ei koskaan ole ollut ylisuuria odotuksia minua kohtaan. Minun ei ole koskaan tarvinnut todistaa sille mitään vaan olen ollut tervetullut juuri sellaisena kuin olen.
Lapsena ympäristön ongelmat olivat yksinomaan paikallisia. Silloin metsurin näkeminen kotimetsässä sai 10-vuotiaan pelkäämään lempimetsänsä yhtäkkistä katoamista. Roskaaminen, autojen tyhjäkäyttäminen, biojätteen laittaminen sekajätteisiin… Kaikki jokapäiväisiä havaintoja lähiympäristöstä.
Nyt, aikuisena, näkökulma on tietysti laajentunut. Vaikka näen edelleen päivittäin roskaamista, moottorin tyhjäkäyttämistä ja kierrätysvirheitä, huomio on laajentunut maanlaajuisiin ja globaaleihin asioihin. Kaivokset, myrkkyvuodot, tehtaat, ilmansaasteet, yksityisautoilu, lentäminen, tehotuotanto, padot, salametsästys, kidutus, heitteillejättö, elinympäristöjen katoaminen, luonnon monimuotoisuuden väheneminen, sukupuutot, ylikulutus, mikromuovi, ilmastodenialismi… Tällä hetkellä tuntuu, etten pysty vastaanottamaan enää lisää.
Ja tällä viikolla kuitenkin täytyi.
Kukaan ei luultavasti onnistunut välttymään IPCC:n tiistaina julkaisemalta ilmastoraportilta. Global Warming of 1.5 °C -raportti herätti kalabaliikkia ja toivottavasti joitakin ihmisiäkin. Sen seurauksena viikon aikana on saanut lukea niin kauhuskenaarioita ihmiskunnan tulevaisuudesta kuin ilmastotoimien vastustajienkin kirjoituksia.
Oli tulevaisuus sitten mikä tahansa, ilmastoahdistus on todellista. Jos lapsena olinkin yksin huolieni kanssa, tänä päivänä ympäristöahdistus on yleistynyt. Siitäkin huolimatta asiasta puhutaan aivan liian vähän. Moni ei välttämättä edes luokittele häiritsevää tunnetta ympäristöahdistukseksi vaikka se sitä olisikin. Tunne pitää oppia nimeämään ja käsittelemään. Myös Panu Pihkala, ympäristöahdistuksen yhteydessä usein mainittu teologi ja tutkijatohtori, neuvoo puhumaan tunteista avoimesti.
Ahdistus on voimattomuutta ikävän asian edessä. Kuva on rannasta, jossa veteen oli joutunut styrox-hippuja. Pian kalaparvi kiinnostui niistä ja yksitellen ne katosivat kalojen vatsoihin.
Ympäristöahdistus on ehdottomasti tulevaisuutemme terveyshaaste. Kun ongelmat pahenevat, oireilu lisääntyy. Ongelmia ja katastrofeja pukataan joka tuutista ja ihmiset jätetään selviytymään yksin tiedon kanssa. Toimintamalleja ja -esimerkkejä tarjotaan kyllä. Lopeta lihansyönti, vähennä lentämistä, laske kodin lämpötilaa, suosi joukkoliikennettä, kuluta vähemmän, lajittele jätteet. Ei varmaan ole ketään, joka ei osaisi luetella edes yhtä tapaa vähentää hiilijalanjälkeään.
Siinäkö kaikki?
Olen koko tietoisen elämäni pyrkinyt pyhästi noudattamaan annettuja ohjeita ympäristön säästämiseksi. Miksi sitten olen yhä ahdistunut?
Rinnassa puristaa ja huomaan unohtaneeni hengittää. Koko kehoni on jännittynyt ja päässäni surisee kuin se olisi räjähdyspisteeseen asti täynnä ulos pyrkiviä kärpäsiä. Suu on kuiva ja olo etova. Tekee mieli juosta päättömästi paniikissa karkuun.
