Author

Sini Malminiemi

Browsing

Älä ainakaan tee näitä virheitä! – 5+1 huonoa tapaa kohdata masentunut

Terveen henkilön on hyvin vaikea ymmärtää masentuneen olotilaa ja siksi läheisen masentuessa oma olo voi olla hyvin avuton. Alla annan muutamia vinkkejä, jotka toivottavasti auttavat ja rohkaisevat kohtaamaan masentuneen.

Kirjoitin edellisessä blogitekstissäni huonosta aamusta masentuneen näkökulmasta. Voin kuvitella kuvaamani tilanteen ulkopuolisen näkökulmasta: toinen on täysin käpertynyt itseensä ja omaan todellisuuteensa – tai ainakin täysin eri todellisuuteen kuin missä sinä olet. “Järkipuheella” ei tunnu olevan minkäänlaista vaikutusta.

Vaikka usein tuntuu siltä, että ulkopuoliset ovat masentuneelle kuin ilmaa, he todellisuudessa harvoin sitä kuitenkaan ovat. Olemme laumaeläimiä ja reagoimme toistemme käyttäytymiseen. Siksi on muutamia asenteita, joita ei kannata ottaa, jos haluaa auttaa synkkyyden syövereissä olevaa laumatoveria.

1. Puoskarointi

“Lähde lenkille, kyllä se olo siitä paranee!”

Tämä on klisee. Ja vaikka liikunnalla on todistettavasti myönteisiä vaikutuksia masennuspotilaisiin, se ei voi olla ainoa neuvosi. Tiedätkö, miksi läheisesi on aallon pohjalla? Oletko kysynyt, mitä hän käy mielessään läpi? Lenkille lähteminen siinä olotilassa ei välttämättä ole edes mahdollista.

Pelkästään lenkkeilemällä masennusta ei myöskään paranneta. Tutkijoiden mukaan masennus voi johtua useista syistä ja niiden perusteella saattaa olla eroteltavissa jopa 12 erilaista masennustyyppiä. Tämän pohjalta on itsestään selvää, etteivät samat neuvot toimi kaikille.

2. Syyllistäminen

“Mutta eihän sinulla oikeasti edes ole mitään syytä olla surullinen.”

Taas toinen klisee. Niin, asun länsimaisessa hyvinvointivaltiossa, jossa olen saanut hyvän kasvatuksen ja ilmaisen koulutuksen kouluruokailuineen. Olen ihan fiksu, osaan lukea, olen korkeasti koulutettu ja hyvässä työnhakupositiossa. Minulla on koti ja perhe.

Kaikki on hyvin. Mitä muuta muka voisin enää toivoa?

Mutta kun ei selvästikään ole. Jopa masentuneen voi olla vaikea saada otetta masennuksesta, koska se ei ole yhtä konkreettista kuin murtunut raaja. Se on kuitenkin erittäin todellista.

Useimmiten masennukselle on olemassa syy, mutta aina nämä syyt eivät ole näkyvissä. Et voi siis varmaksi sanoa, etteikö syytä olisi. Lisäksi, huomauttamalla toiselle, ettei tällä ole syytä olla masentunut tulee samalla syyllistäneeksi tätä. Ei ole syytä on helposti tulkittavissa siten, ettei ole myöskään oikeutta.

Keskustelussa voi toki jutella kaikesta siitä, mikä elämässä on sillä hetkellä ok. Kuitenkin, jotta tällä olisi positiivista vaikutusta, keskustelun tulisi lähteä masentuneesta itsestään.

3. Vähättely

“Karikot ja vastoinkäymiset ovat osa elämää.”

Tietyissä määrin kyllä, mutta jos huono olo on jatkuvaa tai usein toistuvaa ja häiritsee henkilön elämää, ei kyseessä enää ole elämään kuuluva normaali vastoinkäyminen.

Jatkuva masennustila tulisi tunnistaa ja siihen pitäisi hakea apua. Vähättelyn sijaan voit auttaa läheistäsi tunnistamaan oireet ja niiden säännöllisyyden ja pohtia yhdessä, mistä olisi suurin apu.

4. Sättiminen

“Lopettamalla tuon valituksen tulet heti paljon iloisemmaksi!”

Masennus ei ole kiinni päätöksestä. Se ei ole kiinni edes asenteesta. Ei flunssaakaan saa katoamaan sillä, että päättää olla terve. Iloisuuteen kehottaminen on siis vähän sama kuin ehdottaisi raajarikolle estejuoksua. Kehtaisitko tehdä näin?

On normaalia, että oma huoli saattaa ilmetä vihaisuutena. Tämä on hyvä tiedostaa ja ohjata viestintää rakentavampaan suuntaan. Masentunutta läheistäsi ei auta se, että olet vihainen hänelle. Pahimmassa tapauksessa hän ei näe sen takana olevaa huoltasi ja välittämistäsi, vaan syyllistää hiljaa itseään. Näin vuorovaikutuksenne syventää läheisesi tuskaa.

5. Elämän ihanuuden pakkosyöttäminen

“Ystäväni sukulainen kuoli äskettäin. Nyt otat itseäsi niskasta kiinni! Sinun pitäisi nauttia siitä, että olet vielä hengissä!”

On aika groteskia lähteä vertailemaan ihmisten elämiä tai subjektiivista kokemusta siitä keskenään. Samalla, kun puhut masentuneelle elämän iloista, tämä saattaa unelmoida kuolemisesta. Kokemuksenne ovat selkeästi täysin erilaisia. Antaako tämä sinulle oikeuden tuomita toisen näkökulmaa?

Voitte keskustella asiasta ja pyrkiä antamaan toistenne näkemyksille ja kokemuksille tilaa. Voit kertoa läheisellesi, kuinka hänen paha olonsa tekee sinut surulliseksi. Vältä kuitenkin vastuuttamasta häntä. Väsynyt ja tunnollinen ihminen ottaa herkästi vastuulleen myös muiden kokemat tunteet.

Lopuksi ehkä se kaikkein pahin virhe, minkä kukaan voi tehdä, eli…

6. Epäusko ja kieltäminen

“Ei sua mikään vaivaa! Kunhan laiskottelet vaan! Masennus on kuitenkin tekosyy, jotta voisit luistaa työnteosta.”

Harvemmalla on pokkaa sanoa tätä päin naamaa kellekään. Tätä kuitenkin kuulee yllättävän usein sivumennen sanottuna, kun puhutaan “niistä muista muka masentuneista”. Otathan huomioon, että puhuessasi muista ihmisryhmistä seurueeseesi saattaa kuulua kyseisen ihmisryhmän edustaja.

Olen kerran istunut läpi erittäin häiritsevän illallisen, jossa pöytäseurue haukkui mielenterveyspotilaita ja vähätteli heidän avuntarvettaan. Tunnen monta avuntarvitsijaa ja noin puolet tuttavapiiristäni on kohdannut jonkinlaisia mielenterveyden häiriöitä.

Koko illallisen vain istuin. En pystynyt osallistumaan keskusteluun ja puolustamaan näkökulmaani, koska minua yksinkertaisesti vain hävetti kanssaruokailijoiden käytös.

Mitä siis voi tehdä?

 

Voit:

– kysyä masentuneelta, miltä hänestä tuntuu ja mitä hän ajattelee juuri nyt.

– olla hiljaa ja kuunnella.

– antaa tilaa ja hyväksyntää toisen kokemuksille (vaikka osa niistä kauhistuttaisikin sinua, ne ovat kuitenkin todellisuutta hänelle).

– kertoa, ettet ihan täysin voi ymmärtää, mitä hän kokee, mutta haluaisit yrittää.

– kertoa, ettet syytä häntä mistään.

– kertoa, että haluat auttaa ja voit jatkaa kuuntelua niin kauan kuin masentunut haluaa puhua.

– kertoa, että haluaisit etsiä hänelle apua (tarjoudu vaikka soittamaan lääkäriin).

– kertoa, kuinka paljon välität hänestä ja kuinka rakas hän on.

 

Voit myös auttaa ihan tavallisissa päivittäisissä toimissa. Laita aallonpohjassa rypevälle läheisellesi ensiapuna välipalaa, käy hänen puolestaan kaupassa tai lähde kaveriksi ulos.

