CW: Kuolema, itsemurha, itsetuhoiset ajatukset

Olen välttänyt kuolemasta kirjoittamista, vaikka syvimmän masennuskauden aikana kuolema ja itsetuhoisuus ovat olleet välillä päivittäin ajatuksissani. Olen tehnyt periaatepäätöksen olla kirjoittamatta näistä ajatuksista, koska itsemurhista uutisoiminen tunnetusti aiheuttaa hetkellisen piikin itsemurhayrityksissä (Werther-efekti). Itsemurhasta avoimesti puhuminen ei kuitenkaan lisää riskiä tehdä itsemurhaa vaan päinvastoin saattaa auttaa käsittelemään vaikeita tuntemuksia ja siten ehkäistä itsemurhia.

Ennen pahinta romahdusta en juurikaan ajatellut kuolemaa. Se ei koskaan tuntunut ajankohtaiselta asialta, ja näinhän sen nuorilla kai pitäisikin olla. En ole myöskään koskaan pelännyt kuolemaa, vaikka minulla on kyllä ollut kavereita, jotka ovat. Monet heistä ovat hakeneet apua henkilökohtaisesta uskostaan Jumalaan ja päässeet tätä kautta sinuiksi pelkojensa kanssa. Ateistina koen, ettei tämä olisi itselleni mahdollinen keino.

Muutenkin olen miettinyt, menetänkö jotain olennaista, kun en usko Jumalaan. Puuttuuko minulta tiiviin uskonnollisen yhteisön lisäksi hengellinen yhteys johonkin suurempaan? Tarvitseeko ihminen hengellisyyttä tai henkisyyttä voidakseen hyvin?

Kysyin tätä uskonnon, luonnon ja terveyden yhteyksiä tutkivalta Henrik Ohlssonilta. Tapasin hänet viime elokuussa Karjalohjalla järjestetyillä metsäterapiapäivillä. Ohlssonin mukaan henkisyyden toteuttaminen ei vaadi järjestäytynyttä uskontoa. Tiedustellessani hänen näkemystään henkisyyden terveydellisistä vaikutuksista hän viittasi WHO:n käsitykseen terveydestä. WHO:n mukaan terveys kattaa fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen terveyden, mutta asiantuntijoiden kesken on ollut keskustelua, tulisiko määritelmää laajentaa kattamaan myös henkisyys. Elämän laadun arviointia varten on esimerkiksi kehitetty työkalu, jossa mitataan myös henkisyyttä.

Kuva: Pixabay

Jonkinlainen henkisyys on epäilemättä osa ihmisen perusluonnetta. Tästä kertovat monet ateistiset henkiset liikkeet. Sekulaarisessa maailmassa henkistymisen kokemuksia haetaan muualta kuin perinteisistä uskonnoista. Esimerkiksi luonnosta.

Sanotaan, että metsä on suomalaisen kirkko. Miksi juuri luonto voi tarjota henkistymisen elämyksiä?

Luonto tarjoaa monesti samoja asioita kuin uskonnot. Luonnossa voi kokea olevansa pieni ja mitätön, mutta samalla osa jotain valtavan paljon suurempaa kokonaisuutta. Ohlssonin mukaan luontokokemus voi parhaimmillaan olla lähellä hengellistä kokemusta.

Tiedämme tutkimustuloksista, että mielemme rauhoittuu metsäkävelyllä ja luonnossa oleskelu parantaa keskittymiskykyä. Ohlssonin mukaan monet uskonnolliset rituaalit toimivat pitkälti samalla tavalla.

Luonnon kauneus ja ihmeellisyys lumoaa. Samoin monet uskonnolliset rakennukset on rakennettu tarkoituksella kauniiksi ja niiden interiöörit lumoavat uskonnon harjoittajan. Luonto on myös täynnä mystiikkaa ja salaperäisyyksiä (myös tutkijoille!), kun sitä pysähtyy miettimään.

Luonto myös vastaa uskontojen tavoin elämän suuriin kysymyksiin. Yhtenä niistä kuoleman arvoitukseen ja siihen, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Kuva: Pixabay

Ennen masennustani kuolema ei ollut minulle ajankohtainen, joten en ollut myöskään juurikaan pohtinut sen jälkeisiä asioita. Syviin vesiin vajotessani myös kuoleman ajatukset tulivat lähelleni. Välillä ajattelin hyvin tyypillisesti, kuinka helppo tapa se olisikaan päättää kaikki vaikeudet. Noh, se oli toki vain ajatus, ja kuten tiedämme, pelkät ajatukset tarjoavat vain harvoin totuutta.

Kuoleman ajatuksen läsnäolo sai minut kuitenkin tutkimaan sitä tarkemmin. Minkälainen suhde minulla edes on kuolemaan? Aikaisempi välinpitämätön ja ehkä jopa välttelevä suhde muuttui masennuksen kehittyessä tiiviiksi itsetutkiskeluksi. Puhuin kuolemasta myös avoimesti ääneen lähimmilleni. Lopulta olen päässyt pisteeseen, jossa olen sinut kuoleman ajatuksen kanssa ilman kuolemisen toivetta. Kuoleman turvallisen, hyväksyvän ja avoimen käsittelyn seurauksena siitä on tullut vähemmän mystinen ja houkutteleva.