Ahdistus voi johtua hallitsemattomuuden tunteesta. Siitä, ettei pysty vaikuttamaan asioihin tai että omalla toiminnalla ei ole merkitystä. Tästä seuraa luonnollisesti ulkopuolisuuden ja mitättömyyden kokemus. Pahimmillaan ahdistuneisuus voi johtaa mielenterveyden heikkenemiseen, vatvomisen seurauksena uupumiseen, unettomuuteen, katkeroitumiseen ja jopa fyysisiin oireisiin.
Tunnetta olisi siis hyvä oppia käsittelemään ennen kuin se käsittelee sinua. Kysyin tutuiltani Facebookissa, miten he kohtaavat oman ympäristöahdistuksensa.
Keinojen valikoima oli laaja. Toiset kertoivat välttelevänsä murehtimista kokonaan, kun taas toiset kirjoittivat rajoittavansa sitä tietyin kriteerein. Eräs esimerkiksi kirjoitti käyvänsä läpi kaiken, mitä itse voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Näin saa skaalan siitä, kuinka paljon on murehdittavaa. “Koska murehtia kannattaa vain sitä, mihin voi itse vaikuttaa.”
Moni kertoi lohduttautuvansa sillä, että yrittää tehdä parhaansa. Yksilön muutosvoima on rajallinen. Täytyy yrittää hyväksyä vallitseva tilanne, oma itsensä, tilanteensa ja mahdollisuutensa. Moni kirjoitti olevansa erittäin tietoinen ihmislajin todennäköisestä kohtalosta, mutta luottavansa siihen, että maapallo ja luonto jatkavat elämäänsä meidän jälkeemmekin. Arjesta saadaan voimaa ja kiitollisuus kaikkea kaunista ja hyvää kohtaan kuulsi monen tekstistä. Omien sanojensa mukaan ihmiset osaavat olla kiitollisia jokaisesta tavallisesta päivästä ja kaikesta siitä, josta voi vielä nauttia.
Osa kertoi hukuttavansa murheet viihteeseen ja jotkut välttelevät tietoisesti somea ja uutisia silloin, kun haluavat levätä, esimerkiksi viikonloppuisin. Eräät vaikuttamisen parissa ympäristöalalla työskentelevät ilmoittivat, että heillä on tietynlainen “psyykkinen virka-aika”, jolloin he antavat itselleen luvan märehtiä asioita. Työ antaa heille selkeän ajan, paikan ja kanavan murehtia ja velloa, mutta myös aitiopaikan vaikuttaa asioihin pitkällä aikavälillä. Kotiin lähtiessään he vetäytyvät omaan turvalliseen tilaan lataamaan voimia.
Nämä mainitut keinot ovat varmasti monelle tuttuja. Netin kautta hakemalla niitä löytyy lisää, muun muassa Pihkalan blogitekstistä: 10 suositusta ympäristöahdistuneelle.
Ainakin itselläni paras paikka ympäristöahdistuksen hoitoon on metsä. Kuva: Riku Malminiemi
No entä sitten, kun se ahdistus on taas päällä sen yhden epähuomiossa luetun katastrofiuutisen seurauksena? Ilmastoraportin julkaisuviikolla olen joutunut kamppailemaan spontaaneja pakokauhureaktioita, hengenahdistusta ja itkukohtauksia vastaan. Olen selvinnyt tilanteista hyväksyvän tietoisen läsnäolon juurtumisharjoituksen avulla:
Tunnista lähestyvä tai jo päällä oleva tunnetila. Päätä tehdä muutaman minuutin tietoisen läsnäolon harjoitus.
Kiinnitä huomio hengitykseesi. Ahdistuneena hengitys on pinnallista ja väkinäistä tai saatat jopa pidätellä sitä. Anna itsellesi lupa hengittää ja, ilman että pakotat hengitystä mihinkään tiettyyn tahtiin, tarkkaile hengityksen kulkua sisään ja ulos, sisään ja ulos. Sisääään ja ulos…
Hengityksesi on ankkurisi tähän hetkeen. Se on sinulla aina mukana.
Kiinnitä huomiosi omaan kehoosi. Tunne oma kehosi tässä hetkessä. Olet kiinni tässä hetkessä ja juuri nyt on kaikki hyvin.
