Päivät luisuvat eteenpäin. Nopeammin kuin ehdin tarttua niihin. Jotenkin silti pystyn purjehtimaan niillä, löydän kelluttavan pisteen. Päivittäin tulee mieleen uusia kirjoittamisen aiheita. “Tästäpä pitäisi sanoa jotain ääneen!” Löydän hetkiä, jotka merkittävästi nostavat esille oman elämäni ja muiden samassa tilanteessa elävien elämän erilaisuuden toisten todellisuuksien kanssa. “Tässä on se kipupiste. Tämä tiivistää ymmärrettävästi koko arjen.”
Mutta olen vältellyt kirjoittamista. En ole edes avannut koko blogia, josta on tullut minulle sensitiivinen asia. Ei enää tunnu hyvältä jakaa henkilökohtaisia asioita julkisesti. Toisaalta, kukapa niitä nyt lukisikaan. Välillä olen ajatellut lopettaa koko touhun.
Sitten tässä eräänä päivänä kuulin, kuinka kirjoitukseni ovat auttaneet erästä läheistäni käsittelemään omaa uupumustaan ja antanut työkaluja jaksamiseen.
Jos tästä on ollut yhdellekään hyötyä, tämä kaikki on ollut sen arvoista.
Siispä jatkan sepustamistani itselleni ajankohtaisista ikuisuusaiheista: uupumus, jaksaminen ja omat arvot.
En halua enää profiloitua masentuneena tai mielenterveyskuntoutujana. Haluan eroon leimasta. En silti voi paeta todellisuutta, joka on, että olen oikeasti uupunut. Tai ainakin täytän uupumuksen kriteerit.
Mutta se on eri asia kuin masennus.
Uupumus saattaa johtaa masennukseen, mutta itsessään se ei ole sitä. Uupua voi lisäksi muuallakin kuin töissä. Uupua voi ihan kotona, omassa elämässään. Eikä se vaadi masennusta parikseen. Siksipä ärsyynnyin toden teolla, kun kotikuntamme neuvolassa minua pyydettiin täyttämään kysely, jolla selvitettäisiin, kärsinkö synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.
Olimme keskustelleet vauvan unirytmistä ja olin kertonut, ettei lapsi ole koko 9 kuukauden aikana nukkunut kertaakaan kokonaista yötä vaan heräilee edelleen 2-3, joskus 2-8 kertaa. Ollaan yritetty omassa sängyssä nukkumista, isin öitä, mietitty unikouluja ja omassa huoneessa nukuttamista, konsultoitu sosiaalista mediaa ja harkittu vyöhyketerapiaa vauvalle.
Olen huonosti levännyt enkä oikein ehdi nukkua päivisinkään (en halua oman mielenterveyteni vuoksi luopua siitä vähäisestä omasta, vauvattomasta ajastani). Lisäksi tuntuu, ettei vartin tehotorkut enää riitä. Tarvitsisin kunnon loman, jonka aikana saisin nukuttua kokonaisia öitä useamman putkeen. (Huvittavaa muuten, miten tormentum insomniae aiheuttaa kyllä valtion käyttämänä kansainvälisen selkkauksen, mutta vauvojen rääkkäämistä vanhemmista ei niin tarvitse puhua.)
Väsymys on katala vieras. Se tulee hiljaa itsestään ilmoittamatta ja asettuu taloksi. Niin vähin äänin, ettet aluksi huomaa sen vierailuita tai kuvittelet, että ne ovat vain lyhyitä ja väliaikaisia. Ne ovatkin – alkuun. Päivä päivältä väsymys jää vierailemaan pidemmäksi aikaa. Eräänä päivänä se sitten muuttaa luoksesi asumaan etkä pääse siitä eroon. Lopulta et enää muista, millaista elämä oli ilman tuota nurkissa luuhaavaa vierasta. Sitten jonain päivänä tuo väsymys alkaakin pomoksi omassa kodissasi. Tullaan pisteeseen, jossa olet liian väsynyt kyetäksesi edes ajattelemaan keinoja päästä siitä eroon. Siitä on tullut osa sinua.