Tärkeintä on tunnistaa toisen ihmisen yksilöllinen oikeus omaan kokemusmaailmaansa. Torjumisen ja vähättelyn sijaan ole avoimesti ja empaattisesti läsnä ja tukena silloin, kun sitä tarvitaan.

Vielä lopuksi auttajan tärkein ohje:

Pidä huolta itsestäsi.

“Voi ei, olen yhä elossa!” – Tarvitsemme lisää tietoa ja tietoisuutta masennuksesta

Tällä viikolla Suomen Mielenterveysseura ilmoitti tuovansa vihreän tietoisuusnauhan eli Green Ribbonin Suomeen. Mielinauhan myynnillä kerätään varoja mielenterveystyöhön.

En ollut edes tiennyt, että sellainen on olemassa kuin mielinauha. Tähän mennessä kaikista awareness ribboneista (eli tietoisuusnauhoista) Suomessa yleisin näky on ollut Syöpäsäätiön vaaleanpunainen Roosa nauha, jonka tuotoilla tuetaan suomalaista rintasyöpätutkimusta.

Asiasta kiinnostuneena lähdin vähän selvittämään, millaisia tietoisuusnauhoja onkaan olemassa. Wikipedian listaus oli varsin lyhyt. Toinen, minkä löysin, listasi useampia merkityksiä samoille nauhoille. Listassa oli tauteja, joista en ollut aikaisemmin kuullutkaan.

Tietoisuuden tarve on siis loputon. Lisäksi on terveydentiloja, joita on vaikea ymmärtää ilman omakohtaista kokemusta. En esimerkiksi pysty kuvittelemaankaan, miltä syöpää sairastavasta tuntuu.

Samoin saattaa masennuksesta ajatella henkilö, joka ei ole koskaan elämässään ollut masentunut. Masennuksessa ja syövässä on tosin se ero, että jopa syöpää kokemattomat henkilöt ymmärtävät asian vakavuuden ja nykyisin syöpä otetaankin aina vakavasti. Masennusta taas ei suinkaan aina oteta. Vaikka kummallakin voi olla ihmiselämän kannalta kohtalokkaat seuraukset.

Kuva: Pixabay

Miltä masennus sitten tuntuu?

Esimerkiksi tältä:

Sisältövaroitus: henkilökohtainen kuvaus syvän ahdistuksen kokemisesta. Blogi jatkuu seuraavan kuvan jälkeen.

. . .

On taas yksi niistä aamuista, kun herään pettyneenä siihen, että olen yhä elossa. En kuollutkaan yöllä. Jo ensimmäiset ajatukset saavat minut itkemään.

Vallinnutta tunnetta voisi kuvata päänsisäiseksi kivuksi. Se ei ole samanlaista kipua kuin päänsärky tai mikään muukaan särky. Se on kokonaisvaltainen tuntemus siitä, että kaikki on huonosti ja mitään ei ole tehtävissä.

Vaikka tunne ei ole fyysistä kipua, sen tuntee koko kropassa. Kuvittele se kerta, kun sinulla on ollut maailman tuskaisin päänsärky. Kun on tuntunut siltä, että pääsi on räjähtämäisillään sisällä olevasta paineesta. Tai, kun räkätaudissa korviisi on kertynyt niin paljon limaa, että pääsi tuntuu turpoavan. Nyt, laajenna se tunne koko kehoon.

Se on kuin ihon alla oleva paine, joka salpaa hengityksen ja syöttää mieleesi kuvia pahimmista skenaarioista. Jokaisella solullaan on tietoinen siitä, että kaikki on menetetty.

Ajatukset kimpoilevat pään sisässä ja pommittavat aivoja kuin superpallot ja tunteissa vuorottelevat pettymys, suru, pakokauhu, ahdistus, tuska ja pelko. Sillä hetkellä ei ole kykeneväinen ajattelemaan muita kuin itseään ja omaa tilannettaan. Mieli ja kehon hormonit ovat alkukantaisessa selviytymistilassa.

Et voi auttaa.

Masentuneen olo on kaikin tavoin kurja. Kun pään sisäiset “lopun ajat” iskevät, rationaalisella ajattelulla on hyvin vähän valtaa. Ei auta, vaikka muut kuinka sanoisivat, että “kyllä se ohi menee” ja “oot aikaisemminkin pärjännyt” tai “nyt vaan lepäät ja syöt jäätelöä”.

En tiedä, kumpi on pahempaa, se, ettei vointiasi haluta uskoa (“se on vaan laiska!”) vai se, että sitä vähätellään. Uskotellaan, että se on vain ohimenevä vaihe. Ja vaikka olisikin, silloin, kun paniikki kehossa on suurin, vain käsillä olevalla hetkellä on merkitystä.

. . .

Kuva: Pixabay

Tuntuuko vieläkin vaikealta hahmottaa?

Vaikka toisen pahaa oloa tai sen syitä olisi mahdotonta käsittää, se ei silti tarkoita, etteivätkö ne olisi todellisia. Koska olemme niin usein itse kykenemättömiä auttamaan masentuneita läheisimpiämme, tarvitsemme lisää masennukseen liittyvää tutkimusta, tietoa ja käytännön mielenterveystyötä.

Muun muassa Suomen Mielenterveysseuran Mielinauha-keräyksellä kerätään varoja mielenterveyden edistämiseen ja vaikeassa elämäntilanteessa olevien kriisiauttamiseen. Mielinauha on kirkkaan vihreä ja siinä lukee valkoisella “olet tärkeä”.

Se tärkein asia elämässä, jonka muistat maastossa, mutta unohdat kaupungissa

Tärkeintä elämässä on huolehtia itsestään. Jostain syystä itse onnistun siinä paremmin luonnonympäristössä kuin urbaanissa ympäristössä.

Elämämme perusasioita ovat syöminen, juominen, liikkuminen, lepääminen, hengittäminen… Yksinkertaisesti sanottuna: elossa pysyminen. Näiden perustarpeiden oivaltaminen kuuluu retkeilyn lyhyeen oppimäärään.

Aamupalapöytämme Brittein saarten korkeimman huipun, Ben Nevisin naapurissa.

Onko tarpeeksi päällä? Kuinka paljon olen juonut? Missä se pähkinäpussi olikaan? Ensimmäisillä retkillä perustarpeiden ajatteluun käyttää niin paljon aikaa, että lopulta niistä huolehtiminen käy lähes rutiininomaisesti. Itsestään huolen pitäminen on itsestään selvää.

Tiedän kokemuksesta, että mikäli matala mieliala tai kropan kipuilu yllättää maastossa, se todennäköisesti johtuu jonkun perustarpeen täyttämättä jättämisestä. Tällöin myös tapa reagoida oireisiin on selvä: pysähdy, istu alas, pue päälle/riisu vaatekerroksia, syö suklaata, rusinoita, pähkinöitä… ja juo vettä. Hengähdä hetki. Ja se useimmiten auttaa.

Suunnittelematon yöpyminen Skotlannin Ring of Steallilla. Päivä oli venynyt pitkäksi klassisella vuoristoreitillä, kun kiipeämiseen oli mennyt odotettua enemmän aikaa. Omaa jaksamistamme hetken punnittuamme päätimme etsiä leiripaikan ja levätä yön yli. Tämä oli ainoa oikea ratkaisu, sillä seuraavan päivän maasto osoittautui erittäin haastavaksi! Kuva: Riku Malminiemi.

Varhainen toiminta on tärkeää, jottei oireista kehity jotain vakavampaa. Pienestä janosta voi seurata vakavampi kuivuminen. Nälästä totaalinen energiahukka. Palelusta hypotermia. Väsyneistä jäsenistä horjahdus kriittisessä paikassa tai uuvahtaminen tunturiin. Jokainen kokeneempi eränkävijä tietää tämän ja itselleen on luonnollista suoda pysähtyminen ja lepohetki. Jopa pakollista.

Itsekin “muutaman” nestehukan ja yhden ketoositilan retkellä kärsineenä tiedän seuraukset, joita mieluummin välttelen!

Kuokkalan silta Jyväskylässä

Kaupungissa asia tuntuu kuitenkin olevan aivan eri. Jos olen apea tai kiukkuinen, olo on stressaantunut tai ahdistunut, kuinka usein palaan perusasioiden äärelle? Tajuanko tarkastaa, johtuuko olo niistä?

Nolona täytyy myöntää, etten kovinkaan usein.

