Tag

luonnon hyvinvointivaikutukset

Browsing

Terveysluontopolut osa 1: Ikaalisten Voimametsä – Suomen ensimmäinen terveysluontopolku antaa voimaa, mutta myös vaatii sitä

Ikaalisissa sijaitsee Suomen ensimmäinen luonnon hyvinvointivaikutuksiin keskittyvä luontopolku, joka todistaa, ettei tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan. Kahden eri mittaisen reitin varrella pääsee pysähtymään ja rauhoittumaan, mutta niiden aikana saa myös hien pintaan. Tänne urbaaneinkin ihminen uskaltaa lähteä!

Äkkiseltään ei kuvittelisi löytävänsä pienestä Ikaalisten kaupungista niin monipuolista paikkaa kuin Ikaalisten Kylpylä on. Autiota luonnon rauhaa etsimään tullut häkeltyy porteilla siitä määrästä aktiviteetteja, mitä kylpylältä löytyy. Sen maastoista löytyy myös Voimametsä, Suomen ensimmäinen luonnon ja metsien hyvinvointivaikutuksia hyödyntävä luontopolku.

Lähes kymmenen vuotta vanha polku on syntynyt entisen Metsäntutkimuslaitoksen, Tampereen yliopiston ja Ikaalisten Kylpylän Terveyttä metsästä -hankkeessa vuosina 2008-2010. Alunperin tutkimuskäyttöön rakennettua luontopolkua hyödyntävät myös kylpylän kuntoutujat sekä alueen virkistyskäyttäjät.

Voimametsän kyltit ovat reitillä puisia keltaisin maalein.

Nopeasti vilkaistuna hakukoneella ei netistä löydy juuri sen kummempaa tietoa Voimametsästä tai sen reiteistä, mutta kylpylän tiskiltä saan pyytämällä mustavalkoisen kartan. Lisäksi minut osataan neuvoa reitin alkuun.

Voimametsän merkitty reitti lähtee kylpylän takaa rannasta (osoite: Huvilatie 2). Aluksi seurataan valkoisiin tolppiin kiinnitettyjä, laminoituja Voimametsä-kylttejä, kunnes saavutaan lenkkipolkujen lähtöpaikalle ja merkit vaihtuvat puisiksi. Metsässä reitti on hyvin merkitty ja etenee selkeitä uria pitkin, mutta etenemisen seuraamiseksi kannattaa ottaa kartta mukaan! Ainakin itse tykkään katsoa aina välillä missä menen ja mitä seuraavaksi pitäisi tulla.

Tarjolla on kaksi polkua, 4,4 ja 6,6 km. Kumpainenkin niistä on reippaasti pidempi, kuin aikaisemmin kiertämäni hyvinvointipolut. Olen hieman yllättynyt reittien pituudesta. Toisaalta, jos haluaa tutkia sitä, miten luonnonympäristössä vietetty aika vaikuttaa ihmisiin, pitkällä reitillä tulee väkisinkin käytettyä aikaa eikä luontokäynti ole vain pieni piipahdus. Toisaalta taas sitten pitkällä polulla ei jää aikaa hitaaseen nautiskeluun vaan tiukemmalla aikataululla polkua täytyy kiertää rivakasti.

Reittiä tekemässä ollut Tampereen yliopiston psykologian professori Kalevi Korpela valottaa niin polkujen pituutta kuin niiden sijaintiakin. “Erilaiset hyvinvointivaikutukset ilmenevät tutkimusten mukaan eri aikaviiveiden jälkeen ja ajatuksena oli, että noin 40-60 minuuttia olisi sopiva kävelyaika”, Korpela kertoo. Reittien tulee siis olla tarpeeksi pitkät, jotta aikaa tulisi käytettyä vähintään se tunteroinen.

Voimametsän toteuttamisella on ollut myös tiettyjä reunaehtoja. “Reittejä varten ei ollut mahdollista perustaa uusia polkuja vaan Voimametsän reittien piti kulkea jo olemassa olevia väyliä pitkin”, Korpela selittää reittien sijaintia. Karkeampi Voimametsän sijainti määrittyi yhteistyökumppani Ikaalisten kylpylän mukaan ja väylät valikoituivat hankeryhmän asiantuntijoiden yhteistyöllä.

Reittien mustavalkoisen kartan saa pyytämällä kylpylän tiskiltä. Tarjolla on kaksi polkua: 4,4 ja 6,6 km pitkät reitit.

Voimametsää on käytetty luonnon elvyttävien vaikutusten tutkimiseen muun muassa tässä ja tässä tutkimuksessa. Vuosina 2017 ja 2018 tehdyissä tutkimuksissa selvitettiin, onko tietoisesti tehtävillä harjoituksilla vaikutusta luonnossa elpymiseen.

Voimametsässä harjoituspisteitä on kaikkiaan 9 kappaletta (viisi niistä lyhyellä reitillä). Ne ovat käytännössä metsän ja ympäristön kokemiseen ja havainnoimiseen ohjaavia opastauluja, joiden laatimisessa on hyödynnetty olemassa olevaa tutkimustietoa.

Värikkäät opastaulut erottuvat hyvin maastosta. Ensimmäisen harjoituspisteen vieressä on kylpylän oma infotaulu, joka kertoo fyysisen kunnon tärkeydestä. Hyvin osuvasti, sillä myös hyvinvointipolulla saa halutessaan hien pintaan. On se sen verran pitkä.

Lisäksi lyhyempi polku kulkee koko matkan lenkkeilyreittejä pitkin. Pidempi reitti erkanee lyhyestä muutaman kilometrin jälkeen ja tekee parin kilometrin ekstralenkin palaten sitten takaisin lyhyelle reitille.

Ensimmäisellä harjoituspisteellä pääsee arvioimaan omaa oloaan Likertin asteikolla neljässä kysymyksessä. Totean olevani varsin pirteä ja rento jo valmiiksi, mutta odotan silti mielenkiinnolla metsäretken jälkeisiä tuloksia. Josko Voimametsä antaisi elinvoimaa entistäkin enemmän.

Ensimmäisellä pisteellä on myös taulu, jossa on kaksi kuvaa. Kävijän on löydettävä minuutin aikana kuvista mahdollisimman monta eroavaisuutta. Kyseessä on havainnointitehtävä ja hypoteesin mukaan minun tulisi selviytyä siitä paremmin metsäpolulla oleskelun jälkeen. Kirjoitan tulokseni ylös ja jatkan seurueineni reitille Voimametsään.

Reitin varrelta löytyy kulkijaa ja luontoa lähentäviä harjoituksia. Tehtäväpisteitä on yhteensä 9 kpl. 10 vuotta vanhat taulut ovat auringossa jo hieman haalistuneet.

Polun alku (ja koko lyhyempi reitti) kulkee valaistua lenkkeilyreittiä (talvisin latupohjaa) pitkin. Sen voisi kiertää vaikka polkupyörällä. Hetken aikaa talsittuani alan kaivatakin polkupyörääni. Ilma on tuuleton ja hiostava.

Hiekkapaana on leveä ja kulkee monenkirjavan metsän läpi. Läpi reitin kulkijaa seuraa urbaaniuden tuntu. Ihmisen kädenjälki on selkeästi läsnä koko ajan. Toisille tämä luo turvaa, toisille siinä ei ole mitään uutta. Eikä elvyttävää.

Alkuun kuulemme myös lähellä kulkevan kolmostien huminan hyvinkin voimakkaana.

