Mitä nähtävää Harjuntakaselta löytyy? Videolla vierailemme Witas Oy:n matkailupäällikkö Jasmine Sepposen kanssa Jääkolun rajapyykillä ja kuuluisalla Imarrekivellä.
Retki Harjuntakaselle
Retki Suurijärven reiteille
Esittelyssä muun muassa Suurijärven autiotupa ja Löytö-Heikin kivi.
Viina, uupumus ja sauna – Miksi itsensä häpeäminen ja muiden sääliminen on loppujen lopuksi haitallista
Viimeisen vuoden aikana asennoitumisessani saunomiseen on tapahtunut järisyttävä muutos. Minua pelottaa mennä muiden kanssa saunaan. Miksi ennen niin rennosta sekasaunojasta on tullut saunaseuraa vierastava ujo piimä? Entä mitä yhteistä tällä on työssä uupumisen kanssa?
Juhannus on tulossa ja se hetki, kun pitää mennä saunaan sukulaisten kanssa. Tiedän, että he ovat pinnallisia ihmisiä, kuten lähes jokainen kulttuurini edustaja on. Viime vuosina pinnallisuus on nostanut päätään yhä enemmän myös minussa. Siksi odotankin kauhulla sitä hetkeä, kun pyyhe pitää laskea ja astua toisten eteen.
Aikaisemmin en ole oikeastaan välittänyt siitä, miltä näytän, mutta nyt välitän ja syykin on selvä: olen lihonut huomattavasti. Tämä hävettää, vaikka lihominen on yleinen ongelma. En ole yksin kamppailuni kanssa.
Painon kertyminen liittyy ratkaisevan lukuarvon ylittämiseen vuosissa, mutta myös henkiseen tilaani. Sama tila tekee minut sensitiiviseksi kehostani.
Sauna ei ole koskaan ollut seksuaalinen paikka. Eikä se myöskään ole paikka arvioida toisten kehoja. Se on siihen turhan haastava paikka hämärän valaistuksensa ja ihmiset kaksinkerroin painavan kuumuuden ansiosta.
Arviointi tapahtuukin vilvoittelutauoilla – polulla laiturille, kun kertalaakia reippaampi löylynheitto ajaa höyryävät ihmiset saunan suojista vesistön elvyttävään syleilyyn.
Arviointia ja katselua tehdään joko tietoisesti tai sitten huomaamatta ja osin alitajuisesti. Se liittyy luontaiseen kiinnostukseen, mutta on myös opittua ja kulttuurisidonnaista. Kun on omaksunut ulkoapäin tarjotut tietyt kauneusihanteet, syntyy omaa kroppaa kohtaan arvostelupainetta ja tätä kautta uteliaisuutta muita kohtaan. Onko joku muu onnistunut siinä, missä minä en?
Miksi tänä kehopositiivisuuden aikana sitten pitäisi tavoitella jotain muuta kehoa kuin mitä minulla jo on? Kerroin jo, että osa sukulaisistani on pinnallisia. Heille, ja olen varma, että monelle muullekin, hyväksyttävän, onnistuneen ja ihailtavan ihmisen tuntomerkit ovat lueteltavissa tiiviisti (ahtaasti) kolmella kohdalla.
Henkilö on 1. onnellinen, 2. menestynyt, 3. hyvässä kunnossa. Hyvä kunto voi tarkoittaa mitä vain länsimaisesta hoikkuusihanteesta atleettiseen ja kiillotettuun kroppaan. Se(kin) on ahdas lokero, sillä hyvän maun rajaa ei kuitenkaan saa ylittää.
Elämässään menestynyttä ihmistä on hankalampi määritellä. Epäilemättä kulttuurimme hyvyyskäsityksen ja työmoraalin pohjalta henkilöllä tulee olla (iästä riippuen) parisuhde sekä arvostettava ja hyvin palkattu työ. Sitä parempi, mitä vaikuttavammassa asemassa henkilö töissään on.
Samaisen työmoraalin mukaan kiire ei ole osoitus kehnosti organisoidusta työstä vaan työntekijän ahkeruudesta, tärkeydestä ja korvaamattomuudesta.
Kun kohdat 2 ja 3 täyttyvät, ihmisen oletetaan olevan onnellinen. Onnettomalta ihmiseltä kysytään “mitä muuta muka voisit toivoa?”.
Tähän ainoa hyväksytty tapa vastata on voivotella, kuinka töissä ja elämässä on niin kiire, ettei ehdi suorittaa yhtään enempää. Tai pysähtyä viettämään aikaa perheen ja ystävien kesken. Tai että oma päihteiden käyttö on lisääntynyt kasvaneen stressin myötä.
Tämä on yleisesti tunnistettu vaiva ja valittaja saa osakseen hyväntahtoista sääliä, sympatiaa ja ymmärrystä. Työn sankaria saatetaan jopa ihailla.
Tämä on myrkkyä, koska se ajaa yhä syvemmälle suorittamisen kierteeseen. Kun ihmiset huomaavat, että omaa terveyttä uhkaavan väsymisen ja työn määrän valittelusta saa positiivista palautetta, siitä tulee tavoiteltava päämäärä.
Niinpä nämä hyvää tarkoittavat ymmärtäjät tekevät uupuneelle (ja itselleen) todellisen karhunpalveluksen.
Ymmärretään kovasti, että elämä on hektistä, kun on tärkeässä asemassa ja ettei sille aina voi itse mitään.
Ymmärretään, että ihmiset ajavat huomaamattaan alas jaksamisen jyrkänteeltä uupumuksen kuiluun ja unohdetaan täysin, että ainoa ajoneuvosta vastuussa oleva on kuski itse.
Sen ei todellakaan pitäisi mennä näin.
Työssä uupuminen EI ole ihailtavaa, tavoiteltavaa tai sankarillista. Uupuminen ei aina ole sataprosenttisesti omaa syytä, mutta omalla vastuulla se on. Yksikään pomo ei pysty sinun voimavarojasi ennustamaan vaan sinun täytyy ne itse tehdä tiettäväksi. On työpaikkapoliittinen (sekä usein henkilökohtainen) ongelma, jos niitä ei uskalla tuoda julki.
Omaan asenteeseen VOI vaikuttaa ja työn määrää VOI karsia. Aloittamalla esimerkiksi juurikin siitä, että opettelee sanomaan ei ja kertoo esimiehelle, missä omat jaksamisen rajat kulkevat. Sinulla on ihmisenä siihen oikeus. Sinulla on myös oikeus (ja velvollisuus) priorisoida oma hyvinvointisi ja jaksamisesi.
Jos esimiehesi tämän jälkeen ottaa töihin mieluummin väsymättömän robotin, työpaikka (tai esimies) ei ollut oikea sinulle alunperinkään.
Nämä asiat pitäisi opettaa meille lapsesta lähtien.
Tässä valossa valittaminen ja uupumisella kehuskelu vaikuttavat jopa nololta toiminnalta. Ne kertovat, ettei ihminen ole huolehtinut itsestään. Onkin hämmentävää, ettemme yleisesti suhtaudu asiaan näin. Hyvin moni nimittäin tuntuu esimerkiksi ajattelevan, etteivät ylipainoiset ihmiset ole huolehtineet itsestään.
En tarkoita, että burn outista pitäisi tehdä noloa. Mutta jos se olisi, auttaisiko se ihmisiä välttelemään uupumista kaikin tavoin?
Tahdon sanoa, että sankarileimasta ja uupumukseen asti suorittamisen ihannoimisesta pitää päästä eroon. En sääli työssä itseään uuvuttanutta ihmistä siksi, että tämä on yrittänyt kaikkensa. Säälin häntä siksi, koska hän ei osaa kantaa vastuuta itsestään.