Voit keskittyä havainnoimaan tunnetilaasi ja ajatuksiasi, mutta muista, että ne ovat eri asia kuin sinä tai sinun kehosi. Voit ajatella ajatuksia pilvinä taivaalla ja tunnetilaa hetkellisenä rajuilmana. Kuten rajuilmat, tunnetilatkin tyyntyvät ja menevät pois. Pilvet ja rajuilmat eivät ole yhtä kuin koko taivas, mutta ne ovat osa sitä.
Kiinnitä huomio kaikkiin niihin kehonosiin, jotka tukevat alustaan, lattiaan, tuoliin tai pöytään. Tunne alustan järkähtämätön tuki. Voit luottaa siihen, että pysyt paikoillasi, vaikka myrsky raivoaisikin kehossasi. Jos haluat, voit kuvitella kehosi jatkoksi juuret, jotka kasvavat alustaan ja pitävät sinut vielä tiukemmin paikoillasi, kun ahdistuksen tuulet puhaltavat.
Voit halutessasi keskittyä myös johonkin näkökentässäsi olevaan pysyvään yksityiskohtaan – mieluusti toki luonnon yksityiskohtaan. Anna katseesi levätä tuossa yksityiskohdassa ja mielesi tutkia sitä, jos se niin haluaa. Huomioi tämä hetki ja tuon yksityiskohdan olemassaolo tässä hetkessä. Tee siitä turvallinen kiintopiste tähän hetkeen.
Harjoituksen päätyttyä muista kiittää itseäsi.
Koko ihmiskunnan kannalta tärkeää olisi, ettei ympäristöahdistus käsittelemättömänä aja epätoivoon, kyynisyyteen ja lamaannukseen. Tai koko asian kieltämiseen. Pihkalan kuin monen muun psykologinkin mielestä ahdistus voi toimia tekoja aktivoivana motivaattorina. Itse kuitenkin luulen, ettei ahdistus itsessään riitä, vaan meidän täytyy käynnistää myös positiivisia syklejä. Tiloja ja yhteisöjä, joissa luonnon puolesta toimimisen kautta ihmiset voimaantuvat ja saavat toivoa. Ja, kuten Pihkalakin toteaa, tarjota tukea ja työkaluja ympäristöahdistuksen käsittelyyn.
Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Sanonta on suoraan sanottuna perseestä. Tieto ei lisää muuta kuin tietoa itsessään. Ja monia ahdistaa juuri siksi, etteivät he tiedä. Olen yksi heistä. Tiedän aivan liian vähän ja osaan siksi arvioida tulevaisuuden eri skenaarioita huonosti.
Usein helpottaa jo se, että hankkii tietoa. Tieteellinen tieto on paketoitu ihanan raportoivaan, toteavaan muotoon. Se ei ota kantaa vaan antaa lukijan itse valita omat merkityksensä. Siksi suosittelen lukemaan ennen kaikkea tutkimustietoa.
Kaikesta lukemisesta huolimatta voi käydä niin, että ympäristöahdistus tulee olemaan pysyvä kumppanimme läpi elämän. Tuolle kumppanillekin pitää kuitenkin antaa anteeksi. Se on lopulta hyödyllinen siinä mielessä, että se kertoo meille, ettei kaikki ole hyvin. Että jotain kuitenkin tarvitsee tehdä.
Minun ei ole koskaan tarvinnut todistaa luonnolle mitään. Olisiko nyt sen aika?
Kuinka yksi viikko voi tarjota olemusta mullistavan kokemuksen ja mahdollisesti muuttaa koko elämän suunnan? 6.-12.8. Karjalohjalla pidetyt kansainväliset metsäterapiapäivät paljastivat stressaamisen karmeimman seurauksen, mutta myös sen, miten siitä voi parantua.
Nämä kaikkien aikojen ensimmäiset kansainväliset metsäterapiapäivät sisälsivät täyttä asiaa pursuavan seminaaripäivän ja neljä retriittipäivää, joiden aikana eri metsäterapiamenetelmiä kokeiltiin käytännössä.
Tapahtuma oli uinut vastaan alkukeväästä ja luettuani sisällön minulle oli selvää, että tänne olisi päästävä! Elokuun sitten viimein koittaessa lähdin avoimin mielin hakemaan uusia kokemuksia ja tietoa metsäterapiasta.