Voimametsän reittiä on kritisoitu aikaisemminkin. Metlan tutkimuksessa koehenkilöt olivat toivoneet polkujen sijaitsevan vähän syrjäisemmässä paikassa ja samaa on kirjoittanut eräs polkuun pettynyt blogissaan.

Kangasmetsä tarjoilee kuitenkin upeita maaruskaan taipuvia värejä ja isoja mustikoita, joten unohdamme pian valtatien olemassaolon. Mäntymetsässä tuoksuu paahteiselta ja mörrisessä kuusimetsässä pehmeästi sammaleelta. Olemme kävelleet jo melkein puolet lyhyemmästä reitistä (ja unohtaneet koko Voimametsän), kun tulemme toiselle harjoituspisteelle.

Voimametsän maastot ovat vaihtelevia ja mäntykankaalta löytyy loppukesästä aloittelevaa maaruskaa.

Toinen, mikä ihmetyttää minua reittien pituuden ohella, on tehtäväpisteiden välinen etäisyys. Pisteitä on vähän, minkä seurauksena saa talsia ikuisuuden ennen seuraavaa tehtäväpistettä ja – kuten meille kävi – ehtii ihan unohtaa etsiä niitä. Hyvällä tuurilla opastaulusta voi kävellä vahingossa ohikin (näin kävi eräälle meistä).

Toisaalta matka tuntuu taittuvan hyvinkin joutuisasti, mikä herättää minussa huolen. Olemmeko kävelleet liian nopeasti?

Kuljemme porukassa, mutta jokainen on hautautunut omiin ajatuksiinsa tai havaintoihinsa. Metsä on paikka, jossa ei tarvitse koko ajan olla äänessä tai sosiaalinen.

Reitti kulkee pitkälti lenkkipoluilla varsin urbaanissa ympäristössä.

Yhtäkkiä reitti lävistää asutuksen ja metsäisyyden kokemus on poissa. Ilmeisesti olemme kulkeneet varsin rivakasti, sillä en ehdi huomata hetkeä, jona illuusio rikkoutuu. (Olemme kuitenkin selkeästi lenkkipolullakin ehtineet jo hyvin metsittyä, kun Voimametsän illuusio on päässyt muodostumaan.)

Päätämme kiertää pitkän reitin. Osin siksi, että olemme tulleet hyvää vauhtia, osin siksi, että toivomme polun suhteen on vielä korkealla. Kunpa pidempi reitti olisi metsäisempi!

Neljännen tehtävärastin mielipaikka-harjoitus on sijoitettu hassuun paikkaan. Tehtävänä on etsiä maastosta kutsuva kohta ja viettää siellä hetken aikaa. Asutuksen puristuksessa nähdäkseni ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jää hakeutua notkossa virtaavan (tai tässä tapauksessa lirisevän) ojan äärelle. Isommalla ryhmällä siellä tulisi ahdasta.

Uuraslahden rannalla pääsemme viimein kunnolla metsäänkin. Polku muuttuu kertaheitolla esteettömästä tiestä haastavaksi juuripoluksi. Rannasta nousevat portaat ylös mäelle kuin taivaisiin ja siellä, mäen laella, meitä odottaa viimein vanha metsä.

Tervehdin kaksisataavuotiasta mäntyä kuin vanhaa ystävää. On häkellyttävää ajatella, mitä kaikkea se on nähnyt. Se on saattanut olla jo olemassa siemenenä tai pienenä taimena, kun Suomi oli vielä osa Ruotsin kuningaskuntaa. Suomen itsenäistyessä se on ollut reippaasti vanhempi kuin puustomme keskimäärin tällä hetkellä. Kilpikaarnaa se on kasvatellut ensimmäisen kerran kenties silloin, kun maamme oli viimeksi sodassa.

Vanhan metsän keskellä, kallion reunalla on myös tulipaikka, jonka puuliiterissä tosin on vähänlaisesti puita. Pidämme siinä taukoa hetken ja jatkamme sitten eteenpäin polkua, joka kääntyy pikkuhiljaa takaisin Voimametsän lyhyelle reitille.

Pidemmän reitin parin kilometrin ekstrakoukero tarjoilee todellakin sitä, mitä lyhyemmältä reitiltä puuttuu ja olemme tyytyväisiä, että päätimme lähteä sille.

Pidemmällä reitillä polku on haasteellisempaa ja kiipeää yhdessä kohtaa portaita pitkin.
Retkiseura ei aina meinaa malttaa odottaa häntäpään joukkoja.

Sekä pitkä että lyhyt reitti päättyvät samaan paikkaan. Kun lähestymme ympyrälenkin loppua, tulee tunne, että ehkä me sittenkin kävimme jossain erityisessä paikassa. Lopulta, pinnoitettujen teiden lisääntyessä olo on kuin palaisi oikealta metsäreissulta.

Voimametsä on toiminut. Vielä on testattava se “virallisesti” tekemällä uudestaan havainnointitehtävä viimeisellä tehtäväpisteellä. Haluan kovasti todistaa metsän voiman ja pärjään huonommin kuin alussa. Johtuuko se siitä, että suorituspaineet ovat suuremmat vai siitä, että koen tämän kuvan vaikeampana kuin ensimmäisen – mene ja tiedä. Hyvinvointilukuni on joka tapauksessa korkeampi kuin lähdössä.

Olemme käyttäneet reitillä 2,5 tuntia. Jotta reitin harjoituksiin voisi todella keskittyä ja edetä rauhassa omaa tahtiaan, kannattaa vierailuun varata reippaasti yli kolme tuntia. Emme sytyttäneet tulia nuotiopaikalla ja niin aikovan kannattaa laskea siitä mukaan vielä neljäs tunti (plus tuoda omat puut mukanaan).

Pidemmän reitin varrella, kallion laella on myös tulipaikka.

Voimametsä on tarjoillut ristiriitaisia tuntemuksia. Odotukset Suomen kaikkien aikojen ensimmäiselle hyvinvointipolulle ovat olleet suuret ja siten polun toteutus on tuntunut lievältä pettymykseltä. Polulla olen ajatellut sen olevan liian “tavallinen” ja urbaani, mutta energisoiva vaikutus sillä on kuitenkin ollut.

Ehkä polun opetus on se, ettei oman voimametsän tarvitse olla mitään ihmeellistä, vaan siellä vietetty aika ja aktiviteetit merkitsevät enemmän. Olemalla läsnä ympäristölle ja itselleen saa urbaaninkin lähiluonnon voimauttavat piirteet esiin.

Mikrobeja ja tehdasasetuksia – Menemällä säännöllisesti metsään luonnon hyvinvointivaikutusten kokijana voi kehittyä paremmaksi!

Stressaako arki? Ahdistaako elämä? Kaipaatko jo takaisin kesään ja kenties kesämökille? Silloin kannattaa lähteä ulkoilemaan. Jopa lähiluonnolla on nimittäin havaittu olevan elvyttäviä ja terapeuttisia vaikutuksia.

Viime viikonloppuna kosketin sammalta varpaillani, maistoin metsämaan makuja, seurasin valon liikettä ryppyisissä mäntyvanhuksissa ja painoin korvani haavan kylkeen ja salakuuntelin tuulen ja lehtien keskustelua. Tunsin järviveden kainaloissani, annoin sateen pisaroida hiukseni märiksi, laskin melani 30-senttiseen aallokkoon ja vedin kajakkiani eteenpäin. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Mukanani oli kummallakin kerralla kymmenisen henkeä. Retket olivat kuin yö ja päivä. Ympäristö, olosuhteet, aktiviteetit ja liikkumisnopeus olivat täysin erilaisia. Silti kumpaakin reissua yhdisti yksi asia: retkeltä palasi onnellisempia ihmisiä.