Sen sijaan ylipainoon ja lihavuuteen on olemassa monia syitä eikä ihminen pysty niihin aina itse vaikuttamaan.
Miten tämä sitten liittyy tulevaan juhannukseen ja sauna-ongelmaani?
Ehkä samaan tapaan vastaus piilee ydinongelmaakin ruokkivassa haitallisessa asennoitumisessa. Suurin tuska ei ole se, että olen pintapuolisesti hieman lihonut, vaan se, että olen alkanut välittää siitä.
Harjuntakasesta maailmankartalle – Miksi ja miten?
Luonnossa retkeily on Suomessa yhä suositumpaa ja luontomatkailu maailmanlaajuisesti nouseva trendi. Seikkailuaktiviteettien ohella luonnon hiljaisuus ja oma aika kiinnostavat matkailijaa. Tietoista läsnäoloa ja pysähtymistä tarjoavien ohjelmapalveluiden tarjonta on lisääntynyt. Luontoelämysten äärellä rauhoittuminen nähdään vastapainona kiireiselle kaupunkiarjelle.
Matkailun saralla luontomatkailun mahdollistamisessa piileekin suuri, Suomen laajuisesti vielä arvaamaton potentiaali. Suomen sydämessä sijaitsevalla Pihtiputaalla tätä potentiaalia on lähdetty viemään eteenpäin esiselvityshankkeen kautta.
Kunnassa riittää monipuolista luontoa ja alueelta löytyy jo ennestään merkittyjä retkeilyreittejä. Suurin osa niistä ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota ja polut ovat paikoin kadonneet kasvillisuuteen.
Harjuntakasesta maailmankartalle – Sydän-Suomen luontoreitistöjen kehittäminen -esiselvityshankkeen tarkoituksena on kaivaa nämä arvokkaat reitit takaisin yleisön tietoisuuteen ja laatia reittien kunnostusta varten kehittämissuunnitelma. Tulevaisuuden tavoitteena on nostaa luonto- ja retkeilyreittien käyttö laadullisesti ja määrällisesti uudelle tasolle.
Hanketta rahoittavat Pihtiputaan kunta ja Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahasto (myöntäjänä Keski-Suomen ELY-keskus). Esiselvityshanke kattaa Harjuntakasen suojelualueen sekä Suurijärven retkeilyreitistön, Heinäjoen luontopolun, Rapeikon luontopolun ja Kivimäen kierroksen.
Käytännössä hankkeessa kartoitetaan alueilla olemassa olevien reittien kunto ja kehittämistarpeet sekä tunnistetaan alueiden maisemalliset luontoelementit ja erityispiirteet. Mahdollisten uusien polkujen vetämisessä pääpaino tulee olemaan Harjuntakanen-Suurijärvi-alueella.
Kehitysehdotuksissa kuullaan reittien kunnostamisesta kiinnostuneita kuntalaisia, kyläseuroja, paikallisia luontomatkailuyrittäjiä sekä luonto- ja retkeilyjärjestöjä. Uusien reittien suunnittelussa osallistetaan myös maanomistajia alusta lähtien. Kuuleminen tulee tapahtumaan suunnittelupalavereissa, mutta omia ideoitaan ja toiveitaan voi lähettää myös sähköpostilla hankkeen vetäjälle (sini.malminiemi[at]pihtipudas.fi).
Hankkeen etenemisestä viestitään muun muassa tämän hankeblogin, hankkeen Facebook-sivujen ja paikallislehti Kotiseudun Sanomien kautta. Blogista pääsee tulevaisuudessa lukemaan muun muassa hankkeen retkeilyalueista ja saattaapa luvassa olla myös videomateriaalia…
Jotta hanke onnistuisi ja paikalliset retkeilyreitit lähtisivät lentoon, ensin paikalliselta tasolta kotimaan tasolle ja lopulta maailmankartalle, tarvitsee kaikkien kuntalaisten puhaltaa yhteen hiileen. Osallistuminen ei vaadi ihmeellisiä tekoja. Se voi olla tiedon jakamista asiasta vielä tietämättömille, keskustelemista ja tunnelmien jakamista, omien ideoiden jakamista hankesivulla ja suunnittelutilaisuuksissa tai itse luonnosta nauttimista.
Mikäli retkeilet jollakin yllämainituista hankkeen luontoreiteistä ja jaat kuvia ja tunnelmia sosiaalisessa mediassa, käytäthän aihetunnistetta #retkeilyputtaa
Puhdas luonto, oikeus ja taito liikkua luonnossa sekä laadukkaat retkeilyreitit palveluineen ovat mittaamattoman arvokasta pääomaa. Ken tietää, mihin tulevaisuudessa kunnostetut luontoreitit meidät viekään! Kaiken tohinan keskellä muistakaamme hyödyntää niitä myös itse!
Kuinka hukkasin mustat silmänaluset yhdessä viikonlopussa – Luonnon lumosta apua stressinhallintaan
Viime viikonloppu todisti jälleen luonnon elvyttävän voiman, kun vaelsin pohjoisen Keski-Suomen metsissä. Kolmen päivän jälkeen olin kuin uudestisyntynyt.
Retkeä edelsi monen viikon kärvistely ja lopulta pysähtyminen havainnoimaan omia stressitasojani. Pitkät päivät ja epävarman mielen luomat paineet ja kauhukuvat olivat piirtäneet synkät aluset kuluneen ihmisrievun silmien alle. Olin jälleen, pitkän ja tuloksekkaan toipumisen jälkeen, uupunut uudessa työpaikassani.
Niinpä näiden kolmen lähes erämaisessa luonnossa vietetyn päivän jälkeen järkytyin katsoessani peiliin. Näytin nuorentuneen ainakin viisi vuotta. Mitä oli tapahtunut?
Sydän jyskyttää ja verenpaine on selkeästi koholla. Jos oikein keskityn havainnoimaan, tunnen paineen pääkopassa, heti ohimojen takana. Kuin siitä kohtaa pään ympäri olisi kiertynyt pieni vanne ja se puristuisi koko ajan kasaan. Hengitys on pinnallista ja nopeaa. Kun yritän tarkoituksella hengittää syvään, saan taistella sen eteen, koska pallean kohdalla on kipeä ja kova este.
Muun muassa tältä tuntuu stressi. Näihin tunnelmiin myös heräsin vaellusta edeltävällä viikolla. Mitä jos tämä tunne ei koskaan menisi pois?
Toisinaan mietin, puhuisinko mieluummin stressinhallinnan vai kokonaan stressittömän maailman puolesta.
On ihmisiä, jotka ovat pyöräyttäneet koko elämäntapansa ympäri ja paenneet stressiä downshiftaamiseen tai luonnonläheisempään elämään.
Pitäisikö tässä sitten muuttaa kauaksi asutuskeskuksista harjoittamaan omavaraisuutta? Ajatus on käynyt mielessäni, koska kuvaamani kaltainen elämä ei voi olla terveellistä pidemmän päälle!
Mutta aionko tehdä niin? Todennäköisesti en ainakaan lähitulevaisuudessa. Omat taidotkaan eivät vielä mahdollistaisi sellaista nykäisyä irti totutusta.
Lisäksi olen sitä mieltä, että stressi ja ajoittaiset paineet kuuluvat elämään. Itselläni ne vain ovat menneet kerta kaikkiaan liiallisuuksiin. Stressaan jo tavan vuoksi.
Kun olen töissä, stressaan tekemättömiä työtehtäviä. Kun töitä ei ole, stressaan sitä. Tilanne alkaa olla absurdi ja jatkuvan, pitkäkestoisen stressitilan seurauksena voidaan puhua kroonistuneesta stressistä.