Kaikki eivät edes heti tajua, että jotain olisi vinossa. En minäkään tajunnut vuosia sitten vaan kuvittelin elämän olevan tämmöistä kaikille. Uuvuttavaa ja ikävää. Sittemmin ajattelin, että se olen vain minä – minä olen luonteeltani tällainen, väsynyt ja surumielinen. Kunnes joku sanoi minulle, ettei sen kuulu tai tarvitse olla tuollaista. Nyt tunnistan vaaran paikat paremmin tai ainakin sen, milloin ollaan menossa väärään suuntaan.
Vaan mitenpä muutat kurssia, kun elämän tahdin sanelee sinusta riippuvainen lapsi?
Kysyin neuvoa neuvolasta, koska tiesin, että tilanne vaatisi akuuttia korjausta, mutta että se olisi myös korjattavissa sillä, että saan nukkua ja levätä enemmän. Mutta mitä ihmettä…? Sain eteeni kysymyslomakkeen, jolla selvitetään, onko tuore vanhempi masentunut. Kysymyksissä oli muun muassa: “Oletko pystynyt nauramaan viimeiseen seitsemään päivään?”, “Oletko kokenut syyllisyyden tunteita, kun jotain on mennyt pieleen?” ja “Onko olosi ollut niin huono, ettet ole pystynyt nukkumaan?” Kyselylomake löytyy täältä.
Ei kovin yllättäen sain tulokseksi yli 10 pistettä, jolloin neuvolan työntekijä kehotti etsimään keskusteluapua mielenterveyspuolelta.
Keskusteluapua? Mistä mä siellä keskustelisin? Siitä kuinka helvetin väsynyt mä olen?
Neuvola kysyi myös, onko Sveitsissä jotain sellaista tekemistä, josta saisin tyydytystä ja jossa voisin toteuttaa itseäni omana persoonanani. Sen lisäksi, että vaikka mulla olisi siihen aikaa, mulla ei olisi siihen kuitenkaan jaksamista. Totesin, ettei sellaista oikeastaan ole. Teen satunnaisesti keikkatöitä, joista saan suuresti tyydytystä (koska ne ovat aikaa aikuisten kanssa ilman lasta ja niiden kautta koen olevani hyödyllinen), mutta tietenkin ne väsyttävät ja tuovat haasteita muun perheen elämään. Olen siitäkin kokenut huonoa omaatuntoa.
Päivissäni on tällä hetkellä ihan tarpeeksi. Joskus niissä on jopa liikaa. Ehkä kerrankin olen löytämässä sen määrän, mikä on tarpeeksi! Olen hiponut niitä rajoja, missä uskallan sanoa, että tässä se nyt on, nyt riittää!
Olen saavuttanut riittävyyden rajat.
Neuvolakäynnin jälkeen jäin kuitenkin miettimään, mistä sen voi edes tietää, mitä se omannäköinen tekeminen olisi. Kuulostaa siltä, että sitä varten tarvitsisi tuntea itsensä ihan hirvittävän hyvin. Mitä pidemmälle ja tarkemmin katson, huomaan, että sitä on tullut palloiltua koko elämänsä läpi tähän pisteeseen asti tuntematta itseään juurikaan.
Olen tehnyt valintoja pitkälti kokeilunhalusta tai sosiaalisen paineen alla, miellyttääkseni jotakuta tai jotain suurempaa kasvotonta kokonaisuutta (usein yhteiskuntaa ja sen arvoja, joita en ole aina kokenut omikseni). Mitä olisinkaan kirjoittanut lukiossa tai minne hakenut lukion jälkeen opiskelemaan, jos olisin tuntenut itseni hyvin. Ja jos minulla olisi ollut rohkeutta olla oma itseni.
Voisin olla hyvinkin erilaisella tiellä nyt.