Entä kuinka usein uhraan ajatuksia perustarpeilleni kiireisessä urbaanissa arjessa? Ovatko perustarpeeni täytetty niin, ettei minua vaani kulman takana nestehukka, nälkä tai uupuminen? Ovatko sinun?

Kuinka moni meistä:

– juo päivän aikana tarpeeksi vettä (n. 2 litraa)?

– syö rauhassa lounaansa?

– antaa kropalle ja aivoille lepoa ja nukkuu tarpeeksi pitkät yöunet?

– antaa sille myös liikuntaa ja ulkoilmaa päivittäin?

Itsestään huolehtiminen ei ole noloa missään tilanteessa. Se ei myöskään ole asia, josta kuuluisi joustaa muiden, muka tärkeämpien, asioiden vuoksi. Eikä se ole monimutkaista. Vaan ylitsepääsemättömän vaikeaa se tuntuu olevan.

10 muistilappua ahdistaviin aamuihin

Tapasin taannoin hyvän ystäväni. Hän kertoi potevansa usein aamuisin huonoa omaatuntoa. Tunnistan tämän tunteen paremmin kuin hyvin. Olen kirjoittanut aamuahdistuksesta aikaisemminkin.

Heräämisen jälkeen ensimmäiset ajatukset koskevat tekemättömiä asioita ja ensimmäinen tunne on epävarmuus. Heti havahtumisesta lähtien pelkäämme epäonnistuvamme. Huono olo voi johtua myös syyllisyydentunnosta. Ajattelemme: “En tee tarpeeksi, joten en ole tarpeeksi.”

Kun ajatuksen sanoo ääneen, ymmärrämme itsekin, kuinka hupsu se on. Tästä seuraa lisää itsesyytöksiä. “Miksi minä ajattelen taas näin!” Tilanne ei helpotu.

Ahdistuksen iskiessä on tärkeää pysähtyä tiedostamaan tilanne. Omia ajatuksiaan ei tarvitse arvottaa, vaan niihin voi suhtautua kuin ajelehtiviin poutapilviin taivaalla…

…joista jotkut saattavat tuoda mukanaan sateen.

Tänäkin aamuna minulla oli mielessäni pitkä to do -lista. Tiedän, että illalla se tulee todennäköisesti olemaan yhtä pitkä. Se ei johdu siitä, etteikö se päivän mittaan lyhenisi. Se johtuu siitä, että iltaan mennessä olen keksinyt siihen yhtä monta juttua lisää.

Listojen pituudet eivät siis kerro tehottomuudestani. Ne kertovat mielikuvituksestani.

Näistä ajatuksista inspiroituneena kokosin 10 muistilappua ahdistaviin aamuihin. Kuvat ovat omiani, samoin tekstit, ja muistilappujen ulkoasu on editoitu canva.com-sivustolla. Muistilappuja saa käyttää ja jakaa, kunhan mainitsee tekijän!

Kun ahdistus iskee, ihan ensiksi…

Muistuta itseäsi siitä, että…

Voisiko olla niin, että…

Koska joka tapauksessa…

Muista, että…

Tiedät itsekin, että…

Mutta mitä muihin hyviin puoliisi tulee…

Siksi onkin tärkeää, että tiedostat, että…

Lopulta…

Siispä…

Kuvahaun tulos haulle heart Ihanaa loppuviikkoa kaikille! Kuvahaun tulos haulle heart

Vaeltaja, älä suorita! Suunnittele!

Olen suorittaja, tiedän ja myönnän sen. Varsinkin näin keväisin kiire ja työtuntien määrä tuntuvat kasvavan lisääntyvän valon myötä. Tällöinkin tulisi muistaa budjetoida aikaa myös pysähtyneisyydelle. Voi vaikka muistella hetken menneitä vaellusreissuja.

Vaeltaminen ja luonnossa oleminen ovat muutenkin mahtava tapa irtautua arjen pyörityksestä, deadlineista ja to do -listoista. Luonnossa retkeilyyn liitetään rauha, hiljaisuus ja kiireettömyys, jolloin pois jäävät stressi ja itsensä pakottaminen. Mutta onko se sittenkään niin helppoa? Osaammeko olla suorittamatta retkellä?

Monelle pitkän erämaavaelluksen tekeminen on mahdollista vain kerran vuodessa, jolloin lomasta halutaan luonnollisesti ottaa kaikki irti. Tällöin vaelluslomastakin voi tulla suoritus. Yrittämällä toteuttaa maastossa kaikki mahdollinen keikasta jää helposti kiireinen ja pettynyt maku.

Itse löysin liiallisen suorittamisen vastalääkkeen – ironista kyllä – suunnittelusta. Jokaiselle reissulle voi asettaa esimerkiksi jonkin teeman, johon keskittyä. Tällöin ylimääräinen härvääminen maastossa jää pois.

Minkälaisia teemat voisivat sitten olla? Yhdet haluavat keskittyä retkillään puhtaasti luonnosta nauttimiseen, mieluiten muutoin kuin kameran linssin läpi. Toisilla on tavoite kävellä tietty reitti tiukassa aikataulussa. Kolmannet pystyttävät tukikohdan koko reissun ajaksi ja kalastavat tai metsästävät leiristä käsin. Kukin tyylillään. Kun vuorokaudessa on rajattu määrä tunteja ja iso osa menee perusrutiineihin, kannattaa miettiä, mitä muuta maastossa edes haluaa – tai jaksaa – tehdä.

Oikeaa teemaa miettiessä kannattaa omien fiilisten lisäksi tutustua vaelluskohteeseen alueen nettisivujen, karttojen, teosten, keskustelupalstojen, paikallisten ihmisten tai vaikka Wikipedian kautta.

Mitä pakata mukaan ja mitä jättää pois, kun pakolliset varusteet ovat jo vieneet oman tilansa?

Ehkä suurin plussa teeman valinnassa on kamojen rajaaminen. Kuinka monta kertaa olet miettinyt, miten voisit keventää kannettavaa/vedettävää kuormaa jo ennen vaellukselle lähtöä? Minä olen. Aika monta kertaa.

Siltikin on aika usein käynyt niin, että kaikesta grammanviilauksesta huolimatta rinkka on ylitäysi ja lumikengät ja pilkit pursuavat ulos ahkiosta. Olen muutamaan otteeseen ollut “koetaan kaikki” -vaelluksella, jossa rinkat muistuttivat enemmän joulukuusia.

Yhden tällaisen reissun käpyttelimme kolme vuotta sitten. Teimme mieheni kanssa elokuisen vaelluksen Hammastunturin erämaahan, mistä olen kirjoittanut jutun Retkipaikkaan. Meillä oli matkassamme täydellinen rinkkavarustus viikon edestä erämaaolosuhteisiin, kalastusvälineet, kamera ja ties kuinka monta objektiivia. Kaikkea ei kuitenkaan pysty tai kannata toteuttaa kaikkialla, kuten saimme huomata…

Sittemmin retkien tarkempi teemoittelu on antanut helpotusta myös varustevyöryyn. Kun tietää lähtevänsä puhtaasti valokuvaamaan, ei kalavehkeitä tarvitse pakata mukaan. Retkellä kuin retkellä tarpeelliset välineet vievät jo itsessään niin paljon tilaa, että on helpotus voida jättää suosiolla jotain ylimääräistä pois.

Kuinkahan monta

raskasta reppua

onkaan kannettu kairaan.

Kuinkahan monta kevyttä rinkkaa

täynnään lintua hirven lihaa

siikaa harria tammakoita

hillaa – ja hiljaisuutta

onkaan kannettu kairasta kotiin.

 – Veikko Haakana

Metsänvihreää ja kullankeltaista – Luonnonväriterapiaa sipulilaarista

Lankojen ja tekstiilien värjääminen käsin on yksi kiehtovimmista kädentaidoista. Taito on ikivanha: vanhin merkintä vaatteiden värjäyksestä on yli 4,5 tuhatta vuotta vanha.

Sukkalankoja itse värjätessä harjoittaa siis muinaista käsityömenetelmää, jolla pääsee askeleen lähemmäs esi-isiemme elämäntapaa. Värjärin ilona ovat usein kotoisesti poksuva tuli hellassa, mystisesti porisevat “noidankattilat” ja monenkirjavat lopputulokset. Lankojen värjäys onkin varsinaista väriterapiaa!