Viikon päättyessä olin saanut paljon enemmän.
Viikon järjestäneet tahot ja seminaarin luennoitsijat tekevät ruohonjuuritason työtä metsäterapian kentällä.
Olen oikeastaan jo vuosia tarkkaillut omaa selviytymistäni elämän eri osa-alueilla – opinnoista ja itseni kehittämisestä palkkatöihin ja kodinpidosta juhlien järjestämiseen. Hieman vastahankaisesti olen todennut (ja lähes myös ääneen myöntänyt) suorittavani omaa elämääni.
Nekin pienet asiat, joita en suorita, kuten suhteeni harvoihin ystäviini, saavat minut tuntemaan huonoa omaatuntoa. Olenko nyt ollut huono ystävä, jos en ole ollut tarpeeksi usein yhteydessä tai tarjonnut tarpeeksi tukea? Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain tai vähintäänkin varpaillaan, valmiina suorittamaan, jotta voisi välttyä vanhempien sukupolvien paheksunnalta.
Jotta olisi oikeus olla olemassa.
Kuulostaa kornilta. Ja sitä se onkin! En tarkoita, että (aikaan)saamattomuudesta joutuisi häpeäpaaluun tai muuta vastaavaa… Vaikka toisaalta, eikö esimerkiksi työttömyyden ympärillä vellova paheksuminen ja syyttely ole vähän sama asia? Osittain ymmärrän ja annan anteeksi. Vanhempamme ja isovanhempamme ovat kasvaneet kuitenkin hyvin erilaisessa maailmassa.
Se ei poista sitä, että aivan liian monta kertaa olen lapsuudessani kuullut itseäni kutsuttavan työnvieroksujaksi, koska olen malttanut hetken aikaa olla paikallani. Tai kun en heti innosta hyppien ole lähtenyt talkootöihin rakentamaan kattoa.
Aivan hirvittävä työnvieroksuja.
Olen kuullut jopa hekumoitavan työn määrällä: “Meillä tehdään töitä sunnuntainakin!” Ei kuulosta kovin leppoiselta elämältä.
Kopioimme ajatus- ja toimintamalleja toisiltamme, lähipiirin kiire tarttuu helposti ja vanhempien suorittaminen ja levottomuus kasvaa kiinni lapsiinkin. Sairaalloisesta suorittamisesta ja ihmisiä syövästä tehokkuusajattelusta puhutaan, mutta harvemmin mainitaan, mitä siitä voi seurata.
Metsäterapiapäivien ensimmäisenä päivänä teimme lyhyen läsnäolo- ja aistiharjoituksen. Päivä oli kaunein mahdollinen. Aavistus syksyn raikkautta leijui ilmassa, mutta lämmin etelätuuli silitti yhä poskea pehmeästi.
Seisoimme ringissä kuivuuden kestäneellä vihreällä nurmella. Harjoituksen ohjaaja, koulutettu metsäterapiaopas ohjeisti meitä sulkemaan silmät ja hakemaan mukavimman mahdollisen asennon. Keskityimme vastaanottamaan aistimuksia ja niiden edelleen herättämiä tuntemuksia. Tuuli pyöri hetken aikaa ympärillämme ja kirkkaalta taivaalta paistava aurinko lämmitti selkiämme. Lopuksi päätimme harjoituksen kävelemällä vapaasti nurmialueella.
Tämänkaltainen aistiharjoitus ei ole minulle ensimmäinen eikä edes toinen. Se oli kuitenkin ensimmäinen harjoitus pitkään aikaan, jota en ollut itse vetämässä vaan olin pelkästään osallistujana. Harjoituksen purussa käsittelimme hetken aikana heränneitä tuntemuksia ja tällöin koin luita ja ytimiä kylmäävän oivalluksen. Se tärähti päähäni kirkkaana ja selkeänä.
Ian Banyard johtaa Natural Mindfulness -harjoitusta retriittipäivänä.