Tehtyjä tai tekemättömiä valintoja on kuitenkin turha surra, niitä ei voi enää takautuvasti muuttaa. Enkä surekaan.
Uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta olen päätynyt tänne: vieraaseen maahan valvomaan univajeisena itseään joka helvetin tukea vasten pystyyn änkeävää ihmispentua. Enkä muuttaisi siitä mitään.
Edessä on vain tuleva ja tulevat valinnat.
Puhuin samasta asiasta yksi päivä puhelimessa ystäväni kanssa. Meillä kummallakin tuntui olevan mietinnän alla se, mitä me nyt oikeastaan haluammekaan elämältämme, jotta se olisi mielekästä ja tyydyttävää.
Ystäväni oli juuri saanut vakituisen työpaikan. Sen kuuluisan eläkeviran, joka toi hänelle taloudellista turvaa ja vakautta. Myös täytettä useimpiin päiviin. Mutta entäpä työn lisäksi, ystäväni pohti. Mitä hän haluaisi tehdä työltä jäävällä ajalla.
Minä taas pohdin, onko enää koskaan kotitöiltä jäävää aikaa…
Muistan, että aikaisemmin sitä oli, mutta senkin käytin jonkin muun asian suorittamiseen. Oli aika, kun olin kirjoilla kahdessa eri oppilaitoksessa ja suoritin kahta tutkintoa yhtä aikaa, olin töissä ja harrastin. Lisäksi oli parisuhde ja muu sosiaalinen elämä. Sain virtaa paikasta toiseen juoksemisesta. Kunnes se virta ehtyi.
Tuo oli typerää, tiedän sen nyt. Mutta onko siitä opittu mitään? Haluan uskoa, että ainakin jotain. Ainakin nyt tiedostan, että tarvitsisin unta. Nyt vain tuntuu siltä, että siinä, missä aikaisemmin sen olisi voinut itse valita (mutta suorittajaminäni esti sen), nyt se on vaikeampaa tai jopa mahdotonta olosuhteiden vuoksi.
Jos minulla sitten olisi aikaa ja jaksamista, mitä se muu tekeminen olisi?
Kun osallistuin yliopistoaikanani Opiskelijan Kompassiin, psykologisen ohjelman yhtenä tärkeänä kulmakivenä oli kirkastaa omat arvot ja alkaa elää arvojensa mukaista elämää. Pohdimme puhelimessa ystäväni kanssa, etteivät ihmiset enää välttämättä havittele perinteisesti elämässä arvokkaina pidettyjä asioita, kuten pysyvää parisuhdetta, perhettä, isoa omaisuutta tai statusesineitä. Kulutusarvot olisivat toivon mukaan väistymässä jonkun kestävämmän elämän tarkoituksen tieltä.
Minä ja ystäväni olemme marinoituneet kulutus- ja suoritusmaailman arvoissa päälakea myöten jo 30 vuotta. Sen erottaminen, mistä saamme itse iloa ja mitkä ovat omia arvojamme eivätkä vain yhteiskunnan meihin istuttamia, on vaikeaa. Ja entäpä jos käykin ilmi, että omat arvot ja itselle sopiva tapa elää olisivatkin aivan muuta kuin yleisesti hyväksytyt? Mitä jos ne ovatkin täysin poikkeuksellisia tai epätavanomaisia?
Me toki kasvamme ja muutumme kaiken aikaa. Myös käsitys ihanteellisesta elämästä muuttuu. Kun lapsina halusimme prinsessoiksi tai avaruuslentäjiksi, nuorina se haave oli muuttunut hyväpalkkaiseksi työksi alalla, jolle sydän palaa. Nyt aikuisina se haave voi olla vain luonnonmukainen ja yhteisöllinen hiljaiselo kaukana hälinästä.
Kaiken tämän palloilun jälkeen minulla sattaa kuitenkin olla jo haju siitä, mitä se itselleni voisi olla… Kunhan vain olisi rohkeutta lähteä toteuttamaan sitä. Ja jaksamista.
