Tag

tietoinen läsnäolo

Browsing

Tunteiden puudutuksesta takaisin elämään – Metsäterapiapäivien satoa, osa 1.

Kuinka yksi viikko voi tarjota olemusta mullistavan kokemuksen ja mahdollisesti muuttaa koko elämän suunnan? 6.-12.8. Karjalohjalla pidetyt kansainväliset metsäterapiapäivät paljastivat stressaamisen karmeimman seurauksen, mutta myös sen, miten siitä voi parantua.

 

Nämä kaikkien aikojen ensimmäiset kansainväliset metsäterapiapäivät sisälsivät täyttä asiaa pursuavan seminaaripäivän ja neljä retriittipäivää, joiden aikana eri metsäterapiamenetelmiä kokeiltiin käytännössä.

Tapahtuma oli uinut vastaan alkukeväästä ja luettuani sisällön minulle oli selvää, että tänne olisi päästävä! Elokuun sitten viimein koittaessa lähdin avoimin mielin hakemaan uusia kokemuksia ja tietoa metsäterapiasta.

Viikon päättyessä olin saanut paljon enemmän.

Viikon järjestäneet tahot ja seminaarin luennoitsijat tekevät ruohonjuuritason työtä metsäterapian kentällä.

Olen oikeastaan jo vuosia tarkkaillut omaa selviytymistäni elämän eri osa-alueilla – opinnoista ja itseni kehittämisestä palkkatöihin ja kodinpidosta juhlien järjestämiseen. Hieman vastahankaisesti olen todennut (ja lähes myös ääneen myöntänyt) suorittavani omaa elämääni.

Nekin pienet asiat, joita en suorita, kuten suhteeni harvoihin ystäviini, saavat minut tuntemaan huonoa omaatuntoa. Olenko nyt ollut huono ystävä, jos en ole ollut tarpeeksi usein yhteydessä tai tarjonnut tarpeeksi tukea? Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain tai vähintäänkin varpaillaan, valmiina suorittamaan, jotta voisi välttyä vanhempien sukupolvien paheksunnalta.

Jotta olisi oikeus olla olemassa.

Kuulostaa kornilta. Ja sitä se onkin! En tarkoita, että (aikaan)saamattomuudesta joutuisi häpeäpaaluun tai muuta vastaavaa… Vaikka toisaalta, eikö esimerkiksi työttömyyden ympärillä vellova paheksuminen ja syyttely ole vähän sama asia? Osittain ymmärrän ja annan anteeksi. Vanhempamme ja isovanhempamme ovat kasvaneet kuitenkin hyvin erilaisessa maailmassa.

Se ei poista sitä, että aivan liian monta kertaa olen lapsuudessani kuullut itseäni kutsuttavan työnvieroksujaksi, koska olen malttanut hetken aikaa olla paikallani. Tai kun en heti innosta hyppien ole lähtenyt talkootöihin rakentamaan kattoa.

Aivan hirvittävä työnvieroksuja.

Olen kuullut jopa hekumoitavan työn määrällä: “Meillä tehdään töitä sunnuntainakin!” Ei kuulosta kovin leppoiselta elämältä.

Kopioimme ajatus- ja toimintamalleja toisiltamme, lähipiirin kiire tarttuu helposti ja vanhempien suorittaminen ja levottomuus kasvaa kiinni lapsiinkin. Sairaanloisesta suorittamisesta ja ihmisiä syövästä tehokkuusajattelusta puhutaan, mutta harvemmin mainitaan, mitä siitä voi seurata.

Metsäterapiapäivien ensimmäisenä päivänä teimme lyhyen läsnäolo- ja aistiharjoituksen. Päivä oli kaunein mahdollinen. Aavistus syksyn raikkautta leijui ilmassa, mutta lämmin etelätuuli silitti yhä poskea pehmeästi.

Seisoimme ringissä kuivuuden kestäneellä vihreällä nurmella. Harjoituksen ohjaaja, koulutettu metsäterapia-opas ohjeisti meitä sulkemaan silmät ja hakemaan mukavimman mahdollisen asennon. Keskityimme vastaanottamaan aistimuksia ja niiden edelleen herättämiä tuntemuksia. Tuuli pyöri hetken aikaa ympärillämme ja kirkkaalta taivaalta paistava aurinko lämmitti selkiämme. Lopuksi päätimme harjoituksen kävelemällä vapaasti nurmialueella.

