Sini Malminiemi, Author at Tunturihullun päiväkirjat

Tunturihullu January 30, 2019

Uskallatko vastaanottaa haasteen helmikuulle? – 10 vinkkiä luonnossa lumoutumiseen

Vuoden alkaessa aloitin uudenlaisen kuurin. Luontokuurin. Mukaan itseään haastamaan lähtivät myös muutamat Facebook-kaverini. Päätös on ollut ehdottomasti oikea. Se on tarjonnut uudenlaista näkökulmaa niin lähiympäristöön kuin itseenikin, innostanut ja kannustanut jatkamaan pidemmälle. Kerta kaikkiaan lumonnut. Siitä hullaantuneena heitän nyt haasteen teillekin! Miten sinä lumoudut keskellä kauneinta talvea?

Tammikuu on pian ohi ja sekä tipattomille että vegaanihaasteen vastaanottaneille että muille itsensä vuodenvaihteen jälkeen haastaneille koittaa armahdus. Itse olen kuitenkin päättänyt ottaa vastaan koko vuoden kestävän haasteen. Tein ehkä elämäni ensimmäisen uudenvuodenlupauksen, kun lupasin viettää tänä vuonna joka päivä vähintään 10 minuuttia ulkona metsässä, puistossa tai järvellä. Yhteensä tästä kertyisi kuukausittain noin 5 tuntia luontoilua. Miten uhkauksen on käynyt?

Ensimmäiset viikot olivat lupaavia ja pysyin säntillisesti päivittäisessä luontoannoksessani. Sittemmin – luonnollisesti – on ote alkanut lipsua. Tyypillistä! Enkö minä(kään) pysty pitämään edes yhtä lupausta yli kahta viikkoa?!

Luontoannosten vaikutus on ollut välitöntä. Minulla ei ole ollut mahdollisuutta mitata sykettäni tai verenpainettani luontokuurin aikana, mutta olen kokenut sen käytännössä. Hieman unisesta ja pöhnäisestä ihmisestä tulee jäisessä metsässä aivan toisenlainen. Mieleni virkistyy, kehoni piristyy ja ajatteluni kirkastuu. Usein löydän jotain itseäni viehättävää tai ihmetyttävää, kuten kauniin yksityiskohdan tai teen havainnon metsän asukista. Erityisesti luovuuskriisissä olen todennut päivittäisestä metsäannoksesta olevan hyötyä. Inspiraatio iskee metsässä nimittäin lähes joka kerta.

Kyse ei siis ole siitä, etteikö kuuri olisi toiminut ja ettenkö olisi nauttinut jokapäiväisestä luontoannoksestani. Tielle ovat tulleet ehkä ne tyypillisimmät syyt: kiire, väsymys, laiskuus ja päivän kosahtanut aikataulu. Nykyään kun tuntuu, että meidät on viritetty äärimmilleen ja päivämme menot aikataulutettu minuutilleen…

Ihminen ei kuitenkaan ole kone eikä meitä myöskään ole ohjelmoitu pysymään automaattisesti moisessa kieputuksessa. Elämän perässä juokseminen vaatii voimavaroja. Juuri noita voimavaroja voisimme saada metsästä.

Mutta olen aivan poikki eikä minulla riitä voimat taas yhteen ekstra juttuun!

Näin sinä sanot, ja näin minäkin sanoin itselleni kahden viikon jälkeen, kun erilaiset projektit, työt ja opiskelut elämässäni ottivat tuulta alleen. Jokaisella uuden kokeilijalla tulee aika, jolloin kokeilu ja koko aihe alkaa epäilyttää. “Ehkä olikin typerä idea alkaa tipattomalle – eihän ekstremismi kuitenkaan ole kovin järkevää…” “Tämä vegaanihaaste on ollut ihan kiva, mutta kuinka paljon yhdellä kuukaudella lopulta on merkitystä…”

Juuri tällaisina hetkinä tulee pysähtyä ja kaivaa jälleen esiin se oma motivaatio ja kokeilun tavoitteet, jotka olivat uudenvuodenyönä mielessä yhtä kirkkaina kuin martini lasissa. Mitä kokeilu on minulle tähän mennessä antanut ja mitä toivoisin sen vielä antavan? Onko realistista jatkaa kokeilua ja miten saisin sen toimimaan paremmin arjessa…

Päivittäisestä luontoilusta pystyy tekemään itselleen tavan, joka toistuu automaattisesti ja lähes huomaamatta. Se tarvitsee vain tarpeeksi toistoja. Aivan kuten toistot urheillessa syöpyvät lihasmuistiin.

10 minuuttia ei ole paljon ja suurin kynnys onkin ollut itse lähteminen. Voisiko tavan upottaa niihin hetkiin, kun on jo valmiiksi menossa jonnekin? Töihin, kotiin, ulkoiluttamaan lemmikkiä, lounaalle, tapaamiseen, harrastukseen? Viime kesänä työskennellessäni toimistossa, soitin kaikki työpuhelut työpaikan pihasta. Kävelin usein saman puun luokse tai liikuin ympäriinsä koko puhelun ajan. Lounaalle ja kahvitauolle oikaisin aina ulkoa pihan poikki, en sisällä käytäviä pitkin.

On tärkeää hyödyntää juurikin oman elinalueen lähiluontokohteita. Kun luontoilet siellä, missä muutenkin liikkuisit, on päivittäinen 10 minuuttia helpompi saada mahtumaan aikatauluun kuin aikatauluun.

Lisäksi, lähimetsiä ja puistoja hyödyntämällä osoitamme niiden arvon ja turvaamme siten myös niiden olemassaoloa. Selvityksen mukaan puolet suomalaisista asuvat alle 200 metrin päässä metsästä eikä se toinenkaan puoli asu kovin kaukana. Silti erityisesti kasvavissa kaupungeissa viheralueet eivät ole itsestäänselvyys eikä niitä saa pitää sellaisina.

Pyöräilemällä tai kävelemällä lähimetsään päivittäisestä luontoilusta ei synny myöskään päästöjä.

Voi olla, että päädyt menemään joka päivä samaan paikkaan. Onko tämä ongelmallista? Ei, ellet itse koe niin. Mielipaikkojen on osoitettu edistävän luonnossa elpymistä ja mikä olisikaan parempaa kuin mielipaikan löytyminen läheltä kotoa!

On tärkeää tehdä kymmenminuuttisesta sinun oma hetkesi. Jätä siis parhaimmillaan puhelin kokonaan pois ja keskity hetkeen juuri siinä paikassa. Nyt on nyt ja tässä on tässä. Tokihan voit säästää 10 minuuttia elämästäsi tähän?

Päivittäinen luontoilu on aikaa itselle, mutta myös aikaa lähiympäristölle. Pyöriessäni lähimetsässä, jonka piti olla minulle jo läpikotaisin tuttu, ihan nolostuin tajutessani, etten tunne siitä puoliakaan. Talvi hukuttaa kesäiset polut lumeen, mutta avaa samalla koko muun metsän kuljettavaksi. Parilla ensimmäisellä kävelyretkelläni löysin jo kolme uutta lähemmäs 200-vuotiasta puuvanhusta sekä piilopaikan polkujen välistä, jonne kesällä haluan ehdottomasti tulla retkelle lehvästöjen sekaan!

Florence Williams puhuu kirjassaan Metsän parantava voima (Minerva 2017) “maltillisesta lumoutumisesta” (soft fascination). Aivojemme ajattelusta ja päätöksenteosta vastaavat osat lepäävät parhaiten meitä kiinnostavissa luonnonympäristöissä ja lumoutuminen vahvistaa tätä vaikutusta.

Lumoutuminen on eräänlainen luonnossa saavutettu flow-tila, vau!-hetki. On vain tämä paikka ja tämä tekeminen, olen yhtä ympäristön kanssa ja sulaudun sen aikaan ja liikkeisiin. Olen aiemmin kirjoittanut lumoutumisen olevan itselleni “ihmetyksen, hämmästyksen ja onnellisuuden tunnecocktailia, jonka aikana lempeys, hyväksyväisyys ja avoimuus lisääntyvät, oloni on kevyt ja rento ja ajatukset ovat lähtökohtaisesti positiivisia.”

Juuri näitä kokemuksia olen saanut tähän mennessä päivittäisillä luontoretkilläni. Mielipaikkojen tavoin luonnossa lumoutuminen tukee elpymistä ja lumoutua voi lähes missä tahansa! Jopa sillä tutulla koirankusetuspolulla.

Uudenvuodenlupaukseni pitää. Aion yhä jatkaa päivittäistä luontohetkien etsimistä, oli se sitten kuinka taistelua tahansa. Lisäksi heitän nyt haasteen ihan kaikille:

Pian alkavan helmikuun kunniaksi kannustan jokaista etsimään arjestaan ja lähiympäristöstään lumoutumisen kokemuksia. Kerro niistä sosiaalisessa mediassa sanoin tai kuvin ja levitä lumoutumisen sanomaa aihetunnisteilla #helmikuuhaaste ja #februaryfascination.

Vielä lopuksi 10 vinkkiä, miten voit tehdä hetkestäsi lähiluonnossa kiinnostavamman:

Kaikki kuvat ovat omiani.

Tunturihullu January 11, 2019

Voiko eri luontoyhteysmenetelmistä olla oikeasti apua? – Metsäterapiapäivien satoa, osa 2.

Osallistuin kansainvälisille metsäterapiapäiville (International Forest Therapy Days eli IFTD) elokuussa 2018 nähdäkseni, minkälaista hyötyä niin sanotusta metsäterapiasta voi olla ja minkälaisia menetelmiä on ylipäätään olemassa ja hyödyntääkö metsäterapia erityisesti jotain näistä.

Seminaaripäivä ja neljän päivän mittainen retriitti toivat uskomattoman muutoksen stressaantuneeseen ja rauhattomaan olooni, mutta ne tarjosivat myös tietoa ja maistiaiset useammasta eri menetelmästä. Uudet metsäterapiapäivät ovat jälleen tulossa tänä vuonna ja ilmoittautuminen mukaan on auennut!

Menetelmää moneen makuun

Jo ennen metsäterapiapäiviä olin kuullut monista eri nimisistä metsäterapia- tai luontoyhteysmenetelmistä. Pelkästään Suomessa on olemassa:

…Ja varmasti vielä muitakin, joista en ole kuullutkaan. Liittämieni linkkien takaa paljastuu vain osa kaikkiin menetelmiin liittyvästä tiedosta ja vain osa menetelmiä harjoittavista tahoista. Jos jokin tietty menetelmä kiinnostaa enemmän, kannattaa siitä etsiä itse aktiivisesti tietoa. Kaikista yllä mainituista ei ollut esimerkkejä viime vuoden metsäterapiapäivillä.

Olen huomannut, että osasta menetelmistä liikkuu kentällä paljon harjoittajia, jotka eivät perusta lähtökohtiaan tai harjoitteitaan tieteelliseen tietoon tai menetelmät perustuvat pseudotieteeseen. Tämä on hämmentänyt ja ärsyttänyt ja olen muutenkin ihmetellyt alan diversiteettiä.

Välillä tuntuu, että eri menetelmien harjoitusten välillä on selkeästi eri lähtökohdat ja selvä ero, ja välillä taas, että eroavaisuuksia on vain nimessä. Kaiken kukkuraksi pakkaa sekoittavat saman nimen alla tapahtuvat täysin eri filosofioihin pohjautuvat ohjaukset.

Yhteistä kaikille menetelmille tuntuisi kuitenkin olevan päämäärä ihmisen hyvinvoinnin edistämiseksi ja elinvoimaisuuden kasvattamiseksi luontoyhteyden palauttamisen ja syventämisen kautta.

Saman on todennut metsäterapiapäivilläkin mukana ollut, Shinrin Yoku LA:n perustaja Ben Page Forest Bathing International -julkaisussa: “I believe it is a dream emerging all around the world. In practice, there are a diversity of ways the dream translates itself. This is not to say that one is better than any other, for they all come from one source: the desire to reconnect humanity with nature.”

Jos nämä menetelmät todellisuudessa ovat samaa… …sisältöä eri paketeissa, miksi eri menetelmiä on niin monta?

Onhan toki kauhean kiva, että voi käytännössä keksiä oman menetelmän, vetästä nimen hatusta (vinkki: kannattaa sisällyttää siihen sana “metsä” tai “luonto”) ja alkaa tuotteistamaan. Kun tutkimusnäyttöä luonnon terveysvaikutuksista tulee vielä laajemmin, kun luontohypetys lyö läpi lopullisesti ja kun metsähyppely, sammalpyllyily ja puunhalailu (kyllä, retroilu palaa muotiin) ovat kaikkien huulilla, voikin kivasti työllistää itsensä luontomatkailussa.