Vielä kun värin lähteenä käyttää kotimaisia kasveja, saa kaupan päälle ulkoilua kasvien keruun merkeissä. Lopputulos on silloin myös luonnonmukainen ja luonnonkasvien värit ihanan maanläheisiä.

Keruuretken lisäksi itse kasvivärjäys on löytöretki, sillä koskaan et voi varmaksi tietää, minkälainen lanka padasta lopulta nousee. Luonnonvärien hyvä puoli on se, että ne toimivat lähes poikkeuksetta yhdessä, oli lopputulos mikä tahansa.

Luonnon omilla väriaineilla värjättyjä valmiita lankakeriä

Suurin osa kasvivärjäreistä värjää kesällä, kun aineksia on saatavilla, mutta tarvittaessa niitä löytää myös kaupan hevi-osastolta. Puna- ja keltasipulit ovat omia suosikkejani, koska niistä saa ihanan kirkkaita ja kestäviä värejä. Punasipuli antaa metsänvihreää ja keltasipuli lämpimän keltaista tai oranssia väriä. Ennen värjäyksiä käynkin tonkimassa markettien sipulilaarit tyhjiksi kuivista sipulinkuorista. Kuinkahan monta kertaa muut asiakkaat ovat luulleet minua kylähulluksi, kun olen siellä kykkinyt!

Värjäyksen vaatiman ajan vuoksi useimmat värjäävät isomman satsin kerralla. Tämä vaatii ison kattilan, esimerkiksi vanhan suurtalouskeittiön kattilan. Ehkä ihanteellisin ratkaisu suuren lankamäärän värjäämiseen on käytöstä poistettu saunan vesipata. Huomaa, että värjäysprojekti värjää myös kattilan.

Lankojen värjääminen itse on loppujen lopuksi hyvin simppeliä joskin aikaa vievää hommaa. Värjäystä varten kannattaa varata koko päivä. Palkinnoksi saa kauniin värisiä keriä ja käsitöitä! Alla annan yhdenlaiset ohjeet kotivärjärille.

Lankoja voi värjätä sisällä tai ulkona. Tässä noitapadat porisevat mökin puuhellalla.

Tarvikkeet, joita tarvitset

– värjättävää lankaa (valkoista tai vaalean harmaata)

– värikasveja

– puretusainetta (esim. alunaa)

– ison padan

– kauhan sekoitukseen

– keittiövaa’an

– mittakipon

– lämpömittarin

– ämpärin

– siivilän

– kepin (kepin pituus padan leveyden mukaan)

– lankaa pasma- ja haltialangoiksi (esim. kalastajanlankaa)

– mietoa saippuaa

– etikkaa

Tarvikkeita rivissä

Langan esikäsittely

Punnitse ja vyyhteä lanka kerältä käyttäen esim. tuolin selkänojaa, ympäri käännetyn jakkaran jalkoja tai apurin käsiä. Jos lanka on tullut suoraan tuottajalta ja se tuntuu rasvaiselta, se kannattaa aluksi pestä miedolla saippualla.

Sido lopuksi langanpäät yhteen ja sido vyyhti muutamasta kohtaa pasmalangoilla, jotta langat pysyvät selkeänä vyyhtinä eivätkä mene keskenään sekaisin. Keppiin vyyhti sidotaan roikkumaan haltialangalla.

Jos vyyhteät langan jakkaran jalkojen avulla, varo, ettei vyyhdistä tule liian tiukkaa.

Väriliemen valmistus

Punnitse ja tarvittaessa pilko ja murskaa värikasvi pienemmäksi. Kuivaa kasvinosaa tarvitsee noin 1:1 langan kuivapainosta. Laita kasvit pataan runsaaseen veteen ja keitä hiljaksiin 2-3 tuntia. Hämmennä keitosta välillä.

Keltasipulin kuoret kattilassa

Väriliemen voi keittää kaasu- tai sähköhellalla, mutta perinteisin (ja energiaa säästävin) tapa on keittää liemet tulella, joko ulkona avotulella tai sisällä puuhellalla. Jos keität värilientä tulella, muista pitää tulta yllä koko ajan!

Lankojen lisäys

Kun väriliemi on keittynyt tarpeeksi, ota se pois tulelta ja siivilöi kasvinosat pois. Kasvit voit laittaa biojätteeseen, kun taas liemi kaadetaan takaisin kattilaan. Anna väriliemen jäähtyä noin 30 asteeseen.

Väriliemen siivilöintiä

Tällä välin kastele langat läpikotaisin kädenlämpöisessä vedessä ämpärissä. Laske kepistä haltialangalla roikkuvat, märät langat väriliemeen niin, että ne jäävät kokonaan pinnan alle.

Siivilöinnistä jäljelle jääneet sipulinkuoret voi viedä biojätteeseen.

Aseta keppi poikittain padan päälle. Näin et hukkaa lankoja pataan.

Kaksi vyyhtiä roikkumassa haltialangoista väriliemessä

Puretusaineen lisääminen

Puretusaine avaa langan kuituja ja edistää värin sitoutumista lankaan. Ilman puretetta langat eivät välttämättä värjäydy tai väri ei ole kestävä. Punnitse puretusaine mittakipossa. Jos käytät alunaa puretteena, tarvitset sitä 10 % värjättävien lankojen kuivapainosta.

Aluna on myrkyllinen alumiinin ja kaliumin kaksoissuola, jota saa ostettua apteekista. Alunaa lisättäessä nosta väriliemen lämpötilaa 40 asteeseen ja sekoita purete liemeen.

Värjäysvaihe

Nosta lankaliemen lämpötilaa hitaasti 80 asteeseen ja anna muhia siinä noin tunnin ajan. Voit välillä varovasti huljutella lankoja kattilassa. On tärkeää, ettet anna lankojen kiehua, ettei langan villa vahingossa huovutu. Tarkkaile siis liemen lämpötilaa ja tulipesää. Lopuksi ota kattila tulelta ja anna lankojen jäähtyä väriliemessä vaikka yön yli.

Liemen lämpötila ei saisi värjäysvaiheessa ylittää 80:aa astetta.

Lopuksi

Huuhtele värjätyt langat etikalla, pese ne huolellisesti ja ripusta kuivumaan. Hävitä väriliemi kaatamalla viemäriin tai säilö uusia värjäyksiä varten.

Sipulivärjäyksen tulos: kirkkaita mohairlankakeriä vaikka huivia varten!

Vaeltajan psykologinen testi – Yksin retkeilevä joutuu kohtaamaan itsensä uudella tavalla

Mikään ei ole opettanut minulle itsestäni enempää vaeltajana kuin ensimmäinen yksinvaellukseni. Kun maastossa on liikkeellä yksin, omat taidot laitetaan armotta testiin. Soolovaelluksen suurin anti (ja tuska) kuitenkin on, ettet voi enää paeta itseäsi.

Ensimmäinen soolovaellukseni tapahtui haastavammissa oloissa kuin mikä ehkä olisi ollut järkevää. Vaelsin Islannissa. Vieraassa maassa ja vielä suht kylmänä vuodenaikana.

Vaelluskursseillani olen opettanut, että yksi tärkeimmistä (ja ainakin alkuun pakollisista) turvavarusteista on vaellustoveri. En siis voi ottaa vastuuta siitä, milloin joku muu on valmis vaeltamaan yksikseen.

Tässä blogitekstissä en myöskään aio eritellä, minkälaisia taitoja tai valmisteluja soolovaellukselle lähteminen vaatii. Siitä voi lukea esimerkiksi täältä. Sen sijaan haluan nostaa esille soolovaeltamisen psykologisen puolen. Sen pikkuseikan, josta sinua ei varoitettu.

Alkumatkasta kohtaamani islanninhevoset olivat erittäin kiinnostuneita yksinäisestä kulkijasta.

Pakotettu kohtaamaan päänsisäinen maailma

Kun puhutaan soolovaeltamisesta, puhe tuntuu pyörivän enimmäkseen turvallisuuskysymyksissä. Yhtä olennainen kysymys on: osaanko olla itseni kanssa?

Sen lisäksi, että vaellustoveri on korvaamaton turvavaruste, hän muuttaa vaelluksen psykologista luonnetta. Kun ei ole ketään, kelle jutella, on aikaa havainnoida omaa ajatuksenjuoksua. Ympäröivän maailman lisäksi vaeltajalle avautuu oman mielen maailma. Ensimmäisellä kerralla se saattaa olla jopa pelottava kokemus!