Tajusin minulla olevan vaikeuksia tuntea positiivisia tuntemuksia, kuten kiitollisuutta tai ihailua. Vaikka hakemalla hain ja yritin keskittyä läsnäolohetkessä tapahtuneisiin iloisiin asioihin, en kyennyt sytyttämään mitään sisälläni. Osasin nimetä lämmön tunteen ihollani ja tuulen hiuksissani ja vaatteissani ja pellolta kantautuvan lannan hajun. Mutta mitä tuntemuksia…?
Kuunnellessani muiden (pääasiassa positiivisia) kokemuksia koin myös suuria vaikeuksia samaistua heihin. Oma sisimpäni tuntui ja kuulosti aivan erilaiselta.
Koin olevani eteenpäin elämässä posottava ihmisjuna, jonka sisus on kylmä ja eloton. Unohduin tarkastelemaan itseäni ja elämääni ja ymmärsin yleisimpien tunteideni nykyisin olevan kärsimättömyys, levottomuus, ahdistus tai pelko.
Tajusin myös, ettei sen tarvitsisi tai kuuluisi olla niin ja että tilanne vaikuttaa hyvinvointini lisäksi myös kommunikaatiooni muiden ihmisten kanssa. Tästä tuli minulle välittömästi surullinen ja syyllinen olo. Tunne siitä, kuinka inhottava ihminen olen. Sain onneksi itseni kiinni syyttelystä ja palautin itseni takaisin “järjen” äärelle. Kukaan reilu ihminen ei syyttäisi minua siitä, että olen masentunut ja hetkellisesti hukannut taidon kokea ihmisiä yhteen sitovia tunteita.
En kuitenkaan päässyt ajatuksesta eroon.
Olen juuri täyttänyt 30. Pyöreä ikä, jonka saavuttaessa ei voi olla katsomatta taakseen ja tarkastelematta, mitä polkua pitkin on tallustellut. Minulla ei ole ollut kolmenkympin kriisiä, sillä olen ollut liian väsynyt edes muistamaan, kuinka vanha olen. Suorittaminen on vienyt kaiken huomioni.
Se on jatkunut jo niin pitkään, että jos lakkaan suorittamasta, jäljelle ei jää mitään. En vain yksinkertaisesti osaa olla.
Kun olen työtön, pelkään ja häpeän ihmisten kommentteja ja ahdistun toimettomuuden ajatuksesta. Kun olen töissä, en osaa tai malta pitää tarpeeksi taukoja ja lomia. Olen siis väsynyt, kiireinen ja ahdistunut riippumatta tilanteestani. Muun muassa tämän kesän olen painanut hommia lähes viikonlopuista välittämättä. (“painanut hommia”… Kuunnelkaa nyt, miten hekumoiva kielikuva!)
Silloinkin, kun olisi ollut aikaa viettää viikonloppua, en ole pystynyt lopettamaan töiden ajattelua. Niinpä työtehtävät ja to do -listat ovat seuranneet minua minne ikinä olen mennytkin, viikonpäivään ja vuorokaudenaikaan katsomatta. Olen lipsahtanut vauhdilla samoille urille, joita pitkin yliopistossa rymistelin.
Ennen kuin romahdin.
Metsäterapiapäivillä myönsin itselleni, että olen pala kerrallaan syönyt omaa ihmisyyttäni. Sen olen tosin jollain tasolla tiedostanut jo aikaisemminkin. Jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, etten osaa enää rakastaa. En siis yksinkertaisesti kykene tuntemaan sitä tunnetta. Ja olen sisimmässäni taistellut kokemuksesta nousevaa kriisiä vastaan.
Yksittäisen ihmisen kohdalla tunteiden hukkuminen uupumuksen suohon on surullinen ja traaginen asia. Omalla kohdallani se on ehkä karmeinta, mitä uupumuksesta voi seurata. Mutta miettikääs, mitä seuraa, kun muidenkin positiiviset ja yhteisöjä kasassa pitävät tunteet alkavat näivettyä…
Epidemia ja vitsaus.
Niillä sanoilla metsäterapiapäivillä kutsuttiin muun muassa stressiä, joka on noussut maailmanlaajuiseksi ongelmaksi. Se minullakin on. Olen kroonisesti stressaantunut.