Luonto elvyttää ja parantaa elämänlaatua. Viherympäristöjen hyvinvointivaikutuksista saadaan jatkuvasti lisää tietoa. Mitä kautta vaikutukset kanavoituvat elämäämme ja millaisissa ympäristöissä niitä pystyy erityisesti kokemaan sekä mikä on yksilön oman kokemuksen, tiedon ja suhtautumisen merkitys.

Se tiedetään, että luonnonympäristössä oleskelu vaikuttaa meihin monella eri tavalla.

Tutkimusten mukaan ulkona tulemme hoitaneeksi kuntoamme tehokkaammin kuin sisätiloissa. Liikumme huomaamattamme rivakammin ja pidempiä matkoja. Lisäksi sama liikunta ulkona ei tunnu yhtä rasittavalta kuin sisätiloissa. Ei ihmekään, että nyt on alettu rakentaa ulkokuntosaleja lenkkipolkujen varteen.

Ulkona ilma on raikkaampaa ja happipitoisempaa. Viherympäristö vaimentaa kaupungin äänet ja suodattaa ilmasta teiden pölyt. Metsän katveessa on viileämpää kesäkuumalla ja lämpimämpää vihlovilla pakkastuulilla.

Metsässä aistimme välittävät aivoillemme tuttua informaatiota. Tuulen suhina puissa on ikiaikainen ääni, jonka aivomme tunnistavat. Metsässä muutkin äänet ovat pehmeitä ja aaltoilevia, aivan erilaisia kuin kaupungin jatkuva humina.

Asutuksen keskeltä metsään astuminen on usein kuin astuisi täydestä kouluruokalasta lehtienlukusaliin. Äänimaiseman voimakkuus putoaa huomattavasti. Ulkoisen huminan vähetessä myös aivojen sisäinen humina lakkaa ja mieli selkiytyy.

Luonnossa huomiomme kiinnittyy ympärillämme tapahtuviin asioihin palauttaen meidät ajatuksistamme tähän paikkaan. Havainnoimme ja ihmettelemme lempeästi, pehmeästi. Pohdinta-aivomme saavat levätä ja murheet ovat poissa edes yhden hetken. Luonnossa liikkuminen on täydellinen irtiotto ja aikalisä. Paluu olemuksemme tehdasasetuksiin.

Ja ne todella ovat olemuksemme tehdasasetukset! Sillä luonnossa liikkuessa voi kokea sen, millaista elämän tulisi olla, millaista sen pitäisi olla. Ja samalla nähdä, millaista se tällä hetkellä on. Luonnossa pystymme reflektoimaan omaa elämäämme avoimemmin ja objektiivisemmin.

Viherympäristöillä sanotaan olevan restoratiivisia eli palauttavia vaikutuksia. Sen lisäksi niillä on myös instoratiivisia vaikutuksia. Saamme luontovisiitiltämme paljon enemmän kuin stressinlievitystä.

Metsä vapauttaa mielikuvituksemme ja tekee meistä luovia. Ratkaisemme haasteita ja ongelmia paremmin tunnin happihyppelyn jälkeen.

Lisäksi metsä tekee meistä avoimempia. Viherympäristössä (tai sinisessä ympäristössä) olemme sosiaalisempia ja koemme vähemmän yksinäisyyttä.

Luonnonympäristöllä on myös mitattavia vaikutuksia kehoomme. Viherympäristössä liikkuessamme kehomme levossa toimiva ja ruuansulatuksesta vastaava hermosto, parasympaattinen hermosto, aktivoituu ja pakene tai taistele -reaktiosta vastaava sympaattinen hermosto hiljenee. Tästä kertovat stressihormonien, sykkeen, verenpaineen ja ihon sähkönjohtokyvyn lasku sekä sydämen sykevälivaihtelun kasvu.

Luonnossa olemme myös likaisemmassa paikassa kuin sisätiloissa. Tämä ei kuitenkaan olekaan huono asia!

Vai mitä luulit?

Suomen todennäköisesti kuuluisimman, jo edesmenneen ekologin Ilkka Hanskin tutkimusryhmän tekemien tutkimusten mukaan kehomme mikrobisto heijastelee elinympäristömme mikrobistoa. Eli jos vietät aikaa vain sisätiloissa ja asut hygieenisesti myrkyttäen kaikki pöpöt ympäriltäsi, myös ihollasi elävä mikrobilajisto on todennäköisesti yksipuolista.

Puhutaan biodiversiteettihypoteesista, jonka mukaan allergioiden, astman ja muiden autoimmuunisairauksien yleistyminen johtuu elinympäristömme monimuotoisuuden vähenemisestä. Siitä, ettemme ole enää kosketuksissa luonnon mikrobeihin, noihin pikku ystäviimme, jotka ovat aikojen saatossa kehittyneet vuorovaikutuksessa kehomme kanssa ja lopulta saaneet tärkeän säätelijän roolin.

Vastikään tutkijat nimittäin löysivät erään mikrobin, Mycobacterium vaccae -bakteerin, vaikutusmekanismin. Bakteerin on aikaisemmin huomattu auttavan allergisen astman oireisiin, toimivan koe-eläimillä samoin kuin masennuslääkkeen, vähentävän tulehdustilaa aivoissa ja estävän jopa traumaperäistä stressihäiriötä.

Päätyessään elimistöömme ja joutuessaan tekemisiin kehomme oman rajatarkastajan ja poliisin, valkosolun, kanssa, bakteeri vapauttaa lipidin eli rasvan, joka sopii tiettyyn reseptoriin valkosolun sisällä. Toimien näin kuin avain lukossa, rasva pysäyttää ketjureaktion, joka muutoin johtaisi elimistön tulehdustilaan.

Mikään ei siis ole niin tehokas stressin katkaisija kuin pitkä kävelyretki luontopolulle tai auringonlaskun ihastelu järvenselällä.

Jo pelkkä metsään meneminen auttaa. Jos vaikutusta haluaa kuitenkin tehostaa, voi itsensä ohjata lempeästi aistimusten äärelle ja pysähtymään hetkessä. Koskettelemaan ja katselemaan.

Terveelliset ja elvyttävät hämmästyksen, ihastuksen ja positiivisuuden tunteet syntyvät ympäristön tarkkailusta, mutta tarkkailua varten meidän täytyy ensin pysähtyä ja avautua ympäristön viesteille.

Opastamissani ryhmissä monet ovat sanoneet, että pystyvät paremmin keskittymään ja olemaan läsnä, kun metsäkävely ja sen aikaiset harjoitukset ovat ohjattuja. Ymmärrän kokemuksen paremmin kuin hyvin. Oma stressaantunut mieli on kuin vauhkoontunut villihevonen, joka taltuttamattomana laukkailee mihin sattuu.

Mikä on ollut ihanaa huomata, on, että läsnäolon taidoissa voi kehittyä! Aloitin tietoisuusharjoitteiden tekemisen puolisäännöllisesti noin reilu vuosi sitten. Ajan kuluessa välissä on ollut tyhjiä hetkiä, jolloin en ole muistanut tai jaksanut panostaa asiaan tai olen yksinkertaisesti ollut liian stressaantunut.

Olen kuitenkin huomannut, että luontoliikunta tukee tätä harjoittelua ja mitä useammin käyn metsässä, sitä nopeammin metsä minuun joka kerta vaikuttaa. On mahtavaa herätä huomaamaan oma kehityksensä ja se kannustaa lähtemään metsään entistä enemmän!