Matkakumppanin puuttuessa myös tunteiden huomioimiselle jää enemmän tilaa. Kulkija saattaa käydä läpi tuntemuksia, joita ei ole aikaisemmin huomannut tai kokenut ollenkaan. Omalla yksinvaelluksellani elin koko tunteiden kirjon pelosta ja epäröinnistä ihastukseen.

Geotermistä aluetta

Öisin nukuin korvatulpat korvissani, jotta en olisi säpsähdellyt vähäisimpiäkin ääniä. Toisaalta sitten löytäessäni täydellisen leiripaikan tai taitettuani pitkän päivämatkan suunnitellusti saatoin tuntea rajatonta riemua ja ylpeyttä itsestäni.

Eräs mieleenpainuvimmista kokemuksista oli henkeäsalpaavan maiseman paljastuminen mäennyppylän takaa. Jälkikäteen yritin etsiä sanaa kuvaamaan, mitä tunsin, mutten löytänyt sellaista. Tunne oli hyvin aito ja äkillinen ja lähes liian suuri yhden ihmisen käsiteltäväksi. Juuri silloin olisinkin toivonut voivani jakaa hetken jonkun kanssa. Kertoa, mitä koin.

Toisaalta tunsin myös aivan erityistä etuoikeutta, kun sain nähdä sen kaiken ylhäisessä yksinäisyydessä. Täällä minä koen jotain aivan ainutlaatuista, mitä muut eivät! Hetki oli minun omani ja tuona hetkenä oivalsin täsmälleen, mitä Nuuskamuikkunen tarkoittaa sanoessaan “minä omistan kaiken mitä näen ja mistä pidän” (Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti).

Näkymää laavakentälle

Vaelluskaveri tuo seuraa ja tekemistä. Yksinkin liikkeellä ollessa riittää paljon ulkopuolista ihmeteltävää, mutta tyhjyys iskee viimeistään leirissä. Vaelluspäivän päätteeksi huomasin, ettei teltan pystytyksen jälkeen oikeastaan ollut mitään puuhattavaa. Jos olisin ollut liikkeellä ystävän kanssa, olisimme todennäköisesti istuneet iltaa jutustellen päivän tapahtumista.

Huomionsa upottaa helposti mieluummin käsillä olevaan puuhaan kuin itsensä kuunteluun. Kun tilaa omille ajatuksille viimein olisi, uskallammeko kuunnella niitä? Yksinäisellä vaelluksellani ryömin iltaisin mahdollisimman nopeasti telttaan valmistautumaan unille. Tajusin, että jollei minulla ole koko ajan jotain tekemistä, mieleni alkaa kertoa minulle kummitustarinoita.

Klassinen neuvo olisi “ajatella jotain iloista”. Tällöin kuitenkin pakenemme oman mielemme tuotoksia. Miksi emme voisi kohdata niitä tuomitsematta? (Lisäksi ajatukset saattavat usein olla hyvin sitkeitä.)

Väsynyt vaeltaja iltapuuhissa

Olennaista näiden ajatusten kanssa on hahmottaa, mitkä niistä ovat realistisia tapahtumia. Pelottavimpienkin ajatusten kanssa voi tulla toimeen, kun opettelee tarkastelemaan niitä ulkoa päin eikä antaudu niiden valtaan. Niihin voi esimerkiksi suhtautua samoin kuin suhtautuisi vaellustoverin esittämiin kysymyksiin.

Välillä huomasin, etten edes pelkää ajatuksia niin paljon kuin omaa mielikuvitustani! Kun uskaltautuu tarkastelemaan ajatusten virtaa, tutustuu oman mielensä toimintaan. Kerta kerralta oppii tunnistamaan, miten oma pää toimii ja reagoi, mikä saattaa osaltaan vähentää pelkoa.

Keilir-tulivuori

Valtaa ja vapautta

Yksin kulkeminen ei tarkoita, että olisi yksinäinen. Tai sitä, että omat ajatukset olisivat ympäri vuorokauden soiva talk show. Matkakumppanin sijaan saattaa kokea tiiviimpää yhteyttä ympäröivään luontoon.

Hiljainen vaellus tarjoilee uudenlaisen äänimaiseman. Vaelluksellani ihmettelin mm. Keski-Atlantin selänteen huipulla ulisevaa tuulta, joka kuulosti lentoon lähtevältä suihkukoneelta. Löysin pienten laaksojen rikkumattoman hiljaisuuden ja kuulin meren äänen jo kauan ennen kuin näin sen.

Jos olisin uppoutunut keskusteluun jonkun kanssa, olisin tuskin huomannut näitä. Perinteisistä taustaäänistä tuli minulle ensisijaisia ääniä.

Soolovaelluksellani näin ehkä täydellisimmän auringonlaskun ikinä.

Yksin vaeltaessa kokee uudenlaista vapautta ja valtaa tehdä päätöksiä. Kun pysähdyin pitämään taukoa, minun ei tarvinnut kysyä kenenkään mielipidettä. Sain pysähtyä juuri silloin ja juuri siinä ja juuri niin pitkäksi aikaa kuin minusta tuntui hyvältä. Omien valintojen toteutuminen ja yrityksissä onnistuminen tukevat itsetuntoa ja vahvistavat itsenäisyyttä.

Tällä vaelluksella opin luottamaan näihin valintoihin ja kuuntelemaan omia tarpeitani. Kun kukaan muu ei ole huolehtimassa hyvinvoinnistasi, se jää täysin omalle vastuullesi. Suomalla itsellesi ansaitun karkkitauon, harjoitat samalla lempeyttä ja armeliaisuutta itseäsi kohtaan.

Garðurin majakka

Myös usko itseen pystyvänä yksinvaeltajana kasvoi. Nappiin menneen päivän jälkeen pystyin sanomaan itselleni: “Sinä osaat.”

Ei liene ihme, että soolovaellus on suurin yksittäinen itsetuntemusta ja -luottamusta rakentanut kokemus elämässäni. Sanotaan, että paras tapa tutustua toiseen ihmiseen on yhteinen vaellus erämaassa. Miksei se olisi tehokkain tapa kohdata myös itsensä.

Aamusta epätoivoon – Todellinen syy siihen, miksi myöhään nukkumisesta tulee huono olo

Oletko koskaan miettinyt, miksi toiset päivät ovat onnistuneita ja toiset ovat tuhoon tuomittuja jo heti aamusta? Mitä tarkoittaa “väärällä jalalla nouseminen”?

Moni masennuksesta kärsivä on varmasti huomannut, että saattaa kokea niin sanottuja aallonpohjia herkemmin tiettyyn aikaan vuorokaudesta. Toisilla melankolinen mieliala iskee iltaisin, toisilla aamuisin. Itse kuulun jälkimmäiseen sakkiin.

Kun alakulo löytää sinut heti aamusta, se saattaa kestää pitkään ja viedä mukanaan koko päivän. Harvemmin sitä kuitenkaan tietää heti silmät avattuaan, että tästä päivästä ei tule mitään, vaan alakulo kehittyy vaihe vaiheelta aamutoimien ja -ajatusten ohessa. Tein havaintoja omasta aamustani ja löysin yhden selkeän ajatusketjun.

(aamumafia + some) x huono itsetunto = stressi ja ahdistus

Minulla on ollut tapana nukkua aamuisin pitkään, koska se on osa minulle luontaista päivärytmiä. Saan sopeutettua vuorokausirytmini millaiseksi vain, mutta vapaapäivinä se palautuu itsestään takaisin omaan uomaansa. Olen iltaihminen ja luovimmillani iltakymmenen jälkeen. Iltaisin saatan saada tarmonpuuskan, jota olisi sääli olla hyödyntämättä. Korvaan menetetyn yöunen nukkumalla aamulla pidempään.

Aamunukkumisesta seuraa syyllisyyden tunne. Silloinkin, kun päivälle ei ole aikataulutettua menoa, mieltäni vaivaa pakonomainen ajatus: pitäisi herätä aikaisemmin. Miksi? Siksi, koska yhteiskunnassamme pitkään nukkuminen on suoraan laiskuuden osoitus. Ajatus on toki absurdi ja virheellinen, mutta miettikäämme sitä hetki. Aikaisin aamulla herääminen ja töihin meneminen ovat agraariyhteiskunnan peruja ja normi tässä työtä palvovassa kulttuurissa.