Mutta kuinka vakaa pohja eri menetelmillä tai niiden käyttämillä harjoitteilla on esimerkiksi hyvinvoinnin edistämisessä (sairauksista toipumisesta nyt puhumattakaan)? Länsimaisen terveystieteen järjestelmällisyyteen ja täsmäohjeisiin tottuneelle tämä kaikki kuulostaa perin sekavalta. Onko näille lukuisille luontoterapian muodoille olemassa yhtenäiset raamit? Eikö pitäisi olla?

Tiedän! Tiedän, että näitä mainitsemiani menetelmiä EI ole alunperin kehitetty terveydenhoitoon ja monien eri suuntauksien toimijat painottavatkin, etteivät tähtää sairauksien hoitoon (mikä on erittäin hyvä silloin, kun ei ole terveyden tai lääketieteen alan koulutusta!). Samat suuntaukset saattavat silti käyttää termiä “metsäterapia” (sana ‘terapia’ tulee muinaisen kreikan kielen sanasta, joka tarkoittaa parantamista), puhua “parantamisesta” ja “parantumisesta” tai markkinoida harjoitteitaan huojennuksena esimerkiksi stressiin tai uupumukseen.

Yksi terapia-sanaa käyttävistä suuntauksista on metsäterapiapäivillä viime elokuussa esitelty amerikkalainen Association of Nature and Forest Threapy (lyhyemmin ANFT), joka lähtee siitä asetelmasta, että metsä on terapeutti ja ryhmän opas käytännössä tämän “terapiaistunnon” mahdollistaja (“The forest is the therapist – The guide opens the doors”).

Japanilaisesta shinrin-yoku-perinteestä ammentava ANFT kouluttaa metsäterapiaoppaita ja järjestöllä on tarkat, standardisoidut menetelmät, joilla ihmisiä viedään luonnon äärelle. Filosofiana on, että luontoyhteyden saavuttaminen elvyttää ja auttaa näkemään metsien, vesien ja muiden olentojen itseisarvon sekä oivaltamaan, ettemme ole erillään muusta luonnosta.

Luontoyhteys itsessään on terapeuttinen kokemus.

Sinisiipi (Lycaenidae sp.) puolukan (Vaccinium vitis-idaea) lehdellä

Metsällä ja muilla viherympäristöillä tosiaan on hyvinvointia tukevia ja edistäviä vaikutuksia. Itse näkisin vieläpä todennäköisenä, että eri menetelmien harjoittajien kokemat hyödyt juontuvat alunperin samoista vaikutuksista. Metsäterapiapäivien seminaarissa esiintynyt tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen Luonnonvarakeskuksesta listasi tieteellisen tutkimuksen löydökset luonnon elvyttävästä vaikutuksesta.

Tutkimuksella on todennettu, että mitä lähempänä ihmisiä viheralueet ovat fyysisesti, sitä enemmän niitä käytetään. On myös todettu, että luonnon hyödyt lisääntyvät annoskoon kasvaessa. Siispä, mitä enemmän vietät aikaasi luonnossa, sitä voimakkaammin se sinuun vaikuttaa (suomalainen suositus on viettää vähintään viisi tuntia kuukaudessa luonnonympäristössä). Voimakkain positiivinen näyttö näyttäisi tällä hetkellä olevan luonnon ja mielenterveyden välillä.

Ei lääke, mutta lääkkeen kaltainen

Metsäterapian suuntaukset painottavat, ettei metsä ole lääke itsessään. Ei siis pidä heittää reseptiä nurkkaan ja jättää pillerimuotoista lääkitystä ottamatta.

Toisaalta toisille metsä voi toimia vähän kuin lääke. Lääkkeet saattavat auttaa pitämään oireet hallinnassa ja antaa energiaa hakeutua viikoittaisille psykoterapiaistunnoille, joissa tilanteen varsinainen purkaminen tapahtuu. (Tämä siis siinä tapauksessa, että potilaan kohdalla on päätetty yhdistää psykoterapia ja lääkkeet.) Samalla lailla metsässä kävely voi antaa voimaa kohdata vaikeat asiat ja luonnonympäristössä vietetyn ajan jälkeen saattaa olla valmiimpi terapiaistuntoon.

Myös perinteisiä psykoterapiamuotoja voi viedä metsään. Sen sijaan, että tapaisi potilaansa sisätiloissa, ekopsykologi Kirsi Salonen saattaa viedä heidät kävelylle ulos vihreään ympäristöön. Salonen on sanonut, että luontolähtöisessä terapiassa ihminen lähtee menemään nopeammin sitä kohti, mitä hän tarvitsee siinä hetkessä elämäänsä. (Suomen Luonto 7/18)

Luonnonympäristöillä on siis epäilemättä suurta potentiaalia, mutta esimerkiksi Salosen mukaan pelkkä oleskelu luonnossa ei vielä paranna vaan tarvitaan ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä tukevaa toimintaa. Tämän toiminnan ohjaus on terapeutin tai menetelmän vetäjän vastuulla. Tällä hetkellä Suomessa sosiaali-, terveys-, kasvatus- ja virkistyspalveluissa tavoitteellisesti käytettyjä luontomenetelmiä ja niiden laatua valvoo muun muassa Green Care Finland ry.

Syvän kunnioituksen ja lumoutumisen tuntemukset ovat usein tärkeä osa luontokokemusta. Kuva Skotlannin vaellukselta 2015.

Tarpeita voi olla erilaisia ja eri ihmiset saattavat löytää luontoyhteyden eri teitse. Yksi jooga-asennossa puuta vasten, toinen tikkuja järjestelemällä, kolmas metsän pohjalla kellimällä. Metsäisessä terapiaistunnossa (tai -kävelyssä!) koulutettu psykoterapeutti voi hyödyntää lukuisista eri metsä- tai luontoterapiasuuntauksista parhaimpia harjoitteita asiakkaan tilanteen ja oman osaamisensa mukaan. Kuten ekopsykologi Irma Heiskanen toteaa: “Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tämä etsii vesipuron lailla omat toteuttamisen uomansa.” (sit. Salonen 2010).

Ehkä siis onkin hyvä, että menetelmiä ja suuntauksia on erilaisia. Ala on myös vielä varsin nuori. ANFT-liikkeen perustaja Amos Clifford kirjoittaa asiasta näin: “Because this is a new practice, it’s too early to choose one way and say, ‘This is it!’.” (Forest Bathing International No. 1)

Kunhan menetelmät eivät vain jäisi toistensa jalkoihin.

Tunturihullu January 1, 2019

5 tuntia kuukaudessa – Uudenvuodenlupaus, johon jopa minä voin lähteä

Teitkö lupauksia vuoden vaihtuessa? Itse en ole tehnyt niitä pitkään aikaan. Lähinnä siksi, koska olen pitänyt uudenvuodenlupauksia naiiveina kuvitelmina ja fantasioina. “Nytpäs koittaa se hetki, kun minä repäisen ja pistän koko elämäni uusiksi!” tai “tänä vuonna varmasti muistan ja jaksan laihduttaa, kuntoilla ja syödä oikein, että pääsen haluamaani rantakuntoon” tai “tänä vuonna lopetan ihan varmana tupakoimisen”. Uudenvuodenlupaukset perustuvat siihen, että uusi vuosi on aina uusi alku.

Mutta eihän se koskaan ole. Takana painaa menneen syksyn taakka, vuosien saatossa hioutuneet elämänrytmit, syömistottumukset, stressikilot (ja sitten vielä se joulusuklaa)… Aivan kuin vuoden vaihtuminen olisi jotenkin taianomaisesti muuttanut meitä ja omista riippuvuuksista olisi helpompi päästä eroon nyt kuin eilen.

Vuoden vaihtuminen antaa tilaisuuden haaveilla puhtaasta pöydästä, joka odottaa meitä rakettiyön jälkeisenä päivänä, että siltä voi sitten aloittaa uuden elämän kivasti. Monille se on raskaan syksyn ja talven henkireikä, tilaisuus jättää mennyt elämä taakse, ja yhtä moni pettyy samana päivänä siitä, kuinka ei saavuttanut kuluneen vuoden aikana edellisenä uutenavuotena asettamiaan tavoitteita. Vai unohtuivatko ne jo jossain matkan varrella?

Haaveilu ja muutokseen uskominen ei missään nimessä ole väärin tai pahasta! Sanon vain, että kaikki, ketkä ovat joskus yrittäneet elämäntapamuutosta, tietävät, ettei se tapahdu yhdessä yössä. Vaikka säännöllisesti juova päättäisi lopettaa alkoholinkäytön (edes tammikuulta) ja onnistuisi helposti pysymään kuivilla ensimmäiset päivät, se ei tarkoita, etteivätkö mielihalut tai vanhat tavat jossain kohtaa palaisi.

Muutos on mahdollista, en väitä muuta. Mutta vaikeaa se on. Yhtä vaikeaa on ylläpitää saavutettu olotila. Annan esimerkin: Osallistuin kesällä 2014 Suomen Survival Killan järjestämälle Ulkoilun turvallisuuskurssille (lyhyemmin UT-kurssi). Uskokaa pois, nimi antaa kurssin sisällöstä erittäin erilaisen kuvan!

Kurssilla menimme metsään viikoksi. Mukaan sai ottaa vain ne vaatteet, jotka olivat päällä ja pieniä tarvikkeita, kuten puukon ja siimaa. Kamerakaan ei luonnollisesti kuulunut selviytymisvarusteisiini, joten minulla ei ole kuvia viikolta. Edes kantolaitetta ei saanut viedä mukanaan, se tehtiin paikan päällä puusta.

Söimme viikon ajan mitä metsästä löysimme, lähinnä marjoja, sieniä ja kasvien juuria, sekä ne muutamat järvikalat, jotka siimalla ylös saimme. Menetin tuon kurssin aikana 10 % painostani. Se on aivan älyttömästi ja reippaasti yli terveellisen laihtumisnopeuden (tokikin suuri osa siitä tuli nestevajauksesta). Yhtä kaikki, yhtäkkiä olin ihannepainossani ja olo oli kieltämättä kevyt.

En kuitenkaan jatkanut elämistä osmankäämin juurikeitolla ja ahvenliemellä, joten arvata saattaa, ettei uusi, ketoosilla saavutettu painoni pysynyt samana (eikä se kyllä ollut kurssin alkuperäinen tarkoituskaan). Rajuilla keinoilla ja viikon pikaspurtilla ei saavutettu euforiaa, koska elämänmuutos ei ollut pysyvä.

Haaveiden saavuttamisen lisäksi moni varmasti haluaa myös säilyttää ne. Siksipä tulisikin olla itselleen armollinen ja sen sijaan, että suosisi äkkipysähdystä tai äärimmäisyyksiä, miettisi, mitä pieniä asioita voisi tehdä toisin ja antaa muutokselle aikaa.

Mitä pieniä ja arkipäiväisiä asioita voisit tehdä oman terveytesi ja hyvinvointisi sekä ympäristön hyvinvoinnin eteen?

Tätä pohdin itse välipäivinä ja päädyin seuraavaan:

Mitäpä jos yrittäisin lisätä elämässäni niitä asioita, joita tarvitsen, joista nautin, jotka ovat arvojeni mukaisia ja joista minulle tulee hyvä olo.

Liikkuminen luonnossa yhdistää näitä kaikkia.

Luonnossa ulkoilusta, “luontoilusta”, olisi hyvä tehdä päivittäinen, ympärivuotinen tapa. Vilkaharjun luontopolulla Sulkavalla. Kuva: Riku Malminiemi

Tutkimusten pohjalta tiedämme, että luonnonympäristössä:

10 minuuttia laskee verenpainetta ja sydämen sykettä
20 minuuttia riittää kohentamaan mielialaa
45 minuuttia lisää koettua elinvoimaisuutta
60 minuuttia kasvattaa tarkkaavaisuutta

ja useammalla tunnilla on vaikutusta koko elimistön puolustusmekanismeihin.

Nämä vaikutukset ovat tutkimusten mukaan mitattavissa jo lähiluonnossa. Niitä varten ei siis tarvitse lähteä kaukaisiin erämaihin tai autotta usein vaikeasti saavutettaviin kansallispuistoihin. Ihan se lähimetsä riittää. (Pahimmassa hätätapauksessa ilmeisesti myös kaupunkipuistot.)

Suomalaisen, tutkimuksiin perustuvan suosituksen mukaan luontoannosta tulisi saada vähintään viisi tuntia kuukaudessa. Suositus saattaa äkkiseltään kuulostaa samalta kuin liikuntapiirakka tai ruokailun lautasmalli, mutta toisaalta se on lempeämpi. Kokeilemalla voi ainoastaan saavuttaa hyvää oloa ja kokeilu ei varsinaisesti voi epäonnistua, sillä yli viiden tunnin kuukausittaiseen annokseen riittää reilu 10 minuuttia päivässä. Myös luonnonympäristöissä vietetyt kokonaiset viikonloput neljän viikon välein ajavat asian.

