Hyvää keskitalven aikaa! Näistä päivistä alkaen pitenee päivä jälleen hetki hetkeltä ja liikumme kohti kesää. Tässä blogipostauksessa pääsette fiilistelemään vihreitä aikoja alkusyksystä äänitetyn podcastin kautta.
Vuodenvaihde lähestyy ja uusi kierros Auringon ympäri alkaa. Kuluneeseen vuoteen on kuulunut haasteista selviytymistä, eikä niistä kaikista ole täysin selvitty vieläkään. Se on opettanut yhä uudestaan sen, mitä moni pitää itsestäänselvyytenä, mikä monelta puuttuu ja minkä jokainen uupunut joutuu opettelemaan alusta: itsestään huolehtimisen.
Kaksi vuotta sitten uutisoitiin tutkimuksesta, jossa paljastui suomalaisvanhempien kuuluvan maailman uupuneimpien vanhempien joukkoon. Uupuneempia vanhemmat ovat vain kuudessa muussa maassa… muun muassa Sveitsissä.
Sveitsissä ei ole subjektiivista päivähoito-oikeutta – se on kaukana siitä! Jos lapsen haluaa kokopäiväisesti hoitoon työviikkoina, on usein maksettava niin paljon, että koko töihin meneminen ei ole enää taloudellisesti mielekästä. Maassa onkin paljon SAHMeja, stay-at-home-äitejä eli kotiäitejä – Ja kyllä… he ovat useimmiten äitejä.
Jokainen, joka on kokeillut kotivanhemmuutta, jossa puoliso tekee pitkää päivää palkkatöissä ja omalle vastuulle jää lapsen tai lapsien lisäksi muu kodinhoito, tietää, ettei se ole kevyttä rallattelua. Yhtälö, jossa toinen osapuoli tuo leipää pöytään ja toinen hoitaa sitten, noh, kaiken muun, voi toimia niin kauan kuin kaikki sujuu ajatustemme mukaan. Mutta heti, kun yhtälöön tulee poikkeamia, tapahtuu jotain odottamatonta tai lapset vaativat erityistä tukea, alkaa pakka hajota.
Isovanhemmilla on Sveitsissä iso rooli vanhempien auttajina. Naapurissamme asuu vanhempi pariskunta, jonka luo heidän tyttärensä usein tuo alle vuoden ikäisen lapsensa. Isovanhemmat pitävät huolta lapsesta, jotta äiti saa toimitettua muut asiat ja levättyä.
Mutta entä, kun isovanhempia ei ole?
Kotikuntamme järjestää vanhempainneuvontaa lapsen koko lapsuusiän ajan. Kysyin kerran sieltä, mistä väsyneenä voisi saada apua. Minua kehotettiin ottamaan yhteyttä psykologiin ja että myös Punaiselta Ristiltä voisi kysyä lastenhoitajaa. Paikallinen Punainen Risti siis kouluttaa teinejä lastenhoitajakursseillaan ja nuorien on mahdollista ansaita taskurahaa tekemällä lastenhoitokeikkoja koulun jälkeen ja viikonloppuina.
Laiha lohtu ja totta kai: apu maksaa.
Lopulta laitoimme lapsemme yksityiseen hintatuettuun päiväkotiin tämän vuoden alussa, josta hän toki oli noin puolet ajasta sairaana kotona.
Avun kysyminen ei ole helppoa. Erityisesti suomalaiselle se ei tunnu olevan helppoa. Kuinka usein olet itse sanonut kenellekään “tarvitsen tässä apua, en osaa tätä yksin”? (Äläkä yritäkään väittää, ettei elämässäsi koskaan olisi sattunut eteen tuollaista tilannetta!)