Tämänkaltainen aistiharjoitus ei ole minulle ensimmäinen eikä edes toinen. Se oli kuitenkin ensimmäinen harjoitus pitkään aikaan, jota en ollut itse vetämässä vaan olin pelkästään osallistujana. Harjoituksen purussa käsittelimme hetken aikana heränneitä tuntemuksia ja tällöin koin luita ja ytimiä kylmäävän oivalluksen. Se tärähti päähäni kirkkaana ja selkeänä.

Ian Banyard johtaa Natural Mindfulness -harjoitusta retriittipäivänä.

Tajusin minulla olevan vaikeuksia tuntea positiivisia tuntemuksia, kuten kiitollisuutta tai ihailua. Vaikka hakemalla hain ja yritin keskittyä läsnäolohetkessä tapahtuneisiin iloisiin asioihin, en kyennyt sytyttämään mitään sisälläni. Osasin nimetä lämmön tunteen ihollani ja tuulen hiuksissani ja vaatteissani ja pellolta kantautuvan lannan hajun. Mutta mitä tuntemuksia…?

Kuunnellessani muiden (pääasiassa positiivisia) kokemuksia koin myös suuria vaikeuksia samaistua heihin. Oma sisimpäni tuntui ja kuulosti aivan erilaiselta.

Koin olevani eteenpäin elämässä posottava ihmisjuna, jonka sisus on kylmä ja eloton. Unohduin tarkastelemaan itseäni ja elämääni ja ymmärsin yleisimpien tunteideni nykyisin olevan kärsimättömyys, levottomuus, ahdistus tai pelko.

Tajusin myös, ettei sen tarvitsisi tai kuuluisi olla niin ja että tilanne vaikuttaa hyvinvointini lisäksi myös kommunikaatiooni muiden ihmisten kanssa. Tästä tuli minulle välittömästi surullinen ja syyllinen olo. Tunne siitä, kuinka inhottava ihminen olen. Sain onneksi itseni kiinni syyttelystä ja palautin itseni takaisin “järjen” äärelle. Kukaan reilu ihminen ei syyttäisi minua siitä, että olen masentunut ja hetkellisesti hukannut taidon kokea ihmisiä yhteen sitovia tunteita.

En kuitenkaan päässyt ajatuksesta eroon.

Olen juuri täyttänyt 30. Pyöreä ikä, jonka saavuttaessa ei voi olla katsomatta taakseen ja tarkastelematta, mitä polkua pitkin on tallustellut. Minulla ei ole ollut kolmenkympin kriisiä, sillä olen ollut liian väsynyt edes muistamaan, kuinka vanha olen. Suorittaminen on vienyt kaiken huomioni.

Se on jatkunut jo niin pitkään, että jos lakkaan suorittamasta, jäljelle ei jää mitään. En vain yksinkertaisesti osaa olla.

Kun olen työtön, pelkään ja häpeän ihmisten kommentteja ja ahdistun toimettomuuden ajatuksesta. Kun olen töissä, en osaa tai malta pitää tarpeeksi taukoja ja lomia. Olen siis väsynyt, kiireinen ja ahdistunut riippumatta tilanteestani. Muun muassa tämän kesän olen painanut hommia lähes viikonlopuista välittämättä. (“painanut hommia”… Kuunnelkaa nyt, miten hekumoiva kielikuva!)

Silloinkin, kun olisi ollut aikaa viettää viikonloppua, en ole pystynyt lopettamaan töiden ajattelua. Niinpä työtehtävät ja to do -listat ovat seuranneet minua minne ikinä olen mennytkin, viikonpäivään ja vuorokaudenaikaan katsomatta. Olen lipsahtanut vauhdilla samoille urille, joita pitkin yliopistossa rymistelin.

Ennen kuin romahdin.

Metsäterapiapäivillä myönsin itselleni, että olen pala kerrallaan syönyt omaa ihmisyyttäni. Sen olen tosin jollain tasolla tiedostanut jo aikaisemminkin. Jo pidemmän aikaa minusta on tuntunut, etten osaa enää rakastaa. En siis yksinkertaisesti kykene tuntemaan sitä tunnetta. Ja olen sisimmässäni taistellut kokemuksesta nousevaa kriisiä vastaan.

Yksittäisen ihmisen kohdalla tunteiden hukkuminen uupumuksen suohon on surullinen ja traaginen asia. Omalla kohdallani se on ehkä karmeinta, mitä uupumuksesta voi seurata. Mutta miettikääs, mitä seuraa, kun muidenkin positiiviset ja yhteisöjä kasassa pitävät tunteet alkavat näivettyä…

Epidemia ja vitsaus.