Tähän kokeiluun minäkin voisin lähteä.

Täten siis lupaan tänä vuonna pitää huolta omasta luontoannoksestani ja yrittää ulkoilla päivittäin lähimetsässä vähintään kymmenen minuutin ajan. Yhteensä 5 tuntia kuukaudessa.

Mitä siellä ulkosalla sitten voisi tehdä tai mihin ympäristöön olisi hyvä hakeutua? Myös näistä aiheista lupaan kirjoittaa tänä vuonna enemmän.

Moninaisten lupausten myötä toivotan kaikille hyvää alkanutta vuotta!

Tunturihullu December 13, 2018

Luontosuhde vai luontoyhteys? – Miksi meistä jokainen on lopulta luontoihminen

Vähän aika sitten sain häkellyttävän kunnian osallistua Yle Puheen Mahadura & Özberkan -ohjelmaan. Keskustelimme juontajien ja luontokuvaaja, toimittaja ja kirjailija Kimmo Ohtosen kanssa suomalaisten luontosuhteesta. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemmin Retkipaikan puolella.

Siitä, miten sujuvasti haastattelu meni, voi olla montaa mieltä, mutta tuon vajaan tunnin aikana ehdimme kahlata läpi monia syitä, miksi emme saisi unohtaa luontosuhdettamme. Tai – kuten itsekin keskustelun aikana sanoin – emme pysty unohtamaan.

Kun arkipäivän keskustelussa puhutaan siitä, että nykyajan ihmisillä, ja erityisesti nuorisolla, luontosuhde olisi katoamassa, tarkoitetaan hyvin eri asioita. Monet esimerkiksi tuntuvat tarkoittavan luontoon liittyvän tiedon katoamista. Kuten sitä, mistä ruoka tulee, miten se tehdään ja miten luonnossa liikutaan. Käsitys näistä on luonnollisesti konkreettisempi heillä, ketkä kasvavat lähellä alkutuotantoa tai liikkuvat luonnossa työkseen tai harrastuksena.

Kun ihmisiltä itseltään sitten kysytään, millainen heidän luontosuhteensa on, he vastaavat, että käyvät kesäisin poimimassa mustikoita.

No hyvä on.

Marjanpoiminta on ravinnon hankintaa luonnosta ja paluu varhaisimpiin ruuanhankintamenetelmiin. Luontosuhde on kuitenkin paljon enemmän kuin se, mitä itse saat metsistä.

Luontosuhde on kaksisuuntaista vuorovaikutusta ympäristön ja ihmisen välillä. Aloitetaan nyt kuitenkin siitä, kuinka riippuvaisia me olemme luonnosta.

Kaikki, mitä ihminen on ikinä keksinyt tai rakentanut, on saanut materiaalinsa ja myös innoituksensa luonnosta. Perustarpeisiimme kuuluvat syöminen, juominen ja suojautuminen. Ilman mahdollisuutta kasvattaa ja hyödyntää luonnon osasia, koko ihmiselämä olisi mahdotonta.

Luontosuhde ei siis ole mitään, minkä voisi tuosta noin vain unohtaa tai kadottaa. Tällöinhän unohtaisit syödä tai juoda tai pukea edes päälle! Olet kiinteässä, katkeamattomassa yhteydessä luontoon, halusit tai et. Kuten P. Wesley Schultz kirjoittaa: “Me olemme kaikki osa luontoa, me synnymme luonnossa, kehomme ovat osa luontoa ja luonnonlait koskevat meitäkin.”

Myös ihmisessä itsessään on luontoa. Olemme yksi laji muiden joukossa ja yksistään kehomme tarjoaa elinympäristön lukuisille muille lajeille. Ihomme asuttaa mikrobeja lähes kahden neliömetrin alalla ja suurin metropoli pikkuväelle on suolisto. Ei olla varmoja, kuinka paljon ihmisessä asustaa bakteereja, mutta niiden arvioitu kokonaismassa on lähes 1,5 kg.

Miten siis voisitkaan väittää, ettei sinulla olisi ikiomaa luontosuhdetta. Suhteen muodostumiselta kun ei ole voinut välttyä. Olemme lajina myös tiiviissä vuorovaikutuksessa muiden lajien kanssa. Välillä niinkin tiiviissä, että joidenkin lajien evoluutiokehitys on kulkenut käsi kädessä ihmisen evoluutiokehityksen kanssa. Tästä yhtenä esimerkkinä kihomato (Enterobius vermicularis), loinen, joka on erikoistunut ainoastaan ihmiseen.

Olemme siis erottamaton osa ympäristöämme. Siitä seuraa se, että omalla toiminnallamme on vaikutusta myös ympäristöön. Kaikella ihmisen tekemisellä on seurauksensa. Mitä syömme, minne menemme, miten sinne kuljemme, miten ja missä asumme, miten käsittelemme jätteemme, millä rakennamme, mitä puemme päälle ja millä lämmitämme kotimme, mitä teemme työksemme… Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Kuten Kimmo Ohtonen radio-ohjelmassa sanoi, ihminen on varsin aggressiivinen laji – sekä levittäytymään että hyödyntämään luontoa. Mutta nyt ei pidä kuitenkaan olla ylimielinen! Myös muilla ekosysteemin osasilla on vaikutusta ekosysteemin toimintaan. Minua erityisesti kiehtonut esimerkki on Yhdysvaltojen Yellowstonen kansallispuistosta.

Olemme kivuliaan tietoisia siitä, että juuri ihminen on muun muassa kuudennen sukupuuttoaallon ja ilmaston lämpenemisen pääasiallinen aiheuttaja. Positiivinen asia kuitenkin on, että koska olemme merkittävässä vaikuttajan asemassa, voimme tehdä myös kaikkea hyvää!

Vieläkö olet sitä mieltä, ettei sinulla ole luontosuhdetta? Puhuttaessa luontosuhteesta (tai sen katoamisesta), tarkoitetaankin mielestäni varsin usein luontoyhteyttä. Mutta mitä se on? Yritän muotoilla sitä auki.

Luontoyhteys on yksilön henkilökohtaisen tunnesiteen muodostumista luonnonympäristöön sekä ne kaikkien merkitysten kokonaisuudet, joita yksilö antaa ympäristölle. Se on henkinen tai hengellinen yhteys, josta yksilö hakee muuta kuin ruokaa tai fyysistä suojaa.

Tutkijat määrittelevät luontoyhteyden luontorakkaudeksi ja välittämiseksi tai fyysiseksi tai psyykkiseksi ykseyden kokemukseksi. Britannian luontojärjestö The Royal Society for the Protection of Birds (lyhyemmin RSPB) on määritellyt luontoyhteyden empatian, ykseyden ja vastuun tuntemiseksi luontoa kohtaan – hyvin pitkälti samoin kuin Schultz.

Järjestö on ollut huolissaan brittinuorten luontoyhteyden heikkenemisestä. Huoli johtaa ajatuksesta, että ilman lapsena muodostettua luontoyhteyttä nuoret eivät välitä luonnosta tai ole kiinnostuneita sen suojelemisesta aikuisena.

Tieto luonnosta ja sen ahdingosta ei siis yksistään riittäisi motivoimaan ympäristöystävällistä käyttäytymistä. Samaan viittaa tänä vuonna julkaistu Home to Us All -raportti, joka toteaa, että suurimmat ympäristöystävälliseen käyttäytymiseen vaikuttavat tekijät ovat lapsena saadut myönteiset luontokokemukset sekä lapselle läheiset luonnonsuojelun roolimallit.

Myös suomalaiset luontojärjestöt ja ympäristöpedagogit tietävät tämän. Ehkä käytetyin ympäristökasvatuksen pedagoginen malli on Palmerin puumalli. Malli korostaa, että, ollakseen tehokasta, ympäristökasvatuksen tulisi tapahtua yhtä aikaa kolmella tasolla. Yksi näistä tasoista on henkilökohtaisten kokemusten saaminen luonnossa toimimisen kautta, merkitysten antaminen ja tunneyhteyden kokeminen. Siis luontoyhteyden muodostaminen.

Siinä missä luontosuhde on meissä kiinni yhtä tiukasti kuin ihomme, on luontoyhteys hiipuvaa sorttia. Mikäli kukaan ei tajua viedä lapsia luontoon, on hyvin todennäköistä, että kynnys hakeutua sinne myöhemmin itse on korkeampi. Tällöin positiivisia kokemuksia luonnossa ei pääse syntymään.

Onneksi monet vievät lapsia luontoon. Jopa koulussa. Tätä kannustamaan julkaistiin tällä viikolla #Ulkoluokka-hankkeessa Loikkaa ulkoluokkaan – opas ulkona opettamiseen, joka löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kirjan julkistustilaisuudessa esiintynyt Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Arja Kaasinen mainitsi luontosuhteen ohella termit “luontosokeus” ja “luonnonlukutaito”.

Ensimmäinen vältetään, kun opetetaan jälkimmäistä. Ulkona.

Itse koen luontoyhteyttä aina, kun pysähdyn arkistenkin asioiden äärellä pohtimaan omaa vaikutustani luontoon ja toisaalta luonnon vaikutusta minuun. Vaihtoehtoisesti saatan tehdä jotain luontoyhteyttä syventävää, kuten opetella uuden kädentaidon. Luontoon meneminen, luonnon aistiminen ja siitä nauttiminen sekä luonnonmateriaalien käsittely tietoisesti läsnäollen tuo konkreettisesti esille sen, miten olemme osa luontoa ja maisemaa juuri siinä hetkessä.

Luontosuhteen toteuttaminen tietoisesti vahvistaa siis positiivista luontoyhteyttä. Ehkäpä luontoyhteys onkin osa luontosuhdetta ja sen – henkisen yhteyden kattava – alakäsite.

Miksi sitten paasaan jatkuvasti luontoyhteydestä (ja postailen jotain pajunpunontaohjeita blogiini)? Voisi kuvitella, että sanoilla leikittely on lähinnä semantiikkaa. Olisi kuitenkin tärkeää käyttää oikeita termejä, sillä niin pitkään kuin ihmiset luulevat, ettei heillä ole suhdetta luontoon, niin pitkään voimme jatkaa harkitsematonta ja kestämätöntä elämäntapaa. Elää ajatuksissamme luonnon ulkopuolella – ei luonnossa.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että positiivisen luontoyhteyden ylläpitäminen kannustaa ja motivoi toimimaan ympäristön puolesta. Lisäksi luontoyhteyden buustaaminen ulkoilulla voi olla hyväksi myös yksilölle itselleen. Viheralueilla oleskelun nimittäin tiedetään edistävän ihmisen terveyttä monella eri tapaa. Kaikkiaan 143 tutkimuksen tulokset osoittavat viheralueiden laskevan verenpainetta, sydämen sykettä, kortisolihormoni-tasoja ja vähentävän diabeteksen riskiä ja sydän- ja verisuonitautikuolleisuutta.

Luontosuhde sinulla siis on jo, luontoyhteyttä sinä tarvitset!

Tunturihullu December 4, 2018

Varsinaista luomisen tuskaa ja todellista luonnon lumoa – Pajutöistä apua luontoyhteyden ylläpitämiseen pimeänä ja kylmänä vuodenaikana

Pajut! Nuo läpitunkemattomat pöheiköt, iänikuiset maanvaivat vai paluu lapsuuden pajupillien keväisiin säveliin? Mitä pajusta ensimmäisenä tulee mieleen, riippuu varmasti jokaisen omakohtaisista kokemuksista tämän monipuolisen kasvin kanssa. Itselleni mieleen tulvahtavat pajunkuoren tuoksuiset mökki-illat marraskuussa, kun päivän keruuoperaatio palkitaan kauniisti taipuvilla pajun varvuilla. Pimeänä ja lumettomanakin ajankohtana on yllättävän helppo ylläpitää omaa luontoyhteyttä – suoraan luonnonmateriaaleista monimuotoisimman kautta.

Käsitöiden tekeminen luonnonmateriaaleista on itselleni yksi tärkeä tapa ylläpitää luontoyhteyttä. Eikä yksistään siksi, että prosessiin kuuluu olennaisena osana ulos ja metsään meneminen materiaalien hankkimista varten. Materiaalien värimaailma on rauhoittava ja kerääminen triggeröi luolamiesaivojemme mielihyväkeskusta. Materiaalien keruureissulta palaan aina virkistyneempänä ja iloisempana kuin tavalliselta kävelylenkiltä.