Kulttuurissamme puhutaan kuolemasta vähän ja siihen muutoin kuin negatiivisesti suhtautuminen tuntuisi olevan tabu. Jopa tätä kirjoittaessani päässäni varoittelee ajatus jonkinlaisesta rajojen rikkomisesta. Jokainen yksittäinen elinkaari päättyy kuitenkin lopulta kuolemaan, joten (ottamatta kantaa siihen, milloin ja miten se tapahtuu) oman kuolemansa pelkääminen tuntuu jokseenkin turhalta touhulta.

Joissain tilanteissa kuoleminen voi toki pelottaa. Kuten vaikkapa silloin, kun kokee akuuttia kuolemanvaaraa. Pelko nousee luonnostaan itsesuojeluvaistostamme. Muulloin en kuitenkaan miellä kuolemaa pelottavaksi tai edes pahaksi asiaksi – olen jopa oppinut näkemään siinä kauneutta.

Kuulostanko nyt ihan kahelilta? Ehkä pitäisikin vähän avata tapaa, jolla olen päätynyt kuoleman mieltämään.

Kuolema on luonnollinen osa elämää ja ilman kuolemaa ei olisi myöskään elämää käsitteenä. Vaikka näkisimme kuoleman pahana ja taistelisimme sitä vastaan kaikin keinoin, emme voisi sitä poistaa. Me kaikki kuolemme jossain vaiheessa.

Kuva: Pixabay

Kuoleminen on siis väistämätöntä. Tässä luonnon kiertokulun ajatteleminen lohduttaa. Se auttaa ymmärtämään, ettei mikään todella katoa. Muuttaa vain muotoaan. Kaikki on alati liikkeessä eikä mikään pysy muuttumattomana. Termodynamiikan ensimmäisen lain mukaan energian määrä maailmankaikkeudessa on vakio. Mitään ei siis synny tyhjästä tai katoa, vaan energia vain muuttaa muotoaan.

Kuollessamme mekin muutamme muotoamme. Meihin sitoutuneet eri energian muodot vapautuvat ja siirtyvät muualle biologisen toiminnan ja kemiallisten reaktioiden seurauksena. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi muuta kokonaisuutta. Tai siis ne ainesosat, ne molekyylit, joista koostun, siirtyvät. Minä konseptina katoan. Ajatteluni luultavasti lakkaa, persoonani, Sini-nimisenä ihmisenä tunnettu hetkellinen kokonaisuus lakkaa olemasta. Vaan se, mistä koostun, siirtyy elämään uutta elämää ja kokoamaan uusia kokonaisuuksia.

Näiden kokonaisuuksien rajat ovat lopulta häilyviä. Missä kohtaa voimme sanoa, että minä lakkaan olemasta ja minusta tulee jotain muuta? Siinä kohtaa, kun lakkaan hengittämästä ja sydämeni lyömästä? Vai siinä kohtaa, kun hajottajat ovat siirtäneet tarpeeksi suuren osan rakennusaineistani maaksi?

Samanlaisia kysymyksiä kysytään usein aborttikeskustelussa. Missä vaiheessa yhdestä ihmisestä tulee kaksi ihmistä? Missä kohtaa naisen hedelmöittynyt munasolu onkin jo kokonainen ihminen? Samoin voidaan kysyä, missä kulkee minun ja toisen elämänmuodon välinen raja? Kuoleman pohtiminen on auttanut minua tätä kautta näkemään kokonaisuuksia ja yhteyden muihin eliöihin ja… no, kaikkeen.

Kuva: Ilkka Sirjonen

Mikä kuolemassa sitten voisi pelottaa? Ehkä se on juurikin se, että kuoleman kohtaaminen on ennen kaikkea luopumista. Luopumista itsensä ajatuksesta.

Minun ongelmani oli, etten pelännyt niinkään kuolemaa, vaan elämää. Ja kuten jokaista pelkoa, tätäkin täytyy käsitellä. Tavoitteenani on päästä tästä pelosta eroon kokonaan ja vastaus saattaa piillä yllättäen henkisyyden löytämisessä luontoyhteydestä.

Kun lähden vaeltamaan erämaahan tai kävelemään metsäiselle lenkkipolulle, astun itselleni pyhään paikkaan. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi tätä pyhänä pitämääni kokonaisuutta.

Syvempi luontoyhteys kuitenkin opettaa, ettemme ennen kuolemaakaan ole erillisiä luonnon kokonaisuudesta. Ykseyden löytäminen luonnon kanssa voi auttaa löytämään oman elämänsä pyhyyden jo nyt.

 

 

Comments are closed.