Tag

stressi

Browsing

Tunteiden puudutuksesta takaisin elämään – Metsäterapiapäivien satoa, osa 1.

Kuinka yksi viikko voi tarjota olemusta mullistavan kokemuksen ja mahdollisesti muuttaa koko elämän suunnan? 6.-12.8. Karjalohjalla pidetyt kansainväliset metsäterapiapäivät paljastivat stressaamisen karmeimman seurauksen, mutta myös sen, miten siitä voi parantua.

 

Nämä kaikkien aikojen ensimmäiset kansainväliset metsäterapiapäivät sisälsivät täyttä asiaa pursuavan seminaaripäivän ja neljä retriittipäivää, joiden aikana eri metsäterapiamenetelmiä kokeiltiin käytännössä.

Tapahtuma oli uinut vastaan alkukeväästä ja luettuani sisällön minulle oli selvää, että tänne olisi päästävä! Elokuun sitten viimein koittaessa lähdin avoimin mielin hakemaan uusia kokemuksia ja tietoa metsäterapiasta.

Viikon päättyessä olin saanut paljon enemmän.

Viikon järjestäneet tahot ja seminaarin luennoitsijat tekevät ruohonjuuritason työtä metsäterapian kentällä.

Olen oikeastaan jo vuosia tarkkaillut omaa selviytymistäni elämän eri osa-alueilla – opinnoista ja itseni kehittämisestä palkkatöihin ja kodinpidosta juhlien järjestämiseen. Hieman vastahankaisesti olen todennut (ja lähes myös ääneen myöntänyt) suorittavani omaa elämääni.

Nekin pienet asiat, joita en suorita, kuten suhteeni harvoihin ystäviini, saavat minut tuntemaan huonoa omaatuntoa. Olenko nyt ollut huono ystävä, jos en ole ollut tarpeeksi usein yhteydessä tai tarjonnut tarpeeksi tukea? Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain tai vähintäänkin varpaillaan, valmiina suorittamaan, jotta voisi välttyä vanhempien sukupolvien paheksunnalta.

Jotta olisi oikeus olla olemassa.

Kuulostaa kornilta. Ja sitä se onkin! En tarkoita, että (aikaan)saamattomuudesta joutuisi häpeäpaaluun tai muuta vastaavaa… Vaikka toisaalta, eikö esimerkiksi työttömyyden ympärillä vellova paheksuminen ja syyttely ole vähän sama asia? Osittain ymmärrän ja annan anteeksi. Vanhempamme ja isovanhempamme ovat kasvaneet kuitenkin hyvin erilaisessa maailmassa.

Se ei poista sitä, että aivan liian monta kertaa olen lapsuudessani kuullut itseäni kutsuttavan työnvieroksujaksi, koska olen malttanut hetken aikaa olla paikallani. Tai kun en heti innosta hyppien ole lähtenyt talkootöihin rakentamaan kattoa.

Aivan hirvittävä työnvieroksuja.

Olen kuullut jopa hekumoitavan työn määrällä: “Meillä tehdään töitä sunnuntainakin!” Ei kuulosta kovin leppoiselta elämältä.

Kopioimme ajatus- ja toimintamalleja toisiltamme, lähipiirin kiire tarttuu helposti ja vanhempien suorittaminen ja levottomuus kasvaa kiinni lapsiinkin. Sairaanloisesta suorittamisesta ja ihmisiä syövästä tehokkuusajattelusta puhutaan, mutta harvemmin mainitaan, mitä siitä voi seurata.

Metsäterapiapäivien ensimmäisenä päivänä teimme lyhyen läsnäolo- ja aistiharjoituksen. Päivä oli kaunein mahdollinen. Aavistus syksyn raikkautta leijui ilmassa, mutta lämmin etelätuuli silitti yhä poskea pehmeästi.

Seisoimme ringissä kuivuuden kestäneellä vihreällä nurmella. Harjoituksen ohjaaja, koulutettu metsäterapia-opas ohjeisti meitä sulkemaan silmät ja hakemaan mukavimman mahdollisen asennon. Keskityimme vastaanottamaan aistimuksia ja niiden edelleen herättämiä tuntemuksia. Tuuli pyöri hetken aikaa ympärillämme ja kirkkaalta taivaalta paistava aurinko lämmitti selkiämme. Lopuksi päätimme harjoituksen kävelemällä vapaasti nurmialueella.

Tämänkaltainen aistiharjoitus ei ole minulle ensimmäinen eikä edes toinen. Se oli kuitenkin ensimmäinen harjoitus pitkään aikaan, jota en ollut itse vetämässä vaan olin pelkästään osallistujana. Harjoituksen purussa käsittelimme hetken aikana heränneitä tuntemuksia ja tällöin koin luita ja ytimiä kylmäävän oivalluksen. Se tärähti päähäni kirkkaana ja selkeänä.