Luonnonmateriaalien tekstuuri ja näppituntuma vaihtelevat monipuolisesti eikä ole olemassa kahta identtistä oksaa, marjaa tai kaarnan palaa. Käsityöt myös tuoksuvat – luonnollisesti – luonnolta. Niistä ei varmasti irtoa myrkyllisiä palonestoaineita tai ftalaatteja. Parasta luonnonmateriaaleista tehdyissä käsitöissä kuitenkin on, että lopulta ne maatuvat ja palautuvat turvallisesti osaksi luonnon kiertokulkua.

Luonnonkäsityöt pakottavat lähtemään ulos myös talvisaikaan. Ja erityisesti nyt jouluvalmistelujen aikana! Mutta mitä voi löytää talviunisesta luonnosta? Voisi kuvitella, ettei luminen vuodenaika olisi paras mahdollinen ajankohta, mutta talvi ei suinkaan ole este materiaalien hankinnalle. Itse asiassa, pajutöitä voikin tehdä ainoastaan vihreän ajan ulkopuolella!

Paju on monille tuttu keväisistä pajunkissoistaan ja suurimmalla osalla kokemukset pajun käsittelystä varmasti rajoittuvatkin virpomisoksien keruuseen ja koristeluun pääsiäisen aikaan. Pajussa on kuitenkin potentiaalia niin moneen muuhunkin asiaan!

Virpomisen juuret ovat todennäköisesti Suomen kristinuskoa vanhemmalta ajalta. (Relve 1997) Samaten pajutöiden käsityöperinne on ikiaikainen. Suomessa pajusta on tehty koreja, vateja ja kantoesineitä, mutta muinaisessa Assyyriassa pajua käytettiin jopa veneiden valmistuksessa.

Yhteyttä menneeseen ja omiin kulttuurisiin juuriini koenkin eniten juuri luonnonmateriaaleja käsitellessäni. Ehkä luontoyhteys onkin samalla myös yhteyden löytämistä esi-isiinsä. Historiallisen jatkumon löytämistä ja sen osaksi tulemista.

Hendrik Relve kirjoittaa mainiossa Puiden juurilla -kirjassaan, kuinka ihmiset ovat perinteisesti suhtautuneet pajuun halveksivasti. Ovathan tehokkaasti kasvavat pajukot kuitenkin olleet maanraivaajien, viljelijöiden ja metsänkasvattajien riesana. Tästä asenteesta juontuvat monet sanonnat, kuten “syöttää pajunköyttä”.

Pajut, ja tarkemmin sanottuna juurikin pajunkissat, ovat kuitenkin korvaamattomia muulle luonnolle. Keväisin paju kukkii monesti ensimmäisenä kasvina tarjoten ravintoa talvihorteesta kömpiville hyönteisille. Paju taipuu moneksi koriksi, koristeeksi ja kalusteeksi (kuori jopa virsuiksi!), kun taitaa kikat. Kuka tahansa voi nämä kikat oppia ja tehdä pajutöitä eikä se välttämättä vaadi edes työkaluja – joskin oksasakset tai puukko helpottavat paljon. Taikavarvut, joilla etsitään maanalaisia lähteitä tai vesisuonia, on perinteisesti tehty pajusta. Pajun kuorella on myös värjätty lankoja ja kankaita, jolloin tulokseksi on saatu keltaista ja ruskeaa väriä.

Käyttöesineiden ja värin lisäksi pajusta saadaan lääkettä. Pajun kuori sisältää nimittäin salisiinia, joka hajoaa ihmisen elimistössä salisyylihapoksi. Kuulostaako tutulta? Aivan. Vastaavaa ainetta, asetyylisalisylaattia, on aspiriinissa. Salisiinin nimi johdannaisineen tuleekin alunperin pajun tieteellisestä sukunimestä Salix. Alunperin särkylääkkeen vaikuttavat aineet eristettiin suoraan kasveista, mutta sittemmin ainetta opittiin valmistamaan keinotekoisesti. Pajun kuoresta tuotettua särkylääkettä saattaa vielä löytää luontaistuotekaupoista ja pajunkuorirohdosta voi valmistaa itsekin.

Näiltä pohjin sanoisin, että ihmiset ovat perinteisesti pahasti aliarvioineet pajun mahdollisuudet.

Keruu

Pajun kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin. Pajua otettaessa tuleekin aina kysyä lupa maanomistajalta. Joissain tapauksissa myös kaupunki saattaa antaa luvan kerätä pajua mailtaan – esimerkiksi jos keruu suoritetaan käsin ja käyttö on vähäistä ja tulee omiin tarpeisiin.

Kuoripaju kerätään kasvukauden ulkopuolella, lehdettömänä aikana. Kesä ei siis pajun kannalta ole lainkaan oikea aika materiaalin keruuseen. Syy on siinä, että käsiteltäessä pajun kuori lähtee helposti irtoamaan lehtimisen aikana. Syksyllä ja talvella kuori on kiinni puussa.

Sopivaa pajua kannattaa etsiä esimerkiksi sähkölinjojen alta.

Paju valtaa nopeasti aukeat ja vetiset paikat, joten sitä kannattaa etsiä rannoilta, peltojen laidoilta, tienpientareilta ja hakkuuaukoilta. Myös isojen sähkölinjojen alta kannattaa katsoa. Linjojen alus pidetään avoimena, joten kasvustoa täytyy harventaa säännöllisesti muutaman vuoden välein. Oikeaan aikaan paikalle sattuessa kerääjää voikin odottaa valmiiksi pätkityt pajunoksat.

Punontatöihin pajusta käytetään uusin vuosikasvu. Vuosittain kasvi kasvattaa suoran oksahuiskan. Nämä haarattomat ja taipuisat piiskamaiset vitsat ovat parasta materiaalia. Niitä kannattaa kerätä reippaasti eri mittaisia ja eri paksuisia sillä pajutöiden eri vaiheissa tarvitaan erilaisia pajuja.

Katkaise oksa siististi tyvestä. Älä revi, taita tai kuori muuta kasvia, se ei tykkää siitä. Kerää pajuja laajalta alueelta, älä vain yhdestä pensaasta. Pajuja kasvaa Suomessa yli kolmekymmentä lajia ja oksat voivat olla eri värisiä. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kuivuessaan ne muuttuvat samansävyisiksi. Luonnonmateriaalien sävyt tuppaavat lisäksi sointumaan keskenään loistavasti ja pieni kirjavuus vain piristää tekemällä lopputuloksesta yksilöllisen ja ainutlaatuisen näköisen.

Kansalaisopiston pajutyökurssilla tekemäni kori. Kori on tehty 100 % luonnonmateriaaleista eikä sitä ole värjätty mitenkään. Vihreä väri tulee eräästä pajulajista ja punainen korallikanukasta (Cornus *alba* ‘Sibirica’). Kuva on otettu juuri korin valmistumisen jälkeen ja vuosien saatossa värit ovat hiipuneet. Nykyisin kuvan vihreä on kauniin vaaleanruskea ja kuvan kirkkaan punainen on tumman viininpunainen.

Esikäsittely ja säilytys

Tuo pajut sisään vasta, kun aiot tehdä niistä jotain. Parhaina pajut säilyvät odottaessaan ulkona kostessa ilmassa. Mikäli pajut ovat kovin jäisiä, anna niiden sulaa ennen taivuttelun aloittamista.

Erottele pitkät ja lyhyet, ohuet ja paksut pajut omiin pinoihinsa. Aseta kaikki vitsat sankoon tyvet pohjaa kohti ja nosta latvuksista samanmittaiset yksilöt nippu kerrallaan pois sangosta. Siisti ja tasaa jokaisen nipun pajut leikkaamalla vitsat samanpituisiksi latvoista.

Pajunippu laitetaan saaviin tai ämpäriin tyvipää edellä erottelua varten.

Samanmittaiset pajunvitsat nostetaan nippu kerrallaan erilleen muista.

Sisälle tuotaessa talvihorteessa olevat, tyhjät oksat saattavat kohta olla täynnä pajunkissoja. Mitä tapahtui?! Ei hätää. Tämä tarkoittaa vain, että paju on yhä elossa ja herännyt horteesta. Valkeat pajunkissat ovat pajun kehittyviä kukintoja, joilla on ympärillään eristävä “turkis”. Ne talvehtivat valmiina silmusuomujen alla läpi kylmän vuodenajan. Huoneen lämpö houkuttelee ne puhkeamaan esiin.

Pidempi säilytys huoneilmassa kuivattaa pajun, minkä jälkeen oksat eivät enää taivu vaan katkeavat. Tästä huolimatta pajutyötä ei suinkaan tarvitse saada valmiiksi yhdeltä istumalta. Keskeneräisen pajutyön voi viedä parvekkeelle tai pihavarastoon, missä lämpötila ja ilmankosteus ovat samat kuin ulkona.

Yhdenkään kerätyn vitsan ei tarvitse mennä hukkaan. Ylijääneitä pajunvitsoja voi nimittäin myös säilöä. Pitkä säilytys kuivattaa oksat. Ne voi kuitenkin herätellä takaisin taipuisiksi liottamalla vedessä. Tähän liittyen on tosin annettava varoituksen sana: Oman kokemuksen perusteella totaalisesti kuivunutta oksaa ei saa enää heräämään, eli ylipitkää säilytystä tai nopeaa kuivatusta huoneen lämmössä ei kannata kokeilla.

Punonta

Työstä riippuen tarvitset erilaisia apuvälineitä, mutta perinteisesti oksasakset ja/tai puukko riittävät mainiosti. Lisäksi saatat tarvita:

piikin
pihdit
sisalia tai matonkudetta (pajunippujen sitomiseen)
rautalankaa (esim. kaaospallon tekoon)
vasaran ja nauloja ja esim. lastulevyä (korinpohjaa varten)
styrox-levyn (pajupystiä ja amppeleita varten)

Punomaan oppii monien kansalaisopistojen kursseilla, mutta punontaohjeita löytyy myös kirjoista ja netistä, esimerkiksi tämä amppeliohje.

Kaaospallossa on vähän sääntöjä. Ehkä siksi se ei varsinaisesti lukeudu lemppareihini! 😀

Alkuun punonta saattaa käydä näpeille ja jopa sattua. Varsinaista luomisen tuskaa! Kärsivällisyys auttaa ja apu löytyykin lopulta materiaalista itsestään. Pajun kuoren luonnolliset särkylääkkeet poistavat kivun ja jäljelle jää innostuksen ja inspiraation hehku koko kehossa. Todellista luonnon lumoa.

Tuoretta kuoripajua työstettäessä tulee muistaa, että valmis työ kutistuu kuivuessaan. Kannattaakin yrittää tehdä punoksista mahdollisimman tiiviitä ja sidoksista mahdollisimman tiukkoja. Pajua taivutellessa kannattaa myös olla varovainen, ettei murra ja katkaise vitsaa. Vitsan kiertäminen sormien välissä auttaa pajua taipumaan haastavissakin paikoissa ja ehkäisee murtumista.

Mikäli paju katkeaa, ei hätää, voit korvata sen joko osittain tai kokonaan uudella pajulla. Leikkaa tällöin sekä katkennut paju (siististä kohtaa murtumakohdan takaa) että uusi paju viistoon. Jatka punontaa uudella pajulla niin, että uusi ja vanha vitsa kulkevat hetken aikaa reippaasti päällekkäin (viistoon leikkaaminen auttaa siten, ettei liitoskohdasta tule liian paksua).

Aluksi punominen saattaa tuntua sormissa ikävältä. Sitä ei kuitenkaan tarvitse säikähtää. Kuuluu asiaan ja vaiva unohtuu punonnan edetessä.

Paju on mitä monipuolisin luonnonmateriaali mitä tulee erilaisiin käyttötapoihin tai käsitöihin. Pajun ihmeet ovat myös tavoitettavissa lähes missä tahansa ja suurimman aikaa vuodesta. Kannattaa siis tutustua tähän varsin vaatimattomaan puuhun ja antaa luonnonvoiman virrata omaan talveen!

Kirjallisuutta:

Mortensen, M. 2003. Pajunpunonta. Atena. (ISBN: 9789517962988)

Relve, H. 1997. Puiden juurilla – Puut ja pensaat luonnossa ja kansanperinteessä. Atena. (ISBN: 9517962746)

Rinne, T. 2005. Kauneimmat pajutyöt ja muita käsityöideoita metsän puista. Gummerus. (ISBN: 9789512067411)

Pajutyöt kannattaa aloittaa helpoilla ja yksinkertaisilla projekteilla, kuten kranssikoreilla, tarjoiluvadeilla tai kukka-amppelilla. Kuvassa ovat vasemmalta: amppeli, sangallinen kranssikori ja puinen linnunpesä.

Paju tuo esimerkiksi joulupöytään rustiikkista henkeä ja luonnonläheisyyttä.

Pajuista punottu lintujen ruokintapaikka

Kun kokemusta karttuu, voi siirtyä haastavampiin punontatöihin, kuten vaikkapa tähän kukkakoriin.