Aina stressille ei ole löydettävissä yhtä selkeää syytä. Epäilenkin, että stressaamisesta on vain tullut minulle tapa reagoida.
Niin kuin on varmasti monelle muullekin…
Välillä tuntuu, että elämäntyylimme ja koko maailma vain ajautuu hurjaa vauhtia kauemmas sellaisesta elämästä ja ympäristöstä, joka olisi meille hyväksi. Samoin tuntuu, etten pysty vaikuttamaan kehitykseen mitenkään.
Jos nyt hyppään pois stressin ja suorittamisen oravanpyörästä, jään aika yksin sillä kukaan muu tuntemani ihminen ei ole sellaista uskonloikkaa tekemässä. Pääsisin siis leppoistelemaan ja kohtuullistamaan elämääni ihan yksikseni. Se ei ihan toimisi niin.
Laumakäyttäytyminen ajaa meidät yhteen ja toteuttamaan samoja asioita kuin lauman muut jäsenet. Välillä tuntuu, että olen loukussa oravanpyörää ihannoivassa suoritusyhteiskunnassa ja, mikäli päätän hypätä oravanpyörästä, yhteisöni hylkää minut kuin jostain uskonlahkosta.
Ainoa jäljelle jäävä ja varteenotettava vaihtoehto onkin vain yrittää selviytyä elinpaineidensa kanssa. Mutta millä keinoin?
Olen huomannut, että ajattelutavan ja tekemisen lisäksi myös ympäristöllä on vaikutusta siihen, kuinka stressaantunut ja ahdistunut olen. On olemassa ympäristöjä, joissa stressaaminen on lähes mahdotonta.
Itselleni näitä ovat luonnontilaiset metsät ja järvet.
Tälläkään vaelluksella en osannut stressata. En, vaikka retki liittyi osaltaan työhöni. Olen kokenut vastaavanlaisen elämyksen aikaisemminkin. Olin tilanteessa, jolla olisi ollut potentiaalia olla erittäin stressaava.
Ohjasin vilkasta yläkoululuokkaa kaupunkimetsässä. Sää oli viileä ja nuoret osin tämän vuoksi vastahakoisia, minkä lisäksi nahinaa syntyi eri luokkalaisten välille.
Olin itse hyvin väsynyt jo valmiiksi, mutta siirryttyämme kaikuvista kivihuoneista puiden keskelle, oloni rentoutui kuin itsestään. Ohjasin viisi tuntia kestäneen koulupäivän kokonaan metsässä – enkä tiedä, olisinko pystynyt samaan koulussa.
Ohjaaminen saattoi olla metsässä vaativampaa, mutta siellä minulla oli myös enemmän voimia.
Ulkona touhutessa mieli käsittelee aivan muita asioita kuin huolia ja stressinaiheita. Liikkeellä on tärkeä osansa stressaavan mielen rauhoittelussa, mutta myös pysähdyksissä on helpompaa keskittyä johonkin muuhun.
Luonnossa aistimuksemme suuntautuvat kuin itsestään ulospäin, huomio saattaa kiinnittyä johonkin tiettyyn yksityiskohtaan tai tapahtumaan ja ajantaju (ja ajan merkitys) katoaa hetkellisesti. Tämä johtaa yhdenlaiseen flow-tilaan ja tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä lumoutumiseksi.
Ympäristön terveysvaikutuksia tutkineet Kaplan ja Korpela toteavat tutkimuksissaan, että lumoutuminen on tärkeä osa ympäristön elvyttävyyttä.
Juuri sitä elvyttävyyttä, jonka avulla kykenen hallitsemaan stressitilaani.
Itselleni lumoutuminen tarkoittaa ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.
En tiedä tarkalleen, mitä aivoissa tapahtuu lumoutumisen hetkellä, mutta sillä on vahva kontrasti stressitilaan. Siinä missä stressaantuneena olen varma, ettei mistään tule mitään, lumoutuneena koen, että kaikki on mahdollista.
En muista saaneeni lumoutumisen kokemusta missään muualla kuin luonnossa.
Kun kaikki tarkemmat ajan mittarit poistetaan, poistuu hämmentävästi kaikki hoppukin. Metsässä luonnon oma aika ottaa vallan ja vaikka kuinka omilla ajatuksilla olisi kiire, jalat rullaavat neulasten verhoamalla polulla omaa tahtiaan. Sitä tahtia, mikä siihen ympäristöön sopii.
Kehon mukautuessa ympäristön rytmiin ensin, taipuu siihen lopulta pääkin. Tämän jälkeen liikettään pystyy hidastamaan tietoisesti vaikka pysähdyksiin asti.
Lumoutumisen kokemusta voi yrittää hakea tietoisesti, mutta parhaimmillaan se iskee yllättäen. Usein hetkeen liittyy kauneuden ja esteettisyyden kokemus.
Juuri tällä hetkellä keväisessä luonnossa voi jäädä ihastelemaan esimerkiksi kangasperhosen (Callophrys rubi) auringossa ihmeellisesti hohtavia siipiä, rupikonnien kevätriehaa lammen tai järven rannassa tai koivunlehtien herkullista vaaleanvihreää sävyä.
Toisinaan myös ilmiön vaikuttavuus tai yllätyksellisyys saavat aikaan lumoutumisen kokemuksen. Esimerkiksi silloin, kun on jäänyt tarkkailemaan sammakoita ja yhtäkkiä näkeekin vedenalaista liikettä silmäkulmastaan:
Vesiperhosen toukan kasaamassa koteloa itselleen kaikesta ulottuvilla olevasta pienestä aineksesta tai komean hevosjuotikkaan liukuvan kiven pintaa pitkin syvyyksiin. Kuinka paljon niin pienellä alalla kuin omassa näkökentässä voikaan olla elämää!
Yhtäkkiä veden alta onkin paljastunut paljon monimuotoisempi ympäristö sekä asioita, joita ei ole aikaisemmin huomannut tai nähnyt.
Näitä asioita on tuttukin luonto pullollaan.
Lähteitä:
Kaplan, S. 1995. The restorative benefits of nature: Toward an integrative framework. Journal of Environmental Psychology.
Korpela, K. 2008. Ympäristö ja positiiviset tunteet. Teoksessa Mieli ja Terveys: Ilon ja muutoksen psykologiaa. Juvenes Print.
Paras aloitus kesälle! – Hortoilu syventää luontosuhdetta
“Seisot ruuan päällä!”
Keväisillä kävelyillä kävelyseura saattaa päästä todistamaan äkillistä kiekausta, sukellustani pusikkoon tai sitä, että kävelylenkki jumahtaa paikoilleen sopivan horsmanversoesiintymän löydyttyä ja muuttuukin keruuretkeksi.
Tänään oli ensimmäinen kunnon kesäpäivä Keski-Suomessakin ja lähdimme hieman isommalla porukalla nauttimaan auringosta. Retki tyssäsi kuitenkin jo kahden kilometrin jälkeen, kun löysimme hurjan määrän nuorta vuohenputkea ja maitohorsmaa.
Ehdottomasti parhaimpia juttuja, mitä loppukeväästä voi tehdä, on hortoilu – villivihannesten kerääminen. Hortoilun harrastaminen lisää lajitietoutta, tuo uuden twistin ruuanlaittoon, tyydyttää sisäistä metsästäjä-keräilijäämme ja syventää yhteyttämme ympäröivään luontoon.