Täällä asuessamme olemme kulttuurimme uhreja, mutta ei pidä uskotella itselleen, että suomalainen rytmi tehdä töitä ja elää elämäänsä on ainoa maailmassa. Esimerkiksi Espanjassa päivän työt tyypillisesti alkavat myöhemmin ja iltapäivällä vietetään siesta, jonka jälkeen palataan vielä töihin. Arkipäivänä ihmiset saattavat istua iltaa ulkona meidän näkökulmastamme myöhään yöhön.

“Meillä on tämä aamumafia”, myös aikaisista herätyksistä kärsivä ystäväni tapaa todeta. Pitää herätä kukonlaulun aikaan pirteänä ja tomerana ja saada paljon aikaiseksi jo ennen ensimmäistä ruokataukoa. Kaikki nämä hyveet iskostetaan mieliimme joka suunnasta tulevilla hienovaraisilla vihjeillä. Ja joskus vähemmän hienovaraisilla. Olen nimittäin saanut myöhään nukkumisesta vitsikkäitä kommentteja myös työpaikallani, jossa kävin iltavuorossa.

Koska koen syyllisyyttä myöhään heräämisestä, minulla on jo valmiiksi pieni stressi noustessani ylös. Mietin, kuinka pitkään muu maailma on jo ollut hereillä sekä minkälaisessa rytmissä lähimmäiseni, aamuvuorossa työtä tekevät ihmiset elävät ja missä vaiheessa päivärytmiä he nyt ovat. Yritän kiireessä saada kurottua tätä aikaeroa kiinni. Ensimmäiset ajatukseni aamuisin ovat “täytyy tehdä sitä” ja “pakko tehdä tätä”.

Seuraavaksi avaan Facebookin ja selaan aamun kuulumiset somessa, mikä pahentaa oloani entisestään. Ihmiset päivittelevät omasta työnteostaan tai tehokkaasta arjestaan ja on vaikea olla vertaamatta itseään muihin. “Voi kun väsytti tänään aamupalaverissa, kun piti nousta ennen seitsemää! Ajatuskin takkuaa koko ajan…”, päivittää yksi kaveri. Olenko kateellinen jo aamuväsymyksestäkin?!

Tämän seurauksena alan yleensä ajatella omia saavutuksiani elämässä ja stressin ja ahdistuksen kierre syvenee entisestään. Koen, etten ole saavuttanut mitään järkevää tai suorittanut tarpeeksi. Joka päivä pitäisi olla aktiivisesti tekemässä jotain hyödyllistä itsensä, muiden tai unelmiensa eteen ja minä vain nukkua pussutan – karkeasti ilmaistuna. Tällä tavalla en ainakaan edistä omien tavoitteiden täyttymistä.

Esitän havaintoni yhtälönä: (aamumafia + some) x huono itsetunto = stressi ja ahdistus. Tiedän, etten ole ainoa asian kanssa painiva. Mitä tilanteelle sitten pitäisi tehdä? Asiaa pohdiskeltuani laadin itselleni, ainakin näin aluksi, yksinkertaiset ohjenuorat aamuihin.

 

Sääntö numero 1:

Nuku niin pitkään kuin unta tarvitset ja, jos se sopii sinulle, ala pikkuhiljaa hivuttaa unirytmiä aikaisemmaksi. Mutta vain silloin, jos siihen on oikeaa tarvetta! Oikea tarve voi olla esimerkiksi se, että voit silloin terveemmin. Älä laita herätyskelloa soimaan muiden mielipiteiden takia. Tarkkaile myös unen määrää ja laatua (liian paljon unta on yhtä huono kuin liian vähän).

 

Sääntö numero 2:

Pidä some kiinni aamuisin. Ensimmäisenä tekonasi, älä mene Facebookiin, vaikka kuinka kiinnostaisi. Toistan: älä mene Facebookiin.

 

Sääntö numero 3:

Huolehdi omista tarpeistasi. Käy vessassa, pukeudu, syö aamiaista, juo tarpeeksi vettä. Hengitä.

Elämäntapamuutos ja luontosuhteen hoitaminen – luonnollinen apu masennukseen?

Masennuksesta puhutaan sairautena, jonka oireita voivat olla muun muassa unettomuus, ruokahaluttomuus, apea mieliala tai heikentynyt omanarvontunto. Mutta mitä jos masennus ei olekaan sairaus vaan oire?

Masennus on kuin ansa, joka kahlitsee mielen ja halvaannuttaa elämän. Monille mielenterveysongelmien syövereissä pyöriskeleville ainoa toivon pilkahdus on lupaus siitä, että tilanteeseen voi tulla muutos. Mutta mitä jos sairaus onkin oireilua nykyisestä elämäntavastamme? Mikäli tätä ei oivalleta, löydämme itsemme pian uudestaan lääkärin vastaanotolta.

Terveysselvitysten mukaan raaka totuus on, että noin puolet masennuspotilaista sairastuu masennukseen toistamiseen. Maailman terveysjärjestö WHO:n arvion mukaan masennuksesta tulee toiseksi pahin terveyshaitta koko maailmassa kahden vuoden sisällä.

Talvinen tähtiyö Lapin erämaassa

Yhteisöissämme kytee mielenterveyspommi. Onko meillä resursseja vastata siihen ja mitä siitä seuraa? Kliinisen psykologian professori Mark Williams ja toimittaja Danny Penman ovat esittäneet uudessa kirjassaan huolensa jopa masennuksen normalisoitumisesta.

Jos masennus on seurausta epäterveellisestä tai vääränlaisesta elämäntavasta, mikä siinä mättää?

Poroja Pöyrisjärven erämaassa 2016

Aiemmassa päivityksessäni kirjoitin, kuinka opimme suorittamaan pienestä pitäen. Aikuisinakin pidämme yllä tätä kulttuuria, vaikka sisimmässämme tiedämme, että alati kiihtyvän ja tavoitteellisen elämän tuottama stressi ennen pitkää sairastuttaa meidät. Kirjassaan Mielimatka Katja Liuksiala ja Anssi Orrenmaa esittävät lisäksi, että esimerkiksi luontodeprivaatiolla on yhteys masennusherkkyyteen.

Stressiä ja kiirettä pakoilemme väliaikaisiin ratkaisuihin tai hoidamme oiretta muuttamatta elämässämme oikeastaan yhtään mitään. Luonnollisesti saatavan liikunnan puuttuessa taas kehittelemme keinotekoisia, mahdollisimman tehokkaita ja optimoituja tapoja pitää kehomme kunnossa. Lisäksi kaikki tämä voi tapahtua neljän seinän sisällä – kaukana ihmisen luonnollisesta liikuntaympäristöstä.

Ihmiset liikkuvat luonnossa ja ovat kontaktissa luonnonympäristöön yhä vähemmän. Puhutaan luontosuhteen katoamisesta. Se ei kuitenkaan ole mikään väliaikainen suhde, jonka pystyy hukkaamaan, sillä luontosuhde on paljon muutakin kuin marjanpoimintaa tai puiden halailua.

Se on kumpaankin suuntaan kulkeva vuorovaikutus. Ihminen on osa luontoa siinä missä muutkin elolliset olennot ja täysin riippuvainen sen antimista. Ihminen vaikuttaa olemassaolollaan ja teoillaan luonnon kiertokulkuun, mutta myös luonto vaikuttaa ihmiseen.

Sanotaan, että ihmiset ovat etääntymässä luonnosta ja se voikin olla totta. Kuitenkin, niin kauan kuin ei selviä hengissä ilman ravintoa, vettä ja happea, omaa luontosuhdettaan ei pysty katkaisemaan.

Veden päällä liikkuminen tarjoaa uudenlaista näkökulmaa maalla retkeilevälle. Melontakuva Isojärven kansallispuistosta 2012.

Luontoa on myös meissä itsessämme: suolistossamme ja ihollamme asuu tutkimaton, rikas mikrobikasvusto, jota ilman emme tule toimeen. Luontosuhde on siis erottamaton ja pysyvä osa meitä. Tämän ymmärtäminen on avain tietoisen, kestävän luontosuhteen rakentamiseen.