Pajupysti on varsin helppo ja nopea tehdä. Valitse loimipajuiksi noin sormen vahvuista pajua ja kudepajuiksi reilusti ohuempaa. Ennen ja jälkeen kuteen tehdään sitova kerros kahdella kudepajulla kutomalla joka toisen loimipajun takaa ja joka toisen edestä. Varsinaisen kudeosuuden voi tehdä vaikka ranskalaisella laitapunoksella, kuten esimerkiksi tässä blogissa on ohjeistettu.

Kaksimetrinen pajukaari on suurin tekemäni pajutyö. Sitä työstettiin useampi päivä kesämökillä keväästä 2017. Olen nähnyt pajusta toteutettavan kokonaisia huonekaluja ja patsaita puutarhaan. Kuva: Riku Malminiemi

Pajukaari tuli häidemme vihkiseremonian paraatipaikalle. Kuva: Viivi Häkkinen

Tunturihullu November 1, 2018

Kuoleman syleilystä elämän pyhyyteen – Kuinka masennus on auttanut löytämään yhteyden kaikkeuteen

CW: Kuolema, itsemurha, itsetuhoiset ajatukset

Olen välttänyt kuolemasta kirjoittamista, vaikka syvimmän masennuskauden aikana kuolema ja itsetuhoisuus ovat olleet välillä päivittäin ajatuksissani. Olen tehnyt periaatepäätöksen olla kirjoittamatta näistä ajatuksista, koska itsemurhista uutisoiminen tunnetusti aiheuttaa hetkellisen piikin itsemurhayrityksissä (Werther-efekti). Itsemurhasta avoimesti puhuminen ei kuitenkaan lisää riskiä tehdä itsemurhaa vaan päinvastoin saattaa auttaa käsittelemään vaikeita tuntemuksia ja siten ehkäistä itsemurhia.

Ennen pahinta romahdusta en juurikaan ajatellut kuolemaa. Se ei koskaan tuntunut ajankohtaiselta asialta, ja näinhän sen nuorilla kai pitäisikin olla. En ole myöskään koskaan pelännyt kuolemaa, vaikka minulla on kyllä ollut kavereita, jotka ovat. Monet heistä ovat hakeneet apua henkilökohtaisesta uskostaan Jumalaan ja päässeet tätä kautta sinuiksi pelkojensa kanssa. Ateistina koen, ettei tämä olisi itselleni mahdollinen keino.

Muutenkin olen miettinyt, menetänkö jotain olennaista, kun en usko Jumalaan. Puuttuuko minulta tiiviin uskonnollisen yhteisön lisäksi hengellinen yhteys johonkin suurempaan? Tarvitseeko ihminen hengellisyyttä tai henkisyyttä voidakseen hyvin?

Kysyin tätä uskonnon, luonnon ja terveyden yhteyksiä tutkivalta Henrik Ohlssonilta. Tapasin hänet viime elokuussa Karjalohjalla järjestetyillä metsäterapiapäivillä. Ohlssonin mukaan henkisyyden toteuttaminen ei vaadi järjestäytynyttä uskontoa. Tiedustellessani hänen näkemystään henkisyyden terveydellisistä vaikutuksista hän viittasi WHO:n käsitykseen terveydestä. WHO:n mukaan terveys kattaa fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen terveyden, mutta asiantuntijoiden kesken on ollut keskustelua, tulisiko määritelmää laajentaa kattamaan myös henkisyys. Elämän laadun arviointia varten on esimerkiksi kehitetty työkalu, jossa mitataan myös henkisyyttä.

Jonkinlainen henkisyys on epäilemättä osa ihmisen perusluonnetta. Tästä kertovat monet ateistiset henkiset liikkeet. Sekulaarisessa maailmassa henkistymisen kokemuksia haetaan muualta kuin perinteisistä uskonnoista. Esimerkiksi luonnosta.

Sanotaan, että metsä on suomalaisen kirkko. Miksi juuri luonto voi tarjota henkistymisen elämyksiä?

Luonto tarjoaa monesti samoja asioita kuin uskonnot. Luonnossa voi kokea olevansa pieni ja mitätön, mutta samalla osa jotain valtavan paljon suurempaa kokonaisuutta. Ohlssonin mukaan luontokokemus voi parhaimmillaan olla lähellä hengellistä kokemusta.

Kivitaulu Jyväsjärveä kiertävän rantaraitin varrella. Kivessä lukee “Vapauta mielesi”.

Tiedämme tutkimustuloksista, että mielemme rauhoittuu metsäkävelyllä ja luonnossa oleskelu parantaa keskittymiskykyä. Ohlssonin mukaan monet uskonnolliset rituaalit toimivat pitkälti samalla tavalla.

Luonnon kauneus ja ihmeellisyys lumoaa. Samoin monet uskonnolliset rakennukset on rakennettu tarkoituksella kauniiksi ja niiden interiöörit lumoavat uskonnon harjoittajan. Luonto on myös täynnä mystiikkaa ja salaperäisyyksiä (myös tutkijoille!), kun sitä pysähtyy miettimään.

Luonto myös vastaa uskontojen tavoin elämän suuriin kysymyksiin. Yhtenä niistä kuoleman arvoitukseen ja siihen, mitä tapahtuu sen jälkeen.

Ennen masennustani kuolema ei ollut minulle ajankohtainen, joten en ollut myöskään juurikaan pohtinut sen jälkeisiä asioita. Syviin vesiin vajotessani myös kuoleman ajatukset tulivat lähelleni. Välillä ajattelin hyvin tyypillisesti, kuinka helppo tapa se olisikaan päättää kaikki vaikeudet. Noh, se oli toki vain ajatus, ja kuten tiedämme, pelkät ajatukset tarjoavat vain harvoin totuutta.

Kuoleman ajatuksen läsnäolo sai minut kuitenkin tutkimaan sitä tarkemmin. Minkälainen suhde minulla edes on kuolemaan? Aikaisempi välinpitämätön ja ehkä jopa välttelevä suhde muuttui masennuksen kehittyessä tiiviiksi itsetutkiskeluksi. Puhuin kuolemasta myös avoimesti ääneen lähimmilleni. Lopulta olen päässyt pisteeseen, jossa olen sinut kuoleman ajatuksen kanssa ilman kuolemisen toivetta. Kuoleman turvallisen, hyväksyvän ja avoimen käsittelyn seurauksena siitä on tullut vähemmän mystinen ja houkutteleva.

Kulttuurissamme puhutaan kuolemasta vähän ja siihen muutoin kuin negatiivisesti suhtautuminen tuntuisi olevan tabu. Jopa tätä kirjoittaessani päässäni varoittelee ajatus jonkinlaisesta rajojen rikkomisesta. Jokainen yksittäinen elinkaari päättyy kuitenkin lopulta kuolemaan, joten (ottamatta kantaa siihen, milloin ja miten se tapahtuu) oman kuolemansa pelkääminen tuntuu jokseenkin turhalta touhulta.

Joissain tilanteissa kuoleminen voi toki pelottaa. Kuten vaikkapa silloin, kun kokee akuuttia kuolemanvaaraa. Pelko nousee luonnostaan itsesuojeluvaistostamme. Muulloin en kuitenkaan miellä kuolemaa pelottavaksi tai edes pahaksi asiaksi – olen jopa oppinut näkemään siinä kauneutta.

Kuulostanko nyt ihan kahelilta? Ehkä pitäisikin vähän avata tapaa, jolla olen päätynyt kuoleman mieltämään.

Kuolema on luonnollinen osa elämää ja ilman kuolemaa ei olisi myöskään elämää käsitteenä. Vaikka näkisimme kuoleman pahana ja taistelisimme sitä vastaan kaikin keinoin, emme voisi sitä poistaa. Me kaikki kuolemme jossain vaiheessa.

Kuoleminen on siis väistämätöntä. Tässä luonnon kiertokulun ajatteleminen lohduttaa. Se auttaa ymmärtämään, ettei mikään todella katoa. Muuttaa vain muotoaan. Kaikki on alati liikkeessä eikä mikään pysy muuttumattomana. Termodynamiikan ensimmäisen lain mukaan energian määrä maailmankaikkeudessa on vakio. Mitään ei siis synny tyhjästä tai katoa, vaan energia vain muuttaa muotoaan.

Kuollessamme mekin muutamme muotoamme. Meihin sitoutuneet eri energian muodot vapautuvat ja siirtyvät muualle biologisen toiminnan ja kemiallisten reaktioiden seurauksena. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi muuta kokonaisuutta. Tai siis ne ainesosat, ne molekyylit, joista koostun, siirtyvät. Minä konseptina katoan. Ajatteluni luultavasti lakkaa, persoonani, Sini-nimisenä ihmisenä tunnettu hetkellinen kokonaisuus lakkaa olemasta. Vaan se, mistä koostun, siirtyy elämään uutta elämää ja kokoamaan uusia kokonaisuuksia.

Näiden kokonaisuuksien rajat ovat lopulta häilyviä. Missä kohtaa voimme sanoa, että minä lakkaan olemasta ja minusta tulee jotain muuta? Siinä kohtaa, kun lakkaan hengittämästä ja sydämeni lyömästä? Vai siinä kohtaa, kun hajottajat ovat siirtäneet tarpeeksi suuren osan rakennusaineistani maaksi?

Samanlaisia kysymyksiä kysytään usein aborttikeskustelussa. Missä vaiheessa yhdestä ihmisestä tulee kaksi ihmistä? Missä kohtaa naisen hedelmöittynyt munasolu onkin jo kokonainen ihminen? Samoin voidaan kysyä, missä kulkee minun ja toisen elämänmuodon välinen raja? Kuoleman pohtiminen on auttanut minua tätä kautta näkemään kokonaisuuksia ja yhteyden muihin eliöihin ja… no, kaikkeen.

Eräänä kesäyönä rakensimme tilataideteoksen Tuomiojärven rantaveteen kivistä ja kasveista. Oli lämmin täyden kuun yö ja myös vesi oli lämmintä. Tämä luonnon “jumalpatsas” seurasi keskiyönuintiamme kynttilöiden valossa.

Mikä kuolemassa sitten voisi pelottaa? Ehkä se on juurikin se, että kuoleman kohtaaminen on ennen kaikkea luopumista. Luopumista itsensä ajatuksesta.

Minun ongelmani oli, etten pelännyt niinkään kuolemaa, vaan elämää. Ja kuten jokaista pelkoa, tätäkin täytyy käsitellä. Tavoitteenani on päästä tästä pelosta eroon kokonaan ja vastaus saattaa piillä yllättäen henkisyyden löytämisessä luontoyhteydestä.

Kun lähden vaeltamaan erämaahan tai kävelemään metsäiselle lenkkipolulle, astun itselleni pyhään paikkaan. Kun kuolen, en lakkaa olemasta, vaan siirryn osaksi tätä pyhänä pitämääni kokonaisuutta.

Syvempi luontoyhteys kuitenkin opettaa, ettemme ennen kuolemaakaan ole erillisiä luonnon kokonaisuudesta. Ykseyden löytäminen luonnon kanssa voi auttaa löytämään oman elämänsä pyhyyden jo nyt.

Pihtipudas October 15, 2018

Suurijärven retkeilyreitistö – Ripaus erämaata etelässä

Kansikuva: Heikki Sulander

Haluaisitko vaeltaa luonnonrauhassa, mutta hiljaisuutta on vaikea löytää? Kutsuisivatko erämaat, mutta Lappi on liian kaukana? Kiinnostaako retkeily metsäisessä Keski-Suomessa?

Suurijärven retkeilyreitistö on pohjoisessa Keski-Suomessa piilotteleva luontohelmi. Merkittyä polkua löytyy yli 30 km ja taukopaikkoja jopa seitsemän. Alue on syrjässä asutuksesta ja osa Keski-Suomen laajinta hiljaista aluetta. Unohdettu reitistö on harvojen tiedossa ja se tarjoaakin oivallisen tilaisuuden yksinäiseen vaellukseen täydellisessä luonnon äänimaisemassa.

Luonto ja nähtävyydet

Alue sijaitsee Pihtiputaan ja Reisjärven, Keski-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan rajalla. Maasto on tasaista, mutta kivikkoista Suomenselän maisemaa. Reitin varrella vuorottelevat mäntykankaat, aapasuot, paljaat kivirakkalaikut ja pienet, erämaiset järvet, joiden lämpötila kohoaa keväisin nopeasti uimakelpoiseksi.