Voiko lähemmäksi ruuan alkutuotantoa enää päästä kuin keräämällä raaka-aineet itse? Luonto ruokkii ja hoivaa. Luonnonyrttien keräily tarjoaa lisäksi tietoisen läsnäolon nannaa aivoillemme. Kasveja keräillessä syventyy automaattisesti käsillä olevaan puuhaan ja kuin taikaiskusta kaikki vielä äsken mielessä olleet huolet ovat kadonneet. Huolehtivan mielialan saattaa sen sijaan korvata innostus ja inspiraatio.
Lempi villivihanneksiani ovat vuohenputki (Aegopodium podagraria), maitohorsma (Chamaenerion angustifolium) ja nokkonen (Urtica dioica). Nämä ehkä erityisesti siksi, että ne ovat (ainakin minusta) erittäin helppo tunnistaa ja muistuttavat aloittelevan hortoilijan suussa muita tuttuja makuja: vuohenputkessa on hento porkkanamainen maku, maitohorsman nuoria versoja voi käyttää parsan tapaan ja nokkonen muistuttaa maultaan aivan pinaattia.
Osan villivihanneksista kerrotaan sisältävän hurjat määrät ravintoaineita. Luontoäidin kotiapteekki kertoo esim. nokkosen sisältävän piitä 60-kertaisen määrän lehtisalaattiin verrattuna, kalsiumia kolminkertaisen määrän maitoon verrattuna, rautaa seitsenkertaisen määrän pinaattiin verrattuna ja C-vitamiinia viisinkertaisen määrän appelsiiniin verrattuna. Myös maitohorsma sisältää runsaasti C-vitamiinia.
Toivo Rautavaara kuvaa klassikkoteoksessaan Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta nokkosta kaikista luonnonvaraisista kasveistamme tärkeimmäksi ruokakasviksi. Rautavaaran mukaan se on “kaloriarvoltaan saman arvoinen kuin peruna, kaksi kertaa ravitsevampi kuin porkkana ja lähes kolme kertaa viljeltyä pinaattia parempi”.
Onko enää ihme, että koko hortoilu-harrastukseni on aikoinaan lähtenyt liikkeelle juuri nokkosesta!
Suomen luonnossa kasvaa toki muitakin hienoja villivihanneksia ja -yrttejä… ja myrkyllisiäkin kasveja löytyy. Siksi ei saa kerätä mitään, mitä ei varmasti tunnista syötäväksi. Lisäksi osalla syötävistä kasveista on myös lääkinnällisiä vaikutuksia. Näillä yrteillä kannattaa herkutella harvemmin ja vain pieninä annoksina.
Keväällä kerääminen on helpointa, kun nuoret kasvit erottuvat maasta eikä niitä tarvitse etsiä venähtäneen kasvillisuuden joukosta. Lisäksi nuoriin versoihin ei ole vielä ehtinyt kehittyä kitkerän makuisia yhdisteitä.
Kerääjälle ohjeet ovat simppelit:
- Kerää vain niitä kasveja, jotka varmasti tunnet.
- Älä mielellään kerää kaupungista tai isojen teiden vierestä. Varmista, että alue on puhdas.
- Älä kerää tai tallo koko esiintymää – jätä kasvillekin mahdollisuus.
- Älä kerää rauhoitettuja, uhanalaisia tai harvinaisia kasveja.
- Luonnonsuojelualueilta ei saa kerätä kasveja.
Kerätyt kasvit ovat parhaimmillaan saman tien syötyinä. Suurimman osan voikin nauttia sellaisenaan, vaikka suoraan maastossa. Tällä kertaa kokeilin valmistaa vuohenputkipestoa. Käytin peston tekoon ainoastaan nuorta vuohenputkea, mutta pestossa voi käyttää myös useampaa eri kasvia sekaisin. Itse ohje on super helppo: kaikki ainesosat samaan kulhoon ja sauvasekoittimella muusiksi.
Tarvitset vain:
5 dl tuoretta nuorta vuohenputkea
1 dl pinjansiemeniä
1 valkosipulinkynsi
50 g parmesaaniraastetta
loraus oliiviöljyä
suolaa maun mukaan
mustapippuria
Jos haluaa, parmesaaniraasteen voi jättää pois, jolloin pestosta saa vegaanisen. Uskon, että se toimii vallan hyvin ilmankin juustoa. Ainakin omasta pestostani tuli mielettömän hyvää! Sotkin sen pastaan, minkä lisäksi paistoin rinnalle nuoria maitohorsman versoja.
Olen pitkään haaveillut osallistuvani keruutuotepoimijan ja -neuvojan koulutukseen ja opiskelevani kotimaisia villiyrttejä vielä syvemmällä tasolla. Joku lähitulevaisuuden kevät sen vielä teen, sillä villivihannesten keräily on paras aloitus vuoden vehreälle kaudelle!
Lähteet:
Raipala-Cormier, V. 2009. Luontoäidin kotiapteekki – Kasvilääkintä ja luontaishoidot. WSOY. (ISBN: 978-951-0-20985-1)
Rautavaara, T. 1979. Mihin kasvimme kelpaavat – Ruokaa, ryytiä ja rohtoa luonnosta. WSOY. (ISBN: 951-0-08204-X)
Messujen jälkilämmöissä 2: Ehkä merkittävin oivallus, jonka olen tehnyt toipumiseni aikana
Viikonlopun Retkelle-messut antoivat minulle korvaamattoman tunnekokemuksen, jota tuskin olisin pystynyt kokemaan missään muualla. Tämä kokemus avasi silmäni ja vei minut jälleen askelen lähemmäs henkisesti kestävää elämäntapaa.
21.-22.4.2018 Jyväskylän Paviljongissa pidettyjä Retkelle-messuja oli järjestämässä Retkipaikka-blogiyhteisö. Retkipaikka on kotimainen, vuonna 2012 perustettu blogisivusto, joka kokoaa yhteen kotimaiset retkeily- ja vaelluskohteet vaeltajien itsensä kuvaamina. Tähän päivään mennessä Retkipaikasta on tullut Suomen suosituin luontomatkailumedia.
Itse aloin kirjoittaa Retkipaikkaan noin puoli vuotta sitten. Koska kirjoittajat asuvat ympäri Suomea, Retkelle-messut olivat oikeastaan ensimmäinen tilaisuus tavata muita Retkipaikan kirjoittajia.
Monet heistä olivat minulle tuttuja nimeltä ja monella on omakin blogi – toisilla ihan ammattitarkoituksessa. Olen aina ollut huono seuraamaan blogeja – enhän lukenut Retkipaikkaakaan ennen kuin aloin itse kirjoittaa sinne!
En ole kuitenkaan voinut välttyä törmäämästä Terhi Jaakkolan Endorfiininmetsästäjään, Anne ja Heikki Sulanderin Rinkkaputkeen, Upe Nykäsen pitämään Jalkaisin-blogiin tai Minna Jakosuon kirjoittamaan Kuukausi yksin erämaassa -blogiin.
Olikin hurjan hauskaa päästä tapaamaan henkilöt monien tunnettujen ulkoilublogien takaa! Vaikka teen vaellusreissuni mieluummin perheen kesken, tuovat alan tuttavuudet uudenlaista väriä elämäntapaharrastukseen. Lopulta, ulkoilu- ja vaellusblogit ovat osa outdoor-kuplaa, jossa minäkin elän.
Piirit ovat pienet ja suurin osa taisi tuntea toisensa jo entuudestaan. Vaikken itse ollut tavannut porukkaa, koin silti olevani osa tiimiä. Minulle, joka olen aikaisemmin kärsinyt yksinäisyydestä ja laumattomuudesta, tämä oli sanoinkuvaamattoman tärkeää.