Olen huomannut myös, että mitä enemmän ulkoilen, sitä hyvinvoivempi ja aikaansaavampi olen ja sitä vähemmän minua koukuttavat sisälle jumittavat asiat, kuten TV tai Netflix.

Kuva: Riku Malminiemi

Retkilläni jotkut ovat todenneet, etteivät pysty keskittymään tarpeeksi pitkiä aikoja tai edes ollenkaan. Alkuun minullakin saattoi mennä useita kertoja ennen kuin mielestäni “onnistuin” jossakin harjoitteessa ja sittenkin useita minuutteja ennen kuin saavutin tyyneyden tilan.

Nykyään astuessani latvuston katveeseen tutussa lähimetsässäni tiedän välittömästi olevani turvallisessa paikassa. Olen saman tien luonnon antaman hyvän olon tilassa ja rentoudun ja antaudun ympäristön aistimiselle. Kun istun kajakkiin, huoleni ovat hetkessä poissa. On kuin laittaisin ne melontahetkeksi hyllylle odottamaan, jotta voin olla edes hetken ajattelematta niitä.

On myös havaittu, että tieto luonnon hyvinvointivaikutuksista tehostaa kokemusta ja voimistaa itse vaikutuksia. Säännöllinen luontoliikunta ja mikrobikylpyily voisi olla merkittävä vastalääke maailmamme stressitasojen nousuun.

Kuva: Riku Malminiemi

Mutta minne mennä ja mitä siellä tehdä?

Mikä tahansa itselle saavutettavissa oleva tai itselle merkittävä viheralue tai ranta kelpaa, mutta on olemassa myös polkuja, joiden varrella kulkijat ohjataan kokemaan luonnonympäristö erilaisin harjoituksin.

Suomeen on perustettu kymmenisen erityisesti luonnon terveys- ja hyvinvointivaikutuksiin keskittyvää ja niitä esittelevää ja hyödyntävää luontopolkua. Usein polut kiertävät elvyttävässä maastossa, ovat pituudeltaan lyhyempiä kuin tavalliset luontopolut tai retkeilyreitit ja esittelevät alan tutkimusta tai tarjoavat harjoitteita infotauluissa polun varrella.

Suuri osa niistä sijaitsee pääkaupunkiseudulla, mutta uusia kehitellään jatkuvasti ympäri maata. Olen ottanut haasteekseni kiertää ne kaikki ja kirjoittaa polkujen esittelyt blogiini. Ensimmäinen esittely onkin jo valmiina ja julkaistaan vielä tämän viikon sisään!

Sitten eikun vaan polulle tai vesille ja luonnon vaikutuksia kokemaan!

 

Lähteitä:

Arvonen, S. 2014. Metsämieli – Luonnollinen menetelmä mielentaitoihin. Metsäkustannus. (ISBN: 978-952-6612-40-9)

Arvonen, S. 2015. Metsämieli – Kehon ja mielen kuntosali. Metsäkustannus. (ISBN: 978-952-6612-55-3)

Dwyer J. F., McPherson E. G., Schroeder H. W. & Rowntree R. A. 1992. Assessing the benefits and costs of the urban forestJournal of Arboriculture 18(5), s: 227-234.

Hanski I.von Hertzen L.Fyhrquist N.Koskinen K.Torppa K.Laatikainen T.Karisola P.Auvinen P.Paulin L., Mäkelä, M. J., Vartiainen E.Kosunen T. U.Alenius H. & Haahtela T. 2012. Environmental biodiversity, human microbiota, and allergy are interrelated

Lehtimäki J., Sinkko H., Hielm-Björkman A., Salmela E., Tiira K., Laatikainen T., Mäkeläinen S., Kaukonen M., Uusitalo L., Hanski I., Lohi H. & Ruokolainen L. 2018. Skin microbiota and allergic symptoms associate with exposure to environmental microbes

Leppänen, M. & Pajunen, A. 2019. Suomalainen metsäkylpy. Gummerus. (ISBN: 978-951-20-9901-6)

van den Bosch, M. & Bird, W. 2018. Oxford Textbook of Nature and Public Health. Oxford University Press. (ISBN: 978-0-19-872591-6)

Williams, F. 2017. Metsän parantava voima. Minerva. (ISBN: 978-952-312-422-6)

Miksi “kylpeä metsässä”? – Omakohtainen kokemus päivänä, jolloin kaikki luhistui

Mitä metsäkylpemisestä saa ja mihin se auttaa? Alunperin ajattelin kirjoittaa aivan tavallisesta metsäkylpyhetkestä, mutta dokumentointipäivän aamu toikin mukanaan aivan uudenlaisen syyn lähteä metsään.

Mutta ensinnäkin… mitä metsäkylpy edes on? Metsäkylpy on käytännössä yksinkertaisimmillaan tietoista läsnäoloa metsässä, jolloin ympäristön annetaan tulla tykö kaikkien aistien kautta. Metsäkylpy rauhoittaa mieltä, rentouttaa ja antaa virtaa. Tutkimusten mukaan se auttaa muun muassa unettomuuteen ja palautumaan stressistä. (Li 2018)

Se myös lohduttaa ja auttaa yksinäisyyteen. Suomalaisten tutkimusten mukaan ihmisen tunnesäätely toimii paremmin luontomielipaikassa. (Korpela & Ylén 2005) Viherympäristöt lisäävät myös ihmisten välistä kanssakäyntiä ja sosiaalisuutta (esim. Sullivan, Kuo & Depooter 2004), voivat vähentää yksinäisyyden tunteita (esim. Maas et al. 2009) ja auttavat itsereflektiossa.

Metsäkylpeminen sellaisena kuin siitä nyt puhutaan, lähti Japanista 80-luvulla. Siellä metsäkylpy (shinrin-yoku) kehitettiin työkaluksi luonnosta etääntyneiden, kovasta työstressistä ja uupumuksesta kärsivien ihmisten hoitoon. Siellä lääkärit saattavat edelleen määrätä potilailleen käynnin johonkin maan yli 60 metsäterapiakeskuksesta.

Oman metsäkylpypäiväni aamu oli lupaava. Sää lupaili upeata kesäpäivää ja aloitin päiväni ihan perinteisellä kylvyllä käväisemällä aamu-uinnilla läheisessä järvessä. Juuri hetkeä ennen metsään lähtöä sain kuitenkin kaksi puhelinsoittoa, jotka pysäyttivät muutoin täydellisen päivän.

Kuinka voikaan kaikki luhistua kuin korttitalo muutamasta takaiskusta.

Olen etsinyt nyt aktiivisesti töitä noin puolen vuoden ajan. Hakenut eri alojen paikkoihin eri puolille Suomea. Välillä matkustanut työhaastatteluun Lappiin asti. Nyt odotin vastausta kahdesta viimeisestä hausta. Kyseessä oli kaksi unelmapaikkaa, joiden eteen olin nähnyt kovasti töitä. Ne olivat viimeiset verkot vedessä. Niiden jälkeen ulapalla ei olisi enää kiintopisteitä.

Tuona aamuna sain jälleen jo surullisen tutuksi tulleen vastauksen: “Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.”

Näiden soittojen jälkeen tulevaisuuteni vaikutti tyhjältä ja kirjoittamattoman epävarmalta. Työnhaku oli alkanut muistuttaa totista kilpaurheilua, jossa vain yksi voi voittaa, enkä ollut koskaan ollut kovin hyvä kilpaurheilussa. Pelotti. Ja pelokas mieli kaivoi muistojen syövereistä kaikki edelliset epäonnistumiset ja alkoi muodostaa yhtälöä.