Ian Banyard johtaa Natural Mindfulness -harjoitusta retriittipäivänä.

Tajusin minulla olevan vaikeuksia tuntea positiivisia tuntemuksia, kuten kiitollisuutta tai ihailua. Vaikka hakemalla hain ja yritin keskittyä läsnäolohetkessä tapahtuneisiin iloisiin asioihin, en kyennyt sytyttämään mitään sisälläni. Osasin nimetä lämmön tunteen ihollani ja tuulen hiuksissani ja vaatteissani ja pellolta kantautuvan lannan hajun. Mutta mitä tuntemuksia…?

Kuunnellessani muiden (pääasiassa positiivisia) kokemuksia koin myös suuria vaikeuksia samaistua heihin. Oma sisimpäni tuntui ja kuulosti aivan erilaiselta.

Koin olevani eteenpäin elämässä posottava ihmisjuna, jonka sisus on kylmä ja eloton. Unohduin tarkastelemaan itseäni ja elämääni ja ymmärsin yleisimpien tunteideni nykyisin olevan kärsimättömyys, levottomuus, ahdistus tai pelko.

Tajusin myös, ettei sen tarvitsisi tai kuuluisi olla niin ja että tilanne vaikuttaa hyvinvointini lisäksi myös kommunikaatiooni muiden ihmisten kanssa. Tästä tuli minulle välittömästi surullinen ja syyllinen olo. Tunne siitä, kuinka inhottava ihminen olen. Sain onneksi itseni kiinni syyttelystä ja palautin itseni takaisin “järjen” äärelle. Kukaan reilu ihminen ei syyttäisi minua siitä, että olen masentunut ja hetkellisesti hukannut taidon kokea ihmisiä yhteen sitovia tunteita.

En kuitenkaan päässyt ajatuksesta eroon.

Olen juuri täyttänyt 30. Pyöreä ikä, jonka saavuttaessa ei voi olla katsomatta taakseen ja tarkastelematta, mitä polkua pitkin on tallustellut. Minulla ei ole ollut kolmenkympin kriisiä, sillä olen ollut liian väsynyt edes muistamaan, kuinka vanha olen. Suorittaminen on vienyt kaiken huomioni.

Se on jatkunut jo niin pitkään, että jos lakkaan suorittamasta, jäljelle ei jää mitään. En vain yksinkertaisesti osaa olla.

Kun olen työtön, pelkään ja häpeän ihmisten kommentteja ja ahdistun toimettomuuden ajatuksesta. Kun olen töissä, en osaa tai malta pitää tarpeeksi taukoja ja lomia. Olen siis väsynyt, kiireinen ja ahdistunut riippumatta tilanteestani. Muun muassa tämän kesän olen painanut hommia lähes viikonlopuista välittämättä. (“painanut hommia”… Kuunnelkaa nyt, miten hekumoiva kielikuva!)

Silloinkin, kun olisi ollut aikaa viettää viikonloppua, en ole pystynyt lopettamaan töiden ajattelua. Niinpä työtehtävät ja to do -listat ovat seuranneet minua minne ikinä olen mennytkin, viikonpäivään ja vuorokaudenaikaan katsomatta. Olen lipsahtanut vauhdilla samoille urille, joita pitkin yliopistossa rymistelin.

Ennen kuin romahdin.

Metsäterapiapäivillä myönsin itselleni, että olen pala kerrallaan syönyt omaa ihmisyyttäni. Sen olen tosin jollain tasolla tiedostanut jo aikaisemminkin. Jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, etten osaa enää rakastaa. En siis yksinkertaisesti kykene tuntemaan sitä tunnetta. Ja olen sisimmässäni taistellut kokemuksesta nousevaa kriisiä vastaan.

Yksittäisen ihmisen kohdalla tunteiden hukkuminen uupumuksen suohon on surullinen ja traaginen asia. Omalla kohdallani se on ehkä karmeinta, mitä uupumuksesta voi seurata. Mutta miettikääs, mitä seuraa, kun muidenkin positiiviset ja yhteisöjä kasassa pitävät tunteet alkavat näivettyä…

Epidemia ja vitsaus.

Niillä sanoilla metsäterapiapäivillä kutsuttiin muun muassa stressiä, joka on noussut maailmanlaajuiseksi ongelmaksi. Se minullakin on. Olen kroonisesti stressaantunut.

Yhteyttä etsimässä

Metsäterapiaviikon aikana tapahtui kuitenkin jotain ennenkokematonta.

Päivien kuluessa harjoitusten täyttäminä aivoni siirtyivät kuin jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. En tiedä, johtuiko ilmiö harjoituksista, metsästä vai ihmisistä, mutta päivä päivältä ajatukseni lipsuivat yhä vähemmän ahdistusta aiheuttaviin asioihin ja lopulta elin täydellisessä läsnäolon tilassa.