Vastaavaa yhteisöllisyyden tunnetta en ole päässyt kokemaan ties kuinka pitkään aikaan. Tunne oli voimaannuttava, minkä lisäksi se antoi oivalluksen.
Minulla on aina ollut tarve näyttää, olla hyvä ja saada tunnustusta. Vanhin unelma, mikä minulla on ollut, on kirjoittaa kirja. Myöhemmin olen muun muassa haaveillut vaihtavani ammattia ja kouluttautuvani näyttelijäksi. Esillä olemisessa on aina ollut jotain minua syvästi kiehtovaa.
Tämä parrasvalojen kaipuu on ollut kuin sitkeä kutina. Se on alati läsnä takaraivossa. Jos joskus sitten olenkin saavuttanut jotain ihailemisen arvoista, raapimisen tarve ei ole suinkaan helpottanut. En olekaan saanut tyydytystä niistä suorituksista, joita olen tehnyt.
Nykyään ymmärrän kaiken tämän kumpuavan pohjimmiltaan hyväksytyksi tulemisen tarpeesta. Koska ihailu on edellä mainituissa tapauksissa kuitenkin saavutuspohjaista, asettaa se vaatimuksia suorittamiselle eikä vahvista pyyteetöntä itsensä hyväksymistä.
Tämän takia yksittäinen suoritus, kuten maratonin juokseminen, kirjan julkaiseminen tai super seuratun blogin kirjoittaminen eivät vastaa tarpeeseen. (En tosin ole tehnyt juuri noista mitään…)
Osaltaan hyväksytyksi tulemisen tarve on ajanut minut haalimaan itselleni hurjan määrän niin pieniä kuin isojakin suoritteita, keikkahommia ja esiintymisiä. Suoritteita, jotka ovat tuottaneet kiirettä, aikapulaa ja stressiä. Välillä ihan liikaa.
Uupuuhan siinä nyt Erkkikin, jos tekee hulluna duunia vähän siellä sun täällä saamatta kuitenkaan sitä palkintoa, mitä tarvitsisi!
Kun vihdoin sain tilaisuuden tavata lukuisia, omissa kirjoissani “kuuluisia” tai ainakin hyvin tunnettuja ihmisiä, tajusin, että olin kadehtinut heistä monia.
Heidän kirjoituksensa ovat kivunneet blogitaivaan tähdiksi ja kirvoittaneet työkeikkoja ja kuuluisuutta myös muissa medioissa. He ovat uskottavia toimijoita “outdoor-skenessä”. Heidän sanansa painaa.
Heikko itsearvostus oli päästänyt ihailun tunteista pintaan vain kateuden. Kateus oli osaltaan pitänyt minut poissa heidän sivuiltaan – aiheuttanut jopa jonkinlaisia halveksunnan ja katkeruuden tunteita.
En halua olla kateellinen ihminen, mutten voi sille mitään. Virheellinen ajattelutapa sai minut näkemään heillä olevan jotain, mitä minäkin epätoivoisesti halusin. Kuuluisuutta, nimeä, uskottavuutta…
Kun sitten puristin heidän kättään, halasin, istuin nuotion äärellä, kilistin, juttelin, nauroin, lähes itkin ja nauroin vielä vähän kovempaa, näin nämä bloggaajat aivan uudessa valossa. Ihmisinä. Persoonina, vahvoina ja haavoittuvaisina.
Vielä suurempi ihmetys oli se, että nämä ihmiset ottivat minut joukkoonsa kuin olisin yksi heistä. Tasavertainen. Minä – Tunturihullun päiväkirjamerkintöjä itsekseni tuherteleva nobody. Olin tästä äärettömän otettu.
Viikonlopun aikana kaikki puhalsivat yhteen hiileen messujen eteen. Olimme omien elämiemme ja blogiemme edustajia, mutta yhdessä olimme jotain enemmän. Sitten tapahtui jotain merkittävää.
Yhtäkkiä sillä, mitä tein, ei ollutkaan merkitystä. Sillä, mitä se antoi kokonaisuudelle, oli merkitystä. Oma osuuteni Retkelle-messuilla tuskin olisi ollut kovin ihmeellinen ilman sitä mielettömän mahtavaa ohjelmarunkoa, jonka osa se oli.
Ymmärsin, ettei minun tarvitse olla kuuluisa tai suosittu. Minun ei myöskään tarvitse haalia itselleni suorituksia kelvatakseni ihmisille. Kunhan tiedän, mihin laumaan kuulun.
Täytyy ehkä harkita vaeltavansa taas joskus vähän suuremmassakin porukassa. Jatkossa saatan vierailla myös laumani blogeissa hieman useammin.
Monet ovat sen jo ääneen sanoneet, mutta sanottakoon se vielä: retkeilevät ihmiset ovat vaan parhaita!
Messujen jälkilämmöissä 1: Luonto-ohjaajan vastuu
Retkelle-messut ovat ohi ja yhteen viikonloppuun käytetty kuukausien valmistelu on jättänyt jälkeensä tyhjiön.
Tunne on hyvin tuttu monista isoista projekteista, joihin on käyttänyt hurjasti aikaa ja energiaa. Hetken aikaa se tilanne on päällä ja sitten kaikki on ohi. Veikkaan, että muutama muukin järjestäjä on saattanut potea alkuviikosta messukrapulaa!
Ajattelin kirjoitella omista tunnelmistani messuviikonlopulta. Lisäksi minulta pyydettiin messuilla pitämäni esityksen lähdeluetteloa, joka on listattuna tämän päivityksen lopussa.
Kumpanakin messupäivänä pidin puheenvuoron otsikolla “Luonnon tutkitut terveysvaikutukset – Kuinka luonto voi parantaa”.
Teema on kiinnostanut minua jo ainakin neljän vuoden ajan – siitä lähtien, kun rajummat uupumuksen merkit hiipivät omaan elämääni. Messujen nuotiopiirissäkin taisin todeta biologin katsomiskannan silloin kääntyneen päälaelleen: kun aikaisemmin huomion alla oli se, miten ihminen vaikuttaa luontoon, nyt on se, miten luonto vaikuttaa ihmiseen.
Kuten esityksenkin aikana sanoin, en ole itse tutkinut luonnon elvyttäviä tai parantavia vaikutuksia kuin korkeintaan omakohtaisesti. En myöskään ole opiskellut alaa, vain lukenut käsiini saamiani teoksia ja tutkimusta aiheesta. Tämä tekeekin minusta lähinnä kokemusasiantuntijan.
Tilanne on kirvoittanut itsessäni kovaa pohdintaa. Kuinka paljon voin väittää tietäväni koko aiheesta?
Itse tiedän, etten läheskään kaikkea. Messuesityksessäni siteerasin uusimpia kirjallisia teoksia ja tutkimuksia sekä muutamaa ekopsykologia. Punaisena lankana toimi kuitenkin oma motivaationi opiskella asiaa.
Motivaationi, joka pohjaa perimmiltään arvoihini ja filosofiaani, jonka mukaan ihmisyhteisöt tarvitsevat monimuotoista, alkuperäistä elinympäristöään, ei pelkästään selviytyäkseen, vaan myös pysyäkseen terveinä.
Kun luonto voi hyvin, ihminen voi hyvin.
Yhteiskuntamme ongelmat ovat moninaisia eikä niitä tokikaan voi selittää yhdellä yksittäisellä syyllä. Sen sijaan niitä voisi ehkä kuvata isoksi verkoksi, jonka solmukohdat ovat elämää ja terveyttä kannattelevia teemoja. Tai pahoinvoinnin palapeliksi, jonka liikkuvat palaset ovat kaikki yhteydessä toisiinsa.