Tuossa yhtälössä en kelpaisi minnekään. Olen täysin vääränlainen, väärän näköinen, väärän muotoinen ja väärän mallinen. En ole tarpeeksi iloinen, kaunis tai onnellinen. Näin minulle on sanottu elämäni aikana useampaankin kertaan ja nyt nuo kaikki kerrat piirtyivät mieleen kirpaisevalla tarkkuudella.

Koin jälleen, ettei minulle olisi varattuna minkäänlaista tulevaisuutta. Olin ikään kuin elämäni reunalla, jossa pitäisi joko kasvattaa siivet tai hypätä alas.

Ryvin itsesäälissä. Se tuntui ainoalta asialta, mitä tässä tilanteessa osaisin ja haluaisin tehdä. Halusin sukeltaa siihen, uida siinä, kylpeä siinä…

Sitten muistin metsäkylpyaikeeni. Metsään lähteminen ei todellakaan houkuttanut enää. Ja ehkä siksi sinne lopulta lähdinkin. Ehkä halusin rankaista itseäni. En tiedä.

En muistanut edes laittaa hyttysmyrkkyä. Pitkähihaisen ja juomapullon sentään muistin ottaa mukaan.

Lähtiessäni oloni oli tyhjä, turta ja voimaton. Olin täysin oman sisäisen kokemusmaailmani vallassa ja myös ulkomaailma näyttäytyi sen kautta. Muistan, että ensimmäinen asia, jonka huomasin ulkomaailmasta, oli kuumuus. Huomasin paistuvani pitkähihaisessani.

Astuessani metsän siimekseen, ilma muuttui välittömästi viileämmäksi ja metsäpolulla vallitsi mukava lämpötila. Metsässä kuulin ensimmäistä kertaa lintujen laulun, vaikka ne olivat varmasti laulaneet takapihallammekin koko aamun. Peippo ja räkättirastas varoittelivat latvuksissa ja ilmoittivat minun saapuneen. Olin vieras toisten kodissa – epätoivottu sellainen…

Hieman kauempaa kuuluivat lokkien äänet, kaukainen liikenne ja lähestyvän ukkosen laiska jyrähdys. Tuuli humisutteli puita siellä täällä pienellä metsäalueella.

Muistin hengittää. Olin puheluista asti hengittänyt kevyesti ja pinnallisesti ja puheluiden aikana varmasti osin myös pidätellyt henkeä. Hengittämistä ei voi vahingossa lopettaa, mutta kuinka usein siltikin unohdamme hengittää!

Vedin vapisevin keuhkoin tietoisesti syvään henkeä ja avauduin samalla hajuille ja tuoksuille ympärilläni. Metsässä tuoksui paahteiselta ja maalta. Muistin, kuinka kuivalla säällä metsä tuoksuu aivan erilaiselta kuin sateen jälkeen.

Hajuaistilla on suora yhteys aivojemme muistikeskukseen, joten se pystyy sekä sitomaan läsnä nykyhetkeen että tuomaan mieleen vahvoja muistoja. Päätin valita läsnäolon hetkessä.

Valitsen tutuista poluista sen, jota en yleensä käytä. Olen valmis uuteen.

Huomioni kiinnittyy polun vieressä kasvavan tuomen lehdistä nouseviin äkämiin. Mietin, onko kyseessä äkämäpunkin aiheuttamat nystyt vai onko olemassa muitakin eliöitä, jotka tuottavat näitä.

Rachel ja Stephen Kaplanin kehittämän tarkkaavuuden elpymisen teorian (ART) mukaan luonnonympäristö auttaa aivojen uupumustilaan viemällä huomion aistiärsykkeisiin. Aivojemme valikoiva, suorittava ja arvioiva osa saa levätä, kun olemme täysin valikoimattoman tarkkaavaisuuden vallassa.

Jo muutaman minuutin jälkeen minulla onkin tarkkaavaisempi olo ja kiinnitän huomiota ympäristön yksityiskohtiin.

Metsäkylvyssä käytetään kaikkia aisteja, myös makuaistia. Tähän aikaan ei ole vielä marjoja ja monet villiyrteistäkin ovat kasvaneet kitkeriksi. Näiden sijaan metsässä voi kokeilla haistella ilmaa suu auki ja kieli ulos työnnettynä.

Saavun kohtaan, jossa puunrunko on kaatunut polun yli. Muistan kohdan viime syksyltä, jolloin kuvasin rungon päällä kasvavia sammalia. Sammal on nyt kuivaa ja kutistunutta. Littanana se yrittää selviytyä helteestä kuihtuvalla rungolla. Kaadan sammalen päälle juomapullostani vettä ja katson, kuinka pisarat valuvat runkoa pitkin ja jäävät kuivahtaneelle pinnalle pyöreinä kristallipalloina.

Pian saavun polkua pitkin alueen vanhimman puun luokse. Mäntyvanhus on selkeästi muita ympäristön puita korkeampi ja paksumpi ja sen kuori on alkanut muodostaa kilpikaarnaa, kuten vanhat männyt tekevät.

Viime talvena löysin samaisen puun juurelta pähkinöitä ja siemeniä. Tuolloin mietin, oliko kätkö ihmisen vai jonkun muun eläimen tekemä. Nyt yllätyksekseni puun juurelle on kannettu vadin muotoinen kivi. Noin tarjottimen kokoinen laakea ja tasainen kivi on hieman kovera niin, että sen kohoavat reunat estävät kivelle asetettuja asioita vierimästä maahan.

Mieleeni tulee välittömästi alttari. Onko tämä jonkun uhripaikka metsälle? Ajatus herättää minussa iloa ja kiitollisuutta. Hetkessä on pyhän paikan tuntu.

Kivellä ei tällä hetkellä ole mitään ja mietin, mitä itse voisin metsälle antaa. Lopulta kaadan kuivuuden ja kuumuuden koettelemille metsän asukeille vettä. Juomavesi jää kivelle kuin maljaan.

Oman juomaveteni uhraaminen vanhan puun juurella on kunnioituksen ele ja pysähdyn hetkeksi makustelemaan tuota tunnetta. Kun me nykymaailmassa pyrimme suorittamaan täydellisesti, korostamaan itseämme ja saavuttamaan asioita miellyttämällä toisia, ehdimmekö missään välissä kokemaan kunnioitusta tai arvostusta?

Tässä tunteessa vanhaa puuta ja koko metsää kohtaan ei ole kateutta tai kilpailuhenkisyyttä. On vain hyväksyntää.

Sivelen isoa runkoa ja huomaan useita eri hyönteisiä ja hämähäkkejä sen pinnalla ja raoissa. Yksi yksittäinen puu kuhisee elämää vaikkei sitä nopealla vilkaisulla huomaakaan. Vain syventymällä lähempään tarkasteluun voi huomata aurinkoa ottavan kärpäsen, muurahaisten salaiset polut tai itselle tuntemattoman öttiäisen ruokailuhetken. Joillekin eliöille tuo puu on koko maailma.

Toisessa lähellä olevassa rungossa koputtaa käpytikka. Tajuan jälleen koko metsän suuren vuorovaikutusverkoston. Yhteydet singahtelevat lajista toiseen ja kaikki kytkeytyy lopulta takaisin puihin. Niin käpytikalle kuin monille selkärangattomillekin puut ovat ravinnon lähde ja ehto suvun jatkamiselle.