Pystyin viimeinkin hengittämään vapaasti. Pystyin lepäämään ilman pelkoa siitä, minkä ahdistavan muistutuksen mieleni syöttää seuraavaksi, jos rentoudun. Se oli kuin liian hyvää ollakseen totta, mutta totta se oli.

Levon myötä myös inspiraatio ja luovuus palautuivat. Olin aamuisin pirteämpi ja aloin nauttia elossa olemisesta itsessään – ilman suoritusta. Hymyilin aidosti ja paljon!

Metsäterapiaviikolla monen eri toimijan polut ristesivät yhdessä paikassa. Minullekin viikko tarjosi monta uutta polkua. Päästäkseen eteenpäin on vain valittava yksi.

Metsäterapiaviikko tarjosi minulle paljon uutta tietoa ja käytännön harjoituksia, minkä lisäksi noilta seitsemältä päivältä jäi ihania muistoja ja uusia, varmasti pitkäkestoisia ihmiskontakteja. Kaikista suurin anti oli kuitenkin oma kokemukseni.

En ehkä saavuttanut syvempää yhteyttä puihin tai kokenut syvän uskonnollista elämystä. Sen sijaan lepäsin ensimmäistä kertaa vuosiin.

Kuinka hukkasin mustat silmänaluset yhdessä viikonlopussa – Luonnon lumosta apua stressinhallintaan

Viime viikonloppu todisti jälleen luonnon elvyttävän voiman, kun vaelsin pohjoisen Keski-Suomen metsissä. Kolmen päivän jälkeen olin kuin uudestisyntynyt.

Retkeä edelsi monen viikon kärvistely ja lopulta pysähtyminen havainnoimaan omia stressitasojani. Pitkät päivät ja epävarman mielen luomat paineet ja kauhukuvat olivat piirtäneet synkät aluset kuluneen ihmisrievun silmien alle. Olin jälleen, pitkän ja tuloksekkaan toipumisen jälkeen, uupunut uudessa työpaikassani.

Niinpä näiden kolmen lähes erämaisessa luonnossa vietetyn päivän jälkeen järkytyin katsoessani peiliin. Näytin nuorentuneen ainakin viisi vuotta. Mitä oli tapahtunut?

Kuva: Pixabay

Sydän jyskyttää ja verenpaine on selkeästi koholla. Jos oikein keskityn havainnoimaan, tunnen paineen pääkopassa, heti ohimojen takana. Kuin siitä kohtaa pään ympäri olisi kiertynyt pieni vanne ja se puristuisi koko ajan kasaan. Hengitys on pinnallista ja nopeaa. Kun yritän tarkoituksella hengittää syvään, saan taistella sen eteen, koska pallean kohdalla on kipeä ja kova este.

Muun muassa tältä tuntuu stressi. Näihin tunnelmiin myös heräsin vaellusta edeltävällä viikolla. Mitä jos tämä tunne ei koskaan menisi pois?

Toisinaan mietin, puhuisinko mieluummin stressinhallinnan vai kokonaan stressittömän maailman puolesta.

On ihmisiä, jotka ovat pyöräyttäneet koko elämäntapansa ympäri ja paenneet stressiä downshiftaamiseen tai luonnonläheisempään elämään.

Pitäisikö tässä sitten muuttaa kauaksi asutuskeskuksista harjoittamaan omavaraisuutta? Ajatus on käynyt mielessäni, koska kuvaamani kaltainen elämä ei voi olla terveellistä pidemmän päälle!

Mutta aionko tehdä niin? Todennäköisesti en ainakaan lähitulevaisuudessa. Omat taidotkaan eivät vielä mahdollistaisi sellaista nykäisyä irti totutusta.

Kuva: Pixabay

Lisäksi olen sitä mieltä, että stressi ja ajoittaiset paineet kuuluvat elämään. Itselläni ne vain ovat menneet kerta kaikkiaan liiallisuuksiin. Stressaan jo tavan vuoksi.

Kun olen töissä, stressaan tekemättömiä työtehtäviä. Kun töitä ei ole, stressaan sitä. Tilanne alkaa olla absurdi ja jatkuvan, pitkäkestoisen stressitilan seurauksena voidaan puhua kroonistuneesta stressistä.

Aina stressille ei ole löydettävissä yhtä selkeää syytä. Epäilenkin, että stressaamisesta on vain tullut minulle tapa reagoida.

Niin kuin on varmasti monelle muullekin…

Kuva: Pixabay

Välillä tuntuu, että elämäntyylimme ja koko maailma vain ajautuu hurjaa vauhtia kauemmas sellaisesta elämästä ja ympäristöstä, joka olisi meille hyväksi. Samoin tuntuu, etten pysty vaikuttamaan kehitykseen mitenkään.