Lajistollisesti Suomenselän vedenjakaja-alue on etelän ja pohjoisen vaihettumisvyöhykettä. Alueelta löytyy niin eteläiselle Suomelle tyypillisiä kasvi- ja eläinlajeja kuin pohjoisia, Lapissakin viihtyviä lajeja. Alueella liikkuu poroa muistuttava metsäpeura, joka siirtoistutettiin takaisin Suomenselälle 80-luvulla sen ensin täysin kadottua metsästyksen takia koko maasta. Reitistön läheisyydestä on tavattu myös kuukkeli, riekko ja kapustarinta ja alue on eteläisintä seutua, jossa voi tavata pesivän maakotkan. Lappimaisen lajiston ja tunnelman ansiosta aluetta on joskus kuvattu – ehkä hieman vähättelevästi – “Köyhän miehen Lapiksi” ja “Vara-Lapiksi”. Reitistö on kuitenkin erityinen aivan omilla ansioillaan. Tähän etelä loppuu ja pohjoinen alkaa!

Kulttuurihistoriallisesti alue on ollut eränkäynti- ja metsätalousaluetta. Pysyvän asutuksen keskityttyä nykyisten suurten järvien rannoille alue on säilynyt etäisenä ja erämaisena. Edelleenkin Harjuntakasella saa kuvan siitä, millainen maisema oli satoja vuosia sitten, kun asutus oli harvassa ja kylien välillä vallitsi laaja erämaa.

Merkkinä eränkäynnistä ovat Suurijärven saaresta löydetty viikinkiaikainen nuolenkärki 900-luvulta ja muinaiset jumalten palvonta- ja uhripaikat. Yksi niistä on saattanut olla Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella seisova Imarrekivi jättimäisine ihmiskasvoineen. Muita nähtävyyksiä alueella ovat satoja vuosia vanha, edelleen kolmen kunnan rajakivenä toimiva Jääkolun rajapyykki, sekä Löytö-Heikin kivi, johon paikalliset kyläläiset ovat liittäneet tarinoita jo ainakin kolmessa sukupolvessa.

Reitistön läheisyydestä on löydetty myös muinainen hautapaikka, kalamaja ja vanha erämajoite. Tämä Reisjärven puolella, Iso-Kotajärven rannalla sijainnut erämajoite, “Patalan talo”, kuului Anderss Jonssonille vuonna 1552. Paikkaa ei ole merkitty maastoon, mutta talon kiviportaat ovat yhä paikoillaan ja sijaitsevat aivan polun vieressä. Patalan talon lähellä voi tutustua myös käsivoimin kaivettuun Kirves-Heikin kanavaan. Koskemattomat alueet kätkevät vielä kosolti mysteerejä, joten alue onkin oikea arkeologin aarreaitta!

Jättimäinen Imarrekivi on jääkaudenaikainen siirtolohkare, jonka yksi sivu on lohjennut niin, että se muistuttaa kasvojen profiilia.

Saapuminen

Autolla liikkuva retkeilijä pääsee metsäautoteitä pitkin suoraan reittien ytimeen, mutta myös autotta matkaavilla on mahdollisuus päästä suoraan reitille. Jyväskylästä matkaa alueelle tulee 170 km.

Autolla reiteille saavuttaessa käännytään tieltä 760 ensin Karhukalliontielle ja Pyydysjärventielle, kunnes tullaan Yölammintielle. Yölammintien päästä löytyy kääntöpaikka ja useita pistoja, joihin voi parkkeerata auton pois tieltä. Esimerkiksi Googlen navigaattori löytää perille, kun päätepisteeksi kirjoittaa “Yölampi”. Yölammelta polku lähtee suoraan länteen suon laitaa pitkin. Alueella on myös yksityinen mökki, jonka piharauhaa tulee kunnioittaa.

Suurijärven reitistölle pääsee esimerkiksi Jyväskylästä ajamalla ensin nelostietä Pihtiputaalle ja kääntymällä sitten tielle 760 kohti Muurasjärveä ja Reisjärveä. Tieltä 760 käännytään ensin vasemmalle Karhukalliontielle ja sitten oikealle Pyydysjärventielle. Pyydysjärventieltä käännytään taas vasemmalle Yölammintielle, jonka päässä lähtöpiste reitille on. Karhukalliontie-Yölammintie-osuus on kapeaa hiekkatietä. Kuva: Google Maps

Kouluaikoina Pihtiputaan linja-autoasemalta kulkee koulubussi Muurasjärvelle (aikataulut P-pudas-Muurasjärvi ja toiseen suuntaan Muurasjärvi-P-pudas), jonka pysäkiltä hetken käveltyään pääsee Kelkkamäentietä pitkin Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle kulkevalle yhdysreitille.

Suurijärven retkeilyreitistöltä on yhdyspolku myös Reisjärven puolella kulkevaan Peuran polkuun. Reitistöä pitkin pystyykin vaeltamaan vaikka Reisjärvelle asti, josta taas pääsee bussilla pois. Yhteensä Pihtiputaan ja Reisjärven reiteissä on vaellettavaa jopa 60 km!

Palvelut

Alueella on eteläiseksi Suomeksi varsin tiheä autiotupaverkosto ja löytyypä Reisjärven puolelta myös useampi vuokratupa. Reisjärven reittien taukopaikat löytyvät Retkikartasta, mutta Pihtiputaan puolella, Suurijärven reitistöllä olevia taukopaikkoja ei karttaan ole merkitty. Ne on lueteltu täällä: “Viiden laverin hotelli” ja muut Suurijärven reitistön taukopaikat.

Yksi suosituimmista tauko- ja yöpymispaikoista on Suurijärven eräkämppä. Kyseessä on 30-luvulla rakennettu vanha savottakämppä, jossa mahtuu yöpymään kerrossängyissä kuusi retkeilijää. Pihapiirissä on myös viiden hengen aittarakennus ja sauna.

Pihtiputaan kunnan huoltama, autiotupana toimiva Suurijärven eräkämppä

Maasto on lähes kaikkialla erittäin kivikkoista, joten telttapaikkoja voi olla vaikeaa löytää. Retkeilijän kannattaakin tukeutua autiotupiin tai suosia riippumattoretkeilyä. Jokamiehenoikeudet ovat voimassa reitistöllä ja rajoitetusti Harjuntakasen vanhojen metsien suojelualueella, jossa tilapäinenkin yöpyminen on luonnonsuojelulailla kielletty.

Reitistön kartan voi tulostaa esimerkiksi Retkikartasta tai napata Pihtiputaalta mukaansa Pihtiputaan palvelut 2018 -lehden, jonka keskiaukeamalta kartta löytyy. Pihtiputaan palvelut 2018 -lehteä löytyy huoltoasemilta, kunnanvirastolta sekä Putaanportin infopisteeltä.

HUOM! Suurijärven retkeilyreitistö on vielä kehittämisen alla eikä kaikkia reittejä ole merkitty uudestaan. Parhaiten merkittyjä ja opastettuja reittejä ovat Yölammelta alkava Harjuntakasen ympyrälenkki sekä Reisjärven puolella olevat Mäntyjärven rengasreitti ja Kotajärven kierros. Alueella liikkuvan retkeilijän tuleekin osata lukea maastokarttaa tai pitäytyä parhaiten merkityillä reiteillä.

Reitit

Suurijärven reitistöltä löytyvät tällä hetkellä yksi 5,5 km pitkä rengasreitti, pistot Jääkolun rajapyykille, Suurijärven eräkämpälle ja Löytö-Heikin kivelle sekä yhdysreitit Muurasjärvelle (10 km) ja Peuran polulle (3,5 km). Reisjärven puolella olevat Kotajärven kierros (3,5 km) ja Mäntyjärven rengasreitti (15 km) ovat hyvin merkittyjä rengasreittejä.

Yhdysreitti Muurasjärveltä Harjuntakasen alueelle on tällä hetkellä heikosti merkitty. Avuksi kannattaakin ladata GPS-sovellus esimerkiksi kännykkään ja aukaista se hyvissä ajoin, jotta puhelin ehtii ladata kartat näkyviin. Kyseessä on hyvin erämainen alue, joten netti- tai puhelinyhteyttäkään ei aina ole.

Muurasjärven yhdysreitin kartta:

Yhdysreitti Harjuntakasen luonnonsuojelualueelle lähtee Muurasjärveltä ja kulkee yksityisten metsämaiden halki välillä metsäautoteitä sivuten. Reitti lähtee Perinnetalo Kaitalan pihasta Kelkkamäentietä pitkin ja kääntyy mutkassa vasemmalle. Ensimmäinen sinisellä maalattu reittimerkki löytyy matkan päästä reitin kääntyessä jälleen vasemmalle kapeaa kärrytietä pitkin. Pian reitti kulkee pienen peltoaukean halki ja jatkuu metsäistä polkua pitkin, kunnes ylittää tien. Tiellä on ensimmäinen kilometrikyltti, joka ohjaa Kiuasmäkeen ja Anthonyn lähteelle. Tieltä jatketaan leveää polkua pitkin, kunnes reitti siirtyy kulkemaan tielle. Tieltä reitti kääntyy vasemmalle kohti Suutarinlehtoa. Tässä kohtaa Pihtiputaan Palvelut 2018 -lehden kartassa reitti kääntyy metsään liian aikaisin. Tiellä ei ole viittaa reitille, polku on peittynyt metsäkoneen jälkiin eikä reittimerkkejäkään näy kuin pienet siniset kuitunauhat puiden oksissa. Nauhat ohjaavat lähteelle ja Patakiven puolikodalle, joka on yhdysreitin puolessa välissä. Puolikodalta löytyy nuotiopaikka, puukatos ja ulkohuussi. Puolikodalta löytyy jälleen polku, joka kuitenkin pian katoaa taimikon kohdalla ja jatkuu taas taimiaukean toisella puolella. Polku seuraa ojan viertä oikealla puolella siirtyen jossain välissä ojan toiselle puolelle. Hetken päästä ylitetään jälleen tie. Polku näkyy nyt selkeästi metsämaastossa ja johtaa Niitto-Karankan pitkospuille. Pitkospuiden jälkeen maasto vaikeutuu ja polkukin katoaa. Reitti siirtyy kulkemaan takaisin tielle. Tästä eteenpäin on mahdollista seurata tietä Yölammelle Yölammintien päähän asti tai seurata alkuperäistä reittiä Iso Susijärven vierestä Harjuntakasen rengasreitille. Huom! Susijärvenkankaalle kääntyessä polku päättyy hakkuuaukealle eikä ole enää sen jälkeen merkitty.

Suurijärven reitiltä löytyy keltaisia ja sinisiä maalimerkkejä ja Peuran polulta ja Kotajärven kierrokselta oransseja ja vihreitä maalimerkkejä.

Tunturihullu October 14, 2018

Ympäristöahdistus – Terveysuhka, johon ei olla vielä herätty

Yksi merkittävä tekijä omassa pahassa olossani ja masennuksessani on ollut – ja on – ympäristöahdistus. Lapsesta asti sisälläni on kuohahtanut ahdistuksen, surun ja vihan sekainen aalto, kun olen todistanut välinpitämättömyyttä ympäristöä kohtaan. Nyt, aikuisena, tunteesta on tullut lähes arkipäiväinen seuralainen. Riesa, joka on paisunut jo vahingollisiin mittoihin.

Enkä ole asian kanssa yksin. Aikamme katastrofin keskellä istuminen on saanut monen muunkin otsasuonen nykimään.

Miten ympäristöahdistuksesta voi päästä eroon… vai voiko ollenkaan?

Lopulta jokainen elävä on yhtä tärkeä. Kun löydämme paikkamme eliöyhteisössä, löydämme harmonian. Kuva: Riku Malminiemi

Olen aina ollut luontoihminen – ammentanut voimaa ja rakkautta metsistä ja järvistä, eläimistä ja kasveista. Luonnon kokonaisuus on ollut minulle aina itsestään selvästi pyhä. Vaikka lapsena olin hieman poikkeava siinä mielessä, ettei kukaan muu luokassani jakanut tunnettani, en koskaan luopunut siitä. Ja vaikka tiiviin luontosuhteen kääntöpuolena olikin jatkuva huoli luonnon tilasta, toi se mukanaan jotain korvaamatonta.

Luonto on auttanut minut yli läheisen kuolemasta ja suhteen päättymisestä sekä auttanut kestämään yksinäisyyttä. Suhde luontoon on ollut kuin pelastusliivit tai kelluke. Se on ollut kiintopisteeni elämässä. Jos muut asiat eivät olekaan olleet täysin varmoja, tämä suhde on ollut. Luonto on ollut aina siellä, minua varten. Sillä ei koskaan ole ollut ylisuuria odotuksia minua kohtaan. Minun ei ole koskaan tarvinnut todistaa sille mitään vaan olen ollut tervetullut juuri sellaisena kuin olen.