Tikka ruokailee hyönteisillä ja osa hyönteisistä käyttää puunrunkoa toukkiensa kasvualustana ja ravintona. Hyönteiset puolestaan saattavat kuljettaa mukanaan sienikumppania, joka niinikään elää puussa ja jauhaa puuaineksen toukkien suuhun sopivaksi, kuten osa puupistiäisistä tekee.

Uppoudun hetkeksi metsän verkostoihin. Kaikki, mitä ympärilläni tapahtuu, on osa metsän luonnollista kiertokulkua, jossa jokaisella eliöllä on paikkansa. Sen sijaan ihminen erkaantuessaan luonnosta on kuin vieraslaji sinne jälleen palatessaan.

Jatkan polkua risteykseen, jossa johdatin puolisoni vahingossa harhaan retkeillessämme ensimmäistä kertaa alueella. Rakas muisto ja siihen liittyvät tunteet pilkahtavat sisälläni ja hymyilen ensimmäistä kertaa mielessäni. Tällä kertaa en pelkää eksymistä. Metsässä ei ole mitään pelottavaa.

Maisema vaihtuu kuusimetsään ja hämärän vihreä sammalmatto muistuttaa minua lapsuuteni peikkometsistä. Punatulkkukoiras lehahtaa eteeni kuusen oksalle. Sen kirkkaan punainen vatsa loistaa majakan lailla vasten tummanvihreää taustaa. Häkellyn tuosta upean esteettisestä näystä! Linnun puoliso lehahtaa myös paikalle ja ne jatkavat yhdessä kuusten latvuksiin.

Metsäkylvyssä on tärkeää etsiä itselleen sopiva paikka. Sellainen, missä on helppo ja miellyttävää olla. Minulle se on veden äärellä.

Tulen rantaan, missä tuulee enemmän. Metsäkylvyn aikana on tarkoitus liikuskella rauhallisesti, mutta metsässä hyttyset ovat saaneet minut koventamaan tahtiani tarpeettomasti. Rannassa on itikkavapaampi tunnelma.

Tunnen ensimmäiset sadepisarat. Sade ei haittaa. Kestän sateen siinä missä mikä tahansa metsän elävä. Kaukaiset pilvet ja taivaalle jähmettynyt sade näyttävät maalaukselta.

Istun alas, otan kengät ja sukat pois ja lasken jalat veteen. Vesi tuntuu pehmeältä ja sen alaiset kivet sileiltä ja liukkailta. Toisella puolella järveä hiljaa kehräävä ukkonen tuntuu lohdulliselta. Nostaessani jalat vedestä sille putoavat sadepisarat tuntuvat lämpimiltä. Otan hetken sadehierontaa jalalleni ja jatkan sitten kohti kotia.

Vietin metsässä aikaa noin tunnin. Shinrin-yokua tutkineen tohtori Qing Li:n mukaan metsäkylpyretkellä kannattaisi viettää noin neljä tuntia. Tänä aikana ehtisi ihannenopeudella kävellä viitisen kilometriä. (Li 2018)

Kuitenkin, oman kokemukseni perusteella, tuntikin riittää havaittaviin vaikutuksiin. Vaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pidempään metsässä viipyy, mutta metsäkylvyn ei ole tarkoitus olla patikkaretki eikä sen aikana haeta fyysistä rasitusta. Li listaa vinkkejä omatoimiseen metsäkylpyyn kirjassaan Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet.

Näitä ovat muun muassa se, että väsyneenä pitäisi levätä ja janoisena juoda. Itsestäänselvyyksiä, mutta silti niin kovin vaikeita asioita monelle meistä. Muutoin metsäkylvyn toteuttaminen ei ole vaikeaa eikä siinä voi epäonnistua. Se kun pohjaa lajimme luontaiseen tapaan olla metsässä.

Toisaalta harmittaa, että metsäkylpyä tarvitsee edes olla olemassa. Jollekin niin tavalliselle toiminnalle on annettu trendikäs nimi, jotta se saataisiin myytyä aivan eri todellisuudessa eläville ihmisille. Jotta kalenteri ei täyttyisi aivan kokonaan, pitää joutenololle varata aikaa. Ja jotta ajanvaraus onnistuisi, täytyy joutenololle olla nimi. Niinpä nykyään monen kalenterissa lukee “metsäkylpy”, jotta pää ei räjähtäisi.

Li:n mukaan metsäkylpy tekee meidät onnellisiksi. “Onni löytyy huomennakin, jos ihminen on ollut onnellinen metsässä tänään.” Kuulostaa hyvin perinteiseltä itämaiselta viisaudelta. Idea siis on, että onnistunut metsäkylpy lisää pitkäkestoista hyvinvointia onnellisuuden ja positiivisuuden muodossa sekä mielen resilienssiä (mielen joustavuutta vastoinkäymisissä ja haastavissa tilanteissa).

Itse olin metsäkävelyn jälkeen rauhallisempi ja tasapainoisempi kuin ennen kävelyä. Tiedostin ympärilläni tapahtuvat asiat ja osasin erottaa ne mielessäni tapahtuvista asioista. Mieli oli huomattavasti positiivisempi kuin ennen kävelyä.

Olin pitänyt puhelinta lentotilassa koko kävelyn ajan enkä ollut käyttänyt sitä edes kuvien ottoon, mutta kotimatkalla en voinut olla kaivamatta sitä esille. Somessa joku oli linkannut Suomen Kuvalehden artikkelin työuupumuksesta. Jutussa kerrottiin, ettei pahasta uupumuksesta välttämättä koskaan toivu täysin.

Olenko minäkin sellainen? Hetkellisen läkähdyttävän elämäntyylin pilaama? Siksikö en enää kelpaa työelämän kilparattaisiinkaan… Olen miettinyt tätä monesti ja artikkeli sai taas nämä ajatukset pintaan.

Uupumus ja mielenterveyden heilahtelut muuttavat ihmistä. Ne eivät ole kuin flunssia, joista parannutaan ennalleen. Vaikka elpyisit aallonpohjasta, vaihe on voinut muuttaa sinua ihmisenä ja persoonana. Onko se sitten paha asia?

Metsäkylpyhetken ansiosta aloin hyvin pian taas katsoa kokonaiskuvaa.

Ei, se ei ole yksiselitteisesti paha asia.

Kuva: Riku Malminiemi

Ohjeet pieneen metsäkylpyhetkeen:

  1. Tunnustele omaa oloasi ennen lähtöä. Mitä kehosi ja mielesi tarvitsisi juuri nyt?
  2. Mene metsään ja etsi itsellesi paikka, joka kutsuu sinua.
  3. Anna ympäröivän luonnon tulla luoksesi ja uppoudu havainnoimaan sitä.
  4. Älä käytä puhelinta tai kameraa. Ole ilman, että yrität suorittaa mitään. Vain ole.
  5. Tutki ympäristöäsi kuuloaistillasi, näköaistillasi, hajuaistillasi ja tuntoaistillasi. Huomioi yksityiskohdat, jos se on sinulle luontevaa.
  6. Tutki, millaisia ajatuksia, muistoja ja tuntemuksia aistimukset sinussa herättävät.
  7. Anna aikaa itsellesi vain olla ja nauttia ympäristöstä sellaisena kuin se on, ilman tulevan ajattelua tai menneen murehtimista. Salli itsesi olla läsnä hetkessä sellaisena kuin se on.
  8. Metsäkylvyn päätteeksi tutkaile jälleen oloasi. Mikä on muuttunut?