Jos nyt hyppään pois stressin ja suorittamisen oravanpyörästä, jään aika yksin sillä kukaan muu tuntemani ihminen ei ole sellaista uskonloikkaa tekemässä. Pääsisin siis leppoistelemaan ja kohtuullistamaan elämääni ihan yksikseni. Se ei ihan toimisi niin.

Laumakäyttäytyminen ajaa meidät yhteen ja toteuttamaan samoja asioita kuin lauman muut jäsenet. Välillä tuntuu, että olen loukussa oravanpyörää ihannoivassa suoritusyhteiskunnassa ja, mikäli päätän hypätä oravanpyörästä, yhteisöni hylkää minut kuin jostain uskonlahkosta.

Ainoa jäljelle jäävä ja varteenotettava vaihtoehto onkin vain yrittää selviytyä elinpaineidensa kanssa. Mutta millä keinoin?

Olen huomannut, että ajattelutavan ja tekemisen lisäksi myös ympäristöllä on vaikutusta siihen, kuinka stressaantunut ja ahdistunut olen. On olemassa ympäristöjä, joissa stressaaminen on lähes mahdotonta.

Itselleni näitä ovat luonnontilaiset metsät ja järvet.

Tälläkään vaelluksella en osannut stressata. En, vaikka retki liittyi osaltaan työhöni. Olen kokenut vastaavanlaisen elämyksen aikaisemminkin. Olin tilanteessa, jolla olisi ollut potentiaalia olla erittäin stressaava.

Ohjasin vilkasta yläkoululuokkaa kaupunkimetsässä. Sää oli viileä ja nuoret osin tämän vuoksi vastahakoisia, minkä lisäksi nahinaa syntyi eri luokkalaisten välille.

Olin itse hyvin väsynyt jo valmiiksi, mutta siirryttyämme kaikuvista kivihuoneista puiden keskelle, oloni rentoutui kuin itsestään. Ohjasin viisi tuntia kestäneen koulupäivän kokonaan metsässä – enkä tiedä, olisinko pystynyt samaan koulussa.

Ohjaaminen saattoi olla metsässä vaativampaa, mutta siellä minulla oli myös enemmän voimia.

Kuva: Riku Malminiemi

Ulkona touhutessa mieli käsittelee aivan muita asioita kuin huolia ja stressinaiheita. Liikkeellä on tärkeä osansa stressaavan mielen rauhoittelussa, mutta myös pysähdyksissä on helpompaa keskittyä johonkin muuhun.

Luonnossa aistimuksemme suuntautuvat kuin itsestään ulospäin, huomio saattaa kiinnittyä johonkin tiettyyn yksityiskohtaan tai tapahtumaan ja ajantaju (ja ajan merkitys) katoaa hetkellisesti. Tämä johtaa yhdenlaiseen flow-tilaan ja tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä lumoutumiseksi.

Ympäristön terveysvaikutuksia tutkineet Kaplan ja Korpela toteavat tutkimuksissaan, että lumoutuminen on tärkeä osa ympäristön elvyttävyyttä.

Juuri sitä elvyttävyyttä, jonka avulla kykenen hallitsemaan stressitilaani.

Itselleni lumoutuminen tarkoittaa ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.

En tiedä tarkalleen, mitä aivoissa tapahtuu lumoutumisen hetkellä, mutta sillä on vahva kontrasti stressitilaan. Siinä missä stressaantuneena olen varma, ettei mistään tule mitään, lumoutuneena koen, että kaikki on mahdollista.

En muista saaneeni lumoutumisen kokemusta missään muualla kuin luonnossa.

Kun kaikki tarkemmat ajan mittarit poistetaan, poistuu hämmentävästi kaikki hoppukin. Metsässä luonnon oma aika ottaa vallan ja vaikka kuinka omilla ajatuksilla olisi kiire, jalat rullaavat neulasten verhoamalla polulla omaa tahtiaan. Sitä tahtia, mikä siihen ympäristöön sopii.

Kehon mukautuessa ympäristön rytmiin ensin, taipuu siihen lopulta pääkin. Tämän jälkeen liikettään pystyy hidastamaan tietoisesti vaikka pysähdyksiin asti.

Lumoutumisen kokemusta voi yrittää hakea tietoisesti, mutta parhaimmillaan se iskee yllättäen. Usein hetkeen liittyy kauneuden ja esteettisyyden kokemus.

Juuri tällä hetkellä keväisessä luonnossa voi jäädä ihastelemaan esimerkiksi kangasperhosen (Callophrys rubi) auringossa ihmeellisesti hohtavia siipiä, rupikonnien kevätriehaa lammen tai järven rannassa tai koivunlehtien herkullista vaaleanvihreää sävyä.

Callophrys rubi paistattelemassa päivää männynoksalla.