On hyväksyttyä kantaa kaikki vastuu yksin, on hyväksyttyä selviytyä ilman apua ja on erittäin hyväksyttyä uupua tuon kaiken alle. Erilaisilla tavoilla itsensä uuvuttamisesta on tullut ajan statussymboli ja jopa tavoiteltu normi. Käydään pohjalla ja sieltä noustaan sankarin lailla ylös. Samaistuttava tarina, jonka kaikki tykkäävät kertoa.
Mutta niin ei todellisuudessa aina käy. Kaikki eivät nouse.
Ja hekin, ketkä nousevat, saattavat hyvin pian löytää itsensä uudestaan tutusta paikasta kuopan pohjalta. Koska uupumukseen helposti johtava suorittaminen ei katoa hetkessä. Eikä se katoa sillä, että “vähän tässä lomailen ja toivun parisen viikkoa”…
Yritämme parhaamme, kipuilemme riittämättömyyden tunteiden kanssa ja epäilemme itseämme (“en varmasti ole tehnyt tarpeeksi, enhän ole vielä yhtään uupunut”). Odotamme hyväksyntää muualta, ulkoa päin. Kelpaanhan minä? Toivomme, että joku sanoisi “hienoa, hyvin tehty”, ja joku saattaa niin sanoakin. Mutta lopulta toivomme kuitenkin, että se joku sanoisi “tämä riittää – nyt lopeta ja mene lepäämään”. Mietimme, näkeekö kukaan, miten voin.
Miksi luvan lepoon pitää tulla ulkoapäin? Miksi pitää aina kauhoa kunnes törmää seinään? Miksei työpäivää voi lopettaa silloin, kun on vielä hyvä olo?
Kukaan ei voi tietää, miten paljon kuormaa joku toinen tällä hetkellä vielä jaksaa kantaa, mutta jokainen voi tietää, miten paljon itse jaksaa kantaa. Vain sinä itse voit tunnistaa ja vetää omat rajasi. Ei kukaan muu puolestasi.
Ja omista rajoistaan tulee pitää kiinni. Pitää olla hyväksyttyä sanoa ei. Pitää olla hyväksyttyä todeta en jaksa. Ja pitää olla hyväksyttyä sanoa en osaa enkä pysty tekemään tätä yksin, tarvitsen siinä apua. Ja jokainen näistä tarkoittaa, että olet onnistunut jossain.
Olet onnistunut pitämään huolta itsestäsi.
Omalla kohdalla rajojen tunnistaminen on vaatinut niiden ylittämisen monta kertaa. Lopulta niistä on tullut niin tuttuja, että jos rajaa vähän venyttäisi, oltaisiin silti tutulla maalla. Jaksamisen äärirajoilla asuminen ei ole terveellistä, mutta se on ehkä antanut karumman kautta läksyn vastuun kantamisesta omasta hyvinvoinnistaan.
Voisi sanoa, että meissä jokaisessa on sisällä pieni lapsi, joka kaipaa tukea ja hyväksyntää aikuiselta. Sisäinen lapsemme odottaa, että joku antaisi luvan levätä, luvan olla uhraamatta itseään. Tuon lapsen lisäksi itsestään pitää löytää myös se aikuinen. Aikuinen asettaa rajat ja antaa ymmärrystä ja rakkautta. Luvan levätä.
Minulla on jo lapsi. Minun pitää olla aikuinen.
Masennus initiaatioriittinä ja matka romahdusteoreetikosta kotitarveviljelijäksi
Tämän vuoden podcastiin haastattelin kuvittaja-kirjailija Tytti Leiwoa. Olemme kummatkin kärsineet akuutista ympäristöahdistuksesta ja hakeneet lohtua alkukantaisemmasta elämäntyylistä (minä ajatuksen tasolla, Tytti kirjaimellisesti).
Häneltä on ilmestynyt yhteistyössä Eeva Maria Leinon kanssa kaksi pohjoisen mytologiasta inspiraatiota ammentavaa teosta. Podcastissa juttelemme uupumuksesta, masennuksesta ja ekokatastrofin kirvoittamista ajatuksista.