Kirjallisuutta:

Li, Q. 2018. Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet. Readme.fi (ISBN: 978-952-321-634-1)

Motivaatio vaakakupissa – Miksi viedä ihmisiä metsään?

Miksi teen tätä? Kysymys, joka usein pompsahtaa päähän ahdistuskohtauksen alkaessa. Olen märehtinyt vastausta paljon ja joka kerta se on sama. Ne on ne hemmetin metsät!

Henkinen hyvinvointini on heittelehtinyt aikuisiällä ja olen saanut burn-outin seurauksena psykiatriset diagnoosit niin keskivaikeasta masennuksesta kuin ahdistuneisuushäiriöstäkin. Luonto on auttanut minua jaksamaan aina. Se on ollut rauhoittava elementti jo lapsuudessa ja metsässä olen saanut olla juuri sellainen kuin olen. Itkut ja kiukun huudot ovat vaimenneet havujen katveeseen.

Metsät auttavat edelleen ja niiden huomaan olen hakeutunut erityisesti viime vuosina, kun voimat ovat olleet vähissä, mutta luonnossa liikkumisen taidot paremmat. Nyt luonnon mielenterveyttä tukevat vaikutukset on tunnistettu myös tutkimuksen puolella.

Tänä kesänä ohjaan luonnonympäristöjen tutkittuihin hyvinvointivaikutuksiin perustuvia päiväretkiä Isojärven kansallispuistossa Keski-Suomessa. Lähtöjä on tarjolla joka kuukausi yhtenä viikonloppuna ja noin kolmen tunnin ajaksi uppoudumme ainoastaan luontoaikaan.

Vaikutukset ovat uskomattomat ja niiden taustoista kerron enemmän retkillä. Mutta mikä on oma motivaationi?

Kuva: Riku Malminiemi

Julkkiksista kultisteihin?

Luonnon hyvinvointivaikutukset ovat nyt “in” ja vastaavanlaisia kävelyitä vedetään jo maailmalla monessa paikassa. Länsimaissa vihreää hyvinvointia tuovat tunnetuksi sellaiset julkkikset kuin Cambridgen herttuatar Catherine ja pop-laulaja Justin Bieber. Erilaisia metodeja ja menetelmiä hankkia ja aistia luonnon vaikutuksia syntyy kuin sieniä sateella – niin maailmalla kuin meilläkin.

Moni uuden metodin kehittäjä nojaa omiin kokemuksiinsa ja on lähtenyt rakentamaan hyvinvointimenetelmää oman koulutustaustansa pohjalta. Asiakkaan tehtäväksi jää valita juuri itselleen sopiva menetelmä. Ja valinnanvaraahan on.

Hyvinvointivaikutukset vievät mukanaan. On käänteentekevää huomata, kuinka oma mieli paranee, keho elpyy stressistä ja ahdistavat ajatukset jäävät metsänrajaan. Kokemus on voimauttava ja ryhmäyttävä tekijä. Monien menetelmien ohjaajakoulutuksissa syntyykin tiiviitä ryhmiä ja siteitä ihmisten välille. Tunnelma on lähes maaginen.

Olen kuitenkin ikäväkseni huomannut, että joissakin metodeissa esiintyy myös henkilöpalvontaan vivahtavia piirteitä. Paljon tiivistyy menetelmän kehittäjään ja hänen persoonaansa. Yksi korkein (ja aina oikeassa oleva) asiantuntija, tiivis ryhmä ja yksi oikea tapa tehdä asioita ja kultti on valmis.

Saatan kärsiä huonosta itsetunnosta, mutta sen takia en metsäkävelyitä ohjaa. En halua saada itselleni seuraajia enkä siksikään lähde luomaan omaa menetelmää, vaikka useampikin on siihen kannustanut. En myöskään halua lukittautua minkään yksittäisen menetelmän ohjaamiseen, sillä se ei mielestäni ole ohjausten pointti.

Pointti on, että jokainen löytäisi juuri omanlaisensa luontoyhteyden.

Kuva: Riku Malminiemi

Liian sairas terapeutiksi?

Osallistuin tänä keväänä The World Conference on Forest for Public Health -konferenssiin, joka kasasi yhteen maailman johtavia asiantuntijoita ja tutkijoita luonnon terveyskäytön saralla. Suomesta mukana oli mm. Luonnonvarakeskuksen tutkijoita.

Konferenssi käsitteli pelkästään uusinta tutkimusta, menetelmäkokeiluja siellä ei ollut. (Niihin sen sijaan pääsee tutustumaan mm. Suomessa tänä kesänä järjestettävillä International Forest Therapy Days -päivillä.) Kolmipäiväisen seminaariosuuden perusteella tutkimusta tehdään nyt hyvin paljon siitä, miten luonnonympäristöjä voisi käyttää erilaisten ongelmien, kuten käytöshäiriöiden ja mielenterveysongelmien hoidossa.

Luontoyhteysmenetelmien käyttö esimerkiksi kuntoutuksessa on voimakkaasti esillä ja sen seurauksena olen saanut paljon kritiikkiä muilta ohjaajilta. Toisinaan tämä kritiikki on saanut minut epäilemään, olenko oikealla alalla laisinkaan. Kaikkia ohjaajia koskeva epävarmuus kentällä luo epävarmuuden tunteita omassa mielessä ja huijarisyndrooma nostaa päätään.

Ensinnäkin, koska minulla ei ole sote-alan koulutusta, en voi ohjata esimerkiksi erityisryhmiä.

Tämä onkin totta, mutta kaikki ryhmät eivät suinkaan ole erityisryhmiä eikä kävelyitäni ole ensisijaisesti tarkoitettu kenenkään terapiaksi. Luonnon hyvinvointivaikutusten voimaa sairauksien hoidossa ei myöskään ole vielä vakuuttavasti tieteellisesti todistettu, vain niiden ennaltaehkäisevät vaikutukset.

Toiseksi, oma henkilökohtainen kokemustaustani on liian raju enkä siksi ole oikeanlainen persoona tekemään tätä.

Voinkin toimia ainoastaan kokemusasiantuntijana ja tehdä tätä työtä itseäni ja omaa hyvinvointiani kuunnellen. Metsässä en pyri tuomaan esille omaa taustaani tai neuvomaan vaan pikemminkin antamaan tilaa sen oman, erityisen luontoyhteyden löytämiseen.

Olen nimittäin varma, että luonnonrauhassa syntyvälle stressittömälle ja hyväksyvälle luontoyhteydelle on tässä maailmassa tilausta.

“Nature is the therapist, Guide opens the door”, sanoisivat ulkomaiset luontoyhteys- ja metsäterapiaohjaajat.

The World Conference on Forests for Public Health tarjosi kurkistusikkunoita alan tutkimukseen.

Helpotusta arkeen kukkaruukusta ja suihkepullosta?

Entä jos voisimme tuoda luonnon hyvinvointivaikutukset sisään, lähtisitkö enää ulos?

Osallistuin alkukeväästä viherympäristöjen hyvinvointivaikutuksia käsittelevälle yliopistokurssille, jossa kävimme perusteellisesti läpi alalla tehtyä tutkimusta ja tuloksia. Uusimmat tutkimukset terveellisen ympäristön vaatimuksista kirvoitti joukossamme yllä mainitun kysymyksen.

Yleisesti pyrkimys on tuoda luonnonympäristöjä lähemmäs jokapäiväistä ympäristöämme. Tuomalla luontoa esimerkiksi kasvien muodossa sisätiloihin, pystymme antamaan luontokontaktin niillekin, jotka eivät itse luontoon pääse, ja tämähän on pelkästään hyvä juttu!