Toisinaan myös ilmiön vaikuttavuus tai yllätyksellisyys saavat aikaan lumoutumisen kokemuksen. Esimerkiksi silloin, kun on jäänyt tarkkailemaan sammakoita ja yhtäkkiä näkeekin vedenalaista liikettä silmäkulmastaan:

Vesiperhosen toukan kasaamassa koteloa itselleen kaikesta ulottuvilla olevasta pienestä aineksesta tai komean hevosjuotikkaan liukuvan kiven pintaa pitkin syvyyksiin. Kuinka paljon niin pienellä alalla kuin omassa näkökentässä voikaan olla elämää!

Yhtäkkiä veden alta onkin paljastunut paljon monimuotoisempi ympäristö sekä asioita, joita ei ole aikaisemmin huomannut tai nähnyt.

Näitä asioita on tuttukin luonto pullollaan.

Rupikonna (Bufo bufo) järven pohjassa

Lähteitä:

Kaplan, S. 1995. The restorative benefits of nature: Toward an integrative framework. Journal of Environmental Psychology.

Korpela, K. 2008. Ympäristö ja positiiviset tunteet. Teoksessa Mieli ja Terveys: Ilon ja muutoksen psykologiaa. Juvenes Print.

Aamusta epätoivoon – Todellinen syy siihen, miksi myöhään nukkumisesta tulee huono olo

Oletko koskaan miettinyt, miksi toiset päivät ovat onnistuneita ja toiset ovat tuhoon tuomittuja jo heti aamusta? Mitä tarkoittaa “väärällä jalalla nouseminen”?

Moni masennuksesta kärsivä on varmasti huomannut, että saattaa kokea niin sanottuja aallonpohjia herkemmin tiettyyn aikaan vuorokaudesta. Toisilla melankolinen mieliala iskee iltaisin, toisilla aamuisin. Itse kuulun jälkimmäiseen sakkiin.

Kun alakulo löytää sinut heti aamusta, se saattaa kestää pitkään ja viedä mukanaan koko päivän. Harvemmin sitä kuitenkaan tietää heti silmät avattuaan, että tästä päivästä ei tule mitään, vaan alakulo kehittyy vaihe vaiheelta aamutoimien ja -ajatusten ohessa. Tein havaintoja omasta aamustani ja löysin yhden selkeän ajatusketjun.

(aamumafia + some) x huono itsetunto = stressi ja ahdistus

Minulla on ollut tapana nukkua aamuisin pitkään, koska se on osa minulle luontaista päivärytmiä. Saan sopeutettua vuorokausirytmini millaiseksi vain, mutta vapaapäivinä se palautuu itsestään takaisin omaan uomaansa. Olen iltaihminen ja luovimmillani iltakymmenen jälkeen. Iltaisin saatan saada tarmonpuuskan, jota olisi sääli olla hyödyntämättä. Korvaan menetetyn yöunen nukkumalla aamulla pidempään.

Aamunukkumisesta seuraa syyllisyyden tunne. Silloinkin, kun päivälle ei ole aikataulutettua menoa, mieltäni vaivaa pakonomainen ajatus: pitäisi herätä aikaisemmin. Miksi? Siksi, koska yhteiskunnassamme pitkään nukkuminen on suoraan laiskuuden osoitus. Ajatus on toki absurdi ja virheellinen, mutta miettikäämme sitä hetki. Aikaisin aamulla herääminen ja töihin meneminen ovat agraariyhteiskunnan peruja ja normi tässä työtä palvovassa kulttuurissa.

Täällä asuessamme olemme kulttuurimme uhreja, mutta ei pidä uskotella itselleen, että suomalainen rytmi tehdä töitä ja elää elämäänsä on ainoa maailmassa. Esimerkiksi Espanjassa päivän työt tyypillisesti alkavat myöhemmin ja iltapäivällä vietetään siesta, jonka jälkeen palataan vielä töihin. Arkipäivänä ihmiset saattavat istua iltaa ulkona meidän näkökulmastamme myöhään yöhön.

“Meillä on tämä aamumafia”, myös aikaisista herätyksistä kärsivä ystäväni tapaa todeta. Pitää herätä kukonlaulun aikaan pirteänä ja tomerana ja saada paljon aikaiseksi jo ennen ensimmäistä ruokataukoa. Kaikki nämä hyveet iskostetaan mieliimme joka suunnasta tulevilla hienovaraisilla vihjeillä. Ja joskus vähemmän hienovaraisilla. Olen nimittäin saanut myöhään nukkumisesta vitsikkäitä kommentteja myös työpaikallani, jossa kävin iltavuorossa.