Yhteyttä etsimässä
Metsäterapiaviikon aikana tapahtui kuitenkin jotain ennenkokematonta.
Päivien kuluessa harjoitusten täyttäminä aivoni siirtyivät kuin jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. En tiedä, johtuiko ilmiö harjoituksista, metsästä vai ihmisistä, mutta päivä päivältä ajatukseni lipsuivat yhä vähemmän ahdistusta aiheuttaviin asioihin ja lopulta elin täydellisessä läsnäolon tilassa.
Pystyin viimeinkin hengittämään vapaasti. Pystyin lepäämään ilman pelkoa siitä, minkä ahdistavan muistutuksen mieleni syöttää seuraavaksi, jos rentoudun. Se oli kuin liian hyvää ollakseen totta, mutta totta se oli.
Levon myötä myös inspiraatio ja luovuus palautuivat. Olin aamuisin pirteämpi ja aloin nauttia elossa olemisesta itsessään – ilman suoritusta. Hymyilin aidosti ja paljon!
Metsäterapiaviikolla monen eri toimijan polut ristesivät yhdessä paikassa. Minullekin viikko tarjosi monta uutta polkua. Päästäkseen eteenpäin on vain valittava yksi.
Metsäterapiaviikko tarjosi minulle paljon uutta tietoa ja käytännön harjoituksia, minkä lisäksi noilta seitsemältä päivältä jäi ihania muistoja ja uusia, varmasti pitkäkestoisia ihmiskontakteja. Kaikista suurin anti oli kuitenkin oma kokemukseni.
En ehkä saavuttanut syvempää yhteyttä puihin tai kokenut syvän uskonnollista elämystä. Sen sijaan lepäsin ensimmäistä kertaa vuosiin.
Viime viikonloppu todisti jälleen luonnon elvyttävän voiman, kun vaelsin pohjoisen Keski-Suomen metsissä. Kolmen päivän jälkeen olin kuin uudestisyntynyt.
Retkeä edelsi monen viikon kärvistely ja lopulta pysähtyminen havainnoimaan omia stressitasojani. Pitkät päivät ja epävarman mielen luomat paineet ja kauhukuvat olivat piirtäneet synkät aluset kuluneen ihmisrievun silmien alle. Olin jälleen, pitkän ja tuloksekkaan toipumisen jälkeen, uupunut uudessa työpaikassani.
Niinpä näiden kolmen lähes erämaisessa luonnossa vietetyn päivän jälkeen järkytyin katsoessani peiliin. Näytin nuorentuneen ainakin viisi vuotta. Mitä oli tapahtunut?
Kuva: Pixabay
Sydän jyskyttää ja verenpaine on selkeästi koholla. Jos oikein keskityn havainnoimaan, tunnen paineen pääkopassa, heti ohimojen takana. Kuin siitä kohtaa pään ympäri olisi kiertynyt pieni vanne ja se puristuisi koko ajan kasaan. Hengitys on pinnallista ja nopeaa. Kun yritän tarkoituksella hengittää syvään, saan taistella sen eteen, koska pallean kohdalla on kipeä ja kova este.
Muun muassa tältä tuntuu stressi. Näihin tunnelmiin myös heräsin vaellusta edeltävällä viikolla. Mitä jos tämä tunne ei koskaan menisi pois?
Toisinaan mietin, puhuisinko mieluummin stressinhallinnan vai kokonaan stressittömän maailman puolesta.
On ihmisiä, jotka ovat pyöräyttäneet koko elämäntapansa ympäri ja paenneet stressiä downshiftaamiseen tai luonnonläheisempään elämään.
Pitäisikö tässä sitten muuttaa kauaksi asutuskeskuksista harjoittamaan omavaraisuutta? Ajatus on käynyt mielessäni, koska kuvaamani kaltainen elämä ei voi olla terveellistä pidemmän päälle!
Mutta aionko tehdä niin? Todennäköisesti en ainakaan lähitulevaisuudessa. Omat taidotkaan eivät vielä mahdollistaisi sellaista nykäisyä irti totutusta.