Sillä, millaiseksi kokee oman luontosuhteensa tai miten sitä hoitaa, voi olla vaikutusta omaan hyvinvointiin. Jo pelkän luonnossa oleskelun on nimittäin useissa tutkimuksissa todettu vaikuttavan terveyteen positiivisesti.

Omaa luontosuhdettaan on siis hyvä hoitaa, helliä ja pitää hengissä. Voisiko luontoharrastamisen avulla taistella jopa masennusta vastaan?

Kuva Haltiatunturin laelta 2011

Ennakkotapauksia löytyy jo. Yhtenä Tero Pylkkänen, joka käveli Suomen ympäri ja toipui samalla vakavasta masennuksesta.

Ajatus luonnosta lääkkeenä on kiehtova ja sen mahdollisuuksia on tutkittu ympäri maailmaa, mm. Japanissa, missä on jo sertifioituja terveysmetsiä ja “metsäkylpy”-hoidoille on oma termi: shinrin-yoku.

Euroopassa luonnonympäristöjen tervehdyttäviä vaikutuksia hyödyntää mm. Green Care -suuntaus, joka on rantautunut Suomeenkin. Sipoossa on viime vuosina kokeiltu metsäterapian vaikutusta stressiin, masennukseen ja 2-tyypin diabetekseen.

Tutkimusten mukaan luonnonympäristön terveysvaikutukset ovat sitä voimakkaammat, mitä pitempään luonnossa viettää aikaa. Kuitenkin jo ihan normaali säännöllinen ulkoilu luonnonympäristöissä riittää ylläpitämään terveyttä. Miten tämän saisi osaksi omaa elämäänsä?

Aloitin itse vaellusharrastuksen vuonna 2007, jolloin osallistuin yliopiston kautta vaelluskurssille. Elämys oli nuorelle fuksille jotain aivan uutta, joka vei nopeasti mennessään ja kahden vuoden päästä olinkin jo opiskelemassa eräoppaaksi.

Hammastunturi vuonna 2015

Mikä vaeltamisessa iskee?

Kysyin kerran eräältä ystävältäni, miksi hän harrastaa vaeltamista. Hän vastasi, että se on yksinkertaisesti tehokkain tapa nollata aivot arjesta. Palautua kiireestä ja stressistä.

Maastoelämä on täysin eri maailma, jossa huolehdittavana on täysin erilaiset asiat. Siellä vallitsevat erilaiset rutiinit, aikataulut ja säännöt. Luonnossa olemme perusasioiden äärellä: mistä saan ruokaa, suojaa ja vettä? Miten pitkälle kehoni jaksaa vielä kävellä?

Ihanaa, yksinkertaista elämää, jossa on onnistunut silloin, kun itsellä on hyvä olo. Mitään muuta ei tarvita. Pinnallinen suorittaminen ja oman elämänsä arvottaminen ulkoisin perustein jäävät pois.

Kenellekään ei tarvitse todistaa tai näyttää mitään, ketään muuta ei tarvitse yrittää miellyttää. Luonnossa saan olla juuri se, kuka olen eikä kukaan tuomitse minua siellä.

Vaeltaminen ja luontoelämä voikin olla monelle lähempänä sitä oikeaa elämää kuin 8-16-työ viitenä päivänä viikossa. Itse ajattelen, että luonnossa liikkuminen palauttaa ihmisen tehdasasetuksiinsa. Ihminen palaa omille juurilleen ja saattaa saada yhteyden pohjimmaiseen itseensä. Tällöin kaikki ylimääräinen esittäminen jää pois.

Luonto tarjoaa yksinkertaisen keskittymisympäristön, jolloin levoton ja harhaileva mieli on helppo palauttaa käsillä olevaan tekemiseen ja olemiseen. Luonnonympäristössä toimiminen tarjoaa haasteita ja taas toisaalta onnistumisen elämyksiä, joiden perässä saattaisi arjessa joutua juoksemaan pitemmän aikaa.

Vaellukset tarjoavat isoja ja pieniä haasteita, joiden voittaminen tarjoaa ainutlaatuisia onnistumisen elämyksiä. Kuvassa ylittämässä Ivalojokea elokuussa 2015. Kuva: Riku Pulliainen.

Olen huomannut, että usein yritän järkeillen, asettamalla tavoitteita ja suorittamalla niitä tehdä itsestäni jotenkin merkityksellisen. Maastossa ymmärrän, etten lopulta ole merkityksellinen eikä minun tarvitsekaan olla. Se on huojentava tunne!

Olemassaolollani ei ole kosmista tarkoitusta eikä tarvitsekaan olla. En ole syntynyt tähän maailmaan jotain yksittäistä asiaa varten; en ole syntynyt nimenomaan tahkoamaan rahaa, tulemaan kuuluisaksi, tuottamaan jälkeläisiä tai maksamaan eläkkeitä. Minä vain olen. Yhdessä kaiken muun ympäröivän kanssa.

Kaikki valinnat oman elämäni merkityksistä tai merkityksettömyyksistä olen tehnyt itse. Se, jos mikä, on vapauttavaa.

Jyrävä Pienellä Karhunkierroksella 2011. Kuva: Riku Pulliainen

Elämme maassa, jossa henkilökohtaisen luontosuhteen ylläpitäminen on helppoa. Luonnon virkistyskäyttötutkimuksen mukaan suomalaisilla on omaan lähimetsään matkaa keskimäärin 700 metriä.

Suomen ainutlaatuinen luonto sekä jokamiehenoikeudet mahdollistavat liikkumisen tuntureilla, metsissä, soilla, rannoilla ja vesillä ja tarjoavat monia upeita retkikohteita, joiden virkistysarvo on mittaamaton. Samatkin kohteet näyttäytyvät eri puvussa eri vuodenaikoina tarjoten monipuolisuutta esimerkiksi lähiretkeilyyn.

Luonnon potentiaali kansanterveyden hoidossa ja ylläpitämisessä on oivallettu jo kauan sitten. Me tarvitsemme luontokontaktia pysyäksemme terveinä. Vaan kuinka saisimme ihmiset ja erityisesti päättäjät ymmärtämään tämän?

Luonnossa vaeltamisen ja retkeilyn lisäksi omaa luontosuhdettaan voi hoitaa ja syventää tarkkailemalla lähiympäristön eläimiä ja kasveja, valokuvaamalla luontoa, hoitamalla puutarhaa tai huonekasveja, palsta- ja parvekeviljelyllä, marjastamalla, sienestämällä, kalastamalla… Mahdollisuuksia on lukuisia eikä heti tarvitse sukeltaa syvään päätyyn.

Lisäksi luontoharrastus on joustava: se joustaa harrastajan taitojen, kunnon ja rahakukkaron mukaan. Vaan aika, se meidän täytyy sille itse varata.

Talvista maisemaa Itä-Kairassa

 

Lähteitä:

Arvonen, S. 2017. Metsämieli – Mielen ja kehon taskukirja. Metsäkustannus. (ISBN: 978-952-338-022-6)

Cantell, H. (toim.) 2004. Ympäristökasvatuksen käsikirja. PS-kustannus. (ISBN: 952-451-089-8)

Liuksiala, K. & Orrenmaa, A. 2017. Mielimatka – Täsmäoloa poluilla, laduilla ja laineilla. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-622-8)

Williams, M. & Penman, D. 2017. Tietoinen läsnäolo – Löydä rauha kiireen keskellä. Viisas elämä. (ISBN: 978-952-260-068-4)

Elämässä uupunut

Olen Sini ja olen loppuun palanut.

Jokin aika sitten sain opinnot päätökseen. Kova urakka oli takana ja uusi luku elämässä alkamassa. Kaiken piti olla hyvin. Olin varsin optimistinen tulevaisuudesta, mutta jokin kaihersi taustalla nykyisyydessä. Tunsin itseni tavallista väsyneemmäksi ja rasittuneemmaksi ja lopulta hakeuduin lääkärille. Pian sen jälkeen minulla diagnosoitiin masennus.

Miten tähän oikein päädyttiin?