Lapsena ympäristön ongelmat olivat yksinomaan paikallisia. Silloin metsurin näkeminen kotimetsässä sai 10-vuotiaan pelkäämään lempimetsänsä yhtäkkistä katoamista. Roskaaminen, autojen tyhjäkäyttäminen, biojätteen laittaminen sekajätteisiin… Kaikki jokapäiväisiä havaintoja lähiympäristöstä.

Nyt, aikuisena, näkökulma on tietysti laajentunut. Vaikka näen edelleen päivittäin roskaamista, moottorin tyhjäkäyttämistä ja kierrätysvirheitä, huomio on laajentunut maanlaajuisiin ja globaaleihin asioihin. Kaivokset, myrkkyvuodot, tehtaat, ilmansaasteet, yksityisautoilu, lentäminen, tehotuotanto, padot, salametsästys, kidutus, heitteillejättö, elinympäristöjen katoaminen, luonnon monimuotoisuuden väheneminen, sukupuutot, ylikulutus, mikromuovi, ilmastodenialismi… Tällä hetkellä tuntuu, etten pysty vastaanottamaan enää lisää.

Ja tällä viikolla kuitenkin täytyi.

Kukaan ei luultavasti onnistunut välttymään IPCC:n tiistaina julkaisemalta ilmastoraportilta. Global Warming of 1.5 °C -raportti herätti kalabaliikkia ja toivottavasti joitakin ihmisiäkin. Sen seurauksena viikon aikana on saanut lukea niin kauhuskenaarioita ihmiskunnan tulevaisuudesta kuin ilmastotoimien vastustajienkin kirjoituksia.

Oli tulevaisuus sitten mikä tahansa, ilmastoahdistus on todellista. Jos lapsena olinkin yksin huolieni kanssa, tänä päivänä ympäristöahdistus on yleistynyt. Siitäkin huolimatta asiasta puhutaan aivan liian vähän. Moni ei välttämättä edes luokittele häiritsevää tunnetta ympäristöahdistukseksi vaikka se sitä olisikin. Tunne pitää oppia nimeämään ja käsittelemään. Myös Panu Pihkala, ympäristöahdistuksen yhteydessä usein mainittu teologi ja tutkijatohtori, neuvoo puhumaan tunteista avoimesti.

Ahdistus on voimattomuutta ikävän asian edessä. Kuva on rannasta, jossa veteen oli joutunut styrox-hippuja. Pian kalaparvi kiinnostui niistä ja yksitellen ne katosivat kalojen vatsoihin.

Ympäristöahdistus on ehdottomasti tulevaisuutemme terveyshaaste. Kun ongelmat pahenevat, oireilu lisääntyy. Ongelmia ja katastrofeja pukataan joka tuutista ja ihmiset jätetään selviytymään yksin tiedon kanssa. Toimintamalleja ja -esimerkkejä tarjotaan kyllä. Lopeta lihansyönti, vähennä lentämistä, laske kodin lämpötilaa, suosi joukkoliikennettä, kuluta vähemmän, lajittele jätteet. Ei varmaan ole ketään, joka ei osaisi luetella edes yhtä tapaa vähentää hiilijalanjälkeään.

Siinäkö kaikki?

Olen koko tietoisen elämäni pyrkinyt pyhästi noudattamaan annettuja ohjeita ympäristön säästämiseksi. Miksi sitten olen yhä ahdistunut?

Rinnassa puristaa ja huomaan unohtaneeni hengittää. Koko kehoni on jännittynyt ja päässäni surisee kuin se olisi räjähdyspisteeseen asti täynnä ulos pyrkiviä kärpäsiä. Suu on kuiva ja olo etova. Tekee mieli juosta päättömästi paniikissa karkuun.

Ahdistus voi johtua hallitsemattomuuden tunteesta. Siitä, ettei pysty vaikuttamaan asioihin tai että omalla toiminnalla ei ole merkitystä. Tästä seuraa luonnollisesti ulkopuolisuuden ja mitättömyyden kokemus. Pahimmillaan ahdistuneisuus voi johtaa mielenterveyden heikkenemiseen, vatvomisen seurauksena uupumiseen, unettomuuteen, katkeroitumiseen ja jopa fyysisiin oireisiin.

Tunnetta olisi siis hyvä oppia käsittelemään ennen kuin se käsittelee sinua. Kysyin tutuiltani Facebookissa, miten he kohtaavat oman ympäristöahdistuksensa.

Keinojen valikoima oli laaja. Toiset kertoivat välttelevänsä murehtimista kokonaan, kun taas toiset kirjoittivat rajoittavansa sitä tietyin kriteerein. Eräs esimerkiksi kirjoitti käyvänsä läpi kaiken, mitä itse voi tehdä ja mitä ei voi tehdä. Näin saa skaalan siitä, kuinka paljon on murehdittavaa. “Koska murehtia kannattaa vain sitä, mihin voi itse vaikuttaa.”

Moni kertoi lohduttautuvansa sillä, että yrittää tehdä parhaansa. Yksilön muutosvoima on rajallinen. Täytyy yrittää hyväksyä vallitseva tilanne, oma itsensä, tilanteensa ja mahdollisuutensa. Moni kirjoitti olevansa erittäin tietoinen ihmislajin todennäköisestä kohtalosta, mutta luottavansa siihen, että maapallo ja luonto jatkavat elämäänsä meidän jälkeemmekin. Arjesta saadaan voimaa ja kiitollisuus kaikkea kaunista ja hyvää kohtaan kuulsi monen tekstistä. Omien sanojensa mukaan ihmiset osaavat olla kiitollisia jokaisesta tavallisesta päivästä ja kaikesta siitä, josta voi vielä nauttia.

Osa kertoi hukuttavansa murheet viihteeseen ja jotkut välttelevät tietoisesti somea ja uutisia silloin, kun haluavat levätä, esimerkiksi viikonloppuisin. Eräät vaikuttamisen parissa ympäristöalalla työskentelevät ilmoittivat, että heillä on tietynlainen “psyykkinen virka-aika”, jolloin he antavat itselleen luvan märehtiä asioita. Työ antaa heille selkeän ajan, paikan ja kanavan murehtia ja velloa, mutta myös aitiopaikan vaikuttaa asioihin pitkällä aikavälillä. Kotiin lähtiessään he vetäytyvät omaan turvalliseen tilaan lataamaan voimia.

Nämä mainitut keinot ovat varmasti monelle tuttuja. Netin kautta hakemalla niitä löytyy lisää, muun muassa Pihkalan blogitekstistä: 10 suositusta ympäristöahdistuneelle.

Ainakin itselläni paras paikka ympäristöahdistuksen hoitoon on metsä. Kuva: Riku Malminiemi

No entä sitten, kun se ahdistus on taas päällä sen yhden epähuomiossa luetun katastrofiuutisen seurauksena? Ilmastoraportin julkaisuviikolla olen joutunut kamppailemaan spontaaneja pakokauhureaktioita, hengenahdistusta ja itkukohtauksia vastaan. Olen selvinnyt tilanteista hyväksyvän tietoisen läsnäolon juurtumisharjoituksen avulla:

Tunnista lähestyvä tai jo päällä oleva tunnetila. Päätä tehdä muutaman minuutin tietoisen läsnäolon harjoitus.
Kiinnitä huomio hengitykseesi. Ahdistuneena hengitys on pinnallista ja väkinäistä tai saatat jopa pidätellä sitä. Anna itsellesi lupa hengittää ja, ilman että pakotat hengitystä mihinkään tiettyyn tahtiin, tarkkaile hengityksen kulkua sisään ja ulos, sisään ja ulos. Sisääään ja ulos…
Hengityksesi on ankkurisi tähän hetkeen. Se on sinulla aina mukana.
Kiinnitä huomiosi omaan kehoosi. Tunne oma kehosi tässä hetkessä. Olet kiinni tässä hetkessä ja juuri nyt on kaikki hyvin.
Voit keskittyä havainnoimaan tunnetilaasi ja ajatuksiasi, mutta muista, että ne ovat eri asia kuin sinä tai sinun kehosi. Voit ajatella ajatuksia pilvinä taivaalla ja tunnetilaa hetkellisenä rajuilmana. Kuten rajuilmat, tunnetilatkin tyyntyvät ja menevät pois. Pilvet ja rajuilmat eivät ole yhtä kuin koko taivas, mutta ne ovat osa sitä.
Kiinnitä huomio kaikkiin niihin kehonosiin, jotka tukevat alustaan, lattiaan, tuoliin tai pöytään. Tunne alustan järkähtämätön tuki. Voit luottaa siihen, että pysyt paikoillasi, vaikka myrsky raivoaisikin kehossasi. Jos haluat, voit kuvitella kehosi jatkoksi juuret, jotka kasvavat alustaan ja pitävät sinut vielä tiukemmin paikoillasi, kun ahdistuksen tuulet puhaltavat.
Voit halutessasi keskittyä myös johonkin näkökentässäsi olevaan pysyvään yksityiskohtaan – mieluusti toki luonnon yksityiskohtaan. Anna katseesi levätä tuossa yksityiskohdassa ja mielesi tutkia sitä, jos se niin haluaa. Huomioi tämä hetki ja tuon yksityiskohdan olemassaolo tässä hetkessä. Tee siitä turvallinen kiintopiste tähän hetkeen.
Harjoituksen päätyttyä muista kiittää itseäsi.

Koko ihmiskunnan kannalta tärkeää olisi, ettei ympäristöahdistus käsittelemättömänä aja epätoivoon, kyynisyyteen ja lamaannukseen. Tai koko asian kieltämiseen. Pihkalan kuin monen muun psykologinkin mielestä ahdistus voi toimia tekoja aktivoivana motivaattorina. Itse kuitenkin luulen, ettei ahdistus itsessään riitä, vaan meidän täytyy käynnistää myös positiivisia syklejä. Tiloja ja yhteisöjä, joissa luonnon puolesta toimimisen kautta ihmiset voimaantuvat ja saavat toivoa. Ja, kuten Pihkalakin toteaa, tarjota tukea ja työkaluja ympäristöahdistuksen käsittelyyn.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Sanonta on suoraan sanottuna perseestä. Tieto ei lisää muuta kuin tietoa itsessään. Ja monia ahdistaa juuri siksi, etteivät he tiedä. Olen yksi heistä. Tiedän aivan liian vähän ja osaan siksi arvioida tulevaisuuden eri skenaarioita huonosti.

Usein helpottaa jo se, että hankkii tietoa. Tieteellinen tieto on paketoitu ihanan raportoivaan, toteavaan muotoon. Se ei ota kantaa vaan antaa lukijan itse valita omat merkityksensä. Siksi suosittelen lukemaan ennen kaikkea tutkimustietoa.

Kaikesta lukemisesta huolimatta voi käydä niin, että ympäristöahdistus tulee olemaan pysyvä kumppanimme läpi elämän. Tuolle kumppanillekin pitää kuitenkin antaa anteeksi. Se on lopulta hyödyllinen siinä mielessä, että se kertoo meille, ettei kaikki ole hyvin. Että jotain kuitenkin tarvitsee tehdä.

Minun ei ole koskaan tarvinnut todistaa luonnolle mitään. Olisiko nyt sen aika?

Pihtipudas October 4, 2018

Pihtiputaan luontoreittien uusi, entistä selkeämpi suunta

Esiselvityshanke lähenee loppuaan ja on aika katsoa taakse menneeseen ja koota yhteen, mitä on saatu aikaan.

Harjuntakasesta maailmankartalle – Sydän-Suomen luontoreittien kehittäminen -esiselvityshankkeen tavoitteina oli selvittää neljän luontoreitin kunto ja kehittämistarpeet, kerätä reitteihin liittyvää materiaalia, kuten tarinoita ja erikoisuuksia sekä luoda pohjaa reittien kestävälle ylläpidolle.

Hankkeeseen kuuluvat reitit olivat siis: Rapeikon luontopolku, Heinäjoen luontoreitti, Kivimäen kierros ja Suurijärven retkeilyreitistö. Näistä kolme ensimmäistä ovat lyhyempiä luontopolkuja ja Suurijärven reitistö yli 30 km pitkä retkeilyreitti.

Hankkeen aikana tehtävät selvitykset tähtäävät kehittämissuunnitelmaan, jota voidaan käyttää pohjana tulevaisuuden investoinneissa. Kuten aiemmassa postauksessani kerroin, suurin kysymys hankkeen aikana on ollut, keitä varten reittejä kehitetään. Käyttäjien tarpeita selvittääkseni hankkeen aikana järjestettiin yksi suunnittelutyöpaja, kerättiin toiveita luontoreittien käyttäjäkyselyllä sekä kuunneltiin paikallisten toimijoiden sekä asiantuntijoiden näkemyksiä.