Niillä sanoilla metsäterapiapäivillä kutsuttiin muun muassa stressiä, joka on noussut maailmanlaajuiseksi ongelmaksi. Se minullakin on. Olen kroonisesti stressaantunut.

Yhteyttä etsimässä

Metsäterapiaviikon aikana tapahtui kuitenkin jotain ennenkokematonta.

Päivien kuluessa harjoitusten täyttäminä aivoni siirtyivät kuin jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan. En tiedä, johtuiko ilmiö harjoituksista, metsästä vai ihmisistä, mutta päivä päivältä ajatukseni lipsuivat yhä vähemmän ahdistusta aiheuttaviin asioihin ja lopulta elin täydellisessä läsnäolon tilassa.

Pystyin viimeinkin hengittämään vapaasti. Pystyin lepäämään ilman pelkoa siitä, minkä ahdistavan muistutuksen mieleni syöttää seuraavaksi, jos rentoudun. Se oli kuin liian hyvää ollakseen totta, mutta totta se oli.

Levon myötä myös inspiraatio ja luovuus palautuivat. Olin aamuisin pirteämpi ja aloin nauttia elossa olemisesta itsessään – ilman suoritusta. Hymyilin aidosti ja paljon!

Metsäterapiaviikolla monen eri toimijan polut ristesivät yhdessä paikassa. Minullekin viikko tarjosi monta uutta polkua. Päästäkseen eteenpäin on vain valittava yksi.

Metsäterapiaviikko tarjosi minulle paljon uutta tietoa ja käytännön harjoituksia, minkä lisäksi noilta seitsemältä päivältä jäi ihania muistoja ja uusia, varmasti pitkäkestoisia ihmiskontakteja. Kaikista suurin anti oli kuitenkin oma kokemukseni.

En ehkä saavuttanut syvempää yhteyttä puihin tai kokenut syvän uskonnollista elämystä. Sen sijaan lepäsin ensimmäistä kertaa vuosiin.

Paras aloitus kesälle! – Hortoilu syventää luontosuhdetta

“Seisot ruuan päällä!”

Keväisillä kävelyillä kävelyseura saattaa päästä todistamaan äkillistä kiekausta, sukellustani pusikkoon tai sitä, että kävelylenkki jumahtaa paikoilleen sopivan horsmanversoesiintymän löydyttyä ja muuttuukin keruuretkeksi.

Tänään oli ensimmäinen kunnon kesäpäivä Keski-Suomessakin ja lähdimme hieman isommalla porukalla nauttimaan auringosta. Retki tyssäsi kuitenkin jo kahden kilometrin jälkeen, kun löysimme hurjan määrän nuorta vuohenputkea ja maitohorsmaa.

Pussin tai rasian unohtuessa kotiin, kerään kasvit hattuun tai huiviin tai mihin tahansa käsillä olevaan. Kuva: Viljami Halla

Ehdottomasti parhaimpia juttuja, mitä loppukeväästä voi tehdä, on hortoilu – villivihannesten kerääminen. Hortoilun harrastaminen lisää lajitietoutta, tuo uuden twistin ruuanlaittoon, tyydyttää sisäistä metsästäjä-keräilijäämme ja syventää yhteyttämme ympäröivään luontoon.

Voiko lähemmäksi ruuan alkutuotantoa enää päästä kuin keräämällä raaka-aineet itse? Luonto ruokkii ja hoivaa. Luonnonyrttien keräily tarjoaa lisäksi tietoisen läsnäolon nannaa aivoillemme. Kasveja keräillessä syventyy automaattisesti käsillä olevaan puuhaan ja kuin taikaiskusta kaikki vielä äsken mielessä olleet huolet ovat kadonneet. Huolehtivan mielialan saattaa sen sijaan korvata innostus ja inspiraatio.

Lempi villivihanneksiani ovat vuohenputki (Aegopodium podagraria), maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) ja nokkonen (Urtica dioica). Nämä ehkä erityisesti siksi, että ne ovat (ainakin minusta) erittäin helppo tunnistaa ja muistuttavat aloittelevan hortoilijan suussa muita tuttuja makuja: vuohenputkessa on hento porkkanamainen maku, maitohorsman nuoria versoja voi käyttää parsan tapaan ja nokkonen muistuttaa maultaan aivan pinaattia.