Ensin pitää tehdä pieni tunnustus: olen aina ollut aikamoinen suorittaja. Olen jo peruskoulusta lähtien opiskellut tunnollisesti ja tavoitteenikin ovat olleet kunnianhimoisia. Osittain painostus tähän on tullut ulkopuolelta. Työelämäkentällä alkoi jo silloin olla ahdasta ja siitä varoiteltiin. Paremmilla arvosanoilla pääsisi helpommin jatko-opiskelemaan ja paremmalla koulutuksella helpommin töihin. Yliopistossa imeydyin suoraan ainejärjestöjen hallituspesteihin ja olin aktiivinen harrastuspiireissä. Tähänkin kannustettiin, koska tätä kautta sai solmittua arvokkaita verkostoja. Sosiaalinen elämä kukoisti, mutta kursseistakin piti selvitä. Ja selvittiinhän niistä. Opiskelin ihanneaikataulussa, kunnes toisen vuoden jälkeen päätin pitää välivuoden yliopisto-opinnoista. Tämän välivuoden päätteeksi olin opiskellut itselleni ammatin.

Loputon innostuminen ja uteliaisuus, elämänahneus sekä laajat kiinnostuksen kohteet ovat antaneet minulle paljon iloa ja kokemusta, korkeakoulututkinnon, kaksi ammattia ja kasallisen pätevyyksiä – ja olen lopen uupunut.

Valmistumisen jälkeen päätin pysähtyä hetkeksi ja pitää taukoa. Lääkärit sanoivat, että uupumus poistuisi kahden kuukauden sisällä. Näin ei käynyt. Kun sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta, säikähdin. Oliko tilanteeni todellakin niin paha? Moninaisten kysymysten piinaamina aloin selvittää eriasteisten uupumustilojen taustoja ja päädyin lukemaan artikkeleita niin burn outista, työuupumuksesta kuin masennuksestakin ja huomasin, etten ollut yksin. Hälyttävän moni muukin on selittämättömästi uupunut.

Maailma tuntuu pyörivän yhä nopeampaa. Tehtävää ei välttämättä ole enemmän kuin aiemmin, mutta tunnit vuorokaudessa eivät vain tunnu riittävän. Ikään kuin olisit itse hidastunut. Jo muiden touhottamisen sivusta katseleminen hengästyttää ja yritys pysyä samassa tahdissa näyttää mahdottomalta. Kuin itse uisit vastavirtaan ja muut kroolailisivat sinusta ohi. Oma hidastelu ja aikaansaamattomuus turhauttaa. Pitää yrittää kovemmin, olla vielä enemmän, jaksaa entistä pidemmälle. Taustalla häilyy jatkuva väsymyksen tunne, joka ei lähde nukkumalla. Parempinakin päivinä tuntuu siltä kuin olisit jollakin tapaa tyhjempi. Ikään kuin sinusta puuttuisi jotakin. Elämän henki olisi hauraampi.

Kuulostaako tutulta?

Niille, jotka eivät ole jatkuvasti uupuneita, tilaa on vaikea kuvailla. Mielestäni osuvin vertaus löytyy J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjasta, jossa Bilbo Reppuli kuvaa oloaan Gandalfille näin: “I feel thin, sort of stretched, like butter scraped over too much bread.” Olo on kuin liian pitkälle venytetyllä. Lyhyesti sanottuna, aivan kuin tietäisin, miltä tuntuu elää yli satavuotiaaksi (tokikaan kaikki edes niin vanhat ihmiset eivät välttämättä ole yhtä väsyneitä).

Vastaavaan tilanteeseen ei päädytä kuin flunssavuoteeseen – uupumus ei ala yllättäen vaan kehittyy pitkänkin ajan kuluessa. Itse olin venyttänyt jaksamistani useamman vuoden ajan. Niin pitkään, että uupumus oli hiipinyt huomaamatta luokseni enkä siksi edes tunnistanut sitä aluksi. Minulla oli monta tilaisuutta huomata lähestyvä uupumus, mutten kiinnittänyt siihen huomiota. Minulla ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiota. Kasvamme lapsista saakka suoritusyhteiskuntaan ja pidämme kiirettä ja suorittamista normaalina, välillä suorastaan tavoiteltavina asioina! Koemme itsemme yhteisölle hyödyllisiksi ja tärkeiksi henkilöiksi, jos meillä on paljon tekemistä. Tähän tärkeyden tunteeseen jää koukkuun.

Pitää yrittää kovemmin, olla vielä enemmän, jaksaa entistä pidemmälle.

Totumme myös suorittamaan. Siksi kohtuullista puuhaamista ja pakonomaista suorittamista voi olla vaikea erottaa toisistaan. Toiset ovat alttiimpia epäterveelliselle suorittamiselle kuin toiset. Koskaan en myöskään asettanut itselleni rajoja, mikä on tarpeeksi. Enkä tunnistanut tai osannut arvioida tekemääni työmäärää. Tämän vuoksi koin olostani pitkään huonoa omaatuntoa: enhän ole tehnyt mitään uupuakseni! Kyllä pitää jaksaa, niin kuin kaikki muutkin. Miksi en sitten jaksa?

Uupuminen on noussut viime aikoina yhä useammin otsikoihin ja siitä on tullut uusi trendisana. Sen tiedetään altistavan myös muille ongelmille, kuten masennukselle. Näinkö minullekin on käynyt? Burn out ei itsessään ole sairaus, vaan päästäkseen sairaslomalle tai esimerkiksi Kelan tukemaan kuntouttavaan psykoterapiaan, lääkärin diagnoosin pitää olla jotain muuta. Uupuminen saattaa tuoda ensimmäisenä mieleen työuupumuksen, mutta loppuun palaminen ei kuitenkaan ole työllistettyjen etuoikeus, vaan myös työttömät ja opiskelijat voivat uupua. Siinä, missä joka neljäs työntekijä on kokenut työuupumusta, Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön mukaan joka kolmannella korkeakouluopiskelijalla on psyykkisiä ongelmia ja masennus- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosit ovat lisääntyneet 2000-luvulla. Kuinka suuri osuus johtuu uupumisesta ja tämän seurauksena opinnoissa jälkeen jäämisestä? Syitä opiskelijoiden uupumiseen on varmasti monia: opintoaikojen rajauksista syntynyt kiire, tiukka toimeentulo, paineet elämässä onnistumisesta ja pelko tulevaisuudesta noin muutamia mainitakseni. Uuvuttaa voi itsensä myös pelkästään stressaamalla.

Kuva: Pixabay

Meistä jokainen on altis uupumiselle. Nykyään se on vieläpä yhä helpompaa: tarjolla on paljon ulkopuolisia oletuksia ja odotuksia, tavoitteita, aikatauluja, vaihtoehtoja, valintoja ja vertailukohtia. Yhteisön kovat arvot ja tehokkuusajattelu ajavat helposti ylisuorittamaan oman terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella. Koska jokaisen taustat ovat omanlaisensa, myös syyt uupua vaihtelevat. Hoito on kuitenkin kaikille sama: uupumisen iskiessä ei auta muu kuin lepo. Lepo niin tekemisestä kuin murehtimisesta. Lääkärien määräämät masennus- ja mielialalääkkeet voivat auttaa pahaan oloon ja jaksamaan, mutteivät lopulta poista ongelmaa, joka on saattanut kasautua jo pidemmän aikaa. Itselläni kesti varsin pitkään ennen kuin maltoin hyväksyä, että lepo on nyt se, mitä tarvitsen. Tunnolliselle ihmiselle se saattaa olla aluksi kauhea uutinen, mutta et voi huolehtia muista ennen kuin olet huolehtinut itsestäsi. Elämäänsä suorittavat ihmiset saattavat ajatella myös toipumista suorituksena. Sitä kannattaa vältellä, sillä se ei välttämättä palvele paranemista. Kukaan meistä ei ole robotti, kukaan meistä ei jaksa loputtomiin. Pitää antaa itselleen lupa olla väsynyt ja lupa levätä. Luottaa siihen, että lopulta vain itse tietää oman vointinsa parhaiten. Eikä siihen tarvitse kenenkään muun hyväksyntää.

Entäpä toipumisen jälkeen? Varmasti houkuttaisi palata samanlaiseen elämänrytmiin, mutta entä jos se oli syy, joka ajoi uupumuksen partaalle? Ehkä elämässä pitää silloin ottaa uudenlainen ote. Itselleni pysähtyminen tarjoaa tilan arvojen tarkastelulle: mitä haluan elämältäni ja ohjaako valintojani oma motivaationi vai muiden mielipiteet. Voisi sanoa, että olen aloittanut elämää mullistavan matkan kohti itseäni.