Kuva: Pixabay
Lisäksi olen sitä mieltä, että stressi ja ajoittaiset paineet kuuluvat elämään. Itselläni ne vain ovat menneet kerta kaikkiaan liiallisuuksiin. Stressaan jo tavan vuoksi.
Kun olen töissä, stressaan tekemättömiä työtehtäviä. Kun töitä ei ole, stressaan sitä. Tilanne alkaa olla absurdi ja jatkuvan, pitkäkestoisen stressitilan seurauksena voidaan puhua kroonistuneesta stressistä.
Aina stressille ei ole löydettävissä yhtä selkeää syytä. Epäilenkin, että stressaamisesta on vain tullut minulle tapa reagoida.
Niin kuin on varmasti monelle muullekin…
Kuva: Pixabay
Välillä tuntuu, että elämäntyylimme ja koko maailma vain ajautuu hurjaa vauhtia kauemmas sellaisesta elämästä ja ympäristöstä, joka olisi meille hyväksi. Samoin tuntuu, etten pysty vaikuttamaan kehitykseen mitenkään.
Jos nyt hyppään pois stressin ja suorittamisen oravanpyörästä, jään aika yksin sillä kukaan muu tuntemani ihminen ei ole sellaista uskonloikkaa tekemässä. Pääsisin siis leppoistelemaan ja kohtuullistamaan elämääni ihan yksikseni. Se ei ihan toimisi niin.
Laumakäyttäytyminen ajaa meidät yhteen ja toteuttamaan samoja asioita kuin lauman muut jäsenet. Välillä tuntuu, että olen loukussa oravanpyörää ihannoivassa suoritusyhteiskunnassa ja, mikäli päätän hypätä oravanpyörästä, yhteisöni hylkää minut kuin jostain uskonlahkosta.
Ainoa jäljelle jäävä ja varteenotettava vaihtoehto onkin vain yrittää selviytyä elinpaineidensa kanssa. Mutta millä keinoin?
Olen huomannut, että ajattelutavan ja tekemisen lisäksi myös ympäristöllä on vaikutusta siihen, kuinka stressaantunut ja ahdistunut olen. On olemassa ympäristöjä, joissa stressaaminen on lähes mahdotonta.
Itselleni näitä ovat luonnontilaiset metsät ja järvet.
Tälläkään vaelluksella en osannut stressata. En, vaikka retki liittyi osaltaan työhöni. Olen kokenut vastaavanlaisen elämyksen aikaisemminkin. Olin tilanteessa, jolla olisi ollut potentiaalia olla erittäin stressaava.
Ohjasin vilkasta yläkoululuokkaa kaupunkimetsässä. Sää oli viileä ja nuoret osin tämän vuoksi vastahakoisia, minkä lisäksi nahinaa syntyi eri luokkalaisten välille.
Olin itse hyvin väsynyt jo valmiiksi, mutta siirryttyämme kaikuvista kivihuoneista puiden keskelle, oloni rentoutui kuin itsestään. Ohjasin viisi tuntia kestäneen koulupäivän kokonaan metsässä – enkä tiedä, olisinko pystynyt samaan koulussa.
Ohjaaminen saattoi olla metsässä vaativampaa, mutta siellä minulla oli myös enemmän voimia.
Kuva: Riku Malminiemi
Ulkona touhutessa mieli käsittelee aivan muita asioita kuin huolia ja stressinaiheita. Liikkeellä on tärkeä osansa stressaavan mielen rauhoittelussa, mutta myös pysähdyksissä on helpompaa keskittyä johonkin muuhun.
Luonnossa aistimuksemme suuntautuvat kuin itsestään ulospäin, huomio saattaa kiinnittyä johonkin tiettyyn yksityiskohtaan tai tapahtumaan ja ajantaju (ja ajan merkitys) katoaa hetkellisesti. Tämä johtaa yhdenlaiseen flow-tilaan ja tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä lumoutumiseksi.
Ympäristön terveysvaikutuksia tutkineet Kaplan ja Korpela toteavat tutkimuksissaan, että lumoutuminen on tärkeä osa ympäristön elvyttävyyttä.
Juuri sitä elvyttävyyttä, jonka avulla kykenen hallitsemaan stressitilaani.