Viherympäristöjä pyritään tuomaan sisätiloihin myös virtuaaliympäristöinä ja muun muassa Lahdessa on tehty tutkimusta maaperämikrobien siirtämiseksi kuntissa päiväkotien pihaan.

Tiedämme jo osin, minkälaisia ympäristöjä tarvitsemme “pysyäksemme järjissämme” betoniviidakon keskellä, mutta onko rakennettu ja viimeisen päälle optimoitu viherympäristö todella se paras ja voimmeko koskaan edes sisällyttää kaikkea oleellista ja tarpeellista vihertoimistoihin, puistoihin ja puutarhoihin?

“Ja entäpä se “aito”, alkuperäinen luonto?”, yksi kurssilaisista huomautti.

Entäpä jos tulevaisuudessa olisimmekin valjastaneet ne asiat, jotka luonnossa meitä kiehtovat, palvelemaan hyvinvointiamme ja luontoelämykset tapahtuisivat muualla kuin autenttisessa ympäristössä? Tällöin voisimme eliminoida kaikki luonnonympäristön uhat (putoamiset, liukastumiset, likaantumisen, pahat pöpöt, eläinten, kuten punkkien tai myyrien levittämät taudit jne.) luopumatta luonnon hyvinvointia tuottavista tekijöistä. Tulevaisuudessa voit suihkautella fytonsideja suoraan huoneilmaan ja optimoida hengitetyn ilman hyödyt samalla tavalla kuin nykyään optimoidaan tehokas liikunta kuntosalilla metsäpolkujen sijaan.

Tämä on yhtä aikaa fantastinen ja kamala ajatus. Kamala siksi, koska en varmaan pysty kuvittelemaan tilannetta, missä ihmiset olisivat vieraantuneet luonnosta enemmän. Osa luonnossa liikkumisen iloa ja taitoa on ymmärtää myös sen riskit siinä missä hyödytkin. Optimaalinen lenkki luonnossa tarjoaa sopivasti haastetta ja mieleenpainuvin vaellus on aina jollain tapaa itsensä voittamista. Vieraantumisesta seuraa totaalinen luonnon unohtaminen emmekä enää suojele sitä, mistä emme ole kiinnostuneita.

Mikä virka on luonnon laulajilla, jos voimme soittaa äänitteitä sisätiloissa?

Tie tuntemattomaan

Luonnonsuojelu ytimessä!

Luonnon keinotekoistaminen jakaa mielipiteitä. Itselläni on jo vaikea päättää, miten suhtautua digitalisaation viemiseen luontoon.

Tässä tapauksessa kuitenkin jotenkin itse epäilisin, ettei tietoa niistä kaikista tavoista, joilla ympäristö vaikuttaa meihin, saada tarpeeksi sitä varten, että ihmiset eläisivät mahdollisimman tervettä ja onnellista elämää optimiolosuhteissa. Aina tulee jotakin puuttumaan.

Koska emme vielä tiedä, mistä kaikesta olemme riippuvaisia, miten voisimme ylenkatsoa niitä asioita, joista ei näennäisesti ole meille terveydellistä hyötyä? Jos tukeudumme terveyden ja hyvinvoinnin “kliiniseen” tuotantoon ja annamme luonnon mennä menojaan (koska siihen se helposti tällöin menee), saatamme piakkoin ajaa päin seinää menettämällä lopullisesti jotain, mistä emme olisi saaneet päästää irti.

Lisäksi, mielestäni ihmisen hyvinvoinnin ohella pitää muistaa myös luonnon hyvinvointi. Jos luonto ei voi hyvin, eivät voi kaikki ihmisetkään. Sikäli, kun luonnon itseisarvoa ei tunnusteta päätöspalleilla, on luonnonsuojelun kannalta hyvä juttu, että luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutukset löydetty.

Ainakin nyt tunnistetaan, kuinka elintärkeä ympäristömme meidän hyvinvoinnillemme on. Luontoelementtejä ymmärretään tuoda enemmän kaupunkien keskustoihin, mikä tekee niistä viihtyisämpiä, ja työpaikoille sisätiloihin (vielä parempi toki olisi, jos voisimme viedä sisätilat ulos!). Mutta ehkä myös lähiluontoa aletaan suojella pontevammin, kun sille nähdään rahallinen arvo terveydenhoitokulujen säästäjänä.

Sitten taas toisaalta markkinatalousorientoituneessa tehokkuusajattelussa lopulta kaikki luonnon hyvinvointikysymyksissäkin tiivistyy siihen, mitä hyötyä ME voimme saada luonnosta kaikkein tehokkaimmin. Miten pystyisimme ottamaan kaiken hyödyllisen irti luonnosta mahdollisimman kustannustehokkaasti ja viemään sen markkinoille.

Luonnonsuojelun kannalta tilanne asettaa eettisen kysymyksen. Onko toinen eliö suojelun ja säilyttämisen arvoinen, mikäli siitä ei ole näennäistä hyötyä meille?

Kysyin kerran, mikä motivaatio ajaa ystävääni, joka tekee metsän hyvinvointivaikutusten tuotteistamista ja promoamista kentällä. Hänen vastauksensa oli: “It’s the damn forests!”

Hänen perimmäinen tavoitteensa on ajaa metsän asiaa. Palauttaa ihminen luontoon (minne se kuuluukin) ja antaa luonnolle ääni. Aika pirun hyvä vastaus minusta. Syvempi luontoyhteys kun tutkimustenkin mukaan on yhteydessä ympäristölähtöisempään ja kestävämpään elämäntapaan.

Monet tekevät tätä ihmislähtöisesti ja ihmisten terveys edellä. Osa ei edes ajattele toimintansa potentiaalia ympäristön suojelun suhteen. Itse lähden siitä lähtökohdasta, että ympäristön etua pitää aina ajatella ja sen pitää muodostaa koko toiminnan pohja, koska ilman metsiä meillä ei ole metsäterapiaakaan.

Omien arvojen mukainen työ

Olen luontoihminen, arvoni ovat luontoarvoja ja haluan toimia kestävällä ja luontoa suojelevalla tavalla. Haluan myös kannustaa muita siihen.

Koska luontolähtöisen hyvinvoinnin ala on nuori ja niin tutkimus kuin monet menetelmätkin vasta hakevat muotoaan, on tärkeää pysyä aallon harjalla uuden tiedon suhteen. The World Conference on Forests for Public Health -seminaarissa tuli jutusteltua muutaman tutkijan kanssa.

Muun muassa tutkija Ann Ojalan kanssa kävimme mielenkiintoisen keskustelun siitä, voiko oma luontosuhteesi paljastaa, millaiseen työhön sovellut. Ojalan mukaan syvän luontoyhteyden omaavat ihmiset nimittäin ahdistuvat helpommin, mikäli eivät pääse toteuttamaan tiivistä luontosuhdettaan. He esimerkiksi uupuvat helpommin sellaisissa töissä, joissa luontokosketus on vähäinen.

Tämä on mullistava löytö! Onko enää ihmekään, jos alanvaihtajia toimistotöistä eräoppaiksi on paljon? Tiedostamalla omat luontoarvonsa ja -tarpeensa ajoissa voi tehdä merkittäviä valintoja oman työuran suhteen.

Olen itse valinnut oikein. Saan olla ulkona ja kosketuksissa luonnon elementtien kanssa, minkä lisäksi saan toteuttaa omien arvojeni mukaista toimintaa: puhua niistä hemmetin metsistä!