Näiden kautta kerätty tieto reittien käyttäjistä ja heidän tarpeistaan toimii pohjana kehittämissuunnitelmille. Lisäksi suunnitelmia laatiessani olen ottanut huomioon alueen sijainnin, mikä vaikuttaa saavutettavuutensa puolesta erityisesti käyttäjäryhmiin, reittien pituuden, maaston haastavuuden sekä alueen ilmapiirin ja nähtävyydet.

Rapeikon luontopolku sijaitsee noin 2,5 km Pihtiputaan kirkonkylän eteläpuolella nelostien läheisyydessä ja voisi palvella mm. Niemenharjulla pysähtyviä.

Heinäjoen luontoreitti on lähes kokonaan pitkostettu 1,5 km pitkä reitti Heinäjoen varressa aivan kirkonkylän laidalla.

Kivimäen kierros on luontopoluista pisin ja sijaitsee Korppisen kylällä.

Luontoreittien kunto

Hankkeen olemassaolon perimmäinen syy on luontoreittien rapistunut kunto. Kyläläisten huoli ja toive reittien kunnostuksesta kirvoitti hankesuunnitelman kirjoittamisen ja tässä sitä ollaan…

Kun aloitin hankkeessa, reitit olivat kunnoltaan hyvin erilaisia – osa täysin kulkukelvottomia. Niinpä hankkeen aikana on ollut hyvin vaikea mainostaa reittejä yhtään kenellekään. “Joo, se on hieno paikka, mutta älä lähde sinne ilman opasta, karttaa, kompassia ja GPSsää…”

Reittimerkinnät ovat olleet huonoja tai niitä ei ole ollut ollenkaan. Paikoin polku on kasvanut umpeen ja risteysviitat kaatuneet ja lahonneet. Pitkoksia on löytynyt laajasti asteikolla uusi-vaarallinen. Ehkä kaikkein suurimmaksi puutteeksi on noussut kunnollisten karttojen puute. Pihtiputaan Rotaryklubin julkaisema Pihtiputaan palvelut -karttalehtiö on pelkästään suuntaa antava ja paikoin jopa virheellinen. Jos edes polun pohjaa ei löydy Maanmittauslaitoksen kartoista, nojaa kulkija pelkästään maastosta löytyviin reittimerkkeihin. Välillä kulkeminen onkin vaatinut varsinaisia meedion kykyjä, enkä nyt halua hehkuttaa, mutta onnistuinhan minäkin eksymään ensimmäisellä kerralla 1,5 kilometriä pitkällä luontopolulla…

On siis ollut mitä kehittää. Kesän aikana onkin tehty joitain parannustoimenpiteitä – vaihdettu pitkospuita ja merkitty polkuja – yksittäisten henkilöiden tai seurojen huoltamilla reiteillä. Esiselvityshankkeen luonteen vuoksi varsinaisia investointeja ei kuitenkaan ole voitu vielä tehdä, mistä syystä reitit jäävät vielä toistaiseksi huonoon kuntoon.

Pohja kehittämiselle

Kesäkuun Suurijärven reitistön kehittämiseen keskittyneessä suunnittelutyöpajassa kerättiin muun muassa alueesta nousseita mielikuvia, tarinoita ja kokemuksia, alueen erikoisuuksia ja nähtävyyksiä sekä paikallisten näkemyksiä potentiaalisista käyttäjäryhmistä ja aktiviteeteista. Työpajan aikana saadut kunnostusehdotukset ovat samoja, mitä olen tehnyt itsekin liikkuessani maastossa. Samoilla linjoilla on siis oltu ja työpajailtaan osallistuneet kyläläiset ovat olleet tietoisia reitistön nykyisestä kunnosta.

Luontoreittien käyttäjäkyselyyn taas pystyi vastaamaan niin paperitse kuin sähköisestikin heinäkuun ja elokuun aikana. Kyselyyn liittyen olen kohdannyt hieman ihmettelyä sen tarpeellisuudesta. Kyselyn perimmäisenä tavoitteena oli luoda tyypillisen Pihtiputaan alueella luontoliikkuvan henkilön retkeilyprofiili. Kuinka pitkiä retkiä tai vaelluksia hän tekee, kenen kanssa ja kuinka pitkiä matkoja liikkuu. Eli siis: kuinka pitkiä reittejä tulisi tehdä ja tulisiko niiden varrelta löytyä majoituspalveluita ja minkälaisella kapasiteetilla. Kyselyssä kerättiin dataa myös tulevaisuuden viestintää varten. Yhtenä kysymyksenä oli, mitä kautta henkilö haluaisi saada tietoa Pihtiputaan reiteistä.

Käyttäjäkyselyyn vastasi yhteensä 199 henkilöä ja vatausten pohjalta rakennetun retkeilijän tavat ja tarpeet olivat suht selvät. Ylivoimaisesti suurin osa vastaajista liikkuu luonnossa kävellen ja pienellä porukalla alle 10 kilometrin päiväretkiä tehden. Vastauksia tulkitessa tulee ottaa huomioon, mitä alueella on ylipäätään ollut mahdollista tehdä, mutta tässä tapauksessa sekä päiväretkille että pidemmille vaelluksille ja maastossa yöpymiselle on ollut infraa. Lisäksi on toki hyvä huomioida, että otanta selvityksessä on ollut varsin pieni.

Suurijärven retkeilyreitistön kehittämisen kärki

Kesän suunnittelutyöpajassa alueen potentiaalisimpana kohderyhmänä nähtiin paikalliset retkeilijät. Ulkomaalaiset luontomatkailijat mainittiin opastettujen ryhmien yhteydessä ja haaveet kansainväliseen luontoturismiin nousivat esiin myös matkailuyrittäjien kanssa keskustellessa.

Paikallisille reittejä on helppo tehdä, mutta hyvin erilaisista kulttuureista tulevat kansainväliset matkailijat vaativat aivan erilaista näkökulmaa alueen kehittämisessä. Sen lisäksi, että mietitään, mitä yksittäiselle reitille tulisi laittaa, tarvitsee kv-matkailun kohdalla laajentaa kartoitusta jo koko kuntaan ja osallistaa muitakin toimijoita. Millainen potentiaali Pihtiputaalla on toimia kansainvälisenä matkakohteena? Kehittämistarpeet tulisi siis kartoittaa muuallakin kuin reitistöillä.

Lisäksi Suurijärven reitistö on erottamaton osa Peuranpolun reitistöä. Olisi lyhytnäköistä kehittää ainoastaan puolta koko alueesta. Mikäli alueelle halutaan kansainvälistä matkailua, olisihan se toki hyvä, jos siihen voisi hyödyntää koko aluetta. Kv-matkailun suhteen tulisikin istua alas isommalla porukalla, selvittää yhtenäinen tahtotila ja tehdä selkeät tulevaisuuden suunnitelmat.

Suurijärven ja Peuranpolun reitistöjen muodostama kokonaisuus

Suunnittelutyöpajassa reitistön aluetta kuvailtiin karuksi ja erämaiseksi. Haluan kunnioittaa tätä erämaisuutta. Ei ole järkeä tehdä jotain, mitä löytyy kohtuullisen ajomatkan päästä. Kansallispuistoissa on keskimäärin erittäin kattava palveluverkosto ja rakennettu reitti-infra – paikoin ehkä liiankin rakennettu. Suurijärven retkeilyreitistöllä on mahdollisuus olla eteläisen Suomen erämaisin reitistö – siis aito vaihtoehto Lapin kulkijoille! Vastaavia reittejä löytyy vasta Itä-Suomesta. Sielläkin ne ovat valitettavan vähän käytettyjä.

Ihmiset hakeutuvat niin Itä-Suomessa kuin muuallakin kansallispuistoihin. Miksi kansallispuistot ovat niin suosittuja? Siksi, koska niistä löytyy tietoa.

Tämän takia luontoreittien käyttäjäkyselyssä kysyttiin, mistä ja mitä tietoa retkeilijät kaipaa. Vastaus ei liene yllätä.

Ehdottomasti suosituin kanava olivat nettisivut ja lähes kaikki ilmoittivat hakevansa tietoa ensisijaisesti kunnan nettisivuilta. Onkin ehkä ihan hyvä, että kunnan sivut ollaan uusimassa…

Silti alueen ei ole pakko olla kansallispuisto, jotta se vetäisi kävijöitä.

Pieksämäellä viime vuonna avattu VedenjakajaReitistö on saanut suuren suosion. Päätösseminaarissakin puhunut Antti Nousiainen kertoi, että huippupäivinä reitistöllä vierailee noin tuhat ihmistä. Se on jäätävä määrä jo monelle kansallispuistollekin.

VedenjakajaReitistö on profiloitunut monipuolisuudellaan ja ilmoittaa olevansa “2020-luvun kohde”. En kuitenkaan halua tehdä asioita samalla tavalla kuin Pieksämäellä. VedenjakajaReitistö on luonteeltaan ja sijainniltaan lopulta aivan erityyppinen kuin Suurijärven retkeilyreitistö. Se sijaitsee muutaman kilometrin päässä Pieksämäen keskustasta ja reitin varrella on jopa ravintoloita.

Suurijärven ja Harjuntakasen alueella on harrastettu eränkäyntiä niin pitkään kuin sen läheisyydessä on liikkunut ja asunut ihmisiä. Jo omaleimaisen kulttuurihistorian vuoksi säilyttäisin alueen aitona erämaana, josta löytyy erämainen, hyvin merkitty reitti perus retkeilypalveluineen.

Luontoreittien käyttäjäkyselyssä lyhyet päiväretket nousivat suosituimmaksi tavaksi retkeillä. Tämä on ollut tiedossa myös Metsähallituksen luontopalveluissa, joiden suunnalta on kuulunut viestiä nimenomaan päiväretkeilijöiden osuuden kasvamisesta kansallispuistoissa (muun muassa vähäisen käytön vuoksi Metsähallitus on halunnut luopua esim. pitkän vaellusreitti Peuranpolun ylläpidosta). Tätä varten olisi hyvä tarjota niitä kovin kysyttyjä rengasreittejä, joille pääsisi suoraan parkkipaikalta.

Toisaalta päätösseminaarissa kuultiin myös eriäviä näkemyksiä. Nousevista retkeilytrendeistä puhunut outdoor-asiantuntija Pirjo Räsänen kertoi useamman vuorokauden vaellusten nostavan jälleen suosiotaan Euroopassa. Oli miten oli, meillä on reittejä näihin kaikkiin tarpeisiin.

Puhumassa esiselvityshankkeen päätösseminaarissa, kuva: Heikki Sulander

Luontopolku vs. eräreitti

Esiselvityshankkeen kolme muuta reittiä eivät ole eräreittejä, ne ovat lyhyitä luontopolkuja, jotka ovat oivia vaikka päivittäiseen virkistymiseen luonnossa. Niille ominaisia piirteitä ovat sijainti lähellä asutusta sekä lyhyet ja yleisesti helppokulkuiset reitit. Reittien potentiaalisia käyttäjäryhmiä ovat paikalliset, erityisesti lapsiperheet, koululuokat sekä joissain tapauksissa Pihtiputaalla pysähtyvät matkailijat.

On selvää, että luontopolkuja lähdetään kehittämään eri kärjellä ja intensiteetillä kuin Suurijärven eräreittiä. Lähiluontopolut tehdään esisijaisesti paikallisille ja paikallisten käyttöön tuomaan virkistystä. Ne ovat oivia paikkoja nauttia esimerkiksi päivittäinen annos luonnon terveysvaikutuksia.

Olenkin nostanut Pihtiputaan lyhyiden luontoreittien kehittämisen kärjeksi helppouden, saavutettavuuden ja informatiivisuuden. Sen sijaan Suurijärven retkeilyreitistön kärki tulee olemaan erämaisuudessa, hiljaisuudessa ja luonnollisuudessa.

Pihtipudas September 28, 2018

Syysvärejä Kivimäen kierroksella

Korppisen kylällä sijaitsee retkeilyreitti-hankkeen kolmas luontopolku. 4,5 km pitkä Kivimäen kierros kulkee ympyrälenkin Ison Kivimäen ja Pienen Kivimäen kallioisilla rinteillä. Polun varrelta löytyvät Syväjärvi ja Hoikkalampi, moninainen metsämaisema ja jääkauden jälkeiset kallioiset muinaisrannat. Muinaisrannan lohkarekentälle saapuessaan voi lähes kuulla aaltojen pauhun rantakivikkoon ja kuvitella, miten vesi on kuljettanut kaiken kevyemmän maa-aineksen vähittäin pois, jättäen jäljelle nämä paljaat kivikasat.

Puolessa välissä polkua, Ison Kivimäen laella sijaitsevat kyläseuran ylläpitämä laavu tulipaikkoineen sekä 12 metriä korkea näkötorni, josta on huikaisevat näkymät etelään ja länteen!

Kävimme fiilistelemässä syksyistä Kivimäkeä, jonka tunnelmia löytyy alla olevalta videolta.