Itselleni lumoutuminen tarkoittaa ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.
En tiedä tarkalleen, mitä aivoissa tapahtuu lumoutumisen hetkellä, mutta sillä on vahva kontrasti stressitilaan. Siinä missä stressaantuneena olen varma, ettei mistään tule mitään, lumoutuneena koen, että kaikki on mahdollista.
En muista saaneeni lumoutumisen kokemusta missään muualla kuin luonnossa.
Kun kaikki tarkemmat ajan mittarit poistetaan, poistuu hämmentävästi kaikki hoppukin. Metsässä luonnon oma aika ottaa vallan ja vaikka kuinka omilla ajatuksilla olisi kiire, jalat rullaavat neulasten verhoamalla polulla omaa tahtiaan. Sitä tahtia, mikä siihen ympäristöön sopii.
Kehon mukautuessa ympäristön rytmiin ensin, taipuu siihen lopulta pääkin. Tämän jälkeen liikettään pystyy hidastamaan tietoisesti vaikka pysähdyksiin asti.
Lumoutumisen kokemusta voi yrittää hakea tietoisesti, mutta parhaimmillaan se iskee yllättäen. Usein hetkeen liittyy kauneuden ja esteettisyyden kokemus.
Juuri tällä hetkellä keväisessä luonnossa voi jäädä ihastelemaan esimerkiksi kangasperhosen (Callophrys rubi) auringossa ihmeellisesti hohtavia siipiä, rupikonnien kevätriehaa lammen tai järven rannassa tai koivunlehtien herkullista vaaleanvihreää sävyä.
Callophrys rubi paistattelemassa päivää männynoksalla.
Toisinaan myös ilmiön vaikuttavuus tai yllätyksellisyys saavat aikaan lumoutumisen kokemuksen. Esimerkiksi silloin, kun on jäänyt tarkkailemaan sammakoita ja yhtäkkiä näkeekin vedenalaista liikettä silmäkulmastaan:
Vesiperhosen toukan kasaamassa koteloa itselleen kaikesta ulottuvilla olevasta pienestä aineksesta tai komean hevosjuotikkaan liukuvan kiven pintaa pitkin syvyyksiin. Kuinka paljon niin pienellä alalla kuin omassa näkökentässä voikaan olla elämää!
Yhtäkkiä veden alta onkin paljastunut paljon monimuotoisempi ympäristö sekä asioita, joita ei ole aikaisemmin huomannut tai nähnyt.
Näitä asioita on tuttukin luonto pullollaan.
Rupikonna (Bufo bufo) järven pohjassa
Lähteitä:
Kaplan, S. 1995. The restorative benefits of nature: Toward an integrative framework. Journal of Environmental Psychology.
Korpela, K. 2008. Ympäristö ja positiiviset tunteet. Teoksessa Mieli ja Terveys: Ilon ja muutoksen psykologiaa. Juvenes Print.
This website uses cookies to improve your experience. ACCEPT
Privacy & Cookies Policy
Privacy Overview
This website uses cookies to improve your experience while you navigate through the website. Out of these cookies, the cookies that are categorized as necessary are stored on your browser as they are essential for the working of basic functionalities of the website. We also use third-party cookies that help us analyze and understand how you use this website. These cookies will be stored in your browser only with your consent. You also have the option to opt-out of these cookies. But opting out of some of these cookies may have an effect on your browsing experience.
This website uses cookies to improve your experience while you navigate through the website. Out of these cookies, the cookies that are categorized as necessary are stored on your browser as they are essential for the working of basic functionalities of the website. We also use third-party cookies that help us analyze and understand how you use this website. These cookies will be stored in your browser only with your consent. You also have the option to opt-out of these cookies. But opting out of some of these cookies may have an effect on your browsing experience.
Necessary cookies are absolutely essential for the website to function properly. This category only includes cookies that ensures basic functionalities and security features of the website. These cookies do not store any personal information.
Any cookies that may not be particularly necessary for the website to function and is used specifically to collect user personal data via analytics, ads, other embedded contents are termed as non-necessary cookies. It is mandatory to procure user consent prior to running these cookies on your website.