Koska koen syyllisyyttä myöhään heräämisestä, minulla on jo valmiiksi pieni stressi noustessani ylös. Mietin, kuinka pitkään muu maailma on jo ollut hereillä sekä minkälaisessa rytmissä lähimmäiseni, aamuvuorossa työtä tekevät ihmiset elävät ja missä vaiheessa päivärytmiä he nyt ovat. Yritän kiireessä saada kurottua tätä aikaeroa kiinni. Ensimmäiset ajatukseni aamuisin ovat “täytyy tehdä sitä” ja “pakko tehdä tätä”.

Seuraavaksi avaan Facebookin ja selaan aamun kuulumiset somessa, mikä pahentaa oloani entisestään. Ihmiset päivittelevät omasta työnteostaan tai tehokkaasta arjestaan ja on vaikea olla vertaamatta itseään muihin. “Voi kun väsytti tänään aamupalaverissa, kun piti nousta ennen seitsemää! Ajatuskin takkuaa koko ajan…”, päivittää yksi kaveri. Olenko kateellinen jo aamuväsymyksestäkin?!

Tämän seurauksena alan yleensä ajatella omia saavutuksiani elämässä ja stressin ja ahdistuksen kierre syvenee entisestään. Koen, etten ole saavuttanut mitään järkevää tai suorittanut tarpeeksi. Joka päivä pitäisi olla aktiivisesti tekemässä jotain hyödyllistä itsensä, muiden tai unelmiensa eteen ja minä vain nukkua pussutan – karkeasti ilmaistuna. Tällä tavalla en ainakaan edistä omien tavoitteiden täyttymistä.

Esitän havaintoni yhtälönä: (aamumafia + some) x huono itsetunto = stressi ja ahdistus. Tiedän, etten ole ainoa asian kanssa painiva. Mitä tilanteelle sitten pitäisi tehdä? Asiaa pohdiskeltuani laadin itselleni, ainakin näin aluksi, yksinkertaiset ohjenuorat aamuihin.

 

Sääntö numero 1:

Nuku niin pitkään kuin unta tarvitset ja, jos se sopii sinulle, ala pikkuhiljaa hivuttaa unirytmiä aikaisemmaksi. Mutta vain silloin, jos siihen on oikeaa tarvetta! Oikea tarve voi olla esimerkiksi se, että voit silloin terveemmin. Älä laita herätyskelloa soimaan muiden mielipiteiden takia. Tarkkaile myös unen määrää ja laatua (liian paljon unta on yhtä huono kuin liian vähän).

 

Sääntö numero 2:

Pidä some kiinni aamuisin. Ensimmäisenä tekonasi, älä mene Facebookiin, vaikka kuinka kiinnostaisi. Toistan: älä mene Facebookiin.

 

Sääntö numero 3:

Huolehdi omista tarpeistasi. Käy vessassa, pukeudu, syö aamiaista, juo tarpeeksi vettä. Hengitä.

Elämäntapamuutos ja luontosuhteen hoitaminen – luonnollinen apu masennukseen?

Masennuksesta puhutaan sairautena, jonka oireita voivat olla muun muassa unettomuus, ruokahaluttomuus, apea mieliala tai heikentynyt omanarvontunto. Mutta mitä jos masennus ei olekaan sairaus vaan oire?

Masennus on kuin ansa, joka kahlitsee mielen ja halvaannuttaa elämän. Monille mielenterveysongelmien syövereissä pyöriskeleville ainoa toivon pilkahdus on lupaus siitä, että tilanteeseen voi tulla muutos. Mutta mitä jos sairaus onkin oireilua nykyisestä elämäntavastamme? Mikäli tätä ei oivalleta, löydämme itsemme pian uudestaan lääkärin vastaanotolta.

Terveysselvitysten mukaan raaka totuus on, että noin puolet masennuspotilaista sairastuu masennukseen toistamiseen. Maailman terveysjärjestö WHO:n arvion mukaan masennuksesta tulee toiseksi pahin terveyshaitta koko maailmassa kahden vuoden sisällä.

Talvinen tähtiyö Lapin erämaassa

Yhteisöissämme kytee mielenterveyspommi. Onko meillä resursseja vastata siihen ja mitä siitä seuraa? Kliinisen psykologian professori Mark Williams ja toimittaja Danny Penman ovat esittäneet uudessa kirjassaan huolensa jopa masennuksen normalisoitumisesta.

Jos masennus on seurausta epäterveellisestä tai vääränlaisesta elämäntavasta, mikä siinä mättää?

Poroja Pöyrisjärven erämaassa 2016

Aiemmassa päivityksessäni kirjoitin, kuinka opimme suorittamaan pienestä pitäen. Aikuisinakin pidämme yllä tätä kulttuuria, vaikka sisimmässämme tiedämme, että alati kiihtyvän ja tavoitteellisen elämän tuottama stressi ennen pitkää sairastuttaa meidät. Kirjassaan Mielimatka Katja Liuksiala ja Anssi Orrenmaa esittävät lisäksi, että esimerkiksi luontodeprivaatiolla on yhteys masennusherkkyyteen.