Maitohorsman nuoret versot puskevat maasta toukokuussa. Vielä punaisia versoja voi valmistaa parsan tavoin. Kuva: Viljami Halla.

Osan villivihanneksista kerrotaan sisältävän hurjat määrät ravintoaineita. Luontoäidin kotiapteekki kertoo esim. nokkosen sisältävän piitä 60-kertaisen määrän lehtisalaattiin verrattuna, kalsiumia kolminkertaisen määrän maitoon verrattuna, rautaa seitsenkertaisen määrän pinaattiin verrattuna ja C-vitamiinia viisinkertaisen määrän appelsiiniin verrattuna. Myös maitohorsma sisältää runsaasti C-vitamiinia.

Toivo Rautavaara kuvaa klassikkoteoksessaan Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta nokkosta kaikista luonnonvaraisista kasveistamme tärkeimmäksi ruokakasviksi. Rautavaaran mukaan se on “kaloriarvoltaan saman arvoinen kuin peruna, kaksi kertaa ravitsevampi kuin porkkana ja lähes kolme kertaa viljeltyä pinaattia parempi”.

Onko enää ihme, että koko hortoilu-harrastukseni on aikoinaan lähtenyt liikkeelle juuri nokkosesta!

Suomen luonnossa kasvaa toki muitakin hienoja villivihanneksia ja -yrttejä… ja myrkyllisiäkin kasveja löytyy. Siksi ei saa kerätä mitään, mitä ei varmasti tunnista syötäväksi. Lisäksi osalla syötävistä kasveista on myös lääkinnällisiä vaikutuksia. Näillä yrteillä kannattaa herkutella harvemmin ja vain pieninä annoksina.

Keväällä kerääminen on helpointa, kun nuoret kasvit erottuvat maasta eikä niitä tarvitse etsiä venähtäneen kasvillisuuden joukosta. Lisäksi nuoriin versoihin ei ole vielä ehtinyt kehittyä kitkerän makuisia yhdisteitä.

Kerääjälle ohjeet ovat simppelit:

  • Kerää vain niitä kasveja, jotka varmasti tunnet.
  • Älä mielellään kerää kaupungista tai isojen teiden vierestä. Varmista, että alue on puhdas.
  • Älä kerää tai tallo koko esiintymää – jätä kasvillekin mahdollisuus.
  • Älä kerää rauhoitettuja, uhanalaisia tai harvinaisia kasveja.
  • Luonnonsuojelualueilta ei saa kerätä kasveja.
Kotona kannattaa vielä varmuuden vuoksi huuhdella kasvit huolellisesti.

Kerätyt kasvit ovat parhaimmillaan saman tien syötyinä. Suurimman osan voikin nauttia sellaisenaan, vaikka suoraan maastossa. Tällä kertaa kokeilin valmistaa vuohenputkipestoa. Käytin peston tekoon ainoastaan nuorta vuohenputkea, mutta pestossa voi käyttää myös useampaa eri kasvia sekaisin. Itse ohje on super helppo: kaikki ainesosat samaan kulhoon ja sauvasekoittimella muusiksi.

Tarvitset vain:

5 dl tuoretta nuorta vuohenputkea

1 dl pinjansiemeniä

1 valkosipulinkynsi

50 g parmesaaniraastetta

loraus oliiviöljyä

suolaa maun mukaan

mustapippuria

Jos haluaa, parmesaaniraasteen voi jättää pois, jolloin pestosta saa vegaanisen. Uskon, että se toimii vallan hyvin ilmankin juustoa. Ainakin omasta pestostani tuli mielettömän hyvää! Sotkin sen pastaan, minkä lisäksi paistoin rinnalle nuoria maitohorsman versoja.

Olen pitkään haaveillut osallistuvani keruutuotepoimijan ja -neuvojan koulutukseen ja opiskelevani kotimaisia villiyrttejä vielä syvemmällä tasolla. Joku lähitulevaisuuden kevät sen vielä teen, sillä villivihannesten keräily on paras aloitus vuoden vehreälle kaudelle!

Lähteet:

Raipala-Cormier, V. 2009. Luontoäidin kotiapteekki – Kasvilääkintä ja luontaishoidot. WSOY. (ISBN: 978-951-0-20985-1)

Rautavaara, T. 1979. Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta. WSOY. (ISBN: 951-0-08204-X)