Ympäristöongelmat ovat kuitenkin tämän palapelin kokoamisalusta.
Ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki.
Itselläni muutaman “lenkin” pettäminen aiheutti dominoefektin. Muun muassa haitallisen ajattelutavan myötä haalin itselleni aina vain lisää tekemistä. Tekemisen lisääntyessä kiire ja paineet kasvoivat. Kiireen ja paineiden kasvaessa stressi kasvoi. Stressin kasvaessa omasta hyvinvoinnista huolehtiminen jäi. Hyvinvoinnin jäädessä retuperälle kunto laski, paino nousi ja itsetunto aleni.
Silti koko pahoinvointini ajan elämäni näytti ulospäin eheältä ja hyvältä. Oli koti, parisuhde, kavereita ja omaisuutta – mitä näitä klassikkoja nyt on. Nämä muut lenkit olivatkin kunnossa… Vielä.
Kun pahoinvointi iskee, täytyy pureutua sen ytimeen ja selvittää, mistä se johtuu, jotta osataan hoitaa oikeaa syytä. Hoitovaiheessa luontoyhteyden hyödyntämisestä voi olla apua, sillä kyselytutkimuksissa ihmiset ovat kertoneet rentoutuvansa ja olevansa avoimempia luonnonympäristössä. (Salonen 2010)
Samaten luonnosta on löydettävissä paljon vertauskuvia ja metaforia, joita käytetään esimerkiksi hyväksymis- ja omistautumisterapiassa (HOT).
Luonto voi siis auttaa, mutta tietenkään joka kerta luonto (tai luonnon puute) ei ole sairauden syy eikä se siinä tapauksessa voi olla ainoa lääkekään.
Retkelle-messuilla ohjasin lisäksi ohjelmakodassa vartin mittaisia luontoteemaisia tietoisen hyväksyvän läsnäolon harjoituksia.
Harjoituksia varten olin kerännyt metsästä käpyjä ja keppejä ja muita luonnon elementtejä. “Metsämeditaation” aikana aistimme näitä elementtejä tietoisesti havainnoiden näkö-, tunto- ja hajuaistin kautta.
Totesin minua messuilla haastatelleelle Keskisuomalaisen toimittajalle tietoisen hyväksyvän läsnäolon todellakin tuoneen helpotusta omaan olooni. Mikä ehkä vielä tärkeämpää, se on opettanut havainnoimaan oman jaksamiseni rajoja.
Mutta, kuten Keskisuomalainenkin kirjoitti, on mahdotonta sanoa, mikä toipumisessani on ollut tietoisen läsnäolon harjoittamisen, mikä psykoterapian ja mikä yksinkertaisesti lepäämisen ansiota. (KSML 23.4.2018)
En voi ottaa vastuuta henkilöstä, joka ajattelisi vaikka korvaavansa lääkkeet ja psykoterapian luontomeditaatiolla. En myöskään kehota niin tekemään.
Minkälaista vastuuta luontomeditaation ohjaaja sitten voi ottaa ja minkälaista vastuuta hänen tulee ottaa? Ohjaaja on aina vastuussa ryhmänsä välittömästä turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Lisäksi ohjaaja on vastuussa omasta ohjauksestaan.
Tietoisen läsnäolon harjoituksia vetävä ohjaaja voi ammentaa ideoita ja lähestymistapoja omasta kokemustaustastaan, mutta harjoituksissa on huomioitava osallistujat yksilöinä.
Esimerkiksi Metsämieli-menetelmän ohjenuorissa todetaan jokaisen olevan oman hyvinvointinsa paras asiantuntija. Täten en voi mennä sanomaan, että juuri tämä harjoitus on sinulle parhaaksi! Menetelmän tarkoitus onkin opettaa ihmisiä havainnoimaan omia tarpeitaan itse. Kehittää heidän asiantuntijuuttaan omassa voinnissaan.
En myöskään ole terapeutti, vaikka ohjaamani harjoitukset voisivatkin olla tuttuja terapiasta. En voi ottaa vastuuta esimerkiksi masentuneen ihmisen hoidosta.
Keskisuomalainen kirjoitti minun sanoneen myös: “Läsnäoloharjoitusten avulla itsetuntemukseni on kasvanut. Esimerkiksi, jos on paska olo, pystyn tiedostamaan, mikä ärsyke on sen aiheuttanut ja minkälaisten kaavojen mukaan ajattelu lähtee etenemään itseään vähättelevään suuntaan. Hyväksyn tunteet niitä arvottamatta ja tiedän, että siinä tilanteessa mieli alkaa syöttää itselle ajatuksia, jotka eivät ole totuus.” (KSML 23.4.2018)
Jos tietoisen hyväksyvän läsnäolon harjoituksia ohjaamalla pystyn antamaan ihmisille samankaltaisia oivalluksia, mikä sen parempaa!
Esitykseni kirjallisuusluettelo:
Arvonen, S. 2014. Metsämieli – Luonnollinen menetelmä mielentaitoihin. Metsäkustannus.
Arvonen, S. 2015. Metsämieli – Kehon ja mielen kuntosali. Metsäkustannus.
Cantell, H. (toim.) 2004. Ympäristökasvatuksen käsikirja. PS-kustannus.
Kellert, S.R. & Wilson, E.O. (toim.) 1993. The Biophilia Hypothesis. Island Press.
Leppänen, M. & Pajunen, A. 2017. Terveysmetsä – Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus.
Salonen, K. 2010. Mielen luonto – Eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma. Green Spot.
Tyrväinen, L., Silvennoinen, H., Korpela, K. & Ylen, M. 2007. Luonnon merkitys kaupunkilaisille ja vaikutus psyykkiseen hyvinvointiin. Teoksessa: Luontomatkailu, metsät ja hyvinvointi. Metlan työraportteja 52.
Ulrich, R.S. 1984. View through a window may influence recovery from surgery. Science 224:420-423.
Williams, F. 2017. Metsän parantava voima. Minerva.
Entä jos olisikin aivan uusi tapa nauttia metsästä? – Metsämieliharjoituksilla voi oppia tiedostamaan luonnon hyvinvointivaikutukset
Ryhmä aikuisia istuu metsässä mättäillä hiljaa silmät kiinni. Kuuluu vain tuulen suhina puissa ja ajoittain pikkulinnun päättäväinen piipitys. Hetken päästä ryhmä nousee ja kukin alkaa tutkia lähellä olevaa puuta tai oksaa. Tämä, ehkä jonkun mielestä omituinen näky, on arkipäivää Metsämieli-retkellä.
“Mikä ihmeen Metsämieli? Onko se jotain puunhalailua…”
Lyhyesti tiivistettynä: Metsämieli yhdistää luonnon itsestään latautuvat hyvinvointivaikutukset ammattilaisten käyttämiin mielenharjoituksiin.
Metsämieli-menetelmä pohjaa käsitykseemme siitä, että luonnonympäristö on meille ihmisille luontaisempi ja siten myös terveellisempi ympäristö. Lisäämällä yhtälöön mielentaitojen harjoittaminen saadaan yleistä hyvinvointia vahvistava menetelmä. Käytännössä se on lempeää laskeutumista omaan itseen ympäristön tukemana.
Oma Metsämielipolkuni alkoi tasan vuosi sitten, kun kävin Tampereella Metsämieli-ohjaajakurssin. En muista tarkalleen, mistä olin kuullut Metsämielestä ensimmäisen kerran, mutta aiheeseen tutustuttuani selvää oli, että kurssille oli päästävä!
Oli kevät, kun löysin tämän aivan uuden tavan nauttia metsästä. Sulan maan metsäilykausi oli juuri alkamassa. Ehkä siksikin nyt tippuvat räystäät, hupenevat hanget ja lämpöinen auringonvalo herättävät minussa kaipuun metsään. Luonnon omille mielen poluille.