Stressiä ja kiirettä pakoilemme väliaikaisiin ratkaisuihin tai hoidamme oiretta muuttamatta elämässämme oikeastaan yhtään mitään. Luonnollisesti saatavan liikunnan puuttuessa taas kehittelemme keinotekoisia, mahdollisimman tehokkaita ja optimoituja tapoja pitää kehomme kunnossa. Lisäksi kaikki tämä voi tapahtua neljän seinän sisällä – kaukana ihmisen luonnollisesta liikuntaympäristöstä.

Ihmiset liikkuvat luonnossa ja ovat kontaktissa luonnonympäristöön yhä vähemmän. Puhutaan luontosuhteen katoamisesta. Se ei kuitenkaan ole mikään väliaikainen suhde, jonka pystyy hukkaamaan, sillä luontosuhde on paljon muutakin kuin marjanpoimintaa tai puiden halailua.

Se on kumpaankin suuntaan kulkeva vuorovaikutus. Ihminen on osa luontoa siinä missä muutkin elolliset olennot ja täysin riippuvainen sen antimista. Ihminen vaikuttaa olemassaolollaan ja teoillaan luonnon kiertokulkuun, mutta myös luonto vaikuttaa ihmiseen.

Sanotaan, että ihmiset ovat etääntymässä luonnosta ja se voikin olla totta. Kuitenkin, niin kauan kuin ei selviä hengissä ilman ravintoa, vettä ja happea, omaa luontosuhdettaan ei pysty katkaisemaan.

Veden päällä liikkuminen tarjoaa uudenlaista näkökulmaa maalla retkeilevälle. Melontakuva Isojärven kansallispuistosta 2012.

Luontoa on myös meissä itsessämme: suolistossamme ja ihollamme asuu tutkimaton, rikas mikrobikasvusto, jota ilman emme tule toimeen. Luontosuhde on siis erottamaton ja pysyvä osa meitä. Tämän ymmärtäminen on avain tietoisen, kestävän luontosuhteen rakentamiseen.

Sillä, millaiseksi kokee oman luontosuhteensa tai miten sitä hoitaa, voi olla vaikutusta omaan hyvinvointiin. Jo pelkän luonnossa oleskelun on nimittäin useissa tutkimuksissa todettu vaikuttavan terveyteen positiivisesti.

Omaa luontosuhdettaan on siis hyvä hoitaa, helliä ja pitää hengissä. Voisiko luontoharrastamisen avulla taistella jopa masennusta vastaan?

Kuva Haltiatunturin laelta 2011

Ennakkotapauksia löytyy jo. Yhtenä Tero Pylkkänen, joka käveli Suomen ympäri ja toipui samalla vakavasta masennuksesta.

Ajatus luonnosta lääkkeenä on kiehtova ja sen mahdollisuuksia on tutkittu ympäri maailmaa, mm. Japanissa, missä on jo sertifioituja terveysmetsiä ja “metsäkylpy”-hoidoille on oma termi: shinrin-yoku.

Euroopassa luonnonympäristöjen tervehdyttäviä vaikutuksia hyödyntää mm. Green Care -suuntaus, joka on rantautunut Suomeenkin. Sipoossa on viime vuosina kokeiltu metsäterapian vaikutusta stressiin, masennukseen ja 2-tyypin diabetekseen.

Tutkimusten mukaan luonnonympäristön terveysvaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pitempään luonnossa viettää aikaa. Kuitenkin jo ihan normaali säännöllinen ulkoilu luonnonympäristöissä riittää ylläpitämään terveyttä. Miten tämän saisi osaksi omaa elämäänsä?

Aloitin itse vaellusharrastuksen vuonna 2007, jolloin osallistuin yliopiston kautta vaelluskurssille. Elämys oli nuorelle fuksille jotain aivan uutta, joka vei nopeasti mennessään ja kahden vuoden päästä olinkin jo opiskelemassa eräoppaaksi.

Hammastunturi vuonna 2015

Mikä vaeltamisessa iskee?

Kysyin kerran eräältä ystävältäni, miksi hän harrastaa vaeltamista. Hän vastasi, että se on yksinkertaisesti tehokkain tapa nollata aivot arjesta. Palautua kiireestä ja stressistä.

Maastoelämä on täysin eri maailma, jossa huolehdittavana on täysin erilaiset asiat. Siellä vallitsevat erilaiset rutiinit, aikataulut ja säännöt. Luonnossa olemme perusasioiden äärellä: mistä saan ruokaa, suojaa ja vettä? Miten pitkälle kehoni jaksaa vielä kävellä?