“Eli siis onko kyse jostain meditoinnista luonnossa?”
Kyllä ja ei. Metsämieli on täysin kotimainen keksintö ja pohjaa tieteellisesti tutkittuun tietoon, vaikkakin siitä on löydettävissä samankaltaisia elementtejä kuin meditoinnista.
Metsämieli on Sirpa Arvosen joitakin vuosia sitten kehittämä menetelmä luonnon hyvinvointivaikutusten valjastamiseksi. Menetelmä pohjaa tutkimustietoon ympäristöpsykologian, positiivisen psykologian, kognitiivisen käyttäytymistieteen ja tietoisuustaitojen aloilta.
Harjoitukset ovat syntyneet käytännön tarpeeseen asiakas- ja ryhmänohjaustyössä. Niitä Arvonen on kehittänyt ja hionut työssään yli 15 vuotta. Kaikki juontaa kuitenkin paljon kauemmas menneisyyteen.
Arvonen kertoo viettäneensä luonnonläheisen lapsuuden ja nuoruuden. Myöhemmin, työssään luontoliikunnan järjestössä ja urheiluopistolla, hän huomasi, kuinka hyvin voimavarakurssit ja kuntoremontit toimivat luonnossa.
Mindfulness-trendin rantautuessa Suomeen Arvonen kertoo tajunneensa, että on harjoittanut tietoista läsnäoloa luonnonympäristössä kuin luonnostaan. Hän halusi kuitenkin selkiyttää ja yksinkertaistaa harjoitteita ja muokata niitä juuri “suomalaiseen mielenlaatuun” sopiviksi. Osin siksi mielentaitojen harjoittelualustaksi valikoituivat juuri metsät.
Aiheesta on syntynyt kaksi kirjaa, Metsämieli – Luonnollinen menetelmä mielentaitoihin (ilm. 2014) ja Metsämieli – Kehon ja mielen kuntosali (ilm. 2015). Lisäksi viime vuonna ilmestyi molemmat kirjat yhdistävä pokkariversio: Metsämieli – Mielen ja kehon taskukirja.
Kirjojen taustalla on halu muistuttaa kaikkia suomalaisia siitä, kuinka lähellä luonto edelleen on ja kuinka se voi pieninäkin annoksina auttaa ylläpitämään voimavaroja.
Arvonen kertoo kirjoissaan, että luonnonympäristössä liikkuva ihminen hyötyy luonnon terveysvaikutuksista harjoitti Metsämieli-menetelmää tai ei.
Miksi sitten tarvitaan erityisiä harjoitteita?
Ajelehdimme yhä poispäin luonnonläheisestä tavasta elää. Mitä vähemmän vietämme aikaamme metsissä, sitä etäisemmiltä ne tuntuvat. Arvosen viesti on, että harjoitukset auttavat tunnistamaan luonnosta automaattisesti saatavat terveyshyödyt ja saattavat näin motivoida paremmin säännölliseen luontoiluun. Eritoten silloin, jos luonto tuntuu itselle vieraalta.
Lisäksi me kaikki hyödymme mielentaitojen harjoittelusta. Hyvät mielentaidot lisäävät joustavuutta ja resilienssiä elämässä, mikä auttaa ennaltaehkäisemään monia huolia ja mielenterveysongelmia.
Metsämieli ei ole ensimmäinen menetelmä, joka yhdistää tunnetut luonnon hyvinvointivaikutukset ja mielenharjoitteet. Klassinen esimerkki on Japanissa kehitetty shinrin yoku – metsäkylpy.
Luontobuumin lyödessä läpi Suomessa on voinut ruveta ohjaamaan läsnäolon harjoituksia luonnossa monella eri nimellä. Metsämindfulness, metsämeditaatio, luontoyhteys, metsään uppoutuminen…
Metsämieli-menetelmässä isketään piirua syvemmälle. Arvonen on ottanut monilla terapeuteilla ja elämäntaitovalmentajilla käytössä olevat harjoitteet ja vienyt ne metsään.
Omassa käytössä Arvonen kehottaa harjoitusten suhteen lempeyteen ja joustavuuteen. “Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa, vaan jokainen päivä ja hetki voi olla harjoituksissa erilainen.” Hänen mukaansa kannattaa myös kysyä itseltään, mikä juuri tällä hetkellä voisi olla itselle hyväksi.
Metsämieli on tarkoitettu omien voimavarojen tunnistamiseen ja latautumiseen luonnossa. Nämä osaltaan ennaltaehkäisevät uupumista hektisessä elämässä. Voiko Metsämielestä kuitenkin olla apua myös jo uupuneille?
“Aistien avaaminen luonnolle ja luontoelementtien ihmettely virkistää ja auttaa viemään ajatuksia pois omasta ahdistuksesta tai huonosta olosta”, Arvonen sanoo. “Näin saa pienen hengähdyshetken omista ajatuksista, jonka jälkeen on helpompi taas punnita omia ajatuksia ja käsitellä tunteita.”
Lisäksi mukavan lempeät ja yksinkertaiset harjoitukset antavat syyn lähteä ulos ja metsään.
“Mutta kyllähän nyt suomalainen osaa mennä metsään ilman mitään harjoituksia!”
Mutta kun ei osaa.
Usein tuntuu, että tarvitsee jonkin erityisen syyn lähteä. Esimerkiksi Metsämieli voi olla se syy.
Ilman “pätevää veruketta” hyvin harvoin tulee lähdettyä kotipihaa tai lähipolkuja pidemmälle. Häpeilemättä myönnän tämän, koska tiedän, etten ole ainoa. Vieläkin harvemmin tulee käytyä oikeassa metsässä.
Siitäkin huolimatta, että tiedämme metsän olevan elintoiminnoillemme kaupunkia luonnollisempi ympäristö. Huolimatta kaikista niistä tutkimuksista, joissa on osoitettu luonnonympäristön kiistattomat edut stressin ja ahdistuksen hallinnassa. Huolimatta siitä, että näiden vaikutusten ilmenemiseen menisi vain muutama kymmenen minuuttia.
Uskon, että myös monelle himoliikkujalle sohvan imu on joskus ylitsepääsemätön.
Myös Arvonen tietää tämän. Siksi hänen kirjassaan on kokonainen osio motivoimisesta.
Vuodentakainen Metsämieli-ohjaajakurssi oli vajaan kuukauden mittainen, Metsämieli-menetelmän taustoihin ja käytäntöön perehdyttävä paketti. Ryhmämme tapasi kahdessa lähipäivässä Pyynikin metsissä harjoituksia ohjaten, minkä lisäksi meidän tuli lukea molemmat Metsämieli-kirjat ja tarkastella omaa ohjaajuuttamme “sparrausparin” kanssa. Välipäivät teimme harjoituksia itsenäisesti.
Kurssin jälkeen olen ohjannut Metsämieli-pohjaista luontomeditaatiota eri ryhmille kaikkina vuodenaikoina ja kaikenlaisessa säässä – sateessa ja paisteessa. Toisinaan olemme lähteneet meloen liikkeelle, joskus kahlanneet umpihangessa.
Oman kokemukseni mukaan menetelmät soveltuvat oikein ohjattuina kaiken ikäisille ryhmille ja haastavuusluokituksensa ansiosta muokkautuvat myös pidempään harrastaneiden tarpeisiin.
Metsämieli on tuonut omaan luonto-osaamiseeni uuden ulottuvuuden – luonnon psykologiset vaikutukset. Se on osaltaan auttanut hidastamaan ja antanut lisää sisältöä myös vaelluksille. Aina ei tarvitse edetä koko ajan vaan voi pysähtyä hetkeksi vaikka vaan tarkkailemaan pilviä tai halaamaan puuta.
Loppujen lopuksi, todellisen ymmärryksen takaa vain omakohtainen kokemus luonnon terveysvaikutuksista.
Haluaisitko kokeilla Metsämieltä itse? Metsämieli-kirjoista löytyy yhteensä yli 100 itse toteutettavaa harjoitusta. Esimerkiksi tämä aistiharjoite:
- Pysähdy metsässä ja tarkastele ympäristöä.
- Keskitä näkö-, kuulo- ja hajuaistisi tarkkailemaan luontoa.
- Kiinnitä koko huomiosi yhteen sinua kiinnostavaan kohteeseen.
- Mitä näet, kuulet, haistat ja tunnet?
- Tarkenna havaintoa ja keskity yhteen aistiin. Jos vaikka katselet puuta, anna katseesi kiertää puu alhaalta ylös, kokonaisuudesta yksityiskohtiin ja yksityiskohdista kokonaisuuteen ja taustalla olevaan maisemaan.
- Pyri pitämään huomiosi pelkässä aistimuksessa.
- Kun tunnistat, että mielesi sanoittaa, selittää tai arvottaa aistimusta, palauta mielesi ystävällisesti takaisin tutkimaan aistimusta ilman sanoja.
- Jatka matkaa ja palauta mieleesi äskeiset aistimukset. Miltä keskittyminen tuntui? Mikä teki siitä helppoa tai vaikeaa? Miltä hetkessä oleminen tuntui?
Postauksen kansikuvana oleva Metsämieli-logo on graafikko Laura Noposen suunnittelema. ©Metsämieli
Mennään Retkelle! – Tai ainakin messuille!
Koko kevään olen odottanut oikeastaan vain yhtä asiaa. Ja se tapahtuu viikon päästä!
Silloin nimittäin on luvassa messuhulinaa Jyväskylän Paviljongissa, kun samaan aikaan pidetään Wemmi-kevätmarkkinat, Metsämme-messut ja Retkelle-messut. Minulla on ollut suuri kunnia tulla pyydetyksi mukaan jälkimmäiseen, joten esiinnyn Retkelle-messujen nuotiopiirissä kumpanakin messupäivänä.
Ja siitä onkin tulossa aikamoinen piiri… Mukana on jo paljon pidempään somemaailmassa ja retkeilyskenessä valtakunnallisella tasolla vaikuttaneita bloggaajia ja retkeilijöitä, kuten Minna “kuukausi yksin erämaassa” Jakosuo ja Jaska “fillaripäiväkirja” Halttunen!
Ohjelman Retkelle-messuille tuottaa Retkipaikka. Käytännössä siis kaikki esiintyjät, allekirjoittanut mukaan lukien, ovat Retkipaikan kirjoittajia. Kaikki esiintyjät ja messujen ohjelman löydät täältä.
Odotan messuja oikeastaan pelkästään innolla, mutta en kiellä, etteikö oma esiintyminen vähän jännittäisi. Ei niin, ettenkö olisi ennen esiintynyt isolle yleisölle – kuuluinhan aikanaan nuorten teatterikerhoon ja esiinnyin mm. Tampere-talon isolla lavalla täydelle salille!
Tällä(kin) kertaa kyse on uskottavuudesta. Tiedänkö tarpeeksi? Voinko sanoa olevani asiantuntija siinä asiassa, josta puhun?
Puhun messuilla luonnon tutkituista terveysvaikutuksista. Kerron mm. siitä, mitä tutkimuksissa on saatu selville, miten vaikutuksia on mitattu, miten tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi psykoterapiassa, toimiiko menetelmä itsehoitona sekä millaiseen ympäristöön kannattaisi hakeutua ja kuinka pitkäksi aikaa.
Messuesitykseni pohjaa vertaisarvioituun tieteelliseen tutkimustietoon. Lisäksi retkeilijöiden ja luonnossa liikkujien voisi sanoa olevan tässä asiassa kokemusasiantuntijoita. Itsekin voin allekirjoittaa kokemukset luonnon hyvinvointivaikutuksista.
Miksi sitten minä? Miksei joku muu? Miksi juuri minun tulisi puhua luonnon terveysvaikutuksista?
Asiasta tuskaillessani kanssaretkipaikkalainen sanoi minulle: “Koska jonkun pitää.” Hän on totta kai oikeassa. Tarvitsemme aiheesta lisää tietoa! Tarvitsemme sitä niin pitkään, kunnes se vaikuttaa päätöksiimme ja muuttaa käyttäytymistämme!
Aihe on itselleni erityisen tärkeä arvomaailmani ja omakohtaisten kokemusteni vuoksi. Lisäksi näen, että heikentyneessä luontoyhteydessä kytee kansanterveydellinen pommi. Pelkään, että ellemme tee asialle mitään, erityisesti mielenterveyden ongelmat tulevat lisääntymään ennennäkemättömällä tavalla.
Marko Leppänen ja Adela Pajunen kirjoittavat viime vuonna julkaistussa Terveysmetsä-kirjassaan luonnon monimuotoisuuden olevan vakavasti uhattuna maailmanlaajuisesti. Tätä ei tarvitse ekologille sen kummemmin kertoa.
Globaalien ongelmien lisäksi monimuotoisuuden väheneminen koskettaa myös lähiympäristöämme. Ehkä hälyttävintä omalla kohdallamme on se, että ympäristön monimuotoisuuden vähetessä laskee myös kehomme sisäinen monimuotoisuus aiheuttaen pitkäaikaisia sairauksia.
Emme pysty irrottamaan itseämme luonnosta. Näinpä vuorovaikutuskontakti lähiluontoon on ja pysyy jokaisella meistä.
Kunnes lähiluonto katoaa…
Mitä meille sitten tapahtuu? Se on mysteeri, johon tutkimukset ovat yrittäneet vastata.
Sitä ja montaa muuta kysymystä tulemme epäilemättä pohtimaan myös messuilla. On varmaa, ettei kukaan meistä tiedä vielä tarpeeksi luonnon ja ihmisen välisistä monimutkaisista mekanismeista. Tässä kohtaa tärkeintä onkin tiedostaa ylipäätään niiden olemassaolo ja omat kokemukset luonnon vaikutuksista.
Kokemukset vaikuttavat tunteisiin, tunteet vaikuttavat toimintaan.
Mistä tietää, kärsiikö itse riittämättömästä luontokontaktista tai sen puutteesta? Miten asfalttiviidakossa voi ylläpitää luontokontaktia? Nämä kysymykset mielessäni lähden rakentamaan messupäivien esitystä.
Puolen tunnin esityksen lisäksi ohjaan tapahtumakodassa kumpanakin päivänä noin vartin mittaisia metsämeditaatioharjoituksia. Harjoitukset soveltuvat kaiken ikäisille eivätkä vaadi aikaisempaa kokemusta tietoisen läsnäolon harjoituksista tai meditoinnista. Harjoitukset ovat helppoja toteuttaa eivätkä ne ole sidoksissa mihinkään elämänkatsomukseen. Pohjaan ne suomalaiseen Metsämieli-menetelmään.
Ai että mihin? No siitä kerron ensi viikolla!
Retkelle-messut järjestetään Jyväskylän Paviljongissa 21.-22.4.2018.
Tapahtuma on avoinna lauantaina klo 10-17 ja sunnuntaina klo 10-16.
Tapahtumaan on vapaa pääsy.
Retkelle-messujen Facebook-sivu.
Oma tapahtumasivuni.