Ihanaa, yksinkertaista elämää, jossa on onnistunut silloin, kun itsellä on hyvä olo. Mitään muuta ei tarvita. Pinnallinen suorittaminen ja oman elämänsä arvottaminen ulkoisin perustein jäävät pois.

Kenellekään ei tarvitse todistaa tai näyttää mitään, ketään muuta ei tarvitse yrittää miellyttää. Luonnossa saan olla juuri se, kuka olen eikä kukaan tuomitse minua siellä.

Vaeltaminen ja luontoelämä voikin olla monelle lähempänä sitä oikeaa elämää kuin 8-16-työ viitenä päivänä viikossa. Itse ajattelen, että luonnossa liikkuminen palauttaa ihmisen tehdasasetuksiinsa. Ihminen palaa omille juurilleen ja saattaa saada yhteyden pohjimmaiseen itseensä. Tällöin kaikki ylimääräinen esittäminen jää pois.

Luonto tarjoaa yksinkertaisen keskittymisympäristön, jolloin levoton ja harhaileva mieli on helppo palauttaa käsillä olevaan tekemiseen ja olemiseen. Luonnonympäristössä toimiminen tarjoaa haasteita ja taas toisaalta onnistumisen elämyksiä, joiden perässä saattaisi arjessa joutua juoksemaan pitemmän aikaa.

Vaellukset tarjoavat isoja ja pieniä haasteita, joiden voittaminen tarjoaa ainutlaatuisia onnistumisen elämyksiä. Kuvassa ylittämässä Ivalojokea elokuussa 2015. Kuva: Riku Pulliainen.

Olen huomannut, että usein yritän järkeillen, asettamalla tavoitteita ja suorittamalla niitä tehdä itsestäni jotenkin merkityksellisen. Maastossa ymmärrän, etten lopulta ole merkityksellinen eikä minun tarvitsekaan olla. Se on huojentava tunne!

Olemassaolollani ei ole kosmista tarkoitusta eikä tarvitsekaan olla. En ole syntynyt tähän maailmaan jotain yksittäistä asiaa varten; en ole syntynyt nimenomaan tahkoamaan rahaa, tulemaan kuuluisaksi, tuottamaan jälkeläisiä tai maksamaan eläkkeitä. Minä vain olen. Yhdessä kaiken muun ympäröivän kanssa.

Kaikki valinnat oman elämäni merkityksistä tai merkityksettömyyksistä olen tehnyt itse. Se, jos mikä, on vapauttavaa.

Jyrävä Pienellä Karhunkierroksella 2011. Kuva: Riku Pulliainen

Elämme maassa, jossa henkilökohtaisen luontosuhteen ylläpitäminen on helppoa. Luonnon virkistyskäyttötutkimuksen mukaan suomalaisilla on omaan lähimetsään matkaa keskimäärin 700 metriä.

Suomen ainutlaatuinen luonto sekä jokamiehenoikeudet mahdollistavat liikkumisen tuntureilla, metsissä, soilla, rannoilla ja vesillä ja tarjoavat monia upeita retkikohteita, joiden virkistysarvo on mittaamaton. Samatkin kohteet näyttäytyvät eri puvussa eri vuodenaikoina tarjoten monipuolisuutta esimerkiksi lähiretkeilyyn.

Luonnon potentiaali kansanterveyden hoidossa ja ylläpitämisessä on oivallettu jo kauan sitten. Me tarvitsemme luontokontaktia pysyäksemme terveinä. Vaan kuinka saisimme ihmiset ja erityisesti päättäjät ymmärtämään tämän?

Luonnossa vaeltamisen ja retkeilyn lisäksi omaa luontosuhdettaan voi hoitaa ja syventää tarkkailemalla lähiympäristön eläimiä ja kasveja, valokuvaamalla luontoa, hoitamalla puutarhaa tai huonekasveja, palsta- ja parvekeviljelyllä, marjastamalla, sienestämällä, kalastamalla… Mahdollisuuksia on lukuisia eikä heti tarvitse sukeltaa syvään päätyyn.

Lisäksi luontoharrastus on joustava: se joustaa harrastajan taitojen, kunnon ja rahakukkaron mukaan. Vaan aika, se meidän täytyy sille itse varata.

Talvista maisemaa Itä-Kairassa

 

Lähteitä:

Arvonen, S. 2017. Metsämieli – Mielen ja kehon taskukirja. Metsäkustannus. (ISBN: 978-952-338-022-6)

Cantell, H. (toim.) 2004. Ympäristökasvatuksen käsikirja. PS-kustannus. (ISBN: 952-451-089-8)

Liuksiala, K. & Orrenmaa, A. 2017. Mielimatka – Täsmäoloa poluilla, laduilla ja laineilla. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-622-8)

Williams, M. & Penman, D. 2017. Tietoinen läsnäolo – Löydä rauha kiireen keskellä. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-068-4)